Pelit yleisesti

[Silence]

Yritin kirjautua EAn Origin-palveluun pitkästä aikaa koska siellä on iso kasa pelejäni, mutta sen sijaan saan ilmoituksen "Please use EA App to continue". The Fuck?

Ilmeisesti itseltäni on mennyt kokonaan ohi että EA on vaihtanut kokonaan uuteen alustaan pelipuolensa. TAAS yksi *uusi* ja *parempi* ja *uudelleenbrändätympi* "netflix"-pelialusta mikä pakotetaan vanhan ja toimivan tilalle? Ääääääh

[PT2]

Ilmeisesti itseltäni on mennyt kokonaan ohi että EA on vaihtanut kokonaan uuteen alustaan pelipuolensa. TAAS yksi *uusi* ja *parempi* ja *uudelleenbrändätympi* "netflix"-pelialusta mikä pakotetaan vanhan ja toimivan tilalle

Kyllä vain, brändäsivät sen viime vuonna. Tosin ei Macilla, jolla on edelleen tuo Origins käytössä. Because reasons.
Vähän tuohon liittyen, nythän myös Twitter muuttuu X:ksi. Koska Muskin se ilmeisesti pelastaa palvelun. On siinä ja aikamoinen veijari.

[PT2]

Edelliseen liittyen; kannattaa muuten käydä tsekkaamassa oma Ubisoft-tili jos sellainen on olemassa. Ihan vaan, jotta ostetut pelit eivät katoa.

[Silence]

David Lynchin se alkuperäinen Twin Peaks on saamassa fanitekeleenä nimikkopelin klassisella PS1-kauhu toteutuksella. Twin Peaks: Into the Night. Demo on jo pelattavissa.

Traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=nvii7t61BM4

https://blueroseteam.itch.io/twin-peaks-into-the-night
https://www.comingsoon.net/games/news/1319919-twin-peaks-game

Kiehtovalta näyttää.
Tuo erittäin vahvasti mieleen Deadly Hill Silent Premonitionin...

[Joni Ahonen]

David Lynchin se alkuperäinen Twin Peaks on saamassa fanitekeleenä nimikkopelin klassisella PS1-kauhu toteutuksella. Twin Peaks: Into the Night. Demo on jo pelattavissa.

Traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=nvii7t61BM4

https://blueroseteam.itch.io/twin-peaks-into-the-night
https://www.comingsoon.net/games/news/1319919-twin-peaks-game

Kiehtovalta näyttää.
Tuo erittäin vahvasti mieleen Deadly Hill Silent Premonitionin...

Tänään tosta kuulin myös ekaa kertaa ja olin että jumalauta kun näyttää kiehtovalta! Peli, josta olisin ihastellut ruutukaappauksia Pelit -lehdestä ysärillä. Just tolla tyylillä ja teknisellä toteutuksella peli pitäisikin toteuttaa.

Iso harmi ettei ole Mac -versiota. Lähetin jo sähköpostia asiasta tekijöille, mutta heidän postilaatikkonsa täyttynyt viesteistä.

[PT2]

David Lynchin se alkuperäinen Twin Peaks on saamassa fanitekeleenä nimikkopelin klassisella PS1-kauhu toteutuksella. Twin Peaks: Into the Night. Demo on jo pelattavissa.

Nyt on kova! Katselin tätä pelivideota hieman ja näyttää kyllä mielenkiintoiselta. Pistetääs korvan taakse!

[Silence]

Pelikehittäjä Volition suljettiin yllättäen emoyhtiön toimesta

https://pelaaja.fi/uutiset/saints-row-pelisarjan-kehittaja-volition-suljettiin

Oho, taas meni yksi pitkäikäinen laatukehittäjä kun julkaisija päätti "uudelleenjärjestää organisaatiota" parin epäonnistuneen tuotoksen jälkeen.
Volition on siis pelistudio aika monen tunnetun pelisarjan takaa: Freespace, Red Faction, Saint's Row.

Varsin normaali kaava studion kaatumisessa: Osaava studio joka pakotettiin julkaisijan toimesta tekemään jotain unohdettavaa verkkoräiskintää (Agent of Mayhem) ja tämän jälkeen komitean suunnittelema reboot omalle Saint's Row-pelisarjalle joka ei vastaa ollenkaan sitä mitä sarjalta on totuttu näkemään. Sad.

[Salem]

Taas on oikein hyvä aika summailla vähän mietteitä kuluneen vuoden pelikokemuksista. Niitä on jokunen, joten heitänpä kaikki kerralla tähän yhteen kivaan pakettiin. Isolta osin pelaamiseeni tänä vuonna vaikutti alkuvuodesta saapunut PS5, joka olikin konsoleista kovimmalla käytöllä.

Demon's Souls remake oli sellainen peli jonka tiesin olevan jonon kärjessä kunhan PS5:n haltuuni saan, ja aika nopsaan se sitten tulikin hommattua. Peli oli yhtä raudanluja kuin alkuperäinenkin, ja aika sen parissa kului siivillä. Tietyllä tapaa harmittaa että tämä oli ehkä vähän liiankin turvallinen remake, uskaltamatta muuttaa juuri mitään tai lisätä lihaa tukirangan päälle. Villeimmissä toiveissani kuvittelin meidän viimein pääsevän pohjolan jättiläisten maahan kuudennen, alkuperäisessä tuhotun arkkikiven kautta, mutta yhtä pieniin paloihin se kivi oli pirstottu myös remakessa. Tietty ymmärrettävää, ettei Bluepoint ole halunnut lähteä sooloilemaan liiaksi rakastetun ja korkealla jalustalla pidetyn pelin kanssa, tai ehkä Fromsoft itse on näpäyttänyt sormille kaikkia jotka moisia muutoksia ovat miettineet, mutta hukkaan heitetty mahdollisuus silti. Toisaalta, eipähän saatu myöskään mitään fanfik-tason remakesotkua kuten FFVII Remake, joten kaipa siitä saa olla kiitollinen. Sanottakoon myös että jotkut pelin hahmomallit eivät ole aivan yhtä hienoja kuin alkuperäisessä, ja musiikkia on joiltain osin muutettu syistä joita en ymmärrä. Hyvä peli, muttei merkittävä.

Dead Space remake oli puolestaan ottanut sitten vähän enemmän irti mahdollisuuksistaan. Alueita oli muuteltu, Isaac oli saanut äänen ja hänet oli soviteltu mallikkaasti osaksi keskusteluja joissa hänellä ei alkuperäisessä ollut osaa eikä arpaa, ja olipa mukaan heitetty muutama sivutehtäväkin joita seurata. Aika suoraviivaista menoahan tämä edelleen oli, mutta ainakin tässä näkyin ylimääräinen vaivannäkö tuoreemman ja hiotumman kokonaisuuden luomiseksi. Tosin, ja en tiedä onko tämä muistin temppuja vai ihan oikea havainto, mutta koko pelin ajan minusta tuntui kuin vihollisten määrää olisi lisätty reilulla kädellä alkuperäisestä, ja näistä oltiin jopa normal-vaikeusasteella tehty paljon kestävämpiä. Peli nojaa siis hyvin vahvasti toimintapuoleensa, kauhutunnelman jäädessä raskaasti taka-alalle. Tämä hiljaisten hetkien puute on yksi niistä syistä miksi Dead Space ei itselleni kolahda ihan niin vahvasti kuin teemansa puolesta haluaisin, ja tässä remakessa nämä piirteet tuntuivat vain korostuvan. Kahdesti tämä tuli pelattua, kerran normalilla ja NG+ hardilla, joten kyllä se hintansa edestä viihdettä kuitenkin tuotti.

Final Fantasy Pixel Remaster Collection oli kauan odotettu konsolijulkaisu. Kukin näistä peleistä oli jo entuudestaan hyvin tuttuja, mutta silti koin paketin olevan hintansa arvoinen. Jokainen pakettiin kuuluva peli oli huolella ja rakkaudella päivitetty, kuitenkin pysytellen pääsääntöisesti uskollisena alkuperäiselle fiilikselle ja visioille. Sanoisin että nämä ovat se definitiivinen tapa kokea nämä kuusi ensimmäistä Fantasya, ja nyt myös helposti kaikkien saatavilla, poislukien fyysinen julkaisu, joka kustiin melko lahjakkaasti Squaren toimesta.

Hogwarts Legacy oli ensimmäinen peli joka PS5:lle ostettiin. Se on omalta osaltani edelleen kesken. Isossa pelimaailmassa on paljon tutkittavia alueita, ja luudalla on ihan veikeää lennellä ympäriinsä, mutta palkkiot näistä tutkimusreissuista ovat vähintäänkin onnettomat. Tietyn pisteen jälkeen kaikki löytämäsi tai sivutehtävistä saamasi geari on täysin turhaa, vihollisvariaatio on olematonta, ja taistelut alkavat toistaa nopeasti itseään. Päähahmo, riippumatta siitä miten tätä pelaat, on aina sellainen stereotyyppisen kohtelias britti, kiva kaikkien kaveri ja kiinnostava kuin kuiva paahtoleipä. Vaikka oppisit liudan kielletyiksi luokiteltuja pahoja loitsuja, ja vaikka aktiivisesti käyttäisit niitä, ei tällä ole mitään seurausta minkään suhteen. Tarinallisestikaan peli ei ole oikein napannut minua mukaansa missään vaiheessa. Luulen että pelkkänä kasuaalinan HP-kuluttajana jolle sarja on tuttu lähinnä leffoista, ja niistäkin vain jos sattuvat telkkarista kohdalle osumaan, olen hieman väärää kohdeyleisöä tälle pelille. Kuulemani mukaan tässä on todella paljon bongattavaa faneille, joten ehkä se viehätys tulee sitten ennemmin siitä. Itse en tiedä jaksanko tätä puskea edes loppuun.

The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom...tästä olen täydellisen samoilla linjoilla kuin Breath of the Wildista aikoinaan. Ei ole minun Zeldani. Ymmärrän viehätyksen, mutta itse koen ettei peli yksinkertaisesti oikeuta mitenkään massiivista kokoaan. Kaikki tuntuu vain niin tyhjältä, ja ainoat tutkimisesta saamasi palkkiot tuntuvat olevan joko Korokit tai aseet jotka hajoavat parin taistelun jälkeen. Shrinet nyt toki, mutta niidenkin puzzlet ottaisin paljon mieluummin osana isompaa, hyvin suunniteltua dunkkua kuin tällaisina one-off ratkaisuina joista palkkioksi on helppo lypsää itselleen sydämiä ja staminaa. Toki tässä pelissä dunkkuihin on panostettu enemmän kuin BotWssa, mutta edelleen tässä on alati läsnä se tunne, että kaikki kiinnostava on tapahtunut jo aikaa sitten, ja sinä olet vain paikalla siivoamassa bileiden sotkuja. Yhtenäisen seikkailun tunne puuttuu, ja minulle se on juuri se, jonka vuoksi Zeldoja pelaan.
Tätäkään peliä en ole vielä pelannut läpi. Voihan siis olla että loppupuolella tapahtuu jotain joka räjäyttää tajuntani ja tukkii negatiivisen turpani. Olen kuitenkin upottanut siihen niin monta tuntia, koluten niin Hyrulen pinnalla, alla kuin taivaallakin, että uskallan olettaa pelin näyttäneen jo suurimman viehätyksensä.

Final Fantasy XVI oli yksi hartaimmin odottamistani peleistä. Sen trailerit myivät konseptin minulle tehokkaasti, ja hieman ennen julkaisua tarjoiltu demo räjäytti tajuntani ja sai janoamaan lisää. Harmi vain että se demo oli minulle paras osa koko pelistä. Kun kaikkeen muuhun pääsi kiinni, alkoi tunnelma latistua nopeasti. Ylisynkistelevä juoni ei hyvän alkuasetelmansa jälkeen jaksanut koukuttaa juuri millään tasolla. Taistelusysteemi oli hyvin yksipuolinen eikä tarjonnut oikeastaan mitään kurvipalloja mikä olisi tehnyt siitä kiinnostavaa, mikä olisi aika olennaista toimintapainotteisessa pelissä. Hahmoista vain harva erottui edukseen, ja ne jotka erottuivat, varsinkin antagonistien puolelta, tuntuivat tulevan täysin haaskatuiksi. Sen sijaan pelin perimmäinen pääpaha on yhtä syvä ja kiinnostava kuin NES-ajan roolipelien pahikset, mikä on suoranainen rikos, kun otetaan huomioon kuinka ikimuistoisia antagonisteja sarja on tarjoillut historiansa aikana. Ja ne sivutehtävät...herranjumala miten puuduttavaksi on voitu sivuaktiviteetit pelissä tehdä. Puhutaan niinkin ravisuttavista sivutehtävistä kuin "käy poimimassa x-määrä näitä yrttejä", "juttele x-määrälle vartijoita ja tule takaisin luokseni" tai "vie ruoka-annos kolmelle piilopaikan asukkaalle". Vain harvoilla näistä tehtävistä oli edes mitään kunnollista tarinallista syytä olla olemassa, ne olivat puhtaasti mukana pitkittämässä pelin kestoa. Palkkioksi saat ylipitkän välinäytöksen jossa hahmomodelit keskustelevat kädet puuskassa kuin suolapatsaat, harvemmin mistään mielenkiintoisesta, sekä rahaa tai craftausitemeitä. mistä puheen ollen, raha on melkolailla hyödytöntä koko pelin ajan, sillä kaikki aseet ja varusteet saa ilmaiseksi craftaamalla, kunhan jaksat vain tehdä niitä puuduttavia fetch questeja, tai tapella materiaaleista. Potionitkin täydentyvät kuolemasta, ja niitäkin löytyy lojumasta sellaisella tahdilla ettei niitä tarvitse kamalasti säästellä. Peli ei siis toisin sanoen tarjoa missään vaiheessa kunnon porkkanaa tehdä yhtään mitään.
Sitten on vielä se yksi osa-alue, jota monet tuntuvat hehkuttavan, mutta jota itse en voinut sietää: Eikon-taistelut. Se isoin myyntivaltti jota peli mainosti. Ideana siis kahden massiivisen summon-hirviön Kaiju-taistelu, jonka itse saat pelata. Minulle henkilökohtaisesti nämä hetket rikkoivat immersion niin pahasti, että lakkasin välittämästä mistään mitä peli teki. Jos tätä pitäisi verrata johonkin, niin fiilis on sama kuin Witcher 3:sta pelatessa meno muuttuisi yllättäen ylilyöväksi kuin DevilMay Cryssa tai Bayonettassa, unohtamatta Dragonball Z:lta lainattuja energiasädetaisteluita. En tiedä muista, mutta siinä vaiheessa kun

Spoiler: show

Ifrit ja Phoenix yhdistyvät yhdeksi taistelemaan Bahamutia vastaan avaruudessa

on minun enää mahdoton ottaa mitään vakavasti, mikä on sinällään paha juttu kun peli kaiken muun aikaa yrittää olla haudanvakava, tehden kaikkensa näyttääkseen että se K18-leima on ansaitusti kannessa.

Vengeful Guardian: Moonrider tuli itselleni täysin puskista youtuben suositteleman trailerin perusteella. Kyseessä on 2D tasoloikka, joka seuraa tyyliltään Segan Shinobeja, sekä itselleni tutummin Mega Man X-sarjaa. Kaltaiseni retrohiiri innostui näkemästään oitis, ja pakko myöntää että lyhyen kestonsa ajan peli piti erinomaisesti otteessaan, kannustaen opettelemaan kentät läpikotaisin. Toiminta oli sulavaa ja nopeatempoista, ja variaatiota riitti kenttien välillä. Haastetaso oli tosin melko alhainen, ja pelistä puuttui se jokin joka olisi tehnyt sen bosseista yhtä mieleenpainuvia kuin Mega Maneissa. Juonellisesti peli oli myös aika kevyt, mutta kuten esikuvissaan, myös tässä se on tarkoituksellakin taka-alalla.

Astro's Playroom oli toinen täydellinen kurvipallo. Kuka olisi uskonut, että PS5:n mukana tullut, pääasiassa uutta ohjainta demoamaan luotu pikkupeli olisi ollut näin hauska? Se pikkupeli on kuitenkin täyteen tuutattu Playstationin historiaa, jota oli kiva bongailla keveän tasoloikan ja keräilyn ohella, varsinkin jonkun sellaisen vinkkelistä, jolle jokainen Sonyn mennyt kotikonsoli on ollut iso juttu jossain kohtaa elämää. Arvostan suuresti tällaista nokkelaa presentaatiota, sekä vaivaa ja ajatusta joka siihen on mennyt.

Lies of P ei sitten ollut kovinkaan suuri yllätys. Souls-henkinen uudelleentulkinta Pinocchiosta myi itsensä minulle jo pelkällä konseptillaan. Ainoa kysymys oli, olisiko tämä peli toteutukseltaan yhtä nautinnollinen kuin Fromsoftin omat teokset, vai pelkkä toisen maineella ratsastava räpellys. Ilo oli huomata, että kyseessä on todella toimiva seikkailu, joka todellakin sisäistää sen mikä saa Souls-pelit toimimaan. Vaikka se on pelattavuudeltaan hyvinkin lähellä, välillä ihan yks yhteen Fromsoftin tuotosten kanssa, on sillä silti oma identiteettinsä. Peli hyödyntää Pinocchio-teemaansa oikein mainiosti, jopa sellaisia jotka eivät ole sitä kaikkein yleisempää tietoa. Tarinankerronta on esikuvistaan poiketen hyvinkin suoraviivaista, joten sitä ymmärtääkseen ei tarvitse tehdä suuriakaan loresukelluksia, vaan peli kertoo hyvinkin auliisti mikä on meno.
Jos nyt jotain huonoa, niin pelin bossitaisteluissa on homma lähtenyt hieman lapasesta. Itse taisteluthan on pääsääntöisesti ihan ookoo, mutta niitä on turhaan pitkitetty tekemällä valtaosasta kaksivaiheisia. Kun saat bossin energiapalkin nolliin, tulee välikuva, ja bossi saa helansa takaisin. Ei sinällään mitään sitä vastaan jos bossi siellä ja toinen täällä yllättää toisella muodolla, mutta jos siitä tulee enemmän sääntö kuin poikkeus, menettää se kaiken arvonsa, ja muuttuu lähinnä ärsyttäväksi.
Tämä tuli läpäistyä kolmesti, ja sillä irtosi platinum trophy. Samalla siitä tuli oma vuoden pelini, siinä missä suuremmat ja nimekkäämmät teokset kompuroivat.


Ensi vuodelle on luvassa ainakin muutama nimike, joita odotan kovin innolla. Visions of Mana vaikutti trailerinsa perusteella oikein mielenkiintoiselta, ja Shovel Knightin tekijöiden luoma Mina the Hollower näyttäisi tarjoavan kaiken tarvittavan retromman pikseliseikkailun janoon. Persona 3 Reloadin kohdalla odotukset ovat korkealla, ja Alone in the Darkia olen pitänyt varovaisesti silmällä, vaikka sarja ei entuudestaan ole kamalan tuttu muuten kuin maineeltaan. Katsotaan sitten vuoden päästä onko näistä jäänyt jotain sanottavaa.

[Joni Ahonen]

The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom...tästä olen täydellisen samoilla linjoilla kuin Breath of the Wildista aikoinaan. Ei ole minun Zeldani. Ymmärrän viehätyksen, mutta itse koen ettei peli yksinkertaisesti oikeuta mitenkään massiivista kokoaan. Kaikki tuntuu vain niin tyhjältä, ja ainoat tutkimisesta saamasi palkkiot tuntuvat olevan joko Korokit tai aseet jotka hajoavat parin taistelun jälkeen. Shrinet nyt toki, mutta niidenkin puzzlet ottaisin paljon mieluummin osana isompaa, hyvin suunniteltua dunkkua kuin tällaisina one-off ratkaisuina joista palkkioksi on helppo lypsää itselleen sydämiä ja staminaa. Toki tässä pelissä dunkkuihin on panostettu enemmän kuin BotWssa, mutta edelleen tässä on alati läsnä se tunne, että kaikki kiinnostava on tapahtunut jo aikaa sitten, ja sinä olet vain paikalla siivoamassa bileiden sotkuja. Yhtenäisen seikkailun tunne puuttuu, ja minulle se on juuri se, jonka vuoksi Zeldoja pelaan.
Tätäkään peliä en ole vielä pelannut läpi. Voihan siis olla että loppupuolella tapahtuu jotain joka räjäyttää tajuntani ja tukkii negatiivisen turpani. Olen kuitenkin upottanut siihen niin monta tuntia, koluten niin Hyrulen pinnalla, alla kuin taivaallakin, että uskallan olettaa pelin näyttäneen jo suurimman viehätyksensä.

Jooh, multakin jäi tämä kesken ja komppaan ajatuksiasi. Kyllähän Tears of Kingdom on mestariteos omassa sarjassaan ja peli vaatii keskittymistä, mutta muistan aina sen hetken työpaikan ruokalassa lukiessani Pelaajaa, jossa Eiji Aonuma kertoi suurten avointen maailmojen tulleen jäädäkseen Zeldoihin. Tunsin sydämessäni haikeuden pistoksen. Haluan pelin kyllä pelata kunnolla läpi ja kertoilla mielipiteeni siitä sitten täällä. Hyvin sama pelihän tämä on edellisen kanssa ja mahtavia ideoita on monen pelin tarpeisiin. Silti minä tykkään niistä tiukemmista juoni-Zeldoista puoliavoimella ympäristöllä enemmän. Ymmärrän toki niitäkin, joille nämä maistuvat kuin suklaa meikäläiselle.


Hyvä listaus ja Lies of P kiinnostelee eniten. Viestiäsi ja monien muidenkin juttuja lukiessa vain ihmettelen miten niin monella tuntuu olevan aikaa ja mielenkiintoa hakata pelejä new game +:lla monta kertaa lävitse lyhyen ajan sisään? Pelaan äärettömän harvoin pelejä uudelleen, ellei aikaa ole kulunut vuosia tai vuosikymmentä. Ainoastaan RE4 Remaken haluaisin pelata uudelleen, mutta muistan vain ihmetelleeni, kun Tuben kommenteissa moni hehkuttaa pelaavansa viidettä kierrosta reilun kuukauden sisään?! Miten ihmeessä teillä on muka aikaa?

[Salem]

The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom...tästä olen täydellisen samoilla linjoilla kuin Breath of the Wildista aikoinaan. Ei ole minun Zeldani. Ymmärrän viehätyksen, mutta itse koen ettei peli yksinkertaisesti oikeuta mitenkään massiivista kokoaan. Kaikki tuntuu vain niin tyhjältä, ja ainoat tutkimisesta saamasi palkkiot tuntuvat olevan joko Korokit tai aseet jotka hajoavat parin taistelun jälkeen. Shrinet nyt toki, mutta niidenkin puzzlet ottaisin paljon mieluummin osana isompaa, hyvin suunniteltua dunkkua kuin tällaisina one-off ratkaisuina joista palkkioksi on helppo lypsää itselleen sydämiä ja staminaa. Toki tässä pelissä dunkkuihin on panostettu enemmän kuin BotWssa, mutta edelleen tässä on alati läsnä se tunne, että kaikki kiinnostava on tapahtunut jo aikaa sitten, ja sinä olet vain paikalla siivoamassa bileiden sotkuja. Yhtenäisen seikkailun tunne puuttuu, ja minulle se on juuri se, jonka vuoksi Zeldoja pelaan.
Tätäkään peliä en ole vielä pelannut läpi. Voihan siis olla että loppupuolella tapahtuu jotain joka räjäyttää tajuntani ja tukkii negatiivisen turpani. Olen kuitenkin upottanut siihen niin monta tuntia, koluten niin Hyrulen pinnalla, alla kuin taivaallakin, että uskallan olettaa pelin näyttäneen jo suurimman viehätyksensä.

Jooh, multakin jäi tämä kesken ja komppaan ajatuksiasi. Kyllähän Tears of Kingdom on mestariteos omassa sarjassaan ja peli vaatii keskittymistä, mutta muistan aina sen hetken työpaikan ruokalassa lukiessani Pelaajaa, jossa Eiji Aonuma kertoi suurten avointen maailmojen tulleen jäädäkseen Zeldoihin. Tunsin sydämessäni haikeuden pistoksen. Haluan pelin kyllä pelata kunnolla läpi ja kertoilla mielipiteeni siitä sitten täällä. Hyvin sama pelihän tämä on edellisen kanssa ja mahtavia ideoita on monen pelin tarpeisiin. Silti minä tykkään niistä tiukemmista juoni-Zeldoista puoliavoimella ympäristöllä enemmän. Ymmärrän toki niitäkin, joille nämä maistuvat kuin suklaa meikäläiselle.

Joo, tuo sama tiedote horjutti omaa luottoani Zelda-sarjan tulevaisuuteen, tai ainakin siihen että tulenko itse näitä enää pelaamaan. Itse asiassa tätäkään en olisi edes hommannut ainakaan vielä, ellei kaverini olisi päätynyt saamaan tuplia ja myymään niistä toista polkuhintaan minulle. Skyward Sword sai aikanaan lokaa niskaan lineaarisuudestaan (ja ihan ansaitusti), mutta tuntuu että nämä kaksi seuraavaa Zeldaa ovat sitten vuorollaan ylikompensoineet maailman laajuutta, vaikkei niillä olisi mitään millä täyttää sitä maailmaa. Joku kultainen keskitie olisi kiva, mutta mitäpäs sitä kaavaa muuttamaan kun valtaosa fanikunnasta tykkää. Toivotaan että saadaan edes jotain pienemmän mittakaavan sivupelejä siinä ohessa.

Hyvä listaus ja Lies of P kiinnostelee eniten. Viestiäsi ja monien muidenkin juttuja lukiessa vain ihmettelen miten niin monella tuntuu olevan aikaa ja mielenkiintoa hakata pelejä new game +:lla monta kertaa lävitse lyhyen ajan sisään? Pelaan äärettömän harvoin pelejä uudelleen, ellei aikaa ole kulunut vuosia tai vuosikymmentä. Ainoastaan RE4 Remaken haluaisin pelata uudelleen, mutta muistan vain ihmetelleeni, kun Tuben kommenteissa moni hehkuttaa pelaavansa viidettä kierrosta reilun kuukauden sisään?! Miten ihmeessä teillä on muka aikaa?

Itsellenikin on hyvin harvinaista tarttua NG+:aan. Vielä harvinaisempaa että teen sen kahden pelin kanssa samana vuonna. Dead Spacen kanssa se oli oikeastaan vahinko. Halusin alkuun vain testata miten vaikeusaste vaikuttaa vihollisiin, mutta eteneminen oli niin nopeaa tappiinsa päivitetyllä aseella ja pukupäivityksillä että samoilla vauhdeilla meni sitten läpi uudestaan ja koppasi pari ylimääräistä trophya siinä samassa. Samoin P:n kanssa edistys oli todella nopeaa kun vanhat päivitykset sai pitää. Tuossa pelissä viholliset eivät skaalaudu kovinkaan jyrkästi new game +:n mukana, joten olet hyvin nopeasti tilanteessa jossa jyräät melkein kaiken allesi vaivatta, poislukien pari bossia. Pelin valhe-systeemi toimi omanlaisenaan houkuttimena nähdä millainen vaikutus valehtelulla ja totuuden puhumisella on tarinan kannalta. Ajallisestihan tuon voi miettiä niin, että katsooko ennemmin vaikkapa elokuvan tai muutaman jakson jotain sarjaa, vai nysvääkö sen saman ajan konsolinsa äärellä. Itselläni kun noiden leffojen ja sarjojen katselu on aika minimaalista, niin se sama vapaa-aika on sitten avoinna pelaamiselle. Toki jos olisi fiksu ja vastuullinen aikuinen, sen ajan voisi käyttää vielä paljon paremminkin, mutta noh...

[Joni Ahonen]

Itsellenikin on hyvin harvinaista tarttua NG+:aan. Vielä harvinaisempaa että teen sen kahden pelin kanssa samana vuonna. Dead Spacen kanssa se oli oikeastaan vahinko. Halusin alkuun vain testata miten vaikeusaste vaikuttaa vihollisiin, mutta eteneminen oli niin nopeaa tappiinsa päivitetyllä aseella ja pukupäivityksillä että samoilla vauhdeilla meni sitten läpi uudestaan ja koppasi pari ylimääräistä trophya siinä samassa. Samoin P:n kanssa edistys oli todella nopeaa kun vanhat päivitykset sai pitää. Tuossa pelissä viholliset eivät skaalaudu kovinkaan jyrkästi new game +:n mukana, joten olet hyvin nopeasti tilanteessa jossa jyräät melkein kaiken allesi vaivatta, poislukien pari bossia. Pelin valhe-systeemi toimi omanlaisenaan houkuttimena nähdä millainen vaikutus valehtelulla ja totuuden puhumisella on tarinan kannalta.

Tuossa tulikin hyvin sanottua se miksi NG+ mättää kohdallani ajatuksen tasolla. Pelkään että peleistä katoaa iso osa viehätystä, kun onkin jo valmiina kaikki tussarit ja päivitykset, joilla homma etenee ramboillen sitten finaaliin. Siitä syystä haluankin puhtaasti aloittaa taas nollasta, etenkin jos aikaa on kulunut edellisestä pelikerrasta. RE4 remaken suhteen testaan sen läpäistä nightmarella ja halusta päivittää nuo aseet tappiin.

Ajallisestihan tuon voi miettiä niin, että katsooko ennemmin vaikkapa elokuvan tai muutaman jakson jotain sarjaa, vai nysvääkö sen saman ajan konsolinsa äärellä. Itselläni kun noiden leffojen ja sarjojen katselu on aika minimaalista, niin se sama vapaa-aika on sitten avoinna pelaamiselle. Toki jos olisi fiksu ja vastuullinen aikuinen, sen ajan voisi käyttää vielä paljon paremminkin, mutta noh...

Mulla meneekin kaikki liikenevä aika Beverly Hills 90210 -sarjan seuraamiseen.

[Silence]

Tällainen tuli vastaan...

Youtubekanava Indigo Gaming teki ihan mielenkiintoisen katsauksen Remedyn Alan Waken evoluutiosta. Open world-pelistä nykymuotoonsa:
https://www.youtube.com/watch?v=oBhtqtIKhPg

[Joni Ahonen]

Tällainen tuli vastaan...

Youtubekanava Indigo Gaming teki ihan mielenkiintoisen katsauksen Remedyn Alan Waken evoluutiosta. Open world-pelistä nykymuotoonsa:
https://www.youtube.com/watch?v=oBhtqtIKhPg

Kiitos jakamisesta. Remedy oli liian kunnianhimoinen Alan Waken suhteen ja pohdittuttaa paljon se miten iso osa kehitysajasta menikään alkuperäisen suunnitelman parissa, kunnes the palaverissa on pitänyt nostaa hankala kissa pöydälle, että pelistä tehdäänkin tiukan lineaarinen. Voin kuvitella päätöksen olleen hankala, kun muuten itse tarina olisi kärsinyt avoimesta maailmasta eikä Remedyllä olisi ollut vielä rahkeita saada hommaa toimimaan.


Kaikkien pelien betat ja alkuperäiset visiot ovat mielenkiintoista tutkittavaa. Alkuperäinen Resident Evil 4 sellainen tapaus, josta myös haluaisi nähdä enemmän.

[Salem]

Hyppäytetääs tää tänne.

Joo, mutta nämä ovat asioita mihin ei kuulu vain suhtautua "no sellaista se nyt vain on"-asenteella.
Eniten tässä ihmetyttää ja kauhistuttaa se miten passiivisesti kaikki ottavat tämän nykymenon vastaan kuin se olisi normaali asioiden kehitys, eikä missään nähdä mitään vikaa.

Tämä muistuttaa siitä mitä tapahtui DLC:n suhteen, kun pelejä alettiin pilkkoa osiin erikseen myytäväksi, vaikka tuo lisäsisältö olisikin jo valmista, tai ainakin työn alla. Nykyään se on jo oletus, ettei koko kokemus ole saatavilla julkaisussa, vaikka aikanaan tämä herätti suurtakin närää. Kaavamaisista peleistä jaksetaan sentään vielä pitää melua, mutta eipä se ole niitä tuntunut harventavan, tai myynteihin vaikuttavan. Harmittavan harva nykyään enää malttaa äänestää lompakollaan, mikä mahdollistaa sen että kyseenalaisemmatkin asiat, kuten juuri tuo tarkoituksellinen sisällön pilkkominen tai pelien julkaisu keskeneräisenä, muuttuvat uudeksi normiksi. Kaipa ne pelit on nykyään liian helposti saatavilla, ja ihmisillä liikaa rahaa käytettävänä. Saa nähdä kauanko menee, kunnes Ubisoft saa tahtonsa läpi ja pelaajat hyväksyvät sen, etteivät omista enää pelejään.

Uusinta Final Fantasyakin on kehuttu kaikkialla hyväksi peliksi, mutta myös sanottu ettei sillä ole oikeastaan mitään tekemistä Final Fantasyn kanssa, vaan että se on enemmäkin kuin mikä tahansa länsimainen toiminta rpg ja Game of Thrones-kopio. Yay, miten hieno evoluutiosuunta lumoavasta ja värikkäästä japanilaisesta fantasiaroolipelistä Taas yhdeksi harmaaksi länsipökäleeksi.

Tästä jo itsekin pääsin avautumaan vähän, että kuinka antikliimaksi tuo uusin Fantasy onkaan. Se on kadottanut paljon siitä taiasta joka nuo pelit aikanaan nosti nykyiseen maineeseensa, juuri sillä että se yritti apinoida sitä mikä on suosittua, uhraten samalla oman identiteettinsä. Jokainen uusi Fantasy on erilainen, mutta silti valtaosassa on läsnä tietty tuttu tunne, joka kertoo että tämä tosiaan kuuluu yhteen sarjan muiden osien kanssa. XVIssa sitä tunnetta ei ole, ei vaikka se yrittää heitellä tuttuja ja nostalgisiakin juttuja pelaajan kasvoille. Kokemuksena XVI on myös yksi rajatuimmista koko sarjassa, mikä on hämmentävää, kun miettii miten paljon pelinkehitys on harpponut eteenpäin sarjan alkuajoista. En vain voi käsittää miten nykykonsolilla on mahdotonta toteuttaa asioita, jotka olivat läsnä jo NESille julkaistussa ensimmäisessä pelissä. Graafisesti peli on ehkä hieno, mutta sisällöllisesti torso, joka luottaa valikkonavigointiin, sen sijaan että saisit oikeasti vapauden tutkia, seikkailla ja kokea löytämisenriemua. Ja tosiaan, tämä peli kerää lähtökohtaisesti kehuja ja ylistystä osakseen niin arvostelijoilta kuin faneilta.

[Joni Ahonen]

Grand Theft Auto: Vice City (XBOX)

Tämän hommasin jo yli vuosi sitten synttärilahjaksi itselleni ja nyt sitten vasta ajattelin korkata, kun tulin maalle vanhempien luokse pidemmäksi aikaa. Täällä metsän siimeksessä räntäsateessa voi juuri mitään tehdä, joten virtuaalimatka lämpimään Vice Cityyn/Miamiin on enemmän kuin viihdyttävää. Kokemusta minulla on vain GTA IV:n pelaamisesta viidentoistavuoden takaa, mutta hauska kuinka samoilla raiteilla nämä GTA-pelit kulkevatkaan, joten olin heti kotonani. Vähän kyllä kesti asettaa omat päänsisäiset grafiikka-asetukset siihen 2003 vuoden kohtaan, mutta pian pehmeän värikäs ulkoasu kyllä ihastutti, vaikka hahmot näyttävät osa vaikeasti kehitysvammaisilta.

Pelin maailma on todellakin nykymittapuun peleihin verrattuna hiekkalaatikkoon verrattavissa, mutta itse vaan tykkään tiiviimmistä alueista, jossa pääsee nopeammin paikasta toiseen. Se kiva näissä vanhoissa peleissä onkin, että tekniset rajoitukset pakottaa tekemään tiiviitä seikkailuja. Hauskaa ja liukuvaa kaahailua harrastaa ilokseen ja pelin radiokanavissa on fiilistä. Ymmärrän hyvin miksi tästä kohkattiin niin kovasti.


Blood Omen 2 (GC)

Tätä koitin pelata viimeinkin, kun hyllyssä pölyä keräsi, mutta jostakin kumman syystä peli ei suostunut ekan illan jälkeen tallentamaan. Vaikka checkpointeja ja jopa vapaa tallennus löytyy, niin mitään ei levylle tallennu...? Ei auttanut muistikortin tyhjentäminen turhista tallennuksista. En löytänyt netistäkään tähän mitään apua ja ihmettelen missä vika, kun ei levykkeissä pitäisi olla kasettien paristotallennuksia vastaavaa sydeemiä. Jätin kokonaan kesken, vaikka hetken pohdin rykäistä koko pelin kerralla läpi, mutta vaikea eka bossi aiheutti liikaa harmaita hiuksia ryhtyä moiseen suoritukseen. Ihan keskitason peliltä vaikutti, jonka olisin voinut mielelläni kerran läpäistä.

[Gigante]

Blood Omen 2 (GC)

Tätä koitin pelata viimeinkin, kun hyllyssä pölyä keräsi, mutta jostakin kumman syystä peli ei suostunut ekan illan jälkeen tallentamaan. Vaikka checkpointeja ja jopa vapaa tallennus löytyy, niin mitään ei levylle tallennu...? Ei auttanut muistikortin tyhjentäminen turhista tallennuksista. En löytänyt netistäkään tähän mitään apua ja ihmettelen missä vika, kun ei levykkeissä pitäisi olla kasettien paristotallennuksia vastaavaa sydeemiä. Jätin kokonaan kesken, vaikka hetken pohdin rykäistä koko pelin kerralla läpi, mutta vaikea eka bossi aiheutti liikaa harmaita hiuksia ryhtyä moiseen suoritukseen. Ihan keskitason peliltä vaikutti, jonka olisin voinut mielelläni kerran läpäistä.

Onko gamecubessa ihan nintendon oma muistikortti? Olen lukenut, että jotkin pelit kuten Wind Waker eivät jostakin syystä tunnista kolmannen osapuolen muistikortteja.

Pelin eka bossitaisto osaa olla petollisen vaikea, varsinkin jos siihen menee siinä uskossa että sitä vastaan tapellaan tavanomaisesti tai rehdisti. Oikeastaan kaikki bossitaistot ovat kukin omanlaisia puzzlejaan, joihin hyödynnetään juuri opittua kykyä ja ekan bossin tapauksessa on hyvä osata masteroida "Fury". Eli torju tämän iskuja kunnes saat mittarin täyteen ja tinttaa tätä turpiin (torju myös keltaiset iskut, mutta väistä punaisia). Pari perille osunutta iskua ja kakkoserässä tarvitaan sitten eri lähestymistapaa, joka on aika helppo päätellä.

[Joni Ahonen]

Blood Omen 2 (GC)

Tätä koitin pelata viimeinkin, kun hyllyssä pölyä keräsi, mutta jostakin kumman syystä peli ei suostunut ekan illan jälkeen tallentamaan. Vaikka checkpointeja ja jopa vapaa tallennus löytyy, niin mitään ei levylle tallennu...? Ei auttanut muistikortin tyhjentäminen turhista tallennuksista. En löytänyt netistäkään tähän mitään apua ja ihmettelen missä vika, kun ei levykkeissä pitäisi olla kasettien paristotallennuksia vastaavaa sydeemiä. Jätin kokonaan kesken, vaikka hetken pohdin rykäistä koko pelin kerralla läpi, mutta vaikea eka bossi aiheutti liikaa harmaita hiuksia ryhtyä moiseen suoritukseen. Ihan keskitason peliltä vaikutti, jonka olisin voinut mielelläni kerran läpäistä.

Onko gamecubessa ihan nintendon oma muistikortti? Olen lukenut, että jotkin pelit kuten Wind Waker eivät jostakin syystä tunnista kolmannen osapuolen muistikortteja.

Pelin eka bossitaisto osaa olla petollisen vaikea, varsinkin jos siihen menee siinä uskossa että sitä vastaan tapellaan tavanomaisesti tai rehdisti. Oikeastaan kaikki bossitaistot ovat kukin omanlaisia puzzlejaan, joihin hyödynnetään juuri opittua kykyä ja ekan bossin tapauksessa on hyvä osata masteroida "Fury". Eli torju tämän iskuja kunnes saat mittarin täyteen ja tinttaa tätä turpiin (torju myös keltaiset iskut, mutta väistä punaisia). Pari perille osunutta iskua ja kakkoserässä tarvitaan sitten eri lähestymistapaa, joka on aika helppo päätellä.

Mahdollisesti muun kuin Nintendon muistikortti mulla käytössä. En tiedä mikä ongelma tämä on kun peli alkuun kyllä tallensi, mutta sitten vaan uudelleen käynnistäessäni ihmettelin suuresti kun se heitti minut aivan alkuvaiheen checkpointiin.


Ja nyt huomasin että jotenkin epähuomiossa meni nämä viestit tänne väärään topiciin, kun piti laittaa "mikä peli menossa" -osioon.

[Salem]

Grand Theft Auto: Vice City (XBOX)

Tämän hommasin jo yli vuosi sitten synttärilahjaksi itselleni ja nyt sitten vasta ajattelin korkata, kun tulin maalle vanhempien luokse pidemmäksi aikaa. Täällä metsän siimeksessä räntäsateessa voi juuri mitään tehdä, joten virtuaalimatka lämpimään Vice Cityyn/Miamiin on enemmän kuin viihdyttävää. Kokemusta minulla on vain GTA IV:n pelaamisesta viidentoistavuoden takaa, mutta hauska kuinka samoilla raiteilla nämä GTA-pelit kulkevatkaan, joten olin heti kotonani. Vähän kyllä kesti asettaa omat päänsisäiset grafiikka-asetukset siihen 2003 vuoden kohtaan, mutta pian pehmeän värikäs ulkoasu kyllä ihastutti, vaikka hahmot näyttävät osa vaikeasti kehitysvammaisilta.

Pelin maailma on todellakin nykymittapuun peleihin verrattuna hiekkalaatikkoon verrattavissa, mutta itse vaan tykkään tiiviimmistä alueista, jossa pääsee nopeammin paikasta toiseen. Se kiva näissä vanhoissa peleissä onkin, että tekniset rajoitukset pakottaa tekemään tiiviitä seikkailuja. Hauskaa ja liukuvaa kaahailua harrastaa ilokseen ja pelin radiokanavissa on fiilistä. Ymmärrän hyvin miksi tästä kohkattiin niin kovasti.


Blood Omen 2 (GC)

Tätä koitin pelata viimeinkin, kun hyllyssä pölyä keräsi, mutta jostakin kumman syystä peli ei suostunut ekan illan jälkeen tallentamaan. Vaikka checkpointeja ja jopa vapaa tallennus löytyy, niin mitään ei levylle tallennu...? Ei auttanut muistikortin tyhjentäminen turhista tallennuksista. En löytänyt netistäkään tähän mitään apua ja ihmettelen missä vika, kun ei levykkeissä pitäisi olla kasettien paristotallennuksia vastaavaa sydeemiä. Jätin kokonaan kesken, vaikka hetken pohdin rykäistä koko pelin kerralla läpi, mutta vaikea eka bossi aiheutti liikaa harmaita hiuksia ryhtyä moiseen suoritukseen. Ihan keskitason peliltä vaikutti, jonka olisin voinut mielelläni kerran läpäistä.

Vice City on heittämällä paras GTA omissa kirjoissani. Vaikka mekaniikoiltaan se jääkin jälkeen San Andreaksesta, niin fiilis on se mikä myy sen minulle läpi koko pelin, siinä missä SA:ssa tunnelma lässähtää mitä pidemmälle edetään. Sitä moderneimmista rötöstelyeepoksista en ole niin ollut kiinnostunut, mutta juuri näissä PS2-ajan teoksissa on sitä jotain mikä kolahtaa.

Blood Omen 2:sta minulla taas päällimmäisenä tulee mielikuva purkalla kasassa pysyvästä pelistä, joka teknisesti toimii, mutta kaikki on "vähän sinne päin". Huomaa hyvin että pääasiallinen Legacy of Kain-tiimi loistaa poissaolollaan. Itse olen pelannut PS2-version useasti läpi, ja siinä valtaosa ongelmista syntyi pelin kiusallisesta tökkimisestä, hahmomallien vilkkumisesta ja etenkin audio-ongelmista. Varsinkin niiden vihreiden taikaporttien lähellä tapahtuvissa välinäytöksissä kaiken muun audion päälle tuli joku todella voimakas kohina, joka teki dialogin kuulemisesta todella vaikeaa. Joskus olen leikitellyt ajatuksella että pitäisi ostaa tuo GC-versio siinä toivossa, että kokemus olisi vähän hiotumpi, mutta ilmeisesti siinä on sitten ihan omat ongelmansa. Itse pelistä tykkään kyllä huomattavasti enemmän kuin keskiverto LoK-fani, joten kyllä se on ihan kokemisen arvoinen peli. Voipi vaan sun tapauksessa olla, että joudut turvautumaan siihen ysäriltä tuttuun pelitaktiikkaan, että koneen virrat jätetään yön yli päälle ettei progressi katoa.

[Joni Ahonen]

Blood Omen 2 (GC)

Tätä koitin pelata viimeinkin, kun hyllyssä pölyä keräsi, mutta jostakin kumman syystä peli ei suostunut ekan illan jälkeen tallentamaan. Vaikka checkpointeja ja jopa vapaa tallennus löytyy, niin mitään ei levylle tallennu...? Ei auttanut muistikortin tyhjentäminen turhista tallennuksista. En löytänyt netistäkään tähän mitään apua ja ihmettelen missä vika, kun ei levykkeissä pitäisi olla kasettien paristotallennuksia vastaavaa sydeemiä. Jätin kokonaan kesken, vaikka hetken pohdin rykäistä koko pelin kerralla läpi, mutta vaikea eka bossi aiheutti liikaa harmaita hiuksia ryhtyä moiseen suoritukseen. Ihan keskitason peliltä vaikutti, jonka olisin voinut mielelläni kerran läpäistä.

Voipi vaan sun tapauksessa olla, että joudut turvautumaan siihen ysäriltä tuttuun pelitaktiikkaan, että koneen virrat jätetään yön yli päälle ettei progressi katoa.

Sitä olen pohtinut. Vanhoissa koneissa se etu että voi jättää vaikka viikkokausiksi päälle eikä mene unitilaan tai sammu.

Ja ihan GC:n oma muistikortti kyseessä, joten siitä ei pitäisi olla kiinni.

[Silence]

Oho, Ihan tyhjästä ilmestyi juuri todellinen yllätyspeli:
RAUNIOT on kotimainen Fallout-henkinen isometric point and click selviytymispeli ihan suomalaisessa maailmanlopun maailmassa.
Näyttää olevan vielä suomenkielinenkin ääninäyttelyn osalta.

Traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=40-BzaChUMI
Gameplay traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=uw-iFfqIj-Y

https://www.gog.com/game/rauniot
https://store.steampowered.com/app/1168490/Rauniot/

[PT2]

Oho, Ihan tyhjästä ilmestyi juuri todellinen yllätyspeli: RAUNIOT on kotimainen Fallout-henkinen isometric point and click selviytymispeli ihan suomalaisessa maailmanlopun maailmassa.
Näyttää olevan vielä suomenkielinenkin ääninäyttelyn osalta.

Heeeei täähän näyttääkin hyvältä! Kiitti vinkistä!

[Gigante]

Oho, Ihan tyhjästä ilmestyi juuri todellinen yllätyspeli: RAUNIOT on kotimainen Fallout-henkinen isometric point and click selviytymispeli ihan suomalaisessa maailmanlopun maailmassa.
Näyttää olevan vielä suomenkielinenkin ääninäyttelyn osalta.

Heeeei täähän näyttääkin hyvältä! Kiitti vinkistä!

Samat sanat. Lupaavalta vaikuttaa, täytyypä pitää seuranassa josko toimisi tulevaisuudessa protonin kautta.

[Joni Ahonen]

Oho, Ihan tyhjästä ilmestyi juuri todellinen yllätyspeli:
RAUNIOT on kotimainen Fallout-henkinen isometric point and click selviytymispeli ihan suomalaisessa maailmanlopun maailmassa.
Näyttää olevan vielä suomenkielinenkin ääninäyttelyn osalta.

Traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=40-BzaChUMI
Gameplay traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=uw-iFfqIj-Y

https://www.gog.com/game/rauniot
https://store.steampowered.com/app/1168490/Rauniot/

Samat sanat PT2:n ja Gigsun kanssa, että näyttääpä kiinnostavalta ja aivan puun takaa tuli. Tuo suomenkielinen ääninäyttely vaan plussaa ja sopii melankoliseen tunnelmaan, sehän meillä osataan. Harmi ettei taida olla macille, mutta voihan mahdollisesti myöhemmin ilmestyä muidenkin alustojen latauskauppoihin.