Peliarvostelut

[Silence]

STAR WARS: BOUNTY HUNTER (Remastered) (pc, steam)

Bounty Hunter on alunperin Kloonien Hyökkäyksen jälkimainingeissa 2002-aikakauden konsoleille ilmestynyt Star Wars-lisenssipeli, jossa päästään seikkailemaan ja tasohyppeilemään elokuvasta tutun Jango Fettin rakettirepussa. Tapahtumat sijoittavat Episode Isen jälkimaininkeihin, tehden pelistä pienimuotoisen prequelin Attack of the Clonesin tapahtumille. Palppis laittaa Dookun etsimään isukkia tulevalle Klooniarmeijalleen ja palkkionmetsästäjä Jango sattuu olemaan paikalla kun kouralliselle potenttiaallisia Palkkionmetsästäjiä putoaa homma todistaa oma pätevyytensä kloonien isukkina. Tarinan aikana Jango metsästää sitä ja tätä ja aitoon prequelmenoon tapaa joukon leffoista tuttuja hahmoja tyylillä "näin he tapasivat" ja "Näin Jango alkoi käyttää tätä juttua".

Se mikä pelistä heti pistää silmään (ja korvaan) on se että peli tuntuu hyvällä tavalla Vanhalta Star Warsilta. Ja tarkoitan että sen fiilis on 60% alkuperäistrilogiaa ja loput 40% prequelia, ilman että se tuntuisi oudolta sekamelskalta tai ylikuormittaisi vanhaa SWaa kiiltävällä prequelmenolla. Bounty Hunter vain tuntuu kaikinpuolin erittäin Star Warsilta, kuin se hengittäisi ysärin Expanded Universen aikakautta, ennen Special Editioneiden nykypäivää. Siis sellaiselta miltä Prequelelokuvat eivät milloinkaan onnistu tuntumaan. Äänimaailma on tuttua aseiden piupusta vihollista Wilhelm-huutoihinkin ja ympäristöambietteihin. Lucasfilmin elokuvien ääniarkistot ovat tutussa käytössä. Taustalla pauhaa hyvin John Williamsin ja miehen tyyliä täydellisesti kopioivan Jeremy Soulen henkiset Star Wars-tunnelmamelodiat jotka muistuttavat juuri sellaisia alkuperäisten leffojen aikana kuultavia tunnelmallisimpia pätkiä, jotka sopivat täydellisesti videopelin taustalle.
Attack of the Clonesissakin Jangoa näytellyt... tai siis yhden nootin statistina seissyt Temuera Morrison pääsee vihdoinkin tekemään ääniroolissaan hahmostaan ihan kunnon karismaattisen ja vähäeleisen mysteerisen palkkionmetsästäjän, mitä mies ei todellakaan päässyt elokuvissa tekemään. Elokuvan jälkeen hahmo ei napannut tippaakaan, mutta pelin perusteella seuraisin mielelläni toisenkin pelin hahmon seikkailuita. Hahmo on ehkä "vain" Boba Fett 2.0, mutta toimii silti.

Pohjimmiltaan Bounty Hunter on supertuttu, miljoonaan kertaan nähty kolmannen persoonan käytäväjuoksentelu-ammustelu, jota aitoon lisenssityyliin väritetään varsin hyvillä tasoloikkahommilla, jotka tapahtuvat usein rakettirepun voimalla. Vielä alussa Jango seikkailee vain jaloin, mutta kohtapuolin selkään saadaan Jangon ja Bobbiksen klassinen jetpack, ja hommasta alkaa vihdoin tulla varsin virkistävää. Ihan yllätyin miten paljon nautin rakettirepulla tehtävistä, tarkkuutta vaativista tasohyppelyistä. Kutkuttavan ilkeästi jetpackin kykyä pysyä ilmassa ja nostaa pelaajan korkeutta on millimitalla rakennettu kestämään juuuuri kiusoittavan vähän mutta nipinnapin juuri ja juuri sen verran että Jango pääsee seuraavalle mahdolliselle tasanteelle. Ja aina voi taktikoida, jättämällä hetkeksi boosterit rauhaan että ne vähän ehtivät ilmassa latautua ja sitten taas mennään.

Pelikokonaisuus muodostuu tarinallisista chaptereista joiden alla on kourallinen avautuvia juonitehtäväkenttiä. Tallennusta kenttien aikana ei ole, vaan tehtävät pitää suorittaa yhdeltä istumalta alusta loppuun. Auttamassa tätä on kentissä löytyviä checkpoint-paikkoja, joista kuoleman koittaessa pääsee jatkamaan. Uusintayrityksiä on 5 per kenttä ja huomasin ratkaisun tuovan jatkuvasti hyvää valppauden ja vaaran fiilistä suoritettaviin tehtäviin, kun ajatus kaiken uudelleen läpikäymisesti ei houkutellut. Muutamaan kertaan kävi huonosti aivan viimemetreillä ja muutamaan kertaan oli todella lähellä ettei viides uusintayritys aivan loppumetreillä johtanut game overiin ja välillä kentät suhahtivat kuin ei mitään. Vaikka pelatessa vähän tuhahtelinkin rajallista jatkomäärää, niin täytyy sanoa kuitenkin että se oli hyvä tapa nostaa pelaajan sykettä. Kummasti skarppaa suoritusta ja saa helpotkin hetket kuumoittamaan kun ei halua menettää ainuttakaan elämää muuten vain nolosti kielekkeeltä pudotessa. Pelin loppupuoliskolla tulee kyllä jo pieni turhautuminen väkisinkin vastaan kun luvassa on naurettavan pitkiä räiskintäkenttiä, vaikeustason tehdessä yllättäen jättihyppyjä, missä Jangolta riisutaan jopa jetpackista liekinheittimineen pois ja peli pistää jokaisesta ilmansuunnasta vihollismassat hyökkäämään uudestaan ja uudestaan kimppuun. Tatoeenin räiskinosio alkaa useamman uusintayrityksen osalta ottamaan päähän kun peli voisi tarjota aavikkokaupungissa ihan kunnon seikkailuakin, eikä vain kapeata, loputtomien massojen käytäväräiskintää.
Pelin aikana käydään läpi iso kasa ympäristöjä alun kaupunkiplaneetta Coruscantin diplomaattipilvenpiirtäjistä ja slummitasoista Empiren laitoksia muistuttavissa vihollistukikohdissa avaruudessa ja rämeiköstä vanhalle tutulle hiekkaplaneetalle. Oma suosikkini oli rämeikköplaneetta jossa meno vaihtui aikaisempien kenttien käytäväseikkailusta aidosti monipuoliseksi ja vaarallisen tuntuiseksi ympäristöksi kun mukaan tulee ihan kunnolla tasohyppelyä ja monimutkaisempia ympäristöjä vaarallisilla vihollisilla, joita vastaan täytyy taistella taktisemmin kuin aikaisemmin, jos haluaa selvitä hengissä. Tykkäsin pienen pienestä seikkailuelementistä Coruscantissa kun hetken peli sai minut luulemaan että voisin vain seikkailla tavallisten kaduntallaajien joukossa omia juttujani nuuskien.... mutta tämä illuusio rikkoutui hyvin nopeasti kun väkijoukosta alkoi tulla esiin kaikenmaailman rikollisia aseineen, joiden ainoa elämäntehtävä oli saada pelihahmoni hengiltä.

Vihollisia vastaan taistellaan Jangon omilla sulavalinjaisilla ja loputtomat paristot omaavilla kaksoispistooleilla, sekä kentistä silloin tällöin löytyvillä raskailla tuliaseilla, joiden lippaissa on rajoitetusti ammuksia. PCllä hiiri-näppäimistöammustekelussa tähtäys on täysin vapaa. Kentistä löytyy myös Jangon rakettirepun ohjuslaukaisimeen ohjuksia, käsikranaatteja. Mutta mukana on myös Jangon kädessä kiinni oleva liekinheitin, joka tulee muutamassa massojen kimppuu käymisessä ihanasti hyödyksi kun kauhistuttava, kimppuun hyökkäävä hirviöjoukko päätyy kerralla grillaukseen. Suosikkiaseeni oli Jangon, yhdestä osumasta vihollisia pudottava kiikarikivääri joka tulee aseistukseen pelin puolivälissä. Sillä pääsee kätevästi napsailemaan kaukana edessä odottelevia, tulevia uhkia ja piilossa lymyäviä pahiksia. Asetta pääsee kuitenkin käyttämään vain rajallisesti sillä ammuksia ei hirveästi sniperihommiin jaeta.

Pelin kontrollit turhauttavat. Eivät niinkään liikkumiset tai ammuskelu itsessään. Homma toimii itseasiassa hyvin. Peliä mainostetaan pelin aloittaessa pelattavaksi padilla, mutta pc version näppäimistö-hiiri -yhdistelmä toimii erinomaisesti liikkumisen osalta. Mutta ongelma ei ole niinkään aseiden käyttö VAAN eri aseistuksen välillä toimiminen. Peli kun EI tarjoa eri näppäimiä eri aseituksille, vaan kaikki pelitoiminnot ns A-aseistuksesta B-aseistukseen toimivat yhteisestä napista, josta käytettävää aseistusta vaihdetaan minivalikossa rullaten. Muuten kuulostaa loogiselta kun kyseessä on vaikka pistoolin vaihto voimakkaampiin kivääreihin, mutta homma ei toimi ollenkaan kun kyseessä on Jangon kakkoisaseistukset kuten kädessä oleva liekinheitin, heitettävät kranaatit ja vihollisten lassottaminen vaijerilla. MIKSI KAIKEN PITÄÄ OLLA YHDEN NAPIN TAKANA? Sillä pelaaja ei ikimaailmassa onnistu käyttämään näin kaikkia tekniikoita helposti vaan jokaista joutuu erikseen kaivamaan esille. Ja tähän ei yksinkertaisesti ole aikaa keskellä taistelua useita vihollisia vastaan kun kaikki juoksevat yhtäaikaa pelaajan kimppuun... pahimmassa tapauskessa useammasta suunnasta. Taisteluiden aikana ei ole mitään hetkeä että ehtisi selata listalta toista asetta. Olisi niiin hemmetin kätevää hyökätä osaa vihollisia vastaan pistoolein, lähelle tulevat grillata liekinheittimellä pikanäppäintä käyttäen ja osan lassottaa tuosta noin ihan muuten vain... JOS pelaajalle tarjottaisiin erilliset näppäimet tähän. Mutta ei. Siis oikeasti, tämä on ihan hemmetin turhauttavaa. Ja typerää. Miksi tehdä Boba... eiku Jango Fett-peli mutta tehdä päähahmon välineenkäytöstä lähes mahdotonta tiukoissa tilanteissa??? Jos antaisin arvosteluissani peleille pisteitä niin pelkästään tämä pudottaisi yhden kokonaisen pisteen arvosanaa. Sähläys sotii jopa Jangon omaa persoonaa vastaan kun miehen pitäisi olla klassinen pahan paikan "nopea aseen vetäjä", eikä väärän hetken "inventoryn selailia".

Loputtoman räiskinnän ohella peli tarjoaa myös POTENTTIAALLISEN, kivantuntuisen minipelin, missä Metroid Prime-tyyliin pelaaja voi katsoa/skannailla maailmaa kypäränsä kautta first person -näkökulmasta ja metsästää ympäristöissä olevia etsintäkuulutettuja rikollisia ja sitten käydä lassoamassa näitä itselleen. Mutta tämä toimii valitettavasti saman, rullattavan alivalikon kautta kuin aseiden vaihto, jonka johdosta pelaajan on lähes mahdoton pelata tätä peliä keskellä kiivaita kampailuita. Siis kuinka hemmetin vaikeaa on muka laittaa näitä toimintoja useamman napin taakse? Näppärä etsintäkuulutettujen metsästys on sujuvan oheispelin sijasta nyt enemmänkin jotain mitä en halunnut edes miettiä kenttiä läpipelatessani, kun en halunnut saada game overia aikaan. Hommaa voi suositella lähinnä niille muutamalle Täydellistä 100% läpikahlausta suorittaneelle complition-pelaajalle jotka jo tuntevat kentät ulkoa. Itselleni oli lähinnä ykkösprioriteettinä pysyä hengissä, kuin tulitaisteluiden keskellä alkaa nuuskia että kuka mahtaa olla etsintäkuulutettu. Ihan puolitiehen jäänyt potenttiaallinen minipeli, josta olisi voinut tehdä hienon lisäominaisuuden. Plaaaah!

Aina silloin tällöin huomasin juoksentelevani tiloissa ympyrää miettien että minne hemmettiin pitäisi seuraavaksi mennä tai tehdä, ennen kuin oivalsin ilmastointikanavan oudossa kulmassa nurkassa tai oven aivan eri tasanteella. Mutta turhatumisen ja pelin haukkumisen sijasta, koin tämän oudon piristävänä pelisuunnitteluna, missä pelaajalta odotetaan ympäristön tutkimista ja asioiden löytämistä. Eli vähän niinkuin... Pelin Pelaamista. Olen vain niiin helvetin kyllästynyt ja turhautunut nykyaikaiseen pelisuunnitteluun jatkuvalla pelaajan opastuksella, kädestä pitelyllä ja putkimaisella etenemisellä, missä pelaajaa kohdellaan kuin vähä-älyistä kehityisvammaista eristyislasta joka ei saa eksyä suoraviivaiselta polulta hetkeksikään. Bounty Hunterissa tuollaiset oudon tyhjät hetket ja reittien etsinnät tuntuvat hyvältä hengähdystauolta.

En ole pelannut peliä aikaisemmin, vaan se on ollut viimeiset 20 vuotta näitä "Vaikuttaa ihan kiinnostavalta, pitää jokupäivä pelata"-pelejä. Pelaamani versio on PClle ilmestynyt Remasterointiversio. Peli on saanut upscaletut tekstuurit ja hieman hiotumman grafiikan, joka on kuitenkin erittäin samanlaista alkuperäisen kanssa. Tekstuurit ehkä hieman liiankin samankaltaiset alkuperäisten mössöjen kanssa, mutta menkööt. Olisi voinut kyllä olla ihan hyvä idea antaa mahdollisuus valita "upscaletujen" alkuperäistekstuureiden ja kokonaan uudestaan piirettyjen korkealaatuisten tekstuurien välillä. Remasterissa on mukana uusia visuaallisuuksia kuten heijastuspintoja, valolähteitä ja muita visuaallisia lisäyksiä mitä alkuperäisessä pelissä ei ole, mutta tämä EI OLE näitä nykypäivän mielisairaita "Muutetaan kaikki ja kutsutaan alkuperäiseksi peliksi"-remasterointeja, vaan erittäin, erittäin hienovarainen päivitysversio, joka hieman hioo peliä mutta ei ala muuttelemaan mitään. Eikä todellakaan päästä mitään uutta valloilleen, korvaamaan alkuperäisen pelin olemusta. Ja olen siitä erittäin kiitollinen. Uudet graaffiset lisäykset pystyy myös halutessa pistämään pois päältä asetuksista, jos niin haluaa. Varmasti eniten itse hyödyin isoissa viidakkoympäristöissä olevasta piirtoetäisyyden suuruudesta, jonka ansiosta pystyin ihan jo laserpistooleilla hoitelemaan todella kaukana olevia vihollisia ennakkoon.

Pelin remasterointi tarjoaa kahta vaihtoehtoa pelikameran/ohjauksen käyttöön. Vanhaa ja Modernia. Peliä suositellaan käynnistyksen yhteydessä ilmaantuvalla aloitusruudulla pelattavaksi padilla ja mitä kokeilin, niin vanhempi kamera tuntui toimivan tässä muodossa hyvin. Mutta itse pelasin pelin (erittäin hyvin toimivalla) hiiri-näppis -yhdistelmällä ja tässä muodossa ehdottomasti ainoa toimiva ratkaisu on moderni ohjaus/kamerasysteemi, joka vapauttaa kameran vapaaksi hiirellä pyöritettäväksi ja kamera ei ole tällöin kiinni hahmon liikkeissä, niinkuin vanhemmassa konsoliohjauksessa.

Bounty Hunter on kaikinpuolin "Ihan kiva" Star Wars peli kaikinpuolin. Ei todellakaan huono, mutta ei myöskään mitenkään loistavan huikea. Hetkellisesti epäreilun vaikea ja välillä viihdyttävän sulava mitä pelaa hyvissä mielin. Hyvää ps2-aikakauden ammuskelu-tasohyppelyseikkailua joka on lopulta vain tyydyttävän "ihan kiva" kaikinpuolin. Malliesimerkki hyvästä aiheesta ja hyvästä lisenssipelistä, jota vaivaa vain aivan kaamea idea sulkea kaikki taisteeluun tarvittava alivalikkoon, sen sijaan että toiminnat olisi jaettu eri napeille helposti suoritettavaksi. Star Warsista kiinnostuneille tämä on oikeasti hyvää pelattavaa, varsinkin itseni kaltaisille alkuperäistrilogian faneille, jotka eivät ole saaneet prequeleista tarpeeksi mitään irti. Bounty Hunter on tälle poppoolle prequel-materiaalia millä pääsee taas Star Warsin maailmaan.

[Silence]

SYBERIA 3: The Complete Journey (pc, gog)

"Hauska" tarina vuosikymmenen takaa. Kun Syberia 3n kehitys alunperin julistettiin maailmalle, se tapahtui Aprillipäivänä. Ja niinpä luulin että kyseessä oli Aprillipila... Paitsi että tässä sitä ollaan. Oikea peli sieltä sitten tulikin.
Ai, että Miksi oletin että kyseessä olisi ollut vain aprillipila? Koska peli jatkaa päähahmon tarinaa edellisosasta. Ja pelillä ei ole tämän johdosta mitään syytä olla olemassa. Päähahmo Kate_Walkerin tarina saapui päätökseen/huipentumaansa kakkososan lopussa ja teki seikkailunsa päätöksen tyydyttävästi. Se oli The End ja That's it.
Minulla ei ole kyllä mitään Syberia-pelien maailmaan paluuta vastaan, sillä maailma on todella kiehtova, täynnä suurta potenttiaalia. Ongelma vain on sama kuin esim Deus Ex Mankind Dividedissä. Päähahmo on vain niin väärä, koska tämän tarina on jo kerrottu. Syberia 3 on outo "Jälkihöyryseikkailu" kun huipentuma jo tapahtui mutta nyt vain jatketaan Jotain seikkailua kuin tämä olisi jokin loputtomasti jatkuva seikkailusarja...

Syberia 3sen lähtökohdan pilaa myös aivan kaamean väkinäinen juonikuvio missä aivan lauantaiaamun piirrossarjojen tasoiset ilkeät sarjakuvapahikset ovat päähahmo Kate_Walkerin perässä jostain oudosta syystä. Tätä ei mitenkään selitetä missään vaiheessa että miksi. Siis ei koskaan. Ei koko pelin keston aikana lainkaan. Mutta ovatpahan vain. Siis, on monia loistavia tapoja palata Syberian lumoavan melankooliseen maailmaan. Mutta tämä ei todellakaan ole yksi niistä.
Päähahmo Kate_Walker löytyy edellisen pelin lopun jälkeen keskeltä erämaata tajuttomana kunnes paikalliset alkuasukkaat pelastavat tämän. Kate olisi muuten kai menossa takaisin New Yorkiin mutta sieltä suunnasta neitoa on tulossa etsimään maan viranomaiset. Ja takana taas ovat paikallinen kauhistuttava rikollisorganisaatio joka myös haluaa palasen Kate_Walkerista. Siis... Mikä ihmeen Maailmankaikkeuden Messiaaninen Keskuspiste tästä random asianajajatytöstä on nyt yhtäkkiä on leivottu? Tuntuu että tekijät oikein keinotekoisen väkinäisesti yrittävät antaa jonkinlaista tärkeyden tunnetta seikkailulle. Ja se tuntuu aivan järkyttävän keinotekoiselta. Varsinkin kun lopulta mikään ei johda mihinkään tässä seikkailupelissä. Tämä on vain random välichapter vailla päämäärää olevassa seikkailussa.
Onneksi sentään väkinäinen ilkimysjuoni jää suurimmaksi osaksi peliä taka-alalle ja ykkösprioriteetiksi nousee Kate_Walkerin pyhä tehtävä auttaa paikallista, syrjittyä alkuasukasheimon jäseniä pääsemään vaellusmatkassaan eteenpäin läpi neuvostomaiden ja hylättyjen aavekaupunkien. Tätä varten pitää tehdä biljoona asiaa ja jututtaa isoa määrää väkeä ja niistä osasista Syberia 3nen enimmäkseen koostuu. Kaiken alkuvalittelun jälkeen alta alkaa paljastua ihan kiva ja kieltämättä pelaajaa mukanaan vievä seikkailu.

Olin ennakkoon kuullut pelistä aivan kaameita haukkumisia kirjaimellisesti jokaisesta mahdollisesta asiasta, jokaisesta mahdollisesta osoitteesta ja saanut sen käsityksen että peli on kaikella osa-alueella täydellinen epäonnistumiskatastrofi. Enkä ole pitänyt minkäänlaista kiirettä peliin tutustumisessa. Ostin sen GOGin talvialeesta joitakin vuosia sitten ja peli on odottanut asennusta ainakin parin vuoden edestä. Pelasin pelin täysin sokkona läpi, yrittäen ignorata kaiken huhuilun mitä korviini oli sattunut pääsemään.

Heti alkuun peli tarjoaa kahta erilaista vaikeusastetta pelaajalle. Voyagea tai Adventurea. Adventurella itse pelasin, sillä se oli tavallinen Syberia-pelien point and click seikkailupelikokemus. Eipä ollut vaikea tähän päätyä. Voyagea taas kokeilin pelin läpäistyäni ja se tarjosi kaikki normaalin nykypäivän "Mä en osaa mitään"-pelaajan kädestäpitelyavustukset jatkuvilla vihjeillä ja ohjeilla siitä mitä seuraavaksi kuuluu tehdä. En koe olevani kovinkaan älykäs ihminen, mutta kyllä minä nyt sen vertaa osaan itse asioita hoksailla että pelissä eteenpäin osaan päästä ilman jatkuvaa kädestäpitelyä. Pelin puzzlet ovat myös varsin helppoja ja ne muutamat vaikeimmat ovat yleensä hetken mietinnän päässä selvittämisestä. Tasan kolmesti piti luntata nolosti netistä. Ja kaksi näistäkin oli sellaisia että olin vain unohtanut vähän katsoa puzzletilassa kuvaruudun sivulle, josta löytyi jotain mitä piti käyttää ja kerran piti oikeasti saada apua kun loogiselta tuntunut ratkaisu annettujen vihjeiden perusteella oli se Väärä ja oikea oli täysin random ratkaisu puzzleen, mikä ei tuntunut yhtään sellaiselta että yksikään pelaaja olisi päätynyt tuohon päätelmään mihin pelintekijät olivat päättäneet ratkaisunsa sitoa. Muutamassa loppupään isommassa säätelypuzzlessa kyllä varmasti moni alkaa kompuroimaan, mutta ainakin itse selvisin tavallisia vihjeitä seuraamalla. Ja ottaen sen asenteen että juoksemisen sijasta pitää vain pysähtyä miettimään hetkeksi aikaa. Vähän niinkuin... ennen vanhaan pelejä pelatessa oli tapana.

Aikaisemmista osista radikaallisti eroten Syberia 3 on luopunut 3D hahmoista 2D ympäristöissä ja nyt tilalla on täysin kolmiulotteinen seikkailu. Vaikka kahdesta ensimmäistä pelistä pidänkin, niin minulla ei itseasiassa ole mitään valittamista kokonaan kolmiulotteisuuteen vaihtamisesta. Ja se MELKEIN toimii...
Itseasiassa... Syberia 3 on MELKEIN erinomainen 3D seikkailupeli, joka siirtää vain tutun 2D pelin kolmanteen ulottuvuuteen. Käyttöliittymä muistuttaa hyvin paljon alkuperäispelien vastaavaa, vaikka omasta puolestani peli olisi voinut hyödyntää kolmiulotteisuuttaan tässä asiassa enemmänkin. Muutamat puzzlet vaativat esimerkiksi ongelmajutun katsomista objektin ympärillä kameraa pyörittämällä ja heti tuli tunne että "Hyvä, hyvä, käyttäkää kolmeulotteisuutta!". Itseasiassa vaikka peli aivan alussa vähän kompastelikin, johtuen uuden pelin aloittamisesta ja asioihin tutustumisesta ja mekanikoiden toimivuuteen tottumisesta niin lämpenin hyvin nopeasti pelin toteutukselle. Ja tiedän pelin saaneen valtavasti paskaa niskaansa about kaikesta, mutta... huomaan olevani täysin eri mieltä lopputuloksesta! Tämä ei todellakaan ole mitään kasa kakkaa vaan kyseessä on täysin tuttu ja turvallinen (ja hyvin klassinen) point and click seikkailupeli! Siis en oikeasti ymmärrä mikä tässä ei muka ole hyvää? Ovatko konsoliversiot aivan erilaisia?
PC-versiota pelatessani peliä voi pelata joko AWSD-suuntanäppäimillä tai sitten tuttuun ja turvalliseen tyyliin HIIRIOHJAUKSENA. Ja pienen testailun jälkeen en nähnyt mitään syytä miksi luopua tutusta hiiriohjauksesta, sillä se toimii melkein Erinomaisesti. Hahmon näppäimistöohjaus tuntuu olevan olemassa lähinnä konsolijulkaisua varten ja huomasin käyttäväni näppäimistöllä liikkumista vain silloin tällöin jossain suurissa tiloissa, pitkien matkojen juoksuun. Mutta jos oikeasti ihmiset käyttävät ainakin PCllä kyseistä keinoa pelimaailmassa liikkumiseen, varsinkin pienissä/ahtaissa tiloissa, niin luvassa on turhauttavan sekava ja jokasuuntaan häröilevä kokemus, kun kuvakulman vaihtuessa vaihtuu myös Kate_Walkerin ohjaussuunta. Syberia 3 on ilmiselvästi tarkoitettu pelattavaksi Hiiriohjauksella ja näppäimistöä käytetään vain rotaatiopuzzlejen suorittamiseen sekä tavara ja journal-inverntaarioissa käyntiin.

Pelillä on aluksi kaameilta tuntuvia "rotaatio/pyöritys" puzzleja, jotka on niiiin selvästi rakennettu konsoliohjauksen padia varten. Pcllä niitä pitää vääntää joko todella vaikeasti hiirellä tai sitten AWDS-näppäimillä pelaten/pyörittäen. Tämä oli aluksi pelissä raivostuttava ominaisuus, mutta kun tajusin homman jujun, niin sekin alkoi sujua ilman ongelmia.

Kun ylempänä sanoin että pelin kolmiulotteinen pelisysteemi MELKEIN toimii, niin todellakin tarkoitan sitä. Kaikki on pienen askeleen päässä erinomaisuudesta. Mutta nyt Syberia 3sen käyttöliittymä kärsii ns liian pehmeästä/tunnottomasta interaktiivisuudesta pelimaailmassa. Kun kursoria viedään vaikka npc-hahmon tai tavaran päälle niin luvassa on hotspotin etsintää että löydetään se oikea kohta mistä pelaaja pääsee toimimaan asian kanssa. Siis fuck sake, kuinka helvetin vaikeaa on vain tehdä peli missä "kun hiiren vie hahmon/objektin päälle, niin käyttöliittymä tunnistaa kyseisen objektin interaktiivikseksi"? Eikä hommassa turhautuminen ole edes vain sitä että pitää löytää oikea kohta, vaan myös se että välillä pitää heilua hiiren kanssa objektin päälle sen aikaa että peli itse TUNNISTAA että "Aaah, tuossa taitaa olla.. Juuh! Tuossa on kohta mistä kuuluu klikata!". Siis aargh. En tiedä onko kyseessä jokin pelimoottoriin liittyvä paskuus mutta point and click seikkailupeliltä odottaisi tiettyä Jämäkkyyttä ja napakkaa Osoita ja Klikkaa-mekaniikkaa, eikä epämääräistä häröilyä. Siis jos jokin... Jos YKSI asia pitäisi saada Vähintään kohdilleen, oli sitten peli 2D tai 3D tai VR niin Tämä.

Pelillä on kasa nykypäivän normaaleita vammaisuuksia mukana. Point & Click -pelien vapaata tallennusta ei jostain käsittämättömästä syystä enää ole vaan peli käyttää checkpoint autosavingia. Ja se ei sovi OLLENKAAN tämänkaltaisen rauhallisen seikkailupelin tyyliin. Siis oikeasti, wtf? Juuri tämänkaltaisessa pelissä on täysin kyse pelaajan omasta etenemisestä, omalla tahdilla, eikä mistään hemmetin seuraavan, ennaltamäärätyn checkpoint ruudun saavuttamisesta.

Pelin englanninkielinen ääninäyttely on enimmäkseen aivan kaameaa. Siis aargh, mikä kaamea ysärin animeduppi tämä on? Varsinkin aivan alussa fiilis meinasi täysin romahtaa täysin kun vastaan tuli aivan jäätävän huonoa jälkeä omaavia hahmoja ja mietin että mitä hemmettiä olen alkanut pelata. Onneksi poppoosta löytyy kourallinen hyviä suorituksia, jotka avainhetkinä pelastavat juttua, mutta suurin osa pelin aikana kuunneltavista ääninäyttelijöistä ei istu sitten yhtään hahmoihinsa ja äänet on vielä miksattu niin että tuntuu ettei tiloissa ole koskaan mitään muuta kuin dialogi, mikä vain entisestään saa äänet kuulostamaan kaamean kököiltä. Tuntuu myös että näyttelijöitä on koko pelillä ehkä kolme tai neljä, kaikki kaksikymppisiä, jotka vastaavat kaikista äänistä, sen enempää rooliin panostamatta. Onneksi edes pappa-hahmoja vetävä ääninäyttelijä pärjää paikoin hyvin. Huulisynkkä on olematonta ja huomasinkin vaihtaessani muutamaan otteeseen pelin alkuperäiselle kielelle, eli Ranskalle että huulisynkkä on tehty kyseistä ääniversiota varten. Yritin pelata peliä jonkin aikaa myös Le Franquenina mutta dialogin subtitlet kuvaruudun alareunassa olivat aivan kaamean iso tekstihelvetti, jota luki melkein ahdistuneena että ehti pysyä perässä ja vaihdoin englanniksi takaisin jotta pystyin paremmin keskittymään. Enklanninkielinen lokalisointi dubbi kuulostaa joltain harrastelijajoukon väännökseltä eikä kunnolliselta duppaukselta. Ja pahinta on että oikein kukaan ei edes yritä kuulostaa hahmoiltaan. Ei ole aksentteja, ei iäkkäitä ääniä (kuin yksi). Tunnetilatkin ovat usein aika olemattomat. Siis mitä hemmettiä tämä oikein on? Siis kuinka vaikeaa on saada laadukasta ääninäyttelyä nykypäivänä kun siihen pystyttiin jo 30 vuotta sitten peleissä? Siis jos alareunan englanninkielistä tekstitystä ei tungettaisi yhteen isoon, ahdistavaan kasaan kerralla (mitä lukee melkein ahdistuspaniikissa läpi) niin olisin pitänyt koko pelin välittömästi täysin ranskankielisenä, sillä alkuperäisduppaus on erinomainen ja sopii hahmoihinkin.
Aikaisemmista ääninäyttelijöistä vain Kate_Walker palaa alkuperäisellä ja hyvällä äänellään. Katen seikkailutoveri Oscar on saanut uuden äänen, mikä aluksi vaivasi itseäni paljonkin, kun hahmo on Syberia-pelien ikimuistoisimpia juttuja, mutta menkööt...

Ilman että edes ehdin tarkastaa, aavistin että säveltäjä on vaihtunut. Siis musiikki on itseasiassa ihan hyvää ja varsin elokuvallistakin, mutta aikaisempien pelien tyyli on kokonaan poissa ja huomasin usein kaipaavani tätä melankoollista tyyliä, vaikka uusi leffatunnelmointi toimiikin korvikkeena.

Buginen peli kyllä on. Alkupuoli vielä vähemmän mutta pelin edetessä outoudet vain nousevat entisestään esille. Pahinta/raivostuttavinta on välillä tapahtuva hotspottien ja cursorin katoaminen. Välillä en meinannut päästä parissa paikassa ovesta kun peli ei suostunut klikkaamaan oven hotspottia vaikka sen ikoni vilahtelikin ruudulla. Hiirikursori katoilee myös välillä oudosti ja sitten pitää kikkailla ja heilutella hiirtä että sen saa takaisin. Välillä kamera hyppää väärään kamerakulmaan ties missä. Välillä kaikki hotspotit katoavat pelimaailmasta kun päätin tulla puzzlen tapahtumaruudusta ulos keskenkaiken ja hommasta selviäminen vaatii edellisestä autocheckpointista uudelleenaloittamista. Kerran peli kaatui kun yritin suorittaa puzzlea ilman että olin kaikkea vielä asettanut paikoilleen, ja pelin uudelleen ladatessani puzzle olikin suoritettu...
Äänipuolta vaivaa myös ärsyttävä bugisuus missä puhuttu dialogi saattaa loppua lauseen lopussa kesken, kun seuraava äänitiedosto olisi alkamassa.


Ulkoasu on pelin onnistuneimpia juttuja. Yksityiskohtaiset 2D taustat ovat vaihtuneet nyt harvinaisen onnistuneisiin 3D ympäristöihin, jotka onnistuvat jatkamaan aikaisempien pelien ränsistyneen ja tunnelmallisen Neuvostomaan kuvausta. Taidepuoli on niin hahmoissa kuin ympäristöissä mielestäni erinomainen yhdistelmää unenomaista realismia ja sarjan luojan Sokalin sarjakuvataidetyyliä. Erityisesti hahmosuunnittelussa on löydetty hyvä tasapaino realismin ja hieman sarjakuvamaisen ilmeen osalta. Ainoastaan yksi pelin lokaatio tuntui keskeneräisenä pelissä olevalta ja se oli loppupuolella oleva hautausmaan puinen mökki, joka tuntui (asukas mukaanlukien) ihan joltain beta-vaiheen keskeneräiseltä ympäristöltä. Visuaallisesti ne näyttävimmät kentät löytyvät pelin ensimmäiseltä puoliskolta, mutta vaikka jälkimmäinen puoli ei ihan samaan ylläkään, niin homma toimii silti.

Arvostelun kirjoitettuani aloin käydä läpi kassa pelin saamia virallisia arvosteluita ja en kyllä allekirjoita näiden murskahaukkuja lainkaan. Ei grafiikoissa ole mitään vikaa. Ei menossa ole mitään ongelmia. Vaikka puzzlet eivät maailman vaikeimpia olekkaan niin kyllä homma silti toimii. Siis Syberia 3 on hyvin tavallinen osoita ja klikkaa seikkailupeli, mutta 2Dn ja staattisten taustojen sijasta se on tehty kokonaan 3Dna. Thats it. Oliko vika minussa kun pelasin pelin tavallisena Point & Click-seikkailupelinä enkä nykyaikaisena "Cinemaattisena" kolmannen persoonan kävelykokemuksena? Ei tämä maailman paras peli ole, eikä kahden edellisen tasolle yllä, mutta silti.

Pelaamani Complete Editionin mukana tulee myös pelin DLC-miniseikkailu nimeltä An Automaton with a Plan, missä päästään pelaamaan lyhyen hetken Katen robottibestis Oscaria, tämän jäljittäessä kadonnutta päähenkilöä. Osio sijoittuu juonellisesti juuri ennen pelin viimeistä suurta peliosiota ja olisi aivan hyvin voinut heittää vain Complete Editionissa osaksi itse pääpeliä, enkä olisi aavistanut pelaavani DLC-lisäriä. Pelillisesti DLC on aivan naurettavan suoraviivainen, superlyhyt minichapter vailla mitään haastetta tai uutta. Juonellisesti se täyttää itse pääjuonessa kesken jääneen sivujuonen palasen, mistä olen ihan kiitollinen, mutta tarinankerronta on osiossa aivan naurettavan ylimonimutkaista ja ylikerrottua siihen nähden miten supersimppeli pikkuosio kyseessä on. Puhumattakaan aivan järjettömän ylipitkästä introvideosta ennen kuin päästään pelaamaan. Jos Syberia 3 olisi leffa niin tämä pikkuinen sivujuoniseikkailu olisi yksi niistä Deleted Sceneistä, jotka löytäisi blurayn extroista. Ei tämä DLC ole euronkaan arvoinen.

Syberia 3 ei todellakaan ole umpipaska ripuli mitä arvostelut tuntuvat kuorossa laulavan. Syberia 3 on ehkä juonellisesti turha, mutta perushyvä point and click seikkailupeli, joka kärsii hiomattomuudesta pelimekaanikoissa, mutta hoitaa silti hommansa varsin mallikkaasti. Ihan kiva seikkailu ja seikkailupeli.

[Silence]

PETER JACKSON'S KING KONG: THE OFFICIAL GAME OF THE MOVIE (ps2/pcsx2)
aka
KING KONG (ps2)

Pelivuoteni alkaa todella loistavalla kirppislöydöllä.
King Kong the videogame on Peter Jacksonin vuoden 2005 leffan yhteydessä ilmestynyt oheistuote. Lisenssipeli joka on saanut suuria kehuja vuosien aikana. Itselleni peli on jäänyt aikaisemmin välistä vaikka aina onkin vähän kiinnostanut. Jacksonin ylisuuri, ylipaksu, ylihidas ja vailla fokusta oleva leffa on tuhonnut kiinnostukseni aihetta kohtaan. Aihetta joka olisi aivan helvetin hyvä komeaa seikkailuleffaa varten.
Viimevuonna pelasin ja arvostelin Star Wars Episode I: The Phantom Menacen ja innostuin siitä enemmän kuin itse elokuvasta, kun se tuntui tarttuvan enemmän maailmasta kiinni ja antavat lihaa hahmojen ja tapahtumien päälle kuin leffansa. Ja King Kong the official videopeli tekee aivan saman! Vieläpä helvetisti paremmin.
King Kong the game on se huikea seikkailukokemus, sadunomaisessa seikkailussa mitä en saanut elokuvaa katsoessa kokea. Peli ottaa leffan, mutta ei tee siitä "lisenssipeliä" vaan tekee adaption enemmänkin seikkailusta itsestään. Seikkailua ajan unohtamalla mystisellä hirviösaarella, täynnä vaaroja ja historiaa. Sillä on sitä samaa 1930-luvun jännittävän veijariseikkailun henkeä mitä alkuperäisellä King Kong elokuvalla oli vuonna 1933, ja poissa on Jacksonin pieruleffan tosikkomainen, ylipaksu cgi-helvetti.

Peli käyttää leffaa melkein kuin trailerina esitelläkseen lähtökohdan. Näemme superduper lyhyen intron missä peli selittää minuutissa sen mitä leffalla kestää 45 minuuttia laahata katsojalle. Mystinen saari hirviöineen odottaa jossain ja sitten mennään. Tämä on peli joka ymmärtää että kyse on Seikkailusta ja tunnelmasta. Peli alkaa lähes välittömästi kun laiva on saapunut myrskyn keskellä olevalle saarella ja veneitä lasketaan veteen. Ensimmäiset pelihetket koetaan veneen kyydissä myrskyisällä merellä, porukka huutaa toisilleen, kallioita sortuu, taakse jäävä laiva katoaa usvaan ja peli tekee muutamassa sekunnissa tärkeimmän: Myy pelaajalle immersion maailmasta, tunnelmasta ja vie pelaajan mukanaan. Ja tiesin jo tässä kohtaa että "This is it! Tämä on peli minkä pelaamista en tule katumaan!". Tämä ei todellakaan ole mikään kylmä, nopeasti kyhätty ja pinnallinen lisenssipeli, vaan intohimolla luotu seikkailukokemus, josta vastaavat ihan oikeat pelintekijät (Ranskalainen Ubisoft Montpellier, poppoo Raymanien ja Beyond Good & Evilin takaa).

Peli toimii survival-henkisenä first person pelikokemuksena muistuttaen Turok-pelisarjan pelejä sekä sitä vanhaa Jurassic Park Tresspasser-peliä. Pelihahmo on Jacksonin leffan Adrian Brody-hahmo, eli käsikirjoittaja "Jack". Jack itse pidetään hengityksiään ja huohotuksiaan lukuunottamatta varsin hiljaisena hahmona mikä ainakin itselläni auttoi kivasti immersiossa. Hahmon vähäisestä dialogista vastaa tottakai Brody itse. Suurin osan dialogista kuuluu onneksi mukana jatkuvasti seikkaileville sivuhahmoille ja itseasiassa aikalailla kaikki leffan hahmot esiintyvät leffan näyttelijöiden esittäminä pelissä. Ja laadukkaasti. Keskiössä ovat tottakai leffan keskeinen kolmikko/nelikko mutta myös toiset sivuhahmot vierailevat seikkailussa. Hahmot jotka ovat ihan vitsejä leffassa, kuten "Jimmyä" huuteleva musta perämies on aivan hemmetin hyvä tukihahmo pelaajalle, jonka kanssa seikkaillaan tunteja yhdessä keskellä viidakkoa. Jack Blackin tuottajahahmo Denham on todella hyvä neuroottisena elokuvantekijänä, joka kuvaa kaikkea vanhalla filmikamerallaan jatkuvasti kuin nykyaikainen tubettaja ja heittelee sellaisia hienovaraisen keveitä kommentteja tapahtumista, mutta koskaan tuhoamatta tunnelmaa. Neito pulassa-hahmo Ann on myös erinomainen seikkailukumppani, jonka kanssa seikkaillaan... tai tarkemmin sanottuna selviydytään tuntikaupalla yhdessä. Homma tuntuu kunnon tiimipelaamiselta missä pelihahmoni seikkailee toisen, aktiivisesti toimivan ja käyttäytyvän hahmon kanssa, vaikka skriptattua onkin, eikä rasittavalta npc hahmolta joka vain kirkuu apua ja tekee mitä pelihahmo käskee. Kokoajan tuntuu että pelintekijät ovat saaneet tarkan kokonaisuuskuvaukset Jacksonin leffasta, ja sen hurjista visioita, mutta ovat tulkinneet sen aivan toisenlaiseksi, todella jännittäväksi ja viihdyttäväksi seikkailuksi. Eikä lättänäksi pannukakuksi kuten Jackson tiimeineen.

Pariin otteeseen peli siirtyy Jackin first person survival-pelistä King Kongin kolmannen persoonan mättöpeliksi, missä päästään pelaamaan itse viidakon kuningas Donkey Kongilla. Apinalla kiivetään ja heilutaan oksalta oksalle muutamassa tiukassa takaa-ajokohtauksessa, pelastetaan kaunista neitoa pulasta ja taistellaan nyrkkitappelussa hirmuliskoja vastaan. Välillä pitää vähän taktikoida pitämällä prinsessaa turvassa tai lähettämällä tämä avamaan seuraavan kulkureitin, samalla kun iso apina käy rökittämässä kiusaajia. Osiot ovat vauhdikkaita mutta lyhyitä ja vaikka eroavatkin muusta pelistä täysin pelityylinsä osalta, ei minulla ole mitään negatiivista niistä sanottavana. Pientä power fantasyä survival menon väliin. Aina kun osiot alkoivat, huomasin miettiväni vain että "tämä olisi varmasti SE mitä tämä lisenssipeli olisi alusta loppuun jos se olisi normaali leffan kylkeen lätkäisty tusinarahastus.". Kong ei pelaamallani PS2lla ole välttämättä kaikkien aikojen komein ilmestys, mutta nykyinen riitti antamaan aika komean kuvan hahmosta.

Pelikokemus on etenemisen osalta putkimaisen lineaarinen, mutta se ei haittaa tippaakaan, sillä tämä on yksi parhaimmista pelikokemuksistani vuosiin. King Kong on "vain" lisenssipeli mutta se on samassa sarjassa Half-Lifejien ja RE4sen kanssa tiukan ja alati vaihtelevan seikkailukokonaisuutensa osalta. Kokoajan mennään ja kokoajan rytmitys pelaa kuin junan vessa. Ja jatkuvasti tunnelma on aivan katossa. Välillä pelaaja seikkailee ryhmässä, välillä kaksin, välillä yksin, välillä pelastaen, välillä tutkien, välillä ovivipuja vääntäen, välillä ratkaisten (yksinkertaisia) puzzleja, välillä tasapainoitellaan huterilla laudoilla, välillä seilataan koskea pitkin lautalla, välillä uidaan ja välillä taistellaan kuin luolamies seipäillä esihistoriallisia hirviöitä vastaan. Kokoajan on menossa jotain todella kiehtovaa ja uutta. Kokoajan saa ihastella hetkiä ja eläytyä tapahtumiin. Inhoan käyttää modernia nimitystä "Set Piece", mutta sellaisia osiot ovat, ilman että tuntuvat todella irrallisilta show numeroilta. Kaikki vain kietoutuu ihanasti yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Jo alussa tulee hetki kun pelaaja seikkailee kahden Naomi Wattsin Ann Darrow-hahmon kanssa ja sekin tuntui jo aivan huikealta yhteisseikkailulta, eikä rasittavalta toisen pelihahmon suojelulta, kun pelaaja ja neitonen yhdessä yrittävät selviytyä keihäiden avulla takaisin muiden joukkoon.
Minulla oli usein pelin aikana Uncharted-viboja siellä täällä. Sitä mennään kaverien kanssa yhdessä ja tutkitaan toisten hahmojen seurassa asioita ja nämä saattavat jutskata jotain näppärää ja pitävät juttua elossa ja muutenkin antavat käteviä informaatioita esim takanani olevasta uhasta tai kun apua jossain kaivataan. Mutta eivät koskaan yritä vetää juttua pelleilyksi tai rasittavaksi avun kirkumiseksi.

Ja nyt parhaimpaan asiaan: Pelillä ei ole lainkaan Hudia, eli ruudulla olevia tietoja yhtään mistään. Siis ei mitään. Ei lifebareja, ei ammuksia, ei karttoja, ei minitietoja mistään. Nothing. Peli pyrkii immersioon ja tekee sen ihan 5/5 suorituksella. Päähahmon selviytymiskamppailua vain boostaa se että pelihahmo kestää vain nipinnapin parin pureman verran vaurioita ja ruudun sävyt, sydämmen tykytys ja pelihahmon ääni kertoo missä kunnossa ollaan. Hetken aikaa rauhassa oleminen parantaa haavat. Edes pistoolit, kiväärit, haulikot eivät omaa minkäänlaista ammustietoa, vaan peli luottaa sekä pelaajan omaan päänsisäiseen informaation sisäistämiseen mutta myös antaa pieniä vihjeitä pelihahmon äänellä "Ammukset ovat vähissä..." tai "Minulla on neljä varalipasta". King Kong the videogame ei ole räiskintäpeli eikä seikkailupeli, vaan selviytymispeli ja epävarma tieto ammusmäärästä on suorastaan loistava tasapainottaja hirviökohtaamisissa. Niin simppeliä ja niin tehokasta! Olo on todella alaston ja avuton jopa ase kädessä kun aina on takaraivossa sellainen epävarma fiilis että vieläkö ammuksia on paljon jäljellä? Tai mitä jos joudun keskenkaiken lataamaan kun naaman eteen tulevaa Velociraptoria vastaan pitäisi taistella. Hirviöiden todella elävä käyttäytyminen ja todella komea äänimaailma sai itseni ihan kunnolla reagoimaan (vääntyilyä tuolissa/ahdistavia paniikkiääniä suusta päästäen) kuumoittavissa paikoissa kun dinot hyppäävätkin naamalle.
Peli ei edes esitä minkäänlaista tähtäintä ruudulla kun käsitellään aseistusta, vaan pelaajan on itse arvioita suunta ja korkeus. Tosin aseilla ampuminen on helpompaa koska osumislaajuus tuntuu olevan mukavan leveä. Mutta ammuspulan takia ykkösvaihtoehto seikkailun edetessä on käyttää ympäristöistä löytyviä metsästysseipäitä/luunpalasia, millä voi huitoa tai heittää vihollista. Niitä voi myös sytyttää tuleen. Ja seivästä tähdätessä R3-tatista (seiväskättä taaksepäin pistämällä)heittoaluetta voi "tähdätä" kuvaruudulle tulevalla toisella kädellä, joka mukamas tasapainottaa ruumiinasentoa, mutta mikä todellisuudessa käyttää pelihahmon eteenpäin venyttävää etusormea hienovaraisesti tähtäysmekanismina. Siis aivan helvetin nerokasta! Kun ensimmäistä kertaa tajusin tuon, noin yksinkertaisen mutta simppelin tehokkaan idean, se oli oudon lapsekkaan iloinen oivallushetki.

Pelisysteemi on muutenkin täynnä pieniä yksityiskohtia jotka luovat valtavasti immersiota seikkailuun. Ympäristöt ovat täynnä keihäitä, teräviä luun palasia, mitä huomaa jatkuvasti etsivänsä ihan jo alitajuisella tasolla kun tullaan uuteen ympäristöön että varmasti on jotain mihin tarttua kun viholliset rynnivät päälle. Pelaaja voi myös lainata toisilta pelihahmoilta näiden aseistusta. Ja pelaajaa ei pakoteta yleensä suoraan toimintaan vaarallisia vihollisia kohtaan. Heinän saa sytytettyä tuleen ja sen voi tehdä pudottamalla soihdun seinältä heinikkoon tai tuleen sytytetyn keihään sinne heittämällä. Tämä avaa niin uusia reittejä kuin myös tappaa tulen keskelle jääviä vihollisia. Parasta on että pelaajaa ei muistuteta näistä asioista, vaan alussa kerran opetettu asia uskotaan pelaajan harteille ja loput on pelaajan omissa oivaltamisissa. Välillä pelaajan on saatava kuljetettua tulta toiseen paikkaan, välttäen kastumasta tai avaamalla uutta etenemisreittiä heinikossa raptorien hengittäessä niskaan. Vihollistyyppejä on lukuisia pienistä viattomista madoista, isompiin hirviöihin ja näitä voi myös hämätä pudottamalla kiväärillä vaikka lentoliskon hirviöliskojen sekaan, jotta näillä on muuta naposteltavaa siksi aikaa kun pelaaja kiertää sivummalta ohi. Kivana yksityiskohtana vedessä rämpiessä ruudulla olevat kädet pitävät tuliaseita korkealla ilmassa ettei ruuti kastu..

Kong on about kuusi-seitsemäntuntinen hektinen seikkailupaketti jossa ei ole mitään turhaa, ei turhan toistoa, ei hetkiä kun tuntuu että nyt mennään riman alta. Jopa viimeiset hetket kun pelaaja kamppailee pois saarelta ovat komeaa selviytymisseikkailua tutuissa ympäristöissä, missä tunteja aikaisemmin kuljettiin päinvastaiseen suuntaan. Ainoastaan loppufinaali New Yorkissa tuntuu hieman nopeasti kyhätyltä ja aika simppeliltä lisenssipöhköilyltä, mutta en halua liikoja valittaa. Osio hoitaa juttunsa sentään paljon paremmin kuin Jacksonin loputtomasti jatkuva leffansa.

Ainoa valitus minkä pelille annan on se että pelillä on selvästi taustalla pyörimässä dynaaminen vaikeustaso. Sitä ei todellakaan useasti huomaa (mistä olen erittäin kiitollinen), mutta kun olin pariin kertaa epäonnistunut todella vaikealta tuntuneessa paikassa, peli päätti puolittaa viholliset ja julisti osion suoritetuksi, kun itse olin vielä henkisesti valmistumassa seuraavaan viholliskohtaamiseen... Siiss argh. Onko liikaa pyydetty että voisin IHAN ITSE SELVIYTYÄ TILANTEESTA, KIITOS?!

King Kong on pelikokemuksena todellakin audiovisuaalinen nautintoelämys. Äänimaailma on todella tehokas alun myrskyävästä merestä viidakon ääniin. Hirviökohtaamiset todella myyvät itseään komealla äänisuunnittelullaan. Kun T-Rexiä paetaan ahtaalla temppelialueella tai Raptoreilta piilotellaan vastaavasti, huomasin vain eläytyväni todella komeaan äänisuunnitteluun ja missä dinosaurukset tuntuvat todella eläviltä eikä miltään kököltä lisenssipelin hassuttelulta. Musat ovat käsittääkseni kokonaan uusia verrattuna leffaan ja olen liian laiska alkaakseni tarkastamaan tätä, mutta score luo hienosti tunnelmaa tuntuen samalla ihastuttavan mystiseltä ja vaaralliselta elokuvascorelta. Usein taustalla pauhaa viidakkorumpujen kuumoittava sykeääni ja aavemaisemmat huhuilumusat.

Siis aaah, minulla oli todella viihdyttävää ja mukaansa kaappaava pelikokemus King Kong the virallisen leffapelin parissa pelatessa. Kirosin jo viimevuosina Batman Arkham Originisin ja Phantom Menacen lisenssipelien kanssa sitä miten olin missannut todella komean pelikokemuksen vuosikymmeniksi ja tässä on copy-pastena kolmas samanlainen tapaus. King Kong on aivan huigea videopelikokemus ja huomasin nauttivani pelistä enemmän kuin ehkä pitäisi... Selviytymisseikkailu täynnä tunnelmaa ja selviytymisen hektisyyttä. Kivalla, elävän tuntuisella hahmopoppoolla varustettuna. Siis miten tyhmä lisenssipeli voikaan olla näin hyvä! Suosittelen!

[Silence]

COMMAND & CONQUER: TIBERIAN SUN (1999, pc)

Piiitkästä aikaa tuli vedettyä Westwoodin klassikkopeli lisälevyineen läpi.

Tiberian Sunilla on alusta saakka ISO ja Eeppinen fiilis yllään. Ja aika hyvästäkin syystä. Peli oli aikoinaan megamenestyspeliedeltäjänsä Red Alertin ansiosta superodotettu peli ilmestyessään. TS on ison budjetin spektaakkelipeli joka haluaa tehdä jotain vaikuttavaa RTS-rintamalla. Valitettavasti se tulee enemmänkin sen isoista tuotantoarvoista kuin itse pelisuunnittelusta. Mutta oh well.

Tiberian Sun on realiaikastrategiasarja Command And Concuerin kolmas peli, synkkä ja eeppinen scifi rts, joka aloittaa eeppisen vaiheen koko c&C-sarjassa muutenkin. Peli on peräisin aikalailla koko lajityypin ysärin alussa Dune II -strategiapelilla luoneelta Westwood Studiolta, joka oli ennen EAn puljun normaalia pyromaanituhoamista yksi rakastetuimmista videopelikehitysstudioista juuri luomansa Command & Conquer pelisarjansa ansiota. Sarjan kolmas osa Tiberian Sun on virallisesti isometrisestä kuvakulmasta ylhäältä kuvattu 2D sprite realt time strategygame eli realiaikastrategiapeli, jossa komennetaan omia joukkoja, rakennetaan niitä lisää ja rakennetaan tukikohtaa oikeassa nurkassa olevasta kalustovalikosta, jota varten kerätään ympäristöistä rahana toimivaa Tiberium-kristallia ja pyritään tuhoamaan vihollisen vastaava tukikohta toisessa päässä pelikarttaa. Yllä mainittu 2d sprite on vain puoliksi oikein, sillä oikeasti peli on paljon edistyksellisempi teknologiansa osalta, vaikka se ei välttämättä kovin selvästi tulekaan esille. Peli vain näyttää 2d sprite peliltä, mutta todellisuudessa se on yksiköiden osalta 3d voxeligrafiikalla luotu. Jalkaväri ja muut ihmissotilaat on edelleen spriteja mutta kaikki koneyksiköistä, tykkitorneista tankkeihin ja muihin kulkuneuvoihin ja rakennuksiin ovat voxeligrafikkaa. Itselläni kesti vuosikausia tajuta edes tätä, mutta lähempää katsoessa homman jujun tajuaa nopeasti. Yksiköt tuntuvat nyt vokselimenonsa ansiosta hieman sujuvimmilta kuin mitä ne spritemuodossa olisivat.

Peli jakautuu kahteen pelattavaan kampaniaan jotka pyörivät saman juonikuvion ympärillä. Hyvisten eli GDI-sotilasjärjestön maailmanpelastuskampaniaan, sekä pahisten eli NODin Veljeskunnan vähän toisenlaiseen maailmanpelastuskamppaniaan. Taustalla pyörii tarinana sarjan suuren pahiksen Kanen paluu ja Tiberumsodan uusi vaihe missä maailmaa saastuttava Tiberium alkaa uhkaavasti karata ihmiskunnan kontrollista. Ympäri yhä synkemmäksi muuttuvaa maapalloa pelin aikana pyöritään kuin klassikkopeli X-Comissa ikään ja vihollisia vastaan taistellaan Tiberiumin täyttämillä hazardeilla maakappaleilla. Pelaaja itse on ensikertaa sarjassa ihan Oikea hahmo välinäytöksissä eikä vain ruudulla käskyjä vastaan ottava pelaaja. GDIn kamppaniassa pelataan Michael Biehnin näyttelemänä Komentaja Michael McNeilinä ja NODin kamppaniassa pelataan Kanen uskollisena komentajana Anton Slavikina(Frank Zagarino) joka säätelee isukkinsa paluuta. Kumpikaan kamppanioista ei huono ole, mutta ainakin itselläni voiton vie täysin NODin kamppania, mikä sisältää kunnon valtapeliä ja kieroilua. Puhumattakaan siitä että Anton Slavik on cool hahmo kylmänä mutta tehokkaana Kanen uskollisena komentajana. GDI on vähän liiankin tyypillinen puhdasotsainen jenkkimeno-tarina missä keskitytään lähinnä Kanen nousun pysäyttämiseen. Molemmat kamppanijat ovat kuitenkin hyviä ja etenevät hyvällä vauhdilla. Kuolleista noussut Kane on eeppinen hahmo joka toimii hyvin isona keskipisteenä kaikille.
Sivumainintana mainittakoon että olen viimeisen vuoden kauhulla katsonut Trumpin kakkoskauden Sotaministeriötä ja sen Sotaministeriä, jonka iskulause armeijalle on sama kuin NODilla "Peace through strenght..." (nodilla Power).... umm.. Kun iskulauseesi sotamahtina on sama kuin kauheilla pahishirviöillä fiktioissa niin pitäisi hälytyskellot jo soida...

Tehtäviä molemmissa kampanijoissa on noin 13-15 kappaletta, riippuen siitä lasketaanko mahdolliset pelaajan itse valittavat vapaavalintaiset rinnakaistehtävät mission-kartalta. Ja se on ihan jeesh määrä tehtävien osalta. Mutta pelin aikana tuli tunne että olisin ehdottomasti kaivanut vain ennemmän kaikkea itse pelin suunnittelupöydällä. Pelimekaanikoissa. Tehtävärakenteissa. Uudistukset ovat tämänkaltaisessa megaodotetussa spektaakkeli RTSssä todella vähissä ja tehtävät suhahtavat välillä liiankin helposti läpi. Olo on itselläni TS kohdalla jotenkin todella outo, kun pidän pelistä, sitä on tyydyttävää pelata ja koen olevani samaan aikaan saamassa juuri sitä mitä peliltä haluan, mutta samalla tuntuu että TS ei tarjoa mitään kunnolla uutta pelisarjassa. Vaikka pidänkin Tiberian Sunista paljonkin, olen silti ensimmäisenä sanomassa että peli tuntuu uutena Command & Conquer-pelinä (tai yleensä uutena Westwoodin RTS-pelinä) pettymykseltä, sillä edellisvuotena ilmestynyt Dune IIsen "remake" Dune 2000 oli myös lisää sitä samaa, vailla kunnon uudistuksia. Ja taas on luvassa uusi RTS. Ja uudistusta aikaisempaan on todella vähän. Suurimpana (ja kieltämättä erinomaisena lisäyksenä) se että vihdoin ja viimein uusia yksiköitä valmistaessa niitä voi valmistusruutua useampaan kertaan klikkaamalla valmistaa useamman kerralla jonossa, kunhan vain raha riittää. Niin ja yksiköiden alla oleva maasto tuntuu "kolmiulotteiselta" rinteineen ja kuoppineen kun niissä kuljetaan ja kulkuneuvot vääntyilevät. Pieniä mutta todella kiitettäviä lisäyksiä. Valitettavasti TS on uudesta maalipinnasta ja synkästä scifi-muotoilusta huolimatta erittäin tuttu ja välittömästi tunnistettava "lisää sitä samaa" -C&C-peli missä pelilliset uudistukset ovat suorastaan turhauttavan vähissä. Tämäkin riittää tuottamaan tyydyttävän C&C kokemuksen, mutta kieltämättä peliltä odottaisi enemmän. Vasta 2001 ilmestynyt ja kokonaan kolmiulotteinen Emperor: Battle for Dune ja 2002 ilmestynyt, sprite-menoon kallistuva Red Alert 2 uudistivat sarjaa kunnon pelillisillä uudistuksilla ja jälkimmäinen näistä on erittäin ansaitusti yksi sarjan rakastetuimmista osista. Tiberian Sun sen sijaan pelaa vähän liikaa turvallisilla vesillä.

Ihmisillä on aivan vähän tapana höhötellä Command & Conquerin videovälinäytöksille ja sarja itsekkin teki "ResidentEvilit" myöhemmin eli tietoisesti alkoi vääntää kaikkea lähinnä vitsiksi. Mutta se mikä usein jää täysin huomiotta on sarjan yllättävän rikas ja kiehtova juonimaailma joka pyörii taustalla. C&Clla on suorastaan kiehtova lore menossa taustalla ja pelisarja melkein kuin puolivahingossa virittelee sitä edetessään. Yleensä parhaat fiktiiviset maailmat ovat niitä missä tulee vahva tunne siitä että siellä on elämää ja tapahtumia ja ennenkaikkea Historiaa myös itse Juuri koettavan pääjutun ulkopuolella ja Westwoodin tekele onnistuu tällaisessa melkein kuin vahingossa, antaen pelaajille vain vähän pintaraapaisua tarinarintamalla, mutta saaden homman samalla tuntumaan paljon isommalta pinnan alla. Tiberian Sun ottaa muutenkin sarjassa ison uuden askeleen ja vie hommaa rajusti science fictionin suuntaan ja tuo mukaan jopa avaruusoliot aluksineen, vaikka vielä tässä vaiheessa sarjaa näillä ei isompia vielä tehdäkään. Välivideoihin on myös panostettu kunnolla. Westwoodilla on pyritty selvästi laatuun eikä vain tyhmään videomenoon niinkuin sarja myöhemmässä vaiheessa päätyy tekemään.

Musiikkipuolella on tapahtunut sarjan isoin muutos, sillä sarjan veteraanisäveltäjä Frank Klepacki on vaihtanut täysin aikaisempien pelien tyyliä atmosfääriseen ambient melodioihin. Poissa ovat suuret ja eeppiset fanfaarit ja rockvingutukset ja nyt tilalla on tunnelmaa ja tekstuuria maailmalle luova ambient score. Itseasiassa Klepackin scoren tärkeyden pelin toimivuuden ja vaikuttavuuden kannalta ymmärtää vasta kun sitä kuuntelee irrallisena. Vasta silloin tajuaa miten paljon pelimaailman elävyydestä ja mystisestä tunnelmoinnista on vain ja ainoastaan musiikkiraida varassa. Peliä pelatessa sen "tunnelmallinen äänisuunnittelu", elektronisine piippauksineen ja tuulen vingutuksineen ja ympäristön retroscifi-synteettisaattoriäänineen onkin *VAIN* Klepackin ambient scorea. Se on samalla hieno saavutus mutta myös jotenkin pelottavaa kun miettii miten ontolta pelifiilis voisi tuntua ilman ambient scorea.
Musiikki tuo paljon itselleni mieleen legendaarisen X-COM Ufo Enemy Unknown pelin ambientscoren vuodelta 1994. Musassa on samaa tunnelmointia ja fiilistä kuin tuossa klassikkopelissä, enkä yhtään yllättyisi jos se olisi ollut pelintekijöiden lähtökohta Tiberium Sunille muutenkin, kun alkuperäinen X-Com on yksi legendaarisimmista peliklassikoista ysärin alusta.

Westwoodin RTS pelien loputon pelattavuus perustuu kuitenkin yleensä itse kampanijoiden sijasta niiden ihaniin skirmish-moninpelisessioihin, joissa voi pelata tekoälyä vastaan juonettomissa kamppailuissa niin paljon kuin sielu sietää. Kaikki Westwoodin RTS pelit olen pelannut läpi mutta suurimman osan aikaa olen niiden parissa viettänyt juuri skirmish pelisessioissa kun "muuten vaan" voi istua vaikka puoleksi tai kokonaiseksi tunniksi pelaamaan tekoälyä vastaan, kaikki pelin yksiköt käytettävissä.


FIRESTORM (2000, pc)

Firestorm on Tiberian Sunin lisäosa, eli expansion pack, joka ilmestyi vajaat puolivuotta emopelin jälkeen. Pelin tapahtumat lähtevät liikkeelle jonkin aikaa emopelin jälkeen. Lähtökohta on että TSn GDI kampanija on se canonia oleva tarina. Kane epäonnistui, Nod sai köniinsä ja Nod nyt muuttunut pieneksi sirpaleryhmäksi eri kenraaliensa johtamia sirpaletahoja. Mutta homma lähtee kohta pahasti molempien osapuolien käsistä kun niin GDI kuin NOD saavat yhteisen vihollisen vastaansa...

Firestorm ei ilmeisesti tunnu nauttivan suurta arvostusta pelimaailmassa mutta itse olen tykännyt lisäosasta valtavasti. Se on kaikkea sitä mitä itse emopelistä puuttuu yhdessä sähköisessä pakkauksessa. Minulle tulee Firesormista sama fiilis kuin Metal Gear Solid 3sesta MGS2sen jälkeen. Edellinen peli oli hitaasti kehitetty ja miljoonalla pilkunviilauksella suunniteltu teos, kun taas tämä on nopealla tuotannolla ja rock´n roll menolla sähköisesti rakennettu seuraava osa missä ollaan menty eikä meinattu ja saatu myös erittäin ytimekäs pakkaus aikaan. Luvassa on muutamia uusia yksiköitä (vaikka enemmänkin olisi kyllä pitänyt pelaajalle antaa) sekä kasa tehokkaita tehtäviä 9 per kamppanija, eli yhteensä 18.
Ryhtiliike tulee ilmi välittömästi, sillä jo alkuvideosta saakka on selvää että nyt mennään eikä taiteilla. Pelaaja ei enää ole yksi välinäytösten näyttelijöistä komentamassa joukkojaan, vaan paluun on tehnyt videolähetykset missä isompi pamppu antaa käskyjä pelaajalle suoraan monitoriin puhuen. Tämä kuulostaa isolta askeleelta taakseppäin... mutta itseasiassa pitää jutun erittäin ytimekkäänä ja tekijät edelleen rakentavat juonta kivasti edetessään. Erityisesti Nodin kamppaniassa missä emopelin NOD-pelihahmo Slavik toimii nyt pelaajan komentajana. Pelaaja on nyt monitorilla komentajaltaan käskyjä saava kenttäkomentaja jota juoksutetaan ympäriinsä pelastamassa käsistä karkaavaa tilannetta kun isot pamput ovat avuttomia uhan edessä.

Myös Firestormin soundtrack on emopeliä energisempi ja agresiivisempi. Itseasiassa yllätyin kun tajusin tätä kirjoittaessa että molemmilla peleillä on sama säveltäjä, Westwoodin veteraanisäveltäjä Frank Klepachki, sillä lisäosan musa luottaa ambientin sijasta teknovingutuksiin ja rokkiin ja kuulostaa paljon perinteisemmältä C&C musalta. Ja osa kappaleista kuulostaa siltä kuin ne voisi olla suoraan alkuperäisestä C&Csta tai Red Alertista. Alkuperäisen C&C-pelin "Mechanical man" kappale saa jopa oman remixinsä.

Kaikenkaikkiaan Firestorm on kaunis esimerkki siitä mitä tapahtuu kun pitää tehdä eikä taiteilla rauhassa. Lopputulos on energinen paketti, erittäin osaavalta tekijäpoppoolta joka tarjoaa kivoja yksikköuudistuksia ja räväkämpää otetta kuin emopeli. En tiedä, toisille tämä on plaa lisälevy mutta itse olen aina tykännyt ja isosti.

Tiberian Sun ja sen lisälevy Firestorm on ainakin omalla mittarillani erinomainen RTS-paketti itsenäisenä pakkauksena. MUTTA Westwoodin viidentenä RTS-pelinä seitsemän vuoden sisällä se alkaa olemaan jo liikaa sitä samaa.