Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Joni Ahonen]

Binary Domain

Jees, olipas ihan mukavan suoraviivainen peli, jossa ei ole miljoonaa kerättävää juttua ja pituutta tuhottomasti. Viimeinen chapteri oli yllättävän lyhyt ja hyvä niin. Peli muistuttaa Resident Evil 5:sta päähenkilöä myöten, mitä nyt zombit ovat vaihtuneen robotteihin. Peli on selvästi Japanin vastine Gears of Wareille, jotka eivät itseäni kiinnosta pätkääkään. En ole suojan takaan räiskintöjen suuri ystävä, vaikka välillä mekaniikassa on oma koukkunsa juu, mutta ei koskaan ole loppuun asti jaksanut pitää mielenkiintoa yllä.

Osumista palasiksi hajoavat robotit ovat oikein hyvä vastus ja etenkin bossitaisteluissa koukutti tuhota isojen örmyjen päälimmäisiä panssareita pois kerta toisensa jälkeen. Peli suosii sarjatuliaseiden käyttöä, joka on sääli, sillä olisin tykännyt myös mahdollisuudesta tähtäillä vain rauhassa vihollisia ja tuhota näin niitä osa osalta.

Binary Domain on pölhö peli, joka on tehty niin selkeästi länsimaalaista yleisöä kosiskellen ettei siinä ole oikeastaan mitään muuten omaperäistä. Juonessa on välillä mielenkiintosia juttuja ja ihan pelitarinaksi jopa tunteita herättävä rakkaustoori. Tajusin yhdessä suutelukohtauksessa, että peleissä hyvin harvoin edelleenkään pussaillaan verrattuna leffoihin.

Oli ihan kelpo peli. Huuto.netistä postikuluineen maksoin tästä sen jonkun 7 €. Siihen hintaan sain rahoille vastinetta..

Hyvää

- Ei ota itseään liian vakavasti, mutta juonessa on myös kiinnostavat osionsa
- Bossitaistelut oikein viihdyttäviä
- Kentät juuri sopivan mittaisia ja vaihtelua riittävästi
- Räiskintä viihdyttävää osiin tuhoutuvien vihollisten ansiosta

Huonoa

- Kaikki räiskintä pakottaa sarjatulivoiman käyttöön, rauhallisemmat paukuttelut olisivat tasapainoittaneet kokemusta
- Mitään oikeasti uutta ja omaperäistä ei juuri tarjota
- Pari tylsää takaa-ajo räiskyttelyosuutta

81

[Salem]

Binary Domain

Jees, olipas ihan mukavan suoraviivainen peli, jossa ei ole miljoonaa kerättävää juttua ja pituutta tuhottomasti. Viimeinen chapteri oli yllättävän lyhyt ja hyvä niin. Peli muistuttaa Resident Evil 5:sta päähenkilöä myöten, mitä nyt zombit ovat vaihtuneen robotteihin. Peli on selvästi Japanin vastine Gears of Wareille, jotka eivät itseäni kiinnosta pätkääkään. En ole suojan takaan räiskintöjen suuri ystävä, vaikka välillä mekaniikassa on oma koukkunsa juu, mutta ei koskaan ole loppuun asti jaksanut pitää mielenkiintoa yllä.

Osumista palasiksi hajoavat robotit ovat oikein hyvä vastus ja etenkin bossitaisteluissa koukutti tuhota isojen örmyjen päälimmäisiä panssareita pois kerta toisensa jälkeen. Peli suosii sarjatuliaseiden käyttöä, joka on sääli, sillä olisin tykännyt myös mahdollisuudesta tähtäillä vain rauhassa vihollisia ja tuhota näin niitä osa osalta.

Binary Domain on pölhö peli, joka on tehty niin selkeästi länsimaalaista yleisöä kosiskellen ettei siinä ole oikeastaan mitään muuten omaperäistä. Juonessa on välillä mielenkiintosia juttuja ja ihan pelitarinaksi jopa tunteita herättävä rakkaustoori. Tajusin yhdessä suutelukohtauksessa, että peleissä hyvin harvoin edelleenkään pussaillaan verrattuna leffoihin.

Oli ihan kelpo peli. Huuto.netistä postikuluineen maksoin tästä sen jonkun 7 €. Siihen hintaan sain rahoille vastinetta..

Hyvää

- Ei ota itseään liian vakavasti, mutta juonessa on myös kiinnostavat osionsa
- Bossitaistelut oikein viihdyttäviä
- Kentät juuri sopivan mittaisia ja vaihtelua riittävästi
- Räiskintä viihdyttävää osiin tuhoutuvien vihollisten ansiosta

Huonoa

- Kaikki räiskintä pakottaa sarjatulivoiman käyttöön, rauhallisemmat paukuttelut olisivat tasapainoittaneet kokemusta
- Mitään oikeasti uutta ja omaperäistä ei juuri tarjota
- Pari tylsää takaa-ajo räiskyttelyosuutta

81

Ihan veikeä pelihän tämä tosiaan on, vaikkei genre olekaan omiakaan suosikkejani. Erityisesti pidin siitä että pelin tapahtumat muuttuvat sen mukaan millaiset välit päähahmolla on kenenkin hahmon kanssa. Muistan ihan tosissaan harmistuneeni kun en ollut tarpeeksi hyvä pelaamaan päästäkseni suosikkihahmoni paremmalle puolelle


Jesus: The Terrifying Bio Monster (Famicom)
Puhtaasti nimensä perusteella päätin tähän tarttua. Kyseessä siis Japanin markkinoille jäänyt visuaalinen novelli, jossa joukko tiedemiehiä ammutaan avaruuteen tutkimaan Maata lähestyvää Halleyn komeettaa. Ennen pitkää yhteys tiedemiehiin kuitenkin kadotetaan, ja paikalle lähetetään toinen ryhmä, jonka tehtävä on selvittää mitä on tapahtunut. Ei siis mitään maailmaa mullistavaa tarinankerrontaa, mutta toimiva alku seikkailulle.
Juuri nuo alkumetrit ovat mielestäni pelin parasta antia. Aivan alussa pelaaja saa tehtäväkseen jakaa kullekin pelin keskeiselle hahmolle heidän tehtävänsä aikana tarvitsemansa henkilökortit, jolloin tiimin jäsenet tehdään kerralla tutuksi, jotta heitä ei tarvitse myöhemmin erikseen selitellä auki. Kun sitten päästään tutkimaan kadonneiden tovereiden alusta, on tunnelma odottavan painostava kuin kauhupelissä konsanaan. Pelin visuaalinen puoli on kaikin puolin kunnossa. Musiikkiin olisin tosin toivonut hieman menevämpiä ja tunnelmallisempia lurituksia, vaikkapa Shadowgaten ja Uninvitedin tyyliin.

Ikävä kyllä totaalinen lässähdys tapahtuu itse pelimekaniikan puolesta, sillä peliä edistetään huoneita tekstivalikon avulla tutkien, ja monesti tiettyjä kohtia täytyy nuohota useammankin kerran, mikä ei aivan heti tulisi mieleen kun pari ensimmäistä tutkimuskertaa antavat tulokseksi täysin saman dialogin, ennen kuin kolmas yritys yhtäkkiä tuottaakin tulosta ja löydät jotain. Pari kertaa piti ihan sortua läpipeluuohjetta vilkaisemaan kun en päässyt etenemään, vain todetakseni etten ollut tutkinut erästä aluetta tarpeeksi monesti jotta yhtäkkiä löytäisinkin jotakin. Kaikista paras esimerkki tämän systeemin typeryydestä tapahtui pelin loppupuolella, kun peli ei suostunut päästämään minua eteenpäin, koska en ollut tutkinut erään huoneen lattiaa, vain todetakseni ettei lattialla ole mitään. Silti tämä oivallus oli välttämätön, jotta peli voisi edetä.
Vielä yksi nillityksen aihe, joka ei toki ole itse pelin kehittäjien vika, on että pelin käännös oli melkoisen köykäinen. Asioista sai selvän tarpeeksi hyvin, mutta jotkin jutut saivat aikaan pienoista myötähäpeää, kuten vaikka se miten päähahmo menee täysin kasuaalisti toteamaan "you're always so cool!" toiselle tiimin jäsenelle, saaden vastaukseksi "thanks, you too". Toinen huvitusta aiheuttanut tilanne oli kun päähahmo pohti josko toverinsa suuttuisi jos pöllisi häneltä kahvikupin, johon kyseinen hahmo tokaisee vain "this cup is so cool". En tiedä mitä hahmot virallisessa dialogissa puhuvat, mutta näistä käännöksistä loistaa hyvin kotikutoinen fiilis, ja se jatkuu koko pelin ajan.

Loppujen lopuksi tämä peli oli erinomainen esimerkki hyvästä ideasta, joka oli kuitenkin liian hankala toteuttaa tuonaikaisella raudalla siten, että se olisi viihdyttävä. Nykypäivänä tällä samalla konseptilla saisi todennäköisesti todella hyvän pelin aikaiseksi. Toisaalta tällaisten tekeleiden kokeileminen on siinä mielessä palkitsevaa, että pääsee ihastelemaan kuinka monipuolista ja kokeilevaa NES- ja Famicom-ajan pelitarjonta loppuviimeksi olikaan, rajoituksistaan huolimatta. Hattua nostan yritykselle, mutta en kyllä erityisemmin voi tätä peliä suositella, ainakaan varauksetta.

[Gigante]

Duke Nukem: Land of The Babes (Ps1)

Toisin kuin muissa kentissä, continuen käyttäminen ei auttanut loppupääkkärin kanssa yhtään vaan koko vihollistentappomaratooni oli aloitettava aina alusta asti, kuin eräänlaisena Dark Souls-prototyyppinä.


Tulevaisuuden maailmassa, alienit ovat tappaneet kaikki miehet ja orjuuttaneet naiset. Vastarintaliike kuitenkin hakee aikakoneella itse Duke Nukemin auttamaan...siis hetkonen: Tulevaisuudessa miehiä ei siis enää ole ja naiset saa tehdä kaikki työt? Tuohan on juuri se mihin äärifeministit ovat tähdänneet ja naiset eivät silti ole tyytyväisiä?!

Sori, tuo vitsi oli vaan niin hopeavadilla, ettei sitä voinut sivuuttaa.

Peli toimii siis edeltäjänsä Time To Killin tavoin, mitä nyt kentät ovat verrattain lyhyempiä. Muutoin mainiota ja miehekästä Duke-menoa, mutta pelin kontrollit eivät ole vanhentuneet kaksisesti. og Tomb Raider-ohjaus kai kelpasi kauan sitten, mutta näin tönköt kontrollit tekevät menosta, ja eritoten hyppimisestä, turhauttavaa. Onneksi ohjaus ei ole sentään ODT-tönkköä. Ironista, että vesikentät olivat ohjaukseltaan mielekkäämpää pelattavaa, vaikka Duke niin manasi märkäpukunaan näiden kenttien jälkeen.
Kyllähän tämän kuitenkin sentään pelasi loppuun asti, heikkouksista huolimatta.

Vain kovimmille Duke-faneille, muiden kannattaa tyytyä Duke 3D:hen.

[Gigante]

Shantae (se sarjan eka peli, portattuna Switchille) läpäisty ja oli kyllä heittämällä sarjan vaikein peli, mikä ei toisaalta ihme ole kun Game Boy Color/Advanced-sukupolveen kuuluu.
Heti ekassa osassa on esillä tuttuja elementtejä ja hahmoja jotka vielä olivat hakusessa olemuksensa osalta.
En valita kuinka myöhemmät sarjan pelit helpottuivat huomattavasti, sillä jo tämän pelin overworld on vaikeampi kuin yksikään neljästä dunkusta. Tähän kun heitetään Shantaen piiskaletin säälittävä iskuetäisyys, kestävät viholliset ja pikselintarkat hitboxit, niin jatko-osien lisäykset/muutokset/nerfäykset olivat oikein tervetulleita.

Ilman pelin save state-ominaisuutta olisin varmasti heittänyt ohjaimen seinään, muutamissa tosi kenkkumaisissa kohdissa.

Uudelleen tuskin peliä läpipelaan, mutta onpahan kivaa kuin kaikki sarjan viisi peliä löytyvät nyt yhdellä kertaa samalla konsolilla.

[Joni Ahonen]

Alan Wake

11 vuoden tauon jälkeen tuli sitten viimein ne 100 kahvitermariakin kerättyä. Tämän parissa aika kului tosi mukavasti ja toisin kuin muistinkaan, itse ammuskelu ja taskulampulla osoittelu toimi näppärästi ilman suurempaa kyllästymistä loppuun saakka. Kaikesta näkee Remedyläisten rakastaneen suuresti koko projektia. Peli näyttää edelleen todella hyvältä, mutta paljon parjatut kasvoanimaatiot toimivat välillä vähän miten toimivat.

Pelin episodimainen rakenne on hyvä ja Remedyn Maxien sekä myöhempien pelien tuntien luonnollinen tyyli. Ilkka Villin kasvoilla esiintyvä Alan Wake on sopivan tavallinen ja epätavallinen pääsankari, jonka vaimon kohtalosta välittää ja tilaa annettu heidän arkisille kohtauksille myös. Valoefekteihin on selvästi panostettu ja edelleen synkeän siniset ja usvaiset metsät ovat persoonallisia. Biisivalinnat myös erinomaisia ja tykkäsin lopputekstien Space Odditysta ihan sikana, joka yksi parhaimmista biiseistä muutenkin.

Juoni, vaikka siitä pidinkin, en edelleenkään oikein ihan tajunnut pimeyden motiiveja täysin ja agentti Nightingale oli oudon rasittava tyyppi, sellainen väkinäinen kapuloita rattaisiin pistävä tapaus, jonka vimmaa napata ja suolata Wake jäi oudoksuttamaan. Myös edelleen pelissä rasitti se, että niitä käsikirjoitussivuja ja termareita on aika puuduttavaa etsiä metiköstä, vaikka ne on yritettykin sijoittaa jotenkin järkevästi, huomasin vain uupuvani paikkojen tutkimiseen.

Muuten tykkäsin kyllä ja haluan saada sitä JATKOA!!!

88

[PT2]

Blair Witch

Tusinajännärikauhuttelu, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään. Juonellisesti aivan paska, aivan liian pitkä ja kaikinpuolin vain tylsä. Graafisesti ihan ok, mutta ei mitään ihmeellistä. Myös äkkikuolemakohtaukset vain turhauttavat. Bloober Teamin huonoin peli ja vielä huonompi Blair Witch-tekele kuin Book Of Shadows.

Outer Worlds

Fallout New Vegas-tekijöiden scifitoimintarope, jolta odotin vähän enemmän. Loppupeleissä jäi vain nätiksi toimintaseikkailuksi, jossa ei ollut roolipeliä oikeastaan nimeksikään ja hahmonkehityskin jäi vähän puolitiehen. Ihan kiva pelata, mutta ei mitään ihmeellistä. Companion-hahmoista plussaa, varsinkin muutamasta. Oli hauska auttaa erästä naishahmoa löytämään elämänsä rakkaus.

[Salem]

Blasphemous (Switch)

Elämme Metroidin ja Metroidvanioiden renesanssia. Hollow Knight ja Bloodstained: Ritual of the Moon ovat molemmat tehneet todella suuren vaikutuksen itselleni, ja tiedän että vielä olisi monia kehuttuja nimiä kokeilematta. Yksi joka Switchin alennusmyynnistä tarttui kokeiltavaksi oli uskonnollisista teemoista ammentava Blasphemous, josta joskus kauan sitten muistin nähneeni lyhyen trailerin, jossa ritari tötterökypärässään juoksee pitkin maita ja mantuja miekallaan hirviöitä pilkkoen. Odotuksia ei ollut kamalasti, ja alkumetrit takkusivat jopa hieman, kun tuntui että peli yritti liikaa olla vaikea vaikeuden takia. Ensimmäinen oikea bossikin oli täyttä tuskaa. Mutta kun pelissä alkoi sitten oikeasti saavuttamaan asioita, parempia hyökkäyksiä ja vahvempia reliikkejä, tuli siitä yksi parhaimmista lajityypin peleistä, joita olen pelannut. Synkkä ja lohduton peli, mutta todella palkitseva, sekä kaunis kaikessa karuudessaan. Joihinkin alueisiin olisin toivonut hieman lisää pituutta, ja muutama ylimääräinen bossikin olisi ollut oikein tervetullut.
Yhtä kaikki, erinomainen peli, joka on enemmän kuin hintansa arvoinen, jos genre millään muotoa viehättää.

[Gigante]

Monster Hunter Rise (Switch)

ns. Päätarina, yksinpelin ja nettipelin osalta on nyt taputeltu, mutta kyllähän sitä metästettävää edelleen piisaa. Vain ja ainoastaan vasaraa tuli käytettyä, koska siihen on tullut totuttua jo Tri:n ajoilta. Seittisinkoilu tarjosi perhanasti liikkumavaraa ja niiden hyödyntäminen erikoisiskujen suorittamiseen teki gudaa. Rampage-modeista en pahemmin välittänyt, vaikka pientä vaihtelua tuovatkin.

Muutamat klassikkopeleistä tutut jutut on muuteltu MonHun Worldin tapaan ns. kasuaalimpaan suuntaan, mutta pidinkin joitain muutoksia ihan tervetulleina.

Muutamia esimerkkejä muutoksista joista pidän:

- 90% metsästyksissa johtuvista tapaturmista parannusjuomien kittaamisen kautta ovat poissa, kun hahmo ei enää idioottina pönötä paikoillansa pullistelemassa- muskeleitaan. Toki parannusvälineiden otto hidastaa hahmoa, muttei jätä tätä enää täysin maalitauluksi.

- Erilliset apuvälineet kulkevat automaattisesti omassa esinelohkossaan, jolloin ei tarvitse kokoajan mikromanageroida kaikenmaailman hakkuja, onkia ja perhoshaaveja. Tosin villennys/kuumennusjuomien poistaminen syö pois eri alueiden ilmastoeroja ja niiden kanssa strategisointia.

- Ei tarvitse käyttää tuntikausia sopivan lobbyn etsimiseen ja mahdolliset avaintehtävät voi suorittaa kätsysti toisen pelaajan isännöimässä jahdissa ilman että tarvitsee hetiperään suorittaa samaa tehtävää uudestaan, jotta peli hyväksyisi sen 'tarinallisesti'. Eikä tarvitse istua ikuisuutta odottamassa jokaista pelihuonessa idlaavaa pelaajaa vaan voin halutessasi hypätä suoraan käynnissä olevaan valitsemaansa vapaaseen jahtiin.

- Muutenkin eri panssarisettien inventointi on tehty selkeämmäksi.

Toki tämä on heittämällä helpoin MonHun-peli sarjan konkareille, mutta silti yhtälailla hauskaa pelattavaa.

[Salem]

Pokémon X (3DS)

Tämä on jo pariin otteeseen aiemminkin tullut läpäistyä, mutta nyt otin ja kokeilin tehdä sen nuzlocke-tyyliin. Sääntöinä siis että jokaisesta lokaatiosta saa vain pyydystää ensimmäisen vastaan tulevan poksun, pyörtyessään poksut lasketaan kuolleiksi ja pitää dumpata PC:lle, startteri valitaan trainer ID:n viimeisen numeron mukaan ja niin edelleen.
Pelin alussa tuntui onni olevan pahasti vastaan, kun liki jokaisesta puskasta mukaan tarttui se ultimaattisesti huonoin vaihtoehto. Pakko kuitenkin myöntää että pokemonit kuten Stunfisk, Lickitung ja Grumpig onnistuivat yllättämään hyvinkin positiivisesti. Varsinkin viimeisenä mainitusta tuli oman tiimini tappokone, jolla kaatuivat pelin pahimmatkin haasteet. Pari menetystä sattui matkan varrelle, mutta kiitos rikkinäisen exp sharen joka antaa kaikille tiimin poksuille kokemusta vaikka nämä eivät ottaisikaan osaa taisteluun, nämä menetykset oli nopeasti paikattu, ja iso osa pelistä eteni hyvinkin kivuttomasti jopa ilman grindausta. Lopulta jopa elite four ja hallitseva mestari päätyivät olemaan yksiä vitsejä tiimini edessä. Tämä vain varmisti itselleni sen kuinka helpoiksi modernit poksut on tehty, kun koulutukseen ei edes tarvitse panostaa. Pakollista grindiähän se exp share vähentää, mutta samalla se poistaa haasteen ihan tavanomaisesta läpipeluusta. Tällä hetkellä koin saaneeni tästäkin poksugeneraatiosta kaikista eniten irti juurikin tämän nuzlocke-haasteen myötä, kun taas aiemmin olen kokenut sen lähinnä tylsäksi ja aivottomaksi yhden napin hakkaamiseksi, olipa kyseessä sitten legitti kamppailu tai puuduttavan dialogin skippaaminen.

Lopullinen tiimini oli seuraavanlainen:
Florges (lvl 77)
Chesnaught (lvl 75)
Lickilicky (lvl 70)
Chandelure (lvl 71)
Blastoise (lvl 77)
Grumpig (lvl 82)

[Joni Ahonen]

Geist

Pelissä potentiaalisena ideana voit aaveena vallata toisia kehoja ja objekteja tölkeistä ihan katossa roikkuviin miniguneihin asti. Aavemuodossa aika hidastuu, jolloin pelaajalla on aikaa siirtyä rauhassa nopeutta vaativissa osioissa esimerkiksi granaattiin ja räjäyttää se vihollisen omaan naamaan. Tämän ympärille on rakennettu monia kohtia, vaikka tylsästi ratkaisuihin on vain se yksi keino. Tämä ei yhden pelikerran aikana haittaa, mutta tämän vuoksi Geistin pariin ei halua toistamiseen palata.

Geist on todella geneerisen näköinen peli ja jossa ei oikeastaan itse aaveidean lisäksi ole mitään muuta mielenkiintoista. Kenttäsuunnittelu on ihan peruskauraa, alueet tylsän harmaita, viholliset perussotilaita ja onpahan mukaan eksynyt muutama jättihämähäkki ja muu mölliäinen. Geistin totetutuksessa tökkiin se ettei siinä ole mitään kunnon efektejä niin äänien kuin grafiikan suhteen. Pyssyt paukkuvat todella aneemisesti, räjähdykset ovat tussahduksia, pelistä puuttuu graafiset temput kuten pintakiillot ja varjot, joita kyllä saatiin Cuben raudalla irti revittyä muissa peleissä. 007 Nightfire oli monipuolisten ympäristöjen vuoksi paljon mielyttävämpää katseltavaa ja vanhassa kunnon GoldenEyessä räjähdykset tärisytti koko kehoa, vaikka ei edes rumble packia omistanut. Geististä puuttuu tietenkin osumamallinnus, eli viholliset eivät reagoi mitenkään kuteihin ja kaatuvat ihan kesysti.


Ei Geist huono ole, eikä oikeastaan kehtaa haukkua keskinkertaiseksikaan, vaikka periaatteesa on se on hyvin keskinkertainen peli. Kokemus jäi ok-tasolle ja viihdyin kyllä suurimmaksi osaksi, mutta lopun rämpytyskohdat vituttivat, josta pakko rokottaa pari pistettä arvosanaa. Geist on peli, jolle paremmin suunniteltu jatko-osa olisi ollut mukava saada aikoinaan Wiille, jolla oli pulaa hc-peleistä.


Hyvää

- Idea on hauska ja sitä hyödynnetään mallikkaasti
- Pelattavuus ihan ok, hahmo liikkuu nopeasti ja aika hidastuu aavemoodissa

Huonoa

- Muuten mitä geneerisin ja harmain FPS
- Missä kaikki efektit?
- Munatonta räiskintää
- Lopun rämpytysosiot ärsyttävät
- Tehtävien ratkaisuihin vain yksi keino

74

[PT2]

Yakuza: Like A Dragon

Viimeisin Yakuza-sarjan peli, joka eroaa sarjan muista osista muutamallakin tavalla. Ensinnäkin päähahmo vaihtuu ja toisekseen peli on roolipeli vuoropohjaisin taisteluin. Japanilaisella teemalla tietysti ja tuttuun Yakuza-tyyliin.

Ehkäpä sarjan paras peli (en ole vielä Zeroa pelannut) ja tekemistä aivan valtavasti. Kävi jossain vaiheessa jopa puuduttamaan kun tarina ei tunnu päättyvän koskaan ja loppu oli mielestäni vähän turhaan venytetty. Myös japanilaiseen teemaan kuuluvat tunnin mittaiset pomotaistokohtaukset olivat vähän liikaa lopussa kun tallentamaan ei pääse näiden välissä.

Sanoisin pisteiksi 9/10 ja ehdottomasti kokeilun arvoinen jos ei muuta! Löytyy Xboxin Gamepassista.

[Gigante]

Banjo-Kazooie (N64)

Juuri tuli lopputekstit ja viholliskastilista tsiigattua, kaikki palapelin palaset ynnä nuotit löydetynä. Useita rumia sanoja tuli heitettyä ja taisinpa varmaan teloa ranteeni lyödessäni vitutuspäissäni sohvaa tyynyn lävitse kun Banjon pälli oli päättänyt hukuttaa itsensä avantoon sieltä pois pomppaamisen sijaan . Pelin pahin vihollinen on yksinään kamera ja se kuinka se ei aina seuraa tai jää jonkin esteen taakse, tämä yhdistettynä tarkkoihin hyppelyosuuksiin ja tiukkoihin aikarajoihin ovat se yleisin kuolinsyy. Tiedän kyllä että samoja ongelmia ilmeni SM64:ssakin taannoin, mutta silti...

Huolimatta kuitenkin useista raivonpuuskista ja muista ärräpäistä joita pelissä heitin, kyllä tämä silti tarjosi päällimäisin puolin mukavaa loikintaseikkailua sen Mario64:n hengessä, vaikkei sille vertoja vedäkään. Mukavan tarttuvat musiikit yksinään vahensivät kyllä pahinta turhautumista ja kunkin maailman säveltyyli sopi alueeseen kuin nenä päähän. Onneksi palapelin paloja ei sentään tarvinnut enää poimia uudestaan, vaikka kekseliäisiin paikkoihin niitä olikin piiloteltu.

Pitääpä sitten pelitellä Switchillä tämän pelin henkistä seuraajaa, Yooka-Layleeta, mutta ehkäpä sitä ensin keskittyisi Ps2:lla Ratchet & Clank 2:n takomiseen.

[Joni Ahonen]

Banjo-Kazooie (N64)

Juuri tuli lopputekstit ja viholliskastilista tsiigattua, kaikki palapelin palaset ynnä nuotit löydetynä. Useita rumia sanoja tuli heitettyä ja taisinpa varmaan teloa ranteeni lyödessäni vitutuspäissäni sohvaa tyynyn lävitse kun Banjon pälli oli päättänyt hukuttaa itsensä avantoon sieltä pois pomppaamisen sijaan . Pelin pahin vihollinen on yksinään kamera ja se kuinka se ei aina seuraa tai jää jonkin esteen taakse, tämä yhdistettynä tarkkoihin hyppelyosuuksiin ja tiukkoihin aikarajoihin ovat se yleisin kuolinsyy. Tiedän kyllä että samoja ongelmia ilmeni SM64:ssakin taannoin, mutta silti...

Huolimatta kuitenkin useista raivonpuuskista ja muista ärräpäistä joita pelissä heitin, kyllä tämä silti tarjosi päällimäisin puolin mukavaa loikintaseikkailua sen Mario64:n hengessä, vaikkei sille vertoja vedäkään. Mukavan tarttuvat musiikit yksinään vahensivät kyllä pahinta turhautumista ja kunkin maailman säveltyyli sopi alueeseen kuin nenä päähän. Onneksi palapelin paloja ei sentään tarvinnut enää poimia uudestaan, vaikka kekseliäisiin paikkoihin niitä olikin piiloteltu.

Pitääpä sitten pelitellä Switchillä tämän pelin henkistä seuraajaa, Yooka-Layleeta, mutta ehkäpä sitä ensin keskittyisi Ps2:lla Ratchet & Clank 2:n takomiseen.

Taisinpa itsekin kameran kanssa kiroilla, vaikka loppujen lopuksi en ole kohdannut vielä peliä, että se olisi merkittävästi pilannut kokemusta. Ja itse en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä jotka kritisoi Mario 64:n kameraa, joka toimii mielestäni hyvin tai erinomaisesti kovasta menosta huolimatta.

Banjo oli kyllä menevä peli. Hyvä haastaja, vaikka ei nyt millään asteikolla Mariolle pärjääkään. Jatko-osa vaikeasti saatavilla, josta taisi tässä Banjon lopussa olla vihjailuja.

[Salem]

Ja itse en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä jotka kritisoi Mario 64:n kameraa, joka toimii mielestäni hyvin tai erinomaisesti kovasta menosta huolimatta.

Tällaiset muistot olivat pitkän aikaa itsellänikin, mutta kun nyt tämän vuoden puolella tuohon peliin palasi Switchin 3D All-Starsin kautta, niin kyllä tunnistin moniakin niitä kritiikin aiheita mitä tuosta Mario 64:n kamerasta on viljelty. En sikäli osaa verrata esim juuri Banjoon, kun en Banjoja ole koskaan kokeillutkaan, mutta vahva tunne että aika on kullannut muistot, mitä näihin N64-pelien kameroihin ylipäänsäkään tulee. Omaan aikaansa, kun pelit vasta alkoivat siirtymään 3D-maailmoihin, kamera toki oli huomattavasti toimivampi kuin mitä olisi pahimmillaan voinut olla, joten kaikki oma kritiikkini pohjaa puhtaasti siihen että nykyaika on vain hemmotellut liikaa.

[Gigante]

^ Totta on, että monien tuon ajan pelien kohdalla kamera olisi voinut pahimillaan olla vielä veemäisempi tapaus.Monien vanhempien pelien kohdalla ymmärrän kyllä, että siihen aikaan ohjattavuus ja ohjelmat olivat aivan toisenlaiset.
Banjon ja Marion kohdalla kamerakontrollit ei ole vaan vanhentuneet arvokkaasti näin parissa vuosikymmenessä kun ottaa huomioon mitä harppauksia sen suuntaan on otettu uudemissa teoksissa (esim. vaikkapa Super Mario Odysey). Molemmat ovat kuitenkin hyviä platformeri-seikkailuja edelleen ja ansainneet klassikon maineensa.
Banjossa kamera välillä tuppaa menemään huonoihin paikkoihin, kun pitäisi tehdä tarkka hyppy/liito alhaalla olevalle tasanteelle tai esim. juosta tiukan aikarajan puutteissa aktivoidun napin luokse (kuten tämä talvijoulumaan oven lähellä oleva kohta turbotossujen kanssa). Tokihan tuon kameran saa asetettua suoraan hahmon selän taa jos vaan jaksaa pitää R-nappia pohjassa koko ajan.

[Joni Ahonen]

Ja itse en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä jotka kritisoi Mario 64:n kameraa, joka toimii mielestäni hyvin tai erinomaisesti kovasta menosta huolimatta.

Tällaiset muistot olivat pitkän aikaa itsellänikin, mutta kun nyt tämän vuoden puolella tuohon peliin palasi Switchin 3D All-Starsin kautta, niin kyllä tunnistin moniakin niitä kritiikin aiheita mitä tuosta Mario 64:n kamerasta on viljelty. En sikäli osaa verrata esim juuri Banjoon, kun en Banjoja ole koskaan kokeillutkaan, mutta vahva tunne että aika on kullannut muistot, mitä näihin N64-pelien kameroihin ylipäänsäkään tulee. Omaan aikaansa, kun pelit vasta alkoivat siirtymään 3D-maailmoihin, kamera toki oli huomattavasti toimivampi kuin mitä olisi pahimmillaan voinut olla, joten kaikki oma kritiikkini pohjaa puhtaasti siihen että nykyaika on vain hemmotellut liikaa.

Pelasin Mario 64:n läpi reilu vuosi sitten 100 % ja en kokenut kameraa ongelmalliseksi, mutta kieltämättä nykyisin toinen lisätatti kameran kääntelylle on tehnyt elämästä helpompaa, jonka huomaa Skyward Swordin Switch-versiossa. Senkin myönnän että joissain kohdin Mariossakin kameraa saa olla kääntelemässä, mutta mielestäni se on osattu sijoittaa automaattisessa toiminnassaan varsin mallikkaasti ja ottaen huomioon pelin iän, mahdollisuudet kameran liikuttelulle ja siirtämiselle joko kauemmaksi tai ihan lähelle (tuskin kukaan pelaa näin) ovat hyvinkin edistyksellisiä. Switchin All-Starsia en ole pelannut, joten en tiedä onko kontrollien muutos vaikuttanut kameran liikuttamiseen myös paljon.

Ehkä pahimmat muistot huonosta kamerasta ovat Conker's Bad Fur Daystä, joka aiheutti ärräpäitä tasohyppelyosuuksissaan, jos kamera ahtaissa paikoissa tekee ihme koukkauksia.

[Salem]

Pelasin Mario 64:n läpi reilu vuosi sitten 100 % ja en kokenut kameraa ongelmalliseksi, mutta kieltämättä nykyisin toinen lisätatti kameran kääntelylle on tehnyt elämästä helpompaa, jonka huomaa Skyward Swordin Switch-versiossa. Senkin myönnän että joissain kohdin Mariossakin kameraa saa olla kääntelemässä, mutta mielestäni se on osattu sijoittaa automaattisessa toiminnassaan varsin mallikkaasti ja ottaen huomioon pelin iän, mahdollisuudet kameran liikuttelulle ja siirtämiselle joko kauemmaksi tai ihan lähelle (tuskin kukaan pelaa näin) ovat hyvinkin edistyksellisiä. Switchin All-Starsia en ole pelannut, joten en tiedä onko kontrollien muutos vaikuttanut kameran liikuttamiseen myös paljon.

Switchin All-Starsissa koin että kameraa sai jatkuvasti olla vetämässä kauemmas Mariosta, ja samoin monia turhauttavia tilanteita syntyi siitä että kamera jäi seinänkulman taakse jumiin, tehden joistain hypyistä leap of fate-loikkia. En jaksa uskoa että nämä ongelmat olisivat porttauksesta kiinni, sillä pelin pelaaminen muutoin tuntuu hyvinkin samanlaiselta kuin alkuperäisellä alustalla. Mutta kuten sanottu, huonomminkin voisi olla, ja kameran suht vapaa hallinta on jotain minkä turhan moni peli noihin aikoihin jätti hunningolle. Se on nimenomaan tuo pelin ikä joka mielestäni antaa anteeksi kameran puutteet. En nimittäin muista että 64:n kulta-aikoihin olisi juuri kukaan sanonut pahaa sanaa tuosta kamerasta. Ymmärrän kuitenkin niitä jotka tuohon peliin hyppäävät vasta myöhemmin ja kameraa kritisoivat, kun uudemmat pelit ovat kuitenkin tehneet asiat paremmin. Vähän sama juttu Zeldojen Ocarina of Timen kanssa, jota uudempiin peleihin ensin tutustuneet eivät välttämättä pidäkään niin mullistavassa arvossa kuin mitä se aikoinaan oli.

[PT2]

Chernobylite

Ei ollut tämä Chernobylite hirveän pitkä peli. Karvaa vaille 10h pelasin ja läpäisin 100% kaikkine saavutuksineen. Mut ehdottomasti parinkympin arvonen. Kyseessä siis hieman STALKERin tyylinen (ja ottanutkin aika paljon vaikutteita) toimintaseikkailu Tšernobylin maisemissa. Ja kuten arvata saattaa, ei ole ihan se realistisin toimintapeli. Otsikosta näkee trailerin.

Hyvää:
- Pelattavuus ainakin PC:llä toimii hyvin ja tarkasti
- Näyttää hyvältä
- Todellista slaavimenoa kaikessa. On slaavikyykkyä, teknomusaa, Ladaa...
- Helppo hypätä mukaan ja pelata pari tehtävää silloin tällöin. Yksi tehtävä kestää ehkä 10-30min riippuen pelaajasta
- Valinnat ja niihin vaikuttaminen -> jos oikein menee vituiksi, voit palata ajassa taaksepäin korjaamaan tilanteita
- Hyvät hahmot

Huonoa;
- Vain pari pelialuetta, joten jokainen alue käydään useasti läpi.
- Älyttömän tyhmä ja sokea tekoäly
- Peli on HELPPO. En kuollut kertaakaan, paitsi silloin kun tarinassa oli pakko
- Aivan liian vähän craftattavaa + base on vähän liian pieni kaikelle tavaralle. Mielestäni yhdellä asepenkillä voisi aivan hyvin tehdä kaikki aseet, eikä niin että pitää ostaa monta erilaista penkkiä
- Aseita vois olla enemmän kun vaan viisi

[Silence]

Syberia - The World Before (demo, pc)

Minulle sattui edellispäivänä outo tapahtuma. Tutkin jotain Syberiaan liittyen netissä kun vastaani tuli uusi peli, joka on näköjään Seuraava Syberiapeli. Sen demo oli GOGissa ja jostain syystä en ollut edes kuullut moisesta. Luultavasti siksi että ignoorasin täysin parinvuoden takaisin Syberia 3sen. Syberia 2 päätti tarinan erinomaisesti ja 13 vuotta myöhemmin tuleva "seuraava osa" ei oikein saanut minkäänlaista kiinnostusta nousemaan ja tuntui lähinnä ihan helvetin väkinäiseltä jatko-osalta. Päähenkilö Kate_Walkerin tarina päättyi ytimekkäästi kakkosessa ja kolmosen väkinäisyys sai minut lähinnä kääntämään selkäni koko jutulle. Ja arvosteluiden perusteella kyseessä oli muutenkin todella iso pettymys pelinä.
Mutta tässä sitä nyt ollaan. Seuraava peli Syberia -The World Before tuli ihan tyhjästä vastaan ja katselin kuvastoa ihmeissäni että mikä tämä on? Näyttää mielenkiintoiselta. Ja latasin demon.


Peli vaikuttaa ensialkuun täydellisestä pelivalinnalta. Se on Syberia-universumiin sijoittuva teos, jossa tapahtumat eivät sijoitu aikaisempien pelien melankooliseen ex-neuvostoaikaan jolloin kaikki on jo autioitunutta ja ruosteessa, vaan tapahtumat sijoittuvat prequelimaisesti automationin kulta-aikaan 1930-luvun lopun "saksaan". Pääosassa on nuori (juutalainen) pianonsoittajaneito ja kaikki on kaunista, arkkitehtuuri saa ihan rakastumaan aikakauteen ja kaunis kullanhohtoinen auringonlasku on kai vihjailemassa että jotain on päättymässä. Ja tuskin on sattumaa että aikakauteen liittyen eräs nimeltä mainitsematon äärirasistinen Kansallissosialistinen ryhmä on näköjään selvästi tärkeässä roolissa juonikuviossa... Pelin demo tuntuu alkumetreillä todella lupaavalta ja täysin eri aikajaksoon sijoittuminen antaa ison mahdollisuuden oman tarinansa kertomiseen. Hienoa, hienoa.
Mutta puhutaanpa hetki ulkonäöstä. Siis herranjumala sentään, sydämmeni ihan sykki rakkaudesta jo noin tunnin pituisen pelin/demon ensisekunneilla kun ihastelin miten kaunis pelin ilme oli. Pelin on mallia 3d ja se on tehty Unityllä. Ja huh huh miltä se näyttää. En yhtään osannut odottaa tällaista. Arkkitehtuuri on huikean kaunista ja hahmot laadukkaan näköisiä. Mutta varsinkin valaistus näyttää aivan helvetin kauniilta. Pelin ulkoasu oli alussa kuin suoraan unestani jossa haaveilen mielessäni miltä unelmieni seikkailupeli näyttäisi nykypäivänä.

Pelimekaanikka tuo mieleen eniten Fahrenheit-seikkailupelin. Toteutus on kolmiulotteisessa maailmassa tapahtuva 2D-mainen seikkailupeli. Ruudulla on kursoreita ja niiden luokse kävellään hiiren kautta ohjaamalla ja niitä kursoreita painellaan. Välillä väännetään laatikkoa auki, välillä lukkoa. Välillä pyöritetään esinettä inventaariossa ja välillä väännetään hiirtä oikean keskusteluvaihtoehdon suuntaan. Simppeliä.


Mutta se niistä positiivisuuksista.....

Surullista että Point & Click-seikkailupeligenre tuntuu vuoden 2003 kolmiulotteisen Broken Sword 3sesta lähtien ottaneen keskeiseksi tekniikakseen "asioiden työntämisen". Silloin työnnettiin laatikoita. Nyt työnnetään ovia ja laatikoita ja kaivosvaunuja... täyden 3dn aikana lähinnä vuonna 2000 julkaistu Gabriel Knight 3 tuntui ymmärtävän täysin mitä kolmiulotteisuus tuo mukanaan seikkailupeleihin. Kaikki muut tuntuvat vain toteavan että "nyt voidaan realistisesti työntää esineitä".
Yksi asia myös mikä pisti ärsyttämään on että kuvaruudun reunassa on peräti KAKSI kappaletta isoja ja värikkäitä apua antavia ikoneita vinkkaamassa siitä mitä pitäisi tehdä. Eikö pelaajiin oikeasti yhtään voida luottaa että itse voisivat keksiä asioita? Pitääkö näitä kursoreita oikeasti tunkea isoin värillisin napein häiritsemään ruudun reunalle? Pahinta on että aina kun jotain tekee niin sivulla oleva apukuponki ilmoittaa että "Tehtävä: Väännä vipua on suoritettu". Argh, kamoon...
Yksi asia mikä itseäni myös aina rasittaa on se että kun peleissä on kirjeitä niin olisi hyvä että pelaajan lisäksi pelin pelihahmo lukisi niitä myös ääneen. Se loisi vähän immersiota ja tärkeyttä tiedolle ja pakottaisin pelaajan omaksumana kirjeen tiedon. Tämä helpottaa varsinkin kun kirjeet ovat pitkiä ja vaikealukuisia kaunokirjoituksensa ansiosta.

Peli ei yllätyksekseni sijoitukkaan pelkästään vuoteen 1937 vaan se vuorottelee menneisyyden ja nykyajan välillä. Tai siis "nykyajan", eli vuosi on 2004. Ja tapahtumissa seikkailee jälleen kerran myös meidän kaikkien suosikki asianajajatyttö Kate_Walker. Tai noh, ainakin nimellisesti. Tämä Kate_Walkeriksi itseään väittävä neito istuu Neuvostohenkisessä kaivosvankilassa. Kate ja tämän kanssa identtiseltä kaksoselta näyttävä sellikaverinainen ovat kuin suoraan 2020 lesbofeministi-seminaarista tapahtumiin saapuneita moderneja naisnäyttelijöitä. Pyörittelin vaan silmiä päässäni että mitä vittua täällä tapahtuu? Rivien välistä luettavat lesbovibat olivat vahvoja ja molemmilla venäläisessä kaivosvankilassa olevalla neidolla on samanlaiset ylityylikkäät Ruby Rose-kampaukset, sekä ehjät ja puhtaat ylitiukat skinny-farkut joista peput suorastaan pursuavat läpi. En oikeasti tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa moista menoa seurattessa. Siis luoja sentään, mitä v**tua täällä tapahtuu? Mihin olen oikein joutunut? Onko tämä näitä "uuden aallon" pelejä missä feminstinen valtuuskunta on käynyt markkinointitutkimuksensa avulla auttamassa pelin Naishahmon suunnittelussa?
Yleisesti ottaen en oikein keksi miksi hemmetissä edes Kate_Walker on mukana tapahtumissa? Joo, menneisyys ja "nykyaika" näyttävät kertovan rinnastetusti toistensa tarinaa mutta nykyaika on silti aivan turha, sillä peli voisi oikeasti vain luottaa omaan tarinaansa menneisyydessä. Se voisi oikeasti olla puhtaasti oma teoksensa, mutta ilmeisesti näin ei vain voi olla. Ja kuten jo alussa sanoin, Kate_Walkerin tarina päättyi jo vuonna 2004 Syberia 2sen mukana ja nykyinen köh köh "Moderni" vahva, feministi, lesbo, itsenäinen nainen on vaan jotain mikä saa huutamaan että EI.NÄIN.


Mutta joo, kritiikeistäni huolimatta demo kyllä kieltämättä jätti ihan kiinnostavaan paikkaan itsensä (molemmissa ajanjaksoissa) ja varmasti tulen joskus myöhemmin pelaamaan koko pelin läpi....

[Gigante]

^ Mikäli ihmettelet mitä Kate tekee hiilikaivoksella, niin kolmososan loppu antaa vastauksen tähän mysteeriin.

Syberia 3 ja tämän erillinen, väliin tungettu/poisleikattu lisäseikkailu tuli tahkottua eile nillalla loppuun ja voi pojat...luulin aluksi että kolmonen olisi vain heikompi tapaus kahden ekan pelin jälkeen, mutta se on selkeästi myös huonompi.

Syberia kolme on kuin Terminaattorit: sarja päättyi mielessäni jo kakkososaan ja mitään ei tapahtunut enää sen jälkeen.

Heti kättelyssä huomaakin, kuinka väkisin peli on yrittänyt vääntää jatkoa kakkosen tapahtumiin pelin yrittäessä selittää Yuokulien perinteistä pyhiinvaellusta ja lumistrutseja, vaikka kummastakaan ei mainittu edellispeleissä sanaakaan.
Pelin Bond-karikatyyri pahikset olivat niin latteita ja päämääriltään niin yksiulotteisia että uskon näiden katoavan näkökentästä sillä sekunnilla kun he kääntävät kylkeään (mikä ei tämän pelin graafiselta osaamiselta yllätys olisi). Ääninäyttely ja graafinen jälki on sekin ottanut ihan saatanasti takapakkia eikä vaan huonon huulisynkan myötä. Äänet eivät vaan sovi hahmoihin lainkaan, eikä eläytymisestä ole tietoakaan. Tekstitykset eivät juuri koskaan vastaa puhuttua sanaa ja tämä yksikin tarjoilijaneito puhui semmoisella luonnottomalla pikakelausäänellä johon pystyy vain vihainen espanjalais-senorita. Yhdessä vaiheessa hahmon puhe skippasi tylysti yhden hahmon puheesta ison pätkän ja loppukohtauksen aikana taustaäänet ja musat hävisivät kokonaan.

Pelin käyttöliittymä on niin ikään myös malliesimerkki "Älä perkele korjaa, jos se ei ole rikki"-keissistä, sillä se vaan on tarpeettoman monimutkainen. Ymmärrän kyllä mitä he ajoivat takaa esineiden kääntelyllä yms., mutta lopputuloksen kannalta mentiin kyllä metsään mitä tulee mukavuuteen.

Ainoa hyvä asia joka jäi mieleen on sävellystyö, varsinkin se kaihoisan melankolinen mikä soi hetken aikaa huvipuistoalueella ennen lähtöä.


Ja se lisäriseikkailu sitten. Puolet siitä meni pääpelistä kopioiduista väliklipeistä (jotka spoilaavat samantein miten toimia 'puzzlejen' parissa) ja puolet hyvin suoraviivaisesta etenemisestä, jossa suurin haaste taisi olla muistaa etsiä jotain Katelle kuuluvaa, ja sekin lähinnä välimatkansa takia. Surettaa oikeasti jonkun onnettoman paskiaisen puolesta joka pulitti vitosen tuostakin 'ilosta', joka on parhaimillaankin ohi jo alle vartissa.


Toivon hartaasti että World Before päättäisi jo Katen seikkailun

[Silence]

^ Mikäli ihmettelet mitä Kate tekee hiilikaivoksella, niin kolmososan loppu antaa vastauksen tähän mysteeriin.

Syberia 3 ja tämän erillinen, väliin tungettu/poisleikattu lisäseikkailu tuli tahkottua eile nillalla loppuun ja voi pojat...luulin aluksi että kolmonen olisi vain heikompi tapaus kahden ekan pelin jälkeen, mutta se on selkeästi myös huonompi.

Syberia kolme on kuin Terminaattorit: sarja päättyi mielessäni jo kakkososaan ja mitään ei tapahtunut enää sen jälkeen.

Kiitos tästä arviosta. Oli vähän sellainen kutina jo että enpä ole varmaankaan menettänyt mitään jättämällä peliä väliin. Ehkä se tulee joskus vaikka gogiin tai steamiin ilmaispeliksi päiväksi niin sitten nappaan ja kokeilen.

Kannattaa kyllä kokeilla tuota World Beforen demoa. Voi paljastua positiiviseksi yllätykseksi... ehkä.

[PT2]

Persona 4: Golden

Olen pelannut pelkästään ihan ensimmäistä Personaa muutaman tunnin, sekä Persona 5:n läpi. Koska jälkimmäinen on yksi parhaista pelikokemuksista ikinä, oli pakko ottaa nelonen työn alle. Fiilikset on aikalailla samanlaiset kuin viidennenkin osan suhteen, vaikkakin vähän hämmentävät. Sinänsä on aivan sama pelaako neljännen vai viidennen ensin, sillä ne eivät liity toisiinsa mitenkään, vaikka ovatkin ihan samanlaisia pelejä. Liiankin samanlaisia nimittäin. Eteneminen on ihan samanlaista molemmissa, samaa Pokemon-Personien keräämistä ja yhdistelyä, hahmoille juttelua ja päivien kulutusta suuren päätarinan myllätessä taustalla. Nelosen sarjamurhaajatarina tosin oli paljon mielenkiintoisempi kuin viidennen osan "sydämen ja omantunnon puhdistus koko ihmiskunnasta".

Ainoat miinukset tulevat oikeastaan vain siitä, että peli on alunperin Vitalle suunniteltu ja se näkyy parhaiten taisteluluolastoissa. Ne eivät nimittäin näytä miltään ja toistavat jokainen samaa kaavaa, eri teemalla. Käytävät ovat tylsiä, rumia ja kirjaimellisesti pelkkiä putkia. Toinen miinus on tallentaminen; pelissä ei ole automaattitallennusta eikä tallentaa voi silloin kuin tahtoo. Mikä on käsikonsolipelille vähän outo ratkaisu.. Pelasin pelin PC-version ja siinäkin ongelma on sama.

Jos haluaa äärimmäisen koukuttavan tarinan sisältävän pelin jossa tekemistä riittää reilusti yli 30 tunniksi, Persona-pelit ovat vaihtoehto. Persona 4:ssä on vielä muutama erilainen lopetus, joista yksi kyllä lopettaa tarinan ihan keskenkaiken ja voi vähän harmittaa jos ei tullut tallennettua peliä ennen ratkaisevia kohtia. Peli kyllä muistuttaa tästä, joten tallennus kannattaa.

[Silence]

TORMENTED SOULS (demo, pc)

Tormented Souls on Resident Evil *köh kopio köh* henkinen kauhupeli jonka demoa tuossa hetki sitten pelasin steamissa. En tiedä taustoista mitään muuta kuin mitä demoa pelatessa koin. Periaatteessa peli on hieman pöhkön fanipelin tuntuinen Silent hill 2-3 henkinen peli jonka pohja on kuitekin Resident Evilin remakessa ja Evil Withinissä. Tunnelmallinen peli demon perusteella ainakin on jos jotain. Peli todellakin ymmärtää tuntemattoman ja pimeydessä vaanivan uhan merkityksen. Päähenkilöneito saapuu plaa plaa-kirjeen jälkeen mielisairaalaan kuin James Sunderland Silent Hilliin ja alkaa liikkua käytävillä kuin sankarimme Alone in the Darkissa tai Resident Evilissä. Kaikki ei todellakaan mene aloituksessa niinkuin strömsössä vaan pienen ruuminosan kevennyksen jälkeen alkaa päähenkilöllä mysteerin selvittäminen.

Peli näyttää periaatteessa siltä miltä Resident Evil Remake näyttäisi täysin 3dnä. Se on Resident evil Remaken ja Resident evil 4sen hylättyjen betaversioiden risteytys. Yllättävän tunnelmallisesti toteutetussa hämärässä mielisairaalakartanossa seikkaillaan kynttilän ja sytkärin valossa ja naulapyssy aseena. Tavaroita keräillen, helpohkoja ongelmia ratkotaan, etenemistä tallennellaan ääninauhoilla, päiväkirjamerkintöjä keräillään kuin pokemoneja ja tie tuntuu aina vievän vain kerrosta alemmaksi. Jos jokin teki vaikutuksen niin grafiikka. Ympäristö näyttää ihan jumalaisen hienolta. Varsinkin eri pinnoilla heijastuvat valot näyttävät todella näteiltä ja realistisilta. Valmiit kuvakulmat joita tuetaan kameran liikkeillä ovat erittäin hyvin valittuja, vaikka kieltämättä ehkä vähän liikaa leikitäänkin vinoilla kuvakulmilla.
En oikein osaa juonesta vielä demon perusteella sanoa. Demossa on intro mutta se oli aika kevyt ja antoi vähän sellainen harrastelijamaisen kuvan pelistä että tärkeintä on ollut Resident Evil-kartanon tyylinen paikka- ja itse juoni sekä päähenkilön motiivit oltaisiin pieraistu jotenkuten myöhemmin mukaan kuvioihin. Mutta tämä voi olla vain demon rajallisuutta. Ainakin toivon niin. Hieman kyllä pelkään että demon jälkeen jokaikinen juonikuvio on jo aikalailla selvillä ja ratkaistu jo omassa päässäni, mutta toivon että olen väärässä.

Kehuja myös siitä että peli heittää samantien alussa alastoman neidon sellaisenaan kuviin... Kai tämä peli on jokin pikkustudion poikien fanipeli kun tuollaista tapahtuu. Tosin koko alastomuuden käyttö kaatuu aika teinimenoon kun vaatteet lentävät kirjaimellisesti samantien takaisin päälle eikä hommasta jää kuin tarpeeton pervoilu käteen. Olisipa pelaaja voinut edes itse etsiä vaatteet, niin olisi jotain perustelua kohtaukselle ollut.

Ensisekunneista lähtien olin lumoutunut hienosta grafiikasta ja hyvästä tunnelmasta. Mutta mitä enemmän pelasin, sitä enemmän aloin ihmettelemään että mikä mahtaa olla pelin the todellinen juttu. Peli kun tuntuu ottavan "inspiraatiota" aika monesta paikasta ja aloin oikeasti miettimään että mahtaako jutulla olla oikeasti kunnollista rakennetta luvassa sillä kun lainaa kaikilta, niin omasta jutusta tuskin tulee kovinkaan yhtenäistä. Arkirealismi alkaa pikkuhiljaa vaihtua ensin mielisairaalan outouksiin ja lopulta vastaan tulee ulottuvuusporttejakin ja mitä enemmän pelasin, sitä huolestuneemmaksi muutuin että onko kokonaisuudessa kunnollista juttua. Tarina, hahmon tausta ja hirviöt ovat Silent Hillistä. Pelisuunnittelu, ongelmanratkonnat, hahmot, kartano ja päiväkirjamerkinnät Resident Evilistä ja Alone in the Dark New Nightmaresta ja kaikki tämä maustettuna isolla annoksella Evil Within överiä mielisairaalamenoa.

Mutta joo kaikenkaikkiaan demon perusteella kyseessä on ihan potenttiaallinen Resident evil *köh kopio köh* henkinen peli, joka maustaa itseään Silent hilleillä. Mutta juuri tuon perusteella hieman olen huolestunut että löytääköhän peli kunnollisen tasapainon, vai onko se vaan kaikkea mitä on haluttu mukaan hiettää. Demon perusteella tämä peli voi mennä ihan kumpaan laatusuuntaan tahansa. Pahin uhka on jos juoni ei osoita vahvistumisen merkkejä demossa esitettyä enempää ja menossa jatkuu fanimenoinen halpuus.

Ainoa todella iso kritiikki tulee välinäytöksien keskusteluista sekä itse päähenkilöstä joka ei näytä yhtään istuvan ulkonäöllään peliin. Hahmo näyttää joltain 3d-anime character makerilla tehdyltä hahmolta joka on eksynyt ihan väärään teokseen. Myös hahmon ääninäyttelijä oli todella kehno eikä suoritus istu yhtään hahmoon tai tapahtumiin. Demon aikana kohdataan yksi hahmo ja välinäytös näytti aivan järkyttävän halvalta missä animatio tai yleinen toteutus ei ole yhtään samassa laadussa pelin muun ilmeen kanssa. Enpä ole vähään aikaan pelannut peliä missä ero pelin graaffisen ilmeen ja hahmojen toteutuksen välillä on näin iso.

[Gigante]

Resident Evil 2 (Gamecube) tuli pelattua loppuun eilen illalla. Sopivasti olikin tuulinen ilma luomassa tunnelmaa kun läpäisin Clairen B-skenun yhdeltä istumalta ilman tallennuksia.
Loistava peli edelleen, joka osaa ahdistaa edelleen vaikka säikyttelykohtaukset vanhastaan muistaakin. Extreme-battle tuli avattua ja pitää perehtyä sen pelittämiseen myöhemmällä ajalla.
Gambecube-porttaus on pätevä, vaikka taanoin pelikriitikot haukkuivat pelin lyttyyn. Ymmärtäähän tuon kaikki odottivat Remakea, mutta silti...
Hard-vaikeustaso on asia mitä tämä peli kaipaisi kipeästi, enkä ymmärrä miksei sitä japanin ulkopuolella pelistä löydy.


Tykkään haaveilla esim Switchille Originelli Re2:sta porttia, joka sisältäisi Hard-vaikeustason ja kaikki sekalaiset lisäykset muista pelin porttauksista (esim. Ex-filet item randomiser yms), mutta harmi vaan että moinen vaatisi Capcomilta liikaa vaivaa ja veikkaan että N64:n lisäyksien kanssa tulisi varmaan jokin oikeuskiista vastaan.

[Silence]

Gambecube-porttaus on pätevä, vaikka taanoin pelikriitikot haukkuivat pelin lyttyyn.

RE2, RE3 ja Code Veronica Gamecube-porttaukset haukuttiin kaikki ilmestyessään lyttyyn. Silloin ajatusmalli oli että kyseessä oli ala-arvoinen rahastus ja vanhahtava ja säälittävän kökkö ratkaisu tuoda vanhalta konsolisukupolvelta peliä uudelle konsolille.
Muistan itse ärsyyntyneeni noista arvosteluista aikoinaan kovasti ja pettyneeni kun PS2 ei saanut minkäänlaista "original trilogy collection" PS2-julkaisua, mitä salaa odottelin.
Nykyään onneksi pelien säilymistä katsotaan onneksi tärkeämpänä asiana kuin yhden sukupolven juttuna, jonka jälkeen on aika siirtyä eteenpäin.
Itse Gamecube-porttaukset on kyllä kaikista kolmesta pelistä erinomaisia.

Hard-vaikeustaso on asia mitä tämä peli kaipaisi kipeästi, enkä ymmärrä miksei sitä japanin ulkopuolella pelistä löydy.

Amen

Tykkään haaveilla esim Switchille Originelli Re2:sta porttia, joka sisältäisi Hard-vaikeustason ja kaikki sekalaiset lisäykset muista pelin porttauksista (esim. Ex-filet item randomiser yms), mutta harmi vaan että moinen vaatisi Capcomilta liikaa vaivaa ja veikkaan että N64:n lisäyksien kanssa tulisi varmaan jokin oikeuskiista vastaan.

Aina voi pelata Switchillä N64-emulaattorilla Nintendo64-porttausta.....
https://www.youtube.com/watch?v=_zv_f_c6z_A
Itse olen jostain syystä aina tykännyt N64-versiosta vaikka se onkin selvästi tehty ihan laiteen kestokyvyn rajoilla. Mielenkiintoinen porttaus.