Peliarvostelut

[Salem]

Mietin vain että onko tämä X-2 mukava ja ehdottomasti pelaamisen arvoinen lisälevy "lisää sitä samaa", vai onko se vain joku irrallinen hassuttelu spinoff missä J-pop tyttöbändi seikkailee fanservisen merkeissä.

Kyllä se ihan suora jatko-osa on, joka kuljettaa omaa juontaan ekan pelin jälkimainingeissa. Spinoffista ei siis voi puhua. Yleinen fiilis on vedetty kunnolla läskiksi huumorilla, fanipalvelulla ja kyseenalaisilla valinnoilla mitä tulee hahmojen elämään ja tekoihin ekan pelin jälkeen. Pohjaten siihen mitä mieltä olit ekan pelin hahmoista ja vakavastiotettavuudesta, niin sanoisin että älä vaivaudu, sillä missään nimessä et menetä mikään merkittävää.

[Silence]

Mietin vain että onko tämä X-2 mukava ja ehdottomasti pelaamisen arvoinen lisälevy "lisää sitä samaa", vai onko se vain joku irrallinen hassuttelu spinoff missä J-pop tyttöbändi seikkailee fanservisen merkeissä.

Kyllä se ihan suora jatko-osa on, joka kuljettaa omaa juontaan ekan pelin jälkimainingeissa. Spinoffista ei siis voi puhua. Yleinen fiilis on vedetty kunnolla läskiksi huumorilla, fanipalvelulla ja kyseenalaisilla valinnoilla mitä tulee hahmojen elämään ja tekoihin ekan pelin jälkeen. Pohjaten siihen mitä mieltä olit ekan pelin hahmoista ja vakavastiotettavuudesta, niin sanoisin että älä vaivaudu, sillä missään nimessä et menetä mikään merkittävää.

Hmmm kuulostaa juuri sellaiselta peliltä että itselläni ei ole hirveää kiirettä päästä pelaamaan. Ehkä joskus myöhemmin.

Mutta joo, kiitos näistä informaatioista!

[Silence]

007: AGENT UNDER FIRE (ps2/pcsx2)

Ps2-aikakautena julkaistiin kasa James Bond pelejä. Agent under fire oli niistä ensimmäinen ja mitä olen aina halunnut pelata. Ja nyt, 20 vuotta julkaisunsa jälkeen, onkin sopiva hetki siihen...

Yllätyin heti alkuun siitä miten olematon pelin juoni on. Jotain kloonaukseen liittyvää tai jotain jossain kohtaa oli, mutta peli on kuin elokuvan peliversio, jossa juonta ei tarvitse kertoa kun "kaikkihan ovat nähneet jo leffan, niin keskitytään vain toimintakohtausten pelaamiseen". Tai vaihtoehtoisesti jokainen tehtävä tuntuu olevan kuin täysin random James Bond-elokuvan avausintro missä Bond vain on tapahtumapaikalla, eikä sen enempää tarvitse miettiä miksi asiat tapahtuvat. Tehtäviä on 12 ja niiden alussa on lyhyet priiffaukset siitä mitä tehdä ja mitkä ovat tavoitteet, mutta siinäpä se. Ns "välinäytökset" eivät juuri juonta kuljeta vaan toimivat lähinnä pieninä näytteinä siitä miten 007 saapuu paikalle tai poistuu sieltä tai vinkkaa naiselle että nyt olisi hyvä aika vähän muhinoida. Juonettomuus harmittaa erityisesti koska hahmojen ulkoiseen olemukseen on panostettu ja välinäytösten tekninen laatu on itseasiassa todella hyvää. Hahmot ovat eläviä ja visuaalinen jälki on pelimoottorillakin toteutettuna todella hyvää. Itseasiassa välinäytösten jälki muistuttaa todella paljon Tomb Raider Legendin erinomaisista välinäytöksistä, sillä tyyli on hyvin samanlainen.

Peli jakautuu kolmenlaisiin osioihin. Fps-seikkailu, kiskoilla kulkevan kulkuneuvon kyydistä tapahtuva Fps, sekä vapaat auto-osuudet jossa kaahataan kaupungin kaduilla tavoitteiden perässä. Yllätyin, sillä pelin parhaimmat osiot ovat juuri autolla ajettavat osiot. Tuntuma autoon on suorastaan erinomainen ja menossa on kunnon vauhtia. Tuntuma muistuttaa hyvin paljon GTA3sen vastaavaa, eli hyvin koukuttavaa autoilua.
Samaa ei voi kuitenkaan sanoa pelin pääannista, eli fps-osioista. Ne ovat todella tunnottomia osioita. Ikinä ei ole tunne että ampuisin jotain, tai minua ammuttaisiin. Tuntui kuin olisin sohimassa leikkipyssyllä. Eikä vihollisten aikaan saamat osumatkaan tunnu missään muualla kuin energiataulukossa. Asiaa pahentaa aivan toivottoman sekava ohjaus missä ohjaus tuntuu välillä muuttavan itsestään sitä miten kontrollit tottelevat antamiani liikekäskyjä. Tämä jos mikä sai minut useaan otteeseen aikamoiseen pulaan kesken tiukan tilanteen ja suosiolla vaihdoin vaikeustasoakin helpoimpaan. Edes pientä avustusta antava automaattitähtäys vihollisten lähellä ei toimi oikeastaan ollenkaan, vaan tuntuu olevan ihan humalassa toimivuutensa kanssa. Välillä automaattitähtäys löytää vihollisen. Yleensä ei. Välillä se löytää kohteen hetkellisesti ja hukkaa sitten. On kyllä käsittämätöntä etteivät tekijät ole saaneet pelin ampumisosioitaan kuntoon kun viisi vuotta aikaisemmin julkaistu Raren Goldeneye teki tämä paremmin kuin yksikään toinen fps koskaan aiemmin. Luulisi että edes tämän verran tehtäisiin minimissä kunnolla.

Pelin hyvin suoraviivainen etenemisen on myös aikamoinen missattu tilaisuus. Heti ensimmäisen tason ensimmäisenä sekunttina pelaajalle annetaan hämäävästi kaksi vaihtoehtoa: Hakkeroidu pääovesta sisälle -TAI käytä koukkua hypätäksesi katolle ja hiipiäksesi sisälle ilmastointikanavan kautta. Hienoa! Hetken olin siinä uskossa että peli tarjoaisi mahdollisuuden todelliseen agenttiseikkailuun.... mutta näin ei todellakaan ole. Vaihtoehtoiset reitit ovat aikalailla siinä ja kaikki ratkaistaan siitä eteenpäin vain tappamalla kaikki mahdollinen vastaantuleva ilman tietoakaan hiippailusta -siis jos ei nyt yhtä kenttää lasketa missä piti tehdä juuri päinvastoin ja varmistaa ettei kukaan pääse painamaan hälytysnappia.
Yksi pelin suurista puutteista on myös mahdollisuus välitallentaa kesken kentän. Jokin järkevä ratkaisu olisi esim muutama tallennuspiste per taso, esim tiettyjen tavoitteiden tullessa suoritetuiksi- tai rajallinen määrä tallennusmahdollisuuksia. Mutta ei, tasot pitää läpäistä kerralla. Kuolema heittää aina kentän alkuun ja tallennus tapahtuu vain tehtävien välissä päävalikossa. Pelin alkupuolella tämä ei vielä haittaa kun tehtävien kestot ovat siellä parin minuutin luokassa, mutta jälkimmäisellä puoliskolla vitutuskäyräni alkoi lievästi sanoa kiristyä (varsinkin Mission 8ssa) kun pitkän kentän jälkeen kuolin aivan viimemetreillä useaan otteeseen vain siksi että joko ohjaus teki tepposet -tai sitten helikopteri ampui juuri vieressäni olleen polttoainesäiliön.

Graaffiselta puoleltaan peli on ihan ok-tasoa. Kentät ovat itseasiassa ihan hyvää tavaraa ulkonäöllisesti. Hahmomallit näyttävät hyviltä ja hahmot on jopa todella nätin elävästi animoitu välinäytöksissä. Ihan yllätyin tästä. Yksikään hahmo ei näytä keneltäkään elokuvista tutulta, ja se oli itseasiassa varsin piristävää. Bondin olemus on yhdistelmä Pierceä ja Rogeria, mutta pohjana on selvästi Piercen kaksi keskimmäistä elokuvaa. Moorelta on peritty ärsyttävä ylimielinen virnistys mikä Bondilla on kokoajan naamalla kun mies tekee mitä tahansa. Peli on täynnä hyvää ääninäyttelyä niin Mltä, Qlta ja Rltä ja ihan harmittaa ettei pelillä ole kunnollista juonta tätä kaikkea kantamaan, vaan käteen jää surullisen ala-asteikäisten kirjoittama juoni. Bond itse ei tunnu mitään muuta kuin kökköjä onelinereita heittävän ja suurin osa niistä liityy siihen miten bondtytön pitää todistaa Bondille että tämä ei ole ilkeä klooni.... Jaa-a, mitenköhän se tapahtuu...
Kenttien koot vaihtelevat isosti. Välillä ollaan aika pienessä putkessa etenemässä ja tehtävien kentät on usein jaettu kahteen erilliseen osioon. Mutta sitten vastaan tulee kaahausosioita missä tuntuu siltä että tekijät ovat mallintaneet (pintapuolisesti)puoli kaupunkia autoilua varten. Muutamat ulkotilat kuten Suurlähetystökenttä tai tämän jälkeen tuleva kaahausosio vanhassa kaupungissa olivat pelin parhaimman näköisintä tavaraa ja huomasin pelaavani näitä pariin kertaan uudestaan ihan vain ympäristöjäkin ihaillakseni.

Agent under fire ei valitettavasti tehnyt kummoista vaikutusta. Potenttiaalia olisi, mutta toteutus on aika keskitasoa ja kuin suoraan aikansa Piercen bond elokuvista -valitettavasti. Tekijät itsekin tuntuvat lähestyvän aihetta lähinnä kuin kliseisenä vitsinä mikä on aika hälyttävä signaali Pierce Brosnanin 007-aikakaudesta. En kyllä palaa tämän pelin pariin enää ja toivon että seuraavana vuorossa oleva 007 Nightfire on rutkasti tätä tekelettä parempi peli.

[Joni Ahonen]

007: AGENT UNDER FIRE (ps2/pcsx2)

Agent under fire ei valitettavasti tehnyt kummoista vaikutusta. Potenttiaalia olisi, mutta toteutus on aika keskitasoa ja kuin suoraan aikansa Piercen bond elokuvista -valitettavasti. Tekijät itsekin tuntuvat lähestyvän aihetta lähinnä kuin kliseisenä vitsinä mikä on aika hälyttävä signaali Pierce Brosnanin 007-aikakaudesta. En kyllä palaa tämän pelin pariin enää ja toivon että seuraavana vuorossa oleva 007 Nightfire on rutkasti tätä tekelettä parempi peli.

Bond-pelejä julkaistiin aika monta Piercen aikakaudella, joka johtuneen GoldenEyen huimasta suosiosta. Eniten kiinnostaisi pelata se kunnianhimoisin Bond-peli eli Everything or Nothing.

Nightfire tuli Cubelle jostakin syystä hankittua reilu vuosi sitten. Arvostelua lukiessani kuulosti melkein kuin olisit puhunut siitä, sen verran samankaltaisia ovat. Agent Under Fireä en ole pelannut, mutta uskaltaisin väittää Nightfiren olevan parempi peli ainakin ympäristöjensä suhteen ja muutenkin menevämpi. Aloituskenttä on edelleen jopa huikean upea.

[Silence]

Bond-pelejä julkaistiin aika monta Piercen aikakaudella, joka johtuneen GoldenEyen huimasta suosiosta. Eniten kiinnostaisi pelata se kunnianhimoisin Bond-peli eli Everything or Nothing.

Itseasiassa juuri Everything or Nothingin takia tätäkin aloin pelaamaan. Tarkoitus on pelata Agent Under Fire, Nightfire ja Everything or Nothing läpi ja tuossa järjestyksessä. Sen jälkeen ehkä From Russia with love.

Nightfire tuli Cubelle jostakin syystä hankittua reilu vuosi sitten. Arvostelua lukiessani kuulosti melkein kuin olisit puhunut siitä, sen verran samankaltaisia ovat.

Auts...

[Silence]

007: NIGHTFIRE (ps2/pcsx2)

Voisin kirjoittaa tähän vain että "Nightfire on aivan kuten edellinen 007-peli Agent Under Fire, mutta noin 5-8% parempi". Tosin tuokin numero putosi pelin edetessä 10-15%...

Mutta copy-paste -arvostelu ei olisi kovinkaan väärä ratkaisu, sillä sitä tämä pelikin monelta osin on. Melkein jokaista osa-aluetta on edelliseen nähden "hieman" hiottu paremmaksi. Edellisen pelin kaamea automaattitähtäys ja tunnoton räiskintä toimii nyt hivenen paremmin. Juontakin on nyt hieman enemmän ja tekijät teeskentelevät että tälläkertaa oikeasti mukana olisi juonikuvion lisäksi hahmojakin.

Pelin alkupuoli tuntuu vielä panostavan näihin asioihin. Kenttiä on taas 12 ja alkupuoli tuntuu Pierce Brosnanin James Bond-seikkailulta. Tekijät ovat jopa mallintaneet Bondinsa Piercen mukaan, mikä on edelleenkin aika vakuuttavan näköistä jälkeä. Tosin miehen äänessä on joku aivan naurettavan matalaäänisesti muriseva brittipappa, joka ei yhtään sovi ääneen.

Peli alkoi kuitenkin lupaavasti. Heti alku oli aitoa Bondia. Soluttautaudutaan vuoristolinnassa juhliin, vakoillaan, tavataan kontakteja, sitten paetaan lumikelkan kyydissä, ensin ampujana toimien ja kohta kaahataan omalla autolla karkuun kohti kohtauspaikkaa. Mutta sitten peli alkaa pikkuhiljaa hapoilla ja pahasti aika tavallisen mielikuvituksettomaksi räiskintämenoksi.
Suosikkikenttäni oli puolivälissä oleva tehdasalueella oleva sniper-osuus, joka oli ylivoimaisesti sekä hektisin että eniten mukaansa nappaava osio koko pelissä. Kentässä viholliset ovat aina kaukana, mutta kiikarikivääreillä varustettuina. Tämä antaa mukavan reilun asetelman pahisten ja Bondin välillä ja kiväärikin tuntuu pitkän etäisyyden ansiosta toimivalta aseelta eikä tunnottomalta lelupyssyltä.

Die another day-elokuvan tavoin, puolen välin jälkeen homma alkaa romahtaa ja lujaa. Mukana on todella lapsellisen tunnottomia ja pöhköjä kerrasta poikki-autoiluosioita veden alla ja tyhjänpäiväistä kaahailua kapeassa putkessa viidakossa ja heti perään yhtä tunnotonta ja mautonta lentelyosioita ampujan paikalta. Loppusuoralla peli alkaa myös kiristämänään vaikeusastettaan ja pelaajan niskaan tunnutaan heittävän niin monta vihollista kuin vain mahdollista. Ikävää, koska alkupuoli pelistä yrittää vielä virittää kohtalaisen hyvää agenttipeliä, mutta sitten hommassa tunnutaan luovuttavan ja luotetaan pelkkään suoraviivaiseen räiskintään mahdollisimman isoilla pyssyllä. Ja pelaajan eteen heitetään aikalailla kaikkea mitä vaan keksitään... Kuten edellinenkin peli, myös Nightfire teeskentelee ensin olevansa 007-peli, mutta luopuu siitä sitten ollakseen vain tusinaräiskintä.

Nightfire on pikkuisen parempi peli melkein jokaisella osa-alueella kuin edeltäjänsä, mutta tuntuu aika keskinkertaiselta EAn lisenpeliltä joka on vain oksennettu sovittuna vuodenaikana pihalle. Jotenkin turhauttavaa sillä olin pelin alkaessa ensimmäisessä virallisessa kentässä ihan lumoutunut lumisesta vuoristomaisemasta ja Hitman 2: Silent Assasins-tyylisestä menosta... Mutta varsinkin pelin jälkimmäinen puoli tuntuu menettäneen kokonaan kaiken luovuutensa ja tuntuu nopeasti kasatulta burgeripeliltä jossa alkupuolen juttuja toistetaan mutta kuin riisuttuina halpaversioina. Plaah mikä pettymys. Edes Agent Under Fire ei jättänyt näin hapanta jälkimakua päätyttyään.

[Joni Ahonen]

Suosikkikenttäni oli puolivälissä oleva tehdasalueella oleva sniper-osuus, joka oli ylivoimaisesti sekä hektisin että eniten mukaansa nappaava osio koko pelissä. Kentässä viholliset ovat aina kaukana, mutta kiikarikivääreillä varustettuina. Tämä antaa mukavan reilun asetelman pahisten ja Bondin välillä ja kiväärikin tuntuu pitkän etäisyyden ansiosta toimivalta aseelta eikä tunnottomalta lelupyssyltä.

Pelistä olen jo unohtanut tosi paljon, mutta itseeni myös iski tuo sniper-osuus, joka oli haastavahko hyvällä tavalla ja välillä peli tavoitti ihan kelpo Bond-tunnelmaa Piercen leffoja mukaillen. Ja alun talvikenttä toi kyllä tosiaan mieleen ne Hitman 2:n loppupuoliskon tuiskukentät.

Nightfiresta muuten paljoa jäänyt mitään käteen. Ihan ok 70 pisteen peli, jolla on monille nostalgia-arvoa, jotka eivät ole GoldenEyetä pelanneet.


Hitmanista ja Bondista puheen ollen olen todella kiinnostunut näkemään mitä IO Interactiven 007-peli tulee näyttämään.

[Masse]

Suosikkikenttäni oli puolivälissä oleva tehdasalueella oleva sniper-osuus, joka oli ylivoimaisesti sekä hektisin että eniten mukaansa nappaava osio koko pelissä. Kentässä viholliset ovat aina kaukana, mutta kiikarikivääreillä varustettuina. Tämä antaa mukavan reilun asetelman pahisten ja Bondin välillä ja kiväärikin tuntuu pitkän etäisyyden ansiosta toimivalta aseelta eikä tunnottomalta lelupyssyltä.

Jostain syystä tää kenttä ahdisti ihan helvetisti pentuna etenkin se, kun päästiin sinne halliin ja piti räiskiä jollain laserpyssyllä. Oikeastaan koko peli oli jollain tapaa ihan helvetin ahdistava. Moninpeli (split-screeninä!) oli kyllä kultaa.

[Joni Ahonen]

No More Heroes 3

10 vuotta siihen meni, että kirjoittaisin yllä olevan nimen. Minua ei haittaa lainkaan että alusta asti kovasti ihastuttanut No More Heroes sai jatkoa vasta näin pitkän tauon jälkeen. Ensimmäinen osa on tärkeä pala omia teini-iän pelikokemuksiani. Ajan kanssa No More Heroes on kivunnut omalla 10 top-listoillani sinne hännille, joka ei ole ollenkaan huono sijoitus. Kyseessä on Sudan yksi muistetuimmista klassikoista yhdessä Killer 7:n kanssa.

On ilahduttavaa huomata että toisin kuin vaikkapa Swery65, Suda 51 osaa tiimeineen tehdä hyviä pelejä edelleen, vaikka kulta-ajoista ollaankin jo ehditty vuosi vuodelta hivuttautua pelottavan kauas. Turhan paljon toisiaan muistuttavat keskinkertaiset hack'n'slashet kuten Killer is Dead ja Lollipop Chainsaw ovat hyvin itsetietoisia pelejä, joissa maistuu ikävä välituotoksen maku. Tuntuu kuin Sudalla olisi ehkä rahkeita johonkin suurempaankin, mutta toisaalta luulen miehen tyylin tuntien hänen viihtyvän pienempien tuotosten parissa. No More Heroes on miehen ainoa sarja, joka on saanut jatkoa trilogian ja spin-offin verran. Jälkimmäistä en ole vielä pelannut, joka kuulemma mainettaan parempi.


NMH3 ei paljoa selittele ja pelin juoni on hyvin yksinkertainen, jossa ulkoavaruuden kusipäät saapuvat maata valloittamaan. Todella kyrpämäinen pääpahis prinssi FU on kenties yksi ärsyttävimmistä pelipahiksista hetkeen, jonka vuoksi lopussa hänen hakkaamisensa on hyvin nautinnollista. Vanhoja tuttuja hahmoja esiintyy pelissä paljon, tapettujakin, josta syystä jäikin olo, että Travis Strikes Again on kertonut tarinaa selvästi enemmän kuin kakkososa konsanaan.

Taistelusysteemi toimii loppujen lopuksi oikein hyvin, vaikka välillä taisteluiden vaikeustaso tuntuu hyvin epätasaiselta riippuen saako pelaaja sattumalta "tappomoodeja" käyttöönsä. Verrattuna aikaisempiin osiin taisteluissa pitää jopa vähän taktikoida, josta pidin paljon. Vaikka kyse on suurimmaksi osaksi kahden napin ja väistöjen jatkuvasta rämpyttämisestä, pelissä on silti sopivasti tilaa fiksulle mättämiselle ja Travis kuolee nopeasti huolimattoman pelaajan handuissa. Viholliset ovat kestäviä ja vaikka pelaaja tuntee olevansa usein varsin ylivoimainen, syntyy kestävien vihollisten voittamisesta aina palkittu olo. Taistelut ovat munakkaita ja Travis osaa olla todellinen tappokone. Erikoisliikkeet ovat oikein mielenkiintoinen lisä ja monipuolistavat taisteluita paljon. Loppusivallukset tehdään Motea... siis Switchin ohjainta heilauttamalla, joka toimii edelleen viihdyttävästi kuten vuonna 2007. Ainoastaan Wiillä oli se paremmin, että ohjain toimi myös puhelimena, jossa oli omaa fiilistä kuunnella Sylvian höpinöitä Mote korvalla ennen bossitaistoa.

Mites ne bossit? Niissä riittää vaihtelua paljon. Olin jo ensimmäisen trailerin nähtyäni huolissani vain siitä, että robotti-alienit ovat vastustajina kovin persoonattomia ja tylsiä. Onneksi peli tiedostaa tämän itsekin ja monissa kohtaamisissa päästäänkin lopulta ihmisiä ja vielä tänä päivänä yllätyksenä naisia(!) tappamaan varsin väkivaltaisesti. Bossit ovat maukkaita, mutta taisteluissa taktikointia ja usein edes sitä taistelua ei olekaan niin paljon kuin haluaisi. Bossit ovat monipuolisia, mutta eivät mitään ensimmäisen osan ja edes kakkosen tasoa, kun rupesin asiaa oikein pohtimaan. Ihmisvastustajat ovat aina kiinnostavimpia ihan pelkkinä rivipahiksinakin.

Etukäteen oli mysteeri onko pelissä vapaasti liikuttavissa oleva maailma ja sellainen onneksi löytyy, vaikka se tavallaan onkin ihan paska. Nyt sitä tekemistä ja löydettävää on lisätty sinne tänne, mutta harmillisesti etsittävistä jutuista ei saa juuri mitään hyötyä. Niistä tilastoinnitkin pelin omassa katalogista ovat ihan meh-tasoa, joten voisin jopa väittää tutkineeni ekan osan tyhjää kaupunkia suuremmalla mielenkiinnolla. Tällä kertaa maailma on jaettu eri osiin, joista yli puoleen ei ole tarkoitus nähtävästi edes koskaan päästäkään, mikä on Sudailua. Antaisin pari pojoa lisää arvosanaan jos aidosti mielekästä löydettävää ja tehtävää olisi viitsitty peliin keksiä.

Sisältö on tuttua, mutta olin pettynyt ettei Traviksen suoritettavia työtehtäviä ole eksynyt kuin tasan pelkkä ruohonleikkuu ykkösestä. Ekan osan minipelimäiset työtehtävät olivat tietystä kökköydestään huolimatta erikoisen viihdyttäviä. Nyt kuitenkin rahaa tulee niin hitosti joka paikasta ettei pelaajan tarvitse sitä juurikaan erikseen ansaita. Pelissä pääsee aika pian haastamaan bosseja ihan liukuhihnalta, joka onneksi vähentää ravaamista, mutta tekee helposti kokemuksesta läpijuoksun. Suorastaan hämmästyin alussa siitä ettei pelaajan tarvitse tällä kertaa taistella tietään läpi bossien luokse hakkaamalla 100 kpl rivivastustajia, vaan teleportin kautta päästään suoraan pomon ovensuulle haastamaan riitaa. Koska taistelusysteemi on viihdyttävä, ei minua olisi lainkaan haitannut mättää rivivihollisia turpaan ennen viimeistä kohtaamista. Ratkaisu on erikoinen, joka tappelee kaikkia normaaleja pelien sääntöjä vastaan.

Ja sitten se tärkein tuntuuko NMH siltä miltä pitää 10 vuoden tauon jälkeen? Kyllä tuntuu. Kiitos samojen loistavien ääninäyttelijöiden, Travis ja kumppanit ovat tuttuja heppuja, joiden älyttömiä tempauksia osaa odottaa. Travis on Robin Atkin Downesin äänellä edelleen sama rääväsuu, jota pitäisi vihata, mutta ei voi kuin rakastaa. Tavallaan antisankari. Sylvia on aivan yhtä mysteerinen ja viileä Paula Tison äänellä kuten kuuluukin. Tällä kertaa vain ärsytti se että Sylvia on liiankin etäinen ja cool, sillä hänen ja Traviksen muuttunut suhdestatus ei muuta mitään, joka on sääli siihen nähden miten erilainen Sylvia olikaan Desperate Strugglesissa. Tarina omaa hyvin hapokkaita hetkiä, joita seurasin välillä suu ammollaan. Aina kaikki jutut ei oikein maaliin asti osuneet ja tekivät tapahtumista yhdentekeviä.

No More Heroes 3 tuntuu oikealta jatko-osalta tarjoten sitä samaa vain vähän heikompana. Näin läpipeluun jälkeen täytyy harmiksi ja pieneksi yllätykseksi todeta, että jopa Desperate Struggle kiilaa kolmosen edelle etenkin tarinan osalta. Pelimäisyys ja hulluus viehättää, mutta välillä mennään liiankin oudoille kujille ja tuntuu ettei tyyli tai tarina istu aivan linjassa edellisosien kanssa. Täytyy vielä kritisoida, että tahallinen huonous ei ole hauskaa, mitä opimme Deadly Premonition 2:ssa. NMH3 tekee nimittäin välianimaatioissa sitä juksaa, että huulisynkka laahaa tarkoitusellisen perässä jopa viisi sekuntia ja hahmot vaikuttavat höpisevän välillä toistensa äänillä tämän tästä. Se ei ole hauskaa. Plussaa annan mainiosta alligaattori-minipelistä, jossa pääsee purkamaan Funkee-vihaansa.

NMH3 on faneille. Olen ihan tyytyväinen jos sarja päättyi nyt tähän.


Hyvää:

- Bosseissa riittää vaihtelua ja yllätyksiä
- Taisteluissa on munaa ja varaa pienelle taktikoimiselle
- Tuntuu No More Heroesilta
- Tutut ääninäyttelijät herättävät hahmot henkiin
- Alligaattoreiden ampuminen eri kivaa

Huonoa:

- Mielekästä tekemistä ja etsittävää ei edelleenkään ole osattu kaupunkiin suunnitella
- Keskinkertainen tekninen toteutus ei haittaa pelaamista, mutta paikoitellen tahallisen surkea huulisynkka ja tönkköys kyllä ärsyttävät
- Alien-robotit vastustajina ja bosseina tylsempiä kuin ihmiset
- Vaikka tekijä onkin Suda 51, välillä tyyli ja tapahtumat ampuvat turhankin paljon huti tehden hallaa sisällölle ja hahmoille


83

No More Heroes 1 on ykkönen, Desperate Struggle kakkonen ja kolmonon on kolmonen.

[Silence]

JAMES BOND 007: EVERYTHING OR NOTHING (ps2/pcsx2)

Näyttää siltä että en todellakaan tiennyt paljoa tästä pelistä etukäteen sillä toisin kuin FPS-edeltäjänsä, tämä peli onkin kolmannen persoonan toimintapeli, joka muistuttaa menoltaan enemmän PS1n Tomorrow Never dies-peliä kuin N64n Goldeneyetä.
Yhden asian minkä olin kuullut pelistä useammasta suunnasta etukäteen oli että se on kuin Piercen viimeinen Bond-elokuva ja todella laadukas sellainen.
No mutta onko se? Periaatteessa se on aikapaljon kahden edellisen pelin kaltainen, mutta tällä kertaa uudesta näkökulmasta ja sen tuomien pelillisyysmahdollisuuksien, kuten suojaräiskintää hyväksikäyttäen. Luvassa on paljon seinää ja kontteja vastaan nojaamista ja kulman takaa ampumista. Luulen että peli on saanut paljon inspiraatiota pari vuotta aikaisemmin tulleesta ps2-yksinoikeuspeli The Getawaysta, sillä meno on hyvin samankaltaista. Räiskinnän lisäksi Bond osaa nyt myös vetää vihollisia nyrkeillä turpaan. Sekä uudeksi suosikikseni muodostunutta hookshotin avulla seinää pitkin juosten laskeutumista ja kiipeämistä. Pelillisyys on myös -luojan kiitos- enemmän vanhemman klassisemman kolmannen persoonan tapaista toimintaa missä kamera seuraa laajemmin kuvassa liikkuvaa pelihahmoa, eikä joka helvetin pelissä nykyään olevaa kolmannen persoonan olantakana huohottamiskävelyä.

Tekijät tuntuvat aluksi luopuneen kokonaan hiljaisemmasta agenttimenosta. Alkupuolella jokaikinen pelin hetki on kuin suoraan Michael Bayn elokuvien loppunäytöksestä. Jo ensimmäinen tutoriaali-introtehtäväkin pistää kaiken räjähtämään, sen sijaan että pelaajan annettaisiin opetella ensin kaikessa rauhassa pelin perusjutut. Pidin valtavasti edellisen 007-peli Nightfiren aloituksesta: Bond saapuu kohteeseen ja pelaaja voi vapaasti valita etenemistapansa. Nappia painamalla Bond voi ruuvata jopa äänenvaimentimen PPK-pistooliinsa ja huoletta edetä niskapuudutuksia vartijoille antaen........... Toisin on nyt: Hiljaiset kohteeseen hiipimiset ja pommien virittelyt on ilmeisesti pikemminkin välinäytösten hommaa, sillä heti kun varsinainen The Peli alkaa niin KAIKKI YMPÄRILLÄ RÄJÄHTÄÄ JA VARTIJAT AMPUVAT JOKASUUNTAAN kuin pelaisin pelin viimeisimpiä hektisiä toimintaosioita ja huomasin keskimmäisellä vaikeustasolla muutenkin kuolevani tuon tuosta. Pistää myös jälleen kerran vähän mietityttämään että miten pelintekijät näkevät James Bondin pelinä. Kaikki on vaan helvetinmoista actionkohtausta vailla hiljaisempia hetkiä salaisena agenttina. Onneksi peli rauhoittuu jokasuuntaan räjähtävän alkupuolen jälkeen. Luvassa on The Getawayn tyylistä kaupungilla ajelua, auton varastamista, prinsessan pelastamista yöklubilta ja salassa hiipimistä, mikä on mielestäni sitä mihin James Bond-peli voisi enemmän nojata, erityisesti varhaisessa vaiheessa kokonaisuuttaan.

Pelillisesti mukana on kaikkea tuttua edellisistä peleistä jo läpikäytyä menoa kuten autolla kohteen perässä kaahausta, vihollisten siinä samassa räiskimistä ohjusten kanssa -sekä tottakai ampujan paikalta kyydissä olemista ja aivan helvetin absurdeja lentelyosuuksia helikopterilla missä lennetään kohteen perässä niin egyptiläisten hautakammioiden kuin kapeiden luolienkin läpi. Tälläkertaa panostetaan kuitenkin hitusen enemmän autoiluosioihin, sillä mukana on niin rallikilpailua kuin moottipyörätakaa-ajoa moottoritielläkin. Varsinkin jälkimmäinen tehtävä oli todella hypnoottinen, moottoripyörän kiitäessä kahtasataa vastaantulevien kaistalla...
Räiskintäosiota on hieman vaikea verrata edellisiin peleihin sillä näkökulma taisteluun on niin raadikaalisti erilainen ja nyt automaattilukituksen ansiosta vartioihin on varsin helppo osua ja taistelu on nopeaa ja ennenkaikkea vauhdikaan tuntuista koska ei tarvitse sohia paniikissa kohdetta etsien. Jopa suojien takaa räiskiminen ei onnistu hidastamaan peliä asemasodaksi vaan aktiiviset viholliset pitävät homman liikkeellä. Samoin tekevät hyvin rajallisesti jaettavat ammukset mikä entisestään tuntuu potkivan pelaajaa käytämään asearsenaaliaan monipuolisesti eikä vain luottamaan yhteen tai kahteen pyssyyn.
Oivana lisäyksenä automaattitähtäystä voi itse hienosäätää tattia työntämällä, mikä auttaa helposti pudottamaan laatikoiden taakse suojautuvat viholliset, kunhan vain näkee näiden pilkottavat päälaet. Välillä 007 tuntuu kyllä katsovan ihan muuhun suuntaan kuin missä vihollinen on, vaikka tähtäysnappia painaisinkin. Viholliset tuntuvat mukavan rikkailta vastuksilta ja käyttäytyvät sopivan elävästi tulitaisteluiden aikana. Suojaa etsitään, tiukan paikan tullen peräännytään, kierretään kulman takaa ja hypitään esteiden yli. Osalla pahiksista on myös luotiliivit jotka syövät joko tavallista enemmän luoteja -tai sitten homman voi hoitaa lähikontaktia ottaen nyrkkien avulla. Valitettavasti autoilu on reippaasti kahta edellistä peliä heikompaa ja tunnotomampaa. Ratin takana tunnuin läninnä keinuvani aalloilla vasemmalta oikealle, enkä edes ollut merellä.
Muita outouksia on pari pientä buginpoikasta. Pari kertaa jäin oven väärälle puolelle sen sulkeutuessa ja jouduin aloittamaan koko kentän alusta. Ja lopussa käytettävä Network Tap-laitteen käyttö vei itseltäni aivan järjettömästi aikaa ennen kuin tajusin mitä helvettiä pitää tehdä.
Tälläkertaa tekijät ovat kunnolla pistäneet rahaa palamaan. Enkä tarkoita vain toimintakohtausia, vaan äänirooleja päähahmojen takana. Pääkaartin eli Piercen, Judi Denchin ja John Cleesen lisäksi mukana häärää niin Willen Dafoe, Heidi Kulm, Shannon Elizabeth kuin mykkä ja täysin turha fanservice-cameo Jawskin aka Richard Kiel. Willem Dafoe ja Judi Dench tekevät erityisen hyvää työtä rooleissaan. Tosin Pierce itse kuulostaa siltä että mies on ollut äänitysstudiossa ehkä 30 minuuttia sillä Bond ei todellakaan paljoa puhu tai edes ähise pelin aikana ja se mitä mies päästää suustaan on lähinnä monotoonisen kliseisiä one-linereita.

Itse "juoni" on valitettavasti taas kerran aika olematon ja mitäänsanomaton missä juostaan Willem Dafoen esittämän, vanhaa neuvostoliittoa liiankin lämpöisesti muistelevan pääpahan ja tämän nanobot-virusarmeijan perässä jollain keveällä tekosyyllä kuten "Pelasta kiinnijäännyt agentti paikasta x". Ja Jaws vierailee parin sekunnin verran mitäänsanomattomassa cameossakin jotta joku voi tunnistaa hahmon vanhoista bondeista. En tiedä miten suhtautua Piercen Bond-aikaan muuten kuin turhautuneena. Varsinkin kun katselee millaisena niin elokuvien kuin pelintekijät ovat sen nähneet. Kaikki on vain keveää kliseistä vitsiä missä minun pelaajana kuuluisi olla vitsissä yhtälailla mukana.... Juonipätkien aikana voisin käydä vessassa tai jääkaapilla, koska ne ovat niin yhdentekeviä, että millään ei ole paskaakaan väliä. Ja M oli tarinan ainut nainen jonka kanssa Bond ei sopinut treffejä.

Isona positiivisuutena pitää sanoa että peli on- tai ainakin tuntuu reilusti pidemmältä tapaukselta kuin kaksi edellistä burgeripeliä. Tehtäviä on runsaasti ja vaihtelua on piristävän usein ammuskelun ja ajelun vuorotellessa. Myös jokaisella tehtävällä on valittavana kolme eri vaikeusvaihtoehtoa josta riippuen niin vihollisia vastaan taistelu kuin tehtävän sisäiset tavoitteet joko lisääntyvät tai vähenevät. Itse huomasin vuorottelevani niin keskiverron kuin helpoimman välillä sillä molemmat tuntuvat tarjoavan hyvää perushaastetta.

Everything or Nothing on reippaasti... mmmh Piristävämpi kokonaisuus kuin kaksi edellistä jäykkää ja laimeaa EAn 007 lisensipeliä. Vaihtelua on rutkaasti ja kentät ovat enimmäkseen sopivan lyhyehköjä ja vauhdikkaita kokemuksia, jottei hampaat irvessä selviytymistä pahemmin synny. Valitettavasti juoni ja tapahtumat ovat niin mitäänsanomattomia eikä hahmoillakaan ole mitään tarjottavaa, jotta oikeasti voisin tippaakaan syttyä millekkään. Periaatteessa kaikkea tapahtuu aina jollain random keveällä tekosyyllä. Loppujenlopuksi vauhdikas mutta vain ihan hyvä burgeripeli, joka ei onneksi jätä edellisen pelin kaltaista hapanta oloa suuhun.

[Silence]

007: FROM RUSSIA WITH LOVE (ps2/pcsx2)

Pelin lähtökohta on aivan muuta kuin yhdelläkään edellisellä EAn 007 pelillä, sillä tälläkertaa pohjana on klassikkoelokuva vuodelta 1963. Tekijöiden ei ole tarvinnut pähkäillä "Mitä mahdollisimman kliseisen Pierce-Bondmaista keksittäisiin?" vaan he ovat joutuneet katsomaan vanhaa elokuvaa ja miettimään "Miten tuo voitaisiin kääntää toimintapeliksi?". Pelin alku jaksoi huvittaa. Se oli aivan kuin edellisen pelin, Everything or Nothingin aloitus. Kaikkialla pamahteli ja jokapaikassa ammuttiin. Mutta. Se oli tehty oikein. Se ei ollut Stallonen Rambon toimintakohtaus, vaan omasi Bond-klamourin ja tuntui oikealla tavalla pöhköltä pelinaloitukselta 007 peliksi. Toisinsanoen, toisin kuin edelliset pelit, tämä nappasi minut mukaansa jo alussa ja onnistui oikeasti tuntumaan jo Bond-peliltä.

EA on taatusti maksanut kukkaronsa ohueksi oikeuksia maksaessa, sillä pelintekijät ovat mallintaneet yksityiskohtaisesti kaikki leffasta tutut hahmot peliin, alkuperäisen näköisillä näyttelijöillä. Jopa pikkuroolit näyttävät identtisiltä leffaversioidensa rinnalla ja kaikki tuntuvat jopa poseeravan leffasta tutuilla asennoilla välinäytöksissä. Connery, Sean Connery niistä päälimmäisenä. Hitto mies näyttää ihan Goldfingerin itseltään. Valitettavasti hahmot ovat edellisen pelin tavoin vähän hengettömiä patsastelijoita animaationsa puolesta. Ääninäyttely on kuin suoraan elokuvista. Hahmot on jopa onnistuttu castaamaan identtisen kuuloisilla ääninäyttelijöillä. Kiehtovaa mihin pystyy, kun raha ei ole este.
Enkä tiedä voinko laittaa Conneryn mukanaoloa plussaksi vai miinukseksi. Mies kuulostaa vanhalta papalta.... mutta se on silti Connery. Sydän suli aikalailla kaikesta kyynisyydestä kun elokuvasta tutut paikat, hahmot ja tilanteet oli tuotu peliin uskollisesti, mutta pelillisen mekaaniikan näkökulmasta rakennettuna.
Niin Conneryn Bond-elokuvat kuin 60-luvun alun aikakausi on rakkaudella ja pienin yksityiskohdin tuotu peliin. 007 jopa ampuu/tähtää aikalaistyylilleen käsi koukussa ja vartaloa vääntäen. Ja hitto, jopa yksi koko bond-elokuvasarjan legendaarisimmista kohtauksista, Bondin ja Tanyan ensikohtaaminen lakanoiden välissä on mallinnettu uskollisesti mukaan välinäytökseen. Joku on todellakin päässyt tekemään suosikkiBond-elokuvastaan peliä.

Valitettavasti peli ei pahemmin peittele sitä faktaa että se on aikalalla rakennettu edellisen kolmannen persoonan 007-pelin päälle. Tottakai asiota on muutettu ja hiottu, mutta samankaltaisuudet ovat niin ilmiselviä että ei tämä peli kyllä huijaa ketään. Samalla tavalla suojasta räiskitään jälleen. Tosin huomasin luottavani reippaasti vähemmän tälläkertaa suojiin ja käyttäväni suoraan päällekäymistä tehokkaampana taktiikkana ja pahat taisteluasemiin jumiutumiset olivat ihan olemattomissa. Myös edellisestä pelistä tuttu hooksot on jälleen mukana mutta nyt homma on aikakaudelleen uskollisesti hieman muokattu itsetoimivan vempeleen sijasta vanhan kunnon analoogiseksi versioksi minkä käyttöön pitää varata aikaa ja vähintää viholliset ympäriltä puhdistaa ennen kiipeilyä.
Viholliset tuntuvat aikapaljon edellisen pelin uusinnoilta. Samoin käyttäydytään kuin viimeksi, vaikka maalipinta päällä onkin uusi. Mutta mukana on uudistuksia kuten radiopuhelinvartijat, mellakkakilvet ja miniguneilla varustautuneet extraisot köriläspahikset, jotka ovat kuin suoraan ysärin fps-välipahismenusta.

Tottakai autoiluosiot palaavat myös. Mutta koska tapahtumat sijoittuvat edellisiä pelejä 40 vuotta aikaisempaan ainaan, niin nyt ollaan paljon yksinkertaisemmassa huristelussa. Bondin luotto-auto on tottakai mukana ja mukana ovat tutut lisävälineet konekivääristä ohjuksiin, tosin jälkimmäisen olisin jättänyt suosiolla pois, silllä kohteeseen lukittautuvat täsmäohjukset eivät oikein sovi aikaan. Suosikkiuudistukseni oli auton renkaissa olevat "puskurit", joilla voi liian lähelle tulleen vihollisauton tönäistä syrjään.
Isoin ja ehkä paras uudistus pelielementeissä on yhtenäisempi maailma eri pelielementtien välillä. Esim autoilu ei ole enää irrallista köröttelyä vaan se yhdistyy samassa tehtävässä myös jalkautumiseen ja mahdolliseen vihollistalossa vierailuun. Tämän ansiosta maailma tuntuu paljon eheämmältä kokonaisuudelta kuin jokaisen elementin erilliseen tehtävään pakottaminen. Uusi pelimuoto on myös Thunderballista tuttu rakettireppu, joka on autojen tapamaan konekiväärillä ja ohjuksilla varustettu.

Pelillä on alussa hieman outouksia pelisuunnittelussa, kuten kolmeen kertaan tuleva pelaajan tutoriaaliosio. Ensin on irrallinen alkunäytös-tutoriaali, sitten on tarinan oma alkunäytös-tutoriaali ja sitten kerran vielä, James, mutta tälläkertaa Qn harjotusradalla tapahtuva tutoriaali. Kolmikosta parhain on elokuvan alustakin tuttu Spectren koulutuskeskuksen puutarhaosio, mikä nyt on kuitenkin jostain syystä täynnä vihollisvartijoita räiskittäväksi. En vain ymmärrä miksi hitossa tekijät eivät vain voi laittaa peliin tunnelmallista hiipimistehtävää, tunnelmallisessa puistossa, jonka aikana opitaan liikkeet. Sen sijaan pitää vaan räiskiä ja räiskiä. Toinen samanlainen tehtäväsuunnittelu outous on myöhemmin Venäläisen konsulaatin tehtävän jälkeen tuleva "pitää ehtiä junan kyytiin ennen kuin se lähtee"-tehtävä, jossa kaahaus juna-asemalle onkin "tuhoa 30 vihollis autoa x-ajassa". Mistä hitosta tällainen nyt tuli? Luulisi että prioriteetti olisi päästä junan kyytiin.
Peli vetää vasta viimeisessä tehtävässä reippaasti överiksi, sijoittamalla tapahtumat alkuperäis tarinasta poiketen pääpahisten ydinohjus-tukikohtaan ja lopussa taistellaan jopa suurta mustekalarobottia vastaan. Kai minun pitäisi olla negatiivinen tällaisesta, mutta en oikein jaksa.

Ainoa vitustuskäyrääni kiristänyt hetki oli oikeastaan vain lopussa oleva ampujan paikalta suoritettu veneosio, missä kuskina ollut Tanya tuntui kiertävän joka helvetin pidennysmutkan ja tekosyyn perusteella paettavaa aluetta, sen sijaan että ämmä olisi vain ajanut suoraan pois paikalta.

Tekijät ovat ehkä saanet oikeudet näyttelijöiden ulkoasuun, mutta eivät tarinan pääkonnana olevaan Spectre-järjestöön ja tämä onkin muokattu peliin Octopus-nimiseksi versioksi samasta perusideasta. Enpä voi olla hirveän kauhistunut tai pettynyt tästä, sillä koko Spectren mukanaolo tarinassa oli alunperinkin vain leffa-adaptaation mukaantuoma elementti kun ei herranjestas nyt venäläisiä voi niin suoraan leffassa syyttää pahiksiksi, vaikka kirjassa voisikin. Tosin huvittaa ja samalla moraalisesti ahdistaa miten huolettomasti salainen agenttimme tappaa venäläisiä sotilaista vasemmalta ja oikealta läpi pelin... Tekijät ottavat joitain pienä vapauksia silloin tällöin tarinassa. Yleensä pelin vaatiessa hieman erillaista lähestymistapaa kuin elokuvat. Hieman kyllä ärsyttää että mukaan on lisätty myös uusi pahistyttö, jonka ulkonäkö ja puku on kuin suoraan Piercen Bondaikakaudelta, ja rikkoo todella kaameasti tunnelmaa.

From russia with love on samalla sekä kiehtova että outo tekele, sillä se ei tunnu kylmän korporaation laskelmoidulta tusinapeliltä, vaan tekijätiimin rakkausprojektilta, joka on kuitenkin jouduttu pistämään kasaan kiireisellä aikataululla. Luulisi että esim Goldfinger olisi ollut helpompi ratkaisu kolmannen persoonan toimintapeliksi kuin paljon rauhallisempi ja vähäeleisempi Istanbul-seikkailu. Mutta kiitos tämän valinnan, meillä on nyt käsissä todella ikoninen ja aikakautensa klassista nostalgiaa hienosti hyödyntävä teos. Jopa taustalla soivat musiikit ovat joko suoraan alkuperäisleffasta tai sitten sen tahtiin tehtyjä mukaelmia.
Yllättäen rpg-elementit ovat alkaneet nostaa päätään pelisuunnittelussa. Kentistä voi löytää supersalaisia kaavoja ja kerätä kokemuspisteitä, joita käyttämällä pääsee muokkaamaan valikossa aseistustaan luotimäärän, tehokkuuden ja nopeuden osalta. Samaa parannusta voi käyttää myös bondin apuvälineisiin ja luotiliiveihinkin.

Vaikka ei mitään niin uskomattoman ihmeellistä, From Russia With Love on kuitenkin ylivoimaisesti piristävin paketti koko neliosaisesta 2000-luvun EAn aikakauden 007-agenttiseikkailusta. Ja suurin syyllinen tähän on helppo nimetä: Selkeän esikuvateoksen omaavana pelinä tekijöillä on ollut pohja heti valmiina ja se on pitänyt vain avata hieman uudella tavalla peliä varten. Sitä vaivaa kaikkien edellisten EAn Bond-pelien tapaan vähän nopeasti kasaan survaistu fiilis ja hieman yksitoikkoisen keveä pelirakenne, mutta tällaisenaankin luulen että peli jää nelikosta parhaiten mieleeni.

Mutta toisin kuin alkuperäinen Goldeneye64, en kyllä näe itseäni pelaamassa ainuttakaan näistä neljästä pelistä enää koskaan uudestaan. Ja se on kyllä sääääääli.

[Silence]

RESIDENT EVIL 3: NEMESIS (pc, sourcenext, classic rebirth)
-Original peli siis-

Opposing Force on alkuperäisen Half-Lifen erinomainen lisälevy. Vajaa vuosi alkuperäisen pelin jälkeen ilmestynyt Opposing Force kertoo alkuperäisen Half-Lifen tapahtumapaikassa ja ajassa toisesta näkökulmasta tapahtumat ja tekee sen erinomaisesti. Se käyttää paljon alkuperäisen pelin materiaaleja, rakentaa niiden päälle hieman omaa ja onnistuu luomaan melkein alkuperäisen pelin veroisen ja kokoisen tuhdin lisäseikkailupaketin. Mutta. Ääni kellossani olisi vähän erilainen jos lisälevyn sijasta peli oltaisiinkin tuotu pelaajille Half-Life 2sena. Silloin se olisi vain nopeasti aikaisemman päälle ja aikaisemman materiaaleja hyväksi käyttäen luotu nopea rahastus.

Ai miksi kirjoitin Half-Life: Opposing Forcesta? Jaa-a....

Resident Evil 3: Nemesis on aina tuntunut minusta nopealta kyhäelmältä joka yrittää vain nopeasti tehdä sitä samaa mitä edellinenkin. Ja no shit, sitähän se onkin, sillä kyseessä on alunperin vain nopeaksi spinoffpeliksi tehty peli, joka muutettiinkin lennosta pääsarjan peliksi. Se ei edes yritä tuoda mitään tarinallisesti uutta kokonaisuutteen. Taas juostaan täsmälleen samanlaisessa zombie-valtauksen kohteena rapistuvassa Raccoon Cityssä kuin kakkosessakin. Ja taas seikkaillaan poliisiasemallakin -vieläpä kokonaan RE2sesta copy-pastetuilla taustoilla ja musiikeillakin. Toiminnantäytteinen introvideokin boostaa vain toimintaa-toimintaa eikä mitään kunnollista tilanteen rakentelua. Myös se tapa miten päähahmo Jill tuodaan tarinaan mukaan, kertoo KAIKEN tekijöiden suhtautumisesta tähän tuotokseen: "Ääääh who cares! Se hyppää räjähdyksessä ovien läpi ja sitten pelaaja pääsee ampumaan!". Turhauttavaa, sillä peli voisi oikeasti tarjota todella mielenkiintoisen ja taustajuonta entisestään rikastuttavan selviytymistarinan, uhmaten jopa kakkososaa kunnollisena jatko-osana ykköselle. Mutta näin ei ole. Jill näkemässä kuinka Raccoon City sortuu zombie-epidemian jalkoihin ja lopulta johdattaa mukaan joukon selviytyneitä ja ei selviäviä kansalaisia turvaan? Mutta ei. Ei sellaiseen hömppään kannata tuhlata aikaan. Mahdollisimman suoraviivainen toimintaseikkailu vaan kasaan. Niin, enkä unohda mainita Jillin aivan kaamean väärää asuvalintaa joka ei sovi yhtään peliin. Minitoppi ja minihame on ehkä kiva conceptitaideidea-TAI vaihtoehtoinen bonusasu, mutta ei toimi Virallisena asuna pelin maailmassa yhtään. Hahmo näyttää ihan idiootilta kaiken maailmanlopun keskellä. Onneksi pc-versiossa asun voi samantien valita useasta vaihtoehdosta. Ja niin myös teinkin. Valintani oli tyylikäs sininen kauluspaita ja pitkät housut-yhdistelmä, vaikka lähellä olikin etten ottanut alkuperäistä STARS-uniformua.
Jos alkuperäinen Resident Evil oli survival horror, Resident Evil 2 oli Survival action horror, niin Resident Evil 3 on action survival shooter. Painopiste on täysillä toiminnassa eikä niinkään ammuspulan ja heikkojen aseiden kanssa sohimisessa. Jo nopeasti saa käsiinsä pistoolin pariksi haulikon ja kranaatinheittimenkin. Ja myöhemmin asevarastoa suurennetaan niin magnumilla, voimakkaammalla versiolla pistoolista ja miinanheittäjälläkin. Edes tallentamisen kanssa ei tarvitse olla niin varovainen, sillä Ink Ribbonit tuntuvat hyvin riittävän ja tallennukseen käytettäviä typewritereitä tulee usein vastaan. Välillä jopa liiankin usein. Varsinkin kellotornin kaltaisessa pienessä osiossa tämä kummastutti sillä pienellä tapahtuma-alueella oli peräti kolme kappaletta tallennuspaikkoja. En yhtään pahastuisi jos pelistä pudotettaisiin joka toinen tallennuspiste pois, sillä se auttaisi edes vähän lisäämään jännitettyä seikkailtavien osioiden välillä. Nyt tunnuin lähinnä tanssahtelevani balettiaskelilla yhdeltä tallennuspisteeltä toiselle.

Olisi myös kivaa jos RE3n alkupuolen kaupunkisokkelo olisi klassisemmin suunniteltu, yhteen linkittyvä kokonaisuus eikä hajanainen määrä eri suuntiin jatkuvia reittejä. Päästessäni koko osion päätepisteelle, eli ratikkavaunulle, en ollut vielä tehnyt edes kaikkia juttuja tai käynyt joka paikassa aivan pelin alkupään ympäristöistä, minne oli nyt aivan hemmetin pitkä matka lähteä seikkailemaan uudestaan. Koko alkupuoli on periaatteessa vain kapeita katuja ja kujia. Ihan harmittaa ettei tekijät käytä ympäröivää kaupunkia paremmin hyväksi. Yhdessä kohtaa pääsee kiipeämään palotikkaat kerrostalon toiseen kerrokseen, jossa odottaa parannusherbbejä ja aina kohdassa mietin että "Kunpa pääsisin ikkunasta sisälle asuntoon ja voisin seikkaila vaikka pari kerrosta talon läpi seuraavalle kadulle"... mutta ei.
Suosikkiosioni koko pelissä on puolivälin jälkeen tuleva kellotorni-osio. Se on enemmän RE1 ja RE2-tyylinen peliosio, vaikkakin todella kevyt sellainen. Mukana on muutama hyvä puzzle ja ympäristö tuntuu mukavan klassisemman tyylinsä ansiosta kiinnostavalta. Harmi vaan että aivan kuten kaikki muutkin, myös tämä osio on todella nopeasti ohi. Aina kun jonnekin mennään tai jotain tehdään, niin tuntuu siltä että asiat ovat viisi sekunttia myöhemmin jo hoidettu. Kellotorni-osion lopussa on sentään jotain oikeasti haastavaa kun pelaaja pakotetaan kunnon kamppailuun Nemesistä vastaan, ilman helppoja valintatilanteita. Muistaakseni tämä oli pelin alkuperäinen lopetuskin, mutta tekijätiimi lisäsi vielä seuraavana tulevat puiston ja jätteenkäsittelylaitoksen viimeisenä parina kuukautena peliin, saadakseen kasvatettua pelin läpipeluukestoa. Ja hyvä niin. Kammottavaa miettiä että peli olisi saattanut päättyä jo kyseiseen kohtaan. Onneksi peli tarjoaa kunnollisen lopputaistelun Nemesistä vastaan aivan pelin lopussa, kun Nemesis pitää saada ohjattua oikeaan paikkaan Rail Cannonin osumaa varten.

Parhaimmillaan pelin "tarinankerronta" on kun se onnistuu kertomaan pieniä tarinoita pelimaailman ympäristöissä. Kuten kuolleen sotilaan käsille kuollut teinityttö tai lopputaisteluareena missä näkyy tapahtuneen kaikkien aikojen eeppisin lopputaistelufinaali Tyrantin ja Umbrellan erikoistiimin välillä. Hahmodraamaa ei pahemmin pelin "tarinasta" löydy. Erinomaisella ääninäyttelijällä varustettu Jill pakenee ja hyväksyy Umbrellan solttupoju Carloksen kaveripyynnön ja kaksikko enemmän tai vähemmän pyörii yhdessä kohti finaalia. Välillä joku mitätön sivuhahmo vilahtaa sekunnin tai pari mukana. Carlosta yritetään kovasti sympatisoida mutta niin kirjoitus kuin ääninäytelykin jättää aika laimean kuvan koko hahmosta. Mitään kakkososan kaltaista loistavaa hahmonkehitystä ei ole tälläkertaa olemassakaan. Carlos on kuin söötti kultainen noutaja joka heiluttaa paljon häntää, hyppää välillä juhliin mukaan, mutta usein tuntuu olevan ihan sekaisin siitä mitä tapahtuu. Hitto Carloksen pitäisi alkaa epäilemään Umbrellaa ja pelaaja pääsee jopa ohjastamaan Carlosta, mutta mitään tällaista ei käytetä hyödyksi niin että Carlos voisi pelaajan ohjattavana löytää todisteita Umbrella-pomojensa pahuudesta. Plus Carloksella on kokoajan paha tapa häipyä kuvioista jollain keveällä tekosyyllä ja ilmaantua myöhemmin tapahtumiin ihan uutta oppineena heppuna. Ihmispahin Nikolai on sentään erinomainen ja karismaattisen pahis jonka ulkonäkö on selvästi *lainattu* Everett McGillin näyttelemältä pääpahikselta elokuvasta Under Siage 2 (1995). Toinen potenttiaallinen hahmo on pahasti loukkaantunut Mikhail. Myös "tarinalliset" annit jotka tulevat päiväkirjamerkinnöistä, toimivat varsin hyvin. Varsinkin muutamat Umbrellan sotilaiden merkinnät ovat hyviä.

Pelaamassani PC-versiossa vaikeusasteita on kaksi. "Kevyempää" ja "Raskaampaa". Niinsanotussa Vaikeassa on perinteinen "Normal"-tasoinen Resident Evil-lähtökohta, eli pistooli muutamilla ammuksilla ja rajallisella määrällä tallennukseen tarvittavia ink ribboneita. Helpommassa taas tavaralaatikko on täynnä tavaraa niin- magnumin, pistoolin kuin heti alussa käytettävän konetuliaseenkin ammuksia löytyy. Mukaanluettuna herbbejä ja loputtomasti tallennuksia.... Kamoon.
Pelillisiä uudistuksia ei ole paljoa ja ne vähät tuntuvat aika väkinäisiltä. En usko että edes pelin kovimmat fanit voivat pokkana väittää että itse valmistettavat pistoolin ammukset olisivat kovinkaan nerokas tai edes hieno uudistus peliin. Pelihahmoon kuuluu nyt myös pikakäännösnappi sekä hyökkäyksiä väistävä pikapainike, joka tosin itselläni ei oikein koskaan tunnu toimivan niin kuin haluaisin. Lähinnä pakollisissa taisteluissa Nemesistä vastaan Jill kätevästi saattaa hypätä sivuun kesken kohti tulevan hyökkäyksen kun itse olen keskittynyt ampumaan.
Pelimaailmaa itseään on sentään vähän elävöitetty, sillä pienet tapahtumat maailmassa tuntuvat käyttäytyvän randomisti. Välillä zombie saattaa hyökätä yllättävästä paikasta, kuten auton sisältä ja välillä ei. Välillä tiettyjen tapahtumapaikkojen viholliset vaihtuvat eri vihollisiin, pelikerrasta riippuen. Sama koskee myös Nemesistä joka hyökkää randomin tuntuisesti pelaajaan kimppuun eri ympäristöissä, riippuen aikapaljon siitä missä järjestyksessä pelaaja karttaa tutkii. Nemesis on selvästi scriptattu tapahtumiin, mutta hahmo tuntuu omaavan tarpeeksi variaatioita jotta hommassa on hyvää jännitettä. Parhaimmillaan homma on kun Nemesis ei ole vielä tehnyt hyökkäystään, mutta ympäristö on epäilyttävän tyhjä ja ahdistavan kuumoittava musiikki vihjailee että jotain on kohta tulossa...

Isoin uudistus taitaa kuitenkin olla mahdollisuus valita miten tarina haarautuu, pelaajan tekemien pienten valintojen mukaan.... Eikun hetkinen... Alkuperäinen Resident Evilhän teki ihan saman, mutta silloin se tehtiin hienovaraisesti, ilman alleviivaavaa pointtaamista, kädestäpitelyä ja pelaajan omiin hoksottimiin uskoen. Nemesiksen hyökätessä aika hidastuu ja pelaaja voi valita parista vaihtoehdosta mitä tekee. Tosin RE3n versio RE1sen samasta ideasta on absurdin alleviivaava, jotta pelaaja saadaan tajuamaan että tarina haarautuu ja että pelaajan kannattaa tulla uudestaan pelaamaan peliä, testatakseen eri vaihtoehtoja. Ongelma on vain että homma tuntuu aika väkinäiseltä tavalta valita pelattava reitti ilman luonnollista ja luontevaa ratkaisun keksimistä. Tai uskoa pelaajan omaan keksimiseen.
Jo ensimmäinen kohtaaminen Nemesiksen kanssa on hyvä esimerkki kohtauksesta missä pelaaja voisi ilman naurettavia tekstivalintoja saada vihjeen siitä että taistelemisen lisäksi vaihtoehto on paeta poliisiaseman sisälle.
Ja Nemesiksestä puheenollen, muistan edelleen pelin ilmestyessä kuinka kaikki pelilehtien arvosteluista Shinji Mikamin haastatteluihin hypettivät tätä aivan uskomattoman käsittämätöntä uutta elementtiä mitä kolmonen tuo mukanaan: Pelaajaa seuraavaa vainoajaa.... Ja itse olin ihan kuutamolla kun ihmettelin että "mmmmm... Mutta eikö tämä ole ihan sama asia kuin kakkosen Mr X? Olenko ihan sekoamassa kun tunnun oleva ainoa maailmassa joka tätä miettii?". Nemesis on periaatteessa ihan suora copy-paste kakkosen Mr Xstä, nopeammalla temmolla, muutamalla uudella liikkeellä ja idealla päivitettynä. Voin olla väärässä, mutta ehkä tuo johtuu siitä etteivät kovinkaan monet loppujen lopuksi edes huomanneet RE2sen B-skenaariota peliä pelatessaan. Samalla tavoin RE3n Mercenaries-minipeli räjäytti kaikilla potin kolmosen tullessa ja kaikki huusivat ylistyksien kanssa nerokasta bonuspeliä... samalla kun itse mietin että "Eikö tämä ole samaa mitä kakkosessakin mukana?".
Eniveis, mitä itse Mercenaries-lisäpeliin tulee, niin se on kyllä kieltämättä simppeliä mutta mukaansa nappaavaa suoraviivaista menoa Umbrellan kolmen eri sotilaan ollessa pelaajan vaihtoehtoja pelihahmoiksi. Aikaa vastaan taistellaan pelin kaupunkiympäristöissä ja vihollisia popsimalla saa lainattua lisää sekuntteja kelloon. Parasta lisäpelissä on se että se käyttää hyödykseen juuri pääpelin sivuhahmoja loogisen tuntuisesti. En olisi pistänyt pahaksi jos tekijät olisivat rakentaneet koko osiosta vaikka oman juonellisen minipelinsä kulkemaan pääpelin rinnalle.... Mutta nyt taisin jo vaatia liikaa.

Erinomaiset taustataiteet ovat selvästi laitettu peliin kakkososaa isommalla resoluutiolla ja varsinkin PC-versio hyötyy tästä suuresti. Pcllä isommalla resoluutiolla taustataiteesta erottaa ihan yksityiskohtia eri pinnoista mikä on aikamoinen hyppy kakkosen suttuisista parinsadan pikselin mössöstä... Tai näin ainakin aluksi luulin. Osa taustoista kun tuntuu olevan huomattavasti suuremmalla resoluutiolla/laadulla laitettu peliin, kun taas suuri osa näyttää aivan samalta mössöltä kuin RE2senkin taustat. Outoa sekamelskaa. Jopa itse ne sumeimmatkin taustakuvat ovat outoja sillä tietyt alueet kuvasta ovat ihan blurreja kun taas yhtäkkiä kuva onkin tietyiltä alueilta paljon terävempää.
Vähän vain harmittaa itse pelimaailmasta se että luvassa on paljon ahtaita kujia ja tylsiä betonisia kaupunkimaisemia. Kaikki tuntuu aikalailla vain RE2sen toisinnolta, kuin joku olisi koostanut pelin RE2sesta poisjätetyistä taustakuvista. Muutamat visuaallisesti kiinnostavat hetket kuten alkuperäisen RE1sistä muistuttavat kellotorni- ja puisto-osiot jäävät nopeasti taakse kun pähkäiltäviä puzzleja ei kovin montaa löydy ja kohta ollaan jo kiireellä menossa eteenpäin.
Voin olla väärässä, mutta hahmomallit tuntuvat oudon yksinkertaistetuilta verrattuna kakkososaan. Aivan kuin hahmot olisivat kadottaneet osan muodoistaan verrattuna kakkosen hahmomalleihin. Ja luulen että tämä johtuu siitä että tekijät ovat vastapainona yrittäneet tuoda enemmän vihollisia ruudulle samaanaikaan. Ja noh, mikäs siinä, kun ainakin on saatu jotain uutta aikaan. Onneksi kadut ja kujat ovat "tarpeeksi" leveitä ja ainakin PCllä ohjaaminen on sen verran helppoa nuolinäppäimillä että tarkka- ja nopealiikkeinen pelaaja pystyy nätisti luistelemaan isommankin zombiejoukon välistä, jos haluaa ammuksia säästellä.

Kolmosen musiikit eivät kahden edellisen tasolle yllä vaikka laatu ei mitenkään huono olekkaan. Scoresta vain puutuu edellisten pelien monipuolisempi ja tunnelmallisempi lähestyminen ja musiikki tuntuu enemmän liukuhihnalla tuotetulta elokuvamusiikilta. Olisi kiva jos edes poliisiaseman osiot käyttäisivät jotain uutta musiikkia -tai edes uutta variaatiota aikaisemmasta, mutta nyt peli käyttää tutuissa ympäristöissä vain tuttuja musiikkeja. Enemmän huomasin tykkääväni muutamasta rauhallisemmasta välinäytöskappaleesta ja hahmoteemasta. Varsinkin pelin versio tallennushuone-teemasta on loistava piano- ja jousikappale jota jaksaa aina kuunnella. RE-pelien save room musiikkien top listallani se on sijalla 5. Ja se on aika korkea luku kun edessä olevat neljä ensimmäistä (RE, ZERO, CV ja REMAKE) ovat ihan kiinni toisissaan.

Resident Evil 3: Nemesis on hyvä peli, jolla on hetkensä. Jos ei ole pelannut aikaisempia RE-pelejä niin se saattaa vaikuttaa jopa ihmeelliseltä peliltä, mutta jos taustalla on aikaisemmat pelit niin fiilis on aika radikaalin erilainen. Se on kaikinpuolin vain Resident Evil 2.5 eikä oikea kolmonen, sillä peliltä puuttuu niin omat ideat kuin kunnollinen tarinakin. Suoraviivainen, Copy-pastena tehtyä lisäseikkailua kakkoselle, jonka pelastaa täydelliseltä häpeältä onneksi muutamat pienet pelipuolen jutut, tarinan pienet vaihtoehtoiset tapahtumat, sekä tottakai Racccoon Cityn selvästi Finalisoiva lopetus. Jos Resident Evil ja Resident Evil 2 olivat kuin elokuvia, niin Resident Evil 3 on kuin tv-sarjan tuotantokauden kaksiosainen päätösjakso.


Niin, ja pelaamani versio oli siis japanilaisen Pc-versio SourceNextin fanipatchattu englanninkielinen Classic Rebirth-versio. Kuten RE1 ja RE2sen versionsa, myös RE3: Nemesiksen Classic Rebirth on aivan hemmetin loistava versio pelistä pelattavaksi. Ehkäpä jopa paras. Pelaaja voi valita useammasta grafiikka-asetuksesta, vaihtaa välivideoiden alhaisen resoluution cgi-välinäytökset komean näköiseen korkearesoluutioversihoihin ja pelin saa aivan naurettavan helposti toimimaan nykypäivän koneilla.

[Joni Ahonen]

RESIDENT EVIL 3: NEMESIS (pc, sourcenext, classic rebirth)
-Original peli siis-
Varsinkin pelin versio tallennushuone-teemasta on loistava piano- ja jousikappale jota jaksaa aina kuunnella. RE-pelien save room musiikkien top listallani se on sijalla 5. Ja se on aika korkea luku kun edessä olevat neljä ensimmäistä (RE, ZERO, CV ja REMAKE) ovat ihan kiinni toisissaan.

Poikeuksetta save-themet ovat kaikissa Resident Evileissä olleet aina upeita, joita yhdistää sellainen koskettavan rentouttava "nyt saa hetken levähtää kaiken kauhun keskellä ja haluaisi nukahtaa pois painajaisesta". Remaken kantelemusiikki on aina aivan paras!

[Silence]

Kiitos Venäjän paskamaisuuden, onnistuin pikapelaamaan ensimmäisen ja alkuperäisen Mass Effectin parissa päivässä läpi. Fuck you, Putin!


MASS EFFECT (pc)

Kirjoitin hetki sitten Star Warsista että sen ongelma on että sitä katsotaan nykyään väärästä näkökulmasta minkä johdosta kaikki on vääristynyttä. Mass Effect on toinen sarja jolla on täysin identtinen ongelma. Kysymys tuntuu aina olevan "Kuinka upeita ME2 ja ME3 ovat?" Ja "kuinka paska eka ME on? Kannattaako skipata?". Se on "Paska" koska se ei ole kolmannen persoonan putkessa tapahtuva räiskintäpeli, vaan Biowaren roolipeli.
Alkuperäinen Mass Effect on toimintaelementeistään huolimatta puhdas Biowaren roolipelituotos henkeen ja vereen.
Pelin maailma noudattelee Biowaren roolipelien tyyliä. Tosin klassisemman roolipelin sijasta peli on enemmän Jade Empiren realiaikaisen toiminnan roolipeli. Mass Effect tarjoaa paljon valittavaa jo alussa pelaajan hahmonrakenteluun. Valittavia hahmoluokkia on useita. Sotilas on niistä se helpoin ja laajimmat asekyvyt saava, mutta vaihtoehtoisesti erilaisilla biomekaanisilla erikoisvoimilla varustettu päähahmo tuo vähemmistä asekyvyistä huolimatta valtavasti uutta ulottuvuutta pelaajan hahmoon ja muuttaa ratkaisevasti tapaa miten pelaajan kannattaa lähestyä taisteluita.

Pelin rakenne ottaa pohjansa vahvasti Star Wars: Knights of the old rebuplicilta. Etsitään mystisiä esineitä galaksista ja juostaan pääpahan perässä. Kokonaisuus muistuttaa aitoa science fiction elokuvaseikkailua kuin suoraan kasarin tai ysärin välimaastosta. Peli itseasiassa tuntuu kuin se olisi elokuva joka olisi voitu tehdä ysärillä, mutta jäi vain tekemättä. Tarina lähtee koukuttavasti liikkeelle alussa, pelaajaa upotetaan pikkuhiljaa syventyvien mysteereiden pariin ja kokonaiskuvaa avataan pikkuhiljaa pelaajalle niin että koskaan ei tule tunne että homma tuntuisi epäselvältä. Kokonaisuus on varustettu erinomaisilla hahmoilla, niistä muodostuvalla pelitiimillä ja loistavalla keskustelusysteemillä joka tarjoaa valtavasti erilaisia vaihtoehtoja keskuteluun ja pelaajan suhtautumiseen tilanteisiin. Toisin kuin Pohjoiskoreamaista demokratiaa muistuttava Mass Effect 3sen dialogi"systeemi", ensimmäisessä Mass Effectissä on oikeasti tunne siitä että pelaajalla on täysin vapaat kädet niin suhtautua kuin vaikuttaa keskusteluissa juuri niinkuin haluaa. Myös dialogi onnistutaan pitämään ihastuttavan ytimekkäänä eikä KOTORIN kaltaisia valtavia satuiluita enää tule. Tosin kaikki avaruusoliorodut puhuvat nyt enklantia, mikä on sinänsä vähän sääli, mutta ei tuhoa onneksi immersiota.

Peli on myös erinomaisesti tasapainottanut hahmonkehityksen osalta niin sotimisen kuin sosiaalisten kykyjen kehittelyn välillä, jonka ansiosta pelaaja voi vapaasti luoda hahmosta sellaisen kuin haluaa. Loppufinaalissa pelaaja voi jopa ratkaista tilanteen sotimisen sijasta puhumalla, jos vain on huolehtinut hahmon karismasta ja puheenkehityksestä. Hienoa. Niin ja Bioware on myös siirtynyt romanssipuolelta huomattavasti aikuisempaan sävyyn kuin edellisissä peleissä.
Itse Mass Effectin maailma on se pelin merkittävin osa-alue. Se on kokonaan tyhjästä peliä varten luotu, mutta tuntuu kunnolla mietityltä kolmiulotteiselta maailmalta täynnä erilaisia rotuja. Bioware on onnistunut luomaan kasan sopivan erilaisia ympäristöjä ja rakentamaan niihin sopivasti pieniä tarinoita jotka onnistuvat kertomaan pääjuonen lisäksi niin maailmasta, maailman historiasta kuin monista eri muukalaisroduistakin. Isoimmat juonenkäänteet varataan Virmire-planeetalle missä päähahmo/pelaaja pääsee kohtamaan pelin kovimmat ja vaikeimmat valintansa. Peli rakentaa hyvin hahmoja kyseistä missionia varten, jonka johdosta tehtävät päätökset onnistuvat tuntumaan aika pahoilta pelaajassa. Toisaalta hahmot voi täysin ignoorata, jos sellainen ei kiinnosta. Peliä voi varsin vapaasti myös pelata, sillä paikat minne tehtävät sijoittuvat ovat vapaasti pelaajan omasta pelaamisjärjestyksestä kiinni. Tosin itselläni on muodostunut aika tiukka rutiini sen osalta mikä kannattaa missä järjestyksessä pelata.
Myös pelin loppufinaali on aivan helvetin upea. Ja todella eeppisen näyttävä. Tuntuu todella oudolta ettei finaalista puhuta oikein koskaan missään, sillä se on todella huikea seikkailun päätös. Toisin kuin ME3sen helvetin kliseinen ja väkinäinen lopetus -tai kakkosen aluksi jännittävä, mutta loppufinaalissa todella tyhjänpäiväinen ammuskelupomovastuslopetus- alkuperäisen pelin finaalihuipentuma on todella jännittävä ja näyttävä finaalikokonaisuus missä hienosti lunastetaan paljon aikaisemmin pelin aikana koettua ja opittua. Kokemuksen päättää huikea lopputekstikappale, joka sopii täydellisesti kokonaisuuteen.

Niin, ja mitä musiikkeihin tulee, niin ne ovat täydellisesti peliin sopivia. Musiikki on hyvin kasarimaista synteettisaattori-ambient melodiaa, mikä sopii täydellisesti aiheeseen. Monet musiikit jäävät ikuisesti soimaan päähän, kuten pääteema, avaruusalus Normadyn kannella soiva pimputus - ja se kaikista upein, eli pelin karttamenussa taustalla soiva aivan mieletön melodia, jonka johdosta huomaan usein vain jääväni hengailemaan karttamenuun pidemmäksi aikaa. Tykkään myös valtavasti jääplaneetta Noverian yleisestä kylmästä vibasta, jota tukee täydellisesti sävelletty musiikki. Varsinkin alun betonirakennuksessa oleva kappale on loistava.

Pelillä on pieni teknisiä ongelmia siellä täällä. Suurin niistä on tekstuureiden lataaminen mikä tuntuu aina kestävän varsinkin välinäytöksissä sekunnin tai pari ennen kuin peli onnistuu laittamaan ne esille. Ongelma on varmasti peräisin alkuperäisestä xbox360 versiosta, mutta tuntuu oudolta ettei sille ole edes pc-julkaisussa yritetty tehdä mitään. Välillä pelillä on myös pieniä latausongelmia esim yhdestä kentästä toiseen siirtyessä, mutta tämä on todella harvinaista ja tapahtui tälläkertaa itselleni ehkä kolme kertaa koko pelisession aikana. Toinen selkeä tekninen kömmähdys on välinäytöksissä tapahtuva yhdestä animaatiosta toiseen vaihto keskusteluissa. On niiiin töksähtävän selkeää missä yksi valmis animaatiosarja loppuu ja toinen alkaa, sillä niiden väliltä puuttuu kokonaan sellainen sujuva ja sulava vaihto yhdestä toiseen.

Itse pelipuolella löytyy muutama isompi valitus myös. Porukka tuntuu inhoavan tämän pelin ammuskelupuolta.... ja rehellisesti sanottuna olen aina ihmetellyt että Miksi. Mass Effect on roolipeli ja pelin edetessä taidot ja kyvyt paranevat. Myös aseiden ylikuumeneminen tuntuu ärsyttävän monia... mutta omasta mielestäni se on aina tuonut hyvän taktisen tasapainon peliin. Jatko-osat kuitenkin korvasivat kuumenevat mutta loputtomat ammusvarastot omaavat aseet kentästä löytyvillä ammusmäärillä. En sataprosenttisesti voi ottaa kantaa muutokseen siitä että onko se oikea vai väärä päätös, mutta muutos syö kuitenkin paljon taktisuutta ja monipuolisuutta suoraviivaisuuden tieltä.
Tavaravalikot ovat myös aika turhauttavaa katsottavaa, sillä sinne kertyy hirveästi roinaa ja pelaajan pitää omatoimisesti tyhjennellä listoja vanhoista tavaroista ja aseidensa päivitysosista, jotta tilaa riittäisi uusilekkin.

Pelin extra-seikkailusta vastaa vapaasti tutkittavat planeetat eri aurinkokunnissa. Nämä ovat selvästi nopeasti mukaan lisättyjä bonussivujuttuja, joista paistaa läpi yhden tai kahden tekijän nopea copy-paste pelitehtävien rakennus missä kaikki perustuu valmiiden materiaalien uudelleen ja uudelleen käyttöön. Laatu muistuttaa hieman Dragon Age 2sen aivan naurettavaa copy-paste pelisuunnittelua, mutta sillä erolla että Dragon Age 2sessa koko peli oli suunniteltu kyseisellä, suorastaan raivostuttavan halvalla tavalla ehkä vuoden pituiseksi pikatuotannoksi. Kun taas Mass Effectissä kaikki painopiste pelin työstössä on laitettu itse päätehtävien niskaan, ja vapaasti suorittavat sivuseikkaillut ovat enemmänkin vapaaehtoista hahmonkehitystä sitä haluaville/tarvitseville pelaajille.
Myös se kaikista klassisin vitsi on pelaajan käyttämä kulkuneuvo MAKO, jonka ajotuntuma ja ymmärrys fysiikasta on ihan levällään. Mutta nämä ovatkin asioita mitä jatko-osa voisi hioa paremmaksi seuraavassa pelissä....
....Sen sijaan Bioware työnsi koko Mass Effectin sirkkeliin kakkososaa tehdessään. Sen sijaan että asioita oltaisiin hiottu paremmaksi ja lisätty uusia elementtejä kokonaisuuteen, tekijät päätyivätkin tekemään ihan absurdin naurettavan ääripään ratkaisun: Kirjaimellisesti koko peli amputoitiin kaikista elementeistä sitä mukaa mitä ensimmäistä peliä oltiin kritisoitu. Tämä on samaa luokkaa kuin jos ensimmäistä Resident Eviliä oltaisiin kritisoitu siitä että pelihahmon huono terveys ei näy ollenkaan tämän liikeanimaatiossa.... ja ratkaisuna tähän Capcom olisi tehnyt päähahmosta jatko-osissa täysin kuolemattoman jotta pelihahmo ei voi edes haavoittua vihollisten hyökkäyksestä. Ongelma korjattu! Jatko-osat ovat luopuneet osa osalta kokonaan kunnon roolipeliseikkailusta, vapaasta tutkimisesta ja kulkuneuvoista. Ja keskittyvät vain pelaajan tiukassa putkessa tapahtuvaan käytäväräiskintään missä maailma on rakennettu vain pelaajan mahdollisimman sujuvaa räiskintää varten. Helvetin sääli. Mass Effect 2sesta vielä ongelmienkin kanssa pidän valtavasti, mutta se unohtaa olevansa trilogian keskimmäinen osa ja keskittyy olemaan täysin irrallinen seikkailunsa. Ja kolmonen kulkee jo niin eri vesistöillä että sitä voi kutsua lähinnä nimellisesti Mass Effectiksi. Haluan myös sanoa että tämän ekan ME-pelin pelaaminen vain entisestään sai inhoamaan ME3sta, sillä kolmosen "Take The Earth Back"-teema on niin päin helvettiä kaikkea sitä kohtaan mitä vielä ensimmäinen Mass Effect-peli edustaa.

Pelillä on pari DLC-lisäriäkin. Pinnacle Station on ihan mitätön, tyhjänpäiväinen ampumarata vailla mitään oikeasti tarjottavaa. Ihan unohdettava. Mutta upeasti nimetty Bring Down the Sky sen sijaan tarjoaa reippaasti enemmän. Luvassa oma ihan hyvää luokkaa oleva lisäri-tehtävä kohti siirtokuntaa syöksyvällä asteroidilla, jonka terroristit ovat kaapanneet itselleen aseeksi.

Ensimmäinen Mass effect on kiehtova peli. Se on luonnollinen jatkumo Biowaren KOTOR, JADE EMPIRE-kehitykselle, missä näkyy molempien pohja, mutta Mass Effect omaa kuitenkin täysin oman identiteettinsä ja Todella vahvan visuaallisen ilmeen. Se tuntuu tekijöidensä intohimoprojektilta, jota on haluttu pitkään tehdä rakkaudesta aihettaan kohtaan. Eikä jatko-osiensa tavoin pelkältä markkinatutkimuksen pohjalta tehdyltä kaupalliselta tuotteelta jonka ykkösprioriteetti on vedota suurimpaan mahdolliseen joukkoon potenttiaallisia pelaajia.
Ensimmäinen Mass Effect esittelee pelaajalle upean ja rikkaan universumin täynnä historiaa, kulttuuria ja hahmoja joista kaikesta näkyy että asioita on mietitty monesta näkökulmasta ennen kuin ne on laitettu peliin. Mass Effectin maailmassa myös politiikka on hyvin realistisen oloista ja tuntuu uskottavalta tasapainottelulta omien ja muiden hahmojen tarpeiden välillä. Pelaaja on vapaa suhtautumaan ympäröivään maailmaan haluamallaan tavalla.... ja kaikki se on jo sitä mikä kaikista jatko-osista on pudotettu ensimmäisenä pois.


Mutta sitten listaus muutamasta modista mitä käytin:

-Tekstuuri-overhaulmod MEUITM oli itselleni uusi tuttavuus. Ja se on ihan Must Have! Se korvaa niin ympäristöjen kuin hahmojenkin teksturoinnit todella laadukkailla ja korkeatasoisilla hd-tekstuureilla ja parantaa huimasti pelin sisäisiä valaistuefektejä. Mass Effect on jo valmiiksi upean näköinen peli valaistuksensa ja visuaallisuutensa osalta, mutta uudistetuilla ja terävillä tekstuureilla se muuttuu todella vaikuttavan näköiseksi. Turha siis hommata mitään v*tun Legendary Editiointeja, sillä aito HD-versio on TÄSSÄ! Varsinkin hahmojen haarniskojen ja erityisesti kasvojen tekstuurit tekivät todella vaikutuksen. Modi asennetaan itsenäisenä asennusohjelmana, josta voi jopa valita asentaessa valikosta useampia vaihtoehtoja esim hahmojen teksturointiin. MEUITM myös korvaa alkuperäisen perin suttuisan ja matalaresoluutioisen kohinafiltterin korkearesoluutioisella versiolla, jonka ansiosta efekti toimii taas juuri niinkuin sen kuuluukin, eli hienovaraisesti kuvaa rikastuttamassa. Jos yksi modi pitää koko maailmassa hommata niin se on TÄMÄ!
https://www.youtube.com/watch?v=zu7KP8fAyyI

-A Lot of Videos (ALOV) on cgi-välinäytökset laadukkaasti upscaleva modi jossa tuhnuinen 720p-laatu on upscalettu 4K-tasoon. Itse käytin vaihtoehtoista 2K-versiota josta rehellisesti sanottuna en edes yleensä huomannut että peli siirtyi esirenderoituun videoon, koska laatu oli niin korkea. Helvetin vaikuttavaa työtä!

-MERLIN on uudehko modi, joka keskittyy palauttamaan alkuperäisen xbox360-julkaisun dynamista valaistusta ja post processing-efektejä, joita ei syystä tai toisesta ole pc-versiossa kytketty päälle.

Haluan vielä tähän loppuun onnitella itseäni erittäin onnistuneesta Nais-Sherpardin luomisesta character creationissa. ME1ssä se on jostain syystä aina ollut vaikeaa, mutta nyt huomasin onnistuvani siinä erinomaisesti. Panisin.

[Silence]

MASS EFFECT 3 (DLC-arvostelut) (pc)

Pari vuotta sitten tein mega-arvostelun Mass Effect 3sesta eikä minulla ole oikein mitään lisättävää siihen. ME3 on tökerö, liian kiireellä väsätyn oloinen trilogian päätös joka jättää todella happaman maun suuhun monella osa-alueella. Varsinkin miten se on kirjoitettu ja tuotettu. Alkuperäisen pelin suuri avaruusoopperan roolipeli-seikkailufiilis, visuaalisuus ja tunnelma on kokonaan poissa ja tilalla on aika suoraviivainen sotilasshootteri. Jos termi "Netflix-adaptaatio" onnistuu määrittelemään kökköyden niin se on ehkä paras tapa kuvailla kolmatta Mass Effectiä, kun vertaa sitä sarjan alkupäähän.
Toiminta on kyllä ihan kivaa ja agressiivista ja kakkospelin turhauttavan suoraviivaiset tunnelikentät ovat laajennettu leveämmiksi. Mutta roolipeli ja avaruusseikkailu on unohtunut täysin ja Biowaren legendaarinen Dialogipyöräkin on enää kahden napin vitsi joiden lopputulos on aikalailla yksi ja sama. Valituksista huolimatta ME3 on kyllä todella eri ääripäissä oleva peli. Välillä se on aivan turhauttavan typerä ja ihan pihalla itsestään, mutta sitten toisessa ääripäässä on monia todella hyviä juttuja. Häiritsevintä on miten käsittämättömän epätasaista tarinankerronta pelissä on. Aikaisemmista peleistä tutut juonikuviot kuten Kroganit, genophase ja varsinkin Gethien ja Quariansien juonijutut ovat upeasti hoidettuja. Vastaan tulee välillä hyvää vanhojen juttujen uutta taustoitusta ja jopa pari hyvää uutta hahmoakin kuten ykkössuosikkini, todella hyvin kirjoitettu, ääninäytelty ja taustoitettu Turianien Primarch Victus. Mutta itse pääjuoni on kuin jonkun ensikertalais harjoittelijajoukon nopeasti kasaama kliseinen juonikasa jonka suunnittelusta on vastannut EAn räiskintäpelien pelaajien tutkimusosasto. Pääjuoni haiskahtaa häiritsevästi joltain mikä on kasattu mukaan aivan viimeisenä kun ei olla tiedetty mitä hittoa pitäisi tehdä. Mutta näin siinä käy kun yrittää kierrellä ja kaarrella pääjuonen keksimistä vältellen aikaisemmissa osissa. Jossain vaiheessa tulee seinä vastaan ja kun kunnollisia ideoita ei ole, aletaan väkisin repimään kliseisimpiä ideoita hätiin.
Paljon on kyllä rahaa heitetty tuotantoon, sillä tuotantoarvot ovat korkealla, mutta rahoittajat luulevat että iso rahamäärä korvaa helposti tuotannon lyhyestä ajasta tulevat puutteet ja suoraviivaiset ratkaisut. Mutta ei.


Mutta se itse emopelistä. En ole koskaan pelannut pelin myöhemmin tulleita DLC-lisäreitä koska ne ovat olleet ärsyttävän kalliita. Mutta EA poisti viimekuussa Origin-palvelustaan Bioware-pointsit jonka ansiosta niin Mass Effect kuin Dragon Age-sarjojen kaikki lisärit muuttuivat ilmaisiksi. Eli here we go...

LEVIATHAN
Leviathan on Mass Effectin tulkintaa Lovecraftin Cthulhu-mythologiasta. Eli tunnelmallinen "muinaisia jumalia" käsittelevä teos. On outoa mutta tällainen on yllättävän toimiva idea Mass Effectin maailmaan.
Dlc lähtee käyntiin hyvin samalla tavalla kuin ME2sen Lair of the Shadow Broker-lisäri ja tuntuu muutenkin ottavan Lairista paljon perusideoitaan. Lupaavasti alkava dlc alkaa kuitenkin nopeasti muistuttamaan outoa edestakaisin ravaamista Citadelin ja siellä ollessa löydetyn paikka Xn välillä. Toimintaa on paljon, mutta se ei tarjoa emopeliä enempää mitään uutta ja harmittaa etteivät tekijät edes vähän jotain voineet keksiä mukaan kuin vain pari räjähdyksellistä, kävelyyn ja ammuskeluun perustuvaa kenttää. Edes Lovecraftmaista aloitusta ei osata viedä minnekään kun homma pitää nopeasti korvata emopelistä suoraan tuodulla actionilla. Todella harmillinen potenttiaallin hukkaaminen.
Aivan lopussa dlc kuitenkin paljastaa syyt miksi tämä kannatti pelata läpi. Sherpard pääsee tutustumaan Reapereiden taustoihin ja jopa niiden luojiin. Ja olin ihan hämmentynyt että tällaista alettiin tässä ja nyt selittämään. Paljon DLCn lopetuksesta on tavaraa jonka olisin tuhat kertaa enemmän ottanut vastaan emopelin varsinaisessa päätöksessä sen sijaan mitä roskaa ja tuhanteen kertaan nähtyä monologia siellä nyt on tarjolla. On todella hämmentävää löytää kunnollinen materiaali pelisarjan finaalia varten DLCn sisältä näin kymmenen vuotta pelin ilmestymisen jälkeen.
Leviathanin pahin ongelma on kuitenkin se että.... Mass Effect 3 on VÄÄRÄ aika ja paikka kertoa tällaista mysteeritarinaa. Juuri tällainen taustoittaminen ja mystisen menneisyyden esiinkaivuu on jotain mitä olisi pitänyt tehdä Mass Effect 2sessa. Ei enää tässä vaiheessa kun koko galaksi on jo tulessa ja sekunttikello tikittää. Mutta tämä onkin Mass Effect 3sen pahin ongelma että Mass Effect 2 ei ollut oikeasti trilogian keskimmäinen osa, vaan irrallinen spinnoff-seikkailu ja kolmonen on rakennettu lähes tyhjän päälle tarinallisesti.

OMEGA
Omega on nimensä mukaisesti avaruusasema Omegaan keskittyvä, toiminnantäytteinen DLC. Pelaaja liittoutuu Omegasta häädetyn hallitsija Arian T'Loakin kanssa ja kaksikko lähtee suorittamaan talon uudelleenvaltausta. Siinä sivussa pelaaja pääsee myös toimimaan Arian ja tämän exän parisuhdeteraupeuttina.
Ne onnettomat jotka tästä dlcstä joutuivat täyden hinnan maksamaan, niin ainakin saivat rahoilleen jotain vastinetta. Kyseessä on erittäin tuhti seikkailupaketti avaruusasema Omegalla, jonka parissa vierähtää neljäkin tuntia hyvää, vaikkakaan ei mitenkään niin ihmeellistä toiminta-aikaa. Omaperäisemmät jutut ovat uudistetut (Huskeilta kykynsä lainanneet) vihollisdroidit Mass Effect 2sesta, uusi mutantoinut Cerberuksen biokoe sekä Shepardin väliaikaisen tiimin muodostavat Aria ja tämän naispuolinen Turian-exä. Myös dialogikeskusteluita on reippaasti suurennettu ja pelaaja voi selailla aiheita keskuteluissa. Tosin isommat valinnat jäävät taas kerran ME3sen absurdin kahden napin vitsiksi mutta sentään muutamassa hektisessä kohdassa pelaajaa hyvin kuumotetaan oikein tekemisen ja helpon ratkaisun välillä valitsemisella. Hieman pöhköä kylläkin se että Shepard ei ota ainuttakaan omaa tiimiläistä mukaan matkalle. Ja sekin että TÄMÄ on ensimmäinen (ja ainoa) kerta kun pääsemme kohtamaan yhden ainoan naispuolisen Turianin. Hah, kamoon.
Mutta itselleni peli oli kuitenkin positiivisempaan puoleen kallistuva suoraviivainen ammuskeluseikkailu. Omega-dlcn positiivisesta yleisfiiliksestä kertoo paljon jo sekin että heti dlcn päätyttyä masennuin välittömästi kun jouduin palamaan takaisin tylsän harmaan ja jotenkin vastenmielisen pääjuonen pariin.
Tarinan pääpahana pyörinyt Cerberus-Kenraali oli varsin piristävä persoonallisuus vaikka ei lopulta hirveästi kuvioissa heilunutkaan.
Niin, ja Carrie-Anne Moss myös tekee todella työtä Aria T'Loakin äänessä ja Aria on ehdottomasti piristävä matkakumppani muutaman tunnin Omega-turistikierrokselle.
Tuotantoarvot ovat selvästi korkealla ja toisin kuin esimerkiksi Leviathanissa, tämä tuntuu oikeasti siltä että kunnon tiimi on kasattu yhteen ison lisäseikkailun tekoa vasten, sillä kaikki tapahtuma-alueet ovat uusia ja välinäytöksiinkin on panostettu. Harmi vain että emopelin tapaan musiikki on aika vaisua ja hommasta puuttuu se viimeinen kunnon hektinen koukku ja omaperäiset pelisuunnitteluideat joka nostaisi pelin Lair of the Shadow Brokerin kaltaisen timantin tasolle. Kaikenkaikkiaan kuitenkin peukkua pitää antaa emopelistä irtiottoa tekevälle spinnoff-seikkailulle.

CITADEL
Citadel kiinnosti itseäni ennakkoon vähiten koko Mass Effect 3sen DLC-kokonaisuudesta. Näkemäni kuvat ja kuulemani tiedot eivät vaikuttaneet kovin uskottavalta Mass Effect-lisäriltä kolmosen synkän menon rinnalla, vaan enemmänkin joltain Salattujen Elämien Jouluspeciaalilta. Mutta nopeasti ennakkoasenteeni kuitenkin katosivat kun sain huomata ilokseni että tämähän on.... Salattujen Elämien Jouluspeciaali. Eikä vain jouluspeciaali, vaan mukana on myös uudenvuoden ja vapun speciaalijaksot. Meno muistuttaa opiskelukavereiden viimeistä yhteistä seikkailua kun koulu päättyy ja kaikki hengaavat yhteistä viimeistä iltaa yhdessä, vaikka kaikki tiedostavat että tämä on hyvästit. Ja samaan kasaan on heitetty vielä luokkakokouskin, jotta taatusti olisi tuhti fiilistelypaketti.
Citadel on tarkoitettu nostalgisen keveäksi "Vielä kerran kaverien kanssa ja tunteella"-yhteisseikkailuksi kaikkien rakastettujen Mass Effect-kamujen seurassa. Maailmanlopun estämisen sijasta Sherpard pääsee pienen Scooby Doo-mysteerin perässä koheltamaan usean tunnin verran ja humoristista dialogia lentää enemmän tämän dlcn aikana kuin koko trilogiassa ja Andromedassa yhteensä. Kaikkien suosikki-Krogan Wrexin tuntuu heittävän onelinereitä tiimikaverinani liukuhihnalta siihen malliin kuin olisi napsinut pari pullollista piristyslääkkeitä ja kokoajan joku koheltaa sellaisella häröilyllä että jopa Marvelin leffapomot kaipaavat taukoa. Normaalisti olisin kohtausta saamassa jos emopeli olisi muuttunut yhtäkkiä tällaiseksi keveäksi Marvel-läppämenoksi, mutta tämä on erilainen tapaus. Citadel on tehty fanien viimeiseksi hyväksi muistoksi sarjasta, sen aikana kohdatuista tovereista ja seikkailuista ja tarkoitus on edetä otsa rypyssä-menon sijasta leveä hymy suunpielissä.
Mukana on vaikka mitä ja ja vaikka ketä ja jopa aikaisemmissa DLCssä valittamani asiat kuten Mass Effect 2sen Kasumi- Stolen Memory palaa uutena versiona ja juuri niillä asioilla päästään leikkimään mitä jo aikoinaan toivoinen kyseisen DLCn tekevän mahdollisuuksillaan. Muutenkin Citadel-Dlc on kuin montaasi aikaisempia ideoita ja kikkoja heitettynä yhteen isoon juhlapakettiin. Ei, kyseessä ei ole mikään tajunnan räjäyttävä The Final Dlc, mutta hyvää fiilistä ja jälkimakua tuottava nostalgiapaketti niiltä hyviltä ajoilta, ennen kuin Mass Effect 3 päätti tarjota hapanta ateriaansa.
Kun olin kolmannen ja viimeisen DLCn (citadel) pelannut, aloin ihan aidosti harkita että mitäs jos lopetan pelisessioni vain kauniisti tähän vai pelaanko vielä kaksi jäljellä olevaa tehtävää itse pääpelistä läpi.

Yhteenveto DLC-paketista:
Kaikenkaikkiaan Mass Effect 3sen kolme myöhempää DLCtä ovat hyvää tavaraa. Yksikään ei tajuntaa räjäytä mutta kaikilla on hyvää tarjottavaa kuitenkin. Kylmimmäksi jäi valitettavasti Leviathan joka ei onnistunut käyttämään mahdollisuuksiaan. Omega pisti vihdoinkin tuulemaan ja irrotti minut pelaajana hyvällä tavalla kököstä pääjuonesta muutamaksi tunniksi. Ja Citadel nyt tunki nostalgiaa ja lämminhenkistä fanservicea sellaisella viattomalla tavalla päin naamaa että vaikea alkaa kritisoimaan.

Pari mainintaa vielä loppuun Modeista mitä käytin peliä pelatessa:

Ilmeisesti en ole ainoa jota on aina vaivannut miten heikko, hiljainen ja jostain käsittämättömästä syystä olematon Mass Effect 3sen äänimaailma yleensä on. Ympäristöistä puuttuu atmosfääri ja "siellä olon" fiilis, mistä edelliset osat eivät kärsineet koskaan.
Tämän ongelman korjaa Ambient Audio Overhaul Mod joka puutuu kaikkiin outoihin/kiireen takia unohtuneisiin ääniongelmiin. Jo toisessa tehtävässä Marsissa huomasin että maailma tuntui ihan erilaiselta voimakkaamman/monipuolisemman ympäristöäänen ansiosta. Nyt jopa sisällä voi kuulla ulkona jylisevän myrskyn. Mitä olen ymmärtänyt, tämä mod ei lisää uusia juttuja peliin, vaan ainoastaan kytkee päälle jo peliin laitetut äänimaailman jotka ei jostain syystä ole koskaan viimeistelty itse peliin. Varsinkin tunnelmalliset ympäristöt hyötyvät valtavasti modista, sillä nyt aikaisemmin aution tyhjiltä äänimaailman osalta tuntuneet paikat ovatkin täynnä tunnelmaa. Kuten modin tekijät itsekkin sitä täydellisesti kuvailevat: Modi antaa pelille "uuden auton"-tuoksun.
Käytin peliä pelatessa myös erinomaista EGM - Expanded Galaxy Modia josta jo aikaisemmassa arvostelussa puhuin ja ylistin. Modi suo peliin paljon elementtejä mitkä pitäisi olla itsestäänselvyyksiä sarjalle, kuten valtavan pinon Sherpardille asuvalintoja ja tuunausmahdollisuutta haarniskoille. Modia on näköjään myös päivitetty edellisen tutustumiseni osalta. Nyt jo ennen pelin käynnistämistä voi modin omasta valikosta säätää hahmojen ulkonäköjä, latausaikoja, Shepardin omaa puvustusta ja vaikka mitä...
Se on jännää miten paljon yleinen fiilis vaikka jotain hahmoa, tilannetta tai pelisuunnittelua kohtaan muuttuu kun EGM-modin ansiosta pystyin antamaan tiimikaverilleni Jamesille ihan kunnollinen virka-asun päälle, eikä sitä outoa peruspelissä olevaa "Pullistellaan vähän lihaksia"-t-paitamenoa.

[Silence]

JADE EMPIRE: Special Edition (pc)

Puuuh, viimeiset 10 vuotta on ollut tarkoitus pelata Jade empire uudelleen läpi. Vihdoin ja viimein tuli tämäkin operaatio suoritettua.

Jade Empire on yksi Biowaren omaperäisimmistä mutta myös unohdetuimmista peliklassikoista vuodelta 2005. Myynneiltään aika vaisuksi jäänyt peli on kuitenkin taattua Biowarea ja superkiehtova välivaiheen askel Knights of the old republickin ja ensimmäisen Mass Effectin välissä. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen, fantasiatäytteiseen Kiinaan ja esikuvina ovat erityisesti visuaallisesti todella näyttävät 1960-luvun Hong-Kongin taistelulajielokuvat, eli Wuxia-genren klassikot. 1960/1970-luvun taitteessa tehtiin valtava kasa kuuluisia toimintaelokuvia aasiassa ja tuntuu siltä että Biowarelta löytyy genreä kohtaan samanlaista rakkautta kuin Star Warsia ja itse keksimäänsä Mass Effect-universumia kohtaan. Hitto kaipaan tätä Biowarea jonka projektit olivat rakkaudella tehtyjä intohimoprojekteja eivätkä EAn markkinointitutkimuksen pohjalta tehtyä kylmää persoonatonta liukuhihnatuotetta.

Tarinan lähtökohta ei ole maailman omaperäisin mutta hoitaa tehtävänsä kuitenkin hyvin. Päähenkilömme on muinaisessa Kiinalaisen imperiumin syrjäkylässä sijaitsevan taistelukoulun suuren Mestarin kaikkien aikojen paras padawan-oppilas. Kaikki on ihanaa kunnes Mestarin menneisyys tulee kummittelemaan taistelukoulun oville. Ja siitä alkaa seikkailu joka johtaa ympäri muinaista Jade Empiren valtakuntaa kuin myös aivan sen hallintoeliitin huipulle saakka. Mukaan tarttuu tuttuun Bioware-tyyliin iso ja värikäs joukko liittolaisia ja juonenkäänteitä. Eniten tarinassa rasitti se miten alkusekunneilta saakka päähahmoa(pelaaja) hypetetään kaikkien aikojen parhaimmaksi jeesustaistelijaksi koskaan. Joo, se on tarinan kannalta tärkeää mutta olisi kivempaa jos vähän hienovaraisemmin pelaaja tuotaisiin kuvioihin. Tuntui vain niin höhlältä aloittaa peliä ja saada kaikilta turpaan, samalla kun kaikki ylistävät kuinka loistava olen.
Dialogi on kuitenkin erinomaista ja juonta pidetään hyvin esillä ja tuetaan mukavasti maailmaa rikastuttavailla sivujuonilla. Periaatteessa maailma on kuin Kotorin vastaava, mutta Biowaren itsensä luoma tälläkertaa. Maailmassa aina välillä kuultava puhuttu "muinainen" kieli kyllä hieman epäilyttävästi kuulostaa siltä kieleltä mitä kuullaan Star Warsin maailmassakin. Eipä ole taidettu Biowarella aina nähdä vaivaa asioiden eteen. Itse pelin pääkieli on tottakai Enklanti mutta huomasin jatkuvasti fiilisteleväni ideaa siitä että Bioware olisi tuottanut pelille myös vaihtoehtoisena ääniraitana muinaista Mandariinikiinaa (tai vastaavaa) olevan ääniraidan. Olisi ollut todella kova veto.

Biowaren vuoropohjaisten roolipelimättöjen sijasta tälläkertaa ollaan hypätty suoraviivaisempaan, realiaikaiseen kung-fu taisteluun missä pelaaja keskittyy kolmannesta persoonasta ohjastamaan vain sankariamme taistelussa ja tämän tukemaan kung-fuutaan kasalla erilaisia erikoiskykyjä. Mukana roikkuu aina yksi sidekick kaveripoppoosta ja pelin tekoäly hoitaa tämän ohjaistamisen. Alkupuolella huomasin hieman vaikertelevani asian kanssa, kun en voinut vaikuttaa tiimiläisen käyttäytymiseen, mutta pelin edetessä homma alkoi tuntua paremmalta ja pelaajana voin vain keskittyä omaan hahmooni ja luottaa siihen että tiimiläiseni teki aktiivisesti oman osansa taistelusta. Varsinkin kun suurimman osan aikaa pelaajalla on vastassa useampi vihollinen niin tiimikaveri tuntuu aina tekevän taisteluissa osansa.
Tykkään erityisesti taisteluiden animaatiosta. Biowarella on panostettu liikkeisiin ja tyylejäkin on useampaa erillaista. Tosin itse tyydyin vain muutamaan vaihtoehtoon kun olen tällainen autistinen vammanen. Pelille on myös fanien luoma Modi nimeltä Jade Empire in Style mikä lisää peräti parikymmentä uutta taistelutyyliä ja tekniikkaa peliin. Modi näyttää saaneen paljon ylistystä mutta itse en ole vielä sitä kokeillut.

Bioware ei selvästikkään kauas ihannejutuistaan karkaile. Peli noudattelee aika tarkasti Kotorin ja Mass Effectin tarinarakennetta. Hyvin samantapaisia kokonaisuuksia ja juonielementtejä tulee jatkuvasti vastaan. Sankarimme jopa seikkailevat soluttautumistehtävässä Jade Empiren Sith-akatemian versiossa soluttautuneina aivan kuin Kotorissa aikoinaan. Ja toisin kuin Kotorin ilmiselvä twisti, Jade Empiren vastaava onnistuu mielestäni huomattavasti paremmin niin rakentelun kuin varsinaisen twistin tapahtuessakin.

Pelaajahahmo itse on aikaisempien Biowaren pelien tapaan äänetön sankarihahmo joka enemmän toimii vain pelaajan avatarina. Vaikka Kotorissa en ikinä huomaa kaipaavani sankarille ääntä, tuntuu kuitenkin että Jade Empire sellaista selkeästi kaipaa. Jotain vain hahmon persoonasta ja olemuksesta jää puuttumaan nykyisellä toteutuksella kun ympärillä olevat tapahtumat ovat niin eläviä.
Hahmo itse luodaan peliä aloittaessa useammasta vaihtoehdosta (kolme miespuolista, kolme naispuolista) ja niin nimeä, taistelutyyliä ja erikoiskykyjä pääsee itse valitsemaan ja säätämään. Hauskana sivujuttuna hahmoille on tarjoilla kasa runollisia Kiinalaistyylisiä nimiä tyylin "Niityn kukka Joni" tai "Padittava Gigsu". Huomasin kyllä pohtivani että ei olisi ollut pahitteeksi antaa pelaajalle mahdollisuutta itse luoda hahmoaan ulkonäön osalta kun hahmo muutenkin toimii vain pelaajan avatarina. Sherpard on tässä mielessä täydellinen ratkaisu kun miettii Biowaren toimintavetoisammaksi muuttuvaa pelihahmon suunnittelua. Ja muutenkaan Jade Empiren tarina tai pelisuunnittelu ei kärsisi vapaammasta hahmon suunnittelusta. Lähinnä vain sukupuoli tiedostetaan muiden pelimaailman hahmojen osalta.

Biowaren pelien kehityssuuntaa on kiehtovaa analysoida. Jade Empire on millilleen niin sisällöltään kuin ulkoasultaan 50/50 Kotorin ja Mass Effectin välissä, ollen yhtäpaljon molempia, mutta ei kunnolla kumpaakaan.
Suurin miinus näiden kahden välillä on helposti alkuperäisen Mass Effectin huikea dialogipyörä ja sen mukana tuleva rikas keskusteluroolipeluun puute. Jade Empiressä tilalla on edelleen Kotorin vanhempi listamainen dialogivalintatyyli joka on selvästi Kotoria minimaallisempi mutta myös suoraviivaisemman tuntuinen. Pelaajan vaihtoehdot tuntuvat olevan myös hieman harmillisesti siellä Kotorin Superjeesuksen tai Mielipuolisen paholaisen ääripäissä eikä puoliväliä oikein ole olemassa. Edes pieni monipuolistaminen vaihtoehtojen kohdalla olisi kummasti rikastuttanut pelihahmolla peluuta. Pituutta pelillä on mukavan tasaiset parikymmentä tuntia joten homma tuntuu ainakin seikkailunsa osalta juuri sopivan pituiselta. Koskaan ei tunnuta olevan liian kauan tai liian lyhyesti missään. Ja aina voi halutessaan suoriutua hommista nopeamminkin, jos ei halua ympäröivään maailmaan tai siellä oleviin hahmoihin ja sivujuttuihin sen tarkemmin tutustua. Itse kyllä kalusin aikalailla kaiken mitä vain pystyi.

Inhottavaa verrata jatkuvasti Mass Effectiin, kun peliä ei Jaden ilmestyessä ollut olemassakaan, mutta ME suoriutuu loistavasti kaikista niistä ongelmista mitä Jade Empirellä on. RPG-tyyliin pelaaja kasaa itselleen suurta sankarijoukiota matkaansa, mutta toisin kuin Kotorissa tai Mass Effectissä, vain YHTÄ voi juoksuttaa mukanaan tehtävissä, kun toiset odottavat tukikohdassa. Ongelmaksi vain nousee se että kaikilla hahmoilla on omat juonikaarensa mutta en ikimaailmassa löydä aikaa edes puolelle hahmoista. Joudun aina ottamaan mukaan seikkailuun sen joka on tarinan juuri senhetkisesti tärkein hahmo ja kaikki muut, mukaanlukien suosikkini joutuvat jäämään pois kuvioista. Tämän ansiosta pelaaja joutuu ärsyttävään tilanteeseen kun haluaisin tutustua yhteen tiettyyn hahmoon, mutta tilaa ei vain ole. Mass Effect ratkaisee tämän näppärästi kahden jäsenen tiimillä, missä toisena hahmona voi pitää tehtävän kannalta tärkeää hahmoa ja toisena hahmona kierrättää hahmoja tasaisesti. Jade Empiressä tuntuu kokoajan siltä että se ei saa revittyä koko potenttiaallisuutta kunnolla esille kun niin moni hahmo huutaa potenttiaallisuutta mutta minulla ei pelaajana vain ole yksinkertaisesti tiimissä tilaa mihinkään ylimääräiseen.

Ulkonäöltään peli on kyllä paikoitellen ihan kvian näyttävä aikalaispelikseen. Maisemat ovat kuin yhdistelmä Kiinalaista kansantaru-maalausta. Muutamat tapahtumapaikat olivat todella näyttäviä. Suosikkini oli sumuisen vuoriston maisemat, jotka olivat välillä kuin suoraan jostain maalauksesta. Pelin ilmestymisajankohdan spoilaa pahiten sen runsas Bloom-efektin käyttö. Efektiä käytetään kuin pelättäisiin että se olisi kohta kielettyä. Omaan makuuni bloom-efektiä käytetään kyllä reippaasti liikaa/liian voimakkaasti, mutta se on varmasti toiminut alkuperäisessä versiossaan x-boxilla paremmin kiitos alhaisemman resoluution. Ongelma bloomissa on se että vaikka se on loistava kuva-efekti niin sitä kuuluu käyttää hillitysti, about 5% voimakkuudella, mutta pelit tuntuvat aina tunkevan sen johonkin 40-50% voimakkuudelle, mikä alkaa tulla väkisinkin korvista ulos. PCllä efektin saa kytkettyä pois päältä. Tosin kokeilin tätä vasta pelin läpäistyäni ja peli näytti ilman Bloomia itseasiassa ihan kivalta. Valaistus on tällöin aika tasapaksun mitätöntä, mutta ilman ylivedettyä efektiä peli näyttää itseasiassa mukavan luonnolliselta. Pelasin puolet pelistä 1080p-resoluutiolla mutta kokeilumielessä pudotin puolivälissä resoluution 720p-tilaan ja grafiikka pehmeentyi mukavasti tämän ansiosta ja boostattuani peliä vielä Anti-Aliasingillä, ne kulmikkaimmatkin ympäristötkin alkoivat mukavasti hengittää alhaisemman resoluution tuoman pehmeämmän ilmeen ansiosta.

Tavallaan harmittaa että Jade Empire ei noussut isoksi menestykseksi koska se on kiehtova katsaus intohimoisen rpg-seikkailuja tehtailleen firman teiniaikaan, mutta toisaalta pelin jäädessä yhteen osaan, se on nyt kiehtova pieni helmi kaiken muun Biowaren tuotannon joukossa, joka ei päässyt mädäntymään huonojen jatko-osien pilatessa alkuperäistä loistoa.

[Gigante]

Hauskana sivujuttuna hahmoille on tarjoilla kasa runollisia Kiinalaistyylisiä nimiä tyylin "Niityn kukka Joni" tai "Padittava Gigsu".

Vaistoan ilmassa selvästi jotakin.
Nyt kun sitä miettii, niin omasta JE:n läpipeluusta ekalla äksboksilla onkin kulunut melkoisasti aikaa.
Muistan kyllä että pelin miljöö ja lore olivat kiehtovia ja sitten oli se aikas yllättävä twisti tarinassa. KOTORia en itse koskaan ole pelannut, vaikkakin peliä usein siihen verrataankin. Alustavia pelielementtejä Mass Effectin suuntaan kyllä bongasin.
Valintojen osalta pelin valikoima oli vaan enimmäkseen suppea tyyliin, "Valitse tämä jos haluat olla hyvis ja valitse tämä jos haluat olla pahis"
Muistelin että taisin suurimman osan tiimikaverien tehtävistä ratkaista, mutta esim. Kahelin Kangin (Kang the Mad) taisi jäädä suorittamatta, kun ne jatkuvat lennokkipelit eivät olleet kovin kaksisia.

[Silence]

SYBERIA (PC)

Puuh, taas on yksi "pitäisi pelata taas pitkästä aikaa uudestaan läpi"-peli pelattu. Tälläkertaa vuorossa oli klassikkoseikkailu Syberia vuodelta 2002.

Peli ilmestyi aikana jolloin virallinen tila point & click-seikkailupeleille tuntui olevan Kuollut & Kuopattu. Mutta aina tasaisin väliajoin muutama pienehkö seikkailupeli ilmestyi jostain raosta (yleensä eurooppalaisesta raosta). Yleistä oli että ne olivat pienien studioiden tekeleitä, kun taas suuret veteraanistudiot olivat jo hyvästelleet (toistaiseksi) koko genren. Jotkut isommat veteraanit kyllä yrittivät kuten vaikka Broken Sword 3 mutta kyiseinen peli oli luopunut tavanomaisemmista puzzleista ja keskittyi 3D-hahmoilla 3D-objektien työntämiseen 3d-maailmassa.
Syberia sen sijaan on tyylipuhdas point & click adventure game siinä missä genren perinteisetkin edustajat. Syberiasta vastaa yksi harvoista pitkän linjan seikkailupelistudioista, ranskalainen Microïds, joka kasarilla aloitti urheilupeleillä mutta on tehtaillut ja julkaissut seikkailupelejä ysärin loppupuoliskolta saakka. Olivat ajat tai sen hetkiset suosikkipeligenret mitä tahansa. Itse pelin suunnitelusta vastaa Ranskalainen sarjakuvaveteraani Benoit Sokal, jonka itse tunnen entuudestaan miehen Ankardo-sarjakuvista, mitä on aikoinaan tullut kirjastosta lainattua mm Tintin ohella.

Syberia kertoo pienen mutta kiinnostavan tarinan pieneen eurooppalaiskylään saapuvasta Americalaisesta, ison kaupungin asianajajasta Kate_Walkerista jonka tehtävänä on metsästää käsiinsä paikallisen lelufirman perillinen ja saada viimeistelyä sovitut yrityskaupat ison kansainvälisen ostajan kanssa. Keskiössä pyörii muinainen autonomio-robotteja valmistava perheyritys, jolla riittää historiaa kauas menneisyyteen. Alati pitenevän seikkailunsa ohella isosta omenasta saapuva Kate_Walker kasvaa ihmisenä ja löytää uusia puolia itsestään ja ehkä myös uuden suunnan elämälleen.

Peli tuntuu kyllä olevan oudon unessa tarinaelementtien osalta. Ja tuntuu siltä että tämä on niitä pelejä joissa tarina on tehty taide ensin ja kunnollinen käsis on kirjoitettu jos on muistettu. Koko ensimmäinen näytös on lumoava, mutta valtava missattu tilaisuus maailman syventämisessä. Kaikki käsitellään superkoukuttavasta lähtökohdasta huolimatta vain lähinnä olankohautuksella ja sitten jo siirrytään eteenpäin. Muistan kun ensimmäistä kertaa pelasin peliä ja sen hämmentyneen tunteen kun pelaaja/peli jättää alun keskeiseltä tapahtumapaikalta vaikuttavan kaupunkiympäristön taakseen jo parin tunnin pelaamisen jälkeen eikä sinne enää koskaan palata. Tuntuu että tekijät ovat ihan unessa eivätkä tajua miten potenttiaallinen maailma heillä on käsissään hyödynnettävänä. Varsinkin pelin ympärillä oleva autonomion-robottinukke -tarinapuoli on superkiehtovaa tavaraa. Ja kiehtoo minua samalla tavalla kuin päähenkilöäkin jolle kaikki tämä on aivan uutta ja lumoavaa... mutta tekijät suhtautuvat tähän kiehtovaan kellopeli-robottien satumaailmaan kuin se olisi sivujuttuna mukaan myöhemmin keksitty elementti mihin ei tule edes vahingossa mieleen tuhlata enempää aikaa, vaan kaikki focus on salaperäisen Hans-nimisen perijähenkilön löytämisessä. Todella outo ratkaisu.

Tekijät ovat myös aivan käsittämättömän oudosti unessa kun käsitellään pelin muitakin keskeisiä tarina-elementtejä ja unohtavat kokonaan nostaa näitä esille kun niitä tulee pelissä vastaan: Alkupuolella pelin aloituspaikassa on ikivanha luola minkä seinällä koristaa esihistorialliset luolamaalaukset mammuteista ja näillä ratsastavista aluperäiskansoista. Ja näitä luolamaalauksia ei voi mitenkään klikata tarkempaa tutkimista/huomiointia varten. Edes päähenkilö Kate_Walker ei kommentoi näitä mitenkään, vaikka luulisi että kyseessä on aito "Holy shit"-hetki. Ne ovat vain seinällä olevaa ignoorattavaa koristetta, vaikka luulisi että pelin tarina suorastaan huutaisi että tämä on tärkeä elementti tulevien tapahtumien osalta. Ihan kuin kukaan ei olisi hirveästi miettinyt tekovaiheessa mikä on pelin tarinankerronnan- ja pelaajan kiinnostuksen osalta ne ihan ykkösprioriteetit ja on vain menty kapeakatseisen alkuperäissuunitelman mukaan eteenpäin eikä mitään olla kyseenalaistettu.
Toinen outous tarinassa on päähenkilö Kate_Walkerin oma henkinen muutos/kasvu. Mutta sitä ei rakenneta hienovaraisesti päähenkilön omana toiminnan muutoksena vaan puhelinkeskusteluina kotipuoleen missä kaikki muut kuin päähenkilö itse puhuvat tästä kokoajan miten Kate on alkanut muuttua tarinan aikana henkilönä uudenlaiseksi.... äääääääääää. Mikä lastentarhan tarinatunti tämä oikein on?

Jokaisessa seikkailupelissä tarinan ohella tärkein elementti pitäisi olla pulmat. Ja Syberia kärsii paikoin todella oudoista ja paikoin aika epäloogisista puzzle-suunnittelusta. Päällisin puolin vastassa on hyvää peruspulmailua mistä selviää aika loogisella etenemisellä ja oman tyhmyytensä syyttelyllä. Mutta. Sitten tulee vastaan kyseenalaisemmat puzzlet.
Hyvänä esimerkkinä tästä outoudesta on vaikka alussa oleva pulma padon avaamisesta: Vääntövipu on lahonnut ja katkeaa kun patoa yrittää avata. Mutta mikä on ratkaisu? Tottakai se loogisin: Viereisen lammen rannalla on vanha, läpeensä lahonnut soutuvene joten... ööh, sen vanha, vedessä vuosikymmeniä lojunut airo uudeksi vääntövipuksi ja homma hoituu...
Pelin paikoitellen eteen tulevista epäloogisista puzzleista huolimatta peli tekee jotain niiden kohdalla kuitenkin oikein, sillä aikalailla aina kun on kaikki loogiset vaihtoehdot käynyt läpi niin ainakin itselläni oli tapana löytää niistä epäloogisista vaihtoehdoista aina nopeasti ratkaisu milloin mihinkin ongelmaan.

Pelin juonikin alkaa sekoilla jälkimmäisellä puolella aika väkinäisillä juonenmuutoksilla. Varsinkin Oopperalaulajan ympärille rakennettu juonikuvio/puzzle on vain niin tyhmä että ihan päähän sattuu: Onnistuakseen jatkamaan matkaansa Kate_Walkerin pitää löytää kadonnut artisti ja tuoda tämä vanhaan kaivokseen esiintymään.... Mutta mikä on ratkaisu? Kaikki vihjeet viittaavat siihen että Katen pitäisi pukeutua laulajan vanhoihin esiintymisasuihin, meikata itsensä tämän näköiseksi ja soittaa levyltä tämän kappaleita taustalla, hämätäkseen kohdetaan kun itse esiintyy tähden sijaisena... mutta ei. Oikea ratkaisu on... soittaa kännykällä äidilleen, toiselle puolelle planeetta ja kysyä tämän uudelta muusikko-miesystävältä että eikös tämä sattumalta tunne kyseistä muinaista oopperatähteä ja tiedä missä tämä hengaa.... Äääääääää. https://www.youtube.com/watch?v=IGiQOCX9UbM

Peli kaipaa kipeästi jonkinlaista skippaustoimintoa pelihahmon ruudun reunalta toiselle juoksemille joka alkaa väkisinkin turhauttamaan jopa kaltaistani maltillista pelaajaa jolle rauhallinen eteneminen on aina ollut ihan jees-juttu. Normaaliin seikkailupelimenoon matkaa seikkaillaan useassa ruudussa joiden läpi pelaaja pääsee pelihahmollaan liikkumaan. Kohdetta klikkaamalla Kate_Walker kävelee kohteelle ja tuplaklikkaamalla Kate_Walker juoksee kohteelle, mutta peli kaipaisi sen lisäksi vaikka ESC-napin painalluksesta tapahtuvaa turhan välivaihteen skippausta/ seuraavaan animaatioon siirtymistä. Tai sitten tuplaklikkauksesta Kate lähtisi juoksuun ja kuva feidautuisi seuraavaan tilaan. Vielä kenttiä ensimmäistä kertaa tutkiessa tämä ei tietenkään haittaa, mutta kun tuhanteen kertaan pitää juosta edestakaisin etsiessä oikeaa ratkaisua (epäloogiseen) pulmaan niin alkaa väkisinkin turhauttamaan minuuttikaupalla tapahtuvat ruudun yhdestä reunasta toiseen uudestaan ja uudestaan ravaaminen. Asiaa turhauttaa se että maailma on hyvin tyhjä ja staattinen paikka. Tämä sopii kieltämättä loistavasti melankoolliseen tunnelmaan mutta hahmoja ja klikattavia objekteja on vain muutama ja niiden välillä ravaaminen oikeaa ratkaisua etsiessä alkaa väkisinkin nostamaan verenpainetta.

Musiikkia on vähän mutta se vähän on kuitenkin hyvää, atmosfääristä tavaraa. Varsinkin pelin kaunis tunnusmeloa kelpaa soida oikeastaan milloin vain pelin aikana. Pelimaailma voisi äänisuunnittelun puolelta olla kyllä reippaasti mielenkiintoisempi, sillä nyt siellä kuuluu lähinnä Kate_Walkerin jalat ja tämän takin kahina. Ääninäyttely on vähän kaksijakoisempi juttu. Kate_Walker ja monet keskeiset ja pienemmän sivuhahmot ovat erinomaisia. Pidän varsinkin Katen äänestä todella paljon. Mutta ympärillä on paljon roolisuorituksia jotka ehdottomasti kaipaisivat kunnon aksenttia puheeseensa. Nyt kaikki puhuvat amerikkaa, oltiin sitten missä syrjäkylässä tai hylätyssä neuvosto-ohjustukikohdassa tahansa ja se syö ikävästi tunnelmasta. Välillä tapahtuvat puhelinkeskustelut turhauttavat, sillä ne tuntuvat ensin vain peliä hidastuttavilta "samaan aikaan toisaalla"-venytyksiltä, mutta aivan pelin loppusuoralla niidenkin laatu paranee julmetusti niin kirjoitetun tekstin kuin ääninäyttelynkin osalta. Ja puhelinkeskustelut alkavat vihdoinkin kasvamaan osaksi päähenkilön matkaa.

Pelillä on isoja ongelmia tarinankerrontansa ja puzzle-suunnittelunsa alueilla. Ja luulisi että peli kaatuisi näihin.... mutta se ei kaadu. Itseäni itseasiassa hieman häiritsee se miten sujuva ja kiehtova peli onnistuu olemaan yliköykäisestä tarinastaan huolimatta. Syberia on todella atmosfäärinen seikkailupeli joka lumoaa mukaansa pienieleisyydellään ja maailmallaan. Melankoolinen ja ruostunut ex-neuvostohenkinen maailma on todella lumoava paikka mikä väkisinkin vie mennessään. Maailma on joskus kauan sitten loistanut ja nyt kokonaan unohtunut autioon ruostumispisteeseen. Peli on selvästi tehty ulkonäkö/taustataide ja fiilis ensin, mutta harmittaa ettei tarinaa ja puzzleja ole saatu rakennettua läheskään yhtä laadukkasti toimimaan tämän kaiken rinnalla. Silloin käsissä voisi olla todella kovanluokan peli. Peli olisi ehdottomasti kaivannut overhaulia tarinankerrontansa kohdalla, missä peliin erikseen palkattu kirjoittaja olisi kunnolla herättänyt maailman eloon tarinoilla ja Katen omalla kasvutarinalla. Nyt tuntuu kuin saisin kokea enemmänkin muistiinpanolistan juonielementeistä enkä kunnon eheää tarinaa.
Pelin oudon lumoasta kutsusta kertoo sekin että olen ensimmäisestä pelikerrasta saakka aina silloin tällöin tutkinut että olisiko pelille olemassa Sokalin kuvittamaa sarjakuva-adaptaatiota. Peli vain tuntuu siltä kuin se olisi pieni palanen
isompaa/täyteläisempää teosta joka vain odottaa löytäjäänsä.
Peli loppuu lopussa kesken, sillä tekijät olivat pakotettuja pitkälle venyneen kehityksen vuoksi jakamaan pelin kahtia. Äkkinäisestä (ja hieman tyhjästä) lopetuksesta huolimatta viimeiset puoli tuntia onnistuvat saamaan yllättävän tehokkaan nostalgian ja melankoolisuusfiiliksen aikaan kun huomaa että peli/tarina lähestyy tältä erää loppuaan. Hahmot ovat hieman kasvaneet ja kehittyneet tarinan aikana ja tykkään valtavasti Kate_Walkerin ja tämän C3POn neuvostovastineen, Oscarin, yhteiskemiasta. Ihan loppusuoralla kirjoituksenkin laatu alkaa oudosti paranemaan ja löytämään fokustaan. Ja peli onnistuukin jättämään jälkeensä yllättävän lämpimän ja kiinnostavan fiiliksen kun lopputekstit tulevat ruudulle.


Aloittaessani peliä sain ihastella että pelin resoluutio on todella matala ja mietin että voisinkohan tehdä asialle jotain.
Käytin loistavaa, vanhojen pelien grafiikkaa helposti nostavaa DgVoodoo2-ohjelmaa boostatakseni grafiikoita, antialiasingia, teksuurien laatua ja resoluutiota. Ja POKS! Yhtäkkiä edessäni olikin todella näyttävä "HD"-versio pelistä. Dgvoodoo kun boostaa grafiikoita jopa tällaisessa 2.5D-seikkailupelissäkin. Taustapiirrokset saivat kivasti boostia ja samaa kokivat myös 3D-hahmomallit jotka muuttuivat tuhnuisista matalaresoluutioista teräviksi. Kate varsinkin näytti yllättävän hyvältä. Itseasiassa sain huomata mokatessani jotain mielenkiintoista, sillä peli on 4:3-suhteeseen tottakai tehty, mutta laitoin grafiikat 1080-tasolle ja se venytti sivusuunnassa grafiikoita koko ruudulle. Mutta ilokseni sain huomata että laajakuvasta tulevaa pienehköä venytystä ei oikeastaan edes huomaa, vaan kaikki näytti yllättävän mielyttävältä boostatuilla grafiikoilla ja kokoruudun täyttävällä kuvalla. Vaihtoehto on tottakai vaihtaa DgVoodoon asetuksista pienempi resoluutio tai klikata asetusta joka pitää aspect rationin alkuperäisenä, eli mallia 4:3. Mutta hetken peliä katsottuani en kokenut sitä tarpeelliseksi.

Syberia (part 1) on rauhallinen, tunnelmallinen ja yllättävän mieleenpainuva point and click-seikkailupeli. Se kärvii keveästä tarinasta, tarinankuljetuksesta ja paikoitellen epäloogisista puzzleista, mutta onnistuu silti jäämään mieleen yllättävän mukavana pelikokemuksena.

[Gigante]

Huhhuh, eipä ole tullut tähän ketjuun raapustettua vuosiin mitään, mutta kokeillaan nyt tämän kerran.


Resident Evil 2 (2019) (Pc+Ps4/Ps5)


”Unohtakaa Resident Evil 4.
Tervetuloa takaisin selviytymiskauhun maailmaan.”


Vuosikausia saimme odotella Resident Evil 2:lle uusioversiota ja toistaiseksi ainoa ”remakeksi” luokiteltu viritys oli Darkside Chroniclesin osuus kyseisestä pelistä, mutta eipä keskitytä siihen. Asiaa ei myöskään helpottanut se minkä sorttisen maineen pelisarja oli saanut viimeisimmillä virityksillään (Re4, Re5, Revelations ja eritoten Re6). Joten useilla oli syytäkin olla skeptisinä siitä mimmoinen tästä pelin uudelleenkuvitellusta versiosta olisi tulossa.

Vaan kuinkas sattuikaan, seläntakainen kuvakulma onnistui sittenkin toimimaan ja meininki oli toimintakauhuhiiviskelyperseilyn sijaan enemmän selviytymiskauhua.

Tarina ja sen lähtökohdat ovat pitkälti kuin alkuperäisessä: Claire Redfield ja Leon S. Kennedy saapuvat kukin Raccoon Cityyn ja kun käy selville että koko kaupunki on kannibalismia harjoittavien kalmojen valtaama, vie molempien matka kohti kaupungin poliisilaitosta. Mitä nyt kaksikko ajautuu erilleen hieman ennen asemalle saapumista.


Heti alkuun on myönnettävä, että pidin erityisesti siitä kuinka alkuperäisessä pelistä tuttu Clairen ja Leonin kohtaaminen kahvilan (tai tässä versiossa bensa-aseman) ovella, on toteutettu tässä versiossa ihan pelattavassa muodossa, eräänlaisena intensiivisenä alkulämmittelytutoriaalina. Peli tekee hyvin varhain selväksi, että tämän version zombit ovat ehkäpä sarjan sitkeintä ja vaarallisinta sorttia ja gore on oikeasti karmaisevaa katsottavaa...siis näin kymmenien kauhuleffojen ja pelien kovettaman näkökulmasta.

Kalmoja ja muita mörköjä ei pätkitä pinoon tuhansilla heduilla ja karatepotkuilla, kuten nelosessa/vitosessa/kutosessa ja eritoten alkupuolella ammusten säännöstely on päätöntä räiskintää fiksumpi vaihtoehto, eritoten kun löytyy myös mahdollisuus ampua ja liikkua samanaikaisesti. Pitkin poikin pollarilaitosta on myös levitelty rajoitettu määrä lankkuja, joilla rajoittaa akkunoista tunkeilevien örisijöiden hyökkäyksiä.
Hiljainen ja varovainen etenemistapa tulee myös tarpeeseen siinä vaiheella, kun laitoksella liikkuu eräs vähän raavaampi raakalainen, joka ei osumista pahemmin perusta.
Pelitykseen on lisätty myös uusvanhoja elementtejä mm. ensimmäisen pelin uusioversiosta, kuten kranaatteja ja puukkoja, joiden avulla voi irtautua liian tuttavallisen zombin syleilystä. Puukot toimivat myös erillisinä aseina, vaikkakin tuppaavat hajoamaan ehkä turhankin herkkään.


Harmittelin alkuun kuinka kaupunkiosio ennen kyttälaitosta on leikelty lyhyeksi, mutta myöhemmin paljastuikin että uupuvat osiot onkin lisätty pelissä vain eri kohtiin. Poliisilaitos ja sen tilat sisältävät yllättävän paljon yksityiskohtia todisteina sen sisuksissa tapahtuneista myllerryksistä. Pääpuolin mestat ovat uskollisia alkuperäiseen, mitä nyt joitain paikkoja ja alkup. pelin arveluttavaa arkkitehtuuria on fiksailtu järkevämpään muotoon. Laitokseen on lisätty mm. ylimääräinen kerros, isompi selliosasto sekä tietysti kauan kaivattu WC-tila. Paikkojen tarkempi silmäily tulee ihan tarpeeseen, kun muutamien pulmien ratkaisut ovat piilotettuina asiakirjojen lisäksi myös taustoihin.
Näin RE Outbreak-pelien ystävänä oli erittäin sydäntä lämmittävää löytää laitokselta ne pari pientä viittausta näihinkin teoksiin. Oli myös mielestäni hieno lisäys löytää Clairen bonuskuteitten seasta vaihtoehto pukea tämä "Resident Evil 1.5":stä tutun Elza Walkerin prätkähaalariin. Zombit, Nuolijat ja muut kammotukset ovat kaikki upean karmivia ilmestyksiä. Eritoten pidin siitä kuinka paljon G-mutantin habitusta oli rukattu muistuttamaan hivenen verran Carpeterin The Thingiin.
Muut pelin alueet, kuten viemäri ja laboratorio (nimeltään, NEST) ovat saaneet puolestaan totaalisen muodonmuutosleikin osakseen, mitä en lainkaan pahakseni pistä. Arvostin myös, kuinka alkuperäisen pelin kylmävaraston robottikäsi on löytänyt tässä versiossa itselleen uuden työnkuvan ainaisen keskus-sulakkeen pyörittämisen sijaan.





Niin hyvää kuin gameplay kakkosreskun uudessa visiossa onkin, aivan ongelmitta ei uuteen näkemykseen olla siirrytty. Paljon peli on parannellut asioita, mutta samalla on hukannut asioita leikkauspöydälle:

Viholliskatraasta uuppuvat niin tykkänään, korpit, jättiläishämäkit ja se kolossaalinen koi-perhonen. Jälkimmäinen oli originellipelissä tietty aikas turha, mutta olisi sille voinut uutta käyttöä keksiä. Sekä miettikää nyt, hyvänen aika, mitä kaikkea araknofoobikot menettävät fotorealististen hämiäisten uuppumiseen! Eikö kukaan ajattele hämähäkkikammoisia!


Siinä missä alkup. pelissä Clairen ja Leonin polut kohtaavat toisinaan ja raportoivat toisilleen radiopuhelimen välityksellä, on tässä versiossa sama elementti valitettavasti vesitetty tyystin. Alkuvaiheella käydyn tapaamisen jälkeen pelaamaton hahmo katoaa käytännössä tarinasta tykkänään ja vasta loppupäässä peli vaivautuu muistuttamaan että tämä onkin yhä olemassa.


Arvostin kyllä sitä muutosta, kuinka Marvin lahjoittaakin radiopuhelimen pelattavan hahmon käyttöön. Harmi vaan, että koko radioluuri sittemmin unohdetaan parin keskustelun jälkeen täysin. Valtavasti hukattua potentiaalia... mistä puheen ollen voidaankin ottaa puheeksi sivuhahmot, jotka eivät päässeet ihan oikeuksiinsa: Marvin saa toki enemmän ruutuaikaa, mutta vastineena reportteri Ben nähdään vain tasan yhdessä kohtauksessa, puolet pienemmällä ajalla ja rooli liki merkityksettömänä. Asekauppias Kendon kohtaaminen tapahtuu hyvin erilaisena, vaikkakin turhan lyhyenä kohtauksena ja pormestarin huono-onnista tytärtä ei vaivauduta pääpelissä edes mainitsemaan.
Poliisimestari Irons on toki edelleen karmaiseva tapaus, mutta harmi vaan ettei tällä ollut tippaakaan alkuperäisen version vähäisiä hienovaraisuuden rippeitä. Heti ensi kohtaamisella tämä heittelee ”F-sanoja” ja ”narttua” todella tiuhaan tahtiin. Tosin onneksi tämän käytös Sherryn osuuden aikana omaa semmoisia maneereita, jotka ovat häiritsevän paljon heijastettavissa oikeaan elämään.


Alkup. soundtrack sisälsi lukemattoman määrän kuolemattomia melodioita ja suorastaan veret seisahduttavia sävelmiä, mutta uusioversion musapuoli on enemmän unohdettava. Toki seasta pari ihan hyvää biisiä löytyy kuten Mr.X:n painostava jahtimusiikki ja tämän bossitaistoteema, mutta uusi valikoima ei vaan vedä vertoja vanhalle. Erikseen avattava klassinen soundtrack toimi mielestäni paljon paremmin painostavan tunnelman luomiseen...vaikkakin se kuulostaa sävyltään harmittavan paljon ”leikkaa ja liimaa”-tyyliltä.


Isoin munaus, jonka uusioversio kuitenkin tekee on hahmojen skenaariot. Alun alkaen tekijöillä oli taatusti tarkoituksena tehdä molemmille hahmoille omat erilliset skenaariot, kuten ensimmäisen pelin ja tämän remaken, Chris ja Jill omasivat, mikä selittänee miksi molemmat hahmot niittävät omissa peleissään samat bossit (mitä nyt vain Leon kohtaa viemäreissä rieuhuvan Funkeen ja labran lopussa Tyrantin). Mutta, johtuen varmaan fanien antamasta palautteesta, kynäilivät sitten erillisen tilan, joka ajaisi B-skenun virkaa ja johon varsinainen lopullinen lopputaisto on siirretty,
Noh, toinen hahmo aloittaa toki pelin eri paikasta ja eräs tuttava tekee visiitin oletettua aiemmin, mutta muuta varteenotettavaa eroa ei sitten olekaan. Eräskin hahmo kuolee tässä skenaariossa eri tavalla, aivan ristiriidassa edeltävään nähden, mistä näkeekin että tekijöillä ei jäänyt riittävästi aikaa kyhätä kasaan eri välikohtauksia nimenomaista ”B-skenaariota” varten.


Adan osuus Leonin pelissä on myös itselleni täysi inhokki. En yksinkertaisesti pitänyt tämän sähkölaitemanipulaattorilla leikkimisestä lainkaan, eritoten kun siihen lisätään hippasleikki Herra X:n kanssa. Sherryn osuus Clairen pelissä ei jätä pahemmin varaa tehdä asioita eri tavalla, mutta tarjoaa sentään hyvän määrän karmivaa lorea.

Puheistani voisi kuvitella, että nämä mainitsemani puutteet ja viat pilaisivat nyt pelin tyystin, mutta niin ei kuitenkaan ole. Toki ne heikentävät pelin pisteytystä potentiaalisesti ”Loistavasta” vain ”Hienoon”.
Kuin taitavasti leikelty timantti, johonka tuli loppuvaiheella vahinko, jota ei ehditty enää paikkaamaan. Hyvältähän se näyttää, mutta se kiusallisen pieni hiomattomuus näkyy silti tarkemmalla tiirailulla.



Gameplayn osalta ”REmake 2” on upeaa selviytymiskauhua, mutta harmi vaan lopputulos ei ollut aivan niin täydellisesti viimeistelty kuin se ansaitsisi. Vioista huolimatta peli onnistui palauttamaan toivoani sarjan peleihin tulevaisuuden suhteen.



4/5 ja hieman haaleahko ”Gigsu suosittelee”-leima.

[Silence]

Huhhuh, eipä ole tullut tähän ketjuun raapustettua vuosiin mitään, mutta kokeillaan nyt tämän kerran.


Resident Evil 2 (2019) (Pc+Ps4/Ps5)

En lue.
En lue.
En lue.
En lue...

....Hemmetti, pitäisi hommata uusi kone jotta tehot riittäisivät ja voisin vihdoin päästä pelaamaan tätä. Kidutusta...

[Gigante]

Huhhuh, eipä ole tullut tähän ketjuun raapustettua vuosiin mitään, mutta kokeillaan nyt tämän kerran.


Resident Evil 2 (2019) (Pc+Ps4/Ps5)

En lue.
En lue.
En lue.
En lue...

....Hemmetti, pitäisi hommata uusi kone jotta tehot riittäisivät ja voisin vihdoin päästä pelaamaan tätä. Kidutusta...

Meikällä ei taanoin tullut PC-puolella ongelmaksi koneen tehot, vaan lähinnä se että pelin videokohtaukset eivät suostuneet pyörimään Steamin (linux) Protonin siloisella versiolla (ilman hemmetinmoista säätämistä), ennen kuin vasta viime vuonna. Sitten kun pääsin peliä lopulta pelailemaan, niin eikös se kauan sitten tilaukseen laitettu PS5 viimein saapunut verkkokauppaan. Pääsipähän sitten kokemaan kerralla eri versiot.

[Silence]

MASS EFFECT ANDROMEDA (pc)

Hommasin Andromedan itselleni muistaakseni 2018 mutta pelin jatkuva latausongelma-rumba esti minua pelaamasta sitä. Tälläkertaa näitä ongelmia ei ilmeentynyt, joten oletan että kyseessä oli joko modit tai todella paska tuuri. Ensin ei meinannut latautua kentät. Sitten ei latautunut edes aseistus pelaajalle ja olin niin täynnä koko peliä että poistin sen about 16h pelaamisen jälkeen. Mutta täällä sitä ollaan. Aloitin pelin uudestaan, ilman mitään modailuita. Ja peli on vihdoinkin pelattu läpi.

Minulla on iso kasa haukkumista, joten hoidetaan positiiviset asiat ensialkuun pois alta, sillä haluan oikeasti antaa kehuja sinne minne ne kuuluvat.
Kolmosen sotilasshootterin sijasta tekijät ovat ottaneet oikeasti ison hyppäyksen taakse sivulle ja tajunneet että Mass Effectin on oltava jotain muuta kuin kapeissa käytävissä tapahtuvaa asemasotaa. Andromeda on vapaampaan seikkailuun keskittyvä tutkimusmatkailu-selviytymistä, mikä on todella reipas piristys kahden edellisen pelin suunnan jäljiltä. Se ottaa kaikista kolmesta edellisestä pelistä elementtejä, jättää jokaisesta niin hyviä kuin huonojakin elementtäjä käyttämättä ja yrittää oikeasti luoda jotain hieman erillaista.

Andromeda on täynnä todella hyviä ideoita niin juoniasetelman kuin pelisuunnittelunkin osalta. Kädessä olevaa omnitoolia tulee taistelun lisäksi käytettyä enemmän nyt ympäristön skannaukseen ja analysoimiseen ja mahdollisten etsivätöiden tekemiseen, mikä on todella Mass Effectmäinen suunnitteluratkaisu. Harmi vain ettei tälle pelimekaniikalle lopulta hirveästi keksitä luovaa käyttöä.
Tarinan lähtökohta on todella herkullinen ja täynnä kutkuttavaa lähtökohtaa aivan helvetin upeaan science fiction-seikkailuun. Oman aurinkokuntamme edustajat ovat leviämässä 600-vuoden matkustuksen päätteeksi uuteen galaksiin ja tutkimusmatka ei saa kovinkaan iloista alkua päämäärään saapuessa. Kaikki on mennyt päin helvettiä. Retket karismaattiset ja visionääriset johtajat ja näiden A, B ja jopa C-tiimit ovat kuolleet joko onnettomuuksissa tai kapinoissa ja uudisraivaajiemme tulevaisuus putoaa isolle kasalle D-tason varamiehistöä ja oikeiden tekijöiden assistentin assistentteja. Eikä asiaa paranna se että uudessa galaksissa oikein mikään ei ole niin kuin se satoja vuosia kestänyttä matkaa ennen luultiin olevan. Kivan uudisraivaajaseikkailun tilalla luvassa on selviytymiskamppailua ja poliitikointia ja kasvamista suuriin saappaisiin.
Mass Effect Andromeda on todella upea tilaisuus uuteen, puhtaaseen seikkailuun Mass Effectin ihmeellisessä maailmassa. Vailla alkuperäistrilogian taakkoja, kahleita tai juonikuvioita. Mahdollisuus uuteen ja upeaan maailmanlaajentamiseen ja oman, omilla jaloilla seisovan trilogian- tai jopa saagan perustamiseen....

....Mutta ongelma on että lähes kaikki kustaan aikalailla samantien. Koko Andromedan pelaaminen on kuin katsoisin upean rakennelman romahtamista naamani edessä, enkä voi tehdä sen pelastamiseksi mitään, sillä kaikki on mennyt pilalle jo aivan rakennelman perustuksia valaessa.

Ei muuta kuin avautumaan...

Niin pelin tekijät kuin hahmotkin tuntuvat siltä kuin seuraisin todellisten ammattilaisten sijasta jotain häröilevää, parikymppisten milleniaalien metrosexual-joukkiota joka on päättänyt lähestyä kaikkea bileiden kautta. KUKAAN ei ota MITÄÄN tosissaan. Kaikki heittävät vain läppää ja sarkastista metahuumoria 24/7. Tiimini jäsenten tärkein tulevaisuuden suunnitelma tuntuu olevan bileet ja yhteiset leffaillat, jotta kukaan ei vain kyllästyisi liian vakavaan peliin. Pelin alussa olin juuri saapunut tuntemattomaan galaksiin, 600-vuoden matkan päätteeksi, tehnyt uhreja vaatineen pakkolaskun tuntemattomalle planeetalle, yhteydet omalle alukselle olivat poikki, vihamielinen alienrotu hyökkäsi joka suunnasta niskaani kun tiimini yrittää selviytyä turvaan.... ja tiimikaverini heittää vain läppää miten vihollisella oli hämmentynyt ilme kun ampui tätä naamaan.... höhöhöö...

Jos alkuperäinen Mass Effect-peli oli ammattimaisilta tekijöiltä jotka rakastivat lajityyppiä, sen vakavia ja mielikuvituksellisia elementtejä, rikasta maailman rakentamista ja taustoittamista ja olivat koko elämänsä halunneet luoda rakastamiensa esikuvien kaltaista rikasta scifiä, niin Andromeda on sen sijaan alkuperäispelit lapsena pelanneiden 20v-teinipelaajien "Hei, kyllä mäkin osaisin tehdä Mass Effectin"-peli, joka on tehty siitä näkökulmasta että miten itsetietoisesti meikäläiset reagoisivat kaikkeen ympärillä olevaan jos nyt yllättäen kotisohvalta päätyisimmekin Mass Effectin maailmaan seikkailemaan.

Kaikki hahmot on kirjoitettu näsäviisaiksi ja itsetietoisiksi Marvel-hahmoiksi joilla on aina sivulause tai jopa kokonainen keskustelu tuhlattavana täysin turhaan hevonpaskaan. Varsinkin pelin ensimmäiset tunnit olivat tämän kanssa aivan painajaista. Minnekään ei koskaan olla menossa ilman vitsiä tai kymmentä, tai vähintään mahdollisimman höhö-tasoisen itsetietoista sivuhuomautusta, sillä miksi mihinkään pitäisi suhtautua asiaankuuluvalla vakaudella? Miksi matkustaa tuntemattomaan maailmaan, vaarojen keskelle, saada valtavasti vastuuta kun kaikki on alkanut mennä pieleen... ja miksi jättää hyvää itsetietoista läpänheittoa käyttämättä? Lopputulos on käsittämättömän outo sekamelska missä peli yrittää huutaa pelaajalle että NYT ON TOSI KYSEESSÄ... mutta kukaan ympärilläni ei ota mitään tosissaan. Eikä ongelma ole vain että porukka heittää mukanokkelaa läppää, vaan myös se tapa miten pelaajalle kirjoitetaan informaatiota maailmasta on todella heikkoa (amatöörimäistä) kirjoitustyyliltään missä juonellinen fokus on suurimman osan aikaa aina hukassa. Entisestään vain nousee arvostus alkuperäistrilogiaa ja erityisesti kahta ensimmäistä osaa kohtaan, missä dialogi oli aina jämäkän loogista ja kuin huomaamatta tekijät onnistuivat ujuttamaan maailmaan liittyvää informaatiota rivien väliin, ilman että pelaaja edes havahtui siihen missään muussa muodossa kuin loogisena tiedon saamisena, missä ihan sattumalta saatiin pääpointin lisäksi myös paljon informaatiota ympäröivästä maailmasta. Andromedassa kirjoitustyyli on hyvin erilaista ja todella kokemattoman kirjoittajan kirjoittamaa: Melkein koskaan ei ole menossa mitään kunnon juonellista keskustelua, vaan Ykkösprioriteetti kun tuntuu olevan sen pakollisen informaation syöttö pelaajalle ja se "kätketään" AINA mukanokkelaan vitsailuun niin että on ilmiselvää mitä tekijät yrittävät sanoa ja nämä luulevat vain olevansa nokkelia kätkemällä informaation kuljetuksen häröilyn sekaan. Pystyn niin selvästi näkemään kirjoittajat taputtamassa itseään selkään kun "Taas tuli taitavasti kätkettyä tulevan tehtävän informaatio vitsailun sivumaininnaksi.".

Avauduin tästä jo aikoinani kun kirjoitin tiivistelmää edellisestä, lyhyeksi jääneestä pelikerrastani, mutta uusi päähahmo, Pathfinder Ryder on todella kaameasti toteutettu pökäle. Jos ignooraan nyt sarkastisen vitsailun niin eniten kuvottaa miten pelaaja saa alkupuolen aloitusosion jälkeen uutena hahmona KAIKEN vastuun tuosta vain harteilleen ja miten kaikki automaattisesti alkavat kunnioittaa tätä suurena pelastajana. MGS5ssa on täsmälleen samanlainen tilanne missä hukattiin valtava mahdollisuus pelaajalta saavuttaa ympäröivien ihmisten luottamus kovalla työnteolla. Nyt kukaan ei edes vähäänkään epäröi kun kovasti koulutettujen ammattilaisten ja näiden varamiesten sijasta sankaritiimin johdon ottaa edellisen pomon parikymppinen lapsi. Kaikki vain napsahtaa nappulan painamisesta uuteen asentoon. Mikä helvetinmoinen potenttiaalin tuhlaus luoda kiehtovia jännitteitä, valtataisteluita ja ennenkaikkea motivoida pelaajaa tekemään suuria saavutuksia ja lopulta kasvamaan suuriin saappaisiin vaikka kaikki halusivat korvata tämän jollain paljon osaavammalla henkilöllä. Mutta nääh. Mitä turhia panostamaan tällaisiin pelaajan kehityskaariin. Annetaan kaikki vain kerralla ja siinä se.
Pahinta on että koko pelaajan squad on kirjoitettu täyteen pelkkää läpän heittoa ja häröileviä tyyppejä jotka ovat vain nimellisesti jonkin alan spesialisteja. Kyseessä on tämä kaamea nykypäivän kirjoittamistyyli missä käsikirjoittajilla ei ole enää mitään hajua miten kuuluu kirjoittaa vaikka tiedemies tai sotilaskomentaja tai lentäjä kuulostamaan ammatilaiselta tärkeässä tilanteessa, joten ratkaistaan ongelma sillä että nämä eivät puhu ollenkaan ammattilaisen tyyliin vaan heittävät vain överiä läppää hampurilaisista tai "hassulla tavalla" kuulostavat siltä ettei heitä kiinnosta ottaa tosissaan ollenkaan vakavaa tilannetta. Jos aikaisemmissa peleissä pelaajan tiimi oli täynnä työhönsä suhtautuvia superammattilaisia, eri kulttuurien edustajia, vaarallisia tappajia ja kiinnostavia persoonia täynnä henkilökohtaista historiaa, on se nyt täynnä näsäviisaita opiskelija-ihmismilleniaaleja jotka tulivat Andromedan galaksiin bilettämään ja hengaamaan. Jopa kaikki alien-rodut on kirjoitettu rodustaan huolimatta vain ihmisiksi, ihmisongelmineen ja ihmisasenteineen. Kun mennään kohti tuntematonta niin mikään ei ole kyllä niin coolia kuin tiimi jonka jäsenistä kukaan ei ota mitään vastaan tulevaa tosissaan. Peliä pilkkaavista meemeistä tuttu Addison oli itseasiassa vittuipäisyydestään huolimatta suosikkihahmojani, sillä ämmän käytöksen voi ymmärtää, koska tämä on valtavan stressin alaisuudessa, asemassa mihin hän ei koskaan edes halunnut ja kamppailee sortuvaa tilannetta vastaan, pitäen linnaketta pystyssä. Sama koskee päähahmon lyhyesti mukana olevaa isää, joka alkuperäisenä Pathfinderina on klassinen no-nonsense, karismaattinen äijäjohtaja. Olisin miljoona kertaa enemmin halunnut pelata pelin läpi isukilla kuin kummallakaan tämän lapsista.
Niin, pelaaja on siis valittavissa Ryderin perheen kahdesta sirarruksesta, Scott tai Sarah Ryderista. Itse kun olen niin naisellinen, niin valitsin elämääni piristämään kauniimman sukupuolen.... mikä saattoi olla virhe sillä kiinnostavan hahmon sijasta sain vastaan turhauttavan pikkutytön, johon en uskonut sekunttiakaan. Olen aina Mass Effecteissä yrittänyt pelata mahdollisimman loogista ja hyvää symppis-johtajaa, joka tilanteen tullen kuitenkin tekee tiukkoja ratkaisuja. Mutta Andromedassa halusin pelata kylmää sosiopaattia joka tapattaisi tiimiläisiään kun nämä alkaisivat menettää fokusta tehtävästään. Tai vähintään johtaa tiimiäni nollatoleranssilla minkäänlaista häröilyä kohtaan kun kymmenien tuhansien matkaajien kohtalo on käsissämme. Mutta se ei ole mahdollista. Alkuperäistrilogiassa pelattua Shepardia pystyi roolipelaamaan symppiksenä, neutraalina tai kusipäänä. Mutta Andromedan Pathfinder Ryder on joko näsäviisas milleniaali-häröilijä tai näsäviisas semi-ammattilainen. Suuntasin enemmän näsäviisaan ammattilaisen pelisuuntaan missä valitsemani keskusteluvaihtoehtoni olivat aina mahdollisimman kylmään logiikkaan meneviä. Ja se auttoi jonkin verran pääsemään yli tiimini aivan kaameasti häröilystä.
Täytyy myös sanoa että pelaamani päähahmon naispuolinen ääni on tuskastuttavan kömpelö, sillä dialogi ja ohjaus kuulostaa juuri siltä että näyttelijää on vain käsketty olemaan mahdollisimman kömpelö ja nolo sanojensa osalta.

Ainut tiimiläinen josta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa on tiimini Krogan-soturi, Drack. Kai se vanha sanonta pitää paikkansa että kun seikkailuun haluat mennä, niin varmista että tiimissäsi on vähintään yksi Krogan mukana, ihan vain suoraviivaista tehokkkuuta tuomaan. Mutta siis joo, jos seikkailun päätteeksi haluan antaa yhdelle kaverille taputuksen olalle niin se on Drack. Hyvä tyyppi. Kiitos kun olin mukana piristämässä synkkää päivää.


Uusia avaruusrotuja on tarjolla vain kaksi (tai noh, Kolme, jos muinainen konekansa lasketaan) ja molemmat ovat Mass Effect-peliksi todella surkeaa tasoa. Kummatkin muistuttavat niin toisiaan kuin toisesta galaksista saapuvaa ihmistä olemukseltaan, tavoiltaan, puvustuksiltaan, aseistuksiltaan ja jopa sisustuksiltaan. Ja tuntuvat joltain roskakorista löydetyltä alkuperäis Mass Effectin hylätyltä concept artilta. On aikamoinen fiiliksen tappaja kun päähenkilömme matkustavat mystiseen, vieraaseen galaksiin ja heti ensisekunttina molemmat vastaan tulevat rodut näyttävät, kuulostavat ja käyttäytyvät kuin ihmiset. Kaikki puhuvat englantia ja kaikilla on normaalit ihmisten arkiset ongelmat menossa. Ei mitään tunnetta tuntemattomasta kulttuurista tai ajatuksella luoduista sivilisaatioista.

Paska hahmosuunnittelu ei kuitenkaan ole pelkästään Andromeda-galaksin alieneiden yksinoikeus, sillä myös Milkey Way-galaksin uudisraivaajat ovat täynnä sellaista suunnittelufilosofiaa että koin kutkuttavaa tarvetta poistaa koko pelin asennuksen koneeltani. Andromeda on klassinen esimerkki siitä miten tekijöillä on vapaa pääsy Mass Effectin lavastuksiin ja puvustuksiin, mutta näistä pintapuolisista elementeistä huolimatta on selvää että tekijät eivät todellakaan ole samoja kuin alkuperäistrilogialla. Täysin erilaisen suunnittelu- ja maailmanäkemysfilosian omaava tiimi on nyt saapunut puikkoihin ja sitä ei hämää pelin nimi tai edes alkuperäistrilogiaan viittaavat fanservicet. Mass Effect 3sesta alkaa sarjan rappeutuminen ulkoisen designin osalta. Moni tuskin silloin vielä edes huomasi mitään kun "kaikki oli osa trilogiaa", mutta suunnittelufilosofia oli muuttunut. Kaikki oli sotilasshootteria ja ulkonäköpuolelta yliseksistämistä. Kahden ensimmäisen Mass Effectin loogisen tuntuinen design oli alkanut kadota.
Andromeda vähentää seksistämistä ja tilalla on jotain mille on vähän vaikeaa antaa yhtä selkeää nimitystä, mutta kutsuisin uutta tyylisuntaa jonkinlaiseksi yhdistämiseksi nykypäivän muotilehtiä ja nuorison trendejä. Mass Effectin maailman ehdoilla meneminen ei ole ollut looginen tapa lähestyä esimerkiksi hahmosuunnittelua, vaan tärkeintä on tunkea peli täyteen muotilehtien kuumimpia hiustyylejä ja räikeitä metrosexual-bi-väriratkaisuja. Aika moni pelin hahmoista on minulla mielessä enemmänkin järkyttävän kampauksensa kuin persoonansa osalta.
Pelisquadini kakkostyyppi, Cora on malliesimerkki ilman loogista ajattelua tehdystä hahmosuunnittelusta missä tärkeintä on tehdä jotain stylistiä ilman että edes mietitään että tämä ei mene ollenkaan yhteen kyseisen hahmon persoonan tai aseman kanssa: Sille on hyvä syy miksi modisivustot ovat juuri Coran osalta täynnä vaihtoehtoisia ulkonäkömodeja sillä tiimini tiukaksi kommando-kersanttihahmoksi Cora näyttää ulkonäöltään joltain hiussalongin stylisti-kampaajalta. Eikö ihan aikuisen oikeasti KUKAAN mieti enää tällaisia asioita kun juttuja suunnitellaan? Jeesus christ....
Hiustyyleistä muutenkin: Miksi kaikilla hahmoilla tuntuu olevan muotilehtien kuumimmat ja oudoimmat kampaukset ja mitä överimmät hiusvärit? Kävellessäni ympäristössä, jokatoisella on pinkit, violetit, vihreät hiukset. Miksi kaikki näyttävät kasvoilaan siltä kuin olisivat hotimpia metrosexual-malli-ikoneita? Miksi kukaan ei näytä siltä kuin oltaisiin jossain missä trendikkäimmät hiustyylit ja coolit vaatetukset olisivat viimeisimpiä asioita mitä tulisi mieleen? Ärsyttää jo se että joudun kiinnittämään niin paljon huomiota tällaiseen asiaan, mihin ennenvanhaan ei tullut edes ajatusta kiinnittää huomiota koska "kaikki oli kunnossa". Jopa niin yksinkertainen asia kuin päähenkilön kutsumanimi ärsyttää minua. Alkuperäisissä Mass Effecteissä päähahmoa kutsutaan joko Shepardiksi tai Komentajaksi. Ja se tuntui loogiselta, sillä niitä kahta hahmo oli. Uusi sankari on kutsumanimeltään joko Ryder tai Pathfinder ja tuo Pathfinder kuulostaa vain niin... helvetin vammaiselta kutsumanimeltä kun sitä kuulee jokaisen suusta. Varsinkin kun hahmoni on juuri sekunttia aikaisemmin saanut ilman minkäänlaista koulutusta kyseisen roolin itselleen. Pelihahmoni, parikymppinen pikkutyttö joka on juuri saanut tittelinsä, kävelee paikalle ja kaikki reagoivat kuin itse Paavi olisi saapunut valtiovierailulle. "Hello Pathfinder", "Can we talk, pathfinder?", "What is it, pathfinder?". Ärsyttävää. Eikä vähiten siksi että.... hahmolla ei ole oikein mitään pathfindaamista. Olemme vain tyyppi (tai tyyppitär) jolle kaikki oksentavat mitä turhanpäiväisempiä pikkuduuneja paikoissa missä toiset ovat jo käyneet ennen meitä.

Paikoitellen pelin tarinankuljetus/kirjoitus on aivan amatöörimäisen surkeaa räpeltämistä. Tuijotin ruutua vain suu auki järkytyksestä kun päähenkilö löytää uuden muukalaisrodun, galaksista minne on juuri saapunut 600 vuoden matkustuksen jälkeen. Laskeutuu näiden planeetalle, keskelle asutusta, kävelee avaruusaluksensa rampin alas verkkarit päällä, kädet ylhäällä ja kertoo haluavansa olla näiden kaveri, ja kahta minuuttia myöhemmin koko alien-sivilisaatio alkaa jutskata tälle kuin vanhalle kamulle, pyytelee palveluksia ja sitten jo seikkaillaan bestiksinä yhdessä. Niin, ja tottakai KAIKKI puhuvat jo ensikohtaamisella englantia jotta ei vahingossakaan tarvitsi tuhlata aikaa hienovaraisiin suhteen rakentamisiin, jännitteisiin ja kielten oppimisiin. Pelistä puuttuu täysin eri asioiden välivaiheet. Joko ollaan tai sitten ei olla. Välimaastoa ei ole. Ei ole minkäänlaista tunnelmointia, ei vaikeita tilanteita, ei tyylikästä jännitteen rakentamista, ei kuumoittavaa jännitystilannetta siitä mitä on tulossa, ei epäselvyyttä vieraan kielen kanssa. Ei mitään. Mennään vaan. Siis Oikeasti, mitä helvettiä on tapahtunut ennen niin ilmiselvän loogiselta tuntuneelle suunnittelulle missä asiat rakentuvat toisensa päälle, asioiden eteen nähdään vaivaa ja kun jotain saavuttaa niin se oikeasti tuntuu saavutukselta? Nyt kaikki on vain whatever-häröilyä. Mahdollisimman nopeasti yhdestä vaiheesta toiseen menemistä, vailla siirtymähetkeä. Kaiken voi vain kuitata vitsillä tai parilla ja sitten jo eteenpäin. Alkuperäistrilogian luomia, sydämmentykytystä nostavia valintatilanteita ja hienovaraista diplomatiaa ei ole enää olemassakaan, vaan kaikki muistuttaa minua enemmänkin Georgen Phantom Menacesta: Laiskasti, yhdellä versiolla läpikirjoitettu pannukakkukäsis, johon kukaan ei ole ehdottanut jännittäviä parannusideoita ja kiehtovia yksityiskohtia tehostamaan käsistä.

Luojan kiitos tarina paranee ensimmäisen 16-18 pelitunnin jälkeen ja täysin sopimaton vitsailukin vähenee. Alkupuoli oli aivan kaameaa seurattavaa ja en kyllä ketään voi syytää jos peli jää näiden ensimmäistä tuntien aikana kesken. Mutta kun tarina ja hahmot hieman alkavat ottamaan itseään niskasta kiinni, alkaa Andromeda vihdoin saamaan fokusta tekemiseensä. Ensimmäisen kerran olin 44 tunnin kohdalla vähän kiinnostunut että mitäs mitäs mitäs nyt tapahtuu... ja pari ihan kätevää yllätyskäännettäkin tapahtui, joista kiinnostavin liittyi päähenkilön omaan perheeseen. Mutta siinäpäs se ongelma onkin: Koko alku on vedetty pelkäksi häröilyksi, niin on hieman vaikeaa nauttia talosta, joka on rakennettu päin helvettiä. Kun juoni alkaa vihdoin liikkua, kun alussa mukavan hienovaraisesti viriteltyjä asioita yhtäkkiä aletaan lunastaa, niin huomasin että se meni minulla yhdestä korvasta sisään ja tuli toisesta ulos, enkä oikein mistään ollut pahemmin kiinnostunut. Ja jokainen vastaantuleva hahmo lähinä kutitti ärsytysmittareitani joko persoonallisuudellaan tai ulkonäöllään. Ja se on aikamoinen saavutus Biowaren roolipeliltä. Tuntuu kuin eläisin jossain painajaisessa nykyään. Kaikki on vaan paskaa...
Todellinen järkytys itselleni oli kuitenkin the lopetus itse. Minulla oli kirjaimellisesti suu auki järkytyksestä kun lopputekstit ilmestyivät ruudulle. Ensinnäkin itse The Loppufinaalia EI rakenneta pelaajalle mitenkään. Yhtäkkiä vain huomasin kesken kaiken että "Hetkinen... onko tämä viimeinen tehtävä kun jokapuolella on avaruustaistelua ja jokainen pelin aikana kohtaamani heppu ilmestyi yhtäkkiä auttamaan minua?". Lopputekstit olivat absurdi hetki sillä minulla oli suurinpiirtein yhtä pitkä lista menossa päässäni juonielementtejä tai tehtäväannoista jotka EIVÄT saanet minkäänlaista päätöstä pelin aikana. Siis kirjaimellisesti KAIKKI jätetään kesken. Oli sitten kyse isoista juonikuvioista tai pienistä sivujutuista. Mikään ei saanut minkäänlaista ratkaisua. Siis mitä helvettiä? Vaikka nuuskin ja tutkin vaikka mitä kartan kolkkia, en onnistunut edes ainuttakaan squadini Loyalty Missionia saamaan aktivoitua... Öööh what? Muutenkin pelin tehtäväsuunnittelu on joko rikki tai aivan helvetin huonosti rakennettu. Sivutehtävät saattavat helposti jäädä kesken koska seuraava kohta tehtävässä ei aktivoidu. Saatat seurata kohteesi jalanjälkiä omnitoolisi skannauslaitteella... mutta ne eivät johda mihinkään. Saatat ajaa planeetalla koordinaatteihin mitä kartassa osoitetaan ja tehtävänannossa ohjeistetaan... mutta siellä ei tapahdu mitään. Aloin hämmentyneenä tutkia The Internetistä asiaa? Ja joko ilmeisesti en ollut paikalla oikeassa kohtaa peliä tai sitten en ollut suorittanut 1-2 mitätöntä sivujuttua samalla kartalla ensin -mitkä eivät ilmoittaneet pelaajalle itsestään mitenkään.

Mitä itse pääjuonikuvioon tulee, niin jos ignooraan sen että kyseessä on supertylsä lässyn lässyn tuhanteen kertaan nähty, mahdollisimman kliseinen ja intohimottamasti kerrottu juonipieru, niin eniten raivostuttaa ettei juonta ole kerrottu eheästi tai pelaajalle ei anneta edes kokonaista juonta, vaan tuntuu että olisin puraissut pienen palan kaupasta ostamastani Saarioisten pakastepitsasta. Näen jo nyt mielessäni miten nettifoorumit täyttyvät "Tämä on vasta trilogian ensimmäinen osa! Ei juonen edes kuulu ratketa vielä ekassa osassa!"-hevonpaskaa. Ongelma on siitä että emme saa minkäänlaista kunnollista juonikuviota koettua yhden ainoan pelin aikana. Kun vertaa vaikka Mass Effect 1-3een tai Metal Gear Solid 1-3een niin jokainen näistä oli oma, itsenäinen, kokonainen pelinsä. Jokainen niistä oli tehty omaksi kokonaisuudekseen missä näkyi "Tämä on ainut peli minkä voimme koskaan tehdä, joten tehdään siitä paras mahdollinen leffakokonaisuus". Andromeda pyrkii selvästi olemaan enemmän tv-sarja, mutta se ei onnistu olemaan edes yhden kauden pituinen teos, vaan peli tuntuu enemmän siltä kuin olisin nähnyt vasta 4-5 ensimmäistä jaksoa sieltä täältä kauden 12sta jaksosta. Siis... ei voi muuta sanoa kuin tämä nykypäivän käsikirjoitustapa niin elokuvissa, tv-sarjoissa kuin peleissäkin on aivan saatanan syöpää. Mitään ei kerrota kunnolla, vaan katsojalle annetaan lähinnä murusia ja tyhjää ilmaa J.J. Abhrams-tyylisillä Mystery Box-hevonpaskalla sillä tekosyyllä että "Sormustenherrakin oli trilogia". F****


Pelisuunnitelu edustaa nykypäivän pelifirmojen sokeasti joka-ikiseen-peliin automaattivaihteella laitettavia suunnitteluratkaisuita ja "avoimen maailman" trendejä. Eli Valtavan isoja pelialueita, täynnä turhanpäiväistä pikkunypertämistä vailla kunnon muuta pointtia kuin pelaajan ajan tuhlaaminen. Noh, mutta toisin kuin esim MGS5sen tyhjät kartat, Andromedan maailman sentään sisältävät Jotain. Jos pelillä olisi jokin toinen alanimi kuin Andromeda, niin se olisi Busywork. Samasta syystä lopetin akoinaan Dragon Age 3sen pelaamisen parinkymmenen tunnin jälkeen kun loputon grindaaminen tyhjissä kartoissa juoksentelu vain jatkui ja jatkui eikä hahmo tai tarina kehittynyt oikein mihinkään suuntaan. Dragon Age 3 tuntui peliltä joka oli suunniteltu MMO-peliksi mistä oli vain poistettu lopullisesta versio nettipeli mutta muuten pidetty pelisuunnittelu. Andromeda tuntuu reippaasti pienemmäksi skeilatulta verrattuna Dragon Agen kolmanteen osaan, mutta pohjasuunnittelu tuntuu silti hyvin samanlaiselta. Mukana on paljon pintapuolista, näennäistä pelimekaniikkaa kuten MS3sta ja Dragon Age 3sta lainattuja iskujoukkojen komentaminen tukikohdasta, joka on lähinnä täysin muutaman tekstiruudun edessä tapahtuvaa mitätöntä näpertämistä. Itse pelipuoli tarjoaa turhanpäiväistä juoksuttamista valtavissa kartoissa missä "Pelaaja voi luoda omat tarinansa".
Aina silloin tällöin huomasin olevani sivutehtävissä hetkellisesti kohtalaisen kiinnostunutkin, mutta nekin hetket lässähtivät aika nopeasti kun tapahtumat eivät yleensä johtaneet yhtään mihinkään. Juoksin yhden hahmon luo. Klikkasin keskustelu ja sitten juoksin toisella planeetalla toisen hahmon luo, klikkasin keskustelua tai Juoksin jonnekkin, ammuin kaikki ja sitten tehtävä unohdettiin. Onhan se hienoa että otetaan uusi suunta pelisarjalla, mutta tiukka ja jännittävä narratiivinen kerronta on nyt korvattu yhdentekevällä autiolla pelimapilla missä voi vapaasti kruisailla tekemässä sitä ja tätä uudestaan ja uudestaan. Ja puhumattakaan siitä että tunnelmaa tai mystisyyttä ei koko pelistä löydy ollenkaan vaikka pitäisi olla kyseessä tuntemattomien korpimaiden tutkiminen. Kaikki on vain niin... plaah. Kaikki vain on, mutta mitään ei ole tehty kiinnostavaksi.
Alkuperäisen Mass Effectin Mako-ajeluosuuksista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin ne olivat supertunnelmallisia, täynnä tunnetta suuressa kosmoksessa seikkailusta ja tuntemattomien korpimaiden tutkimisesta, siellä missä kukaan ei ole koskaan käynyt. Andromeda ei kertaakaan onnistu tarjoamaan vastaavanlaista kokemusta omissa vapaissa seikkailuissaan. Vaan kaikki on jo tutkittu, sillä jopa oma uudisraivaajatiimi on myöhässä kun ensimmäiset joukot saapuivat Andromedan galaksiin jo vuotta aikaisemmin ja ovat nyt jo tutkineet ja asuttaneet kaiken. Vau, helvetin hienoa.... Pelaaja ajelee omalla, varsin mauttomalla ralliautollaan ympäri karttoja ja välillä pysähtyy ampumaan kaikkea. Pelaaja on kuin myöhässä juhliin saapuva villin lännen ratsastaja joka lähinnä tulee sinne, missä kaikki muut ovat jo käynneet ja yrittää korvata menetyksensä keräämällä muiden laatikoista löytyvät kamat taskuunsa. Plaaaah.
Pelimaailmat on jaettu eri aurinkokuntiin ja niissä aina yhteen planeettaan per järjestelmä, missä pääset seikkailemaan. Valitettavasti ainakin itse koin tämän järjestelyn jotenkin vain todella sekavaksi. Aina jouduin etsimällä etsimään sitä yhtä viidakkoplaneettaa kun ei ollut selkeää mielikuvaa missä mikäkin oli. Ja jopa valikot ovat aivan vammaisen monimutkaiset. Jos haluat löytää sivutehtävälistan, niin se löytyy inventariosta useamman alilistauksen alta ja planeettojen perusteella. Plaah, miten voi olla näin yksinkertainan asia niin vaikeaa?

Parhaimmillaan peli on itse toiminnassa ja luojan kiitos että jostain minulla ei ole mitään kunnollista valittamista. Toiminta on selkeää ja hyvää ja tiimikaverit toimivat mukavan tehokkaasti (ja omatoimisesti) taisteluissa tukena. Meno on ehkä vähän persoonatonta ja se viimeinen munakkuus hommasta puuttuu, mutta kaiken pettymyksen jälkeen en jaksa alkaa kitistä tällaisesta. Lisämenoa taisteluun antaa pelaajan selässä oleva jetback jolla voi tehdä kivoja, about nelimetrisiä loikkia ilmaan niin maailman tutkimisen kuin taistelunkin keskellä. Hetkessä taistelun pahimmasta keskiöstä pois loikkaaminen ja uudelleen itsensä asemmoitaminen suojaräiskintää varten on mukavan kätevää. Toiminta pelastaa paljon ja aina silloin tällöin on kivan tyydyttävää pudotella vastustajia kiikarikiväärillä tai erikoiskyvyillä taistelun toiselta puolelta. Menossa on vauhtia ja viholliset liikkuvat mukavan elävästi jottei asemasotia pääse liikaa syntymään.
Suosikkitiimiläiseni kentällä olivat Krogan Drack ja ihmiskommando Cora jotka tuntuivat nopeasti saavan vahinkoa aikaan. Ja kun itse tunsin oloni kulman takaa ampuvaksi prinsessaksi, niin Drack ja Cora tuntuivat juoksevan vihollisten kimppuun ja teilaavan näitä puolestani. Kaikki muut hahmot jäivät aika nopeasti sivuun vaikka esim Turian Vetra vaikutti myös varsin hyvältä tiimiläiseltä. Asari Peebee ja pakkomusta Liam olivat todella plaah. Uusi muukalaistuttavuus Jaal kävi itseasiassa varsin hyviä keskusteluita Drackin kanssa ajomatkojen aikana, mutta siinäpä se. Täytyy kuitenkin sanoa että on outoa pelata Mass Effectiä missä omasta tiimistä on näin vähän mitään sanottavaa...

Pelin käyttämä Frosbyte-engine on kyllä komean näköinen. Ympäristöt ovat komeita ja varsinkin valaistus on todella realistisen tuntuista. Ihailin varsinkin superrealistisia erämaa-maisemia ja miten realistisesti valo käyttäytyi niissä. Ja realistinen onkin juuri se yksi asia mitä mietin, sillä aivan kuten Mass Effect trilogian Legendary Edition, myös Andromeda on pudottanut alkuperäispelien elokuvallisen visuaallisuuden pois ja korvannut sen realistisemmalla visuaallisuus tyylillä. Joo hienon näköistä, ja usein ihailin välinäytöksissä kivasti käyttäytyvää valoa -erityisesti oudoissa Remnant-koneiden maanalaisissa onkaloissa. Mutta samalla peli on myös aika tasapaksun tylsää yleisilmeltään, sillä aivan kuten pelin sisältökin, myös grafiikka on vain "tehty", mutta sellainen jämäkkä visio ulkonäöstä tuntui kuitenkin puuttuvan.

Andromeda on peli joka kaipaisi aivan helvetinmoista fani-overhaul modia joka muuttaisi kaiken "paremmaksi". Hiustyylit ja vaatetyylit vaihtoon, väriteemat kuntoon, välinäytöksistä turha paska pois, mutta välinäytöksiin oikeaa tavaraa myös tilalle, seikkailuun enemmän mystisyyttä, atmosfääriä ja tunnelmaa tuovaa musiikkia ja äänisuunnittelua ja yleisestikin mystisyyttä tuntemattomiin maailmoihin ja niin eteenpäin... mutta fakta on ettei tätä peliä voi pelastaa niin fanimodit kuin tekijöiden omatkaan päivitykset. Sillä valuvirhe on tapahtunut niin varhaisessa vaiheissa tuotantoa, sen ensinmäisimpinä metreinä ettei perustuksia valatessa syntyneet ongelmat voi muuttua ellei koko projektia aloita alusta. Ja se on kyllä aika kaamea lähtökohta pelille..

Mass Effect Andromeda on lähinnä nimellisesti Mass Effect. Todellisuudessa on laimennettu ja mauton ja paikoitellen jopa amatöörimäinen scifiseikkailu vailla minkäänlaista tunnelmaa, jännitettä tai koukkua. Se vain on, eikä mitään muuta. Toiminta oli kivaa, mutta se ei paljon lopputulosta pelasta. Mitä helvetin potenttiaalin tuhlausta! Peli ei sentään pistä vihaiseksi niinkuin vaikka MGS5, mutta todella tyhjän ja pettyneen olon peli jättää. Suuren science fiction-seikkailun tilalla on vain kilometrien edestä isojen pelijulkaisijoiden tarkasti mittatilattua ja tyhjää busy workkia ja check-listojen yliviivausta. Skannataan ympäristöjä ja juostaan näsäviisastelu-keskustelusta toiseen. Välillä ammutaan kaikkea. Markkerit kartalla ja ruudulla osoittavat metrilleen aina minne pitää mennä ja ei tarvitse muuta kuin seurata seuraavaa markkeria. Kaikessa on todella Laiska, visioton ja ennenkaikkea ilman mielenkiintoa tehty yleisfiilis. Asiat on vain tehty, mutta mitään ei ole tehty mielenkiintoiseksi. Kokoa tällä pelillä on, mutta sen koon sisällä on hyvin vähän mitään.
Olipa lässähdys. Mutta näin se menee. Kun elää tarpeeksi pitkään, ehtii todistaa kuinka kaikki itsellesi rakkaat asiat saavat anaaliraiskauksen...

Uusi Mass Effect?

Enemmänkin Meh Effect.

[PT2]

Pelihahmoni, parikymppinen pikkutyttö joka on juuri saanut tittelinsä, kävelee paikalle ja kaikki reagoivat kuin itse Paavi olisi saapunut valtiovierailulle. "Hello Pathfinder", "Can we talk, pathfinder?", "What is it, pathfinder?". Ärsyttävää.

Ei hitto mitkä Vietnam-fläsärit vilkkui silmissä kun kävin tätä muistelemaan

Mulle Andromeda oli niin keskinkertainen toimintaseikkailu kuin olla ja voi. Vastaavia pelejä tulee oikealta ja vasemmalta ihan kokoajan, eikä siinä ole mitään mihin tarttua tai mitä muistella. Sen pelasi läpi tonninseteli-ilme kasvoilla eikä mikään pelissä oikeastaan herättänyt mitään ajatuksia suuntaan taikka toiseen. Paitsi juurikin se kaikenmaailman pikkujuttujen tekeminen, jota nyt vaan pitää olla jokaisessa avoimen maailman pelissä. Enempi parempi tai jotain. Tungetaan pieniä "kerää kiviä"-tehtäviä peli täyteen niin saadaan syvyyttä ja pituutta!

En ole muita Mass Effectejä pelannut, joten en osaa sanoa onko Andromeda parempi tai huonompi kuin muut, mutta veikkaan aika vahvasti jälkimmäistä.

PS: Ehkä jollain sairaalloisella tavalla odotan sitä, kun silence pääsee Resident Evil 3 Remaken kimppuun

[Highwind]

PS: Ehkä jollain sairaalloisella tavalla odotan sitä, kun silence pääsee Resident Evil 3 Remaken kimppuun

Odotan innolla tätä arvostelua. Olen siinä vähemmistössä joka oikeasti tykkäsi pelistä, noin pääosin.

[Silence]

METAL GEAR SOLID 3 : Snake Eater/Subsistence (HD Collection, Ps3)

Päädyin hetken mielijohteesta pelaamaan pitkästä aikaa Metal Gear Solid 3n läpi.

Täytyy sanoa että olipa virkistävä kokemus.

MGS3 tuntuu oudon freshiltä ja avaramieliseltä peliltä verrattuna edeltäjiinsä. Poissa on kankeus pelisuunnittelussa, edellisten osien kaavat ja tarinankerronnat. Tuntuu kuin tekijätiimi olisi sama, mutta johdossa olisi aivan uusi pelisuunnittelija. Ehkä joku edellisten pelien assistentti joka on nyt päässyt suunnittelemaan oman pelin, tuoden sarjaan todella paljon uutta energiaa ja jämäkkyyttä. Parhaiten tämä näkyy niin rytmissä, tarinankerronnassa kuin hahmoissakin. Kaikki on vain täynnä energiaa, ytimeikkyyttä ja kolmiulotteisuutta.
Edellisten osien (sekä varsinkin tulevien osien) pelisuunnittelu, melankoollinen ja hidastelevat tarinankerronta ja yliraskas hahmojen käyttö on kokonaan poissa ja tilalla on tiukasti kerrottu, nopealiikkeinen vakoojathrilleri 1960-luvulta joka ei milloinkaan tunnu hukkaavan fokustaan tai unohda käyttää hahmojaan tai ympäristöjään kokonaisuuden syventämiseen. Ja tästäkin huolimatta peli ei milloinkaan luovu tai kompastu ylimääräisiin sivukirjoituksiin. Päähahmon pomollakin on kaiken vakavuuden keskellä aina aikaa luennoida suosikkielokuvistaan parin luennon verran, eikä homma milloinkaan onnistu tuntumaan siltä kuin aikaa tuhlaantuisi turhanpäiväisyyksiin.
Oikeastaan vasta aivan loppufinaalissa tuntui että hommaa venytetään hieman liikaa, mutta muuten peli selviytyy alusta loppuun kunniakkaasti. MGS2 varsinkin kärsi paikoitellen todella ylipakatusta juonenkertomisesta missä unohduttiin välillä puhumaan milloin mistäkin turhanpäiväisyydestä. Mutta tällaiset hairahdukset ovat MGS3ssa kokonaan poissa -tai vähintäänkin trimmattu todella lyhyiksi hetkiksi. Ikinä ei hairahduta fokuksesta vaan aina mennään jatkuvasti eteenpäin ja tapahtumat kehittyvät. Tuntuu oudolta että ainakin credittien mukaan tekijätiimi on aikalailla sama kuin ennenkin ja Kojima on taas kerran pääpieruna johdossa. Jopa pienet taukohetket kuten päähenkilö alas istahtaneena, keskustelemaan jonkun kanssa, toimivat enemmänkin hengähdyshetkinä tasapainottamassa kokonaisuuden terävempiä hetkiä kuin tuhoamassa kokonaisuutta lässynlässyllään. Elokuvatermejä käyttäen tuntuu siltä kuin tällä teoksella olisi todella hereillä oleva leikkaaja joka on kasannut todella terävän ja jämäkän kokonaisuuden isosta kasasta materiaaleja.

Vaikka MGS-sarja on täynnä ikimuistoisia hahmoja, niin mikään sarjan osista ei tuo mukaansa yhtä kolmiulotteisia hahmoja kuin tämä osa. Kaikki keskeiset hahmot ovat edellisten osien informaatioboxien sijasta alusta loppuun mietittyjä eläviä hahmoja joilla kaikilla on kunnolla mietityt paikat ja motiivit tarinassa ja tuntuvat elävän tapahtumissa omaa elämäänsä omilla motiveillaan, eivätkä vain odota pelaajaa ilmestyväksi. Varsinkin The Boss ja Nuori Ocelot ovat MGS3ssa helposti koko sarjan parhaimmat hahmot mitä sarjaan on koskaan kirjoitettu ja molemmat pursuavat karismaa ja terävää kolmiulotteisuutta kirjoituksen lisäksi myös niin ääni kuin animaatiopuolella. Kokoajan huomaan vain analysoivani mitä Ocelot ja The Boss miettivät pienen pienissä reaktiokuvissaan kun kasvoilla väreilee pienen pieniä sanattomia reaktioita. Ja se on aikamoinen suoritus PS2-peliltä.
Jopa uusivanha pelihahmomme Naked Snake on saatu kirjoitettua täyteen yllättävän paljon persoonallisuutta ja pieniä vivahteita. Kyynisen ja pessimistisen Solid Snaken sijasta uusi päähahmomme Naked Snake on nuori kommandomies, naisten muodoille heikko, sikaria tuprutteleva asehullu joka luennoi läpi pelin aseiden yksityiskohdista kuin minä elokuvatriviasta. Jopa niin överi juttu kuin Snaken silmistä tapahtuva Evan kaula-aukon vakoilupervoilu on saatu rakennettua osaksi hahmon pelin aikana tapahtuvaa kehitystä kun Snake alkaa löytää fokuksen loppua kohden. Tämä vain tuntuu peliltä missä joka-ikinen-pienikin-juttu on vain saatu mietittyä paikoilleen ajatuksella. Jopa Kojiman kaamein puoli, eli todella överi pervoilu on saatu tässä osassa kunnolla perusteltua ja rakennettua osaksi kokonaisuutta, sillä 1960-luvun kylmän sodan kuuma agenttiseikkailu on täynnä klassisen seksuaallista jännitettä päähahmomme Snaken ja femme fatale-vakooja Evan välillä. Puhumattakaan todella hienovaraisesti esitetystä Snaken ja tämän mentorin The Bossin suhteesta joka on kirjoitettu todella taidokkaasti ja Kojiman normaalia lähestymistä poiketen harvinaisen kypsästi.

Ehkä ainoan isomman valitukseni peli saa David Hayterin keskinkertaisesta ääninäyttelystä pääosassa sillä mies ei ole lähimaillakaan niin laadukas suorituksessaan kuin kaikki muut ympärillään. Kuulemma Kojima alunperin tahtoi Kurt Russelin Snaken rooliin tässä pelissä... ja tuota miettiessäni se kuulostaisi aivan perhanan komealta roolitukselta. Ongelma on myös se että Solid Snaken ääni on aivan liian ikoninen ja MGS3ssa pelataan kuitenkin eri hahmoa, joten nyt jos koskaan olisi ollut täydellinen hetki antaa oma itsenäinen ääni tuoreelle hahmolle. Hayerin ollessa kuvioissa homma tuntuu vain entistä sekavammalta kun hahmon näkeminen omana hahmona, eikä vain oudosti käyttäytyvänä Solid Snakena on todella vaikeaa. Kun Kojima alkoi MGS5ssa uudelleencastaamaan hahmoa Kiefer Sutherlandilla, niin silloin se oli jo myöhäistä ja ratkaisu oli aivan helvetin typerää.

Pelaamani versio on siis alkuperäisen pelin vuotta myöhemmin julkaista Subsistence-versio, minkä suurin muutos pelimekaaniikassa on valmiista lukitusta MGS-yläviistokuvakulmasta Snaken ympärille vapaasti pyöriteltäväksi tuotu pelikamera. Vaikka alkuperäisessä kameramallissa ei sinänsä ole mitään huonoa, on se kuitenkin hankala kuvakulma kolmannen pelin alkuperäisjulkaisussa, sillä ympäristöt ovat pelaajalle huonommin esillä ennakoitavissa, sillä kenttäsuunnittelu on muuttunut edellispelien käytävähiippailusta putkissa tapahtuvissa viidakkokentissä etenemiseen. Varsinkin kolmannen osan suurin pelillinen muutos, eli yläkulmassa olevan tutkaruudun poistuminen muuttaa pelaajan fokusta kokonaan varsinaiseen peliruutuun kohdistuvaksi ja täten on ehdottomasti tärkeämpää että pelaaja näkee kunnolla mitä tekee. Varsinkin jos peliä alkaa heti edellisen osan jälkeen pelaamaan niin huomaa miten sisällä syntyy hetkellisesti pieni paniikki kun tajuaa ettei voi enää luottaa yläkulmassa pelitilannetta näyttävään tutkaruutuun. Paras ratkaisu tuntuu kuitenkin olevan yhdistelmä molempia kameratyylejä, sillä vaikka eteneminen on sujuvaa vapaan kameran käytöllä, niin tattia kätevästi painamalla pääsee helposti alkuperäiseen etäisempään kuvakulmaan joka kieltämättä usein auttaa samaan paremman kokonaiskuvan pelaajan tilaanteesta varsinkin ahtaammilla pelikentillä.

MGS3 on siitä hauska peli että se on sitä tyydyttävämpi kokemus, mitä vaikeammalla vaikeustasolla sitä pelaa. Mitä enemmän on valmis näkemään vaivaa pelissä etenemiseen, ongelmien ylitsepääsemiseen ja läpäisyyn, sitä suurempi voittajafiilis loppufinaalin koittaessa on. Ja suurin kiitos tästä menee sekä isolle kasalle uusia pelimekaanikkoja, kuten asun vaihtoa ympäristöön sulautumisen mukaan, kulman takana odottelun sijasta piilossa tapahtuvaan ruohikossa ryömimisetenemiseen ja pelaajan etenemisen mukana tapahtuvalle päähenkilön kasvutarinalle alun keltanokkaisesta hahmosta äijien äijäksi, joka alun turpaan saamimisesta kehittyy lopussa kaikkia köniin vetäväksi legendaksi. Pelaajan kehittyvät kyvyt päähahmoa ohjastavana henkilönä on erinomaisesti rinnastettu hahmon omaan kehitystarinaan tarinassa ja homma nousee kunnolla esille vaikeimmilla vaikeusasteilla kun pelaaja joutuu selviytyäkseen oikeasti miettimään miten etenemisen suorittaa ja väkisinkin alkaa oppia mitä kaikkea pelintekijät ovat suunnitelleet pelaajan käyttöön tällaisia tilanteita varten. Helpommilla vaikeusasteilla varmasti monille peli on aika läpihuutojuttu varsinkin jos turvautuu helppoihin nukutusnuoliin. En ole koskaan hirveästi innostunut kakkososan mukaan tuomasta nukutusnuolipyssystä, sillä se vie aivan liikaa taktisuutta pois pelistä ja helpottaa aivan naurettavasti pelisessioita, kun luulisi että juuri tuollainen easy-ratkaisu pitäisi olla mahdoton hiippailuun keskittyvän etenemisen kannalta. Oma tyylini on yleensä asettaa itselleni tiettyjä sääntöjä ja suurin niistä on että Ei saa käyttää nukutusnuolia.
Tämänkertainen pelikertani oli Hardilla ja tyylini oli varovaisen piilotteleva mutta tilanteen vaatiessa agressiivisen kylmäverinen murhaaja joka ei hirveästi anteeksi pyydellyt jos jonkun kurkku piti veitsellä avata tai päähän kiikarikiväärillä jotain kivaa merkata.

Vaikka sarjan pomohahmot ovat muuttuneet osa osalta yksinkertaisimmiksi karikatyyreiksi, MGS3 tarjoaa kuitenkin itse pelipuolelta sarjan monipuolisinta kamppailua pomoja vastaan. Varsinkin vaikeimmilla vaikeusasteilla pääsee kunnolla kamppailemaan ja keksimään kuinka käyttää pelisuunnitelun luomia kymmeniä luovia tapoja taistella vastustajaa vastaan. Absurdein hetki itselleni oli ottelu loppupuolella Volginia vastaan, sillä saatuani useamman kerran hepulta turpiin, aloin häröillä turhautuneena, heittäen valikosta Raidenin naamion päähäni ja suureksi yllätykseni jopa se oli hyvä tapa saada Volgin hämmentyneeksi ja käytin tätä hämmennyksen hetkeä hyödyksi virittäen räjähteitä hepun jalkojen juureen....
Muutenkin Volgin on erinomainen osoitus tekijöiden hereillä olosta, sillä hahmo on suoraviivaisella pahuudellaan täydellinen vastapaino moniulotteiselle Bossille ja jokerikorttina toimivalle Ocelotille josta ei naapurin Erkkikään ota selvää...

Varmasti ikimuistoisin pomovastuksista on sniperpomo The End jota vastaan tapahtuvaa taistelua viidakkoympäristössä jokaisen pitäisi kyllä vähintään kertaalleen elämässä päästä kokeilemaan. Harmi vain että taistosta katoaa myöhemmillä pelikerroilla mystisyys kun olet kertaalleen oppinut The Endin sijainnit ja käyttäytymismallit pelikartalla.
The End-taisto tiivistää komeasti koko Snake Eaterin parhaimman pelipuolen: Hektisen eloonjäämisseikkailun, missä tiheässä viidakossa milloin tahansa voi tulla vahingossa huomaamatta jätetyn vihollisen löytämäksi ja silloin vasta sydämmessä alkaakin tykyttämään kun hetkeä aikaisemmin äänettömästi ryömien edennyt hiippailu muuttuu hektiseksi kamppailuksi omasta olemassaolostaan.
Jos varsinkin MGS2 tuntui pelimekaanikkojen osalta enemmänkin lelulta, joka tarjosi vaikka mitä mutta ei hirveästi kunnon kanvaasia missä käyttää mekaanikkoja, niin MGS3 sen sijaan tarjoaa kunnon kasan tilanteita missä voi vapaasti leikkiä luovuudella miten haluaa. Ja mikä parasta: Peli ihan puskee pelaajaa kokeilemaan.

Outoa kyllä mutta Metal Gear Solid 3 ja Resident Evil 4 ovat erittäin perustellusti rinnakkain verrattavia sisarteoksia. Aivan peräkkäin julkaistut pelit ovat tulleet hyvin samassa kohtaa sarjojaan sekä pelaamisen aikakautta, mutta kehityssuunta on molemmissa täysin päinvastainen verrattuna toiseen. Jos RE4 tuntuu viestittävän keskisormea sarjan alkuperäisille faneille ja muuttavan kaiken uusia pelaajia varten aivan toisenlaiseksi kalasteluksi, niin Metal Gear Solid 3 tekee kaiken ottaen tasa-arvoisesti huomioon niin uudet kuin vanhat pelisarjan fanit. MGS3 toimii sekä irrallisena, omana/ensimmäisenä pelikokemuksena sarjaan, mutta myös tarjoaa veteraaneille oman, vahvan MGS-kokemuksen. Snake Eater saattaa sijoittua tapahtumiltaan menneisyyteen, mutta se ei ole prequel, vaan jatko-osa, joka jatkaa henkisesti MGS2n tarinaa, mutta tekee sen omana itsenäisenä seikkailunaan. Vituttaa kyllä että pelaamassani HD Collectionissa se tyrkytetään pelaajalle ensimmäiseksi pelattavana pelivalintavalikossa vain siksi että se sijoittu 1960-luvulle. Mietin vain että miten hämmentyneenä joku uusi pelaaja tulee pelaamaan kyseistä collectionia kun julkaisu työntää ensimmäiseksi pelattavaksi sarjan numeroa 3, vaikka mukana vieressä lojuu joku numeroimaton Peace Walker ja vasta sen jälkeen sarjan numero 2.

MGS3 on aikalailla täydellinen yhdistelmä jatko-osaa ja prequelia, palvellen sarjan jatkumoa mutta kertoen samalla oman itsenäisen tarinansa ja syventäen samalla kuin huomaamatta Mgs-maailmaa. Kun pelin lopputekstit iskevät ruutuun ja todella vaikuttava lopputekstikappale alkaa soida, on käsissä todella vaikuttunut fiilis aikamoisesta selviytymisseikkailusta. Ja mikä tärkeintä: Kaikki mitä meidän pitää tietää MGS-sarjan taustapirusta Big Bossista ja tämän motiiveista on tullut kuin itsestään ymmärrettyä tämän pelin tapahtumien johdosta. Mitään myöhemmin tehtyjä Peace Walkereita tai Phantom Paineja ei todellakaan tarvita vesittämään tai lisäselittämään yhtään mitään hevonpaskaa. Jos sarja olisi päättynyt tähän, se olisi ollut Täydellinen lopetus.