Peliarvostelut

[Silence]

Fahrenheit / Indigo Prophesy (PC)

Olen pelannut Fahrenheitin kertaalleen aikaisemmin läpi, sen ilmestyessä vuonna 2005. Seikkailupelien intohimoisena rakastajana tällaiset pelit olivat varsinkin 2000 luvun alkupuolella harvassa. Olen usean vuoden halunnut pelata peliä mutta levyn mukana oleva v*tun s*atanan StarForge-kopionsuojaus ei ole antanut enää asentaa peliä moderneille windows-alustoille. Mutta peli löytyi erittäin edullisesti gogista, joten päätin ostaa sen toistamiseen...

Fahrenheitin edellisestä pelikerrasta on siis reippaasti aikaa, mutta muistan yhden ajatukseni pelistä selkeästi "Alkoi todella koukuttavan lupaavasti mutta hajosi sitten ihan häröilyksi".

Ja kas kummaa, jos se ei ole Juuri se mitä tälläkin kertaa tapahtui. Hyvin uskollisena 3d point & click-tyylisenä seikkailuna alkava peli murhamysteeristä ja sitä tutkivista poliiseista ja lavastetusta tekijästä on aluksi pirun koukuttavaa. Varsinkin pelin aloittava kahvilaosio jossa ensin paniikissa yritettään siivotan murhan jälkiä ja kohta poliisina etsitään todistusaineistoa ja haastatellaan silminnäkijöitä. Mutta pian peli alkaa häröillä. Ja pahasti. Tuntuu kuin pelin tekijä olisi 13vuotias adhd hormoonipommi. "Hei katsoin Sevenin. Tehdään sarjamurhamysteeripeli!" ja kohta: "Ääääh tylsää, katsoin juuri Matrixin, tehdään kung fu peli!" ja kohta "äää tylsää, tehdään scifimaailmanloppupeli". Peli muuttuu alun tunnelmallisesta murhamysteeristä ronald Emmerich-maailmanloppuseikoiluksi jossa järkevä käsikirjoitus ja kehittyvä draama heitetään nopeasti roskiin ja aletaan ihan oikeasti repimään scifiratkaisuja perseestä kuin peläten että pelaajat kyllästyisivät samantien jos kaikki olisi vain normaalia. Vaihto tapahtuu noin puolenvälin paikkeilla mutta erityisesti pelin kolmas ja viimeinen näytös menee ihan överiksi niin tapahtumien kuin käsiksenkin osalta. Yhtäkkiä tuntuu kuin pelistä muuttuisi parin-kolmen tunnin edes materiaalia tai joku olisi hukannut käsiksestä parisataa sivua. Tapahtumat vain hyppäävät valtavasti eteenpäin ja ollaan kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan. Koko kolmas näytös on kuin jokin nopeasti kasaan suhaistu pieru missä nopeasti yhdistellään lankoja, käytetään deus ex-machinoita, heitetään tekosyy-finaalia pelaajan kasvoille uskottelemaan että "huh huh olipa seikkailu.." ja itse mietin vain että "Häh, mitä sille niin lupaavalle murhamysteeripelille tapahtui?".

Pelin tehnyt Ranskalainen Quantic Dream on itselleni tuttu firman muista seikkailuhenkisistä peleistä. Valitettavasti Fahrenheit on randomilla sisällöllään ja sisältösekoilullaan enemmän Heavy Rainin kuin Omikron: Nomad Soulin suunnassa. Enkä rehellisesti sanottuna edes tiedä mitä pitäisi ajatella firman päämiehestä, David Cagesta joka näitä pelejä suunnittelee ja kirjoittaa Auteur-tekijänä. Mies tuntuu Christopher Nolanin ja Hideo Kojiman tapaiselta "Big concept" -tyypiltä jolle lähinnä iso the temppuilu on se millä on väliä ja itse varsinainen juoni ja hahmodraama on lähinnä toissijaista ja aika epäusottavalla toteutustasolla ja väkisinväännöllä kulkevaa yhdentekevää sisältötäytettä.
Pääni kirjaimellisesti räjähtää aina kun yritän muodostaa mielikuvaa Cagesta. Hän saa kauniita inhimillisiä hetkiä aikaan ja luotua kiinostavia asetelmia. Mutta vaikka itsekkin olen kauhistuttava pervo niin välillä tuntuu että tissit ja peput ovat ilman kunnollista motivaatiota tungettu mukaan vain paljaan pinnan vuoksi ja usko omiin concepteihin ei tunnu miehelläkään olevan kovin vahvassa kun aletaan kirjaimellisesti teinien scifimapista etsimään ratkaisuja maanläheisiin juoniin.

Pelillisesti peli aloittaa ensin kuin 3D muotoon puettu klassinen point and click seikkailupeliltä ja alkupuolella huomasin myös miettiväni että Miksi tekijät eivät vain rohkeasti oli tehneet peliä kyseiseen muottiin ja antaneet pelaajan ohjata hahmoa hiiriohjauksella, kun kaikki muu tuntuu olevan jo sitä. Luultavasti konsolikäännösten takia. "Pitää saada tuntukomaan 3d-action peliltä että massat tykkää". Peliä säestetään reaktiopainalluksilla ja hiiren vääntelyillä joista osa on kieltämättä varsin hyvin motivoituja ja saa pelaajan hyvin tempaistua mukaansa, kuten esim paniikkikohtauksen välttely ahtaassa ja pimeässä kellarissa tai tasapainottelu lankulla tai hiirtä vääntämällä kiipeäminen aidan yli tai ikkunoiden/ovien avaaminen. Mutta vastakohtana on aivan järkyttävän typeriä ja kyseenalaistettavia rytmipainallussessioita kuten keskustelun seuraaminen sivusta ja nappien painaminen keskustelun ajan ihan muuten vaan, ajan täytteeksi kun muuten pelaajan kädet voisivat olla poissa näppäimistöltä. Myös tavallisia keskusteluita kuumotetaan aikarajoilla minkä aikana hädintuskin edes ehdin lukea kaikkia keskusteluvaihtoehtoja läpi ja paniikissa jotain vain valitsen. Se toimii vielä hektisissä tilanteissa kun pommi tikittää, mutta kun kaksi ihmistä vaan istuvat pöydän ääressä juttelemassa niin homma alkaa jo hajota naurettavuudeksi.

Tunnelmallinen peli kyllä kieltämättä onnistuu olemaan alusta loppuun ja tykkään valtavasti sen lumimyrskyisestä New Yorkista joka antaa pelille todella vahvan ilmeen ja fiiliksen. Musiikki, varsinkin sen kaunis ja tunnelmallinen teemakappale on hieno ja hektisinä hetkinä musiikki nostaa hienosti tunnelmaa ja tuntuu elävän kauniisti yhteen ympäröivän melankolisen talvimaiseman kanssa. On kuitenkin vähän hankalaa mistään kunnolla saada otetta kun naurettava scifihäröilyvaihde heitetään päälle ja outoja hirviöitä kävelee seinällä ja kaikki tuntuu olevan lopulta aika yhdentekevää vain siksi että saadaan actionkohtaus pelaajalle aikaan. Tämä juuri on niitä pelejä joissa pienimuotoisuus olisi Niin Paljon Enemmän. Murhasta lavastettu mies todistamassa syyttömyyttään ja selvittämässä salaperäistä murhamysteeriä on se mitä tämä peli olisi pitänyt olla, eikä mikään scifihäröily maailmanvaltaa havittelevasta kasari-tekooälystä, salakultista, jeesuslapsesta, Neosta, avaruusolioista, inkapapista ja rinnakkaisen todellisuuden hirviöistä. Hups, nyt tuli spoilereita...

[Gigante]

^ N'juuh, suht samoilla linjoilla menin itsekin. Alkuasetelma oli kyllä pirun loistava, enkä laittanut pientä yliluonnollista höystettä pahaksi. Harmi vaan, että mitä pitemmälle mentiin, sitä enemmän mausteita soppaan lisättiin, kunnes maku karkasi suorastaan käsistä. QTE:t vaativat toisinaan aivan naurettavan lyhyen toiminta-ajan ja ärsyttävintä oli tietenkin se, että joissain kohdissa tattikomboja ei olisi tarvinnut suorittaa lainkaan...mutta peli ei ystävällisesti koskaan ottanut puheeksi että QTE:ien suorittaminen olisi myös vaihtoehto.

Sittenpä oli se pelin viimeinen kolmannes...n'jooh, tuossa kohdassa viimeistään näki että tekijätiimillä oli jäänyt aika vähiin ja koko roska oli pakko kyhätä kasaan, vielä suht ison aikaskipin myötä.


Noin kaksi kolmesta peli kuitenkin piti meikän otteessaan vielä ihan hyvin.

[Silence]

RESIDENT EVIL 5 (Golden Edition), (pc)

Ensimmäinen läpipeluuni pelillä jonka olen useasti aloittanut. Ja vasta nyt ensimmäistä kertaa myös lopettanut.

Muistan kuinka RE5sen ensimmäinen traileri tuli ja se vilautti "kauhua päivänvalossa, RE4sen pelimekaniikalla". En hirveästi jaksanut innostua mutta oikein toteutettuna idea kuulosti upealta. Ylivalottunut kuumottava ympäristö, päälle käyvillä massoilla ja hieman kyseenalaisella Rasistisella Asetelmalla vaikutti kuitenkin lupaavalta.

Valitettavasti lopullisessa pelissä ei ole mitään sellaista. Peli on vain yksinkertaistetumpi, suoraviivaistetumpi actionshootteri RE4n käsikirjoituksesta, missä suorat mutkat on entisestäänkin vedetty aikaisempaa suoremmiksi. Viholliset ovat alkupuolella vielä uhkaavia, mutta sitten loputon tehdashelvetti alkaa, ympäristöt harmaantuvat, koko peli tuntuu lähinnä kapeassa käytävässä kävelyltä ja kaiken kruunaa loppupuolella tulevat kommandozombiet konekiväreineen ja sinkoineen ja mietin että onko tässä enää mitään järkeä olla Resident Evil? Viimeistään kun roskapussipäinen moottorisahamurhaaja hyppää kuvioihin, aloin miettimään että yrittääkö tämä peli yhtään mitään kun hahmo on suoraan RE4sesta, mutta tälläkertaa Mustana Pekkana...

Mikään ei kuitenkaan tappanut minua sisäisesti niin pahasti kuin pelin inventaario. V**un inventory. Saatana sentään. Pelaajalla on yhdeksän paikkaa, plus Shevalla toiset samanlaiset. Mutta ne eivät todellakaan toimi yhdessä vaan ovat kaksi erillistä, rinnakkain katsottavaa valikkoa joiden välillä tavaroiden siirto on vammaisen hidasta ja monimutkaista. Eikä tila ikinä riitä mihinkään. Enkä tarkoita tätä hyvällä, vanhojen RE pelien tavalla, vaan turhauttavalla "Mihinkään ei ole varaa ja kaikki vie väärässä paikassa aikaa mitä ei ole"-tavalla. Puhumattakaan pelin kaameimmasta suunnittelumokasta -eli siitä että peliä EI VOI co-opin takia pysäyttää valikossa käymisen ajaksi. Ei milloinkaan. Oli sitten kyse, lataamisesta, aseen vaihdosta tai vaikka käsikranaatin ja parannustarvikkeiden noutamisesta, peli pyörii jatkuvasti taustalla ja olin ihan kusessa jatkuvasti vihollisten kanssa. Asiaa pahentaa se että pikanäppäimet eivät toimi halutulla tavalla. Jos painan pikanäppäimestä haulikon tilalle vaikka pistoolin, sillä pystyy ampumaan YHDEN AINOAN LAUKAUKSEN ennen kuin peli automaattisesti vaihtaa takaisin ykkösoletusaseseen. Mitä. Helvettiä. Resident Evil 4sessa pelasin aina alustavasti pistoolilla ja tilanteen sitä vaatiessa, vaihdoin valikon kautta raskaampaan kalustoon. Nyt jouduin kokoajan pelaamaan varman päälle raskaammalla kalustolla koska tietoa turvallisesta aseen vaihdosta ei ollut. Olin ihan pulassa varsinkin pomotaisteluissa tai tiukoisa tilanteissa Lickereitä vastaan kun ammukset loppuivat konekivääristä ja piti alkaa vaihtamaan oletusasetta valikossa toiseksi.
Peli on myös luopunut tallennuspisteistä ja nyt riittää että juokset vihollisten ohi seuraavalla checkpointille niin homma on siinä. Ja niin myös välillä tein kuin missään muussa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Juoksin tarpeeksi kunnes peli ilmoitti että Checkpoint ja sitten kohtapuolin kuolin ja pelin latautuessa takaisin, viholliset olivat poissa. Mukana on myös nelosesta perittyjä quick time-eventtejä, jotka rikkovat aina tunnelmaa kun ruudulle ilmestyy värikkäitä näppäinkäskyjä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan että välinäytöksessä pitää reagoi johonkin mutta sen pitäisi perustua visuaalliseen pelaajan ohjeistamiseen eikä värikkääseen nappulaan joka ilmestyy ruudulle välkkymään.

En myöskään pidä näiden uusien RE pelien pelirakenteesta joka perustuu kappaleisiin jakoihin ja tavaroiden ostoihin ja myyntiin. "KAPPALE SUORITETTU" merkit ja pisteytykset tuhoavat immersiota ja muuttavat kaiken lähinnä temppuradaksi missä arvioidaan kesken pelin kuinka hyvin suoriuduin viimeisestä 20minuutista. Puhumattakaan typerästä tavaran myynnistä ja ostosta pelin valikoissa joka viimeistään pilaa immersion kaikesta.
Resident Evil 4sessa huomasin väsähtäväni lähinnä sen pitkään jatkuvassa linnaosiossa, mutta Resident Evil 5ssä huomasin suorittavani jokaista chapteria kylmän etäisesti kuin työsuoritusta tehden, "no niin, hoidetaanpas tämä pois alta ennen seuraavaa".
Suosikikseni muodostui neljäs chapteri, jossa leikittiin Tomb Raideria raunioissa, "puzzleja" ratkoen. Mutta varsinkin viimeisissä chaptereissa alkoi turhauttaa ja kovaa kun peli tuntui lähinnä tekevän kaikkensa, ollakseen mahdollisimman vaikea, heittäen mahdollisimman monta pahaa vihollista, mahdollisimman moneen kertaa pelaajan kimppuun, mahdollisimman tiukassa paikassa.

En ole koskaan ollut tippakaan innoissani ajatuksesta co-opista Resident Evil peleissä. Sellainen pilaa kaiken tunnelman pienimmänkin ahdistuksen tunteen yksinään kaiken kohtaamisen kauhusta. Nyt rinnallani oli kokoajan ihastuttava ebonytyttö Sheva, jonka aseistin kiikarikiväärillä ja konetuliaseella ja annoin huolehtia kauemmista uhista, kun itse keskityin lähelle tuleviin pääasiassa haulikon laululla. Sheva on kaksipuolinen hahmo. Toisaalta tehokas apu kun uhka on vielä kauempana, kun vihollisen ja pelaajan välillä on riittävästi matkaa. Mutta lähitaistelussa ja raskaimmissa vihollisissa tyttö tuntuu aina ampuvan pistoolilla, vaikka kohde vaatisi helvetisti raskaampaa aseistusta. Puhumattakaan siitä että tyttö on kokoajan tyrkyttämässä minulle parannuslääkkeittä kun vähänkin sormenpäässä on pipi. Näin useasti jo kaukaa kuinka neito juoksi minua kohti, valmiina tuhlamaan parannusherbbejä ja kiitos inhottavan valikkosuunnittelun en ehtinyt mitään tekemään asialle että olisin voinut estää sen.

Peli tarjoaa kuitenkin joitakin hyviä rytmitysideoita hahmokaksikon kohdalla. Suosikkini olivat pimeässä luolastossa tapahtuva tunnelmallinen valinta missä vain toinen pystyi taistelemaan vihollisia vastaan kun toisen piti kantaa raskasta kaivosvaloa mukanaan. Liian usein homma on kuitenkin sitä että toisen pitää tehdä jotain kun miljoona vihollista hyökkää niskaan ja toisen tehtävä on suojella. Liian monta kertaa jo pelkästään levelille tultaessa katselin ympärille ja huokaisin raskaasti kun tiesin millilleen mitä tulisi käymään: Kävelisimme sokkeloa pitkin toiseen päähän missä odottaisi vipu ja samalla hetkellä paritusinaa vihollista hyökkäisi joka tuutista. Se on kivaa pari kolme neljä kertaa mutta kun jokainen suunnitteluratkaisu tuntuu olevan samaa, niin aloin jo tuhahtaa turhautuneena. En myöskään jaksanut kertaakaan innostua kulkuneuvoihin perustuvista railshootter-osioista. Pelaaja asettuu ampumaan kun kulkuvälinettä jahdataan. Mielestäni tuollaisena hukataan vain paljon mahdollisuuksia kun kaikki tapahtuu kiskoilla ja pelaajan ainut tehtävä on ampua kaikki liian lähelle pääsevät. Erämaassa kaahailua hummerilla ja moottoripyörillä olisi paljon kiehtovampaa korvata vaikka päähenkilöiden juoksulla läpi savannin -vaikka täydessä pimeydessä soihdun valossa, samalla kun viholliset jahtaisivat. Mutta hittoako minä tiedän. Se olisi liian tunnelmallista. Pitää olla eeppisiä action-sceneja.

Ilokseni ja pelin kunniaksi sain huomata että alkuvideota lukuunottamatta peli luottaa pelimoottorilla tehtyihin välinäytöksiin. Olen aina arvostanut naisessa sitä kun luottaa liian meikkaamisen sijasta omaan luonnolliseen kauneuteensa. Varsinkin kun Peli näyttää hyvältä. Se menisi aikalailla tuollaisenaan nykyisellekkin konsolisukupolvelle, kunhan valo-ominaisuuksia ja tekstuureita hieman boostattaisiin. Ikävää vaan että välivideot ovat selvästi 2008-2009-vuosimallia, eli hektistä käsivara kuvaa ja äänet on aina miksattu niin että dialogi ja efektit ovat päällimäisenä ja musiikki lähinnä kuulostaa huminalta taustalla. Tunnelmaa ei onnistu välivideoissa syntymään ollenkaan. Hahmot ovat kuitenkin hyvännäköisiä ja hyvin animoituja. Vain Chris näyttää aika doubingilla boostatulta naurettavassa kehonrakentajan ruumiissaan missä pää ei tunnu istuvan vartalon malliin ollenkaan. Afrikan ulkoympäristöissä on hyvää, varsin realistista tuntua, varsinkin alkupuolen ulkotilojen kohdalla -mutta sen pilaa kaamea vihreä filtteri, jonka sain kytkettyä pois modilla joka loi hieman tavallisemman ulkonäön pelille. Käytin myös pelin kuva-alueen laajentavaa modia, joka vein kameran pois Chrissin selästä hieman taaemmaksi, mutta tuo ammuttaessa lähemmäs.

Vaikka juoni oli ilokseni paljon RE4sta vakavampi ja maanläheisempi, oli pelin kerronta kuitenkin niin yhdentekevää huttua etten ollut missään vaiheessa tippaakaan kiinnostunut mistään. Jotakuta tai jotakin metsästettiin. Henkilöiden nimiä sanottiin ääneen. Joku random sotilas pomppasi sekunniksi kuvioihin. Mikään ei sanonut minulle mitään. Resident Evil sarjan veteraanin sijasta minulla oli tunne kuin olisin ensimmäistä kertaa sarjan peliä pelaamassa. Kaiken tappoi jo heti alussa todella randon juoniasetelma missä Chris on jotain ja työskentelee jossain ja tulee Africaan tekemään jotain ja yhtäkkiä jokapuolella on sitä ja tätä ja Jill taisi olla jossain ja sitten juostaan chapter chapterilta harmaissa tehdasympäristöissä jonkin perässä ja Chris on tosi vihainen tai jotain. Noh, jos jotain... positiivista pitää todeta, niin ilokseni sain huomata että sarjan juonellista taustahistoriaa hyödynnettiin pelissä juuri sillä tavalla kuin toivoin aikoinani RE4sen tekevän. Isot peukut siitä. Ja ainakin nyt tiedän mistä helvetistä Resident Evil Afterlife-elokuva otti kaikki typerät "fanservicensä" jotka elokuvaa katsoessa eivät sanoneet minulle mitään...

Myös konnakaarti on ihan plaah. Resident Evil 4 yllättäen oli paljon vakavempi tämän suhteen, sillä nyt kaikki hahmot tuntuvat sekopäisiltä rääväsuisislta tusinapääpahiksilta. Irving vai mikä onkaan on ihan sekaisin. Excella taas voisi olla todella potenttiaallinen, mutta naisen ulkonäössä ei taas ole mitään järkeä. Ja puhumattakaan Weskeristä, joka on ihan kammottava yksitoikkoinen pahispomo, kliseisellä paskadialogillaan ja robottiäänellään. Pidin Weskeristä valtavasti vielä Code Veronicassa. Mies tuntui olevan täynnä vihaa, katkeruutta, kostonhimoa, uhkaavuutta ja tuntui supervoimineenkin oudosti inhimilliseltä hahmolta kun kokoajan joutui taistelemaan aikaa ja huonosti asettuvia tilanteita vastaan. Ehkä se johtui Richard Waughin ääninäyttelystä, ehkä käsikirjoituksesta, ehkä maanläheisemmästä lähestymistavasta. Mutta se toimi. Resident Evil Africassa eri ääninäyttelijällä varustettu Wesker on vain jäätävän mitäänsanomaton suuruudenhullu pahishahmo, kliseisellä hampaita pureskelevalla pahisdialogilla ja pahiseleillään. Ihan kuin kirsikkana kaiken paskuuden päällä, tekijät yrittävät rakentaa miehestä kliseisesti vielä jotain hemmetin geneettistä messiasta, joka on jalostettu labrassa....Tätä elokuvankintekijät ovat selvästi katsoneet ja todenneet että "Ahaa, tuosta hahmosta kaikki siis tykkäävät. Kyllä, kyllä, tuo on helppo siirtää elokuviin pääpahikseksi ihan tuollaisenaan!".

Resident Evil 5sessa ei ole oikeastaan mitään mitä edes Resident Evil 4sen näkökulmasta voisi kutsua muuksi kuin saman toistoksi, mutta silti pettymykseksi. Se on puhdas, suoraviivainen ammuskeluaction peli survival elementeillä, toinen toistaan samanlaisilla harmailla tehdasympäristöillä ja kamalalla inventaariohelvetillä. Tekijöiden intohimo ja ideat ovat selvästi kulutettu loppuun, kauhu ei tuo miljardiyleisöä ja Gears of War sattuu olemaan kovassa huudossa naapurissa. Edes potenttiaallista Afrikan päivänvalon pohjaideaa ei jaksettu hyödyntää kun piti keskittyä lähinnä kopioimaan edellisen pelin kaavaa ja tarjoamaan co-op kokemusta.
Sääli. Ja pettymys. Plaah.

Ps. En tiedä ymmärtävätkö Capcomilla ihmiset kuinka helvetin rasistiselta tämä peli vaikuttaa. Päähenkilömme menee kehitysmaahan ja tappaa alkuperäisväestöä vasemmalta ja oikealta. Jokainen vastaantuleva asukas on joko vihollinen tai kohta kuolemassa. Ja tottakai pelaaja pistää maaperän rikkaudet omiin taskuihinsa... Aloin jokakerta nauramaan kun Chris pisti hautaholveista tai kassakaapeista löytyviä ikivanhoja kultaesineitä parempaan talteen...


DESPERATE ESCAPE (dlc)
Pelin ensimmäinen dlc tarjoaa aikalailla vain samaa huttua kuin pääpelin. Uusia, mutta jo tuhanteen kertaan nähtyjä betoniympäristöjä, tuttuja vihollisia ja kalustoa. Pelaajatiimin osalta Roolit ovat kuitenkin vaihtuneet. Vajaan tunnin pituinen dlc pelataan hieman virkistävästi Jillillä ja tiimikaverina toimii itse pääpelissä vilahtanut symppis Josh. Ja rehellisesti sanottuna pidin tästä symppiskaksikosta huomattavasti enemmän kuin pääpelin gorillasta ja tämän meikkaavasta ebonytytöstä. Mitään uutta tai erikoista niin juonen kuin pelimekaaniikan osalta tämä pieni bonustehtävä ei tarjoa, muuta kuin sitä samaa mitä tehtiin jo emopelissä. Mutta jos tykkää niin siitä vain. Olisin kuitenkin pyytänyt Jotain pientä omaa, joka olisi erottanut edes millin verran tämän dlcn emopelistä. Pisteitä pelin loppuvideosta joka harvinaisen hyvin tehty eikä keskity vain heiluviin lähikuviin kasvoista.


LOST IN NIGHTMARE (dlc)
Toinen dlc tarjoaa pelintekijöiden yrityksen tavoitella "alkuperäisiä" pelejä. "Kauhua" ja tunnelmaa siis. Siinä kovinkaan hyvin tosin onnistumatta. Tuttua kartanoa, tuttuja päiväkirjamerkintöjä, tuttuja käytäviä. Hyvä osoitus siitä että miten uusien pelien pelimekaniikka, tyyli ja varsinkin vitosen tiimipeli ei sovellu tippaakaan ahtaille käytäville. Se pilaa kaiken jännityksen ja saa homman tuntumaan todella absurdilta kun ollaan pylly pyllyä vasten ja pitäisi pelätä kun vihdoinkin iso monsteri tulee kohti ja kertaakaan pahikset eivät päässeet edes 10 metriä lähemmäksi, kiitos parini tulituen. Puhumattakaan siitä että äänisuunnittelu ei tue tippakaan haettavaa tyyliä. Ympäristön ääniä ei osata ottaa käyttöön vaan ainut asia minkä huomasin kokoajan kuulevani oli pelihahmojen toisiaan vasten hankaavat vaatteet ja se alkoi käydä todella ärsyttäväksi.
Dlc tuntuu olevan myös oudosti rikki grafiikoiden osalta sillä useammassa kohtaa pelin kaatoi oudosti grafiikat ja näin pelikenttien läpi mitä muissa huoneissa oli. Dlc sisältää myös todella kyseenalaisen puzzlen joka liittyy Jillin pelastamiseen katosta laskeutuvista piikeistä. Suunnittelu tökkii ja pahasti koska minkäänlaista tietoa ei ole siitä mitä helvettiä pitäisi tehdä. Pelin aikana tehdään myös klassinen pelinpidennys ja väkinäinen jännityskikka kun pelaajilta riisutaan kaikki aseet pois "Oih hukkasin pyssyni". Huoh.
Dlc tarjoaa kuitenkin muutamia hyviä päiväkirjamerkintöjä, varsinkin Spencerin palvelijalta, mitä oli kiehtovaa lukea ja sai entisestäänkin harmittamaan ettei dlc tarjoa enemmän ja TARTU MAHDOLLISUUKSINSA. Loppujenlopuksi valitettavan tyhjänpäiväinen dlc joka tuntui lähinnä ajan haaskaukselta. Sääli. Todella sääli.

[Joni Ahonen]

^

10 vuotta meni kun saatiin Silenceltä mielipide Resident Evil 5:sta. Oli mielenkiintoista lukea.


Itselleni peli on jo aika nostalginen ja nautin sen pelaamisesta paljon, vaikka tosin huomasin jokunen vuosi sitten ettei sen pariin jaksanut suoraviivaisuuden vuoksi enää palata. Mercenariesia tuli kyllä pelattua ja siitä vanhalla foorumilla keskusteltiinkin paljon. Pelin rasismista puhuttiin aikoinaan paljon kyllä ja Capcom nolosti puolustautui että kyllä heillä tummaihoisiakin työskentelee.

[Silence]

^

10 vuotta meni kun saatiin Silenceltä mielipide Resident Evil 5:sta. Oli mielenkiintoista lukea.

Mielipiteitä on toki ollut jo ennen läpäisyäkin, jo monta vuotta, mutta en arvosteluja tykkää kirjoittaa ennen kuin lopputekstit ovat vierineet.

Tuossa arvostelun jälkeen vähän pelailin lisää kun testailin New Game Plus ominaisuutta, uusia asuja kokeillen ja edellisen pelikerran aseistuksella alussa pelaillen niin huomasin huvittavasti että ensimmäinen kenttä tekee klassiset "kaikki on niin elävää ja pikkutarkkaa" hämäävästi ensimmäisessä tasossa. Afrikkalainen kylä tuntuu todella elävältä ja hahmot kuumottavasti istuvat ja seuraavat pelaajaa ja taloissa sisällä on reikiä katossa mistä tulee kauniisti läpipolttavaa valoa huoneeseen joka osuu myös pelaajan iholle kauniin voimakkaasti....

…...Hassua vaan että en muista itse loppupelistä MITÄÄN vastaavaa. Jos nyt suljen silmäni niin näen mielessäni vaan että juoksin kapeissa betonikäytävissä jossain tehtaissa ja synkän pilvisellä suolla ja kaikki oli yksitoikkoista ja jokainen vastustaja näytti samalta kuin edellinenkin ja teki samaa hyökkäysanimaatiota kuin viisikymmentä edellistäkin.

Mielenkiintoista kyllä... Pelasin myös Mercenaries Reuniossa missä pääsi pelaamaan mm Barry Burtonilla ja Rebeccalla ja huomasin että kyseisessä minipelissä esiintyi Myös afrikkalaisia asukkaita joita ei pääpelissä muistaakseni tullut ollenkaan vastaan, kuten esim varhaisessa trailerissakin nähty hamepukuinen afrikkalaisnainen...

[Kallu]

RE5:den rasismikohu oli kyllä mielestäni täysin turha ja yksi lukuisista tapauksista missä rasismin käsitettä ei ymmärretä. Se, että peli sijoittuu Afrikkaan ja vihollisina on tummaihoisia zombeja (vai mitälie), joita valkoinen sankari mustan sankarin kanssa ampuu, ei tee pelistä rasistista. Missään vaiheessa en muista, että pelissä olisi tuntunut suvaitsemattomuutta mustia kohtaan tai mustien olevan jotenkin inherentisti huonompia kuin muut, mitkä ovat rasismin määritelmiä.

Olikohan tuosta edes tummaihoiset suuttuneet vai tuliko kaikki syytökset vaihteeksi RockPaperShotgunin ammattijournalisteilta? Tulee samanlaiset fiilikset kuin taannoin olleesta Cyberpunk "kohusta", kun pelissä on tummaihoisista koostuva "Animals" bodarijengi. Pöyristyttävää.

[Silence]

RE5:den rasismikohu oli kyllä mielestäni täysin turha ja yksi lukuisista tapauksista missä rasismin käsitettä ei ymmärretä. Se, että peli sijoittuu Afrikkaan ja vihollisina on tummaihoisia zombeja (vai mitälie), joita valkoinen sankari mustan sankarin kanssa ampuu, ei tee pelistä rasistista. Missään vaiheessa en muista, että pelissä olisi tuntunut suvaitsemattomuutta mustia kohtaan tai mustien olevan jotenkin inherentisti huonompia kuin muut, mitkä ovat rasismin määritelmiä.

Kyse ei olekaan niinkään siitä että mitä On vaan miltä päällisin puolin Vaikuttaa olevan. Kuva valkoisesta miehestä tappamassa kimppuun käyviä afrikkalaisia menee aika helposti punaiselle. Pelissä itsessään toki sitä laimentaa sopivasti se että Sheva ja suurin osa tukitiimistä tuntuu myös olevan mustia.
Plus Jenkeissä varsinkin porukka tuntuu trigeröityvän kaikesta orjuuteen ja värillisten alistamiseen liittyvästä todella helposti -varsinkin kun kyse on elokuvista tai peleistä. Oikeassa maailmassa tuntuu olevan enemmän ok. Itse lähinnä naureskelin absurdille ja hieman kyseenalaiselle kuvastolle ja mietin että onko Capcomilla käynyt missään vaiheessa kenelläkään mielessä että tästähän nousee varmasti kohu.

Tulee samanlaiset fiilikset kuin taannoin olleesta Cyberpunk "kohusta", kun pelissä on tummaihoisista koostuva "Animals" bodarijengi. Pöyristyttävää.

Cyberpunk-kohu on kyllä niin absurdin naurettavan mitätön, nykypäivän "loukkaannutaan kaikesta ihan loukkaantumisen takia koska se on nykypäivän hittijuttu"-paskaa. Samaa luokkaa Breath of the Wildin "kohun" kanssa kun pelihahmoa ei voi valita naispuoliseksi. zzzzz

[Joni Ahonen]

...alussa pelaillen niin huomasin huvittavasti että ensimmäinen kenttä tekee klassiset "kaikki on niin elävää ja pikkutarkkaa" hämäävästi ensimmäisessä tasossa. Afrikkalainen kylä tuntuu todella elävältä ja hahmot kuumottavasti istuvat ja seuraavat pelaajaa ja taloissa sisällä on reikiä katossa mistä tulee kauniisti läpipolttavaa valoa huoneeseen joka osuu myös pelaajan iholle kauniin voimakkaasti....

…...Hassua vaan että en muista itse loppupelistä MITÄÄN vastaavaa. Jos nyt suljen silmäni niin näen mielessäni vaan että juoksin kapeissa betonikäytävissä jossain tehtaissa ja synkän pilvisellä suolla ja kaikki oli yksitoikkoista ja jokainen vastustaja näytti samalta kuin edellinenkin ja teki samaa hyökkäysanimaatiota kuin viisikymmentä edellistäkin.

Tulee mieleen se klassinen juttu omien (ja muillakin tätä ongelmaa myös) kunnianhimoisten sarjakuvaromaanien suhteen, että ensimmäiset sivut ovat todella tarkkoja ja selvästi loppuun asti pohdittuja, kunnes sitten motivaatio laskee ja piirrustusjälki selvästi tylsistyy. RE5:n alku on kuin viimeisen päälle tehty esittelydemo, joka on edelleen huisin komeaa katsottavaa. Graafisesti pelissä paljon hienoja juttuja ja muistan tuon kauniisti siivilöityvän auringonvalon tuossa Indy-kohdissa edelleen.

https://www.youtube.com/watch?v=xxJbz_3PKQo

Pelin teaserissa huomaa kuinka esim. kohdalla 2:05 vihollisia hönkiin päälle oikeasti ihan jumalaton määrä, kun lopullisessa niitä on ihan ymmärrettävistä syistä muistaakseni 3-4 ehkä jopa viisikin parhaimmillaan.

Olenko ainoa jonka mielestä RE5:n alun kylä apinoi värimaailmaa ja kohtauksia myöten Black Hawk Down -leffaa? Muistaakseni leffassakin oli megafonin kanssa käskyjä huuteleva pahis.

[Silence]

https://www.youtube.com/watch?v=xxJbz_3PKQo

Pelin teaserissa huomaa kuinka esim. kohdalla 2:05 vihollisia hönkiin päälle oikeasti ihan jumalaton määrä, kun lopullisessa niitä on ihan ymmärrettävistä syistä muistaakseni 3-4 ehkä jopa viisikin parhaimmillaan.

Katselin tuota traileria pelin pelattuani kun muistelin vanhoja muistoja pelin odotuksesta. Nuo tilanteet vaikuttivat todella hienoilta ja tilanne sekä ympäristöt olivat kuumoittavia. Auringonvalo ja mustat varjot toimivat tavallaan samalla tavalla kuin pimeys vanhoissa peleissä, haitaten näkyvyyttä ja kätkien viholliset. Lopullisessa pelissä koko kyläosio on kuitenkin aika staattinen. Vihollisia juoksee lähinnä jonossa kapeilla käytävillä tietyissä asennoissa. Ja tekijöillä tuntuu olevan kiire päästä "tavanomaisempiin" ympäristöihin.

Olenko ainoa jonka mielestä RE5:n alun kylä apinoi värimaailmaa ja kohtauksia myöten Black Hawk Down -leffaa? Muistaakseni leffassakin oli megafonin kanssa käskyjä huuteleva pahis.

Juuh. Se oli itseasiassa ensimmäinen ajatukseni pelistä kun sitä aloin pelaamaan että kaikki tuntuu yrittävän imitoida Ridley Scottin Black Hawk Downia. Mutta sitten hommasin modin joka muutti värimaailmaa luonnolliseksi niin unohdin moisen. Pelin välinäytöksissä alkoi puuduttaa lähinnä jatkuva lähikuvien käyttö kasvoista.

Mutta hei, tämä peli jätti niin hyvän maun suuhun että tuskin maltan odottaa vuotta 2030 kun julkaisen Resident Evil 6sen arvostelun!

[Masse]

CoD:MW1

En edes halua kuvitella sitä hajonneiden Xbox-ohjaimien määrää mitä tää peli aiheutti 13 vuotta sitten. Meinaa itelläkin läppäri lentää Saimaaseen, kun joutuu hinkkaamaan samaa kulmaa sata kertaa uudestaan. Selvästi virheistä on opittu, kun tämän jälkeläiset menee silmät kiinni veteran-vaikeusasteella läpi.

Infinity Ward, haista vittu.

Nolla vitun kautta viisi

[PT2]

Meinaa itelläkin läppäri lentää Saimaaseen, kun joutuu hinkkaamaan samaa kulmaa sata kertaa uudestaan. Selvästi virheistä on opittu, kun tämän jälkeläiset menee silmät kiinni veteran-vaikeusasteella läpi

Samaa mieltä. Pelasin sitä uusittua versiota kun se julkaistiin ja aattelin mennä vielä veteranilla. Kuolin about 900 kertaa pelin aikana, kunnes tuli viimeinen tehtävä siellä lentokoneessa. Kuolin about 900 kertaa uudelleen enkä vieläkään oo sitä päässy läpi. Se ei oo ihmisille tehty peli.

[PT2]

Samaa luokkaa Breath of the Wildin "kohun" kanssa kun pelihahmoa ei voi valita naispuoliseksi

Ja kohu saatiin siitäkin kun uusissa Assassin's Creedeissä taas voi valita naishahmon..

[ForWeAreMany]

Ja kohu saatiin siitäkin kun uusissa Assassin's Creedeissä taas voi valita naishahmon..

Antaa incelien vinkua tästä, onpahan twitterissä luettavaa. Parasta sisältöö elämässä on viime aikoina ollu keskustelu Last of Us 2:n spoilereista ja tarinasta, en malta millään oottaa että se peli julkaistaan jotta päästään näkee millanen shitshow siitäkin tulee.

Olikohan tuosta edes tummaihoiset suuttuneet vai tuliko kaikki syytökset vaihteeksi RockPaperShotgunin ammattijournalisteilta? Tulee samanlaiset fiilikset kuin taannoin olleesta Cyberpunk "kohusta", kun pelissä on tummaihoisista koostuva "Animals" bodarijengi. Pöyristyttävää.

Näiltä gamejourno-pelleiltähän noi aina on peräsin. Viime aikoina oon törmänny kans tosi paljon keskusteluun Tropic Thunderista et onko se leffa rasistinen ku RDJ näyttelee näyttelijää joka näyttelee tummaihoista ja tästä on mielensä pahoittaneet kaikki valkonen SJW-roska kun taas tummaihoinen amerikkalaisväestö on ollu vaan "hehe läppä leffa ". Harmillista mun mielestä et ollaan menty tähän pisteeseen missä tiettyjä aiheita on tosi vaikee mediassa koska heti on aina kymmenittäin inceliluusereita tai sjw-blogaajia vinkumassa jostakin. Toisaalta taas on se kiva kattoo vierestä ku idiootit hakkaa päätä seinään.

[Silence]

KATHY RAIN (pc)

Tuossa joskus vuosi sitten nappasin Steamissa yhden päivän ilmaisjakelussa olleen retro point & click-seikkailupelin vuodelta 2016, ajatuksenani "pelata sen sitten joskus myöhemmin" (translate= Never). Ilmeisesti se Joskus Myöhemmin oli Nyt, sillä peli tuli juuri läpäistyä, ja olen oikeasti onnellinen että sen menin tekemään.

Kathy Rain on aito point & click -seikkailupeli kuin suoraan ysärin ensimmäiseltä puoliskolta. Vahvasti tarina- hahmo ja ongelmavetoinen seikkailu jonka pääosassa on punk-opiskelijatyttö Kathy, joka myös pelin nimeä kantaa. Kathy on asenneongelmainen nuori nainen joka alkaa selvittämään isoisänsä kuolemaa ja tähän johtaneen tapatuman mysteeriä vanhalla kotipaikkakunnallaan mistä neito on ollut poissa viimeiset 15 vuotta.

Suorastaan yllätyin miten tarina- ja hahmovetoinen peli on kyseessä. Ja ennenkaikkea miten Laadukas se näillä osa-alueilla on. Käsikirjoitus ja hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja. Siis TODELLA hyvin. Juoni rakentuu ja paljastaa salaisuuksiaan taidokkaasti, luottaen ihanasti usein juuri pelaajan omaan huomiokykyyn. Dialogi on todella rikasta ja näppärää. Rakastan erityisesti Kathyn ja tämän sidekickin Eileenin välisiä keskusteluja. Ne tuovat aivan mieleen Gabriel Knightin ja tämän assistentin Gracen väliset keskustelut missä kaksi ylinokkelaa toistensa sielunkumppania yrittää osoittaa toisilleen kuinka nokkelia ovat. Niin tarinan mysteeriä kuin päähenkilön omaakin historiaakin avataan taitavasti pelin aikana pienillä visuaallisilla vinkeillä ja maininnoilla, siellä täällä, mistä pelaaja voi itse muodostaa nokkelasti kokonaiskuvan. Todellinen tähti pelillä on kuitenkin päähenkilö Kathy itse. Kathy on niitä oikeasti rakastettavia, sympaattisia päähenkilöitä joille lämpenee vaikka hahmolla olisi vaikka minkälainen taustahistoria. Hahmolla on paljon ongelma-asennetta, kieroa huumorintajua mutta myös suurta sydäntä. Hahmo on kirjoituksen lisäksi myös ääninäytelty todella laadukkaasti. Samoin ovat myös toiset ääniroolit.

Peli etenee tapahtumiltaan todella näppärästi eteenpäin. Puzzlet ovat hyvin suunniteltuja ja ennenkaikkea loogisia. Ne selviävät maalaisjärjellä ja suurimmaksi ongelmakseni muodostui nolosti jokakerta yliajatteluni, sillä usein huomasin miettiväni ratkaisuja liian monimutkaisesti. Oli todella noloa tajuta miten fiksun järkevä -ja ennenkaikkea looginen puzzle olikin kun itse olin melkein kaatunut koomassa lattialle yliajatteluni suhteen...
Pelillä on erittäin hyvä 6-8 tuntia pitkä kesto. Itselläni hommaan meni hieman yli 8 tuntia ja tarina rakentuu tämän aikana hyvin ja pitää hyvää rytmiä yllä koko kestonsa ajan. Tapahtumat on jaettu Gabriel Knight -tyylisesti päiväkohtaisiin chaptereihin, joita pelillä on viisi.

Musiikki on melankoolista ambient-melodiaa, joka pysyttelee vaatimattomasti taustalla, vaikka mielestäni voisi muutamissa kohtia peliä ottaa isomman roolin kantaakseen. Musiikkiakin enemmän pidin kuitenkin pelin tasokkaasta äänisuunnittelusta. Se on hienovaraista ja iskevää näinkin pienimuotoiseksi seikkailupeliprojektiksi.
Peli on myös todella nätin näköinen. Käsinpiirretty pikseligrafiikka istuu täydellisesti pelin ilmeeseen ja tunnelmaan. Taustat ovat todella nättejä, niiden kuvakulmat hyvin valituja ja varsinkin lopussa tulee vastaan taiteensa osalta muutama todella näyttävä ympäristökin. Keskustelujen aikana näemme ruudulla hahmoista hieman isommat ja parempilaatuisemmat keskustelukuvakkeet. Ainoa miinus näissä on se että kuvat ovat enimmäkseen still-kuvia jotka korkeintaan vaihtuvat hahmon tunnetilan mukaan.

Pelin inspiraatiovanhemmista ei ole epäillystäkään. Isä on vuoden 1993 seikkailuklassikko Gabriel Knight: Sins of the fathers ja äiti on ilmiselvästi Twin Peaks. Peli jopa lainaa muutaman puzzlen suoraan isukiltaan. Ihan innostuin kun tekijät jopa käyttivät modernimpaa versiota Gabriel Knight 2sen nerokkaasta ääniviestin muokkauspuzzlesta, jossa ensin tohtoroitua, uudelleenjärjestettyä viestiä on soitettava puhelimessa henkilölle.

Tuntuu oudolta olla näin positiivinen kun yleensä mikään uudempi peli ei hirveästi vakuuta ja parhaimpienkin kohdalla on usein kasa käsittämättömiä suunnitteluratkaisuja. Mutta Kathy Rainin kohdalla tilanne on toinen. Peli ottaa käyttöönsä klassisen seikkailupelien toteutuksen, käyttää tiukasti sen parhaimpia puolia ja maustaa sopan erittäin aikuismaisilla teemoilla, kuvastolla ja hahmoilla. Eikä missään vaiheessa aliarvioi pelaajan omia kykyjä. Seikkailupelien suurena fanina ihan hävettää Kathy Rainia pelattuani miten olen kylmästi ignoorannut viimeisen kymmenen vuoden aikana tehtyjä retroseikkailupelejä. Jos ne osaavat olla edes puoliksi niin hyviä kuin tämä, niin oh boy...

Tämä on niitä pelejä joille oikeasti haluan jatkoa. En niinkään pelille itselleen, vaan sen kahdelle päähenkilölle. Must. Have. More.

[Silence]

DINO CRISIS (pc)


Dino Crisis on peli jonka olen pelannut kahdesti läpi. Kerran vuonna 2000 ja toisen kerran 2007. Molemmat kerrat PCllä. Nyky-Windowseissa peli ei suostu edes asentumaan. Mutta fanit saavat ihmeitä aikaan. Resident Evil 1 ja 2sen PC-versiot nykykoneilla toimimaan saaneen Classic Rebirth -patchin tehneet henkilöt julkaisivat tänävuonna myös Dino Crisikselle samanlaisen päivityksen joka oli naurettavan helppo saada toimimaan. Ja mikä parasta peliä voi pelata haluamallaan resoluutiolla kuin myös laajakuvassa, kiitos pelimoottorin kolmiulotteisuuden...
Isolla resoluutiolla on pakko sanoa että peli näyttää varsin hyvältä vuoden 1999 playstation peliksi. Toki pc-versioni oli päivitetty vuoden 2000n Dreamcast-version äänillä ja tekstuureilla jotka olivat paljon parempilaatuiset kuin ps1 ja pc versioiden vastaavat. Mutta yleisesti ottaen tässä on peli joka oikeasti voisi jonkun tulisen fanin käsissä saada todella hyvän ilmeen kun saisi laadukkaat tekstuurit ja pienen valosäädöt...

Resident Evil-veteraanille peli on tuttua menoa, Shinji Mikamin kädenjälki näkyy, kuin RE-pelien pikkuserkkua pelaisi. Vähän eri meno, mutta selvästi samaa sukua. Puzzlet noudattavat klassisempien RE-puzzlejen sijasta enemmän digitaalisia pulmia: salasanoja, sormenjälkiä ja elektronisten piirien uudelleenjärjestämistä. Kohtalaisen hyviä vaikka eivät mitään ihmeellistä olekkaan. Tykkäsin varsinkin puzzlesta missä pitää uudelleenkirjoittaa henkilötunnuskortti ja asentaa uudet sormenjälkitiedot, jotka sai kuolleen tutkijan ruumiista ja kuolleen tutkijan pystyi paikallistamaan soittamalla puhelimella hahmon hakulaitteeseen.

Mutta sitten kritiikkiin. On ikävä kritisoida peliä, koska tavallaan pidän siitä, mutta haluaisin voida rakastaa sitä. Jo pelkkä idea "Resident Evil meets Jurassic Park" on nerokas. Mutta lopputulos tuntuu enemmänkin Lite-versiolta tai keskeneräiseltä Beta-versiolta kuin lopulliselta tuotokselta.

Yksi iso klassinen ongelma on se että teknologian "muuttuessa kehittyneemmäksi" katoaa myös taito käyttää sitä. Siinä missä Resident Evilin kuvakulmat olivat esirenderoituja, loistavasti valittuja ja tarkasti suunniteltuja, Dino Crisis on 3Dnsä ansiosta täysin "vapaa" ja samalla myös tunnelmallinen kuvasuunnittelu on kadonnut tyystin. Kuvakulmat eivät ole mitenkään luovia tai edes tunnu pahemmin käyttävän vapaata kameraansa hyödyksi vaikka siihen olisi suuri mahdollisuus. Mukana on kyllä muutama tyylikäs hetki kuten Reginan pako T-rexin hyökätessä parvella, mutta yleisesti ottaen kuvasuunnittelusta on unohtunut -varsinkin pelin ensimmäisellä puoliskolla- kaikki luovuus ja se kaikista tärkein: Tunnelman luominen. Pelille voisi helposti luoda tiloissa tunnelmaa: Epäilyttävä kuvakulma, valo välkkyy katossa, äänisuunnittelu loisi tunnelmaa, usva tai kaatosade peittäisi näköalaa. Mutta ei. Lähinnä vain pelin alun ensimmäisissä raptorin kohtaamisvälinäytöksessä tunnelmaa vähän ladataan.

Tunnelmoinnin ongelmaa ei myöskään auta yhtään se että tapahtumat sijoittuvat todella ankean harmaaseen betoni-metalli laboratorio-tutkimuskeskukseen missä kaikki näyttää samalta. Juuri tässä esim alkuperäinen Resident Evil voitaa 100-0 sillä ympäristö oli vanha ja kiinnostava ja jopa laboratorio oli vanhan kulumisensa ansiosta mielenkiintoinen ympäristö. Tuntuu oudolta että peli sijoittuu trooppiselle viidakkosaarelle mutta kaikki tapahtumat sijoittuvat kylmiin ja harmaisiin tutkimuskeskuksen käytäviin eikä viidakon mahdollisuutta edes alussa käytetä hyödyksi. Ehkä se on puhdas teknologinen ongelma. Voi selittää sen miksi Dino Crisis 2 päättikin siirtyä yllättäen takaisin esirenderoituihin taustoihin....
Myös suunnistus sen perässä mitä pitäisi seuraavaksi tehdä tuntuu välillä todella epämääräiseltä. Resident Evileissä tuntuu aina olevan takaraivossa tunne siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta Dino Crisiksessä aloin usein avuttomana tutkia kartaa että onko jossain jotain mitä pitäisi tehdä. Ja nyt kun muistan niin pelin käyttöliittymä valikoineen tuntuu jotenkin avuttoman sekavalta ja todella munattomien leluaseiden käytön tavoin erittäin tunnottomalta. Kuin oltaisiin haluttu erottua Resident Evileistä ihan vain periaatteesta ja samalla laimennettu toimiva kokonaisuus. Erityisesti aseiden tunnottomuus häiritsee. RE peleissä tällaista ongelmaa ei ole koskaan ollut.

Onneksi peli paranee jälkimmäisellä puoliskolla huimasti. Heti helikopteripelastuksen mentyä pieleen, sankarimme pakenevat maan alle ja alkaa erittäin onnistunut Resident Evileiden "Laboratorio-osuus". Ylättäen tunnelma alkaa olemaan heti tiukempaa, etenemisessä on vaaran tuntua koska vaara tuntuu voivan hypätä esiin koska tahansa, ammuspula alkaa tuntua takaraivossa ja jopa juonenkäänteitäkin tapahtuu ja pinnan alta paljastuu ihan oikeasti kirjoitettu tarinakin.
Myös tallennuspisteet toimivat RE-pelien tapaan ja niitä on vain kourallinen. Ehkä 5 koko pelin aikana. Mutta pisteet on erittäin onnistuneesti ripoteltu pelin reiteille niin että niille pääseminen tapahtuu varsin sujuvasti.

Shinji Mikami kuuluu valitettavasti siihen pelituottaja/suunnittelija-ryhmään jolla ei pitäisi olla mitään sanomista siihen miten pelin käsikirjoitus rakennetaan. Vaikka juoni yrittääkin ihan oikeasti puolivälistä eteenpäin niin alkuasetelma tuo mieleen hyvin paljon samaan aikaan kehitetyn RE3sen suorastaan halveksittavan kevyen aloituksen missä tekijöiden asenne juonen asetelmaan on suurinpiirtein "Whatever, jotain tapahtuu tai jotain... who cares, ne on siellä". Eniten ärsyttää kuitenkin hahmojen dialogi. Suoraviivainen no-nonsense Gail on ainut hyvin kirjoitettu hahmo. Päähahmo Regina ja tietokone-ekspertti Rick ärsyttävät typerillä reaktioillaan ja huomioillaan tilanteisiin. Varsinkin Rickin typerä sanailu pilaa jo ensisekunneilla pahasti tunnelmaa -juuri silloin kun mysteeriä pitäisi juuri ladata.

Jos Capcom kerran tykkää remakesoida vanhoja pelejään niin Dino Crisis olisi helvetisti kiinnostavampi vaihtoehto siihen kuin joku Resident Evil 4nen joka luultavasti saa vain ilmeenviilauksen. Aidon tunnelman virittely ja eloonjäämiskamppailu olisi todellakin jotain mitä tämän pelin remake kaipaisi... Tosin tässäkin tapauksessa Dino Crisis muuttuisi taas vain yhdeksi tusina-kolmannen persoonan olantakaa läähätysjuoksuista ja hukkuisi massoihin, niin enpä jaksa ajatuksesta sen enempää innostua....

3/5



By the way, Jos joku on kiinnostunut pelamaan Resident Evil 1, 2, 3, ja Dino Crisis 1 ja 2sta pcllä, niin täältä löydätte välineet siihen (huom, RE3 ja DINO2 tulossa pian):

https://appleofeden.de-doc.com/index.php/downloads/resident-evil-classic-rebirth/

[Silence]

SILENT HILL 3 (ps2/pcsx2)

Silent Hill 3, tuo Konamin legendaarisen pelisarjan kolmas osa. Ja monien mielestä se viimeinen loistava peli sarjassa. En ole aikoihin -siis Aikoihin pelannut tätä peliä. Oma huomioni sarjassa tuntuu aina menevän kahteen ensimmäiseen peliin, mikä on tavallaan sekä ymmärrettävää että loukkaavaa kolmosta kohtaan, sillä SH3 on sarjan teknisesti pätevin osa, missä tiivistyy edellisten pelien kohdalla opitut temput yhdeksi tiukaksi paketiksi. Jos Resident Evil on amerikkalaista zombiekauhuelokuvaa kuin suoraan 80-90-luvulta, niin Silent Hill on aina muistuttanut enemmän 1970-lukuista psygologista brittikauhuelokuvaa.

SH3 on reippaasti toimintapainoitteisempi peli verrattuna aikaisempaan, mutta ei millään kaamealla Resident Evil-tavalla, vaan enemmänkin tehokkaamman rytmityksensä ansiosta. Heti alussa jo skipataan SH2sen hidas, puolen tunnin vaellus ja hypätään kirjaimellisesti suoraan actionin keskelle ja sitten vasta rauhoitetaan menoa. Yllättävää kyllä tämä toimii erinomaisesti, vaikka voisikin kuulostaa suunnittelupöydällä kaamealta mokalta. Vaikka itsekkin olen aina ollut verkkaisemman aloituksen ystävä, missä jännitysruuvia kiristetään taitavasti - AKA Silent Hill 1, niin kolmosen ratkaisu on varsin piristävä temppu.
Tosin voi olla varmasti monta mieltä siitä että kuuluuko päähenkilölle antaa konetuliasetta.... Mielestäni pelin pitäisi enemmän boostata sitä että päähenkilönä on heiveröinen, mutta ärhäkkä teinityttö pääosassa. Nyt tuntuu liikaa siltä että SH2n pelimekaniikka on otettu lähes sellaisenaan kolmoseen ja lopputulos tuntuukin lähinnä sisarpeliltä -tosin reippaasti stailatummalta.

Peli on myös alkuperäisen ykkösen jälkeen sarjan toiseksi pelottavin peli. En ole koskaan ymmärtänyt Silent Hill 2sen saamia ylistyssanoja kauhusta, mitä toiset tuntuvat ihan ääni väristen pelille antavan. Silent Hill 2 oli itselleni aina kauhun osalta laimean harmaa pettymys, eikä päässyt lähellekkään ykkösen pelottavuutta. Ja peli tuntui enemmänkin liikkuvan surullisen melankoollisen masennuksen tiellä, boostaten kaiken voimansa siihen suuntaan. Silent Hill 3nen palaa kuitenkin ykkösen suuntaan ja tekevän kaiken jännitys/kauhu edelllä. Alueet tuntuvat jälleen todella pelottavilta ja ennenkaikkea vaarallisilta, täynnä tuntemattoman sanoinkuvaamatonta uhkaa.

Visuaallisesti SH3 on koko sarjan parhaimman näköinen peli. Siitä ei ole epäillystäkään. Grafiikka ja ennenkaikkea valaistus on helvetin upeaa. Peli omaa todella tiukan ruosteisen oranssin visuaallisen ilmeen joka on selvästi pöllitty vuoden 2001 loistavasta Session 9-kauhuelokuvasta. Tekijät ovat myös selvästi kavunneet Silent Hill 2sesta oppimiensa temppujen harteille ja menneet ison harppauksen rohkeasti tuntemattomaan, kokeillen monia erilaisia visuaallisia ideoita läpi pelin. Ja pelatessani peliä Pcsx2-emulaattorilla pystyin vielä boostaamaan resoluutiota ja grafikkaa todella komeaksi. Ellei Silent Hill 3 ole koko PS2-kirjaston komeimman näköinen peli, niin se on helposti vähintään TOP3n joukossa. Erityisesti tekstuurityö on todella komean näköistä- Niin ympäristössä ja hahmoissa. Tämä on myös yllättävää, koska Playstationit ovat yleensä kärsineet suttuisista tekstuureista pienen sisäisen muistinsa takia. Varsinkin pelin aikana nähtävä ns "elävä tekstuuri" on todella lumoavan näköistä, enkä edelleenkään ole varma miten tekijät ovat tehneet sen. Hahmojen ulkonäköön ja erityisesti kasvoanimaatioon on myös panostettu hurjasti. Erityisesti päähenkilö Heather omaa todella yksityiskohtaista toteutusta kasvoissaan läpi pelin. Vähän kyllä kitisen Heatherin puvustuksesta, joka ei ole koskaan napannut itseäni. Pelin läpäistyä aukeaa mahdollisuus toisiin vaatetuksiin, joista varsinkin oranssin ruskea toppi farkkuyhdistelmällä nimeltä "Royal Flush"- on ykkössuosikkini.


Myös pelin äänisuunnittelu ja musiikki on huippuluokkaa. Sanoisin että pelin soundtrack on helposti koko sarjan ehein kokonaisuus. Todella monipuolinen, tunnelmallinen ja monia temppuja kokeileva. Yhdellä miinuksella: En ole koskaan tykännyt pelin tunnuskappaleesta. Se särkyy korvissani mölinäksi eikä sovi mielestäni yhtään peliin. Jotain paljon rauhallisempaa ja tunnelmallisemman pahaenteisempää olisi pitänyt ehdottomasti olla tilalla. Aina alkaa väärällä tavalla anaalista kutittamaan kun säveltäjät alkavat tuoda juttuihinsa mukaan laulua. Se tuntu aina jotenkin teennäiseltä. Teemakappale ei toimi mielestäni oikein ollenkaan, mutta sitten taas esim Heatherin ja Douglasin automatkan aikana kuultava kappale toimii loistavasti. Silent Hill 4 tuntuu yrittävän samaa lauletuilla kappaleilla kuin kolmonenkin, mutta onnistuvan hommassa paljon paremmin.

Jos yhtä versiota tästä pelistä pitäisi pelata nykyisellään niin se on ehdottomasti alkuperäinen PS2-julkaisu mutta emulaattorilla. Toimiva, boostattu grafiikka, korkealla resoluutiolla ja laajakuvalla ovat tämän version edut. PC-versio taas on vielä nykyisellään grafiikoiden osalta niin ja näin ja ps3n HD collection on sen laatuista roskaa että se kuuluu viedä Spectre-elokuvan kanssa teloitettavaksi saunan taakse.
Silent Hill 2 PC-versio on saanut fanien upean Enchanted Edition-fanipäivityksen joka tekee pelistä ylivoimaisesti parhaimmat version legendaarisesta kakkososasta. Voin vain toivoa että samat heput tekevät seuraavaksi Silent Hill 3sen PC-versiolle samanlaisen fanipelastuksen, sillä vähintään ulkoasunsa takia tämä peli sen ansaitsee.


Kaikkien näiden suurten ylistyssanojen jälkeen voisi luulla että SH3 olisi itselleni superduper rakas suosikkipeli..... Mutta näin ei ole. Päinvastoin, tunnen peliä kohtaan etäännyttävää katkeruutta ja synkkää pettymystä. Silent Hill 3 on minulle kuin se superfiksu tytär, joka päättikin että lehdenjakelu on hänen juttunsa.

Pidän nimittäin Silent Hill 3sta päävastuullisena siihen mahalaskuun mihin sarja joutui heti jouduttuaan länsimaisten tekijöiden käsiin. Ja siihen on yksi todella selkeä syy: JUONI.

Itse käsikirjoitus on erinomainen, juoni kulkee hyvin ja kahteen edelliseen peliin verrattuna juoni on erittäin selkeä. Mutta siinä missä kaksi edellistä peliä kertoivat molemmat oman tarinansa, ollen täysin itsenäisiä kokonaisuuksia, SH3 tyytyy pelamaan turvallisesti varman päälle ja tekemään helpon ratkaisun: jatko-osa ensimmäiselle pelille. Tämä puolestaan on johtanut siihen että eteenpäin menemisen sijasta koko Silent Hill-sarja on päätynyt hyvin pienen aitauksen sisälle jossa kaikki tuntuu myöhemmissä (länsimaisissa) peleissä keskittyvän turhien prequel/remakeiden lisäksi vain Mystisessä kaupungissa muinaisia demoneita (SH1) palvoavaan kulttiin (SH3). Niin ja päähenkilö tulee mukaan koska on tehnyt jotain tuhmaa ja nyt joutuu vastaan teoistaan (SH2). Kirjaimellisesti koko loppusarja pyörii tämän käsittämättömän ahdasmielisen ja oudon yhdistelmän ympärillä. Ja joku SH4 joka oikeasti teki jotain muuta, koetaan outona mustana lampaana, joka "ei omaa silent hillmaisuutta". Silent Hill 4sella on on kyllä pahat ongelmansa ja se on selvästi kiirehditty tekele, mutta se sentään teki jotain kokonaan uutta. Niinkuin Silent Hill 3sen olisi Pitänyt tehdä.
Käsittääkseni tekijöiden alkuperäinen idea kolmoselle oli tehdä "Kauhua päivänvalossa" mutta jostain syystä tekijäryhmä päättikin kääntyä suoran jatko-osan puoleen. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta en yllättyisi jos syy olisi julkaisuaikataulu sillä peli puskettiin ulos vain puolitoista vuotta edellisen pelin jälkeen ja on varmasti tullut kiire laittaa juttu kasaan kun pelissä nähdään jopa SH2sen pelialueitakin- sen sijaan että oltaisiin alettu testaamaan uusia ideoita...

Silent Hill 3 helvetin komea peli, mutta jättää ankean jälkimaun perinnöllään.
Meno on ollut ala-arvoista heti sarjan lähdettyään japanista: Turha fan-service prequel, laimean munaton remaketulkinta ykkösestä, kaksi kappaletta pelejä syntisestä pojusta Silent hillisssä, massiivimoninpeli ja lähinnä random häröilykummittelua naaman eteen heittävä Kojiman pierudemo jolle Silent Hillin nimi on lätkäisty lähinnä huomion hakua varten.

Surullinen ojakolariloppu upealle, älykkäälle ja käsittämättömän voimakkaasti alkaneelle sarjalle.

[Joni Ahonen]

^
Muistan aina kuinka aikoinaan Pelit-lehdestä hämmästelin Silent Hill 3:n kuvakaapaauksia, että voiko peli noin komealta näyttää.

Originaalit Silent Hillit se suurin syy miksi PS2:n tai PS3:n hankkisin huusholliin.

[Silence]

STAR WARS: Knights of the old republic (pc)

Olen aina sanonut että Star Warsin pyhä kolminaisuuteni muodostuu kolmesta teoksesta: Star Wars (1977), Empire Strikes Back (1980) ja Knight of the Old Republickista (2003).

Varsinkin nykypäivänä, kaiken Disneyn paskan ja ala-arvoisen pierun jäljiltä on vaikea edes kongreettisesti käsittää tätä mutta: Kotor on juuri niin aiheensa -eli Star Warsin- ytimessä kuin Biowaren kultakauden peliltä voi odottaakin: Hahmot ovat rikkaita, monipuolisia ja loistavasti kirjoitettuja. Toteutuksessa on Tosissaan aiheensa ottava, mutta elävä ja viihdyttävä teos. Tapahtumat etenevät tehokkaasti, monien tapahtumapaikkojen kautta ja pelisysteemi toimii hienon monipuolisesti, tarjoten pelaajalle paljon mahdollisuuksia niin oman kaluston kuin seikkailuun osallistuvan tiiminkin osalta. Siinä missä joku nykypäivän Star Wars-tekijät tuntuvat olevan ihan vitun kuutamolla sen kanssa, mistä Star Warsissa edes on kyse, ja miten asioihin pitäisi suhtautua, Kotor on kuin kotonaan Alkuperäistrilogian hengisestä ja tuntuisessa universumissa. Tosin odotan köysi kaulalla mahdollista jatko-osaa/reboottia missä homma on taas kerran vaihdettu nykymenoon sopivaksi kolmannen persoonan olan takaa huohotukseksi ja yhden hahmon tusinaheilumiseksi, missä roolipeli on vaihtunut pelkäksi toimintapeliksi.

Jeremy Soulen musiikki on suorastaan loistavaa. Se imitoi juuri oikealla tavalla John Williamsia, käyttäen tuttuja sävyjä ja luoden uusia kappaleita huomaamattoman sujuvasti vanhojen joukkoon. Musiikkia voi kuunnella kaikella nautinnolla ilman että hetkeäkään tuntuu siltä että putoaa ulos Star Warsin maailmasta. On ihan käsittämätöntä nykypäivän näkökulmasta miten joku oikeasti pystyy saamaan Vanhojen Star Warsien tunnelman ja maagisen taitanomaisuuden näin loistavasti tavoiteltua, kun nykypäivänä homma ei onnistu mitenkään ja kukaan ei tunnu edes olevan samassa ulottuvuudessa tekemisien teosten kanssa.

On kuitenkin kasa asioita joista haluan hieman peliä potkia. Pohja-asetelma on vähän jotenkin plaah, superyksinkertainen hyvän ja pahan välinen taistelu, missä suuri mysteerinen taustatarina ohitetaan aikalailla olankohtautuksella ja turhauttavasti lopussa on tärkeämpää vaan vetäistä pahista turpaan yrittää suhtautua isompaan mysteeriin ei niin tärkeänä seikkana. Myös pahikset ovat lähinnä kuin Imperiumi 1.5-versio täsmälleen samanlaisilla avaruusaluksilla ja SS-menolla. Myös sankarit lentävät Millenium Falconin piraattikopiolla. Onneksi sentään Stormtrooper-kopioita ei päästä näkemään. Niin, ja tarinan pääpaha, Darth Malak on todella mielenkiinnoton pahis, kuin roskakorista löydetty hylätty Dark Vader konseptitaide. Onneksi jatko-osa korjaa isolla kädellä juuri näitä seikkoja.
Juonen suuri twisti on erinomainen, mutta voisi olla paremmin peliin rakennettu. Aina hämmentyneenä kuulen näitä kertomuksia täysin yllätetyistä pelaajista, vaikka itse näin suuren twistin tulon jo ihan alkumetreiltä saakka ja lähinnä odottelin että se tapahtuu.

Tapahtumaympäristöjä on onneksi kiitettävän monta ja erillaista. Meillä on Corusant-tyylistä megakaupounkia, Aavikkoa, metsäplaneettaa, merimaailmaa, tropiikkia ja vulkaanista ympäristöä. Suosikkiosioni pelistä saattoi hyvinkin olla Sith akateemiaan sijoittuva jakso missä soluttaudutaan Sith oppilaaksi itse pahuuden syntypaikoille. Kiehtovasti Bioware antoi juuri tälle tapahtumapaikalle paljon mahdollisuuksia pelaajalle. Koko Sith Akatemian osion voi helposti ohittaa (kuten ekalla pelikerralla vahingossa tein) kantelemalla parista tyypistä itse pääpomolle ja hyppäämällä nopeasti eteenpäin. Mutta vapaasti voi myös oikeasti syventyä tapahtumapaikkaan ja hahmoihin. Aloin oudosti kiintyä Sith-opettajaani ja onnistuin jopa käännyttämään tämän pimeydestä takaisin Joni Ahosen taidenäyttelyyn.

Yksi asia minkä koin ongelmalliseksi oli muiden avaruusrotujen vieraskieliset dialogit jotka tuntuvat jotenkin vain niin tylsältä seurattavalta joka ikinen pelikerta kun peliä pelaan. Mielenkiinto alkaa aina kadota ja ajatukset harhailla kun superpitkät muukalaisdialogit vain jatkuvat ja pieni käännösteksti alakulmassa kertoo mitä hahmo sanoo. Mass Effect korjasi asiaa sekä parempaan että huonompaan suuntaan, lyhentämällä keskuteluita juuri sopivan tehokkaan mittaisiksi, mutta myös valitettavasti laittamalla kaikki rodut puhumaan englantia. Mass Effect myös pölli Kotorista aikalailla suoraan niin juoniasetelman kuin pelirakenteensakin, joka saa vähän tuntumaan siltä että Biowarella pääjuonikuviot ja pelirakenne ovat toisarvoisia seikkoja....

Haluaisin myös että aseet katoaisivat pelaajahahmojen käsistä kun ei olla keskellä taistelua. Vaikka vyötärölle tai selkään roikkumaan tai sitten vain "Pistetäänpä ase pois"-liikkeen kautta katoaisivat. Tuntuu niin pelleltä juosta miekat ojossa keskellä kaupunkia.

Käytin peliä pelatessa myös ensimmäistä kertaa modeja. Tottakai resoluutio/widscreen mod nyt on ihan jo itsestäänselvyys, mutta sen lisäksi käytin camera modia, joka laajentaa kuvaa kivasta. Grafiikka sai hienosti ehostettua ilmettä upscaletuilla ympäristö, skybox- sekä hahmo texture overhaul modeilla. Haluan erityismainnan antaa Fens-nimisille modeille jotka antavat päähenkilöille todella komean näköiset kasvotekstuurit. Yksi must have-modi on myös cgi-välivideot upscaleava modi joka ehostaa kököt 480p mössövälinäytökset todella komean näköisiksi ja koko ruudun täyttäviksi vapaasti valittavan isomman resoluution elokuvanäytöksiksi.

Kaikenkaikkiaan peli näyttää, tuntuu, maistuu ja tuoksuu aivan aidolta Star Wars-seikkailulta ekasta sekunnista loppuun asti. Maailma tuntuu elävältä ja ennenkaikkea uskottavasti eletyltä. Se on upea jatko-alkuperäiselle trilogialle ja pitää laadun yhtä korkealla kuin elokuvaedeltäjänsäkin. Mielenkiintoinen kontrasti pelille on samaan aikaan teattereissa pyörinyt prequel-trilogia, missä mikään ei tunnu eletyltä, kaikki tuntuu väkinäiseltä teatterinlavamenolta ja digitaalliselta mössöltä ja kirsikkana päällä on käsittämättömän jäykkä ja suorastaan amatöörimäinen toteutus..

Knight of the old republic on edelleen, 18 vuotta julkaisunsa jälkeen ylivoimaisesti paras Star Wars-peli. Se on rikas, monipuolinen ja kuten jo sanoin, maistuu, tuoksuu ja tuntuu Aidolta Star Warsilta. Enkä ole varma onko se helvetin hienoa asia -vai helvetin surullinen. Varsinkin kun katsoo mitä Star Warsin pelirintamalle on tapahtunut 2010 luvulla kun EA sai yksinoikeuden Disneyltä kaikkeen ja eivät tehneet kirjaimellisesti mitään.


Kotor 2 pääsee pelottavan lähelle ykköstä, ja tietyillä osa-alueilla pyyhkii emopelillä lattiaakin, mutta se on tarina toiselle kerralle...

[Joni Ahonen]

Aloin oudosti kiintyä Sith-opettajaani ja onnistuin jopa käännyttämään tämän pimeydestä takaisin Joni Ahosen taidenäyttelyyn.

Sith-opettaja on aina tervetullut koronarajoituksista huolimatta.


Tämäkin on niitä pelejä, jotka olen elänyt voimakkaasti Pelit-lehden sivujen kautta koskaan pelaamatta itse peliä. Kovasti kehuttu, ehkä pitäisi yrittää saada jostakin käsiini.

[Silence]

Kovasti kehuttu, ehkä pitäisi yrittää saada jostakin käsiini.

Molemmat Kotorit ovat usein niin Gogissa kuin Steamissa alessa. Usein joka kivasti yhteistarjouksena. Itse hommaan yleensä aina vanhemmat pelit Gogista. Kun siellä tunnutaan edes jotenkuten varmistavan etukäteen että toimivat nykykoneilla.

HUOM: Kotor 2 VAATII Restored Content modin ollaan järkevä kokonaisuus.

[Silence]

METAL GEAR SOLID 2: Sons of Liberty / Substance (Ps2/PCSX2)

Metal Gear Solid 2 on outo peli omassa kirjastossani. Tietyllä tavalla mielipiteeni sitä kohtaan on ajan saatossa muuttunut radikaalisti ja tietyllä tavalla mielipiteeni ei ole muuttunut millään tavalla. Mgs2 on yksi kaikkien aikojen odotetuimmista peleistä koskaan ja syystä. Se samalla lunastaa, pettää ja ylittää odotukset, mutta en oikein osaa sanoa missä järjestyksessä ja miten paljon mitäkin. Välillä on todella selvää mistä Kojima & kumppanit ovat pöllineet ideansa ja välillä mietin pää pyörällä että mitä helvettiä ovat polttaneet juttujaan keksiessään.


MGS2sen tarinaa on aina pidetty helvetin outona ja sekavana ja ehkä jopa myös jollain tavalla tylsänä. Mutta Se mikä tuntui pelin ilmestyessä, 20 vuotta sitten oudon etäiseltä ja helvetin överiltä, on nyt 2020-luvulla erittäin ajankohtaista ja suorastaan pelottavan samaistuttava aihe. Juoni käsittelee informaation väärinkäyttöä, historian uudelleenkirjoittamista ja ennenkaikkea totuuden hallintaa. Edellisen pelin pienestä vakoojathrilleristä on hypätty isoilla askelilla suureen kuvaan missä keskitytään nyt näkymättömiin salaliittoihin ja maailmanvaltaan.

Peli alkaa kuin täydellinen MGS-peli -se mitä kaikki ovat odottaneetkin. Mutta kääntää asiat sitten ympäri. Meno tuntuu joltain Tony Scottin thrillerielokuvan ja Tom Clancyn vakooja-salaliittoromaanin avioliitolta. Ja vaikka homma meneekin todella syvälliseksi ja meta-tasolle, niin kaiken hulluuden pitää kurissa kuitenkin vahva muotti mikä tuntuu pohjautuvan vahvasti edellisen Metal Gear Solid-pelin rakenteeseen.
Tosin ilkeä puoli minusta kyllä toteaa että kyseessä on vain laiskojen pelintekijöiden helppo "tehdään vaan edellinen peli uudestaan"-ratkaisu. En tiedä onko siihen päädytty tahallaan vai vahingossa, mutta luulen että tekijät ovat itsekkin tulleet tästä jossain vaiheessa erittäin itsetietoisiksi ja yrittäneet saada kokonaisuuden muutettua "ovelaksi ekan MGS-pelin simulaattoriksi". Tavallaan se toimii hienosti, mutta silti pystyn haistamaan epäilyttävän lemun siitä että tähän ei ole päädytty siksi että ollaan oltu luovia, vaan siksi että se on helppo kaava, minne pudotessa on ollut helppo rakentaa.
Muutenkin pelin juonessa... tai pikemminkin sen tavassa kertoa itseään on minua ihmetyttänyt aina sen tyyyli. Homma kun tuntuu enemmän joltain Tom Clansyn kirjajuonelta- kuin elokuva tai pelijuonelta. Tapa miten tarinaa kerrotaan ja miten esimerkiksi Snake tuodaan mukaan Raidenin tarinaan tuntuu jotenkin vain niin romaaniratkaisulta missä katsoja näkee tapahtumat Raidenin kautta, mutta pelaaja on kuitenkin naaman edessä tapahtuvan visuaallisuuden ansiosta/takia kokoajan tietoinen siitä mitä oikeasti on tekeillä. Outoa.

Kojima ansaitsee myös isot kritiikit siitä että mies ei osaa vittu kertoa asioita ytimekkäästi vaan KAIKKEEN varataan aina vähintään kolminkertaisesti niin paljon aikaa kuin olisi missään määrin järkevää. Mies ei vaan osaa tiivistää juttuja ikinä vaan oikeasti tarvitsisi leikkaajan joka ottaisi maestron materiaalin ja tiivistäisi sitä. Välinäytökset kestävät ja kestävät ja jokaisen tietokirjan sivumaininnat pitää muistaa laittaa mukaan hahmojen suuhun, jotta varmasti Kojima voi kumppaneidensa kanssa ylpeillä miten fiksuja he ovat kun tämänkin asian tiesivät historiasta. Näin kaukaisesta tulevaisuudesta 20 vuotta vanhaa peliä katsoessa on kuitenkin pakko myöntää että MGS2 on aika viaton vielä näiden välinäytösten ylipituuksien suhteen -varsinkin JOS vertaa kaameaan Metal Gear Solid 4seen...
Joku pelle voisi puolustella Kojimaa että että "se on vaan maestron tyyli". Mutta mitä vitun hienoa tuollaisessa "tyylissä" on JOS se tuhoaa pelin kohtausten intensiivisyyden ja saa kaiken lässähtämään ja pelaajan mielenkiinnon pahasti horjumaan? "Se on vaan hänen tyylinsä" on vain tekosyy miksi kuuluisan tekijän perseilyä pitäisi sietää. Yksi kaameimmista ylipidennyksistä on The Lopetus joka ei vaan tajua lopettaa itseään tehokkaasti. Täydellinen lopetus pelille olisi hetki kun Snake katoaa väkijoukkoon ja kaikesta epävarma Raiden jää yksin seisomaan kaadulle -kunnes lopulta näkee Rosen väkijoukossa ja rakastavaiset halaavat ja vähän Rosen masua kosketetaan. Pum! Leikkaus mustaan ja lopputekstit! Mutta ei. Luvassa on minuuttikaupalla lässynlässyttelyä ja lopputekstien jälkeen Kojima vielä saarnaa pelaajaa Snaken suulla omista mielipiteistään -vaikka nämä on jo pelin aikana tuhanteen kertaan kuultu. Hoh hoijaa... Kojima todellakin tarvitsee olan taakse tuottajan joka sanoo että "EI". Tai vähintään munakkaan leikkaajan joka rohkeasti poistaa turhaa lässyttelyä. Juuri näistä syistä esimerkiksi MGS3 on niinpaljon rakastetumpi peli, sillä se tuntuu menevän aina suoraan asiaan ja potkivan niin pelaajaa kuin Kojimaakin perseeseen.
Kojima tuntuu kuitenkin huomattavasti enemmän oikealta tekijältä MGS2sen välinäytöksiä katsoessa, kun taas kaameassa MGS5sessa mies tuntuu joltain viinilasia maistelevalta, ja itseään jumalana pitävältä auteur-pilvilinnamaalaajalta.

Pelin suurin Twisti eli Snaken joutuminen takapenkille ja päähenkilön vaihto Raideniin oli aikoinaan aivan helvetinmoinen paskahalvaus ja Raiden sai paljon vihaa niskaansa. Mutta voiko pelaajia siitä syytää että näille on vuosia annettu pelikuvaa Solid Snakesta päähahmona, seikkailemassa Uuudessa Metal Gear Solid 2-pelissä. Ja sitten yhtäkkiä palajstuukin että tämän peliosio ei olekkaan pelissä kuin lyhyt alkuintro ja hahmo korvataankin jollain blondilla pellavapäällä joka ei näytä tietävän mistään mitään. Ehkä tätä ei mietitty ihan loppuun asti Kojiman toimistossa...
Raiden herättää aluksi aivan vääränlaisia viboja niin minussa kuin varmasti kaikissa muissakin pelaajissa. Enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla. Raiden on kuin joku Japanilaisen rockbändin kitaristin pohjalta tehty animehahmo. Asiaa ei auta Quinton Flynnin vähän liian hukassa oleva ääninäytely ja kaamea blondi perukki mikä ei yhtään sovi hahmolle. Luoja sentään, miksi Raiden ei pidä kultakutrejaan edes ponihännässä tai jotain? Hahmo näyttää ihan vitun idiootilta tukka heiluessa keskellä actionia. Jopa Snake joutui edellisen pelin alkuintrossa leikkaamaan omansa lyhyeksi, jotta voisi paremmin toimia työssään. Miksi ei Raiden? Alkushokeista huolimatta kylmä fakta kuitenkin on että Raiden on erinomainen ja hyvin kirjoitettu päähahmo jonka neitseellisen pinnan alta löytyy paljon syvyyttä. Raiden on itseasiassa hyvin samankaltainen hahmo kuin Code Veronican Steve: Hyvin kirjoitettu, monipuolinen oma hahmonsa, mutta kaatuu heikompaan ääninäyttelyn toteutukseen -tai tarkemmin sanottuna ohjaukseen. Quinton Flynnin ääninäyttely alkaa onneksi loppua kohden toimia todella hyvin. Pidän kuitenkin helvetisti enemmän Japanilaisesta Raiden-äänestä, sillä hahmo kuulostaa siltä että heppu on asioidensa tasalla eikä esiinny neitseellisenä hahmona.
Toivoisin muutenkin että MGS-peleissä olisi mahdollisuus valita alkuperäisen Japanilaisen ja dupatun englanninkielisen ääniraidan väliltä sillä se Japanilainen ääniraita on todella laadukas ja pesee mennen tullen kaikkien tunteman amerikkalaisen version.

Pelin Soundtrack on kiehtova yhdistelmä jonkinlaista tekno-ambientmusaa ja hollywoodthrillerimäisen elokuvallisempia orkesterijousimusiikkeja. Ja se toimii upeasti niin itse pelin kuin teemojenkin kanssa. Musiikeista vastaa Harry Gregson-William ja Norihiko Hibito ja itseäni suorastaan vituttaa miten vähälle Hibito on jäänyt julkisuudessa vaikka mies vastaa kaikesta itse pelin aikana kuullusta musiikista, Gregson-Williamsin keskittyessä välinäytöksiin. En tiedä onko syy Kojiman Hollywood-perseennuolennan vai Konamin kaltaisen tyypillisen Japanilaisen yhtiön hierarkian missä Suuri maestro ottaa kaiken kunnian ja apupojat laitetaan komeroon, mutta vituttaa miten vähälle Hibiton osallisuus on jäänyt vaikka varmasti kaikki muistavast juuri japanilaissäveltäjän kymmenet pelin aikana kuultavat sniikkausmusiikit jotka jäävät taatusti mieleen soimaan. Ja tämän tekstin voisin sellaisenaan liittää suoraan myös MGS3sen arvosteluun. Ihmettelen myös Kojiman tarvetta saada Hollywoodmies säveltäjäksi kun jo edellisessä pelissäkin Konamin oma musiikkitiimi loi kuin suoraana ysärin kovimmista vakoojathrillereistä olevan soundtrackin.

Pelimekaanikka on kokenut suurimman muutoksen, tai pikemminkin kehityksen eteenpäin. Ympäristö tuntuu nyt ennenkaikkea lelulta, missä voi kokeilla lukuisia eri tapoja pelata peliä ja miten lähestyä vihollisia. Vai välttääkö nämä kokonaan. Itse tykkään usein pelata pelejä leikkien näkymätöntä superagenttia joka tarkasti edeten välttelee vihollisia ja pysyy hinnalla millä hyvällä näkymättömissä. Vartioita kun voi välttää niin ryömimällä, roikkumalla kaiteessa tai koputtelemalla seinään kulman takana. Peli takaa jokaiselle varmasti paljon tapoja miten edetä -Jos niitä jaksaa vain kokeilla. Mutta suurin uudistus on varmasti myös se sarjan kuuluisin: Tranquilizer gun. Ase, millä ampumalla ei tapeta, vaan laitetaan porukka vaikeustasosta riippuen x-ajaksi unten maille. Tämä on sekä hyvä että kaamea uudistus mikä auttaa välttämään tappamista mutta myös helpottaa aivan liikaa pelaajaa, koska kirjaimellisesti kaiken vastaantulevan voi välttää vain laittamalla vartijan unille. Onneksi edes osa pelistä ei ratkea liian helposti tämän ansiosta, vaan vartijoiden odotetaan antavan radiossa tasaisin väliajoin raportteja ja niiden väliin jättäminen lähettää paikalle tarkastusvartion. Suosittelen kuitenkin nautinnollisemman pelikokemuksen takia säästämään asetta vain välipomoja varten.

Pelin välipomoina toimii Dead Cell-erikoisjoukko ja tämä on jotain tässä pelissä mikä on vain parantunut ajan kuluessa. Mutta ei todellakaan itsensä ansiosta, vaan enemmänkin siksi että Metal Gear Solid-sarjan välipomot ovat paskistuneet tasaisesti osa osalta ja MGS2 tiimi tuntuu nykyään aika värikkäältä ja jopa kiehtovaltakin. Mutta muistan edelleen todella voimakkaasti alkuperäisen suuren pettymykseni näihin vuonna 2002, sillä verrattuna MGS1sen todella rikkaaseen ja monipuoliseen pahistiimiin, kakkospelin vastaava on lähinnä pintakiiltoinen karikatyyriryhmä. Ryhmästä oudoin, Vamp, ei edes saa voimilleen minkäänlaista selitystä -vaikka MGS4 mielessäni olen alkanut vihdoin myös tälle hahmolle lämmetä. Yksikään taistelu Dead Celliä vastaan ei kuitenkaan tarjoa mitään ihmeellistä -tai varsinkaan MGS1sen vastaavien ylittävää kokemusta. Iso miinus tästä.


MGS2 on komean näköinen peli. Niin peliaikana kuin myös erinomaisesti kuvattujen välinäytösten aikana. Mutta ei niinkään graaffisesti vaan enemmänkin tehosteidensa osalta. Itse hahmomallit ja ympäristöt ovat todella yksinkertaisen oloisia. Tekstuurit ovat pääsäännöllisesti aikamoista suttua. PS2-konsolin tehot on selvästi käytetty 90-prosenttisesti niin valaistus, varjoistus- kuin sääefekteihin. Kaatosade tankkerin kannella, aamuauringon varjostusten ihailu verkkoaidassa tai mereen tuleva auringonlaskun väreet ja sävyt ja pienenpienet efektit ilmassa ovat tarkasti luotu peliin -Jotain mitä toivoisin nykypelienkin tekevän, sen sijaan että jokainen helvetin kasvonpiirre ja tahra ovennupissa pitää saada hinnalla millä hyvänsä mallinnettua mukaan. Nykyään juuri näistä tehosteista karsitaan ensimmäisenä, kun pitää saada peli pyörimään mukavasti konsoleilla. MGS2 tekee kuitenkin päinvastoin: Valaistus on todella nättiä ja taidokkaasti tehtyä. Tehosteet, niin sisällä kuin ulkonakin ovat ensiluokkaisia ja korvaavat/peittävät graaffiset yksinkertaisuudet taidokkaasti. Kaatosateet, usvat, auringonpaisteet ja vastaavat hoitavat hommansa. Tankkerin katolla jäin vain fiilistelemään todella vakuuttavan oloista ja kuuloista öistä kaatosadetta. Ja Raidenilla ensimmäisellä ulkoalueellakin pysähdyin useammaksi minuutiksi vain ihailemaan nättiä verkkoaidan ympäristöön luomaa varjoa.

Entä millä versiolla tätä peliä pitäisi sitten tänäpäivänä pelata? Vaihtoehtoja löytyy mutta helpoin löydös ei todellakaan ole se laadullisin.
Jos haluaa "laillisesti" pelata, niin paras ratkaisu on PS3-aikakauden Metal Gear Solid HD-collection. Toisin kuin Konamin kaamea Silent Hill Hd Collection, MGSn vastaava on tehty laadukkaasti vaikka muutamista asioista löytyykin kitinää. Esim HD Collectionin kanssa kannattaa olla tarkkana kuvasuhteen osalta, sillä se on nimetty asetusvalikossa väärin. Letterbox(oikeasti widescreen) ei rajoita kuvaa, vaan antaa alkuperäisen ja laajemman kuva-alan pelille, kun taas fullscreen (oikeasti croppaus) rajaa alueen pienemmäksi, poistaen kuva-alasta ainakin 35%, vaikka täyttääkin välinäytöksissä kuva-alueen kuvalla kokonaan.

PC versio on GOGin viimevuotisen julkaisun ansiosta luultavasti se helpommin hommattava, mutta tyypilliseen Japanilaisen pelin nopean PC-porttauksen tapaan kyseessä on kaamea, teknisesti pieru versio, mikä näyttää siltä että se on vaan heittämällä käännetty PClle. Pc-versiosta kun puuttuu about 80% visuaallisista tehosteista, mukaan lukien sellainen tärkeys kuin depth of field ja peli näyttää näiden puuttuessa todella ankealta. MGS2 kun on Peli joka luottaa 85% ulkonäöstään efekteihin, niin niiden puutos jättää grafiikan aika yksinkertaisen oloiseksi. Ja juuri tämän takia en voi sanoin kuvailla miten hyvältä peli näyttää PCSX2-emulaattorilla, korkealla resoluutiolla, laajakuvalla ja boostatuilla grafiikoilla. Pcsx2-versio pyörittää toimivasti pelin sää- ja valaistustehosteita ja saavat pelin näyttämään todella rikkaalta. Muutama pieni graaffinen ongelma pelin pcsx2-versiosta kuitenkin löytyy: Raidenin esittelykohtauksessa vedenpinta ei heijastu ihan niinkuin kuuluisi ja paljasta kättä esillä pitävän ocelotin, takittoman Vampin sekä Fatmanin hahmomalleilla on jokin todella outo tekstuuribugi joka saa hahmojen ihot näyttämään mustilta... Mutta näitä lukuunottamatta PCSX2 on virheetön ja helvetin hienon näköinen versio pelistä. Suosittelen. Todella. Vahvasti.


Metal Gear Solid 2 on ongelmineenkin erinomainen ja vaikuttava kokonaisuus jota aika on vain parantanut entisestään. Juoni on överi ja välinäytökset aivan liian ylipitkiä, mutta silloin kun pelaaja pääsee pelaamaan, niin luvassa viihdyttävä japanilainen sekopääkokonaisuus. Ja paljon kertoo koukutuksesta jo sekin että heti pelin läpi pelattuani, halusin vain aloittaa sen uudestaan alusta.

[Silence]

RESIDENT EVIL 2 (pc, sourcenext, classic rebirth)

(originaali) Resident Evil 2 tuli läpäistyä kaikilla neljällä skenaariolla pitkästä, pitkästä aikaa. Outoa miten vähän tätä peliä on viimeisen parin vuosikymmenen aikana tullut pelattua. Luultavasti koska olen aikoinaan pelannut peliä varmasti enemmän kuin mitään toista peliä koskaan. Olen läpäissyt sen aivan kaikella sisällöllä ja vaikeusasteella. Siis aivan kaikella. Mukaanlukien niin Tofu-moodi kuin myös todella kyseenalaiset PC-version lisäämät Arrange-moodit, jotka tekevät pelaamisesta ihan absurdin helppoa. Nyt pelasin pelin pcllä, Sourcenext-nimistä japaniversiota pelaten, joka on käännetty englanninkieliseksi fanien tekemällä Classic Rebirth-patchia käyttäen joka laittaa pelin myös toimimaan nykypäivän koneella ja hyvällä resoluutiolla. Plussana myös että cgi-välivideot ovat erittäin korkealaatuisia tässä versiossa.
Ohjauksen osalta sanoisin että klassinen Resident Evil-sarja toimii parhaiten näppäimistöltä pelattuna. Pelin tankkikontrollit kun toimivat ylivoimaisesti parhaiten pcn näppäimistöllä. Nuolinäppäimillä ohjataan ja X on tähtäys, C on pumputipum, V on juoksu, Z on inventory ja A on kartta. Helppoa ja tehokasta. Varsinkin tarpeettomien viholliskontaktien välttely muodostuu erittäin helpoksi näppäimistöohjauksella kun voi vain poukoilla zombien välistä teräväliikkeisesti eteenpäin, eikä tunnu siltä että kompastun omiin sormiini paniikissa padia räplätessä.

Peli tuntuu kyllä vähän liian helpolta. Pelasin pelin läpi Normal-vaikeustasolla kaikki neljä pelikertaa eikä missään vaiheessa ollut ongelmia ammusten, aseiden tai terveydentilan kanssa. Niitä tunnutaan ihan tyrkyttävän pelaajalle vaikka tuntuu että vihollisia ei ole tarpeeksi kaikkea tätä ase-ja ammusmäärää vastaan taistelemaan. Toki se saattoi osittain kyllä johtua siitä että peli on niin tuttu itselleni, mutta siitä huolimatta homma tuntui aivan liian helpolta ja suoraviivaiselta. Pelin jälkimmäisellä puoliskolla tuntuu ihan siltä kuin peli unohtaisi että pitäisi täällä vihollisiakin olla vastassa. Esimerkiksi Resident Evil 1 ei ole koskaan antanut itselleni vastaavanlaista tunnetta, vaan se tuntuu aina vaaralliselta survival horror-kokonaisuudelta missä pitää aina olla varovainen miten ammuksia tuhlailee ja uskaltaako TAAS ink ribbonia tuhlata. Nyt lopussa oli ammuksia, ink ribboneita ja herbbejä vaikka muille jakaa, eikä edes missään kohtaa ollut tunne että olisi ammukset loppumassa. Asiaa toki auttaa että tarpeettomat taistelut ignooraa, kuten koirat ja hämähäkit, jotka kannattaa vain juosta ohi. Ensimmäisellä pelikerralla sain tasantarkkaan yhden osuman ja senkin lopputaistelussa. A-skenaariot varsinkin ovat todella helppoja ja Leonin A-skenaarion juoksin läpi ammuksia taskut pullollaan, kertaakaan tallentamatta 1h 25 minuutissa. Vanha ennätykseni 2000-luvun alusta on kymmenen minuuttia vähemmän. Pelasin pelin järjestyksessä Clairen A, Leonin B, Leonin A, Clairen B ja kaikista kerroista vain viimeisessä skenaariossa itselläni oli vähän vaikeuksia. Poliisilaitoksen aulassa sijaitsevan patsaan Yksisarvis-medaljonki on niin helvetin oudossa paikassa että sen löytäminen vei minulta melkein tunnin ylimääräistä poikkoilua. Tämä siksi että kyseisessä lokaatiossa ei ole yhdelläkään aikaisemmista skenaarioista yhtään mitään, joten alitajuisesti en edes vilkaissut kyseiseen tilaan. En tiedä onko tämä laskettavissa omaan hölmöilyyni vai tekijöiden epäloogisuuteen. Mutta kivasti vei aikaa, mitä ei yhdenkään toisen skenaarion läpipeluukerralla tapahtunut. Toinen pieni ongelma on Clairen kranaatinheittimessä mistä tuntuu puuttuvan kunnon välimatkan osumismahdollisuus. Periaatteessa aseella voi ampua joko jalkojen juureen tai 5 metrin päähän. Leonin vastaava ase on haulikko, jolla samaa ongelmaa ei ole koska tuho-alue ampuessa on niin leveä. Clairen kranaatinheittimellä pitää aina olla oikeassa asemassa, mutta tämä on vain zombien kanssa mahdollista. Varsinkin Lickereiden kanssa homma alkaa turhauttaa koska koska ne olivat aina liian kaukana osumista varten. Ja usein jouduin ottamaan yhden osuman vastaan ennen kuin ehdin/olin oikeassa kohtaa niitä ampumaan.

Peli ottaa pohjaideansa alkuperäisestä pelistä, käyttää sen rakennetta, mutta rakentaa aikaisempaa suoraviivaisemman ja toiminnallisemman pelin alkuperäisen pelin jatko-osaksi. Eikä minulla ole kyllä mitään sitä vastaan, koska kokonaisuus on kaikesta huolimatta eheä ja jatkaa toimivasti tarinaakin. Kummituskartanon sijasta ollaan teollisuuskaupungin keskellä missä kaikki on vajonnut kaaokseen. Peli tekee edellisosaakin paremmin visuaallisen tarinankerronnan maailmasta. Paikoitellen voi hienosti nähdä ympäristössä kerrottavia tarinoita siitä mitä paikan päällä on tapahtunut ennen pelaajan saapumista. Varsinkin poliisiaseman alun Marvin-huoneessa tämä näkyy hienosti. Peli itsessään on hyvä kokonaisuus ja harva kauhupeli ottaa niin selvästi suurimmat vaikutteensa toimintaelokuvasta, kuten tässä tapauksessa RE2 ottaa Terminator 2sesta, mutta onnistuu silti tekemään ensisijaisesti Surival Horror-pelin, eikä action shootteria. Peli tasapainottelee kivasti kahden eri tapahtuman välillä A ja B skenaarioissa, paljastaen toisessa vähän enemmän, mitä toisessa päästiin toisesta näkökulmasta näkemään. Mietin peliä pelatessa että Code Veronica olisi voinut hyötyä samanlaisesta rakenteesta erityisesti, koska nykyisessä muodossa peli on ylipitkä ja jotenkin liian raskas. Olisi varmasti ollut huomattavasti toimivampaa keskittyä ensin Clairen ja Steven seikkailuun ja avata tämän jälkeen pelaajille yllätyksenä Chrishin version tapahtumista näyttävä skenaario.

Pakko antaa RE2n käsikirjoittajille kehuja miten lyhyessä ajassa ja pienessä määrässä käytettäviä kohtauksia tekijät onnistuvat kirjoittamaan hahmojen välille uskottavaa draamaa. Vaikka ensimmäinen ja alkuperäinen Resident Evil-peli onkin ylivoimainen suosikkini, niin sen hahmot eivät ole koskaan tippakaan napanneet. Varmasti juuri kaamean englanninkielisen translationin ja ääninäyttelyn takia. Resident Evil 2sessa asiat ovat kuitenkin toisin. Hahmot ovat erittäin toimivia ja eläviä hahmoja jotka nappaavat mukaansa jo heti pelin alkuintrossa. Clairen ja Sherylin isosisko-pikkusisko-juttu on jo hyvää tavaraa mutta varsinkin Leonin ja mysteerisen Adan välinen juttu on erittäin tehokkaasti rakennettu ja seksuaallisen jännitteen voi ihan aistia hahmojen välillä. Ja asiaa parantaa hyvät ääninäyttelijät jotka saavat hahmoihin juuri oikealla tavalla eloa ja tunnetta.
Peli on myös piristävän nostalginen tuulahdus menneisyydestä kun jalat olivat tiukasti maan tasolla, survival horror oli realistista selviytymistä ja oikeasti tuntui vielä siltä että pelintekijöillä oli oikeasti ideoita ja suunnitelmia pelisarjan tulevaisuutta varten ja juoni tuntui oikeasti olevan menossa johonkin suuntaan, eikä nykyistä fiilistä missä millään ei oikein tunnu olevan väliä kun periaatteessa riittää että heitetään joku taas sirkusnumeron perässä jonnekkin vuoristokylään seikkailemaan ja kudotaan jonkinlainen "juoni" yhdistämään peli aikaisempiin.

Kaikesta kivasta huolimatta siitä faktasta ei vaan pääse eroon että peli on aivan helvetin lyhyt. Liian lyhyt. Tätä ei pelasta edes se että molemmilla hahmoilla on sekä A että B-skenaariot. Tuplaskenaariot ovat loistava idea ja tekijät oikeasti repivät kaiken mahdollisen uudelleenkäyttövaran irti tehdäkseen isompaa peliä kuin mihin on aikaa ollut, mutta kaikenkaikkiaan eri skenaariot tarjoavat lopulta liian vähän uutta, tuntuakseen kunnolla neljältä erilliseltä pelikerralta. Onneksi Leonin ja Clairen skenaariot eroavat juonellisesti edes vähän toisistaan, tuntuakseen omilta kokonaisuuksiltaan ja antaen edes muutaman hahmosta riippuen eroavan etenemisreitin. Pelintekijöiden ajankäytön vähenemisen voi kyllähyvin huomata pelistä. Poliisiasema on vielä kohtalaisen monimutkainen labyrintti, mutta viemäristöön päästessä homma menee aika suoraviivaiseksi etenemiseksi kohti loppufinaalia ja myös vihollisten istuttaminen ympäristöihin ei tunnu enää yhtä strategiselta ja hyvin ajatellulta kuin alkupuolella. B-scenaario sentään vähän yrittää monimutkaistaa jälkimmäistä puolta pelistä ja paikoitellen onnistuukin siinä. Hitto muistan edelleen sen kerran kun ensimmäistä kertaa tajusin että pelissä on myös B-skenaariot. Olin läpäissyt molempien hahmojen A-skenaaariot jo tässä vaiheessa. B-skenaarioiden löytö oli samanlainen holyfuck-hetki kuin aikoinaan Jurassic Parkissa se hetki kun tajutaan että Velociraptorit osaavat avata ovia. B-skenaarioon lisätty Mr X aka Tyrant aka Sadetakkimies, niinkuin itse sitä nuorempana kutsuin, on erinomainen lisä ja sähköistää juuri oikealla tavalla tunnelmaa kun pelaajalle on alkanut olemaan edellisestä pelikerrasta paikat ja tapahtumat tuttuja. Hahmo tulee aina silloin tällöin pilaamaan rutiinoitunutta pelisuoritusta ja saa kummasti hereille ja skarppaakaan. Onneksi hahmon ilmestymiset pidetään tehokkaan ytimekkäinä. Hahmon voi kuulla tallustavan raskailla askelillaan kulman takaa ja jännitys ehtii kasvaa näin kivasti. Hahmon voi joko ampumalla hetkellisesti päihittää, tai sitten tehdä niinkuin minä ja yrittää juosta ohi ja alueelta ulos, jolloin myös yleensä uhka katoaa.

Resident Evil 2 on kyllä klassikko vaikka kitisenkin asioista. Tuotantoarvot ovat kyllä komeat, mutta peli nojaa vähän liikaa kyllä huolettomaan etenemiseen ja kaikesta näkee että kiire on tullut peliä tehdessä. Luultavasti koska tuotanto aloitettiin myöhäisessä vaiheessa kokonaan alusta. Tekijät kyllä taitavasti puristavat kaiken mahdollisen käyttövaran saadakseen lisättyä pelille sisältöä, mikä on kyllä vaikuttava temppu. Pelillä tuntuu olevan vähän samalainen juttu menossa kuin Silent hill 2sen kanssa. Molemmat pelit ovat legendaarisessa jeesusasemassa, vaikka edellinen osa tuntui tekevän sen itse varsinaisen kauhun/survival horrorin paljon paremmin. Hmm outoa. Sinänsä kyllä odotan yhtälailla kiinnostuneena kuin myös väärällä tavalla kauhistuneena mitä RE2sen remake tuo tähän kuvioon. (ei spoilereita, kiitos)

[Silence]

FINAL FANTASY X: International (ps2/PCSX2)

Itselläni on aina ollut vähän outo suhde niin Final Fantasy- kuin JRPG-peleihin yleensä. Tykkään niistä oikeasti, mutta tuntuu että ne ovat vain liiiiian pitkiä. Liikaa aikaa vieviä. En halua kovin helposti aloittaa peliä jonka läpäisy voi viedä 80-100 tuntia, sillä pelkään että jossain vaiheessa peli jää sivuun ja jotain muuta "tärkeämpää" tulee tilalle. Ja näin on myös usein käynyt kun liian pitkä peli on ensin unohtunut ja sitten kummittelee viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen mielessäni ja kiroilen kun en ikinä pelaa niitä läpi. Joku PS1n Parasite Eve on kiva yllätys koska pelin voi suhauttaa läpi mukavassa 16h kestossa. Mutta sitten on näitä toisen ääripään pelejä, joissa en koskaan osaa edes hallita omaa grindaustani, vaan tunnun etenemisen sijasta käyttävän kymmeniä tunteja vain hahmojeni hiomiseen, eteenpäin menemisen sijasta... Mutta joo, arvosteluun....

Pelaamani versio on japanissa julkaistu International-versio. Kyseinen versio sisältää muutamia lisäyksiä. Mutta niistä tärkein oli mahdollisuus pelata originaali Japani dubilla ja englanninkielisillä tekstityksillä. En ole koskaan pelannut peliä läpi, vaan se on parilla edellisellä pelikerralla jäänyt aina syystä tai toisesta kesken reippaasti ennen puolivälin paikkeita. Päätin nyt kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja läpästä sen hinnalla millä hyvänsä. Ja koska en tykännyt pahemmin kaameasta jenkkiduppauksesta länsiversioissa, päätin kokeilla japaninkielistä originaaliversiota, enkä todellakaan tehnyt huonoa valintaa, sillä japaninkielinen ääninäyttely sopii reippaasti paremmin kokonaisuuteen.

Pelin juoni on kohtalaisen mielenkiintoinen. Mutta se ei ole kovinkaan kiinnostavasti tai edes kunnollisesti kerrottu pelaajalle. Varsinkin alku jättää aika kylmäksi. Pelaaja heitetään aika kylmästi tarinaan eikä päähenkilöämme Tidusta missään vaiheessa anneta kunnolla kasvaa tapahtumiin. Minulla olisi niin paljon kysyttävää ja sulattelemista. Mutta asiat vain "tapahtuvat" ja pelaajan oletetaan vain olevan mukana kuvioissa. Teinipelle päähenkilö Tidus vain roikkuu mukana ja supernopean pian hän on superduper sankarittaren suojelija sekä sankarijoukon uskollinen jäsen ja lähtee bändinsä kanssa kiertueelle. Tuntuu melkein siltä kuin pelaajalta odotettaisiin ennakkotietoa tapahtumista etukäteen ja nyt vain keskitytään pelaamiseen. Toki tähän liittyy eräs tarinallinen spoileri, mutta senkin huomioon ottaen, alun tarinankerronta jättää todellakin toivomisen varaa. Peli tuntuu alkupuolella erityisesti nojaavan vähän liikaa coolin rock'n roll-menoon, sen sijaan että keskityttäisiin fantasiaan. Usein huomasin alkupuolella vain pohtivani, mahtaako peli oikeasti jossain kohtaa yllättää minut ja napata kunnolla mukaansa?

Hieman sama juttu koskee myös hahmojoukkoa. Koen vaan kaikki keskeiset hahmosuunnittelut todella tylsiksi, hahmot mielenkiinnottomiksi ja ennenkaikkea ylisuunnitelluiksi. Peli yrittää kertoa ilmeisesti koskettavaa tarinaa, mutta siihen on jotenkin vaan vaikea suhtautua mitenkään vakavasti kun katsoo päähenkilöidemme karnevaali-asuja. Kaameimpana kaikista pelin pääpaha joka näyttää ihan överiltä fanart pelleltä. Myös oman tiimin hahmot kuten Lulu, Auron tai Tidus saavat miettimään että mitä helvettiä conceptitaiteilijat ovat mietineet... vai onko näillä ollut vain ihan liikaa aikaa piirtää hahmojen asuja uudestaan ja uudestaan.
Peli alkaa juonellisesti toimi pikkuhiljaa suurinpiirtein siinä kohtaa kun sankarijoukon viimeinen jäsen, Rikku, hyppää mukaan tiimiin. Yhtäkkiä asioita aletaan kertomaan paljon paremmin, huolella ja hahmovetoisesti. Valitettavasti koskaan ei vain tule sellaista kunnon koukkua joka veisi pelaajan mennessään. Turhauttavaa koska pelillä on oikeasti hyviä juonellisia ideoita kuten jo kuolleet, mutta hengellisesti tämänpuoleisessa edelleen elävät henkilöt. Tai muutaman päähenkilömme isien tekemä aikaisempi seikkailu -joka outoa kyllä tuntui kiinnostavammalta jutulta kuin oman ryhmäni seikkailu. Näitä haluaisin pelin oikeasti käsittelevän enemmän. Myös uskontoja ja niiden hyväksikäyttämistä ja sokeaa seuraamista käsitellään. Mutta. Nyt ne ovat enemmänkin vain iso numero yhdessä vaiheessa peliä ja sitten homma aikalailla jo unohtuukin. Olisi kiva jos juonen ja hahmotarinoiden elementit olisi tasoitettu kunnollisemmin läpi peliä, sillä nyt ne ovat enemmänkin vai tiettyinä hetkinä pelissä mukana olevia elementtejä. Pelin alkuintrossa näemme lyhyesti kuinka sankarijoukkomme istuu myöhemmässä vaiheessa seikkailua haikeana nuotion ääressä, selvästi kovia kokeneena ja melankoolisena.... Mutta kun LOPULTA pääsin kyseiseen kohtaan itse pelissä, en tuntenut yhtään mitään. Ihmettelin vain TÄSSÄKÖ SE SUURI HETKI NYT ON? That's it?
Ehkä parempi introvideo olisi ollut itse varsinaisen lopun jälkeen näyttää vastaavanlainen hetki. Silloin tunnelataus olisi paljon toimivampi.

Yllätyin miten välinäytöksien laatu vaihtelee ihan Ok:sta amatöörimäiseen. Varsinkin kun aloin pelata peliä heti Metal Gear Solid 2sen läpäistyäni, iski välinäytösten yksitoikkoisuus ja kökköys pahasti silmille. On todella outoa miten tämän kokoluokan ja maineisessa pelissä pelimoottorilla tehdyt välinäytökset voivat olla niin kökön oloisia. Monet draaman tärkeät hetket missataan aika voimakkaasti ja vaikka hahmot riehuvat raivoisana tai itkuisina ruudulla, niin itse katsoin tapahtumia vain aika etäisen oloisena. Kuvaus ja hahmojen olemus on myös välinäytöksissä jotenin todella kökköä ja tuntuu todella kokemattoman tekijän yritykseltä tehdä välinäytöksiä. Entisestään välinäytöksien halpuutta korostaa se ettät ympäristöissä ei ole hirveästi oikein minkäänlaista efektiä useinkaan menossa, vaan kaikki tuntuu hieman mmmmh... riisutun staattisen näköiseltä. Laatu tuntuu oudosti pomppivan, sillä välillä tulee muutamia keskeisiä hetkiä jotka tuntuvat huomattavasti tarkemmin tehdyiltä. Varsinkin loppusuoralla laatu paranee hurjasti ja viimeiset tärkeät välihetket ovat huomattavasti paremmin tehtyjä kuin mikään pelin alkupuolella nähty. Outoa kyllä miten Squaren kaltaisessa megafirmassa ei pystytty siihen mihin esim Konamilla pystyttiin vaikka pienen budjetin peleissä paria vuotta aikaisemmin. CGI-välinäytökset on tottakai tehty viimeisen päälle huolitellusti kun niitä varten on varmasti ihan ammattilaiset palkattu työtä tekemään ja kaikki on tarkasti pitänyt etukäteen suunnitella ettei renderoinnissa kulu aikaa hukkaan. Jotain kaunista katsottavaa sentään.

Ensimmäistä kertaa pelisarjassa on mukana puhuttua dialogia. Japanilainen ääninäyttely pelastaa aika monta hahmoa joiden kohdalla halusin vain englanninkielisessä dubissa tukkia korvani. Varsinkin Kawai-tyttö Rikku on todella suloinen ja toimiva hahmo alkuperäisellä ääniraidalla, kun taas jenkkiduppi tuntui tekevän kaikkensa tehdäkseen hahmosta mahdollisimman ärsyttävän. Tosin sama ei koske päähenkilö Tidusta joka on ihan yhtä pelle ja typerä anime-teini puheen kielestä riippumatta. En oikeasti tiedä mitä käsikirjoittajat ovat hahmon kohdalla miettineet, sillä hahmo on jotenkin vain niin mielenkiinnoton pellehahmo että ihan pahaa tekee. Hahmo alkaa loppua kohti vähän sentään kasvamaan, mutta se on vähän liian myöhäistä enää siinä vaiheessa. Ironisesti päähahmon isä olisi paljon mielenkiintoisempi valinta päähenkilöksi,sillä hahmossa on reippaasti enemmän asennetta ja karismaa kuin tämän pojassa.
Soundtrack on hyvää tavaraa, vaikka ei todellaakaan tajuntaani räjäyttänyt tai liikoja ihastuttanut. Pianotunnari on kaunis vaikkakin se tuntuu toimivan itselläni huomattavasti paremmin irrallisena kuunteluna kuin pelin alkuintrossa esitettynä. Outoa. Pelin The Taistelumusiikki on aina ollut itselleni aika tylsä ja laimea. Mutta ehkä parempi niin kuin kyllästyä johonkin todella hyvää kappaleseen tuhannen taistelun kohdalla. Jotkut kappaleet jäävät mukavasti soimaan päähän kuten alkuvalikon musiikki ja alussa olevan Besaid Islandin musiikki.

Graaffisesti pelin laatu vaihtelee todella paljon. Välillä peli näyttää ihan hyvältä PS2-aikakauden alkupuolen peliltä. Kaikki oman joukkueen hahmot on huolella mallinnettuja ja monilla näyttää olevan myös 2-3 yksityiskohdilta vaihtelevaa hahmomallia välinäytöksissä ja varsinkin Tidus, Yana ja Rikku omaavat todella yksityiskohtaiset hahmomallit.... Mutta välillä peli näyttää siltä kuin se olisi lennosta portattu Ps1ltä Ps2lle. Ympäristöt ovat varsinkin ulkomaailmassa usein aika yksitoikkoisia ja kaikki päätiimiin ulkopuoliset hahmot omaavat todella yksinkertaiset hahmomallit mitkä muistuttavat enemmän ps1-aikakaudesta kuin seuraavasta sukupolvesta. Todella outo ratkaisu. Jopa tarinan... mmmmh "pääpahishahmo" josta ensimmäisellä vastaantulokerralla ajattelin "Tuo tyyppi on satavarmasti pääpaha" omaa ihan helvetin yksinkertaisen hahmomallin tullessaan ensimmäistä kertaa pelissä vastaan. Niin ja hahmo näyttää ihan hemmetin pelleltä ylisuunnittelun överissä ulkonäössään. Jostain käsittämättömästä syystä hahmo saa vasta pelin jälkimmäisellä puoliskolla itselleen yksityiskohtaisemman hahmomallin. Helvetin outoa. Yksi suosikkikentistäni oli aivan alkupuolella oleva osuus kun yksin tuntemattomassa seikkaileva Tidus joutuu uimaan muinaisten raunioiden utuisassa ympäristössä. Todella tunnelmallinen ympäristö, jonkalaisia olisin ehdottomasti halunnut peliin muutaman lisääkin.

Isoimmat kehut peli ansaitsee kuitenkin Pelisuunnittelun puolelta, joka on erittäin pelaajamyönteistä ja reilua, antaen pelaajan parannuttaa pelihahmot aina sopivan lähellä olevissa tallennuspisteillä. Ja aina kun tulee tunne että nyt on voittamaton vihollinen vastassa, niin peli tuntuu usein tarjoavan juuri ennen vihollista pelaajalle mahdollisuuden treenata ja kehittää tiimiään, ilman pelkoa Code Veronican kaltaisesta lentokone-Tyrant-tilanteesta. Aina kun tuntui että ei tästä tule mitään, niin muutaman tunnin ahkeran grindauksen jälkeen tuntui isokin vuori kaatuvan tieltäni. Asiaa helpottaa entisestään se että kolmihenkistä taistelujoukkoa voi lennosta vaihtaa ilman että kärsii vuoron menetyksestä. Hahmojen taisteluvuorot näkyvät myös sivulle pienessä valikossa joka auttaa suunnittelemaan miten etenee pelissä. Eikä aikaakaan ole vain rajatusti, joten paniikkiratkaisuihin ei tarvitse ryhtyä.

Peli rakentaa pelaajan oppimista varsin hyvin. Aina kun luulee alkupuolella vielä pärjäävänsä vain muutamalla hahmolla ja ingnooraamalla "turhat", tulee vastaan tilanteita kun alkaa väkisinkin löytämään tarvittavia puolia suosikkihahmojen ulkopuolelta. Hahmoja kehitetään pelin aikana kerätyillä kokemuspisteillä, joita käytetään pelin valikossa olevassa Sphere Grid-taulukossa uusien kykyjen avaamiseen ja aikaisempien kykyjen hiomiseen. Aluksi olin että "Wtf tämä typeryys on?" mutta nopeasti aloin oppia ja Sphere Gridin käytöstä alkoi muodostua huumeriippuvuutta muistuttava tila mitä varten keräsin kädet täristen lisää kokemuspisteitä, tuunatakseni hahmoja vain entistä paremmaksi. Pelin läpäistyänikään en ollut vielä lähelläkään Sphere Gridin täydellistä avaamista, joten pelaajalla on luvassa varmasti ainakin parin sadan tunnin verran lisäpelattavaa jotta kaiken saisi avattua.
Hahmokaarti ei vielä alkumetreillä vakuuttanut taistelukyvyillään kun moni hahmo tuntui olevan sitä samaa kuin toinenkin, mutta pikkuhiljaa eroavaisuudet alkavat kasvamaan. Sellaiset hahmot jotka alkupäässä tuntuivat ihan mitättömiltä pieruilta, alkavat kummasti saada merkitystä. Esimerkiksi kawai-tyttö Rikku voi helposti hoidella robottipahiksia, parantaa porukkaa ja räiskiä kranaateilla. Kun Kimahri tuntuu taas pystyvän oppimaan aikalailla minkä tahansa kyvyn. Yana taas on yksi tiimin tärkeimmistä hahmoista sillä hän voi jo varhaisessa vaiheessa parantaa hahmojen haavoja ja kutsua supervoimakkaita petoja mukaan tanssiaisiin. Peli jopa tekee hemmetin näppärän tempun puolivälin paikkeilla, poistamalla neidon väliaikaisesti pelaajatiimistä. Näin muiden hahmojen alta viedään matto oikein kunnolla ja yhtäkkiä Yana-riippuvaisuus alkaa muuttua kauhistuttavaan kamppailuun kokonaan uudesta tavasta lähestyä taisteluita kun petojen kutsujaa ja helppoa haavoista parantajaa ei olekkaan enää saatavilla.

Aivan loppumetreillä peli avautuu niin että periaatteessa kaikkeen mihin aikaisemmin on putkimaisella etenemisellä menty, voi nyt mennä vapaasti. Ihan kiva ja nostalginen hetki palata pelin alkumetreille puhaltamaan muurahaisvastuksia kumoon. Isoimpana omenana pelaajalle on tarjolla uusia avattavia reittejä ympäristöissä, sekä vaihtoehtoisia kamppailuita helvetin voimakkaita aeon-kutsutaolentoja vastaan, mitkä tuntuivat rökittävän oman kokeneen joukkueenikin epäreilusti maahan tuon tuosta. Vaihtoehtoisesti pelaaja voi suoraan mennä myös lopputaisteluun, mikä tulee aika yllättäen vastaan. Pääpomo-taisto on jaettu useampaan osioon ja kivasti niiden välissä voi käydä kaikessa rauhassa treenaamassa hahmojaan. Oma lähestymiseni oli aina boostata hahmot etukäteen ennen taisteluosiota ja voiton jälkeen käydä laittamassa joukkio taas äärimmilleen ennen seuraavaa vaihetta. Kätevää, mutta kieltämättä ehkä vähän liiankin helppoa.
Jos jotain itse pelipuolesta pitää vähän kitistä niin se liittyy pelikameran käyttöön vapaissa seikkailutilanteissa. Maailma on kokonaan kolmiulotteinen mutta kamera tuntuu aivan liian usein osoittavan yläkulmasta alaspäin suoraan pelaajaa, eikä käyttävän ympäristöjä hirveästi hyväkseen. Varsinkin pelin alussa olevalla Besaid Islandilla huomasin ärsyyntyväni tästä erityisesti kun kamera tuntuu vain seuraavan pelaajaa jotain tylsää kalliota vasten vaikka vastakkaisella puolella olisi ranta ja meri. Kamoon.

Tarinankerrontansa ja hahmojensa osalta saamistaan ansaituistaan kritiikeistään huolimatta FFX on ehdottomasti pelaamisen arvoinen ja hyvä- vaikkakin aika Vanilja FF-peli ilman oikein minkäänlaista makua. Jos jaksaisin pisteitä antaa niin ne olisivat siellä 7½ ja 8 paikkeilla. Kritisoin paljon, mutta ihan kiva matka kaikesta keveydestään huolimatta silti oli. Kaikki rullaa sujuvasti, vaikka kieltämättä todella tiukassa putkessa eteenpäin. Peli ei myöskään lopu helpolla kesken, sillä loppusuoralla avautuu valtavasti mahdollisuuksia kehittää hahmojaan ja kohdata supervahvoja vihollisia, jos tuntuu siltä että ei halua pelistä heti luopua. Arvioisin että FFX toimii myös erinomaisena ensimmäinenä kokeiluna final fantasyn maailmaan ummikoille, sillä pelimekaniikka on selkeä ja tarina ei paljoa vaadi ennakkoymmärrystä mistään. Tykkään kyllä pelistä, mutta mielestäni se olisi ehdottomasti voinut olla paljon parempi monilla osa-alueilla. Varsinkin ps1n kolmen edellisen Final Fantasy -seikkailun jälkeen se on vähän liian keskitiellä kulkeva teos jolta odottaisi enemmän peliksi joka on ensimmäinen PS2sen Final Fantasy-peli. But maybe that's just me.

Ps. Jos joku tätä arvostelua lukee niin olisin oikeasti kiinnostunut tietämään kannattaako minun pelata X-2 lisäseikkailu myös? Tavallaan kiinnostaa, mutta peli on niin tuntematon itselleni, että kiinnostaisi tietää mitä toiset siitä sanovat.

[Salem]

eikä päähenkilöämme Tidusta missään vaiheessa anneta kunnolla kasvaa tapahtumiin. Minulla olisi niin paljon kysyttävää ja sulattelemista. Mutta asiat vain "tapahtuvat" ja pelaajan oletetaan vain olevan mukana kuvioissa.

Tidus on pelihahmona siitä jännä, että hänellä on oma tarina-arkkinsa, mutta samalla hänessä on elementtejä jotka tekevät hänestä enemmän pelaajan self-insertin kuin oman persoonansa. Tämä kala kuivalla maalla-lähestymistapa toimii oikein hyvin lähinnä maailmanrakennuksen vinkkelistä, sillä onhan se luontevampaa selittää maailman tapoja ja menoja sille yhdelle tampiolle (ja samalla pelaajalle) joka ei niitä tiedä, kuin jollekin jolle kaiken pitäisi olla tuttua. Noissa self-insert-elementeissä itseäni rassaa se, ettei sellainen tahdo sopia tällaisiin juonivetoisiin peleihin, kun ei sitä pelaajan omaa päätösvaltaa saa hyödynnettyä millään merkittävällä tavalla. Toinen omasta mielestäni hutivalinta oli että pelaajan annetaan nimetä Tidus pelin alussa, mikä eliminoi kaikki mahdollisuudet että hänestä voidaan puhua dialogin aikana nimeltä. Tämä tekee hahmosta väistämättäkin etäisen muihin verrattuna, mikä on erityisen huono juttu kun otetaan huomioon kuinka syvällisiä suhteita tarina väittää Tiduksen matkansa aikana muodostavan muihin kumppaneihinsa.

Koen vaan kaikki keskeiset hahmosuunnittelut todella tylsiksi, hahmot mielenkiinnottomiksi ja ennenkaikkea ylisuunnitelluiksi. Peli yrittää kertoa ilmeisesti koskettavaa tarinaa, mutta siihen on jotenkin vaan vaikea suhtautua mitenkään vakavasti kun katsoo päähenkilöidemme karnevaali-asuja. Kaameimpana kaikista pelin pääpaha joka näyttää ihan överiltä fanart pelleltä. Myös oman tiimin hahmot kuten Lulu, Auron tai Tidus saavat miettimään että mitä helvettiä conceptitaiteilijat ovat mietineet.

Tervetuloa Tetsuya Nomuran hahmosuunnittelun pariin. Nämä ovat vielä sieltä miehen hillitympien designien päästä. Vielä hullummaksi menee jos hänen annetaan kirjoittaa ja ohjata jotain.

Asiaa helpottaa entisestään se että kolmihenkistä taistelujoukkoa voi lennosta vaihtaa ilman että kärsii vuoron menetyksestä. Hahmojen taisteluvuorot näkyvät myös sivulle pienessä valikossa joka auttaa suunnittelemaan miten etenee pelissä. Eikä aikaakaan ole vain rajatusti, joten paniikkiratkaisuihin ei tarvitse ryhtyä.

Tämä ratkaisu on yksi suosikkiasioitani koko pelissä. Helpottaa kivasti pitämään koko tiimin tasavertaisena, kun koko kokoonpanoa ei tarvitse pistää uusiksi kun haluaa kokemusta tietylle hahmolle, vaan hahmoja voi vaihtaa lennosta koska haluaa.


Itselleni FFX ei ole sieltä sarjan kärkipäästä, mutta on se ehdottomasti paras, mitä tulee PS1-ajan jälkeisiin Fantasyihin. Alun muistan tahmanneen itsellenikin niin pahasti etten aikoinaan jaksanut pelata peliä edes loppuun PS2:lla, ja vasta kun peli oli uudelleenjulkaistu PS3:lle päädyin tarttumaan siihen uudelleen ja pelaamaan kunnolla läpi. Paljon siinä on hyviä ideoita, mutta myös jokunen sellainen jotka ovat jääneet vähän raakileiksi. Pelin viimeisiä hetkiä rakastan tosin kaikesta sydämestäni.

Ps. Jos joku tätä arvostelua lukee niin olisin oikeasti kiinnostunut tietämään kannattaako minun pelata X-2 lisäseikkailu myös? Tavallaan kiinnostaa, mutta peli on niin tuntematon itselleni, että kiinnostaisi tietää mitä toiset siitä sanovat.

Riippuu kaiketi mitä siitä haet. Pelillisesti siinä ei ole sellaista vikaa joka siitä estäisi nauttimasta, ja itse asiassa job systeemi tarjoaa ihan mielenkiintoisen twistin pelin taisteluihin, mutta jos hahmojen, maailman tai tarinan puolesta tätä mietit validina jatkumona ensimmäiselle, en voi todellakaan suositella.

[Silence]

Ps. Jos joku tätä arvostelua lukee niin olisin oikeasti kiinnostunut tietämään kannattaako minun pelata X-2 lisäseikkailu myös? Tavallaan kiinnostaa, mutta peli on niin tuntematon itselleni, että kiinnostaisi tietää mitä toiset siitä sanovat.

Riippuu kaiketi mitä siitä haet. Pelillisesti siinä ei ole sellaista vikaa joka siitä estäisi nauttimasta, ja itse asiassa job systeemi tarjoaa ihan mielenkiintoisen twistin pelin taisteluihin, mutta jos hahmojen, maailman tai tarinan puolesta tätä mietit validina jatkumona ensimmäiselle, en voi todellakaan suositella.

Mietin vain että onko tämä X-2 mukava ja ehdottomasti pelaamisen arvoinen lisälevy "lisää sitä samaa", vai onko se vain joku irrallinen hassuttelu spinoff missä J-pop tyttöbändi seikkailee fanservisen merkeissä.