Peliarvostelut

Valvojat: Gigante, Joni Ahonen

Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 28.02.2014 12:40

Elikkä arvosteluja/analyysejä sun muita vastaavia eri peleistä, samaan tapaan kuin entisellä voorumilla.

Sitten myös samalla ne vanhan suomunahan kirjoittamat säännöt, jotka kävin pelastamassa:


Ennen kuin kirjoitat arvosteluja tänne, niin tässä pari huomioitavaa seikkaa:

* Ilmoita arvostelussasi pelin nimi, pelille antamasi pisteet ja alusta, jolla peliä olet pelannut.

* Kun kirjoitat arvostelun, kirjoita arvosteltavasta pelistä enemmän kuin pari hassua lausetta. Parin lauseen pohdinnat voi postata muihin vastaaviin ketjuihin.

* Pyri kirjoittamaan oikeinkirjoituksella/mahdollisimman selvästi, jotta lukijoiden on helpompi ymmärtää kirjoittamaasi tekstiä. Mitä iloa on arvostelusta, jos siitä ei kukaan tajua mitään?

* Älä mielellään arvostele peliä, jos olet peliä päässyt kokeilemaan vasta pari kertaa. Kaikkien kannalta on parempi, että arvostelija perehtyy arvosteltavaan peliin kunnolla, ennen kuin arvosteluja rustailee.

* Toisten arvosteluja saa (ja on suositeltavaa) kommentoida, joten jollet kestä muiden mahdollisia erimielisyyksiä arvostelusi suhteen, älä kirjoita sitten mitään.



Palauttelen tai kirjoittelen vanhoja jaarituksiani tänne uudestaan vähän myöhemmin. Pitää vähän tonkia niitä word-tiedostoja jotka ovat vielä jäljellä.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 06.03.2014 20:34

Tässäpä uutta arvostelua pukkaa.

Resident Evil (0) Zero (GC)


”Jaetaan nolla kahtia! Nääh ei toimi, laitetaan vaan ne kaksi yhteen.”




Pikkutriviaa:
Alunperinhän Resident Evilin esiosaa, ”Nollaa” kaavailtiin N64-konsolille, mutta syystä tai toisesta idea kuopattiin. Resident Evil 2:n N64-porttauksen eräs EX-file viittasikin selvästi ”nollaan” päin ja olisi ollut varmasti mielenkiintoista nähdä millaiseksi tämä varhainen N64-ideaa olisi päätynyt. Onneksi kuitenkin GameCuben ilmaantumisen myötä ”nollan” suunnittelu pääsi taas etenemään kokonaan uudestaan kun alle saatiin vähän tehokkaampi rauta.



....


Kaikkihan me jo tiedämme tarinan: ”Raccoon Cityn vierellä sijaitsevilla Arklay-vuorilla on tapahtunut mystisiä kuolemantapauksia ja asiaa lähetetään tutkimaan kaupungin poliisiaseman STARTS-erikoisryhmän Bravo-tiimi...” Nytpä näemme ”nollan” myötä mitä kaikkea Bravo-tiimi, tai ainakin tiimin (söpö keltanokkajäsen), Rebecca Chambers pääsi kohtaamaan tuona kohtalokkaana yönä.
Samalla kysymme ääneen. ”Mistä T-virus syntyi ja miten se pääsi vuotamaan kartanoon?” Molempiin kysymyksiin saadaan kyllä vastaukset, mutta hivenen vastakkaisessa järjestyksessä.


Helikopterin tehtyä pakkolaskun korpeen ja tiimin hajaantumisen jälkeen Rebecca päätyy Umbrella lääketyhtiön yksityisraiteille mystisesti pysähtyneeseen junaan. Hyvin pian pysähtymisen syy tulee harvinaisen selkeäksi ja Rebecca törmää samalla kuolemaantuomittuun merivoimien kakkosluutnantti Billy Coeniin.

Koska epäkuolleiden ja harvinaisen nälkäisten jättijuotikkaiden täyttämä juna on aikas harvinaislaatuinen poikkeustilanne, kaksikon täytyy eroavaisuuksistaan huolimatta tehdä yhteistyötä selvitäkseen.




Okei, myönnän jo heti näin alkuun, että esi-osaksi nollan tarina, ei aika monenlaisten juoniaukkojen takia, aivan sovi. Mutta tykkään kuitenkin muutamien muiden pelaajien ohella siitä, että fanien suosikkihahmo Rebecca sai näinkin suuren tarinaroolin.


Zero toimii samaan tapaan kuin REmake, mutta uutena jippona hyödynnetään kahden hahmon välistä yhteistyötä. Billy ja ’Becca kulkevat lähestulkoon koko pelin läpi yhdessä ja pelaaja voi vaihdella kontrollia lennosta kummankin hahmon väliltä, kaksikon välisellä yhteistyöllä kun yleensä virusmutanttien kukistamisen lisäksi ratkokaan erillisiä pulmia. Rebecca on hento eikä voi vastaanottaa iskuja läheskään niin paljoa kuin paljon bulkimpi Billy
(älkää, feministit työntäkö hernettä nenään, pliis). Hra. Coen sen sijaan ei ymmärrä paljoa kemian tai lääkekasvien sekoittelun päälle, saatikka mahdu pienistä rei'istä sisään...(voi hemmetti, kun tuo viimeinen lause kuulosti tahattoman häröltä)



Tekoälyn ohjaama kaveri seuraa joko perästä, tai tämän voi halutessaan pyytää jäämään paikoilleen tai liikuttaa keltaisella tatilla johonkin. Yleensä tekoälykaveri osaa antaa myös tulitukea, mutta tähän kikkailuun suosittelen jättämään AI:lle jonkin heikomman aseen, kun liipaisinherkkä kamu muuten tuhlaisi arvokkaammat kudit hetkessä. Aluksi uudet kontrollit ja hahmojenvaihtelu tuottavat pientä päänvaivaa, mutta lopulta senkin systeemin oppii hallitsemaan täysin.


Kahdesta hahmosta ja näiden molempien taskuista on hyötyä, koska kriitikkoja aikaisemmin niin kismittäneet ulottuvuusarkut, ovat nyt kokonaan tiessään ja nyt tavaroita voi halutessaan jättää lattialle. Tämä oli kivalla tavalla uusi ratkaisu ja sen myötä on osattava ennakoida, mitä tavaroita kehtaa kulloinkin ottaa mukaan ja mitä milloinkin jättää taakseen. Vaikka se haastetta lisääkin, niin ainoa ongelmatekijä tavaroiden kuljettamiseen ovat haulikot ja kranaatinheittimen kaltaiset isot tavarat, jotka vievät yhden tavarapaikan sijaan kaksi.



Ulkoasu on selkeästi Remaken luokkaa ja peli myös tarjoaa muista RE-peleistä poiketen ihan erillisiä videopätkiä. Kyseiset välivideot eivät ehkä ole parhaimmillaan mitä tulee hahmojen kasvojen ilmeettömyyteen, mutta muiden yksityiskohtien puolesta videot ovat harvinaisen upeaa katseltavaa.
Peli tarjoaa junan lisäksi koluttavaksi hylätyn koulutuskeskuksen, vankityrmiä ja puhdistuslaitoksen, jotka kaikki ovat kiehtovia paikkoja tutkiskella ja kaikki ennalta kuvatut taustat ovat viimeisen päälle komeita. Juna on tietysti vähän turhan putkimainen paikka, mutta erityisesti junan ulkopuolella, kuin myös katolla (älkää tehkö tätä kotona) ropiseva kaatosade ansaitsee erityiskehuja tunnelman luomisessa.
”Ei-niin-autio-juna” ja rikkonainen ikkuna, jonka takaa sade ropisee kuolemanhiljaiseen vaunuun… ensimmäisiä kertoja, kun sade on näin voimakas tunnelmanluoja RE-peleissä.

Piipahdetaanhan pelissä myös RE2:ssa tutussa Birkinin labrassa, jonka olinpaikan suhteen Capcomilta tuntui olevan sangen hutera ymmärrys. Labraosuudesta jäi ikävästi haiskahtamaan sellainen kuva, että ”Tässäpä olisi paikkoja RE2 remakesta, pelistä jota tuskin tulette ikinä näkemään.” Tuntui jotenkin turhalta paikalta piipahtaa.



Viholliskaarti on saanut uutta lisäystä mm. Eliminaattori-apinoiden, Lurker-sammakoiden ja Iilimatohirviöiden muodossa. Apinat ovat kuin ärsyttäviä, piskuisia, hyppiviä hunttereita, sammakot erittäin vaarallisia penteleitä ja iilimatomöröt säpsähdyttävät äänekkäällä musiikillaan. Lisäksi kyseiset iilarit ovat toisinaan hankala vastus, koska mikäli et tapa näitä penteleitä tulella, ne turpoavat kuin hiivataikina ja poksahtavat päin näköä.

Uudet viholliset vaativat hieman erilaisia lähestymistapoja, mutta haasteen nimissä olisin niin kaivannut viholliskaartiin Remakesta tuttuja Crimson head-zombeja. Olisi näin ollen tullut enemmän käyttöä polttopulloille sekä Billyn sytkälle.




Ääninäyttely menettelee hyvin, ei moitittavaa. Pidin erityisesti nuoremman James Marcusin äänensävystä. Musiikkipuolelta löytyy myös reskuille sopivan tunnelmallista taustamusiikkia ja äänitehosteita. Äsken mainitsema iilimatohirviön säpsähdyttävä musiikkitehoste toimii hyvin, kuin myös painostavissa tilanteissa soiva hoputtava taustamusa. Löytyihän pelistä myös RE2:sta tuttu kipale, jonka soittopaikka toimi upeasti.


Sitten lyhyesti huonoja puolia. Katsotaanpas:

- Lievä putkimaisuus
- Rebeccan huono kestävyys; Hipaise zombia ja oletkin cautionilla.
- Remakesta tutut heikot Huntterit. Hävetkää nyt saakeli, kun apinakin on suurempi uhka.
- ”Punakallojen” puute.
- Tarinassa on yksi ja useampikin juoniaukko Remaken tapahtumiin nähden, vaikka ideat
ovatkin ihan kelpoja.
- Haulikot ja kranunheitin vievät liikaa tilaa ja niiden takia pitää usein rampata edestakaisin.
- Se RE2:n labra tuntuu turhalta osiolta.
- Muutamat mokat kaverin kanssa kulkiessa. esim. joissain hisseissä kaveri jäi vahingossa jälkeen, kun mokoma ei ollut juossut tarpeeksi lähelle hissiä. Eräänkin kerran jo ovesta astuessa kaveri materialisoitui saman tien maassa makaavan zombin ulottuville.


Näin tarkemmin ajatellen, vaikka nykyisiin reskuihin on tungettu väkisin co-op tila, se ironisesti olisi kyllä sopinut yhdeksi vaihtoehdoksi zeron pelaamiselle. Niin kauan kun ei ajattele turhan tarkasti pelin tarinaa, zero poikkeaa mukavalla tavalla muista osista, vaikka kahden hahmon väliltä vaihtaminen vähän kinkkistä alkuun onkin.


Mukava peli, joka on ihan kiva hankkia vaikka remaken ohessa.


4+/5 ja ”Gigsu suosittelee”-merkki
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 14.03.2014 15:04

Wanhempi arvostelu kehiin.


Lyhyt alkunäytös:

Kuva
"Lamppuöljyä, köyttä, banaaneja! Haluatko sinä niitä?"

"En, mutta mulle kelpaisi kyllä aimo annos Med-X:ää." :x


Sitten itse arvosteluun. Kohteena Fallout-sarjan äpärälapsi.


Fallout: Brotherhood of Steel (Xbox)


“Kun BoS-lyhenteen muuttaa PoS:iksi, olisi pelillä oikea nimitys: Piece of Shi...”



Okei mennään tämä pjaska mahdollisimman vikkelään, mua alkaa nääs särkeä päähän aivan perkeleesti, kun vain ajattelenkin tätä kymmenen tuntia kestänyttä rääkkiä. Tosin onhan se ymmärrettävää, että radioaktiivisen laskeuman jälkeen ilmaantuisi jonnekin niitä epämääräisiä sekasikiö mutanttiäpäriä.
BOS, on lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna loistavan Fallout-sarjan, konsoleille kyhätty äpärälapsi, Interplayn julkaisemana ja kehittämänä. Tarina oli erittäin paskanhailea, eikä kiinnostanut pätkääkään… Jotain Teräksen veljeskunnan porukkaahan pitäisi sankarimme etsiä, mutta koko roska sekoittuu sitten eri suuntiin joko joutavien sivu- tai päätehtävien takia.




Roolipelillisen lähestymistavan sijaan saammekin itseään erittäin nopeasti toistavan, ”tapa-kaikki-mikä-liikkuu-tai-tahtoo-tappaa-sut”- mekaniikan. Rehellisesti sanoen tämä lähestymistapa alkaa haista Brahminin jätökseltä viimeistään ensimmäisen chapterin loppumetreillä, jopa Fallout 3:n ilmiselvissä hyvä/paha-ratkaisuissa oli enemmän sisältöä kuin tässä. Sivutehtävätkin ovat aivan onnettomia ripuleita, hae tai tapa jotain ja saat palkkioksi pullonkorkkeja ja kokemusta…ihan kuin mokomia ei saa, perkele, muutenkin riittämiin. Pahin palkkio erään sivutehtävän teostakin oli uskomattoman paska laserkivääri, jonka olin jo löytänyt kaupungista, jumaliste, ilmaiseksi! Kokemustason noustessa saa hommailtua uusia kykyjä, mutta valitettavasti ei noiden taitojen olemassaoloa edes huomaa.


Haluatteko tietää vielä mikä valttikortti vanhoissa, oikeasti hyvissä Falkkareissa oli? Persoonalliset pää- ja sivuhahmot! Siinä missä jo vanha alkupään kaksikko tarjosi liudan loistavia, ikimuistoisia hahmoja, mitä ***tua saammekaan tähän peliin? Tyhmän ja tosi ruman isotissisen horon, läskin baarimikon, menninkäisiltä kuulostavia ghouleja, raiskatun piipittävän version Haroldista ja jumalauta jopa ykkösen ”Holvilaisen”/ Vault Dwellerin?! Mitä helvettiä VD edes tekee tässä pelissä, varsinkin kun edes hänen läsnäolonsa ei pelasta tilannetta yhtään.


Pientä plussaa muutamista efekteistä, kuten räjähdyksistä, (sinisten) lasersäteitten sujahtelemisista ja tietysti pienistä muutamista Fallouista muistuttavista yksityiskohdista, harmi vaan kun nämä pienetkään yksityiskohdat eivät tuo sitä kaivattua tunnelmaa. Nostalginen alkuvideo vanhoista Falkkareista toi tunnelmaa edes hieman, mutta hyvä fiilis päättyi välittömästi itse pelin alkaessa. Pelissä on toki hivenen Mad Max 2- tyylistä post apokalypsi-henkeä, mutta silti meininki ei pahemmin muistuta Falloutteja. Mieleeni tulee enemmän jokin hevimetalliteemalla ja pyssyillä terästetty fantasiaroolipeli: Ensimmäinen supermutantti panssarissaan muistuttikin jotain LOTR:ista kiskottua örkkikomentajaa ja ghoulit kuulostavat tontuilta.



Ääninäyttely on verrattavissa kaksi viikkoa vanhalle säteilyttyneelle raadolle, johon edes raadonsyöjät eivät viitsi hampaitaan upottaa. Näyttelijät joko vetävät aivan kamalaa roolisuoritusta, puhuvat ennen tekstityksen ilmaantumista tai eivät jaksa kunnolla edes yrittää näytellä. Hyi helvetti, jopa ykkösen Master/Mestari kääntyisi haudassaan jos olisi vielä yhtenä kappaleena, kun tätä jälkeä kuuntelee.
Joudun jopa myöntämään, että kuuntelisin mieluummin Fallout kolmosesta eteenpäin kuultavaa ghoulien ärsyttävästi ”Yöhaltijoilta/Dark Elfeiltä”- kuulostavaa ääntä, kuin tämän pelin ghoulien vikinää enää yhtään kauempaa.

Musiikin tasosta en puhu puolesta enkä vastaakaan. Miettikää itse mitä mieltä olette, jos Falloutissa soisi Slipknotin musiikkia. Myönnän toki että mikäliemetallijympytys sopii maailmanlopun jälkeisiin aikoihin, mutta rehellisesti sanottuna pidän silti enemmän siitä 50-60’s tyylisestä musiikista ja menosta.



Pelissä on monta asiaa niin perkeleellisti pielessä, että niitä kaikkia listatessa olisin tässä koko päivän, joten joudun tyytymään niistä vain muutamaan. Ensinnäkin peli on tylsä ja itseään toistava: Loppuvaiheilla en edes viitsinyt tappaa kaikkia vastaantulevia mörköjä, vaan hypiskelin turhautuneena niitten yli. Ulkoasu on tylsää ja laiskasti kyhättyä, varsinkin ne saakelin tyhjät rotkot jok’ikisessä paikassa jonne vain eksyitkin. Oliko niin vaikea prosessi kyhätä niihin mustiin aukkoihin jotain sisältöäkin?

Mutta hei, kontrollipuoli tässä pelissä kuitenkin toimii, joten kamaluus ei johdu ainakaan huonosta pelattavuudesta… mutta aseiden valitseminen oli silti kamalaa touhua, vaikka löysinkin pikanapin aseiden selaamiseen. Aseita voi nääs valita pikavalintoihin vain kolme, mikä johtaa ennemmin tai myöhemmin turhauttavaan valikossa ramppamiseen.



Pielessä on niin monia asioita siihen malliin, että en enää aio jatkaa enempää. Tätä sarjansa HUONOINTA osaa voi verrata vaikka Legend of Zeldan, Wand of Gameloniin ja muihin vastaaviin huonoihin osiin: Mitä vähemmän niistä tiedät, sen parempi. Älkää ostako tätä peliä, älkää edes kokeiltavaksi. BoS on pelisarjan häpeätahra, josta on syytä vaieta ja pumpata samaan paikkaan ydinjätteiden kanssa, pois silmistä ja pois mielestä.


Fallouttina tämä on aivan paska, mutta säälipisteitä tulee kuitenkin kontrollipuolesta ja muutamista irrallisesti Fallouttia muistuttavista asioista.


Arvosana: 2-/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Surely » 19.03.2014 14:07

Dark Souls 2, Xbox 360.

Mahdollisia spoilereita tiedossa.

Noniin, on tämäkin peli nytten saatu päätökseen ja ei voi muuta sanoa, että yrittäin tyytyväinen olen From Softwareen teokseen tälläkin kertaa, vaikka edellisten osien ohjaaja oli vain vahtimassa kuinka peli onnistuu.

Tarina

Peli alkaa siitä, kun pelaaja herää pimeältä pellolta tietämättä omaa nimeään tai kuka hän on. Matka jatkuu kohti yksinäistä mökkiä jossa asustelee kolme vanhusta joista myöhemmin selviää, että he ovat fire keepereitä, mutta ovat lopettaneet hommansa. Kun saavut mökkiin niin saat päättää hahmosi nimen, luokan sekä muokata hahmosi minkälaiseksi haluat. Hahmon muokkaaminen jälleen kerran ei ole mitään skyrim luokkaa, mutta parrannusta on tehty selvästi vanhoihin versioihin. Matkasi jatkuu, kun olet hahmon saanut tehtyä kohti viereistä kylää Majulaa jossa tapaat mysteerisen naisen nimeltä Emerald Herald joka kertoo sinulle, että paikan nimi jossa he nyt ovat on Drangleic ja samalla tämä nainen on sinun ainut tapasi kehittyä leveleissä tai parantaaksesi sinulle elintärkeitä estus flaskejä. Samalla Emerald Herald kertoo, että sinun on kerättävä vanhaan Dark Souls tapaan neljä vahvempaa sielua jotta pääsisit tapaamaan kuninkaan. Siitä sitten epätoivomainen matka jatkuu päähenkilön kirouksen ja epäkuolevaisuuden parantamiseksi sekä näitten neljän vahvemman pomon kukistamiseksi.

Pelaaminen

Dark Souls kakkonen tarjoaa erittäin laajan maailman, mielestäni paljon isomman kuin edeltäjänsä ja salaisuuksia on jälleen kerran paljon ja niitä on vaikea huomioida. Moniin uusiin paikkoihin ei edes pääse, jos et löydä salaisia ovia taikka sitten käytä näitä "pharros' lockstone" avaimia joita on rajallinen määrä pelissä. Myös pomotaisteluita on enemmän mitä aikaisemmassa Dark Souls pelissä oli, jopa 36 kappaletta, mutta n. puolet näistä on vapaaehtoisia eikä niitä ole pakko tappaa. Pomotaistelut ovat jälleen kerran erittäin haastavia, voisin sanoa, että vaikeampia kuin Dark Souls ykkösessä. Dark Souls 2 ei todellakaan ole mikään lineaarinen peli, alussa sinulle on tarjolla n. 4 reittiä mihin mennä ja voit tappaa melkein mitkä pomot tahansa milloin kuin haluat, ainakin näistä ensimmäisistä. Covenantit tekevät jälleen kerran paluun ja niitä on monenlaisia, on PvE sekä PvP liittyviä sekä on myös tämä Company of Champions covenant joka vaikeuttaa peliä entistään.

Uudet ominaisuudet/muutokset

Dark Souls kakkosessa on monia uusia ominaisuuksia verrattuna edeltäjäänsä. Monet ovat näistä parempia parrannuksia, toiset taas hieman ärsyttävämpiä. Listaanpa tähän nyt suurimmat muutokset.

1. Pelaajan kehittäminen, Estus flaskien parantaminen ei enää onnistu missä vaan nuotiossa, vaan joudut aina teleporttaamaan Majulaan ja mennä puhumaan Emerald Heraldille.
2. Teleporttaaminen onnistuu nyt aivan pelin alusta.
3. Kun kuolet,menetät aina 10% kokonais hp määrästä. Sinun hp määräsi voi pudota pahimmillaan puoleen. Jos haluat saada takaisin kaikki hp:si sinun on käytettävä Human Effigy joka vertaa Dark Souls ykkösen Humanityyn.
4. Viholliset voivat kuolla sukupuuttoon, tämä estää sielun farmaamisen. Jos käytät Bonfire Ascetic:in alueen nuotiossa jossa viholliset ovat kuolleet, niin saat viholliset palautettua takaisin, mutta vaikeusaste nousee aina.
5. Muut pelaajat voivat hyökätä sinun kimppuusi vaikka olisit epäkuollut.
6. Dual Wield on parannettu aikaisempiin verrattuna ja toimii erittäin hyvin.
7. Kokonaisuudessaan on oltava paremmat refleksit esimerkiksi kilven nostamiseen taikka iskun väistämiseen, myös estus flaskien juominen on paljon hitaampaa kuin aikaisemmissa peleissä.
8. Kulutat staminaasi paljon enemmän.

Siinä oli suurimmat muutokset mitä tuli mieleen, olen ihan varma, että jotain jäi unohtumaan, mutta nytten ei voi muistaa mitä.

Sanon suoraan, että Dark Souls kakkonen on mielestäni parempi kuin edeltäjänsä. Pelissä on todella paljon uudelleen pelattava arvoa, olihan Dark Souls ykkösessäkin, mutta kakkosessa on vieläkin enemmän. Pomotaistelut ovat suurimmaltaan osaltaan haastavia ja niitä on paljon. Jos olet Dark Souls fani, niin suosittelen todella lämpimästi tätä peliä. Myös nekin, jotka eivät ole ennen pelanneet tätä pelisarjaa, niin ovat erittäin tervetulleita koittamaan, koska pelin alkua on hiottu vähän helpommaksi, jotta uudet pelaajat voisivat tutusta paremmin peliin.

Arvosanaksi annan 10/10.

Pelissä ei mitään huonoja puolia ollut, muutamat uudistukset eivät olleet sopivia, mutta eivät ne olleet sen arvoisia, että pudottaisivat arvosanaa. Todellinen mestariteos.
Kuva
Avatar
Surely
 
Viestit: 19
Liittynyt: 10.03.2014 02:04
Paikkakunta: Helsinki

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 23.03.2014 08:16

Korjaillut uusioversiot Portal-peleistä. Varokaapa spoiluja, pelejä pelaamattomat.



Portal (Pc)



”…My Little Portal
I used to wonder what testing could be
My Little Portal
Until you shared it’s science with me
Big Adventure!
Tons of Fun!
Companion cubes, faithful and strong!
Sharing cake...
why it’s an easy feat
and neurotoxin makes it all complete!
you have My Little PORTAL
Don’t ya know you’re my very best friend...


-My little Portal: Testing is Science…koska youtube on niin maaginen paikka!”






Portalhan siis on yksi niistä kolmesta pelistä, turpa tukossa seikkailevan Freemanin Gordonin paukuttelun ja Team Fortress kakkosen ohella. Hämmästyttävää kyllä, että Portalin asennuksessa ei kulunut edes kymmentä minuuttiakaan, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus. Peli on siis Puzzlepohjainen pulmanratkontapeli, johon on lisätty pienenpuoleinen tarinantynkä.



Tervetuloa Caper?…Oeaper?…rapertu?…dapert?...siis, Aperture Sciencen elämyskeskukseen! Paikaan, jota isännöi ystävällinen keskustietokone GLaDOS. Glados ilmoittaa [i] (Gordon Freemanin persoonallisuudella varustetulle) sankarittarelemme, Chellille, että mikäli hän läpäisee tutkimuslaitoksen kyhäämät koeradat, tiedossa olisi mukavat kakkukahvit. Kuten tiedätte, lupaus makeasta kakustahan ei missään nimessä voi olla valheellinen …eihän?


Njuuh, sanotaan nyt ihan suoraan, että ”kakku on valhe”, jotta ei tarvitse sen paskan meemin kanssa pelleillä enää yhtään enempää tässä arvostelussa. Se ”niin ikimuistoinen läppä” vanheni, hemmetti soikoon, jo viidessä minuutissa ja samaa mieltä oli jopa Valvekin…



Eniweys Portalin idea on siis seuraava: Chellin pitäisi läpäistä Gladosin kyhäämät koeradat, apunaan Aperture Sciencen kyhäämä portaalilaite, jolla voi ampua pinnoille pienikokoisia kulkuaukkoja. Ammut siis esim. yhden portaalin kiinni seinään ja toisen vaikka jonnekin vähän kauempana olevalle pinnalle, niin voit kulkea näiden kahden aukon väliltä. Hyvänä huomiona myös on muistaa se, että millä voimalla loikkaat yhteen aukkoon saa sinut sinkoutumaan yhtä lujasti ulos toisesta. Onneksi sankarittaremme koivissa kiinni olevat ihmekapineet nollaavat putoamisvahingot, jotta säästyisimme painovoiman ja putoamisen aiheuttamista epämiellyttäviltä luunmurtumilta. ;)


Portaalien kanssa päästään pähkäilemään mm. energiapallojen lennättämistä oikeisiin paikkoihin, kuutioiden roudaamista painikkeiden päälle ja vähän muutakin kivaa. Muistakaa myös olla varovaisia kun kuljette hiukkastenvapautuskenttien lävitse, sillä kaikki kourassanne olevat tavarat haihtuvat (porttilaitetta lukuun ottamatta) olemattomiin kun ne vain hipaisevatkaan kenttää.

Sikäli kun täytyy myöntää, pidin pelin tarjoamien puzzlejen ratkomisesta, osa tuotti mietittävää muutamaksi minuutiksi, vaikka pulmien ratkaisut yleensä selviöitä ovatkin. Ei pöllömpiä pähkinöitä kuitenkaan, sanoisin.


Pelin ulkoasu on ihan mukavaa katsottavaa, vaikka samoissa valkoisissa huoneissa suurimmaksi osaksi pompitaankin. Itse portaalit ja niiden kautta kulkeminen on tuotettu erittäin esimerkillisesti. Välillä on mielenkiintoista nähdä miten eri tavoin porttien kanssa voi pelleillä. Hyvinä esimerkkeinä, voit tuottaa loputtoman putoamisen tilanteen tai pääset näkemään itsesi eri perspektiiveistä tiiraillessasi aukkojen lävitse. Fysiikoilla ja perspektiiveillä leikkiminen on sangen hubaa silloin tällöin.
Hyvää plussaa ovat myös nämä loppuvaiheen monet aavemaisen autiot huoneet…kuinka kauan sitä aikaa onkaan voinut näissä Gladosille sokeissa pisteissä vierähtää?


Mutta sitten tämä kaikkien fanien rakastama apukuutio…en ****u käsitä lainkaan miten sydämen kuvalla varustettu loota on voinut saada näin suurta huomiota. Puhumattakaan tästä nk. traagisesta hyvästeistä sitä kohtaan. Hemmetti itse nakkasin sen painavan perkeleen pois hymyissä suin, heti kun tilaisuus tuli! Eipä tullut ikävä. :lol:
Enemmän tunsin sympatiaa näitä tykkirobotteja kohtaan. Toisinaan ne kuulostavat siltä kuin haluaisivat vain lämpimän halauksen, mutta joutuvat ohjelmointinsa takia tyhjentämään ensin monta kiloa lyijynikkeliä kroppaasi. Surullista oli myös se tuskanhuuto, jonka tykkiparat päästävät kaatuessaan nurin :cry: .


”Älä pelkää tykki, en mä sua nurin kaada. Käännän sut vain tiiraamaan toiseen suuntaan.” :D




Ääninäyttelystä on annettava ihan giganttisesti kehuja Gladosta ja tykkejä ääninäytelleelle oopperalaulaja Ellen McLainille. Aluksi pidin näiden synteettistä puheääntä ärsyttävänä, mutta ajan myötä opin lämpenemään sitä kohtaan… ironista sinänsä, vaikka mokomat penteleet tahtoivat listiä minua myötänään. Loppua kohtaan tapahtuvat Gladoksen äänenmuutokset entistä kylmemmäksi ja tunteettomaksi olennoksi oli luotu niin tunnelmallisesti, ettei siitä suorituksesta voi antaa muuta kuin kehuja.
Loppuvaiheen liki kuuluisa ”Still Alive” (suom. ”Yhä täällä”), ei sitäkään pidä unhoittaa, saman verran kehuja sillekin. Harmi, että pelin muut taustamusiikit eivät jää yhtä hyvin mieleen.



Toki peliin mahtuu muutamia oikeita huonouksiakin. Ensinnäkin tuo vit…himputin portaalin ovaalimuodolle. Monet kerrat, kun minun olisi vain tarvinnut pudota aukosta lävitse, epäonnistuivat siksi kun Chellin ketarat hipaisivat sentin verran portin reunaa. Olet oikeassa Glados: Chell on läski. :evil:
Toinen pienoinen miinustus tulee pelin lyhyydestä. Pelin sai läpäistyä yhdessä aamussa, eivätkä ne hankalimmatkaan puzzlet tarjonneet nyt niin pitkää haastetta. Tarjoaahan peli tietysti erillisiä haastetiloja, mutta pointtini on silti siinä, että pääpeli on makuuni pikkuisen liian lyhyt.



Mitään muuta ongelmia en Portalista sitten löytänyt. Peli tarjosi kivan pelimekaniikan, ihan seurattavan tarinanpoikasen ja yhden ikonisimmista keinoäly-olennoista…siis heti HAL 9000:n jälkeen. Tutustumisen arvoinen peli, eipä muuta...



4½/5 ja "Gigsu suosittelee"-merkki




...Väliaika, kakkukahvit.




Portal 2 (Pc)

Nyt on sitten ihan oikeasti myös niitä spoiluja luvassa.

-”Ei hätää tykki, mä siirrän sut ihan var…hups!”
-”Auts” (ratatatatataaaaah!)
-”Eih!! :shock:

- Portalin peluun tragediaa





Ylläripylläri, kakkukahvit paljastuivat petokseksi ja Glados tahtoikin listiä pelaajan. Kukapa olisi arvannut? :|
Vaikka tappajakone saatiinkin mahdollisesti romutettua, Chell ei siitä huolimatta ehtinyt pakoon. Nyt, luoja yksin tietää kuinka pitkän ajan jälkeen, Chellin herättää oudosta kammiostaan suupaltti säheltäjäbotti, Wheatley. Kaksikko päättää parhaansa mukaan paeta vuosien saatossa rappeutuneen orap…caper…daper…apart…Aperture Science- elämyskeskuksen raunioista. Mutta kuinka ollakaan vanha tuttava ei taida olla täysin kuollut ja tämä haluaa Chellin ehdottomasti testaamaan uudet testikammionsa…



Siinä missä eka ”portaali” oli puzzle-peli, jota oli maustettu tarinalla, on (kakkosportaali) tarinapohjainen peli, maustettuna puzzleissa. Sama se mitä mieltä itse olette tästä kokoonpanosta, itseäni ei varsinaisesti haitannut. Mikäli ihan pakosti haluatte tietää, niin se hemmetin kakkuvitsi on lentänyt aikapäiviä sitten roskikseen, mutta se on korvautunut sittemmin mm. leimahtavilla sitruunoilla, linnuilla, AvaRUUUUUDElla! ja tietysti POtaDOSilla.


Homma jatkuu samaan tapaan kuin aiemminkin, eli Chellin pitää selvitä parhaansa mukaan läpi useiden tappavien testikammioiden pakomahdollisuuden toivossa, sikäli kun ankarasti vittuileva keskustietokone semmoista sallisi. Porttien juju on edelleen sama ja varsinkin sitä tuttua ”kun kuljet portista sisään suurella voimalla, lennät yhtä suurella voimalla ulos toisesta.”- kaavaa käytetään ankarasti. Uutena jippona esitetään myöhemmin erilaisia geelejä. Hylkimis/repulsiogeeli saa kohteen ponnahtamaan, liukovoi…siis liukumisgeeli saa kohteen luistamaan nopeasti ja muunnosgeeli tekee tavallisista pinnoista uusia pintoja vanhallle porttimutkalle.



Pääpelin lisäksi tätä herkkua maustetaan kaksinpelillä, jossa kahden testirobotin pitäisi kahden pelaajan voimin läpäistä gladoksen kyhäämiä testejä. Molempien pelaajien oikea yhteistyö on tärkeä vaatimus testikammioiden läpäisemiseksi ja siksi kannattaakin hankkia joku kaveri, jolla on esim. skype käytössään jotta keskustelu kävisi tehokkaammin. Toisinaan pelatessa ja sekoillessa sattuu useita vahinkoja, jotka antavat pelaamisen entistä enemmän hupia.
Sittemmin peliin lisättiin myös moodi, jossa voi kyhäillä helposti omia testikammioita ja sanomattakin on selvää että moinen lisä oli sangen suosittu heti ensimmäisenä päivänä. Itsekin testailin muutamia fanikammioita ja paljon hauskoja ja haasteellisia ratoja on löytynyt.


Puzzleja löytyy pääpelistä yhtä jos toistakin, joista osa tuottaa enemmän mietittävää kuin toinen. Muutamissa testikammioissa vierähti jopa kymmenen minuuttia, kun piti pähkäillä miten hyödyntää kunkin testikammion fysiikkaa. Senkin kerran kun sorruin katsomaan netistä apua yhteen kohtaan, sain nöyryyttävästi huomata kuinka helppo kyseisen ongelman ratkaisu oli.



Ulkoasu on kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen kun ensimmäiseen osaan vertaa. Teknologia kiiltää valkoisissa pinnoissaan kuin Applen tuotteet konsanaan. Erityisesti se raunioiden täyttämä alkuosio oli jo melko lailla vakuuttava, unohtamatta mysteerien täyttämää aperturen ikivanhaa aluetta, joka on vielä kuin ihmeen kaupalla jotenkuten toiminnassa. Siinä missä edellistä osaa vaivasi helkutinmoinen lyhyys, niin kakkonen vetää pituuden vähintään kaksinkertaiseksi. Vaikka vanhan aperturen osiota vaivasi pienenlainen tylsyys, ei peliä sentään yhdessä aamussa läpäisty…vaan kahdessa. Se edellisosan ärsyttävä portaalin ahtausongelmakin näyttää olevan viimein ratkaistu… tai sitten Chell on vain päässyt laihtumaan.



Äänipuolella Ellen McLain tekee yhä hienon suorituksen mm. hivenen muuttuneempana Gladoksena ja sympaattisina vartiotykkeinä. Tosin pienenä miinuksena mainittakoon se, että Gladin päänaukomisiin pääsi alussa kyllästymään TODELLA nopeasti. En tajua edelleenkään mitä porukka siinä samperin apukuutiossa näki, mutta itse ainakin diggasin siitä musiikista jota se tässä pelissä soitteli.

Stephen Merchantin suoritus säheltävänä Wheatleynä ansaitsee vuorotaan valtaisimmat kehut. Vaikka eräs NNirvi haukkui Wheatleytä ärsyttävimmäksi robotiksi koskaan, niin pienenä vihjeenä Nikolle… se on ihan tarkoituksellista. ”W” sössii enemmän kuin laki sallii ja monesti tekikin mieli käskeä tätä vain tukkimaan turpansa, mutta silti tämä pieni sinilamppuinen pallero osoittautui paljon sympaattisemmaksi olennoksi kuin jokin saamarin matkaa hidastava kuutio sydänleimalla. Hemmetti soikoon, eräässä kohdassa Wheatley myös alkoi äänineen oikeasti pelottamaan. Stephen Merchantin suoritus elävöitti Wheatleyn hahmon loistavasti.


Mainitsematta ei pidä jättää tietenkään pelkkänä äänitiedostona esiintyvää Cave Johnsonia (huumor.suom. Luola Jormanen) J.K Simmonsin ääninäyttelemänä. Jätkä heittää koko wanhan aperturen osion ajan erittäin hämärää ja absurdia läppää, että en voikaan kuin ihmetellä, mitä helkkaria siellä testilaitoksella oikein tuusailtiin.


Kehuja on annettava lopuksi pelin kahdelle erittäin kauniille laululle. Tykkirobojen (Ellen McLain) laulamalle ”Cara mia addio”:lle sekä Johnathan Coultonin säveltämälle ja Ellen McLainin laulamalle ”Want you Gone”:lle (suom. ”Enää en sua kaipaakaan”). Vaikka aloittaisinkin kamalan fleimisodan, niin rohkenen sanoa kakkosen lopetusbiisiä mielestäni paremmaksi mitä ykkösen vastaavaa, ”Still alivea”.



Mitä huonoa tähän peliin sitten mahtuu? Eipä juuri muuta kummempaa kuin ne aikaisemmin mainitsemani asiat, kuten Gladosin nopeasti turhauttava vittuilu ja paikoitellen tylsän ankea Wanha aperture ja loppuvaiheen venytys. Kakkososa osasi korjata ne aikaisemman osan ärsyttävyydet ja jatkoi tarinaa mielenkiintoisella tavalla. Kolmososaa tuskin näemme (koska Valvehan ei vielä osaa laskea kolmeen), mutta jos semmoinen saapuisikin, voisinhan sen hankkia. Mikäli pidit ensimmäisestä Portaalista, diggaat varmaan tästäkin.


5-/5 ja "Gigsu Suosittelee"


”...Mee tekemään uusi kaaos.
Siihen mä luotan!
Joskus sua tappaa koitin,
enää en sua kaipaakaan
enää en sua kaipaakaan
enää en sua kaipaakaan…”
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 29.03.2014 10:17

Cave Story (lukuisia alustoja)




”-Mutta kun siinähän on pupuja.
-Niin oli ruohometsän kansassakin ja tiedämme aikas hyvin, miten sen kanssa kävi.”



Haluatteko tietää ihan ensimmäisenä erään pienen hauskan asian pelistä nimeltä, Doukutsu Monogatari/ Cave story? Kyseisen pelin on työstänyt viidessä vuodessa yksi ainoa heppu vapaa-ajallaan! Alkuperäinen Cave Story on ilmainen freeware-peli, josta löytyy kuitenkin myös kaupallisia, uudistettuja versioita eri alustoille. Mm Wiin Virtual console, Steam, Linux, AmigaOS 4 ja Mac OS.
Aivan sama mitä kautta pelin hommaat, mikäli olet vanhojen tasoloikkapelien ystävä, rakastat tätä peliä.


Peli alkaa siitä, kun nimetön pokémon-koulutt...eikun siis muistinsta menettänyt pelaajan hahmo herää aseetta pimeästä luolasta ja hän sattuu löytämään suuren luolaverkoston sisään rakennetun kylän, jota asuttavat pupumaiset olennot.

Pupumaiset, Mimigat (omasuom. ”Pupulat”) kärsivät myötänään, saarta hallitsevan pahan tohtorin uhasta ja piankos tohtorin kaksi kätyriä, Balrog ja Misery (omasuom. Piinastasia) saapuvat kylään pahat mielessä ja kaappaavat erehdyksissä puputyttö, Torokon. Koska sankarillamme ei ole muutakaan tekemistä, hänen alkutehtäväksi jääkin yrittää pelastaa Toroko ja muut kaapatut Mimigat tohtorin ikeen alta.




Peli on tehty täysin wanhojen sidescroller-tasoloikkien ja varsinkin hieman Metroidin hengessä. Hahmo paukuttelee itsensä läpi eri alueiden ja kuolema voi korjata pelaajan helposti, mikäli hän päätyy varomattomaksi. Silloin tällöin mukaan tarttuu myös jotain pienempää kamaa, josta voi olla hyötyä myöhemmin ja jotkin tietyt esinevalinnat vaikuttavat erittäin paljon pelin loppuratkaisuun nähden. Pelimekaniikan oppii nopeasti ja taistelut osaavat pitkälti olla vanhojen tasoloikkien hengessä jokseenkin haastavia. Kuolema ei kuitenkaan ole mikään läppäisy ranteelle, vaan ihan kunnon luuvitonen lättyyn ja armotta takaisin aikaisemmalle tallennuspisteelle. Suosittelenkin lämpimästi tallentamaan AINA kun mahdollista.



Kontrollit toimivat erittäin hyvin ja siihen tuttuun tapaan mitä vanhoja tasoloikkapelejä olen pelaillut. Liikkuminen tapahtuu d-padilla, ampuminen yhdestä napista, hyppiminen toisesta ja ohjaimen ylimmät ”liipaisimet” vaihtavat aseita. Ainoa hämmennys itselleni oli tutkimis/toimintonamiska, joka olikin NES-aikakauden ylös-napin sijaan alas-nappi. Muutoin kontrollit toimivat erittäin hyvin ja ainoa asia joka johtaa kuolemaan, on pelaajan oma mokaaminen.
Taisteluissa kukistetuista vihuista tippuu usein kokemuspisteitä, joita poimimalla voi kehittää aseitaan. Jokaisen kolmen tason nousun jälkeen aluksi niin vaatimattomista aseista voi tulla erittäin tuhoisia kapistuksia. Kehityksen ohella on kuitenkin syytä muistaa, että vastaanotettu vahinko heikentää aseistuksen voimaa ja parin turpakeikan jälkeen pyssy voi päätyä taas alkutason hernepyssyksi. Väistely kunniaan, siis.




Retromainen ulkoasu on simppeli, mutta veikeää katsottavaa. Kaupallisissa julkaisussa ulkoasua on myös päivitetty hieman sileämpään suuntaan ja näin ollen molemmat, ”uusi” ja ”vanha” viihdyttävät kukin omalla tavallaan.
Luolamaisemien ohella päästään pomppimaan pienoisilla tutkimuslaitoksilla, hiekkavyöhykkeellä, plantaaseilla ja jopa maanpinnan puolella. Kaikki paikat ovat mielenkiintoisia mestoja tutkia ja vaihteluakin löytyy.

Vaikka sankarimme hattu, tahattoman paljon Rediä/Ash Ketchumia muistuttaakin, ovat kaikki hahmot, päähahmoista rivivihollisiin omalla tavallaan veikeitä ja symppiksiä. Hyvin monet kerrat vastaan saapui ties mimmoista hymylöllöä ja hattivattia. Pientä tuskaahan se tuotti ampua nämä kaikki söpöt otukset myötänään seulaksi, mutta minkäs teet kun joko tapat, tai tulet tapetuksi.
Peli ei söpöydestä huolimatta tunne lainkaan armoa tapattaessaan hahmoja. Aivan kuin Ruohometsän kansakin: Se kertoo kyllä pupuista, mutta porukkaa tapetaan silti tuosta vaan.

Pelin aseistuksestakin löytyy jos mimmoista kapistusta. Konetuliasetta, jonka takapotkun avulla voi lennellä lyhyitä matkoja, kuplapyssyä, tulipalloja, tappavia ohjuksia ja sädeaseita. Erityisesti miekan kolmannen tason animaation eräs yksityiskohta herättää monia tunteita.



Pelin musiikkipuoli tarjotaan kaupallisissa versioissa, joko retromaisina tai sitten uusilla versiolla, enkä aina osaa päättää kumman valitsisin. Pääteema (,kunnon korvamato btw) on toki asenteellisempi alkuperäisversiona, mutta monet muut biisit iskevät niin uusina sekä vanhoina versioina kuin 10 000 volttia. Eiväthän taustamusiikit ole Jazz Jackrabbit 2:n tasoa, mutta sitäkin mukaansatempaavia. Pääteeman lisäksi kehuja on annettava Balrogin (Huzzah!/Oh Yeah!) taisteluteemalle sekä labyrintin teemamusiikille.



Mutta mitäpä huonoa tähän peliin sitten voi mahtua?:


Välillä pelillä on suorastaan sadistinen tapa asetella kerrasta tappavia piikkiansoja mitä vittumaisimpiin paikkoihin tai jättää lähin tallennuspiste vähän turhankin monen vihulaisen edelle ennen varsinaista pomotaistoa. Ei minua haaste haittaa, pikemminkin päinvastoin, mutta kaikki tuo vaiva ennen kuin pääsen yrittämään pomoa uudestaan, turhauttaa monesti. Erityisesti välikohtausten skippaamattomuus turhauttaa armottomasti monessa kohtaa. Voinhan toki nopeuttaa tekstikuplia, mutta silti kaikki kohtaukset on ensin katsottava ennen kuin pääsen matsamaan.



Eihän pelissä itsessään sitten oikeastaan olekaan mitään vikaa. Peli on pituudeltaan sopiva, haastetta ja vaihtelua löytyy ja musiikkipuoli toimii myös, erityisesti kun otetaan huomioon että alkuperäispelin kyhäsi yksi heppu. Olisihan ulkoasuun voinut toki panostaa vielä vähän enemmän, mutta kyllä tähänkin kelpaa tyytyminen.


Lyhyesti sanoen Luolastoori on viihdyttävä, haasteellinen ja suunnattu pienenpuoleisesta nostalgiajanoisille retrotasoloikkafaneille. Aivan sama mikä alusta, suosittelen ehdottomasti hankkimaan pelin ja varsinkin Cave Story+ version, jos vain suinkin mahdollista.



”Ca-ave story, gra-ave story, sla-ave story, hey I'm talkin' bout a
Ca-ave story, sa-ave story, fa-ave story! Here we go!”



5-/5 ja ”Gigsu suosittelee”
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 05.04.2014 07:10

TAKE THAT!! (Tässäpä teille taas vanhoja arvosteluita)


Kuva



Näin alkuun on tosin mainittava syyt, miksi en pahemmin pidä käsikonsoleilla pelaamisesta. Tokihan niitä voi kuskata mukanaan minne tahansa ja niitä voi pelata missä vain, mutta valitettavasti en ole löytänyt yhtään paikka jossa pelaaminen olisi ollut niskalle miellyttävää. Istui sitä sitten junassa, vessassa tahi sohvalla, ongelmia ilmenee aina. Hartiat kipeytyvät ja pienen ruudun tirkistely lähietäisyydeltä ei auta asiaa sen paremmin, puhumattakaan siitä kuinka konsolin akku tyhjenee muutaman tunnin pelaamisen jälkeen. Tästä huolimatta monet hienot pelit julkaistaan juuri käsikonsoleille, hemmetti...


EDIT: Huomautuksena Wiin Virtual Console-versiosta. Kannattaa muistaa, että Wii Shop toimii kaiketi vielä tämän vuoden puolella ennen kuin se suljetaan. En ole varma löytyykö samainen peli myös WiiU:n vastaavasta.


Phoenix Wright: Ace Attorney (DS, Wii Virtual Console)


“…
- VASTALAUSE!! (Nyrkkiä pöytään) Todistajamme väitti lausunnossaan siis juuri, että japanilaisilta pelitaloilta ei muka löydy hyviä pelisarjoja?
- Joo ei japanilaisilla jää mitään hyviä pelejä jos unohetaan ne ainaiset jrpg:t ja nintendun jut…
- Ja V*TUT! Todistaja ei ole edes koklannut Phoenix Wright pelejä! Näin ollen hän puhuu täyttä paskaa...”



Saanenko esitellä murhamysteereitä ratkovan puolustusasianajajan, Phoenix ”Nick” Wrightin (tunnetaan japanissa myös nimellä Naruhodou Ryuuichi)!


Jos meillä suomessa hovioikeus ei olisi niin kustu paikka ja asiat pyrittäisiin tekemään mahdollisimman oikeudenmukaisesti, olisivat kaikenmaailman raiskaajat ja muut murhamiehet ansaitsemillaan pysyvillä pakkolomillaan kiven sisällä. Suomi kaipaisi vähintään yhtä Wrightia… tai Matlockia ratkaisemaan asioita.


Harva kuvittelisi että oikeussaliin saisi mitään erityisen suurta draamaa, mutta Capcomin pelitalon kehittämä Ace Attorney (jap. Gyakuten Saiban) –pelisarja luo poikkeuksen tähänkin sääntöön. "AA"- pelisarjan pelejä voi kutsua niin ikään myös visuaalisiksi novelleiksi, sillä pelissä on enemmän tekstiä ja asioiden valitsemista kuin varsinaisesti mitään ”toiminnallista” meininkiä, tämä ei tosin tarkoita sitä ettäikö homma toimisi.


Stoorissamme: juuri puolustusasianajan kenkiin astuva Phoenix Wright, pääsee puolustamaan murhasta syytettyn lapsuuden ”kaverinsa” oikeuksia. Myöhemmin seuraava murhatapaus iskee hänelle erittäin tärkeän henkilön kohdalle ja mitä sen jälkeen tapahtuukin, menoa ei voi enää pysäyttää...
Yhteensä peli tarjoaa viisi toinen toistaan omituista tapausta, joiden hämäräperäiset taustat on syytä saada tuotua valoon, jotta syytön ihminen ei saa turhaan linnareissua ja pahimmassa tapauksessa kuolemantuomiota.


AA:n oikeusistunnot eroavat melkoisesti omastamme, niiden perustuessa kuuleman mukaan melkoisesti japanilaiseen käytäntöön. Jostain kumman syystä syytetyllä ja hänen kertomuksellaan ei ole paskaakaan väliä saati tekemistä istunnossa, joten puolustaja, syyttäjä ja erilaiset todistajat toimivatkin avainpelaajina oikeus-salissa.
Sen sijaan että jaariteltaisiin ikuisuus itsestäänselvyyksiä, toimii istuntosali käytännössä puolustajan ja syyttäjän taisteluareenana, jossa aseina käytetään todistusaineistojen suhteellisen kaksipuolista, terävää säilää.



Koska syyttäjien on hankala uskoa juuri ketään syytettyään syyttömiksi, täytyy Wrightin taistella salissa syytöksiä ja todistajien lausuntoja vastaan todistusaineistojen ja lausuntojen ristiriitojen kautta. Useat todistajat eivät välttämättä kerro koko totuutta johtuen joko siitä, että he muistavat asiat väärin tai sitten he vain valehtelevat päin naamaa häpeilemättä yhtään. Jo pienen valheen todistaminen johtaa entistä kömpelömpien valheiden rakentumiseen, mikä lopulta voi johtaa koko totuuden selviämiseen.


Oikeus-salitaistojen ohessa käydään myös tutkimassa rikospaikkaa ja kuulustelemassa todistajia, jotta asioiden oikea laita saataisiin mahdollisesti selville. Virheellisiä vastalauseita ei voi heitellä oikeussalissa loputtomiin, joten lausuntojen epäkohtia on syytä tutkia melko tarkasti ennen kuin niitä kannattaa tuoda esiin. Tietysti toinen vaihtoehto sitten on vain tallentaa tilanne ja koettaa arvailla, jos muutakaan ei keksi. Suurin nautinto tulee kuitenkin siitä kun itse oivaltaa asioiden oikean laidan rankan päättelyn ja pohdiskelun jälkeen.

Viidennen ns. bonustapauksen aikana päästään jopa tutkiskelemaan rikospaikkaa luminolin ja sormenjälkipölyn kanssa. Wiiporttauksessa emme tosin pääse hyödyntämään DS:n kosketusnäytön ominaisuuksia, mutta hyvä että ominaisuutta ei jätetty sentään pois. Kehuja on annettava skenaarion suhteellisen hyvin tehdyille liikkuville animaatioille.


Oikeussalin arkea esitellään ehkä yliampuvan dramaattisesti, mutta siihen suurin osa viehätyksestä perustuu. Hahmokaartin persoonallisuus ailahtelee joskus inhimillisen tai täysin kahelin rajamailla. Herra Wright on siunattu hyvillä päättelyn lahjoilla, mutta sangen surkealla muistilla ja maalaisjärjellä. Sitten heitetään sekään mafiapomon elkein käyttäytyvää elokuvatuottajaa, liikaa westerneitä katsonutta pollaria, nörttislangia puhuvaa nörttiä ja monia muita heppuja.

Hahmokaarti on kuin hullujen huoneelta, mutta silti värikästä. Erityiset plussat menevät kyllä kuitenkin syyttäjän penkillä istuville. Kaikista näkemistäni syyttäjistä Edgeworth ja Payne osasivat olla suhteellisen inhimillisiä verrattuna hirviömäiseen Von Karmaan. Kehuja on pakko heittää myös Wrightin apuna hääräävälle Maya Feylle. Hän toki käyttäytyy (tarkoituksella) joskus sangen rasittavasti, mutta en silti voinut olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan, kun katsoo mitä kaikkea hän joutuu kokemaan. Kenties paras sidekick-hahmo koskaan! Halaa jo häntä, Phoenix, äläkä vain seiso siinä!


Hyvää hahmokaartin lisäksi peliä on siunailtu myös hyvällä määrällä jättehyvää musiikkia. Miltei jokaisella hahmolla ja tilanteella tuppaa olemaan oma teemamusiikkinsa, mikä tuo hyvää vaihtelua ja piristää mukavasti. Erityisesti tunnelmaa osataan luoda hyvin oikeussalin aina sopivalla tempolla soivien taustamusiikin avulla. Olen kyllä hivenen sitä mieltä että PW- pelejä oltaisi voitu siunata jonkinmoisella ääninäyttelyllä perus ”Objection!!”- huutojen lisäksi. (Tosi hyvä Turnabout Storm-crossover vahvistaa tätä mielipidettä melkoisesti.)



Pelin mekaniikka toimi hyvin ensimmäisessä osassa, mutta mitä huonoa siitä sitten löytyy? Voisin kyllä kritisoida ainakin aloitustapausten helppoutta. Sen lisäksi että ristiriidat ovat turhankin ilmiselviä oivaltaa, itse oikea syyllinen näytetään jo aivan skenaarion alussa päin naamaa! Onneksi kolmannen tapauksen aikana tämä ärsyttävä tapa tajuttiin jättää pois.

Pientä miinusta menee erillisesti pelin viidennelle tapaukselle ja varsinkin sen erillisestä ostamisesta, mutta onneksi euro/100 pistettä on suhteellisen pieni hinta maksaa. Viides tapaus ei ole varsinaisesti surkea, mutta se tuntuu silti hahmoiltaan aivan liian irralliselta muuhun peliin. Eikö Gantia olisi voitu nähdä pääpelissä edes vilahdukselta, sillä herranen aika kyseinen heppu sentään on poliisipäällikkö! Tapaus on myös hivenen liian pitkä, vaikka pituus tosin lisäsi myös jännitystä, sitä en kiellä. Vaikka porukka irralliselta tuntuu, erilaisempi pelimekaniikka tuo omanlaisensa, vaikkakin pienenlaisen vaihtelun.


Yksi ongelma voisi myös olla pelin ”kertakäyttöisyys”. Kun peli on läpäisty, tarjolla ei ole vaikeampaa pelitilaa ja ratkaisut muistaa pelin jälkeen melko ulkoa. Tosin kympin hinnan pulitus hyvästä ja melko lyhyestä pelistä ei ole paha asia. Voihan sitä oikeussalille palailla takaisin sitten muutaman vuoden tauon ja muistinmenetyksen jälkeen. Pelinä ja porttauksena ensimmäinen Phoenix Wright on hyvä kokemus, jos omistatte DS:n, ostakaa tämä peli ihmeessä. Sama myös Wiin omistajille (kuten meikäläinen), jotka eivät käsikonsoleista perusta.


4/5 ja "Gigsu Suosittelee"



...

Phoenix Wright : Ace Attorney – Justice For All
(Ds, Wii Virtual Console)



“Asianajajat. Nuo loisteliaat pöydänpaukuttelijat. (Pauks! Pauks! Mäiskis!)”



Tarinallisesti edetään kutakuinkin vuoden verran ensimmäisen pelin tapahtumista, joista ei pahemmin puhella. Pelissä Wright saa ratkaistavakseen neljä monimutkaista murhamysteeriä, joissa täytyy taas pyrkiä tuomaan oikeutta saliin. Jo ensimmäisessä tapauksessa ongelmia tuottaa äkillisen aivotärähdyksen tuottama muistinmenetys ennen varsinaista oikeudenkäyntiä, joka onkin kätevä tapa esittää pelimekaniikkaa pelisarjaan tuoreeltaan tutustuville. Myöhemmissä tapauksissa Wright saa puolustaa taas läheistä ystäväänsä, selvittää sangen omituista todistusta ja viimeisessä tapauksessa on ainakin moraalinen selkäranka ERITTÄIN suurella koetuksella.


Oikeussalilla huutelun lisäksi tutkiskellaan tuttuun tapaan myös itse rikospaikkoja, yrittäen siinä sivussa saada mieleen kuvaa siitä, kuinka murha on voitu todellisuudessa suorittaa. Uutuutena pelimoottoriin ja kuulustelutilanteisiin on lisättynä ”psyykelukot”. Kyseiset lukot ilmaantuvat kuulusteltavan ympärille, mikäli nämä valehtelevat tai sattuvat muuten vaan pimittämään totuutta.

Näitä lukkoja voidaan murtaa esittämällä haluttuja todistusaineistoja henkilölle. Tietenkään liikaan arvailuun ei ole suotavaa jäädä, koska ne vähentävät…ööh…elinvoima/uskottavuuspisteitä? Oikeudenkäynnissä on myös aina se riski että et heti ensimmäisellä kerralla hoksaa esittää oikeaa todistusaineistoa, tämä ei kuitenkaan ole vaarallista, jos pisteitä on vielä hyvin jäljellä. Jos vastaat kuitenkin väärin erittäin vakavassa tilanteessa, on urasi ja asiakkaasi elämä ohi sillä sekunnilla. (tosin tilanteen tallentaminen etukäteen voi myös auttaa melkoisesti)


Sen kyllä sanon että on ihanaa itse päätellä asioita ja motiiveja murhatutkimuksen parissa. Jätin varsinaisen arvailun jo kakkoskeissin kohdilla ja pyöritin useasti mielessäni kuinka koko ilmiselvältä vaikuttava ruljanssi olisi voinut oikeasti tapahtua. Se on hieno tunne, kuinka oma teoria paljastui erittäin lähelle totuutta. Häpeää tuli myös tunnettua silloin kun tuli vilkaistua netistä vihjettä johonkin vaikeaan tilanteeseen, varsinkin kun ratkaisu oli välillä melko nenän alla.


Käsikonsolipohjallisesti peli ei tietenkään varsinaisesti juhli ulkonäöllä tai äänillä, mutta onnistuu hoitamaan asiat yksinkertaisellakin pohjalla vakuuttavasti. Hahmoilla ei ole järin montaa spritea ja niitä toistellaan välillä melko useasti. Silti näitä dramaattisimpia ilmeitä osataan kuitenkin käyttää säästeliäästi oikeisiin tilanteisiin. Sama koskee musiikkia. Eri kappaleita ei esiinny kuin kourallisen verran ja niitä toistellaan melko useasti, mutta perrrhana!… oikeinkäytettynä näillähän pärjää todella mainiosti!

Syke nousee hemmetisti kun tilanne tekee dramaattisen käännöksen samalla hetkellä teemaan sopivan ytimekkään biisin avulla. Sama tilanne myös rauhallisempien tilanteittenkin kohdalla, hemmetti soikoon, ei tarvita kuin oikea kuvajainen ja sopiva musiikki soimaan taustalle niin siinä saadaan vaikka mitä tunnetilanteita taustalle... mihin helvettiin me enää tarvitaan liikkuvaa kuvaa?


Vaikka murhatutkimus ei mitään erittäin hilpeää puuhaa olekaan, osaa tunnelma olla välillä myös suhteellisen kevyttä hyvien sanailujen ja sekopäisten hahmojen avulla. Hahmokaartista löytyy ensi muistilta, erittäin hajamielinen punapää, superhilpeä pelle, persoonallisuushäiriöstä kärsivä vatsastapuhuja ja kälättävä mummo astronauttipuvussa…
Vaikka osa hahmoista on luonteenpiirteiltänsä kuin toiselta planeetalta tai hullujenhuoneelta, on heihin osattu liimata mukaan melkoisesti persoonallisuutta.



Löytyykö pelistä nyt varsinaisesti mitään huonoa omasta mielestäni?… Näin alkuperäisnimikkeitä kunnioittavana pidän joitain pelin käännösnimiä melko tökeröinä. Nimet kuten Dick Gumshoe ja de Killer kuulostavat suhteellisen… mielikuvituksettomilta, sekä lisäksi koen sukunimen ”Fey” kuulostavat erittäin valheelliselta näin selkeästi japanilaistaustaisella henkilöllä. Tosin minun on myönnettävä että alkuperäispuheiden ja nimien säilyttämisellä suurin osa puheista ja sanaleikeistä saattaisivat kuulostaa liian hankalilta käsittää monille ulkopuolisille pelaajille.




Käännökseksi ässäasianajaja Feenix Oigean toinen seikkailu ei ollut lainkaan pöllömpi, pikemminkin jopa ykkösosaa ehompi kokemus. Mikäli pidit ykkösosasta, pidät myös tästäkin pelistä.


4+/5 ja "Gigsu suosittelee"


...


Phoenix Wright: Ace Attorney – Trials and Tribulations (Ds, Wii Virtual Console)



“-Obje... (Ryyst)... ction!
-Hyvänen aika, Herra Gigs, lakatkaa jo ryystämästä teetä kun karjutte vastalauseita!
- Hiljaa ja anna minun puhua asiani ensin! (Heittää syyttäjää teekupilla naamaan) No niin mihinkä minä jäinkään…




Phoenix Wrightin trilogian kolmannessa osassa päästään taas ratkomaan viiden tapauksen verran murhatapauksia. Tällä kertaa useilla tapauksilla on kytköksiä toisiinsa ja varsinkin eräs kauan sitten pimennossa ollut mysteeri alkaa vihdoin tulla päivänvaloon. Oikeussaliin ilmaantuu uusi salaperäinen syyttäjä, kahvista riippuvainen naamiomies joka kutsuu itseään nimellä ”Godot” (äännetään Godou, ilman teetä). Tämä outo kahvinarkki tuntuu jostain syystä kantavan erittäin paljon kaunaa Wrightia kohtaan, mutta Wright itse ei kuitenkaan tunnista tätä outoa hiipparia, eikä syynä ole tällä kertaa hänen luonnollisesti huono muistinsa.


Murhasta syytetyn asiakkaan pelastaminen suoritetaan tuttuun tapaan rikospaikalla tutkimustyötä tehdessä ja oikeussalissa todistajien omituisiin ristiriitoihin puuttumalla. Kakkososasta tuttu psyykelukkosysteemi tekee myös paluun. Asioita jostain syystä pimittäviltä silminnäkijöiltä on saatava totuus esille näitä lukkoja murtamalla. Todisteiden lisäksi täytyy osata pyörittää mielessään kuinka murhatapaus todella tapahtui. Onkin erittäin tyydyttävää kun omat teoriani asioista pitivät loppua kohden hyvin kutinsa, hyvä kun pelaajana itse pääsen ja ennen kaikkea saan käyttää omia aivojani.


Draamaa, huumoria ja traagisuutta tapahtuu oikeussalissa melkoisella tahdilla. Vanhaa ykkösestä ja kakkosesta tuttua porukkaa päästään näkemään, kuin myös uusia hahmoja. Hermot ja pokka ovat taas rasitustestissä kun todistajanaitiossa häärii linnunsiemeniä tykittävä vaari, nokkava mestarietsivä, absoluuttisesti kaikessa kohelteltava luuseri, Larry Butz ja luolamiesmäisesti puhuva kuolemaantuomittu vanki. Uusista hahmoista erityisesti Godot on kerännyt suuren fanikunnan, eikä mikään ihme. Itsekin tykästyin suuresti tähän runoudellisesti puhuvaan kahviaddiktiin. Odotin pitkän tovin aikaisempien pelien parissa, jotta pääsisin näkemään tämän maskimiehen ja voin todeta että kyllä kannatti!


Hahmokannan ja hyvän käsikirjoituksen lisäksi peliä on siunattu jälleen kerran hyvällä musiikilla. Monia tuttuja kipaleita päästään kuulemaan, kuin myös uusia ja kaikki ne iskevät todella hyvin kohdilleen. Aluksi pidin Godotin saksofonista taustamusaa vähän turhan ”homoeroottisena” (johtui tilanteesta), kunnes huomasin hänen teemansa ”melankolisen ja inspiroivan”- puolen, kuten joku juutuubassa oleva henkilö sitä kuvaili.. Godotin hahmo ja myös tämän tunnusmusiikki rokkaavat tykisti!



Mutta löytyykö pelistä mitään varteenotettavan huonoa? Mikäli ei lasketa muiden pelien aikaisempia huonoja puolia, kuten ”kertakäyttöisyyttä”, niin mitään muita ongelmia ei löydy. Aloituskeissistäkin löytyi jo lievästi enemmän haastetta kuin ykköspelissä. Kolmannen pelin viimeistä tapaustakaan ei venytetä enää kolmen päivän mittaiseksi vaan juuri sopivan pituiseksi pitämään jännitystä yllä ja lisäksi koko tapauksesta löytyy erittäin riittävästi ”pientä vaihtelua”, kuten olikin kaivattu.

Feenixin trilogian kolmas osa on kirsikka koko hienon trilogiakakun päällä, aikaisemmat osat olivat herkullisia mutta kolmonen vie voiton kirkkaasti kotiin. Suositukset peli ansaitsee ehdottomasti, mutta parhain tunnelma saavutetaan kun aikaisemmat osat on ensin koettu, joten älkää missään nimessä menkö suinkaan aloittamaan pelisarjaa tästä osasta.


4½/5 ja "Gigsu Suosittelee"


...

Apollo Justice: Ace Attorney (DS)



♫”... In this world there is no black and white,
I'm told that there will never be a wrong or right,
But is that true?
Should I believe that because others do?...♪


- ote Adriasauruksen tekemästä vokaalisoinnista AJ:n teemasta.”







Pelin tarinaan: puolustusasianajaja Phoenix Wright ei ole ollut toimissaan enää seitsemään vuoteen, kiitos erään epämiellyttävän tapauksen joka johti hänen uransa loppumiseen. Mikä oikein tapahtui, selviää kyllä pala palalta. Asianajajan planttu, Apollo Justice saa ensimmäiseksi keissikseen alkujaan melko kinkkisen asian ratkaistavaksi ja lopulta hän päätyy töihin itsensä Herra Wrightin ”kykyjenetsintäfirmaan”, jonka kautta ”rautaista ääntään” harjoittava Apollo ajautuu ratkaisemaan toinen toistaan oudompia murhatapauksia yhdessä Wrightin adoptiotyttären Trucyn avustamana.



Mekaniikka oikeussalissa toimii kuulusteluineen ja ristiriitojen etsimisellä samaan tapaan kuin aikaisemmat osat, myös edellisosien psyykelukkoja päästään murtamaan yhdessä vaiheessa. Uutena jippona pelissä ilmenee Apollon omalaatuinen kyky aistia todistajan valheellisia lausuntoja, näiden kehonkieltä ja eleitä havainnoimalla. Aina kun voi epäillä todistajan valehtelevan tai muuntelevan totuutta, pieni zoomaus slomo-hengessä voi paljastaa pieniä yksityiskohtia.
Joku voi tiettyä lausetta puhuessaan huomaamattaan hikoilla, välttää katsekontaktia tai muuta vastaavaa, mikä voi paljastaa valheellisen lausunnon ja kääntää koko oikeudenkäynnin suunnan päälaelleen. Päätarina etenee hiljalleen tapausten välissä ja vaikka tiesin muutaman yllätyksen käytännössä ennalta, niin suurin osa muista loppuvaiheen twisteistä yllätti minut aivan täysin. Helkkari miten nurkan takaa asiat voivat toisinaan tulla!



Deeässän kosketusnäyttö ja mikrofoni ovat vapaaehtoisessa käytössä peliä pelatessa. Mikäli kokee tarvetta karjua kovaan ääneen ”Vastalause!”:tta tai hakata nakkisormillaan näyttööön, niin kumpaa tahansa voi toki tehdä. Itse tyydyin pelailemaan lähinnä konsolin omilla napeilla ja käyttää kosketusnäyttöä vasta kun niille oikeasti oli tarvetta, huutelu ei pahemmin houkutellut.
Kosketusnäyttöä hyötykäytettään mm. sormenjälkien etsiskelyssä, kipsivaloksen levittämisellä tai skannerin ja monen muun teknisen laitteen käytössä, jossa peli onnistuu mielestäni ihan siedettävästi.



Peli on kokenut pienimuotoisen kasvojenkohotuksen Feenixin trilogian jälkeen. Animaatio on sujuvampaa ja monet pienet sahalaidat loistavat poissaolollaan kauniisti. Monia välivideoita myös piristetään pienillä liikkuvilla lisäyksillä, vaikka osa kolmiulotteisuuksista ei näytäkään aivan täysin vakuuttavilta muutoin kaksiulotteisessa pelissä, osa niistä toimii todella hienosti.

Suurin närkästys pelisarjan faneille oli se kuinka vähän aikaisempien osien hahmoja pelissä nähtiin. Itsekin ymmärrän heidän tunteensa melko hyvin. Osa hahmoista, jotka ilmaantuivat ykkösfeenixin lisäseikkailusta, tekevät paluunsa tässä pelissä, kukin omalla laadullaan. Ihmettelin suoraan sanottuna suuresti Meekinsin miltei tyystin olematonta roolia ja lyhyttä esiintymistä jossain pierun ajan kestäneessä kohtauksessa, oliko tuo hahmo nyt oikeasti tarpeellinen?

Tutkijaksi varttunut Ema Skyekaan ei pystynyt korvaamaan etsivä Gumshoen roolia, eikä muutenkaan tehnyt samaa vaikutusta mitä ykkösosassa.
Monet muut uudet toinen toistaan oudommat hahmot kuitenkin toimivat kukin omalla tavallaan loistavasti. Sekaan mahtuu mm. asioita ylidramatisoiva ylioppilas, pelottava gangsteriperhe, maailman tahattomasti häröimmän kampauksen omaava rokkarietsivä, piirrosmainen reportteri ja enigmaattinen Gramaryen taikuriporukka sekä monia muitakin enemmän tahi vähemmän outoja tapauksia.

Sankarimme Apollo(, joka toisinaan muistuttaa minua Tintistä ja kuulostaa tahattomasti geneeriseltä supersankarilta), on ymmärrettävästi hieman vaikeasti totuteltava hahmo ymmärrettävistä syistä. Eihän hän ole Phoenix, mutta melko läheltä hän hipoo.
Parhaimman vaikutuksen uusista hahmoista mielestäni teki oikeussalissa ilmakitaralla fiilistelevä syyttäjä Klavier Gavin. Hepun persoona oli suorastaan rakastettava ja samalla hän oli yksi vähiten ylimielisimpiä syyttäjiä pitkästä aikaa. Sitten Trucy…onhan hän loppujen lopuksi melko suloinen ja omalla tavallaan huvittava avustaja, vaikka hän ei aivan Mayan tasoinen olekaan. (Huoh) Kaipaan niin Maya Feytä :(


Wrightin hahmo on kokenut melkoisen muutoksen, niin persoonallisesti kuin ulkoasullisesti, mutta täytyy kyllä myöntää että pidän hänen kovin traagisesta muutoksestaan. Mikäli jotain valittamista löytyy, niin Wrightin vanhempi hahmomalli loppuvaiheella. Tämä vain näytti niin vanhentuneelta muiden hahmojen ja uudistuneemman ulkoasun rinnalla, puhumattakaan niistä ilmiselvistä sahalaidoista.



Äänipuolelta löytyy todella monia fiilistä nostattavia sävellyksiä. Jo pelkkä perustunnari, Apollon oma versio ”Objetction!”: ista nostattaa niin pirusti jännitynyttä fiilistä todistajan lausunnon aikana, puhumattakaan sitten ”Cornered”:ista joka saa oikeasti fiiliksen tuntumaan siltä, kuin oikeussalissa käytäisiin kaikkein kiivainta taistoa, jossa panoksena on aivan kaikki.

Eivät hyvät kappaleet vielä tähän suinkaan lopu. Klavier Gavinin tunnari, ”Guilty love”, jos mikä nostattaa ilmoille kunnon rokkifiilistä ja Kitakin gangsteriperheen tunnarissa löytyy vastineeksi hyvä rauhallinen rytmi. Gramaryen ryhmän tunnari ja Trucyn ”Child of Magic” kuuluvat myös suosikkeihini, vaikka niitä pelin aikana tupattiin soittamaan vähän liiankin moneen otteeseen.

”Forgotten legend”
taas on sävyltään yhtä aikaa erittäin surullinen ja suorastaan pelottava, ottaen huomioon kuinka epämiellyttävissä hetkissä se alkaa soida… kuin vaaniva hirviö joka on odottanut virnuillen pimennossa pitkän tovin.



Näin lopputuloksen kohdalta mitä huonoa pelistä löytyy? Omasta mielestäni loppuvaiheen tutkimukset olivat hemmetin hämmentäviä ja liian pikkutarkkaa tutkimista. Vielä yhä aivoissani oleva logiikkalohko alkaa herjata virheistä kun yritän pysyä kärryillä sekavassa järjestyksessä. ”Siis kävinkö minä äsken nykyhetkestä jonkun tavaran ja esittelin sitä menneessä, jotta saisin haluamani infoa?! Mitä helvettiä- sanoisi tohtori” Pelissä ilmeni myös pari muutakin erittäin helposti huomaamatta jääviä pikkukohtia, joita tutkimalla peliä sai jatkumaan eteenpäin. Tuntuipahan välillä melko turhauttavalta tutkia samoja paikkoja kymmeniä kertaa vihjeiden toivossa ennen kuin pääsi etenemään.


Nämä kuitenkin ongelmana ovat melko mitätön pikkuasia kun katsoo, että pelistä ei pahemmin mitään muuta vikaa löydy. Ei vedä vertoja Trials and Tribulations- osalle, mutta on kaikesta huolimatta silti viihdyttävä kokemus muiden osien tapaan.


4+/5 ja "Gigsu suosittelee"


Peeveli kun ei ole 3DS:ää, kun tahtoisin niin päästä pelaamaan PW5:sta ja Phoenix Wright vs Prof. Layton-peliä.

"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Apple » 07.04.2014 00:24

Assassin's Creed III

Vihdoin ja viimein, hieman jälkeenjääneenä tuli läpipelattua AC-kolmonen.

AC3 käynnistyy yllättävän hitaasti. Pelihahmo Haytham ("eihän tämä ole se sama kaveri, joka esiteltiin trailereissa! Mitä ihmettä nyt?") lähtee ylittämään Atlanttia, ja nähtävästi laivamatkaa pyritään jotenkin autentisoimaan venyttämällä se varsin pitkäkestoiseksi. Kun vihdoin saavutaan Uuteen maahan, jauhetaan paskaa pubeissa ja tehdään pari tehtävää. Tasapaksu aloitus päätetään täysin puskista tulevalla twistillä, jonka jälkeen aletaan lämmitellä uutta pelihahmoa ja juonikuviota. Totta kai sen täytyy lähteä liikkeelle perinteisellä kostotarinalla.

Tapahtumat eivät syty liekkiin missään vaiheessa, tunnelma ei missään kohdin ole erityisen päheä. Huikeita kohtauksia ja kliimakseja vain odottaa ja odottaa. Ounastelen Imperiumin vastaiskun lopetuksen kaltaista dramatiikkaa, mutta paljastukset punotaan auki niin että tuntuu, että jokin kohtaus tai dialogi olisi tyystin mennyt ohitse. Kaupungeilla ole omanlaistaan leimaa, vaan Bostonit ja New Yorkit näyttävät ja tuntuvat kaikki ihan samalta. Mainostuksen herättämään mahtavaan vapaussotafiilikseen ei missään vaiheessa päästä. Pari yhteenottoa pusikoissa, siinä se. Kaikki konfliktit tapahtuvat tietenkin tehtävien aikana, sitten palataan arkeen kuin mitään verilöylyä ei torilla olisi ollutkaan. Open world -pelin ongelmia. Lopulta, itseasiassa varsin nopeasti, peli päättyy. Mitä enemmän näitä assassin-pelejä tulee, sitä vähemmän itse salamurhia tuntuu olevan.

Päähahmo Connor on pahimmillaan tosi lattea. Trailerit ja kaverien kertomukset antoivat odottaa paljon siistimpää ja menevämpää kaveria, mutta tönkkö intiaanipoika on yleensä pelkästään ärsyttävä. Hahmo yrittää olla kovis, mutta kaikki se vakavamielisyys tuntuu lopulta epätoivoiselta itsevarmuuden tavoittelulta. Herra Davenportista olisi saattanut saada hieman enemmän mehuja irti. Sen sijaan Haytham uppoaa mieleen paljon elävämmin, ja hahmon taustoja pitikin käydä tarkastelemassa netistä läpipeluun jälkeen.

Totta kai niitä hyviä puoliakin on. Tarinan konna on niin pätevä, ja kansallissankareillekin luodaan omia varjopuoliaan. Alusta asti mekaniikasta huokuu uudet, erilaiset ja ketterämmät animaatiot ja liikkeet uuden pelimoottorin takia. Tuliaseilla on suurempi rooli, ja uusien vehkeiden joukossa on esim. ihan loistava hirttoköysi. Punatakkien piekseminen lumihankeen on todella tyydyttävää puuhaa. Nyt mappi on täynnä oikeaa luontoa puineen ja jokineen, jossa voi harrastaa Red Dead Redemptionista baitattua metsästystä ja myydä näitä saaliita kauppiaille. Sää vaihtuu useaan otteeseen, ja onneksi läpäisyn jälkeen kesää ja talvea voi voi itse säätää asetuksista.

Scifi-ending olisi tuntunut hieman paremmalta, jos pelin olisi läpäissyt autenttisesti ennen surullisenkuuluisaa maailmanloppupäivää joulukuussa 2012. Connorin lopetuksessa oli hyviä aineksia, kuten tämä kirvesjuttu ja keskustelu nuotion ääressä, mutta kokonaisuus olisi saanut olla eheämpi.

Peli oli pettymys. Olin tunnelmassa paremmin mukana ennen pelaamista kuuntelemalla pelkästään mahtavaa soundtrackia. Nyt tuntuu, että hitsi, olisihan pelin pitänyt olla parempi. Jos järjestykseen on pakko laittaa, niin kolmonen ohittaa teknisesti eltaantuneen (mutta tunnelmaltaan ja tarinaltaan kiinnostavan) ykkösosan, mutta asettuu pienen askeleen Brotherhoodin taakse. Kakkososa pitää kärkipaikkaa ja Revelations jää hopealle.
Avatar
Apple
 
Viestit: 181
Liittynyt: 04.03.2014 00:38

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 11.04.2014 06:39

Koska on Huhtikuu/April, niin sehän tarkoittaa että nyt on tiedossa Lambdakuu/Lambdapril!
Tiedossa 1+2 osainen arvostelusarja, erityisesti siitä syystä että Huhtikuun aikoihin jaksaa aina tulla näitä HL3 mainoksia.

En täysin usko "pelaaja ei ohjaa Gordon Freemania, vaan hän on Gordon Freeman"- selitykseen HL-sarjan hienoudesta, mutta katsotaanpa.

Half-Life 2 (tai sitten Hoo-lambda-äl-äf-Life potenssiin 2) (PC)


”Rise and shine, Mr. Freeman. Rise and shine...”


Mikäli ensimmäisen halffiksen tarina ei ole populalle entuudestaan tuttu, niin eipä voi mitään. En aio pitää nyt niin suurta taustakertomusta.

Black Mesan tutkimuslaitokselta selvinnyt Gordon Freeman pääsee taas toimiin, kun salaperäinen G-man vapauttaa hänet viimeinkin horteestaan. ”...oikea mies väärässä paikassa voi vaikuttaa mullistavasti maailmaan.”, hän toteaa ja piankos Gordon tajuaa olevansa taas maan päällä. Gordonin poissa ollessa maailma on muuttunut radikaalisti muutamassa vuodessa. Jotkut inhat Combinen joukot ovat vallanneet maan ja alistaneet ihmisrodun orjatyövoimaksi.


Kaikki puhuvat Gordonin nähdessään kuin tämä olisi suurikin messias. Tiedemies itse ei puhu yhtään mitään vaan lähinnä viskelee tavaroita pitkin poikin huoneessa, siinä missä muut puhuvat suu vaahdossa, kuinka jo pelkkä hänen läsnäolonsa riittää muka maailman pelastamiseen. Normaalisti olisi rotumme vastaavassa tilanteessa sangen kusessa, mutta jotenkin tämä kaikki vaan toimii Gordonille eduksi.


Gordonia lähetetään pitkin poikin Kaupunki 17:aa ja loppujen lopuksi hänen on aina tuli perseessä juostava seuraavalle etapille...tämä oli kaiketi Valven keksintöjä pitää pelaajan perse tiukasti kiinni tuolissa. Periaatteessa Gordonin putkijuoksu ei eroa normaalista Scifi-fps-pelistä muuten kuin siten että pyssyjä on jokseenkin vähemmän ja pääpaino on pääpiirteisesti päättelykykyä vaativien pienten pulmatehtävien ratkomista ja Valven fysiikkamoottorilla leikkimistä.
Jokaisessa esineessä on oma massansa ja tätä faktaa hyödynnetään mm. laatikoiden ja ilmiselvien kelluketynnyrien siirtelyllä. Uutena leluna Freemanille tarjotaan painovoimapyssy, jolla voi siirtää tai lingota monenlaisia esineitä. Suurin osa pelistä leikitäänkin painovoimamutkalla silloin kun panokset ovat jokseenkin suuressa kysynnässä...eli siis sangen vähissä.



Rehellisesti sanoen räiskintä ei kuulu sarjan parhaisiin puoliin: Hahmo on joku hemmetin diblomifyysikko jolla ei pelin tarinankaan mukaan ole mitään kokemusta aseidenkäytön suunnalta ja siitä huolimatta hän paukuttelee pyssyillä kaiken paskaksi kuin olisi mikäkin Morgan Freeman (peli itsekin kyseenalaistaa tämän). Lyhyesti sanottuna, ”Uskon kyllä fiktiossa mahdottomuuksiin, mutta en epätodennäköisyyksiin.”

Paukuttelu on pitkälti muutenkin aika tunnotonta. Niin kutsuttu tekoäly ei vihujen suunnalta ole kehuttava... Myönnän kuitenkin, että viholliset osaavat liikkua hyvin turvaan kun he ovat aukealla ja viskelevät armottomasti kranaattia, mutta mänepäs nurkan taakse odottelemaan niin kaikki pässit juoksevat suoraan pyssyn piippuun. Tekoälyttömyyksistä lisää myöhemmin.


Suurin paino ei (luojalle kiitos) keskity onneksi pelkkään räiskintään, vaikka paukuttelua ilmenee pelissä toisinaan enemmän kuin olisi tarvis. Sen kuitenkin myönnän että pelin takaa-ajo osuudet vesiskootterin kyydissä toimivat erittäin hyvin ja olivatkin pelin parasta antia. Pulmatilanteet ajojahdin ohella ratkesivat toisinaan niin nopeasti kuin olisin itse ollut aivan samalla aaltopituudella ”pelin” ajatuksenjuoksun kanssa...ehkä Valve sittenkin onnistui sen "olet Gordon Freeman"-tunnelman luomisessa!


”'...', tokaisi tohtori Freeman.”


Ulkoasusta sen verran, että vaikka peli on päässyt graafisesti vanhenemaan melkoisesti, Valve on silti kyennyt luomaan hahmoista pidemmän päälle oikeasti ilmeikkäitä. Erityisesti Alyx, jonka lärvistä paistaa niin ilo, suru ja hermostuneisuus aidontuntuisesti. Harva peli nykypäivänäkään osaa luoda hahmojen kasvoille kunnolla tunteita, mutta myönnettävä on että HL2 on yksi niistä harvoista peleistä.
Maastot ovat pitkälle katsoen aina masentavan harmaita ja arkisia, mutta niinhän asian kuuluukin olla ottaen huomioon pelimaailman tilanteen. Jonkinasteinen realismintavoittelu on siis onnistunutta. Ravenholmin aavekaupunki on oikea zombileffojen fanin unelmapaikka.

Äänipuolelta dialogi on suoritettu huolella, kehuja on annettava erityisesti Ravenholmin kajahtaneelle ”isä” Grigorille, jonka nauru kaikukoon maisemissa vielä kauan. Harmi vaan että ääniefektit eivät vastineeksi olleet mitenkään kehuttavasta päästä. Pyssyt paukkuvat melko munattomasti ja kaikki kolina ja räsähtely kuulostavat turhan koneellisilta. Musiikkipuoleltakaan ei mieleen jäänyt mitään kovin mullistavaa.


Huonoja puolia yleisesti:

Räiskinnän ja lähes-aina-tuli-perseessä-johonkin juoksentelun lisäksi suurinta vitutusta aiheuttavat ehdottomasti, jok'ikiset tekoälyn ohjaamat vihoviimeisen turhauttavat turvansoittajat sieltä loppuvaiheilta. Mokomatkin riivatun harlekiinit ja tunarit eivät osaa olla kuin tiellä, kuolevat myötänää' vihollistuleen, eivätkä osaa edes ampua, vittu, mihinkään. Ainoa helevetin käsky, jonka nämä tuhannen vajaakit osaavat, on ”mänkää tuonne” ja silloinkin he juoksevat vaikka miinaan jos Gordon niin haluaa.
Sellaisia käskyä kuin ”jääkää tähän” ja ”suksikaa vittuun siitä!” ei tietenkään löydy, vaikka saisi luvan olla.




Eihän Half-Life 2 huono ole, mutta en silti ymmärrä sen saamaa suurta mainetta, ainakaan täysin. Päähahmon persoona on olematon, koneen ohjaamat ihmiset idiootteja, paukuttelu on peruskauraa ja tarinan oleelliset yksityiskohdat on itse metsästettävä netistä, mutta tarinan suunnalla asioiden tietynlaiseen selittelyyn on kuitenkin käytetty melkoisesti vaivaa ja fysiikkamoottorikin on ihan okei. Yksi asia mikä kuitenkin on parantunut kaikkien näiden vuosien jälkeen on itse Steam. Enää se ei vituta tai tunnu yhtä turhalta ohjelmalta kuin silloin ennen. Vaikka peli putkijuoksu onkin, se osaa piilottaa sen tuntemuksen kätevästi eikä näin ollen ole mikään täysin tympeä perusputki.

Ihan läpipeluun väärti peli, eipä siinä mitään kummempaa.

4/5 Ja ”Gigsu suosittelee”- leima.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 17.04.2014 08:38

”Sarjassamme kronologisesti hämmentäviä jatko-osia...”: Osa 1.



Half-Life 2: Episode One (PC)




Kakkoshalffis loppui lyhyeen ja siksi ”Episodi 1” jatkaa tarinaa siitä mihin jäätiin. En itsekään ymmärrä logiikkaa pelin nimeämisen takana.

Lyhyesti sanottuna: Alyx ja Gordon selviävät linnoituksen pienestä pamahduksesta ja hetken harhailun jälkeen he saavat napattua Combinelta erittäin tärkeää dataa joka olisi syytä kuskata vastarintarykelmän haltuun mitä pikimmin. Syy kiireeseen on ymmärrettävä: linnoituksen pimeän energian tvs. Fuusioreaktori on näet posahtamassa ja koska pamahdus sattuu olemaan kaupunki 17 mittainen, paikalta on poistuttava aikas hemmetin nopsaan...



Matka kaupunki 17:sta ei tietenkään ole sieltä helpoimmasta päästä, kun mutkia matkaan tuottavat niin Combinen joukot, päärapuzombit ja muut rakenteelliset esteet. Tämähän tarkoittaa tietysti sitä että päästään taasen ratkomaan semmoisissa monimutkaisissa fysiikkamoottoripulmia joissa auttaa joko niskalaukaus tai luotettava painovoimamutka. Räiskintää on siis tiedossa, jopa valitettavasti enemmän kuin olisi tarvittu. Parina uutuutena päästään näkemään mm. sinun puolellasi olevia sähköisiä pallomiinoja, helposti pystytettäviä (myös helposti kaadettavia) vartiotykkejä ja tietenkin Combine-zombiet eli Zombinet. Pääpiirteet ovat silti samat kuin HL2:ssa.


Graafisesti peli on kokenut pienoisen, mutta silti huomattavan päivityksen. Hahmot liikkuvat nyt hieman sujuvammin ja ovat yhtä lailla ilmeikkäitäkin. Jopa Gordonin hiljaisuus keskusteluissa ei ole niin havaittava ongelma. Hienoa myös kun porukka ei ole enää niin myötäänsä ylistämässä hänen saavutuksia.
Erittäin suurena päivityksenä Gordonin taskulamppu kestää nyt päällä kauemmin, mikä onkin hyvä lisäys sillä pimeässä tunnelissa tulisi aika kökkäräinen olo ilman. Ympäristöt eivät poikkea aikaisemmista, mutta kyllä pimeässä tunnelissa oli oma viihdytyksensä. Meinaan, vähän paremmilla zombeilla miljöö olisi täydellinen kenttä zombi-invaasio pelille. (Vihje: Left 4 Dead 2:een olisi saatavilla Kaupunki 17 kampanja)


Hyvinä puolina on mainittava alkuun siitä että Alyx osaa, pentele sentään, pitää itsensä hengissä toisin kuin edellisosan vajaakit. Kiitos johtuu varmaan muijan liki kuolemattomaksi luokiteltavan kestävyyden....Sitten olis vuorossa ne huonot puolet:

Alyx on vaaraksi yhtä lailla vihollisille kuin mitä kaverilleen, Freemanille. Silloin kun olisin itse aikeissa ampua möllin matalaksi, niin eukko tappaa kaiken. Mutta auta armias kun Alyxin PITÄISI ampua joku perkele kuoliaaksi, niin mystisesti juuri silloin tämä ei tajua kiskoa asettaan esille sitten millään. Lisäksi, kiitos ahtaiden tunnelien, Alyx tuppaa seisomaan kriittisillä hetkillä AINA tiellä. Olet nakkaamassa bensasäiliötä zombin naamaan, Alyx seisoo tiellä. Yrität juosta karkuun itsarizombia, Alyx, hemmetti, tukkii pakotien. Allekirjoittaneella oli paljon turvallisempi olo silloin Alyx vain tajusi jäädä jälkeen...olisipa vaan pysynyt poissa, perkele. En tiedä mitä sieniä kaikki muut kriitikot ovat popsineet kehuessaan Alyxin tekoälyä, onneksi itse olin selvänä.


Muita ongelmia ovat sitten se, että peli on turhan lyhyt. Itse pelin tarinakaan ei ottanut kaiken peliajan jälkeen kuin vain pari hassua askelta eteenpäin, kaikki siinä välimaastossa oli lähinnä fillerimateriaalia. Muutenkaan peli ei tarjonnut oikein mitään uutta, lähinnä sitä samaa mitä nähtiin jo ”ykkös-kakkososassa”.


Ei tarjoa juuri mitään uutta tai erikoista, mutta en näe silti suurempaa valittamisen aiheitta. nJos jollekin sattui jäämään himo nähdä kakkoshalffikselle jatkoa, ei ykkösepisodin peluuta voi välttääkään.


4-/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 25.04.2014 07:01

Nyt näin Lambdakuun päätteeksi on tiedossa Lambdakuun musikaali, jota leikkisästi myös "Lambdakusikaaliksi" kutsun.

Kuva
Kuva ja sanat by me.
(Jos joku uskaltaapi tehdä näistä sanoista lauletun version, ilmoittakaa ihmeessä)

Laittakaa tästä jompikumpi versio soimaan taustalle ennen kuin aloitatte arvostelun lukemisen:
Kirkan versio

Petun versio



Kronoloogisesti hämmentäviä jatko-osia, osa 2.


Half-Life 2: Episode Two (PC)

aka

Lambdakusikaali: Kahden tontun matka (Feat: Kirka, kahden hullun matka)



Tää pitkä vaellus, ja potutus, on kahden tontun matka kauas huomiseen, utuiseen, niin epävarmaan samanlaiseen huomiseen. Mä sinne meen, tunneliin tuijotan ja mietin: 'Minnespäin? Eteenpäi', vai taaksepäi'? '

Mäh oon, matkalla vaan...




Tarina jatkuu taas siitä mihin viimeksi jäätiin. Gordon ja Alyx ovat selvinneet ulos kaupunki 17:sta, tai mitä siitä enää jäljelle jäi, kun kaupungin kohdalla ei ole enää muin massiivinen superportaali jonka kautta Combine olisi aikeissa tuoda lisää sotakalustoa joukoilleen. Mukanaan Gordonilla ja Alyxilla on edelleen linnoituksesta saatua arvokasta dataa, josta voisi olla hyötyä portaalin sulkemiseen...harmi vaan kun se data pitäisi kuskata all the way White Forestiin saakka. Tarina ottaa monen tunnin peluun jälkeen peräti neljäkin askelta eteenpäin.


Tää on vain sekaannus, ja erehdys, kahden tontun (hiton) pitkä matka kauas pois, se turhaa ois, mut yhdessä sen näkee paljon kirkkaammin ja helpommin, herää taas ja jaksaa nauraa itselleen ja vetää perseet olalleen...

Mäh oon, matkalla vaan...





Ulkoasu on saanut taas pientä kasvojenkohotusta kohdalleen ja peli näyttää taas kerran hienommalta. Hahmot ovat yhtä eloisia ja äärimmäisen ilmeikkäitä eivätkä seiso selkä suorana paikallaan kaiken aikaa välikohtausten aikana.
Wanhojen tuttujen kuten zombien, combinen ja muurahaisjellonien sekaan pääsevät ”Saalistajat”, jotka ovat jo melkoisia perkeleitä niin läheltä, että kaukaa taistellessa.

Taskulamppu on taas kerran päivittynyt kestämään kauemmin pimeillä käytävillä. Sekaan mahtuu luonnollisesti pieniä pulmanratkontatilanteita, mutta suurin osa pelistä käytetään nelirenkaisen fysiikkabugin,(jota kutsutaan myös ”autoksi”), ajamisen kanssa. Terveisin henkilö, jonka tonttu putosi kyydistä jokaisessa mutkassa. Auto muuttui äsken mainituksi fysiikkabugiksi viimeistään jokseenkin vittumaisen lopputaiston aikana, josta lisää myöhemmin.

Pientä kehua on annettava pelissä ilmenneiden salaperäisten ”neuvonantajien" läsnäolosta kertovat tehosteet. Vaikka ne ovatkin simppeleitä visuaalisilla efekteillä kikkailua, en todellakaan voinut kieltää etteikö moinen äkillinen tavallisuuden poikkeama alkanut äkisti hermostuttaa meikäläistä.
Kehuja myös sen suunnalta että peli esittelee meille taas jotain uudempia maisemia kaupungin sijaan. Uutena paikkana nähdään mm. ohjussiilo sekä muurahaisjellonien pesätunnelit...joissa vietetäänkin melkoinen tovi autolla huristelun lisäksi.

Äänipuoli on samaan tapaan viihdyttävä kuin aikaisemmista osista. Pisteitä kotiin tälle G-mänille sekä perusääninäyttelyn äänenlaadullekin.





Silmistä näkee sen, ketutuksen, kun meitä hidastetaan ja ärsytellään, ja sit' rämistellään, sinne minne kahden tontun matka viedä vois, jos viel' rahaa ois ja luoja sois, me voitais männä kauas pois ja unohtaa tää kokonaan...

Mäh oon, matkalla vaan...





Huonoja puolia...mistäpä aloittais? Tekoäly ei vieläkään ole kokenut kummoisempaa kasvua, varsinkaan kapinallistaistelijoiden osalta. Luojan kiitos, että Alyx pysyy nyt suurimman osan pelistä taustalla tai muuten vain kaukana Gordonista.

Sitten tämä hemmetin lopputaisto, jossa sait ajaa edestakaisin tuli perseessä, autolla joka lentää päin helvettiä osuessaan kaikkiin mahdollisiin esteisiin. Tekoälykavereista ei ollut yhtään apua koko taistelun aikana. Pommeja joita tarvittiin isojen perkeleiden tappamiseen saa kuskattua mukanaan vain yhden kerrallaan ja pommien nakkamisestakaan ei tahdo tulla mitään, kun pikkuiset kusipääviholliset häiritsevät jaloissa ja ammuksia oikeasti hyviin pyssyihin ei jaella ollenkaan. Luojan kiitos että pommeja sai sentään kasattua aimo pinon johonkin jemmaan vähän niin kuin ”huijauksena”.

Lyhyys ei ollut pelin ongelma tällä kertaa, mutta aikaisempien asioiden toisto ja tarinan hidas eteneminen olivat yhä ongelmina.
Toivokaa, että tarina ei enää etenisi näin hitaasti kauan odotetun Half Life 2: ”Episode Foreverin” suunnalta.


”Kakkos-Kakkososa” on iha jees peli, vaikka valitettavasti tyytyy vain toistamaan aikaisempien osien juttuja tuomatta soppaan mitään oikeasti uutta. Halffis-faneille kuitenkin mitä luultavammin pakkohankinta, jos mielii pysyä tarinan perässä.






Tää pitkä vaellus, ja tekoälyn potutus, on kahden tontun matka kauas huomiseen, utuiseen, niin epävarmaan samanlaiseen huomiseen. Mä sinne meen, rakettiin kapuan ja mietin: 'Minnespäin? Ylöspäi', vai Alaspäi'? '


Mäh oon, matkalla vaan...

Meh ollaan, matkalla vaan!

Meh ollaan, matkalla vaan!

Meh ollaan, matkalla vaan!


...
Mutta kukas se toinen tonttu oli? Tietenkin puutarhatonttu! :P


4/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 10.05.2014 09:38

Jak and Daxter: The Precursor Legacy (PS2)



”Pleikkarin vastine Super Mario 64:lle”





Jakin ja Daxterin seikkailujen takana ovat Crash Bandicoot-sarjasta tuttu Naughty Dog. Sarjan ensimmäinen osa on tyylipuhdas tasoloikka-henkinen seikkailupeli ja sarjan meno muuttui kertaheitolla myöhempien jatko-osien myötä. Mutta näistä myöhemmistä seikkailuista en tarinoi ainakaan tänään, vaan sen sijaan keskityn turisemaan sarjan ensimmäisestä osasta.


JD:n maailma ja tarina sijoittuvat eriskummalliseen, hivenen trooppiseen planeettaan jossa ”ihmiset” ovat pitkäkorvaisia haltijoita tai vastaavia otuksia. Luonnon kanssa eletään parhaimman mukaan sopusoinnusta ja teknologian alkuperä on hyvin pitkälti peräisin salaperäisiltä, huimasti kehittyneimmältä ”edelläkävijöiltä”. Maailmassa on myös olemassa Ecoksi kutsuttu energianmuoto, josta on suhteellisen moneksi...tosin pimeää Ecoa ei suosita lainkaan sen vaarallisuuden takia.



Tarina alkaa siitä kun hiljainen Jak ja tämän äänekäs hulttiokaveri, Daxter menevät nuuskimaan omin lupinensa salaperäisen Sumusaaren tiloja. Se mitä saarella tapahtuu, huipentuu siihen että pimeään Ecoon pudonnut Daxter muuttuu saukkonäädäksi (ja menettää housunsa!). Ainoa hoitokeino Daxterin tilaan olisi etsiä velho Gol, mutta tämä asuu suhteellisen kaukana eikä tähän, tai muihin aluetta valvoviin tietäjiin ole saatu yhteyttä pitkään aikaan. Jotain hyvin merkillistä on tekeillä kotikylän ulkopuolella, joten tiedossa on melkoinen tutkimusmatka...



Kuten tokaisin, pelin tyyli lainaa paljon SM64:sta. Jakin (ja olkapäillä läppää heittävän Daxterin) matka vie perusmaailmojen lisäksi aina pieniin tasoihin, joista on tarkoituksena noutaa edelläkävijöiden voimakennoja. Jokaista kennoa kohden on jokin tietty tavoite/vihje, joka pitää toteuttaa ennen kuin kennon saisi haltuunsa, aivan kuin kuusnelosen esikuvassakin. Yleensä tehtävänä on simppelisti jokin koneen käynnistäminen, elukan pyydystäminen, vihollisten teilaaminen tai tiedustelu-lutikoiden etsimistä. Kennojen lisäksi kerättävänä on myös lukuisia kuulia, joita tarvitaan maksuvälineiksi ahneiden vastaantulijoiden lahjomiseen. Vaikka pimeä Eco on haitallista koskea, muun väriset ecot tarjoavat Jakille hyvin apua. Sininen Eco antaa nopeutta, punainen voimaa, keltaista voi ampua ja vihreä parantaa elinvoimaa.


Tasoloikinnan hengessä Jakin liikerepertuaariin kuuluvat perinteiset nyrkinisku, kierreisku, hyppy, tuplahyppy ja pidempi erikoisloikka ja muutamien liikkeiden yhdisteleminen. Kontrollit toimivat hyvin pitkälle erittäin kiltisti, mutta kuten SM64:ssäkin kamerakulmat kusevat välillä melkoisesti jonka takia muutamat hypyt vievät auttamatta rotkoon.
Hyppelystä puheenollen...tuplahyppy ei tahdo aina toimia silloin kun haluaisi. En tiedä mikä hemmetti siinä tuplaloikassa Jakille niin hankalaa on, mutta hyvin usein hän ei vaan aina suorita hyppyä vaikka selvästi painat sitä halvatun äxää kuinka paljon. Muutoin kontrollit ovat kyllä hyvin selkeät ja simppelit.


Peli on kyllä vanhentunut ulkoasultaan melkoisesti, mutta on silti kohtuullisesti katselemisen väärti. Maisemat ovat ihan nättiä katseltavaa ja vaihtelevat pelin aikana tiuhaan tahtiin. Löytyy trooppista ympäristöä, viidakkoa, vulkaanista miljöötä, luolaa ja lumivuorta. Kaikki ne tasoloikan peruspakettiin kuuluvat alueet siis. Pelin aikana päiväkin vaihtuu usein yöksi ja toisinpäin, vaikka valitettavasti mitä pimeämpää ympäristössä on, sitä hankalammin näkee eteensä. Eräs hauska yksityiskohta pelissä ovat Daxterin yllättävän monet jorauskuviot voimakennoja poimiessa. Myös kuolinanimaatiot heittävät sangen hyvää läppää, vähentäen näen vitutusta. Kehuja on myös annettava pelin ”rajavartijalle”, Lurker haille. Joka kerta kun päädyn veteen, pelkään kuollakseni sitä vesihirviötä!

Jos ulkoasussa jokin rassaa, niin teksityksen puute. Miksi tekstitykselle ei ole mahdollisuutta? Toinen asia mikä alkaa taatusti jurppia pelaajaa, tapahtuu jo itse peliä käynnistäessä. Tiedätte varmasti mitä tarkoitan, nimittäin Naughty Dogin logon skippaamaton esittelyvideo. Onko meidän, jumaliste pakko katsoa tuota Daxterin ketkuttelua joka perkeleen kerta, kun pelin käynistämme?!. Miksi sitä videota ei vaan voi skipata!! Miksi kaikkia vihulaisia pitää myös kutsua automaattisesti lurkereiksi? Vähän sama kuin kutsua kaikkia vesieliöitä automaattisesti kaloiksi.



Äänipuoli on, tekstityksen puutteesta huolimatta, ihan kelvollisella tasolla mallikasta. Vitsit ovat hauskoja ja Daxterin heittoja on hyvin mukava kuunnella läpi. Äänitehosteet ovat kohdillaan ja taustamusiikit, vaikkeivät muistettavia olekaan, sopivat kunkin alueen teemaan kuin nyrkki silmään.
Ainoa kauneusvirhe äänissä ovat sitten muutamat loputtomiin kuuluvat looppaukset, kuten viidakon kalamiehen pelottava nauru ja jonkun randomilihaskimpun loputon itku tihristus.




Pelin huonoiksi puoliksi jäävät edellä mainittujen ongelmien lisäksi, ainoastaan pelin helppous. Verrattuna Crasheihin, Jak ja Daxter on suorastaan lapsellisen helppo. Toki pelin hyppyosuudet menevät loppua kohden vaativammiksi, mutta vaikeustaso ei silti koe pääpiirteisesti mitään suurta vaihtelua. Peli on sikahelppo, jos kykenen heti ekalla pelikerralla vetämään pelin 100% lävitse. Kokeilkaapa samaa Crash pelien kannalta...ei taatusti ole mikään helppo homma.
Mitään muita ongelmia en pelissä sitten nähnytkään...ellen laske mukaan sitten pelin lukuisia kertakäyttöhahmoja. Uskokaa pois, monet näistä hahmoista eivät eläneet ensimmäistä peliä pitemmälle.



Lopputulos: Vaikka Jakin (ja Daxterin) seikkailut jäävät turhan helpoksi, on meno silti huumorin ja menon puolesta erittäin hauskaa. Eihän meno ihan SM64:n veroista ole, mutta viihdyttävää silti. Mikäli tasoloikkaseikkailut nappaavat, niin koklatkaa.




4/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 25.05.2014 09:45

Kuva




Jackie Chan Adventures (Ps2)


Hiostunut nieriä loikkaa vedestä!"

-Eli siis toisinsanoen, lämpöhalvauksen partaalla oleva peluri aloittaa arvostelun.




On kyllä myönnettävä, että on se Chanin Jackie loppujen lopuksi aika kova jätkä, kun herra tekeepi kaikki vaativat stunttinsa itse. Telonut hän on toki itsensä lukuisia kertoja, mutta se fakta, että jätkä on itse oikeasti suorittanut kaikki ne katolta tippumiset sun muut parantaa taatusti vanhempien leffojen katselunautintoa.


Jackie Chan Adventures, eli siis tunnetaan suomessa paremmin nimellä Jackie Chan Seikkailee. Sarja, jossa oikea Jackie Chan esitti fiktiivistä Jackie Chania, joka toimi sarjassa seikkailija-arkeologina, vaikka hän tietysti olisi tahtonut olla tavallinen tylsä tomuruukkujen harjaaja. Loppujen lopuksi ihan passelin viihdyttävää animaatiosarjaa tehtiin viiden kauden verran, jossa maailmaa pelastettiin milloin demoneilta, varjoilta tai superkyvyillä riehuvilta roistoilta. Sarjan suosioon nähden on tietenkin myös tehty parikin sarjan teemaista lisenssipeliä. Arvioinnin kohteena on tällä kertaa kakkospleikkarille tehty, lähinnä lapsille suunnattu peli.



Seikkailija-arkeologin arki muuttuu kertaheitolla, kun Jackie päätyy etsimään pitkin maailmaa Tulidemoni Shen-Du’n voimia sisältäviä talismaaneja. Talismaaneista on myös kiinnostunut rikollisjärjestö, Pimeä Koura, jonka päällikön kehon Shen-Dun sielu on possesoinut itselleen. Talismaanien metsästyksen ohella Pimeä Koura pyrkii myös vapauttamaan muita demonivelhoja ja kaikki vastuu tämän pahuuden kukistamisesta päätyy kokonaan Jackien harteille. Apua maailmanpelastukseen tarjoaa Jackien aina toimintaan valmis, itsepäinen, piskuinen siskontyttö Jade ja Chi-velhona toimiva Setä (kaikki kutsuvat häntä sedäksi.)

Tallennuspisteen virkaa toimittaa liki pelottavasti aina Jackie edellä kulkeva kalastaja, jota pidän jonkinlaisena ajan herrana ja jonka onkikassi onkin TARDIS. :?


Pelin tarina yhdistää kerralla sarjan kahden ensimmäisen kauden tapahtumia yhdeksi kokonaisuudeksi, ottaen siinä sivussa sangen paljon juonellisia vapauksia. Esimerkkinä mainittakoon, luonnollisesti talismaanien eri olinpaikat, se, että Kapteeni Black uskoo yliluonnollisiin, Hak Foo kuuluu pimeään kouraan jo heti alussa, demonisisarukset kohdataan talismaanien metsästämisen aikana jne… Voisi uskoa, että kahden kauden tarinoiden yhdistämisestä olisi saanut enemmänkin matskua.




Jackien seikkailut talismaanien perässä vievät häntä ties mihin kaikkialle maailmankolkkiin, jossa tasoloikkaseikkailun hengessä edetään esteiden ja pienten puzzlejen ohitse. Seikkailut vievät joko meksikoon, espanjaan, japaniin tai sitten ihan kuuhun saakka.

Rivivihollisten virkaa edustavia varjoja (Shadowkhan) päästään mättämään Jackien kampailutaidoilla. Yleensä pähkinöissä/taisteluissa pitää osata myös hyödyntää eri talismaanien kykyjä. Tietenkin, jotta talismaanit eivät olisi liian ylivoimaisia, muutamia niiden kykyjä on laimennettu/rajoitettu videopelimuottiin sopivammaksi. Esimerkiksi. normaalisti lentokyvyn antava kukkotalismaani suo vain tuplahypyn ja sellaiset talismaanit kuten esim. koira, lohari ja jänis kuluttavat käytössä Jachien Chi-energiaa. Monet talismaanit kuten rotta, tiikeri ja apina toimivat vain erikseen merkityillä alueilla.


Kontrollipuolella ei ollut lainkaan ongelmia. Jackien potkuista ja iskuista voi tehdä useanlaisia komboja vaivatta ja napitkin tottelevat kiltisti käskyjä. Myös akrobatiaa vaativat suoritukset toimivat mukiinmenevästi. Ei onkelmia.
Seassa on myös muutamia erillisiä minipelejä, joissa joko hypitään narua, väistellään esteitä, käydään huutokaupalla tai musisoidaan. Muutamia minipelejä voisi pelata myös EyeToy-kameralla. En päässyt kokeilemaan kameralla leikkimistä, mutta uskoisin sen tekevän minipeleistä omalla tavallaan viihdyttäviä. Mitä minipeleihin tulee, vaikeita ne eivät todellakaan olleet. Ymmärtäähän tuon kun kyseessä on lapsille suunniteltu peli.



Ulkoasu hyödyntää kyllä Cel-Shadingia siedettävästi, mutta ei valitettavasti ota ympäristöstä tarpeeksi irti. Näyttäväthän ympäristöt pitkälti erittäin piirrosmaisilta, mutta silti jotenkin elottomilta. Plussaa toki siitä, että esim. kaupunki alueella liikkuu kiitettävä määrä erilaisia ihmisiä…miinusta sitten siitä, että hyvin hyvin hyvin monet rivikansalaiset näyttävät joko aaveen nähneeltä tai sitten ovat aivan hemmetin kamoissa...

Smack!
”Tollo! Unohdiii-iiit, ne tärkeämmät hahmoo-oot!”


”Ai, saakeli. Olin jo menossa siihen, setä…”



A…animaatiosarjan omat hahmot näyttävät kyllä kuitenkin sarjalle hyvin uskollisilta, mitä nyt muutamat värit ja yksityiskohdat poikkeavat aavistuksen verran meikän silmissä. Yksi hieman rasittava puoli hahmoissa on kuitenkin näiden jatkuvat ja samat toistuvat liikeanimaatiot. Kapteeni Blackin sormien taittelu ei todellakaan näytä siltä kuin hän naputtelisi koneella, vaan pikemminkin siltä kuin tällä olisi jotain ongelmia.


Musiikkipuoli on kuitenkin hyvin kohdallaan. Pelistä löytyy heti kärkeen sentään sarjan avausteema ja taistelumusiikit ovat hyvin kohdallaan. Myös rauhallisten ympäristöjen musiikit ovat ihan mukavaa kuunneltavaa, ei mitään ongelmia niissäkään. Ääninäyttelypuolelta on myös annettava kehuja siitä, että Jackie Chan esittää Jackie Chania. Tosin harmittavana puolena on se, että aivan kaikki sarjan hahmot eivät ole sarjasta tuttujen henkilöiden äänittäminä tai edes alkuperäisen veroisia. Esimerkkinä mainittakoon Pimeän kouran kätyreiden Chowin ja Ratson äänet, jotka eivät todellakaan vastanneet sarjasta tuttuja ääniä.



Nyt onkin sitten vuoro pelin huonoille puolille. Setä, annas palaa sitä perusloitsua!


"Yu Mo Gwai Gwaai Fai Di Zao…"

( kark. suom. Pirut sekä pahat henget, kaikotkaa.)



Mistäpä sitä alkaisi…
Muutamat talismaanit, kuten possu ja käärme ovat pitkälti erittäin turhia. Tulikatse vie aivan perkeleesti Chi:tä, sillä ei aina tahdo osua eikä se pahemmin edes vahingoita kohdettaan. Käärmetalismaania päästiin taas käyttämään yhden ainoan kentän aikana, joten sangen turhaan rooliin sekin päätyi.

Sitten vielä pitää mainita se kylmä fakta, että peli ei ota saamastaan materiaalistaan kaikkea irti. Kahteen kauteen mahtui tietääkseni aika penteleesti juttua ja vain nämä kaikki pintaraapaisut lätkäistiin peliin? Monet hahmot ja näiden kehitykset on esitelty todella kehnosti. Tohrua ei esimerkiksi nähdä alussa ollenkaan, mutta yli puoliväliä pelissä tämä sitten (lopulta) onkin Pimeän kouran riveissä ja yhden mitättömän tappelun jälkeen hän liittyy huteralla pohjustuksella hyviksiin. Tiedän kyllä, että peli on suunniteltu lähinnä sarjan faneille, jotka tietävät jo valmiiksi sarjan menoista jotain, mutta voitaisiin sitä edes yrittää.

Pahinta on kuitenkin myös, että monet sarjan aktiivihahmoista eivät saa juuri lainkaan ruutuaikaa. Finn, Chow ja Ratso kyllä piestään pari kertaa, jonka jälkeen heitä ei enää kohdatakaan. Viper kohdataan vain yhdessä kentässä erittäin kiirehditysti ja sitten tämä ilmaantuukin loppuvaiheilla taas yhden kohtauksen ihmeeksi. Hak Fookin kohdataan taistelussa vain kerran, mikä on aivan hemmetin suuri rikos. ”Raivojätti murskaa näppäimistön!”


”Siinä tais olla kaik…”

Smack!

”Vielä yksi asia!”


Ainiin…Sitten tietysti se yksi pelin synneistä: Peli on liian lyhyt ja turhan helppo. Ymmärrän toki yhä kohdeyleisön, mutta olisi sitä pelistä silti voinut pidemmänkin suunnitella. Pelin saa läpäistyä ilman sen suurempaa vaivaa muutamassa päivässä, eikä kalastusminipeleistä ja korttipeleistä ole järin pitkäksi ajanvietteeksi.



Mutta kuitenkin lopputuloksen kannalta: Jackie Chan Adventures on sitä keskikastin lisenssipeliä. Ei susisurkeaa, mutta olisi saanut tarjota paljon enemmän ottaen huomioon sarjan suosion. Kyllähän tämän ainakin kerran pelaa, jos halvalla jostain löytää. Tätä parempaa lisenssipeliä sarjasta tuskin saamme, joten tähän on kait tyytyminen.


3/5


-Mutta se salaperäinen kalastaja…kenties kohtaamme hänetkin vielä.


vworp vworp vworp!

-Tiesin sen!
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 12.06.2014 10:30

Endless Ocean aka Forever Blue (Wii)


"Fishes. Gonna poke 'em all!"


Meri, tuo tutkimattomista korpimaista kenties se toiseksi viimeinen. Muutamat teistä varmasti ovat haaveilleet sukeltelusta ja vedenalaisen maailman tutkimisesta. Itsekin harrastin kevyttä snorklausta rannan tuntumassa pienenä. Harmi vaan, että ammatilaissukellus on kaikkea muuta kuin helppoa hommaa. Pitää osata hengittää oikeaan tahtiin, ei saa tulla liian nopeasti pintaan, ei voi sukellella liian montaa kertaa, pitää silmäillä omaa ruumiinlämpöä. Hemmetti, onneksi sentään videopeleissä voi harrastaa sukeltamista vähemmällä vaivalla.


Endless Ocean tarjoaa Everblue-pelien tapaan sukeltelua ja meren tutkimista. Pelaajan kyhäämä hahmo saa työskennellä "Merilokki"/Gabbino-nimisellä veneellä yhdessä uimapelkoisen Katherine Sundayn (omasuom. Katariina Sunnuntai) opastuksella Manaurai:n merellä. Manaurai on rauhallista ja sisältää merellistä flooraa ja faunaa siihen malliin eri maailmojen meriltä, että voisin kutsua paikkaa videopelien All Blueksi.

Tarkoituksena pelaajan on kartoittaa ja tutkia merialuetta omaan tahtiin, samalla kun hän voi suorittaa erillisiä tehtäviä mm. opastussukelluksen tai valokuvaamisen parissa. Näin alkuun on mainittava, että peli on suunniteltu enemmän sellaisille ihmisille joilla ei varsinaisesti ole kiirre mihinkään. Peli soveltuu myös hyvin uimakammoisille ihmisille, jotka haluavat kohdata pelkojaa.

Sukeltelu on mahdollista liki missä tahansa kartalla, mutta turvallisuussyistä vain rajatulla alueella veneen läheisyydessä. Siinä sitä sitten sukellellaan meressä, etsitään aarteita, tutkitaan alueita sekä meren monenkirjavaa kala- ja valaskuntaa. Pientä tarinantyngän tapaista tulee sitten lopussa.

EO on itselleni niitä ensimmäisiä Wii-pelejä, joissa ei käytetä pelaamiseen muuta kuin Wiimotea. Kaikki liikkuminen vedessä ja veneen kannella tapahtuu kevyesti motella osoittelemalla ja klikkailemalla. Syy näin yksinkertaisiin kontrolleihin johtuu siihen, että (erittäin hitaasti tyhjenevän) happimittarin lisäksi sukeltussa ei ei pahemmin vaaroja ilmene. Kyllä! Hait, jääkarhut, siipisimput tai nuo arvaamattoman delfiinit ovat aivan kaikki niin kesyjä, että niitä voi, ja pitääkin käydä silittelemässä aivan läheltä!

Jostain kumman syystä kaloista saa ongittua tietoja vain ja ainoastaan niitä paijaamalla tai tökkimällä. Pelkkä tiirailu tai ruokkiminen ei valitettavasti riitä. Jok'ikisen fisun paijaaminen kuulostaa erittäin arvettuvalta ja on pitkälti myös tosi työlästä. Onneksi kaloista sentään irtoaa suht mielenkiintoista triviaa ja niitä on erittäin paljon.

(Älkää oikeassa elämäss mänkö silittelemään siipisimppua, kellutte vain pintaan sen myötä)

Toisinaan pääsee opastamaan myös muita aloittelevia sukeltajia, joissa tehtävä on erittäin simppeli: Sukeltele määrätyllä alueella, etsi mielellään asiakkaan pakkomielteenä oleva pikkuinen tirri ja esittele vielä bonukseksi niitä kiinnostavampia kaloja ja voilá! Sukellusreissu on onnistunut. Palkkioksi sivutehtävistä irtoaa yleensä kosmeettisia palkintoja, joita olisi peli voinut tarjota vähän enemmänkin.


Täytyy kyllä myöntää, että meri on maisemineen suorastaan rauhoittavan kaunista katseltavaa, vaikka pieniä neliskanttisia laitoja välillä ilmeneekin. Kalat ovat liikkeineen yllättävän yksityiskohtaisia ja niitä on pelissä yllättävän paljon. Myös ne suurimmat olennot, eli valaat herättivät mykistävää kunnioitusta. Vaikka esim. sinivalas on pelissä kuvattu pienempänä mitä se todellisuudessa voi olla, oli pakko todeta "Wou, onpas perhanan iso otus", vaikka tiirailin kyseistä otusta sentään hyvän matkan päästä. Myös pelissä bonspaikkoina ilmaantuva "aavelaiva" sekä meren hautausmaa olivat pelottavalla tavalla upeita paikkoja.
Varoituksen sanana on todettava, että älkää mielellään sukeltako kohtisuoraan alas pimeissä ja syvissä vesissä, jos olette yhtä uimapelkoisia kuin meikäläinen.


Peli sisältää erittäin kaunista musiikkia, kuten esim. pokarekare ana, Prayer ja benedictus. Tosin miksi peliin piti lätkäistä se kulunut Amazing Grace? Äh, sain tarpeekseni siitä biisistä jo Deadly Premonitionissa, enkä todellakaan jaksanut kuunnella sitä enää tässä. Ihan oikeastiko jotkut vaativat tätä biisiä soimaan hautajaisissa?

Suurimpana hienoutena on kutienkin se, että pelaaja voi kuunnella SD-kortin kautta omia MP3-tiedostojaan! Miksei tällaista mahdollisuutta tarjota peleissä useammin? Mahdollisuudet olisivat rajattomat! Olisihan peli voinut tarjota omiin musiikkeihin shufflen tai edes mahdollisuuden vaihtaa biisiä sukeltelun aikana, mutta kyllä tähänkin voi tyytyä. Suosittelen laittamaan kortille jotain rentouttavia sekä pitkiä kappaleita, esim. "life is beatiful" tai "kaksin rannalla yksinäiset"

Ääninäytelyn puute voi aluksi tuntua laiskalta vaihtoehdolta, mutta myönnettävä on kuitenkin että sukellusnaamarin suukappaleen kuuntelussakin on jotain tunnelmallista. Ei sitä muutenkaan kaipaa musiikin kuuntelun aikana ääninäyttelyä häiritsemään melodiaa.


Mutta sitten niitä pelin heikkoja puolia:

Ensinnäkin tavaroiden noukkiminen meren alta. Kamojen nappaamiseen vaaditaan ensin zoomattu lähiotos, jonka jälkeen pitäisi painaa kahta nappia pohjaan, että tavaran saisi poimittua. Muutenhan tämä toimisi, mutta kun toinen napeista toimii myös "takaisin/peruuta" komentona, joten virheellisen painojärjestyksen myötä tavaran poimimisesta voi tulla turhauttavaa. Toinen ongelma on pelimaailman pienuus. Olisin näet mielelläni halunnut tutkia enemmän alueita, kun kartan kaikki alueet sa koluttua helposti vain parissa päivässä. Muutenkin tekeminen eri opastushommien kanssa loppuu aivan liian nopeaan.

Helppous olisi myös eräänlainen heikkous tässä pelissä, mutta kukin saa itse päättää onko se haitaksi vai hyväksi. Itse kyllä kuitenkin petyin siihen, että normaalisti vaarallisissa eläimissä ei sittenkään ollut mitään vaarallista. Pelkofiilikset haihtuivat turhankin nopeasti pois kun valkohaitakin voi mennä tuosta vaan huoletta tökkimään. Jatko-osassa kuulemma tämä piirre on korjattu ja haitkin voivat ärsyyntyä reviirilleen tunkeilevista sukeltajista.



Mutta eniweis, kyllä tästä hyvin on kevyeksi rentoutuspeliksi, mikäli haluaa lomalla olla vaihteeksi kiireeltä karussa ja vain tutkiskella ympäristöä sen sijaan, että olisi jatkuvasti selättämässä avaruusmuukalaisia plasmamutkalla. Mikäli sukellus kiinnostaa, kokeilkaa etsiä tätä peliä alelaarista, tutustukaa Everblue-peleihin, tai sitten Endless Oceanin jatko-osaan mikäli janoatte myös vedenalaisia vaaroja.


3/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 20.06.2014 17:27

Postataanpa tämä arvostelu tänne, jotta olisi hyvä jatkaa sitten ensi kerralla trilogian kakkososaan.



Metroid Prime: Trilogy (Wii)

Metroid Prime


“Ensikosketus metroideihin… hei, älkääpäs nyt alkako elinvoimaa imuttaa'!”



Vaikka Metroid onkin Marion ja Zeldan ohella yksi Nintendon kärkinimistä, en koskaan ollut sarjaan wikipediaa tarkemmin tutustunut. Myöhemmin uteliaisuuteni (ja tämän trilogian edullinen hinta) kuitenkin saivat minut testaamaan peliä… noh, okei (köhköh) ehkä myös brawlin Samuksen (kröhöhöm) zero-puku oli myös jonkinlainen katalyytti sarjan kiinnostukseen. Onhan Samus kuitenkin yksi niistä fiktiivisistä blondeista joita voin näteiksi kehua, kaupan päälle vahvakin hahmo vielä… mikäli emme laske ”Other ämmää” mukaan. C’moon kuvittelitteko oikeasti että tissifysiikkoihin keskittyvä tiimi saisi tehtyä vahvaa naishahmoa?


Mutta yksinpuheet sikseen ja keskitytään tarinaan:
Joskus ensimmäisen Metroid-pelin jälkeen… Palkkionmetsästäjä/palkkasotilas/muu omankäden oikeutta jakava sankarittaremme Samus Aran on taasen avaruuspiraattien perässä. Pistäessään päreiksi heidän avaruustuksansa ja siellä vaanivan Metroid-kuningattaren, Samus päätyy jahtaamaan (ikivanhaa reliikkipahista) Ridley-loharialienia Tallon IV planeetalle. Kaiken lisäksi tukikohdassa sattuneen pamahduksen takia, neiti Aran menettää lähestulkoon kaikki varusteensa. Päästyään tallomaan Tallonin pinnalle Samus ottaa tehtäväkseen tutkia planeetan pinnalla hääräilevien piraattien tutkimuslaitoksia, selvittäen samalla planeetan muinaisen Chozo-kansan salaisuuksia… njuu, ja sitä Ridleytäkin ollaan myös muka etsimässä …tai jotain…



Aikaisemmat Metroid-pelit olivat olleet sivusta kuvattuja seikkailuja, joista MP tekee poikkeuksen ollessaan kuvattu kokonaan kolmiulotteisena ensimmäisen persoonan kuvakulmasta. Kuvakulma toimii sangen passelisti menoon, jossa pelaaja voi edetä itse omaan tahtiin ja tutkia alueita ilman jatkuvaa opastusta. Toki peli tietysti heittää aina tietyn väliajoin neuvoa mihin suuntaan pitäisi olla suunnistamassa, mutta tarkemmat tiedot miten jonnekin pitäisi päästä, ovat pelaajan itsensä pääteltävissä. On omalla tavallaan erittäin rentouttavaa kun pelaajalle ei olla jatkuvasti vääntämässä rautalangasta mihin pitäisi olla menossa. Edelleen tiedoksi monien pelien neuvojenviskelijöille: kaikki pelaajat eivät ole yhtä tyhmiä kuin naurunappulan aktiivikäyttäjät.


Samusin matka kuljettaa tätä ympäri Tallonin planeettaa ja aina säännöllisesti avautuu uusia apulaitteita ja muita härpäkkeitä joilla pääsee tutkimaan paikkoja, joihin aikaisemmin ei vielä ollut mitään asiaa. Suurin osa esteistä ovat jotkin ihmeen ovet, jotka vaativat oikeanlaisia säteitä avautuakseen. (Kukahan älypää meni keksimään sen että jokasta dörtsiä pitää posauttaa tykillä, että ne saisi avautumaan?). Muut esteet ovatkin sitten enemmän ymmärrettävissä, kuten siksi, että Magmoor-luolissa ei voi kuljeksia koska Samusin puku ei kestä alueen suuria konvektioita. Vaarallinen Fazoni-säteily voi haitata liikkumista, kuin myös se että vedenalaisessa paineessa on hieman hankalampi loikkia.

Vaikka kouraan tarttuu yhtä jos toistakin sädettä, pelin pääpaino ei kuitenkaan ole täysin missään paukuttelussa. Vihollisia ei puske kimppuun suuria laumoja joka huoneessa, vaan suurimmaksi osaksi paukuttelun lisäksi keskitytään alueen tarkempaan tutkimiseen, puzzlejen ratkomiseen ja loikkimiseen. Scifi-meininkiin tämmöiset rauhallisemmat ajanjaksot ovatkin oudolla tavalla mielenkiintoinen uudempi kokemus. Välillä on osattava pysyä ihan varpaillaan koska jos hengenlähtö iskee, peli ei tarjoa minkäänlaista palautuspistettä edelliseen huoneeseen tai vastaavaa. Sitä tuli monesti etsittyä kuumeisesti yhtä tallennuspistettä syrjäseudulta ennen kuin tuli turvallisempi olo.



Pelin kontrollipuolesta ei voi antaa muuta kuin kehuja. Hertsilleerri, näin se tähtäys ja liikkuminen pitäisi hoitaa Wiin fps-peleissä! Kapulan tunnistusalue on riittävän laaja äkillisiin ja suuriinkin käännöksiin, eikä töksähtele jatkuvasti kun yrität kääntyä. Pysy siellä nurkassasi häpeämässä ja katso mallia Wiin Goldeneye!
”Tähtää ja ammu”-mekaniikan muut toiminnot tapahtuvat sangen simppelisti ja toimivasti. Esim. pallomuotoon (johon peräti löytyy fanien keskuudessa järkeenkäypä(hkö) selitys,) pääsee miltei milloin vain eikä ohjaus pallona pomppiessakaan häiriinny muuta kuin magneettiraiteilla taiteillessa, jolloin peli lähinnä sooloilee millä tatinheilautuksella liikutaan eteenpäin.

Muita ongelmia ohjaukseen ovat lämpökameroiden ja muiden linssien vaihtaminen lennosta, varsinkin kun ne tuppaavat menemään välillä sekaisin taisteluiden lomassa. Välillä muutenkin tämä skannausvaiheeseen siirtyminen tuppaa rikkomaan rytmin kun muutamissa kohdissa on pakko skannata kohde ennen kuin mitään tapahtuu. Pahin ongelma kontrolliin sitten se perkeleen tarttumasäde (jolle en edes yritä keksiä fysikaalisesti järkeenkäypää selitystä sen toimimiseen) kun kaikenlaisten hurjien hyppyjen aikana säteen mokoma ei vain tahdo ottaa tarttuakseen kuin vasta joskus kahdennenkymmenennenkolmannen yrityksen jälkeen. Onneksi yksikään hyppykohta ei sentään ollut pohjattoman rotkon yllä.


Graffapuoli sitten? Sangen yksityiskohtaista ja upeaa, näin simppelisti todettuna siis. Jo, se kuinka Samusin kasvot toisinaan heijastuvat välähdyksissä hetkeksi hänen kypäränsä visiiristä, tai kuinka vesipisarat jäävät hetkeksi tipahtelemaan linsseihin vedestä noustessa, ovat itsessään jo hieno yksityiskohta. Itse Tallonin planeetta kaikenlaisine maisemineen ovat myös mainitsemisen arvoisia. Peruskallioiden ja metsien lisäksi löytyy yhtä jos toisenlaisia raunioita, kaivosaluetta ja laboratorioita, mutta parhaimmat kehut ansaitsevat laavojen ympäröimät Magmoor-luolat ja Fendranan kinokset lumimyrskyineen.

Ulkoasu yksinään ei riittäisi mihinkään, ellei niitä olisi elävöitetty äärimäisen hienoilla kappaleilla ja äänillä. Jok’ikisellä alueella soiva äänimaailma antaa jokaisella alueelle oman tunnelmallisen säväyksensä. Luavalualissa soi suhteellisen painostava rytmi, uponneessa fregatissa salaperäinen sävy ja kummitusten hyökätessä jokseenkin ahdistava tunnelma. Hyviä ja tunnelmallisia kappaleita löytyy hyvä määrä ympäri peliä.


Mitäpä huonoa tästä pelistä sitten löytyy? Kyllä niitäkin löytyy:

Sanotaanpa vaikka niin, että pelin kulkuvaiheista on toisinaan saada vaikeaa selvää kun asioita ei elävöitetä pelaajalle juuri laisinkaan, suomeksi sanottuna siis, kaikki pelinkeskeinen hiljaisuus. Välidialogia esiintyi hyvillä määrin ympäri Fusion-osaa ja homma toimi siten riittävän hyvin, mutta tässä…eikö oikeasti asioita olisi voitu vähän elävöittää edes pikkuisilla dialoginpätkillä…edes kerran?
Peli etenemistä alkaa myös vaivata jossain kohtaa pienenpuoleinen toisto ja pääsuunnan hävittäminen, samoja käytäviä pitkin päästää pompiskelemaan satoja kertoja kun yritetään etsiä epätoivoisena sitä yhtä uutta paikkaa. Peli olisi voinut kaivata myös edes muutaman ylimääräisen pomovastuksen, kun laavaluolat jäivät itsenään aivan liian vähänkäytetyksi paikaksi. En myöskään tajua, miksi Samus ei osaa tallentaa kertaalleen niistä toteemeista luettuja artefaktien olinpaikkavihjeitä talteen. Aivan kaikki muu vähemmän tärkeä tieto tallennetaan infopankkeihin, mutta sitten kun oikeaa tietoa kaivataan, niin herpsisderpsis sitä ei säilöttykään. Ehkä Samus on syystäkin blondi…

Mutta kyllä sitä pelistä löydy huonon lisäksi myös paljon hyvääkin. Ihan mielenkiintoinen kokemus näin Metroid- nyypälle ja hyvää vaihtelua kaiken peruskauraputkijuoksujen jälkeen. Aivan kaikkiin tämä meininki ei tietysti pure, mutta mikäli sain jonkun kiinnostuksen heräämään, niin koklatkaa ihmeessä. Hyvä Wii-käännös!


4½/5 ja ”Gigsu suosittelee”-merkki.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 04.07.2014 20:34

Metroid Prime Trilogy (Wii)


Metroid Prime 2: Echoes



”vähä' kuin Metroid-sarjan Link to the Past…”




Ensimmäinen osa nappasi ongelmistaan huolimatta, eipä sen pitemmittä puheitta muuta kuin keskittymään trilogian keskimmäiseen osaan.


On kulunut vuosi edellisen pelin tapahtumista. Palkkionmetsästäjämme, Samus Aran jatkaa duuniaan tuttuun tapaan. Tällä kertaa matka vie Aeetterin (Aether) planeetalle, Galaktisen Federaation aluksen mystistä katoamista selvittämään. Avaruuspiraatitkin liittyvät tapaukseen, taas kerran. Epäsuotuisan pakkolaskun jälkeen Samus löytää muutamia aluksen sotilaista tyystin kuolleina…siis toistaiseksi. Pienen tulitaistelun jälkeen Samus törmää synkänoloiseen kaksoisolentoonsa ja joutuu samalla paikallisten perkeleiden hyökkäyksen kohteeksi, menettäen, taas kerran, siinä sivussa useita kykyjään ja vempeleitään.


Pienen rämpimisen jälkeen Samus kohtaa planeetan alkuperäisasukkaita, Luminoteja (luminoth), jolloin selviää että Aeetteri on jakautunut pimeiden Ingin joukkojen takia kahdeksi eri ulottuvuudeksi: Pimeäksi ja valoisaksi. Ingit ovat myös varastaneet valoisan puolen valoa, laajentaakseen reviiriään. Näin ollen, jotta Ingien uhan voisi kukistaa, Samusin täytyy käydä hakemassa Ingien varastama valo takaisin niille kuuluviin temppeleihin. Tiedossa olisi käydä hoitamassa vaivaiset kolme temppeliä, mikä luuloista huolimatta on kuitenkin paljon odotettua suurempi urakka…




Homma jatkaa edellisosan viitoittamaa tuttua tietä: Paikkoja tutkitaan FPS-kuvakulmasta, örmyjä ammuskellaan ja asioita skannataan myös aivan hemmetisti. Tuttuun tapaan paikkoja tutkimalla ja pomoörkkejä teilaamalla avautuu sittemmin uusia (tai tässä tapauksessa, vanhoja tuttuja) kykyjä joiden siivittämänä päästään tutkimaan uusia alueita.
Vaikka en tarinan perässä pahemmin pysynyt, pystyin silti kokemaan omanlaisensa ”olen avaruusmatkailija tutkimassa tuntematonta”- fiilikset. Tämä jos mikä on hyvä kokemus niille, jotka osaavat paukuttelun lisäksi nauttia ympäristön tutkinnasta.



Tällä kertaa soppaan on sekoitettuna uutena mausteena pimeän ja valon ulottuvuuden välillä pompiskelua, eli siis vähän kuin Link to the Pastissä aikoinaan, muttei ihan sinnepäin. Pimeä ja valoisa maailma ovat samankaltaisia ainakin kartan muotojen perusteella, mutta muutoin maisemat eroavat toisistaan kuin…noh, yö ja päivä. Siinä missä valon maailmassa jokin reitti on tukossa, voi samaisen reitin kulkea liki vaivoitta pimeässä maailmassa ja niin päin pois. Pimeä maailma ei tietenkään ole se mesta harmittomimmasta päästä, sillä kyseinen synkkälä on Samukselle suojapuvustaan huolimatta kuin myrkkyä.


Ilman parantavaa valoenergiaa sisältäviä kristalleja Samus ei pärjäisi pimeällä puolella kovin kauaa. Maisemissa on myös erillisiä myrkkykaasuja, fazon-säteilyä ja vastaavia kulkemista hankaloittavia tekijöitä. Pompiskelu eri maailmojen välillä on siis avain etenemiseen. Pelaajaa ei tietenkään olla opastamassa kädestä pitäen mihin pitäisi olla menossa. Toki peli antaa silloin tällöin (pitkien tovien välein) vihjeitä mihin suuntaan Samuksen kannattaisi kartalla edetä, mutta se miten paikkaan ylipäätään pääsee, on pelaajan itse oivallettava. Tuttuun tapaan myös kuolema vie armotta aikaisempaan tallennuspisteeseen.


Kontrollipuoli toimii motella sihtailun puolesta erittäin hyvin, kuten edeltäjässään. Tällä kertaa jopa se tarttumasäde toimii paljon paremmin. Pienenä helpotuksena pelaajalle, pelin eri sädeaseiden määrää on vähennetty. Onhan toki säteiden väliltä räplääminen yhä työlästä, mutta nyt prosessi tuntuu edes vähän kevyemmältä. Ainoa ongelma kontrolleista tapahtui lähinnä tarttumapallomuodossa ”hyppimiselle” eri magneettipinnoilta toiselle ja ”ruuvi-iskun” suorittamisessa. Kyseinen loikiskelu vaati välillä ärsyttävän tarkkaa ajoittamista, minkä seurauksena putoilin rotkoon enemmän kuin oli tarvis.

Tätä ovien ammuskelua en tosin vieläkään käsitä. Vielä muutama vuosituhat sitten paukuteltiin koneitten kylkeä, jotta ne toimisivat, mutta nykyään kaikki energia pitää kohdistaa oviin…niin se teknologian evoluutio kehittyy, vaikka mikään ei loppujen lopuksi muuttukaan. :ugeek:


Graafisesti pelissä on edetty myös ihan mukavasti sitten ykkösosan. Samusin kasvot heijastuvat yhä ajoittain kypärän visiiriin, vesitipat jäävät valumaan näytöstä ja ympäristökin on ihan passelia jälkeä. Eri visiirien kanssa kikkailukin on näyttävää, varsinkin pelin uutuusvisiiri, ”kaikuvisiiri” jolla pystyy näkemään ääniaaltoja. Vaihtelevathan nuo ympäristöt myös aika melkoisesti, kun alun aavikoiden jälkeen päädytään suomaalle ja sitten huipputekniseen laitokseen. Eipä ulkoasusta jäänyt itseltäni mitään pahaa sanottavaa. Ainoa asia mikä jäi pännimään on valon/pimeän maailman välillä tapahtuvat tyystin skippaamattomat välipätkät. Tiedän toki, että välivideot peittävät latausaikaa, mutta uskokaa pois, niihin halvatun videoihin kyllästyy erittäin nopsaan.


Äänipuoli on sekin pitkälti tuttuun tapaan melko simppeliä scifi-meininkiä. Säteen paukkuvat sekä sujahtelevat, ohjukset poksahtavat, örkit mölisevät ja niin etelleen. Musiikit sopivat miljööseen tunnelman osalta erittäin nappiin, mutta on harmittavasti myönnettävä että peli tuhlasi parhaimmat kutinsa heti pelin alkuvaiheilla, ellei loppuvaiheen ”Pimeä Samus”-taisteluita lasketa. Heti alussa soi erittäin tunnelmallisia, ellei suorastaan painostavia kipaleita zombisotilaiden ja piraattien hyökkäysten aikana siihen malliin että myöhemmät taustamusat yksinkertaisesti kalpenivat verrattuna näihin biiseihin verrattuna.



Mutta mitäpä huonoja puolia peliin vielä mahtuu? Aikaisemmin mainittujen ongelmien lisäksi loput perusongelmat ovat samat kuin ykkösessäkin. Eri säteiden/ visiirien vaihtelu taistelun tiimillyksessä ja halvatunmoinen, epävarma ramppaaminen ilman selkoa suunnasta on turhauttavaa. Onhan se hyvä/huono asia, että peli neuvoo pelaajia vihjeiden avulla ajallaan, mutta on se silti niin perhana ärsyttävää rampata ties missä jumalan selän takana tuntikausia ennen kuin tyhjästä ilmaantuva vihje käskee painumaan kilometrien päähän. Millä hemmetin logiikalla peli oikein kuvittelee pelaajan pompiskelevan paikasta toiseen?

Toisaalta on annettava kehuja siitä, että vaikka alkupuolen jälkeen ”Pimeä Samus” tuntui pitkän tovin unohdetulta, tämä sentään esiintyi ruudulla paljon pitempään kuin edellisosan Ridley-fossiili.


Mitäpä tästä pelistä nyt sitten sanoisi? Mikäli tykkäsitte ekasta MP:stä, niin kyllähän kakkososaa voi samaan syssyyn suositella pelattavaksi. Olettaen, että tyksitte räiskinnän sijaan itse oivaltavasta tutkistelusta ja seikkailemisesta.


4+/ 5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 19.07.2014 07:17

Resident Evil, japanissa nimellä Biohazard, tuo sarja joka sai alkunsa siinä 1996 aikoihin. Allekirjoittanut oli tuolloin kait jotain viiden vuoden vanha, mutta itse sarjasta pääsin tietämään vuosia myöhemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka alakoulun luokkatoverit eivät pahemmin ymmärtäneet hyvien pelien päälle.


Resident Evil + Director’s Cut (PsOne)

“Palatkaamme taas kerran selviytymiskauhun maailmaan...”




Alone In The Dark-pelisarjan pelit olivat toki jo olemassa ennen ensimmäistä Biohazardia, mutta silti Capcomin kyhäämän sarjan ensimmäinen osa kokosi kätevästi hyvän kauhupelin ainekset ja jäi siten ”ensimmäiseksi” peliksi, joka nostatti ihmisten huulille genren, ”Survival Horror”, eli selviytymiskauhu.

Myöhemmin vuoden 97- paikkeilla, Capcom julkaisi pelistä Director’s Cut-version, pahoitteluna RE2:n julkaisun myöhästelyistä. Director’s Cut on muuten kuin alkuperäinen peli, mutta sisälsi pieniä muutoksia siellä täällä sekä eri vaikeustasoja ja muutamia yllätyksiä kokeneemmalle pelaajalle.




Lievästi tahattomasti koomisen alkuintron aikana annetaan asiat pelaajalle julki: Erään keskilännessä sijaitsevan rauhallisen Raccoon Cityn liepeillä on sattunut kannibalismi-murhatapauksia, jossa uhreja on popsittu julmasti parempiin suihin. Paikallisen kyttälaitoksen STARS-ryhmän (Special Tactics And Rescue Service) Bravo-tiimi lähetetään sitten vuorille tsiigaamaan asiaa.
Kun Bravosta ei kuulla jälkeenpäin mitään, Alpha-tiimi lähtee tsekkaamaan paikkoja. Lopulta Bravon hajonnut hulilupteri löytyy keskeltä mehtää ja eipä aikaakaan, kun yksi jäsenistä pääsee tekemään tuttavuutta paikallisiin vuffeihin ja helikopteripilotti jättää paniikissa muut jälkeensä. Loput tiimistä pakenevat hirviökoiria läheiseen kartanoon.

Luullessaan olevansa turvassa, he huomaavatkin että myös kartanossa vaanii jotain…

Semmoiset yksityiskohdat miten Chrisin tumpelo hävitti pyssynsä alkuvideosta, tai miten Barry/Chris eksyi muista jo etuovella, jääkööt arvoituksiksi…




Pelaaja voi pelata pelin lävitse joko STARS-ryhmän tarkka-ampuja Chris Redfieldinä tai pommiekspertti Jill Valentinella, joilla on molemmilla pohjimmiltaan sama peli, mutta jokseenkin erilaiset välivaiheet. Aloittelijoita suositellaan Jillillä pelaamiseen, koska hänellä on heti alussa käsiase ja hän kykenee kantamaan enemmän tavaraa. Omituista kuitenkin, että miksi juuri fyysisesti heikompi Jill kykenee kantamaan Chrissiä enemmän, vaikka tilanteen pitäisi olla päinvastoin?
DC-versiossa on mahdollista myös valita vaikeustaso, jolla peliä pelata. Aivan pelokkaimmat arkajalat voivat kokeilla silloin helpointa pelitilaa.


Kartanoa tutkitaan valitulla hahmolla ja siinä sivussa mm. ratkaistaan erilaisia puzzleja, vältellään erilaisia ansoja ja pyritään eliminoimaan tai karttamaan erilaisia kammotuksia. Kuten alussa mainitsin, peli tarjoaa sananmukaisesti selviytymiskauhua. Tällä tarkoitetaan yleiskäsitykseni mukaisesti sitä, että pelaajan on kyettävä selviytymään pienenpuoleisella ammus- ja asemäärällä yksin vaarallisia vihollisia vastaan, eikä ammuksia ja parannusvälineitä löydä noin vain joka ikisen nurkan takaa. Huteja ei kannata ampua, eikä vihuja päästää liian lähelle, tai terveys on koetuksella.

Lisäksi pelissä ilmentyy muutamia eri kohtia joissa voi valita yhden kahdesta eri vaihtoehdoista, näissä kohtauksissa ei ole muuta kummoisempaa kuin se, että ne voivat vaikuttaa siihen, ketkä hahmot jäävät henkiin pelin loppuvaiheilla.


Myös aikaisemmin mainitun pienen esinevaraston voi luokitella itse asiassa huolettomasti selviytymiskauhuun. Koska kaikkea ei voi raahata mukanaan, esinetiloista täytetään ainakin kaksi johonkin aseeseen ja ammuksiin, vähintään yksi tai kaksi ruutua parannusvälineille, yksi ruutu mukana kulkevalle avaimelle ja loput ruudut jätetään tyhjiksi mahdollisia muita vastaantulevia esineitä varten. Mikäli joillekin tavaroille ilmenee tarvetta vasta myöhemmin, sen voi säilöä lähimpään tavaralohtaan, jonka sisältö mystisesti löytyy aina kuitenkin seuraavasta laatikosta.


Monet ihmiset ovat valittaneet siitä, kun tavaralootalla pitää rampata tiuhaan tahtiin, mutta itse koen sen käteväksi tavaksi luoda omaa jännitystään. Voitte kuvitella mitä jännitystä seuraa siitä, kun joutuu kulkemaan hirviöitä täynnä olevia käytäviä, tavaraa noutaakseen. Paljon ärsyttävämpää, (mutta toisaalta haasteellisempaa), olisi jos jokainen esine löytyisi vain niistä laatikoista joihin ne on tungettu.

Erinäisiä puzzleja löytyy mukavia määriä ja joidenkin ratkaisuun pitää välillä miettiä mukava tovi jotta ratkaisun keksii. Useimmiten puzzleihin kuuluu salasanan ratkaisua tai tiettyjen esineiden työntämistä jonnekin muualle tai asettamista johonkin paikkaan. Kuuluisia ja mieleenpainuvimpia kohtia pelissä monille pelaajille on se, kun Chrissillä pitäisi keksiä kikka kuinka saat haulikon otettua takan yltä niin, että et laukaise seuraavassa huoneessa olevaa murskainta.




Kontrolliosuudesta sen verta, että pelin epätavallinen ohjattavuus on jakanut jo vuosia mielipiteitä.

Monet kuvaavat ohjausta ns. ”tankkikontrolleina”. Eli hahmo liikkuu eteenpäin padin ylänuolen kautta, sama minne kasvot osoittavat, kääntyy sivunuolilla ja peruuttaa alanuolella. Ampumisasentoon siirtyessä hahmon jalat liimautuvat kiinni lattiaan, estäen liikkumisen taisteluiden aikana tyystin ja kamerakulmat vaihtuvat automaattisesti ennalta määrättyihin paikkoihin liikkuessa.

Survival Horrorin ylimpänä ystävänä en pysty enkä kykene valittamaan kontrolleista, vaikka monet muut kyllä kykenevät. Tiedän kyllä, että pelin ohjausmekaniikka vaatii oman oppimisaikansa, mutta vakuutan ainakin itse, että kun ohjaustavan vain kerran oppii, se jää selkärankaan pysyvästi. Kuten TheGaiw on viisaana todennut, ” Toiset tykkää, toiset ei”. Mutta itse olen tosin myös sitä mieltä, että ”Ette vaan osaa.”

Mielestäni tällainen hankalahkonpuoleinen ohjaustapa antaa vain oman jännityksensä ja avuttomuudentunteen ahtaissa käytävissä hirviöitä vastaan taistelemiseen.
Mikäli pelin kontrollit tapahtuisivat jollain muulla tavoin, niin silloinhan pelaaminen vasta helvetilliseksi kokemukseksi muuttuisikin vaihtelevien kamerakulmien takia. Uskokaa pois, tämä ratkaisu oli näihin kuvakulmiin parhain mahdollinen vaihtoehto.




Ulkoasullisesti peli voi näyttää nykypäivän standardeissa melko rujolta, mutta on se silti ihan passelia katsottavaa. Erityistä plussaa kuitenkin pelin alkuvideolle, joissa pelin hahmoja näyttelevät aivan oikeat ihmiset. Uskokaa pois, tämmöinen ratkaisu oli tuohon aikaan ja vielä tänäkin päivänä videopeleissä melko harvinaista. Hahmojen kolmiulotteiset mallitkin ovat ihmisnäyttelijöiden veroisia…vai oliko tilanne sittenkin toisinpäin?

Itse kartano on kauhun kannalta mukava paikka pelin tapahtumille. Erilliset hirviöt harhailevat käytävillä pelaajan kimpussa niin rakennuksen sisällä kuin ulkona. Monet alkupään pelaajat muistavat varmasti lopun ikänsä mm. tutustumisen pelin ensimmäiseen zombiin ja sen hetken kun helvetinhurtat hyppäävät suoraan ikkunan läpi pelaajan kimppuun. DC-versioon on lisätty, (varsinkin Jillin osioon) muutamia yllärizombeja, jotka tykkäävät ilmaantua salakavalasti ovista sisään.


Pelin latausajat eri huoneisiin siirtyessä on tehty tyylikkäällä ovenaukaisuvideolla, joista sarjan vanhimmat osat niin hyvin muistetaan. Katsoessa kuinka oven kahva kääntyy hitaasti ympäri ja kuinka ovi aukaistaan narisevasti auki, saa hetken aikaa valmistautua kohtaamaan seuraavan huoneen kauhut.


Pahin ongelma ulkoasussa mielestäni on se, että kartano olisi voinut olla, tiedättehän…niinku karmivampi? Seinien ylenpalttinen puhtaus ja paikkojen valoisuus eivät anna vaikutusta siitä, että kartanossa olisi taaperrellut lukuisia kalmoja mutustelemassa poloisia tutkijoita.

Ongelmana on myös zombien turha samankaltaisuus. Pelissä löytää zombeille tasan kolmea eri ulkoasua, jotka ovat tiedemiestakkiversio, vihreätakkinen versio ja loppuvaiheen nakut raatokalmot. Kolme eri versiota on toki jotain, mutta silti porukka olisi kaivannut aavistuksen verran enemmän eroavaisuuksia, onneksi moinen korjataan sitten RE kakkosessa. Vihollisissa itsessään on kuitenkin tyyliä, kun pelin vaarallisimmat viholliset, Huntterit tykkäävät iskeä varomattomalta pelaajalta pään irti vaikka yhdellä iskulla. DC versiossa Hunterit ovat kenties vaarallisimmillaan, kuin missään muussa sarjan pelissä.




Sitten onkin vuorossa koko pelin surullisenkuuluisa osuus, nimittäin ääninäyttely. Rehellisesti sanottuna, parhaiten ääninäyttely luonnistuu zombeilla, koirilla ja muilla hirviöillä, kun taas koko pelin ihmispääkaartin ääninäyttelyn taso on suorastaan surkuhupaisaa.

Ääninäyttelystä ei porukalla ole annettu varmaan yhtään kummoista koulutusta ja eipä repliikkien laadunvalvojallakaan ollut homma hanskassa. Barry Burton kuulostaa lausahduksineen siltä kuin tämä olisi ihmishahmoinen avaruusolento, joka ei todellakaan ole sisäistänyt ihmisolentojen puhetapoja. Wesker kuulostaa tahattomasti mekaaniselta, Chris sekä Rebecca nyt ovat molemmat aivan pihalla maailmanmenosta ja Jill kuulostaa joltain transseksuaalilta. Hyviin moneen otteeseen kyseenalaistin erittäin paljon STARS-ryhmään pääsemisen minimivaatimuksia.
Dialogi on sekin itsessään liki kulttikamaa…kökköydessään. XD Tässäpä semmoiset legendaariset heitot kuin:

"That was close! You were almost a Jill sandwich!"
"Just take - a - look - at - THIS! It's Forest. Ohh my COD!"

“It’s a Weapon. Really POWERFUL, especially against living things!”

”Is that voice be Enrico’s?” (samalla katsoen aivan kyseisen herraan päin.)

"Am I...poisoned? Dammit, gimme serum."

“Master of unlocking… ”

”What is this?”



Huomautan ääninäyttelyn laadusta kuitenkin vielä sen, että paljon paskempaakin on toki olemassa ja paljon paskempaakin on tullut kuultua.

...
Siinä missä ääninäyttelyssä epäonnistutaan, se musiikeissa onneksi voitetaan. Musapuolelta löytyy niinkin hyviä kappaleita kuin legendaarinen kuutamosonaatti ja erityisesti suosikkina pelin lopputunnarin aikana soiva Still Dawn, joka jos mikä palkitsee onnistuneen läpipeluun.

Muutkin kappaleet pelissä toimivat hyvin tunnelmiin ja tilanteisiin nähden ja on sinänsä myös sääli, että kaikkea tämän pelin äänistä ei kuulla seuraavissa osissa. Hyvä esimerkki tunnelman luomisesta toimii kuuluisissa kohtauksissa joissa luetaan erään henkilön päiväkirjaa, jossa kerrotaan vaihe vaiheelta kuinka hänen kehossa tapahtuu muutoksia 4. Itchy tasty…
Eikä pidä unohtaa myöskään toista tekstitallennetta, jossa kerrotaan kuinka epäkuolleet hakkaavat oven takana raivokkaana.


Sinänsä pelin huonoista puolista ei voi valittaa ääninäyttelyn jälkeen mistään muusta kuin muutamista hyvien ideoiden käyttämättä jättämisistä:
Eräs hyvä esimerkki on kohtaus, jossa näemme Zombien vinkkelistä kuinka tämä raahautuu portaita pitkin ovelle. Muutoin tämä kohtaus olisi ollut ihan hyväkin, jollei ovesta olisi tullut vain ihan tavallista rivizombia (DC-versiossa kyseinen kalmo on kuitenkin tavallista sitkeämpi). Myös pelin haiallas fisuineen jäi vain lyhyen hetken ihmeeksi.

Sitten on tietysti se DC:n surullisenkuuluisan kellariteeman muutos. Mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat! +_+
http://www.youtube.com/watch?v=0kcF7E69C6Q

DC:stä puheenollen. Eräät muutokset suorastaan helpottivat turhankin paljon pelin eräitä vaiheita, kun voimakas Colt Python magnum löytyy jo aivan alkuvaiheilla asehuoneesta ja tähänkin tussariin jaetaan aivan hemmetisti kuteja. Toisaalta avokätisyys on ymmärrettävää siinä vaiheilla kun Hunterit ilmaantuvat kuvioihin…


Mutta sitten itse lopputuloksena pelistä: Peli ei lukeudu kenties omiin suosikkeihini sarjan muista peleistä, mutta se on silti sarjan tärkeimpiä ja erityisesti haastavimpia osia. Director’s Cut korjaa muutamia pikkumokia peruspelistä ja lisää soppaan myös mukavia yllätyksiä. Kauhupelien ystäville ”Pahan Residenssi” on tutustumisen arvoinen peli ja tämän voorumin väelle yleissivistykseen kuuluva teos. On suotavaa yrittää hankkia suoraan DC-versio, mutta perusversiollakin pärjää hyvin.

Välttäkää kuitenkin dualshock-versiota, mikäli ette halua kuunnella ihan totaalista ”tuubaa”.


4/5 ja "Gigsu Suosittelee"-merkki





Resident Evil aka. Resident Evil Remake (GameCube, Wii)

”Loistoesimerkki hyvin tehdystä uusioversiosta.”


Se on kieltämättä mielenkiintoista, että vaikka kuuluisa ensimmäinen ressu ei kuulu suosikkiressuihini ja pidän kakkosreskua tätä parempana. Mutta silti pidän Remakesta enemmän kuin kakkosesta.

Resident Evil remake, eli Gamecuben Resident Evil on yleisesti täysin sama peli kuin aikoinaan pleikalle ilmaantunut alkuperäinen ”Biohazard” kuuluisalla heikolla ääninäytellyllään. Capcom on kuitenkin tehnyt pelin kaikki osa-alueet täysin uudelleen ja lisänneet myös peliin kaikkea uutta ja mukavaa, ilman että ne millään muotoa olisivat raiskanneet alkuperäistä, päinvastoin. Näin vihjeenä Squaresoft, ei sen uusioversion tekeminen niin mahdoton urakka ole.


Kuten monet ennen minua ovatkin jo sanoneet, Resident Evil Remake on täydellinen esimerkki siitä kuinka pelistä kuuluu juuri tehdä uusioversio, eli remake. Useimmiten uusioversiot, varsinkin elokuvista ovat vain paremmilla ulkoasullatehtyjä mukasiistejä paukutteluja ilman yhtään alkuperäisen tunnelmaa. Sen sijaan Capcom näyttää todenteolla sen miten vanhasta naarmuisesta klassikosta saadaan timanttia vastaava loistoteos. Mutta minne hittoon Capkis sen jälkeen oikein kadotti sen lahjakkuuden reskujen Survival Horror tunnelman luomisessa? Monet ihmiset odottavat vielä tänäkin päivänä RE2:n uusioversiota, aivan turhaan.





Tarina alkaa originaalin RE:n tavoin: Raccoon Cityn Arklay vuorten metsissä tapahtuu outoja murhia, joissa uhrit on löydetty lähestulkoon syötynä. Kaupungin turvaamiseksi ja väestön rauhoittelemiseksi kaupungin poliisin perustamaa STARS-ryhmän.
STARSin Bravo-tiimi, joka lähetettiin tutkimaan Arklayta, katoavat salaperäisesti jonka takia Alpha-tiimi lähetetään tutkimaan asiaa. Löydettyään vain Bravon pudonneen helikopterinraadon ja tämän kuolleen pilotin, epätavallinen koiralauma tappaa pian yhden tiiminjäsenen ja jonka seurauksena ryhmän pilotti pakenee kauhuissaan paikalta. Alpha-tiimin vielä hengissä oleville jäsenille ei jää muita vaihtoehtoja kuin paeta lähettyviltä löytyvään autiokartanoon.
Pian he saavat kuitenkin huomata ettei sekään ole yhtään sen turvallisempi suojapaikka…




Originaalireskun tapaan, pelaaja saa valita pelaako hän ryhmän naisjäsenellä Jill Valentinella, vai jokaisten pelien perinteisellä äijänkörmyllä Chris Redfieldillä. Molempien pelien piirteet ovat muuten samat, vaikkakin hyvin vaihtelevia yksityiskohdillaan. Ratkaistavien Puzzlejen ja apuna olevien henkilöiden lisäksi yksi ratkaiseva ero on myös haasteellisuus, joka perustuu lähinnä siihen että Chrisin äiti ei mennyt ompelemaan hänen housuihin ylimääräisiä taskuja.


Pelin Survival Horror-tunnelma tulee jälleen kerran juuri siitä, että pelaaja saa alussa liikkua ja taistella melko avuttomantuntuisena kartanon hirmuja vastaan ahtailla käytävillä vähäisillä ammuksilla ja varusteilla. Yleisesti vihollisia on parasta vain vältellä sen sijaan että jää tuhlailemaan niihin arvokkaita ammuksiaan. Vaikka peli käyttää suurimmaksi osaksi samoja puzzleja mitä originaaliversiokin, niin joitain kyseisten puzzlejen tiettyjä yksityiskohtia on joko lisätty tai muutettu kokonaan. Se on taattua, että alkuperäisen pelin veteraanit tietävät hyvin mitä tehdä useissa kohdissa, mutta taattua on myös se että pelaaja kuin pelaaja saa kohdata taatusti sävähdyttäviä, uusia yllätyksiä.


Kaksi uusinta ja parhaiten näkyvää uutuutta peliin ovat, Lisa Trevor ja Crimson Headit. Lisa on loisteliaasti pelin tarinaan lisätty uusi, traaginen hahmo, joka yksinkertaisesti toimii todella hyvin ilman että hän tuntuisi turhalta lisäkkeeltä. Crimson Headit, eli karmiinikallot taas ovat melko ilkeä uusi tuttavuus pelin peruskalmojen sekaan. Vaikka pelaajan on onnistunut tappaa onnistuneesti vähintään yksi kalmo nurin, tämä voi palata myöhemmin takaisin paljon vaarallisempana otuksena, mikäli pelaaja ei joko ammu zombien päätä irti tai hävitä ruumista pois jollain tapaa. Huomautettakoon kuitenkin, että pelin bensavarannot eivät riitä kaikkien kalmojen hävittämiseen.





Kontrollipuolesta voidaan ottaa heti ensimmäisenä puheeksi gamecuben loisteliaan ohjaimen. Muotoilultaan uudempi ohjain sopii paremmin käteen kuin DualShock-ohjain.
Namiskat ovat kaikki kätevästi saatavilla ohjaimesta ja L-R-napit ovat hyvin sormilla. Ohjaus tapahtuu samaan vanhaan tapaan, jota useimmat valittajat haukkuvat ”masokistiseksi tankkiohjaukseksi”, mutta itse pidän yhä monien muiden tapaan ohjausta todella hyvänä tunnelmanluojana sen luomasta avuttomuudesta. Hahmoa voi liikuttaa padin lisäksi toki myös tatilla, koska pelikuution ohjaimen omat padit tuppaavat olemaan turhan pienet.


Ampuessa/tähdätessä hahmo liimautuu paikoilleen ja voi vain pyöriä paikoillaan ampuessaan kohti laahustavaa kalmoa. Tämä ominaisuus täytyy ottaa huomioon jos yrittää tapella parin metrin päässä nopeasti kohti laahustavaa kalmoa heikkotehoisella pistoolilla. Omasta mielestäni jonkinmoinen peruutus tähdätessä olisi ollut silti kiva uudistus ohjaukseen. Mikäli vihollinen pääsee tarttumaan pelaajaan, tämä voi iskeä mokomaa rumaa mörköä kertakäyttöisillä pikkutikareilla suoraan nuppiin tai survomaan tämän suuhun kranaatin, välttäen suurimpia kaulaan kohdistuvia pureskeluja. Tämän jälkeen on tietysti hyvä ampua kranaattia turvallisen matkan päästä.


Wii-versiossa pelaaja pääsee myös pelaamaan Wiin kapuloilla, mutta luonnollisesti ilman mitään sen suurempia liikkeentunnistuksia. Tosin ei tämmöiseen peliin voisi muutenkaan käyttää liikkeentunnistusta kuin vihollisen otteesta rimpuiluun tai vastaavaan. En ole käyttänyt Wiin ohjausta kovin kummoisesti, joten en mene sitä kommentoimaan. Eräs pikkuongelma on myös hahmojen liikkumisen hitaus, sillä hahmot hölkkäävät huomattavasti hitaammin mitä esimerkiksi alkuperäisessä reskussa. Tosin tämä ei silti mielestäni ole se järin vakava ongelma.




Graafinen puoli on rehellisesti sanoen aivan giganttisen upeaa katseltavaa. Kaikki paikat kartanoissa ja muissa laboratoriossa on tehty uskomattoman hienolla jäljellä. Kaikki originaalin seinämien graafiset puolet näyttävät Remaken rinnalla vain halvoilta Copy&paste tuotoksilta. Se kertoo jo jotain pelin graafisesta puolesta, jos tämä peli osaa pelottaa minua alusta alkaen paljon enemmän mitä originaali ensimmäisellä läpipeluullaan. Kuuluisa ensimmäinen zombie oli aivan uskomattoman pelottava ilmestys, puhumattakaan muista hirviöistä. Zombit ovat positiivisella tavalla hyvin eroavaisia ulkonäöltään, sen sijaan että peli käyttäisi pelkästään vain kolmea eri mallia kyseisistä kalmoista.


Monille alkuperäisen pelin alueille kuin myös tietyille hahmoille on annettu aavistuksen verran enemmän ruutuaikaa. Siinä missä hait olivat alkuperäisessä melko mitäänsanomaton kohtaaminen, tässä otukset pääsivät lyhyessä mutta ytimekkäässä kohtauksessaan paremmin oikeuksiinsa.

Kartanon ukkosefektit, pihametsän hyytävä pimeys ja haikala-allas… kaikki alueet ovat todella loistavia paikkoja ja pesevät alkuperäistä aivan täydellisesti tunnelmallaan, harvoin näkee näin viimeisen päälle tehtyjä paikkoja. Hahmodesigniinkin on nähtävästi jäänyt tekijätiimin pojille hyvin aikaa parista piilotetusta hölskyefektistä päätellen. Hahmot näyttävät hyvin alkuperäisversion hahmoilta ja ensimmäisenä on kehuttava todella nättiä Rebecca Champersia. Ainoina heikkoina asioina on todettava kuitenkin Barryn parran vähyys ja useiden hahmojen muuttumattomat ilmeet, mutta se on kyllä normaalia miettien että siihen aikaan ei silti pystytty vielä täysin ihmesuorituksiin.

Wii-version pelissä on kuitenkin eräs inhottava ongelma, nimittäin hemmetin pieni kuvaruutu. Peli näkyy lähinnä vain karsean pienenä laatikkona keskellä mustaa ruutua. Kuka pärkele teki Wii-versioon näin typerän mokan? Missä hitossa se Widescreen mahdollisuus on, kun sitä tarvitaan!





Siinä missä alkup. Ressan ääninäyttely oli kuuluisaa surkuhupaisuudessaan, on tässä pelissä jopa äänipuoli tehty täydellisesti kokonaan uudestaan. Ääniefektit olivat ensimmäisellä peluullani suorastaan sävähdyttäviä ja helkkari soikoon, tunsin oikeasti pelkoa kuullessani zombien nälkäistä mölinää ja laahustusta jostain nurkan pimennosta. Ukkosen jylinä, kaappikellon tikitys, koirien ulvonta ja Lisan kahleiden kolina… kaikkien noiden hyytävien äänien seassa tuli melko usein pysähdyttyä paikoilleen varmistamaan vain että äskeinen kuulemani tömähdys olisi kuulunut vain omasta kävelystäni... Ei kannata myös omata taloudessaan ovia, äkisti raapivaa kollikissaa.

Musiikkipuoli on suurimmaksi osaksi sävelletty kokonaan originaalista versiosta ja aivan syystä, olivathan ne jo toimia tuolloin. Toki sekaan heitetään vielä muutamia uusia efektejä ja kappaleita, kuten haialtaan lyhyt, mutta sitäkin painostava tunnusmusiikki josta tappajahaikin olisi ollut ylpeä. Ainoa kappale jota jäin kaipaamaan, oli ”Still Dawn”


Originaalin tökerö, B-luokan ”Master of unlocking”-ääninäyttely ja dialogi on nyt vaihtunut kokonaan uuteen. Nyt hahmot jopa kuulostavat selväjärkisiltä ihmisiltä. Vaikka dialogit on muutettu uusiin, sanojen tarkoitus on edelleen sama, mutta järkevämmässä ja luonnollisessa muodossa.
Enää ei todeta dorkaan sävyyn zombien nähdessään ”What is it?”, vaan suoraan ”What the hell was that!”. Vaikka ääninäyttely ei sentään ole setnään huipputason huippuosaamista, ääninäyttelyjen ja repliikkien taso eroaaa huimasti alkuperäisestä.
Yhtenä pienenä miinuksena repliikkeihin heitän kyllä silti Jillin typerän ”is that voice Enrico’s”-lausumisen. Eikö ”Is that you Enrico?”, olisi sopinut paljon paremmin?




Resident Evil Remake päihittää alkuperäisen Resident evilin osa-alueessa jos toisessakin aivan kirkkaasti. Mutta onko oikeasti mitään, missä alkuperäinen olisi toteutettu paremmin? Oikeastaan onpa hyvinkin, nimittäin Hunterit jo Cerberos-koirat.

Alkuperäisessä Huntterit hyppelivät vaarallisesti miten sattuivat ja näitä oli kaikilla käytävillä pelaajan kiusana, kun taas tässä pelissä moiset sammakkomiehet ilmaantuvat tuskallisen pienissä määrin, eivätkä ole enää lähellekään niin arvaamattomia. En muista yhtään tilanetta, jossa Hunter olisi ollut oikeasti vaaraksi.
Koirat taas sen sijaan olivat helppoja välttää alkuperäisessä kun taas tässä mokomat hyppelevät kimppuun aivan miten sattuvat, eivätkä lennä nurin jokaisesta laukauksesta kuten tavallisesti. Oikeastaan koirat ovat tässä pelissä kenties sarjan vaarallisimmat versiot.
Lisäksi myös heitän pienenä huomautuksena sen loppupään epämääräisen polttoainepuzzlen, kuka hemmetin älypää käyttää generaattorin polttoaineena jotain äärimmäisen räjähdysherkkää ainetta, jonka kantamisessa voi lentää itse ilmaan?


Vaikka peli tahtoo myös olla melko lailla turhankin helppo, on pelin uudelleenpeluukerroille silti osattu liittää kaikenlaisia mukavia lisähaasteita. Miltä kuulostaisi jos kaikki tavarat eivät teleporttaisi esinearkuista toiseen tai viholliset olisivat näkymättömiä? Entäpäs semmoinen haaste, jossa sinua jahtaa räjähteillä varustettu erikoiszombi, jota ei missään tapauksessa pidä ampuman? Todella mukavaa nähdä, että pelin uudelleenpeluuarvoa on nostettu näillä mukavilla haasteilla.


Loppuun on sanottava että Resident Evil Remake on yhä edelleenkin giganttisen upea Survival Horror-peli ja loistava esimerkki hyvin tehdystä uusioversiosta. Mikäli alkuperäisen RE:n kokeilu epäilyttää, suosittelen aivan ehdottomasti kokeilemaan Remakea. Sarjan parhaimpia osia.


5/5 ja kullatuin kirjaimin varustettu "Gigsu Suosittelee"-merkki
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja PT2 » 20.07.2014 11:11

Infamous: Second Son (PS4)

Sucker Punchin inFamous-pelisarja aloitti PS3:lla viisi vuotta sitten sähköisillä erikoiskyvyillä varustetun Cole McGrathin seikkailut Kanavoijia vastaan fiktiivisessä Empire Cityssa. Nyt sarja on edennyt jo trilogiaksi. Tarinassa ollaan tällä kertaa Seattlessa ja ajallisesti se sijoittuu seitsemän vuotta edellisen osan jälkeiseen aikaan. Samalla alustaksi on vaihtunut uusi konsolisukupolvi. Matkalla moni asia alustamuutoksen, päähahmon sekä pelialueen ohella on muuttunut, mutta onko kolmas osa edelleenkin arvostelumenestys, kuten varsinkin ensimmäinen osa oli?

Tällä kertaa pelattavana ei ole siis Cole, vaan intiaaniheimossa asuva Delsin Rowe. Delsin on yhteiskuntaa vastaan kapinoiva jääräpää, jonka perään poliisina työskentelevä veli, Reggie, joutuu usein katsomaan. Kun veljekset kohtaavat Kanavoijan autokolarissa, Delsin huomaa saaneensa kykyjä. Hän ei kuitenkaan voi Colen tavoin hallita sähköä, vaan pystyy imemään kyvyt muilta Kanavoijilta. Pian paikalle saapuu myös Department of Unified Protection (DUP), jonka tarkoituksena on valvoa kaupunkia ja toimittaa Kanavoijat vankilasaarelleen eristykseen muista kansalaisista. DUP:n johtaja, Augustine, vahingoittaa Delsiniä sekä tämän heimoa betonivoimillaan. Veljekset eivät tästä tietenkään ilahdu, joten pian he lähtevät yhdessä Augustinen perään viedäkseen tämän kyvyt ja pelastaakseen heimonsa.

Pelialueena toimii siis vapaasti tutkittava Seattlen kaupunki, joka on hyvinkin yksityiskohtaisesti ja tarkasti mallinnettu. Peli on samalla ensimmäinen, joka oikeasti näyttää mihin uusi Playstation kykenee; valot, varjot, sade, auringonlasku ja piirtoetäisyys saavat pelaajan pysähtymään ja tarkastelemaan ympäristöään leuka lattiassa. Varsinkin Space Needleen kiivetessä pelialue avautuu upeasti kaikessa komeudessaan – ja sekin on vasta alkua tulevalle.

Aluksi Delsin pystyy hallitsemaan vain savua, jonka avulla hän mahtuu mm. ilmastointikanaviin, ampumaan tuhkapalloja ja leijailemaan. Myöhemmin mukaan tulee mm. neonvalokylteistä saatavat voimat, joilla pystyy ampumaan tarkkuuskiväärin tavoin sekä pysäyttämään viholliset hetkeksi. Jokaisella kyvyllä on myös hitaasti latautuva, massiivinen superisku, jolla Delsin tuhoaa kaiken ympäriltään. Kaikkia supervoimia pystyy parantamaan kaupungista löytyvillä energiapalasilla, mutta harmillisesti nämä kaikki ovat liian samankaltaisia keskenään, eikä mukana ole yhtä monipuolisia temppuja kuin inFamous 2:ssa. Tästä syystä loppuvaiheessa peliä ei juurikaan tule käytettyä kuin sitä kykyä, jonka avulla pääsee helpoiten ja nopeiten paikasta toiseen. Delsin osaa toki Colen tapaan parkourin taidot, mutta neonkyvyn päivityksen jälkeen niitä ei tule käytettyä enää lainkaan.

Mukana on edellisistä peleistä tuttu karmamittari, joka määrittelee muutamien kykypäivitysten ja kansalaisten arvostusten lisäksi myös Delsinin hupparin värin sekä tarinan käänteet. Mittari on juuri yhtä mustavalkoinen kuin edellisissäkin pelissä, joten pelaajan tehtäväksi jää vain valita kahdesta vaihtoehdosta toinen ja päättää tappaa vaiko pelastaa sivullisia kansalaisia. Samalla tuntuu, että tarinan valittavat käännekohdat vaikuttavat vain juuri tiettyyn välivideoon sekä lopputulokseen, sillä Delsinin mukana olevat kaverit reagoivat tilanteisiin yllättävän vähän kun välivideo loppuu.

Peliin on saatu mukavasti lisää pituutta tuomalla siihen erilaisia sivutehtäviä. Valvontakameroiden ja tarkastuspisteiden tuhoamisen lisäksi mukana on myös Kanavoijien etsintää, spraymaalausta sekä siviileiden parantamista. Mielenkiintoisin on kuitenkin Paper Trail -niminen salamurhatehtävä, joka laittaa pelaajan oikeasti miettimään johtolankoja. Niitä kun ei löydy pelkästään pelistä, vaan moni vihje pitää etsiä internetistä.

Pienistä puutteista huolimatta inFamous Second Son on jokaisen PS4-konsolin omistajan pakko-ostos ja samalla myös paras konsolin yksinoikeuspeli tähän asti. Se tuo mukanaan hieman kliseisen, mutta mielenkiintoisen tarinan, mahdollisuuden olla hyvä tai paha supersankari sekä vapaan pelialueen, jossa riittää kymmeniksi tunneiksi pelattavaa.

+Grafiikka loistaa jokaisella osa-alueella
+Paljon pelattavaa
+Paper Trail
+Tarinan kerronta

-Kykyjen samankaltaisuus
-Ennalta-arvattava tarina
-Liian yksinkertainen karmamittari

Arvosana: 9
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin.
Avatar
PT2
 
Viestit: 504
Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Paikkakunta: Helsinki

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Joni Ahonen » 01.08.2014 23:44

Alunperin piti laittaa "Minkä pelin pelasit viimeksi"-osioon, mutta tekstiä tuli liikaa sinne.


Remember Me (Xbox360)

Tämä jätti oikein hyvän fiiliksen. Toki peli lainailee paljon muilta, mutta omiakin näppäriä ideoita löytyy. Ihmisten tunteita ja moraalia käsitellään tässä pelissä hieman syvällisemmin kuin yleensä on tottunut näkemään. Päähenkilö on varsinainen harvinaisuus, sillä Beyond Good & Evilin lisäksi en muista nähneeni muita tummemman puoleisia naishahmoja peleissä. Toki päähenkilö Nili on kaunis kuin mikä, mutta hahmossa on myös syvyyttä ja ihmisten tunteita käsitellään kiitettävän realistisesti.

Pelin grafiikka häkellytti mielettömästi, sillä voisin uskoa Remember Me:n erinomaisen näköiseksi PS4-peliksi. Grafiikka on kaunista ja Neo Pariisi on miljöönä todella uskottava. Maailma ei ole liian scifi, josta syystä siihen on helpompi uppoutua. Siksi onkin ikävää, että kyseessä on vain kulissi, sillä Remember Me on äärimmäisen rajattu putkijuoksu.

Tekijät ovat olleet vähän pulassa yksityiskohtaisen grafiikan suhteen, sillä pelaajalle täytyy rajatatuista ympäristöistä huolimatta koko ajan rautalangasta vääntää mihin voi ja pitää kivuta. En pistä putkimaisuutta pahakseni jokaisessa osiossa, mutta olisi ollut mukavaa, jos pelissä edes Neo Pariisi olisi toiminut jonkinlaisena keskuspaikkana, jossa saisi liikkua vapaasti ja höpistä ihmisille. Pelissä ei pääse yhteenkään kahvilaan tai rakennukseen sisään, eikä ihmisten kanssa voi olla missään vuorovaikutuksessa.

Taisteluihin on otettu mallia Rocksteadyn Batmaneista muutamilla omilla ideoilla höystettynä. Pelaaja voi kätevästi itse rakentaa komboja, joista osa palauttaa hahmon energiaa tai erikoishyökkäyksiin vaadittavia pisteitä. Taistelut ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, vaikka eri vihollistyyppejä ei olekaan kuin kourallinen. Muutama mittelö koettelee hermoja, josta syystä ohjain tuli kerran viskottua seinään kirosanojen kera.

Pelin mielenkiintoisin osuus on ihmisten muistojen manipulointi, jota voisi ammentaa vaikka kokonaiseen tv-sarjaan. Toteutus tuntuu aluksi pettymykseltä, sillä manipulointi tapahtuu muistoa kelaamalla edestakaisin ja vaikuttamalla Ghost Trickin tavoin eri esineisiin. Siitä huolimatta osiot ovat kiinnostavia ja pistävät miettimään miten moista kykyä voisi käyttää oikeassa elämässä. Harmi vain että pelissä on kyseisiä kohtauksia pelkästään neljä, jossa lopputulokseen on vain yksi ratkaisu.

Musiikit ovat ihan jees. Pääteema on kaunis ja taisteluissa soi pelin scifimaailmaa sopivaa teknojumputusta. Ääninäyttelijät eläytyvät hyvin rooleihinsa ja juoni toimii hyvänä motivaattorina nähdä tapahtumat loppuun asti.


Remember Me jää vahvasti plussan puolelle. Jos se olisi ilmestynyt ennen Batmaneita ja Assassins Creedejä, se olisi yksi edellisen sukupolvensa klassikoista. Nyt käteen jää kaunis peli, jossa kaikki kyllä toimii, mutta seikkailussa ei ole tarpeeksi vapautta ja rohkeutta.


Hyvää:

- Todella kaunis ja yksityiskohtainen grafiikka
- Uskottava tulevaisuuden miljöö
- Mielenkiintoinen päähenkilö, jota kelpaa myös katsella
- Mielenkiintoinen juoni, joka antaa pohtimisen aihetta
- Mielen manipulointi yksinkertaisesta toteutuksestaan huolimatta kiinnostava idea
- Taistelusysteemi toimii kiitettävästi

Huonoa:

- Maailma on pelkkä kulissa
- Äärimmäisen rajatut ympäristöt, jossa etenemisreitti väännetään koko ajan rautalangasta
- Muutama puuduttava taistelu
- Mielen manipulaatio-osioita olisi saanut olla mukana enemmän

87
Avatar
Joni Ahonen
Moderaattori
 
Viestit: 2323
Liittynyt: 01.03.2014 12:13
Paikkakunta: Suomessa

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 18.08.2014 21:10

Elokuu, ja illat alkavat pikku hiljaa oikeasti hämärtyä. Nyt onkin hyvä aika ottaa pieni varaslähtö muutamien kauhupelien pariin.
Tässäpä jokin taustamusiikintapainen oheiseen arvosteluskitsoiluun...



Amnesia: The Dark Descend (PC)



...Voi hyvä luoja, se on taas perässäni! Pitää päästä piiloon…

Kuulen kuinka se etsii…täytyy pysyä hiljaa…

Minun täytyy yrittää muistaa… täytyy muistaa tarkemmin…

Pitää palata takaisin alkuun… Pitää muistaa, missä mennään…


...

Vuosi on 1836. Nimeni on Daniel, tulen lontoosta… ja olen Brennenburgin linnassa. Heräsin tämän linnan pimeiltä käytäviltä, muistamatta mitään menneisyydestäni. Löysin kuitenkin viestin…jonka olen kirjoittanut minä itse. Viestin mukaan olen tehnyt jotain niin järkyttävää, että olen aiheuttanut tarkoituksella itselleni muistinmenetyksen…amnesian. Viestin mukaan jokin vainoaa minua. Tämä jokin on ’varjo’, eikä sitä voi pysäyttää!
Pyysin viestissä itseäni menemään linnan sisäiseen pyhättöön ja surmaamaan tämän kirotun paikan isäntä, Alexanderin…


…Tunnen kuinka se on taas kintereilläni.


Pimeys, se tekee taas tepposiaan…käteni vapisevat, katse alkaa heittää häränpyllyä ja…torakoita?
Voi luoja!!
Huh, huh…
Ei…ei se ollutkaan mitään…väärä hälytys.
Täytyy päästä valoon…täytyy pysyä tolkuissani.
Pimeässä kävely tekee hulluksi…täytyy vältellä katsomista...


Voin sytytellä valoja tulusten avulla, onneksi minulla on myös lyhtyni… valo on turvaa. Onneksi tämä linna suorastaan pursuaa lamppuöljyä ja tuluksia. Valitettavasti, ”nekin” voivat nähdä minut, jos olen valossa liian kauan. Mitä? Onko se taas tulossa!

…Nyt täytyy edetä hissun kissun… Kaikki mitä pudottelen lattialle, pitävät niin julmetusti ääntä. Se, ei saa kuulla minua. Nämä kirotut lattiatkin narisevat niin paljon.


RYSKÄS!

HUIHELVETINPERSE!!!

...se olikin vain kirja, joka putosi lattialle.


Mikähän täällä nyt oikein mättää… jotain vikaa koneistossa, veikkaan. Täytynee sytyttää lyhty ja katsoa…
hmm… Siellähän se vika oli, eipä muuta kuin (YNGH!) siirtää (HNGGGH!) tämä pentele sivuun!
Hetkonen… siirsinkö juuri ison kiven lyhty toisessa kädessäni? En käyttänyt lainkaan toista kättäni? Kai minulla on kyky levitoida esineitä mieleni voimalla…
mitänyt? Taas ääniä, nyt äkkiä hittoon täältä. Lyhty sammuksiin ja hiljaa pois… uuugh! Sydän hakkaa höyrykoneen voimalla ja päässä huippaa!


Taistelu niitä vastaan on hyödytöntä...


Kaappi! Sinne siis! Kiskon vain oven sivuun, astun sisään ja ovi äkkiä kiinni.
…Kuulen kuinka se etsii…kuulen kuinka se ölisee.


Nyt tuli hiljaista… mutta, en uskalla kurkistaa. Entä jos se onkin aivan oven takana kyyläämässä?

Voi saakeli kun pyörryttää, pitää sytyttää lyhty…näetkös nyt, Daniel? Ei täällä pimeässä kaapissa mitään ole, mielikuvituksesi vain oikkuilee. Nyt tämä pulssikin tuntuu vihdoinkin tasaantuvan… uskaltaisiko sitä vihdoinkin kurkistaa ulos?




Voi hyvä luoja! Mikä se oikein on? Mikä on tuo peto, joka kulkee vesissä. Miksi en näe sitä… toisaalta sekään ei näytä näkevän minua. Täytyy vain välttää koskemasta veteen ja loikkia laatikolta toiselle…
ei saa koskea veteen, ei saa koskea veteen, ei saa koskea vet…huisaakeli!
Se on ihan kannoilla, nyt perkele kapua sinne laatikon päälle, Daniel. Ei se niin vaikeaa ole!
EI pysy siellä! ÄLÄTULETÄNNEAAAGHHG!

Tapa, jolla se nakertaa lihaa…
nyt tiedän, miksi jotkut ihmiset kammoksuvat vettä…



Olen löytänyt jo paljon vihjeitä, mutta voi luoja miten hankalaa näissä sokkeloissa on liikkua. Pitää muistaa tuo kyltti, tai eksyn täällä vielä uudestaan.

!!!

Murinaa käytävän päässä!
Lyhty heti sammuksiin, täyskäännös ja juoksuksi!
Voi saakelinsaakelinsaakeli, se on nähnyt minut! Äkkiä jotain kamaa sen eteen, saanpahan etumatkaa.
Voiperkeleenperkele, sehän suuttui entisestään! Nyt ne hippulat vinkumaan, Daniel!
Ovi auki ja sisään… ja nyt ovi heti kiinni ja aivan hemmetin hiljaa… Hyh, kun nuo homehtuneet leivänkyrsät haisevat…puhumattakaan kaikesta tästä...verestä lattialla!?!


Siellä se löntystää…tunnen sen selvästi.

Nyt se hakkaa jotain ovea!

Huh, onneksi se ei ollut tämän sellin ovi.

Yhäkö se on siellä! Silmissä heittää taas kierroksia…mene jo nyt hittoon!
Painukaa helvettiin senkin torakat!



Nytkö tuli hiljaista? Ei näy ketään… vilkaistaanpa se käytävä uudestaan. Minne se otus oikein katosi? Ilmaantuu yhdestä paikasta ja katoaa sitten pois…tämä on jo kolmas kerta. Ei se ilmaankaan ole voinut haihtua…




Aagh! Se on aivan oven takana, ovi ei kestä kauempaa! Juoksejuoksejuokse perkele! AARGH, se sai minut! Silmissä pimenee…

Mitänyt? Tämähän on se äskeinen huone!? Oliko äskeinen vain unta? Mutta onko se mörkö yhä siellä?

…ei ketään? Mitä täällä oikein on tekeillä?


...




Nyt kun kaikki ovat taas saaneet nauttia skitsoiluista, tiivistetään näin loppuun koko Amnesian hyvät ja huonot puolet ihan simppelisti.


Plussaa:

Tunnelma toimii ekalla läpipeluulla erittäin hyvin. Epävarmuus on aina läsnä, varsinkin kun alussa hirviöitä ei todellakaan heitetä liukuhihnatahtiin naamalle. Pariin otteeseen tuli oikeasti säikähdettyä siihen malliin, että piti aina puolen tunnin pelisession jälkeen pitää väkisin taukoa.

Pelin fysiikkamoottori, jossa kamoja siirrellään hiiren avustuksella, toimii hyvin ja simppelisti. Myös eri ääniefektit kaikenlaisten epämääräisten kolahdusten ja huutojen säestäminä rapistavat toisinaan hyvällä tavalla pelaajan psyykettä.

Kiitos tämän pelin, minulla on taas yksi syy miksi välttelen uimista ja vettä ylipäätään. Vesipeto on yksinkertainen, mutta ahdistava otus. Hahmon paniikkikohtaukset tuovat kauhupeliin myös sopivaa uskottavuutta ja avuttomuuden tuntua.

Monien pelaajien kasaamat omat custom seikkailut antavat lisähaastetta ja uusia yllätyksiä... tai todella hyvät naurut.


Miinusta:

Hulluusefekteistä oltaisi voitu ottaa irti kyllä enemmänkin, kuin muutama torakka ruudulla tai näkökentän sumeneminen ja pyörtyminen. Muistelen mm. edelleen yhä sitä erästä kauhupeliä, jossa päähenkilö saattoi yrittää tappaa itsensä jos pääsi ihan kunnolla sekoamaan.

Möröt toimivat turhan paljon samalla kaavalla: Murise käytävän päässä, lähde jahtaamaan pelaajaa, hävitä pelaaja näköpiiristä, löntystä hämillään vähän aikaa ja katoa sitten kuin pieru saharaan. Tämän samanlaisen kaavan huomaa turhankin nopeasti.


Pelin loppuvaihe on yksinkertaisesti tylsä. Paljon edestakaisin ramppaamista joidenkin pikkukamojen perässä ja örkkejä heitetään eteen liikaa. Kuolema ei muutenkaan paljoa pelissä paina, kun kaatumisen jälkeen spawnaat samaan huoneeseen josta aloitit ja sinut nirhannut örkki on tipotiessään.


Öljyä ja tuluksia jaetaan jopa yhtä avokätisesti kuin mitä pistoolinkuteja RE2:ssa.


Pääpeli hivenen kertakäyttöinen. Kaikki säikyttelyt toki toimivat, mutta vain ensimmäisen pelikerran aikana.




Lopputulos:


Idea on tosi hyvä ja toimii, vaikka pienellä hiomisella tästä olisi saanut paremmankin. Peli osaa kuitenkin luoda kauhua psykoloogisessa mittakaavassa erittäin hyvin, erityisesti pelin alkupuoliskolla. Mikäli ette ole vielä spoilanneet pelin tapahtumia itsellenne erillisten morsovideoiden kautta, niin suosittelen jokaista kauhupelien ystävää kokemaan tämän pelin henkilökohtaisesti.
Muistakaa vaan käydä veskissä, pimentää huone, laittaa kuulokkeet päähän ja asettua mukavasti koneenne ääreen…niin ja lähettäkää ne olan takaa peliä seuraavat kaverit kotiin, he vain häiritsevät tunnelmaa. Sama koskee skypeä.



4+/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja -Zerials- » 24.08.2014 16:15

Tales of Symphonia

Vanha kunnon JRPG-klassikko tuli vasta nyt pelattua ja hyvä, että pelasin. Kyseessä on nimittäin yksi parhaimpia pelejä, joita olen lähiaikoina pelaillut.


Tarina keskittyy Sylvarantiin, jossa Colette-nimisen tytön täytyy elvyttää maailma. Juoni ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä pikkuhiljaa pelaaja alkaakin tajuta, että on kyse isommistakin asioista. Juoneen liittyy monia twistejä sun muita juonenkäänteitä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä.

Tarinaa kerrotaan keskusteluin ja joissain väleissä nähdään upeita välivideoita. Tarinassa oli myös selvästi keskeisessä osassa se, että kaikki ovat yhtä tärkeitä ja kaikki ovat vapaita rodustaan huolimatta. Ääninäyttelyt ovat erittäin hyvällä tasolla tehtyjä. Etenkin Kratosin ja Rainen äänet olivat laadukkaita.

Henkilöt pelissä ovat hyviä ja kaikki tiimisi jäsenet ovat pelattavissa. Toisiin hahmoihin pääsin paremmin sisälle kuin toisiin, mutta kokonaisuutena hahmot olivat kevyesti plussan puolella.


Kun puhutaan roolipelistä, tulee lähes jokaisella mieleen ensimmäisenä taistelut. Tales of-peleihin tyypilliseen tapaan vuoropohjaiset, hitaat taistelut on heitetty menemään ja tilalle on laitettu toimiva toiminnallisempi systeemi, jossa taistelukentällä taistellaan toimintapelien tyyliin liikuttamalla hahmoa ja rämppäämällä nappeja tehdäksesi comboja. Oikeastaan tämä toimii todella hyvin.

Taisteluissa samaan aikaan kentällä on neljä hahmoa ryhmästäsi ja lähes jokaisella on omat erikoistaitonsa. Tulin huomanneeksi, että tiimissäni oli aina kentällä Lloyd, Raine ja Genis. Lloyd oli combokone, Raine parantaja ja Genis mursi taikoineen vihollisen puollustuksen. Viimeinen hahmo vaihteli tilanteen mukaan.

Taistelusysteemistä voisi puhua vaikka millä mitalla, mutta tiivistäisin sen näin: "V*tun hyvä!"


Pelin pelimaailma on sopivan laaja ja sen totaalinen tutkiminen vie aikaa. Ympäristöjä on niin aavikosta synkkiin metsiin ja jäisiin vuorenhuippuihin puhumattakaan luolastoista ja lukuisista kaupungeista. Tekeminen ei lopu lukuisien sivutehtävien (joita en montaa tehnyt 60h seikkailun aikana) takia ja onhan pelissä haastavia optional-bosseja pituutta tuomaan.

Mikään peli ei ole hyvä ilman hyvää soundtrackia ja Symphonian OST on taivaallinen. Suosikkini oli ehdottomasti biisi, joka soi House of Salvationissa tai tuo intro-biisi. Oikeastaan yksikään taustabiisi ei ollut huono. Plussaa Soundtrackista!

Vaikeusasteeltaan Symphonia oli minulle juuri sopiva. Sarjan ensikertalaisena vaikeusaste ei ollut liian raju, mutta haastetta tarjosi muutamat kovat bossit.

Loppujen lopuksi Tales of Symphonia on loistava JRPG. En ole maininnut tässä kohtaa ollenkaan huonoja puolia ja hankala näin hyvästä pelistä niitä on keksiä. Pieniä viilauksia sinne tänne niin kyseessä olisi täydellinen peli. Jokaisen peligenren fanin täytyy pelata tämä läpi ja tämän pelin jälkeen aion tutustua sarjaan tarkemmin.

97/100
Ex: Crealz
Kuva
Avatar
-Zerials-
 
Viestit: 664
Liittynyt: 28.02.2014 10:57
Paikkakunta: Sitä ei moni tiedä...

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 05.09.2014 20:09

Saanko esitellä peliarvosteluja, sarjassamme, Wanhempi, saksitumpi ja hiotumpi.

Palatkaamme taas selviytymiskauhun maailmaan… aikaan ennen Agentti fägäriä ja miljoonia kliseisiä toimintakohtauksia.



Resident Evil 2 (PsOne, N64)


”Ykköspleikkarin paras resku, samalla myös yksi parhaimpia kuusnelos-käännöksiä”



Ensimmäisen Biohazardin jälkeen Capcomilla alettiin kyhätä miltei heti jatko-osaa. Kuten viime kerralla kerroin, julkaisu hieman viivästyi ja sitä kautta saimme korvauksena Director’s Cutin.


Jatko-osan beta versio, joka fanien kesken tunnetaan nimellä ”1.5”, oli lähemmäs ykkösen kaltainen, mutta peli sisälsi suht paljon uudenlaista materiaalia. Pelissä Zombiet osasivat mm. kiivetä, pelissä pystyi heittämään kranaatteja, pelissä liikkui paljon uusia mörköjä ja poliisilaitos oli tavallista tilavampi. Taisihan pelissä olla myös sarjatuliaseita, mikä olisi tehnyt RE2:sta Dino Crisis 2:n kaltaisen rajun suunnanmuutoksen.

Kuitenkin pelin tekeminen keskeytettiin, koska se muistutti liikaa ykkösosaa ja näin ollen asiat aloitettiin likimain alusta, tehden RE2:sta sen millaisena fanit sen parhaiten tuntevat. Versio 1.5 oli itsessään jo mielenkiintoinen kyhäelmä ja oli sääli, että siinä olleet asiat eivät päässeet täysin lopulliseen versioon, mutta hyvä näinkin.

RE 1.5 ja sen kasaan parsittu sisäsältö on kuulemma fanien koodauksen ja fiksaamisen alla ja jos hyvin käy, pääsemme nauttimaan palasta unohdettua pelihistoriaa…mutta siitä joskus joku toinen kerta. Lopetataan historiikista lässytys ja asiaan:



Pelin tarina jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa loppui. Umbrellan Corp:n omistaman kartanon tuhosta eloonjääneet STARS-jäsenet yrittivät saada Umbrellaa tilille teoistaan, mutta kukaan ei kuitenkaan uskonut heitä…

Myöhemmin kaupunkia vaivanneet tapaukset alkavat taas lisääntyä ja näin ollen Raccoon Cityn poliisilaitos päättää värvätä kaupungin turvallisuuden nimissä lisää poliiseja. Saapuessaan ensimmäiselle työpäivälleen Raccoon Cityyn, Poliisikokelas Leon S. Kennedy saa huomata kaupunkiin saapuessaan erikoisen kuolintapauksen keskellä katua…

Samaan aikaan ykkösosan Chris Redfieldin huolesta suunniltaan oleva pikkusisko, Claire saapuu kaupunkiin etsimään veljeään ja lähibaariin pysähtyessään saakin huomata että paikalliset ovat sangen nälkäistä sakkia…


T-viruksen valtaaman kaupungin kaduilla liikkuvien Leonin ja Clairen polut kohtaavat…ja erkaantuvat hyvinkin nopeasti. Jo heti ensimmäiset hetket, kun pelaaja joutuu liikkumaan epäkuolleiden valtaamilla kaduilla zombeja vältellen, ovat aikaansa nähden ikimuistoisia hetkiä. Heti ensimmäinen vastaantuleva selviytyjä jolta saadaan infoa, eksyy liian lähelle ikkunaa ja hetket jolloin kaupungin katuja pitkin kuljetaan mm. koriskentän kautta ja kolaroineen bussin sisältä kohti poliisilaitosta, ovat aloittelijalla aikamoista henkiinjäämiskamppailua. Heti laitokselle päästessä saakin huomata kuinka karmivalta eteisaulan hyytävä hiljaisuus voikaan olla…


Ehkä hienoin ja kiinnostavin uudistus peliin itsessään on kahden eri skenaarioiden aikana kuljettava tarinankerronta molempien pääsankariemme vinkkelistä. Kun ensimmäinen skenaario on esim. läpäisty Clairella, päästään sitten pelaamaan Leonilla toista skenaariota, joka on itsessään hyvinkin positiivisella tavalla haastavaa kun peli heittää pelaajan kimppuun lukuisia uusia yllätyksiä.

Puzzlet sinänsä ovat kuitenkin täsmälleen samat molemmissa skenaarioissa, mutta esineiden olinpaikat ovat sentään eri paikoissa. Peli on positiivisella tavalla sopivan lyhytkin speedrunnaajille, jolloin paatuneimmat veteraanit voivat yrittää mennä pelin lävitse A-arvosanalla, saaden tällöin mielenkiintoisia lisäasioita, kuten erään minipelin ja lisäaseita.

Nintendo kuusneloselle tehty porttaus on niin ikään aivan sama peli kuin pleikkarilla, mutta sisältää mm. RE3:een ja RE0:aan viittavia lappusia sekä ”esinesekoittajan”, joka vaihtelee mm. ammuksien ja parannusvälineiden olinpaikkoja.


RE2 tarjoaa samantapaista henkiinjäämiskauhua kuin ensimmäinen osakin, joissa kuljetaan vähillä varusteilla aavemaisen hiljaisilla käytävillä zombeja ampuen tai vältellen ja erilaisia pulmia ratkoen. Puzzlet ovat useimmiten eri avainten etsimistä tiettyihin oviin ja eri esineiden asettamista tiettyihin paikkoihin.


Peli on kontrollien osalta täsmälleen sama kuin edellinen osansa, mielipiteitä jakavaan tankkikontrolleihin palataan siis taas. Erikoisin uudistus ykköseen nähden on, kuinka hahmo kertoo jo liikkuessaan missä kunnossa hän on. Hyvässä kunnossa hahmo juoksee/hölkkää verkkaiseen tahtiin, kun taas haavoittuessaan kohtalaisesti alkaakin sitten pidellä vatsaansa ja pahimmassa tapauksessa suorastaan nilkuttamaan jolloin on hengenlähtö hyvin lähellä.


Mikäli kitiset yhä siitä, kun yläpadi liikuttaa hahmoa nenun osoittamaan suuntaan, sama se missä kamera on, niin N64-käännös tarjoaa vinkujille juuri sen mahdollisuuden mitä haluattekin, erittäin suurilla ”Saattepa sitä mitä tilasittekin”-kertoimilla. ”First Person”- kontrollit todistavat täydellisesti miksi kyseinen ohjaustapa on paljon paskempi kuin monien parjaama ”tankkiohjaus”.


Kuusnelosen versiota on suotavampaa pelata mielummin padin kuin tatin kautta, mutta se on lähinnä makukysymys. Padiin palatakseni...

Padi toki toimii, mutta Nintendon oma ohjain soveltuu pelaamisen huonosti: Liikkuvuus on kamalan tönkköä. Pelaaja pystyy liikkumaan ja kääntymään normaalisti, mutta kääntyminen juoksemisen aikana ei tule luonnistumaan sivistyneesti. Jos pelaaja haluaa kääntyä, hänen on pakko pysähdellä ja siitähän tulee sitten todella suuri ongelma kun yrittää pujotella useiden zombien keskeltä.

Tämän ongelman voi ratkaista kuitenkin kolmannen osapuolen ohjaimella retrobit 64- ohjaimella. Kestävämmän tatin lisäksi d-padissa ovat käytössä väli-ilmansuunnat. Suosittelen todellakin hommaaman sen ohjaimen tämän (ja muidenkin N64-pelien) pelaamiseen.



Graafiselta osa-alueeltaan peli on kaunistunut mukavalla tavalla sitten ykkösen, vaikka pohjimmiltaan näyttää melko samalta. Pelin välivideot on tehty hyvin ja poliisilaitoksen miljöö näyttää hyvinkin sen näköiseltä, että siellä on yritetty pitää zombeja aisoissa ja ykkösen puhtaus loistaa poissaolollaan.

Tosin ihmetyttää vielä se että mihin ne kaikki zombit ovat sittemmin hävinneet, ikkunoistako ovat kavunneet pois sitten kun syötävä loppui laitoksesta?


Usein on kuulunut pientä valitusta/ihmetystä kun hahmot heiluttelevat käsiään jopa CP-vammaistakin tiuhempaan tahtiin puhuessaan. Mutta ymmärtäisihän sen, kun suun liikehdintää on hahmojen pärstiin hankalaa asettaa, niin pitäähän hahmoille jotain eloa tuottaa. Mieluimmin heilumista, kuin seistään tönkkönä paikallaan…tästä eräänä esimerkkinä Silent Hill.


Pelin tutusta viholliskatraasta on tallella hyvinkin tutut zombiet ja sun muut möröt. Erityisesti ensimmäisellä pelikerrallaan purukalustoaan ja pitkää kieltään esittelevä ”Nuolija (Licker)” karmaisee melkoisesti. Zombeillakin on yllättävän paljon muuttuneempaa ja vaihtelevaa puvustoa, vaikka poliisilaitoksella on luonnollisena enemmistönä enemmän poliiseja kuin siviilejä. Toki jatkuvaan miesvaltaan nähden peliin on lisätty myös muutamia naispuolisia zombeja. Jos jotain pientä miinusta pitää antaa grafiikoista, niin sitten ehkä poliisilaitoksen tiettyjen sivutilojen puutteista, vessoja ei näy mailla halmeilla, eikä sen koommin juuri toimistojakaan. Vankikoppejakin löytyy pelistä vain pari hassua selliä, vaikka 1.5 versiossa sellejä olisi ollut paljon enemmän.


N64:n graffat vetävät hyvin vertoja PS-versioon, varsinkin Expansion Pakin avulla. Tietysti jotkin pienet yksityiskohdat näyttävät paremmalta toisessa versiossa, siinä missä toisessa ne ovat hivenen suttuisempia (molemminpuolin siis). Lopputuloksena jälki on pääpelin osalta melko tasaista, mutta täytyy silti antaa kehua siitä, kuinka sileämmältä N64-versio loppujen lopuksi näyttää. Tekniseltä osalta N64-versio pystyy hyvin kasassa, ottaen huomioon miten huonosti pleikkapelit yleensä porttautuivat kuusnepalle. Välivideoista yhtäkään ei ole menetetty, vaikkei jälki mitään kaunista ole. Tärkeintä sentään on, että kaikki välivideot löytyvät.





Ääninäyttely on ykkösen surkuhupaisaan näyttelyyn nähden suorastaan suurta parannusta parempaan päin, vaikkakaan ei tässäkään pelissä mitään Oscar-suorituksen veroisia keskusteluissa käydä. Ääninäyttely on hyvin selkeää ja äänet sopivat hahmoihin yllättävän hyvin, varsinkin poliisipäällikön lievä sekoaminen on tehty ääninäyttelyn osalta ihanan hyytävästi. Sinänsä kuitenkin tahattomana komiikkana ääninäyttelyissä tietyt vokaalit tuntuvat kuuluvan silloin tällöin aika erikoisina ”kiekaisuina":.

Esimerkkejä:

”…and it’s coming after mE!”
,”…mAkE him Payyy…”,
”Don’t you TrUst me?”

yms…

Eipä noissa sinänsä loppujen lopuksi haittaa ole, mutta jäävätpä repliikit paremmin mieleen, jos ei muuta. :lol:


Musiikki ja ääniefektipuolelta on myös osattu hoitaa homma hyvin kotiin. Sinänsä kyllä ikävöin ykkösestä tuttua Still Dawnia, mutta muut pelin väliefekti/musiikkikappaleet hoitavat asiansa tyylikkäästi. Tietyt ahdistavat musiikkistyget esim. erilaisten päiväkirjojen kohdilla hoitavat tunnelman hyvin omilta osiltaan. Hieman pientä moitetta voin kyllä hieman heittää ehkä askeläänistä, kun suurimmaksi osaksi kuulostaa siltä kuin hahmo kävelisi jatkuvasti ontolla lattialla, mutta onneksi äänet muuntuvat kätevästi aina siirtyessä matolle tai erityisesti lasinsirpaleiden päälle.

Pomotaistelumusiikeista ei pidä millään muotoa jättää kehumatta ”Malformation of G”:n useita eri versioita. Painostava ja sangen tyylikäs teema taisteluun entistä karmivammaksi muuttuvaa hirviötä vastaan.



Tämän pelin huonot asiat? Ensimmäinen asia, mikä mieleen tulee on helppous. Ammuksia jaellaan turhankin tiuhaan tahtiin, varsinkin N64-versiossa, ja erityisesti Leonin aseiden eri päivitykset tekevät aseista naurettavan tehokkaita, jopa pomovastuksia vastaan.

Toinen hieman ärsyttävä asia on kun yrität kulkea Clairella Sherryn kanssa tietyillä alueilla, niin Sherry-tyttö tuntuu hitautensa takia jäävän ärsyttävän usein paikoilleen kykkimään, minkä vuoksi tätä on todella usein palattava hakemaan takaisin.

Sitten tämä pelin loppuosio salaisessa labrassa… sinne vain mentiin, siellä piipahdettiin ja paikka posahtaa hevon helvettiin, tyystin ilman pelaajan vaikutusta. Loppuosio oltaisi voitu kirjoittaa ehkä hitusen paremmin, kun alkuosiossa asiat menivät niin hyvin nappiin.


Resident Evil 2 on loppujen lopulta kokonaisuudessaan silti himputin hieno peli. Ei ehkä yhtä haastava peli kuin mitä ensimmäinen RE, mutta kuuluu kuitenkin sarjan parhaimpiin osiin. Peli sisältää kätevästi kaikki tämän sarjan hienoimmat piirteet ja tunnelman Survival Horrorin osalta. Ainoa asia mitä jäin kakkosen kohdalta kaipaamaan on REmaken veroinen uusioversio, jota ei koskaan saapunut.
Kuusneloselle tai pleikalle? Hankkikaa vaikka molemmat, jos mahdollista, tai kokeilkaa Gamecubea. Tämä kuuluu kauhupelien kirjaston klassikkoihin.


4½/5 ja ”Gigsu suosittelee”-merkki.






...



Resident Evil 3: Nemesis (PsOne)


http://fc00.deviantart.net/fs70/f/2014/ ... 7ex8fs.jpg


”T...tääähdeet, täähdeet...”



Ei kahta ilman kolmatta.

On melkos hankalaa sanoa onko kolmosresku nyt sivuosa vai osana pääjuonta, koska se täyttää käytännössä molemmat paikat. Mikäli kuitenkin vielä muistan oikein, pelistä alun perin oltiin kyhäämässä ihan perus sivuosaa, mutta nro kolmonen taidettiin silti läntätä viime hetkessä peliin, tehden siitä osan pääjuonta. Pelin tarina kuitenkin on seuraava:


Jo kakkospelissä nähty Raccoon city joutuu T-viruksen aiheuttaman zombie-epidemian uhriksi, jolloin kaupunki joutuu karanteeniin, eikä sieltä päästetä ketään ulos toisia nakertelemaan. STARS-ryhmän entinen jäsen, Jill Valentine ei kuitenkaan tyydy jäämään kuolemaan kaupunkiin vaan päättää selviytyä. Kuitenkin Jill saakin huomata pian, että jokin seuraa tiiviisti hänen ja muiden STARS-jäsenten kannoilla ja tämä ”jokin” on yllättävän pysäyttämätön…



Ajallisesti peli sijoittuu ennen kakkosta, mutta päättyy lopulta kuitenkin kakkosen jälkeen. Peli on pohjaltaan hyvin samankaltainen kakkoseen nähden, mutta uutena uutukaisena peliin on lisätty hieman lisää pikkukivaa. Ensimmäisenä mainitaan, että tällä kertaa koko Raccoon City onkin kuljettavana eikä vain RPD:n asema. Toinen asia uutena ovat mahdollisuudet väistää hyökkäyksiä oikealla ajoituksella ja mahdollisuus tehdä uusia ammuksia. Kolmas ja ikimuistoisin asia peliin on tietysti Nemesis-hirviö.
Jo Resident evil 2:n loppuvaiheilla pelaajaa seurasi ahdistavasti Mr.X/T-00, jonka pohjalta Nemsku onkin suunniteltu, mutta Nemesis tekee roolinsa lievästi muistettavammin kuin mitä herra poplari ja jää kummittelemaan ensimmäisen tapaamisen jälkeen jokaisen pelaajan muistoihin.

Heti ensimmäisellä kerralla kun aloin taistelemaan Nemmyä vastaan, kuolin hutiloidessani jo kahdesta hyökkäyksestä, vaikka energiani olivat alussa aivan täysillä. Lisäksi Nemsku saattaa kantaa mukanaan järeää raketinheitintänsä, joka tekee hänen iskumahdollisuudet hetkellisesti heikoimmiksi mutta antaa toisaalta myös suuremman kantaman. Ihan kuin tämä kaikki ei riittäisi ollenkaan, Nemesis juoksee pelaajan perässä pahimmassa tapauksessa jopa ovien läpi siihen saakka kunnes pelaaja saa tämän eksytettyä. Nemesiksen voi kyllä pysäyttää, mutta vain väliaikaisesti, sillä tämä jahtaa pelaajaa taatusti koko pelin ajan hieman myöhemmin.


Kontrolleiltaan peli on identtinen edellisiin osiin, elikkä konkareille ”tankkiohjaus” tuskin tuottaa ongelmia. RE3:ssa portaita pitkin kiivetessään ei enää tarvitse painella x:ää ja kuten aikaisemmin mainitsin, iskuja voi nyt väistellä ja vihollisia ravistella irti itsestään.

Vaikka väistönamiskalla voi välttää jopa Nempun vaaralliset iskut, niin harmikseni joudun myöntämään, että en ikinä tiedä miten hitossa koko väistö suoritetaan. Hahmoni on väistänyt iskuja lähinnä tuurilla tai muilla sattumilla, kuin varsinaisella taidolla.




Ykkösreskusta tutut vaihtoehtomahdollisuudet tekevät vaihteeksi paluun: Voit vaikuttaa joihinkin pelin tapahtumiin ja vastaaviin. Esim. mennessäsi vaikka ensin jonnekin muualle tutkimaan tai valitessasi Nemesiksen hyökkäyksen aikana eri vaihtoehtoja, voit vaikuttaa pelin tiettyihin vaiheisiin ja välikohtauksiin. Nämä, jos mitkä lisäävät uudelleenpeluuarvoa.


Graafisesti peli on perus PsOne-linjaa ja menee melko lailla tasoissa kakkosen kanssa, mutta taas kerran hivenen kaunistetumpana. Zombeilla on nyt enemmän liikehdintää ja muutenkin enemmän erilaisia vaatetuksia. Myös naiszombeilla on enemmän eri vaatteita eikä vain mitään jatkuvia toppeja ja shortseja. Jillin ulkoasu on myös muuttunut hurjasti. Ykkösosan pidempi kampaus on muuttunut paljon lyhkäisemmäksi ja vaatetuksena hänellä on hutsahtava toppi ja polviin ulottuva hame, (joka mystisistä syistä onkin ollut kenties Jillin ikonisin vaatetus.). Toki Jillillä sentään on villapaita kiedottuna nätisti vyötäisillä, mutta uskoisin että yön kylmyydessä moisessa kevyessä vaatetuksessa saa muutakin kuin virustartunnan. Muutoksista puheenollen, Jillin ykkösosan kamalasta äänestä on päästy sentään lopulta eroon.


Kaupungin ympäristöt lehtikioskeista ravintoloihin on toteutettu kauttaaltaan törkeän hyvin. Paikat ovat yhtälailla levällään kuin voisi zombi-invaasiolta odottaa. Kaupungilla vaeltelevien hirviöiden lisäksi, vesiposti suihkuttaa vettä, rakennukset ovat liekeissä ja ihmiset juoksevat kaupungilla henkensä edestä.
Hienoin asia mitä muistan, on että tämä peli osaa aina tarjota jotain uudenlaista kokemusta: Välillä tulee bongattua joku uusi ihminen kadulta, joka yrittää juosta henkensä edestä karkuun tai bongattua joitain ihan eri vihollisia mitä aikaisemmin odotin.


Kaupunki on hieno paikka tutkia, mutta koko kyttälaitokselle meneminen on tehty lähinnä sillä perustein, että ”Jill menee kyttäasemalle, koska… Öööh….no siksi kun se on STARS-jäsen”. Haavoittunut Marvin-parkakin jätetään lojumaan lattialle ilman mitään järkevää syytä. Mikäs perkeleen rasisti Jill on olevinaan?






Äänipuolelta peli on sitä perinteistä keskitasoisen hyvää englanninkieltä, josta en nyt mitään järkyttävän huonoa pysty muistamaan. Ainakaan ääninäyttelyssä ei tullut havaittua samoja kiekaisuvokaaleja kuin mitä kakkosesta. Nemesis-hirviö se huutelee samaa ”Staarss…”:ia ja kuulostaa aina yhtä peevelin pelottavalta, unohtamatta tämän ahdistavaa tunnussävelmää. Pelin demovideon painostavan voimakas kappale sopi peliin aivan peevelin hyvin, miksi samaa kipaletta ei päästy kuulemaan sarjan muissa osissa.



...

Lopuksi vielä huonoja puolia, ensinnäkin mainitsen koko pelin ”Helppo”-vaikeustason.

Jumaliste, ”Kid-mode” tai ”For Action-Jonne’s” olisi osuvampi nimi. Heti pelin alussa Jilliltä löytyy näet tavara-arkusta aivan naurettavat määrät aseita. Olisin ymmärtänyt vielä alun rynnäkkökiväärin ja loputtomat mustenauhat kirjoituskoneeseen, mutta perhana, arkusta löytyy liki kaikki aseet peräti pistoolista magnumiin. Enää olisi pitänyt laittaa raketinheitin arkkuun, niin siinähän olisi kaikki, jotta pelistä ei irtoa mitään haastetta. Pelin ”Vaikea”- vaikeusaste vastaa taas enemmän Kakkosen Normalia kuin mitään kovinkaan vaikeaa. Aloittakaa suosiolla siis vaikeimman kautta.


Hyvä pelihän kolmosresku kuitenkin on, sitä en voi kiistää. Onhan peli turhan toimintapainotteinen, mutta kintereillä vainoava Nemesis luo oman ahdistavuuden tunteen pelkän ”tavara-arkulle takaisin vihollislaumojen läpi” juoksemisen lisäksi. Myös eri vaihtoehdot lisäävät uudelleenpeluuarvoa.
Ei vedä vertoja kakkoselle tai Remakelle, mutta on silti ihan kelpo ostos sarjan faneille.


4/5 ja ”Gigsu suosittelee”-merkki



”STARS!”

”Ääägh!”


...
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja -Zerials- » 08.09.2014 21:00

The Walking Dead Season 2

TellTale Games yllätti muutama vuosi sitten pelaavan kansan tekemällä viisi episodia sisältävän seikkailun, The Walking Deadin. TWD:n ykköskausi on rehellisesti sanottuna liikuttavin peli, mitä on tehty. Peli meni heittämällä minun TOP10-listalle eikä sieltä aio poistua. Minun on pakko sanoa, että TWD kuuluu jokaisen pelaajan yleissivistykseen. Etenkin niiden, jotka hakevat peleiltä upeaa, tunteikasta tarinaa. Tämä peli pesee The Last of Us:lla lattiaa.

No, nyt kun The Walking Dead Season 2 on ulkona ja läpäistynä, niin on aika arvostella peli. Odotukset Season 1:n jälkeen ovat korkealla.

Kakkoskausi jatkaa siitä, mihin ensimmäinen kausi loppui. Jäljelle jääneet selviytyjät jatkavat eteenpäin ja tapaavat uusia ihmisiä. Matkan aikana ei säästytä haavereilta ja draamaa on TellTalen peleille tyypilliseen tapaan. Pelithän, kuten moni tietää, pohjautuvat pitkälti hahmoihin zombi-invaasion aikana, mikä on vain raikas tuulahdus zombipeleihin.

Jokainen lause, jonka suustasi päästät, tulee vaikuttamaan peliin jollain tapaa. Kannattaa siis miettiä, mitä sanot. Dialogi ja ääninäyttelyt ovat pelien tasolla erinomaisella tasolla. Kun joku hahmoista suuttuu, se tuntuu. Oikeasti.

Peli koostuu pitkälti dialogista, Quick Time Eventeistä (tosin niitä ei ole paljoa) ja alueiden tutkimisesta. Pelillistä haastetta tältä ei kannata hakea ellei lasketa pelin monia haastavia valintoja. Pelillinen anti koostuu kakkoskaudella ehkä hieman enemmän dialogista, mitä ykköskaudella, mutta eipä se minua haitannut.

Graafisesti peli on sarjakuvamainen, joka sopii peliin hyvin, sillä pelihän pohjautuu sarjakuvaan. Realistinen menokin olisi kai sopinut peliin, mutta minusta tämä persoonallinen tyyli sopii todella hyvin.

Tästä pelistä on vaikea tehdä arvostelua. Juonesta ei oikeastaan halua sanoa sanallakaan ettei vain spoilaisi ketään ja peli on suht yksinkertainen: se nojautuu tunteisiin.

Sanoakseni pitää olla melkoinen kivikasvo, jos ei herkisty pelin lopussa. Tosin kakkoskauden loppu ei ollut niin rankka kuin ykköskauden. Tapahtumat jäivät nyt pahasti kesken ja kolmoskausi on tulossa. Enpä malta odottaa!

Kakkoskausi The Walking Deadista oli huikea, mutta ykköskauden taikaa se ei onnistunut rikkomaan. The Wolf Among Usin tämä voitti selvästi. Tunteikas peli kaikin tavoin ja varsin pelattavan arvoinen kokemus.

94/100

Tästä pelistä on vaikea olla pitämättä.
Ex: Crealz
Kuva
Avatar
-Zerials-
 
Viestit: 664
Liittynyt: 28.02.2014 10:57
Paikkakunta: Sitä ei moni tiedä...

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 13.09.2014 20:55

Alkunäytös:

Tervehdys taas kerran, tässä olemme taas minä sekä Gigs yhdessä tuumin hoitamassa tätä arvostelua. Ai kukako minä olen? Noh, kyllähän te tiedätte…
Kourallinen teistä tietää, kolme ääneni jo kuullut on
ja ainakin kolme, neljä tai lisää olen tavannut face to face, hyvä tavaton!

You know who.






Red Seeds Profile
aka
Deadly Premonition: The Director’s Cut (PC)


”Vislaa vaa’, hei vislaa vaa’. Njos sua vaara uhkaa, muista vislaa vaa’. Siis vislaa vaa’, mä tuun…”

Pankaas tekin vislaten. Tällä kertaa kahreksan bitin tahtiin!
Älkääkä lukeko kommentteja spoilujen varalta!



Tämä on varmasti yksi eriskummallisin pelikokemus ja aikaisemman pelisukupolven mielenkiintoisin peli, eikös niin Gigs? Peli jakoi jo ilmestyessään mielipiteet eri kriitikkojen suunnalta täysin kahtia. ”Paskin teos miesmuistiin” tai ”Paras peli koskaan”. Tavallaan molemmat osapuolet ovat täysin oikeassa. Minä ja Gigs otimme sitten tämän pelin työn alle ja… noh, lukekaa itse.


”FK… in the Coffee!”


Maailmalla on tapahtunut liki ritualistisiin piirteisiin menneitä murhatöitä, joiden ainoa yhteistekijä tahtoo olla murhapaikalta löytyneet punaiset siemenet. Greenvalen syrjäisessä, mutta muuten rauhallisessa pikkukaupungissa, eräs nuori neitonen löydetään metsästä kuolleena ja puuhun ripustettuna. Paikalle murhaa lähetetään tutkimaan FBI:n erikoisagentti, Francis York Morgan (sanokaa York, koska niin kaikki tekevät), jonka ”erikoisuutena” ovat seuraavanlaiset ominaisuudet:
Sauhuttelu ihan missä vain (tarkoitan sitä), ennusmerkkien löytäminen aamukahvien aikana, joidenkin mielestä pelottava hymy ja tapa keskustella mielikuvituskaverinsa, Zachin kanssa… siis ihan niitä tavanomaisia erikoisagentin piirteitä, niinhän Gigs?
Kun punaisia siemeniä löydetään murhapaikalta, on selvää että Greenvalen veriteolla on tapahtuneisiin murhiin jokin yhteys, ellei suorastaan jopa alkupiste. Paikalliset tarinat kertovat myös sateen aikana liikuskelevasta sadetakkiin pukeutuneesta kirvesmiehestä. Onko tarinassa jotain perää, siitä jää ottamaan selvää Agentti York!


Kaikki mahdolliset yhteläisyydet kulttisuosion saaneeseen Twin Peaks-sarjaan, ovat tarkoituksenmukaisia ja Gigsun mielestä Deadly Premonition on ytimekkäästi sanottuna ”Twin Peaks Japanilaisten visioimana, mahdollisimman länsimaisesti”.


Juuri niin, Gigs. Yorkin päivätyöt eivät kulu normaalisti vain murhapaikkoja tutkiskelemalla, vaan toisinaan hän päätyy ”Outolaan”, jossa kasvaa yhtenään epämääräisiä kasveja, kaikkialla on punaista ja erittäin friikkimäiset ”varjot” vainoavat Yorkia. Onko Yorkin sauhuissa jotain ylimääräistä kamaa, vai onko hän kirottu? Varjojen lisäksi York saa myös tietenkin pakoilla vaarallista sadetakkisurmaajaa, joka on kuin Resident Evil 3: Nemesiksen nimikkohirviötä tappavampi tuttavuus. Hei, sehän peli arvosteltiinkin äskettäin, hauska sattuma.

Koska surmaajia näkee vähän väliä ja erikoisia pikkukyliä harvemmin, niin mitäs pahaa olisi jos niiltä ennakkoon suunnitelluilta tapaamisilta kerran jos toisenkin myöhästyy?
Päätehtävien ohella ja muuna vapaa-aikanaan, York voi siis myös tutkailla Greenvalen ympäristöä ja jelppiä paikallista väkeä, johon mahtuu, Gigsun sanoin siis, kaikenlaista vipeltäjää.
Löytyy ensialkuun mm. patansa kanssa haahuileva mummeli, surun murtama äitiparka, uneton hauturi, todella huonoa asiakaspalvelua jakeleva bensa-aseman yrittäjä huorahtavan vaimonsa kanssa ja tietenkin Rock N Roll-henkinen lähikaupan pitäjä… Perkele, jos jossain olisi näin värikästä porukkaa, niin eikös semmoiseen paikkaan muuttaisi ilomielin, vai mitäs tuumit Gigs?



Mitäs nyt? Kerrotaan alkuun, mikä vitutti pelatessa niin mielettömästi? Mikä ettei!


Aivan niin, Eihän siitä pääse yli eikä ympäri: Peli oli niin tekniseltä toteutukseltaan, kuin porttauslaadultaan erittäin ala-arvoista jälkeä. Grafiikka ja animointijälki on jotain niin kehnoa, että olisivat voineet samalla vaivalla julkaista pelin pyörimään PS2:lla. Kaikki se vaiva saada Emilylle sitä sexympää pukua ja hänellä on bugien takia jumalattomat reiät vyötärön kohdalla. Tekstuurit ovat melko karmeat, käsien ja huulien liike eivät vastaa edes ihmisolentoja ja ruudunpäivitys…se vitutti myös minua. Mitä helvettiä hyötyy myös paikkakunnan nopeimmalla kärryllä, kun se liikkuu nopeammin mitä maailma usen ehtii latautua. Et liioitellut ruudunpäivityksen vaaroja, kun eräänkin kerran se talo materialisoitui aivan meidän niskaamme, liiskaten meidän molemmat!

Puusee-käännöstä piinasivat myös ne satunnaiset kaatuilut. Parhaimmillaan peli kaatui silloin kun lopetit peliä, paskimmassa tapauksessa kaatuminen iski sitten kesken pelin. Sitten vielä ne *itun lataustauot, jotka olivat ihan kaikissa mahdollisissa hetkissään täyttä kidutusta! Miten hemmetissä näin kehnon graffan lataaminen voi kestää näin tolkuttoman pitkään! Toki päivitysten myötä lataustauot putosivat aavistuksen verran, mutta eivät silti mielestäni riittävästi.

Oven avaaminen, autosta ulosastuminen, laatikon työntäminen tai valikkoon meneminen; kaikki tapahtuu niin maan perkeleen hitaasti, eikä prosessia saanut edes nopeutettua! Juoksin jok’ikistä hemmetin ovea päin kuin mikäkin moukka, jotta oven luokse ei olisi tarvinnut jäädä munimaan loppupäiväksi, eikä sitä karttaa todellakaan halunnut aina kaivaa valikosta asti esiin.



Aivan niin Gigs, ne viholliset…miten ihmeessä shibitomaiset kalmot on saatu tuntumaan näin laimeilta? Kuulostaa vain säälittävältä, kun kaikki möröt puhuvat samalla matalalla äänellä. Kyllähän sitä silloin tällöin tuli useampikin sormi suuhun, kun havaitsin ne penteleet ERITTÄIN nopeiksi, mutta en silti tuntenut oloani kovin pelokkaaksi näiden mörköjen läsnä ollessa. Eikö viholliskaartiin olisi voitu lisätä enemmän niitä tappajafogeleita ja helvetinhurttia? Voi perhana kun meinattiin saada slaagi, kun se jättikoira ilmaantui keskiyön jälkeen keskelle tietä! Se hengenpidätyskikka oli tosin ihan kätevä veto niiltä varjopenteleiltä paetessa. Sen avulla pääsi hyvin hyökkäämään selustasta.


Gigs, mikäli jotain on kehuttava ulkoasusta, niin se oli Yorkin parran kasvu ja vaatteiden ajoittainen likaantuminen: Huomaa kuinka kauan aikaa on mennyt tutkimuksissa, eikä samoja kuteita tarvitse jatkuvasti käyttää. Tosi päheetä, myönnä pois. Kivaa myös, että porukka kulki liki reaaliajassa paikasta toiseen kellonajan mukaan.



Kontrollipuoli tahmasi monille kauhupeleille tuttuun tapaan, kun ampuessa jalat naulautuvat kiinni lattiaan ja tähtäys ei ollut kohdillaan edes hiiriohjauksen avulla. Autolla ajamistakin on liki mahdotonta sanoin kuvata, sillä auton liikkumista ne nelirenkaiset tönkkövaunut eivät todellakaan imitoineet. Auton kääntäminen on yhtä helvettiä ja ympäristön liki kaikki mahdolliset superkitkalla voidellut esineet pysäyttävät vauhdin miltei tyystin.

Lisäksi paikallisista poliisikärryistä löytyy tämän maailmankolkan pienin bensatankki. Monat kerrat jäätiinkin tien päälle kun löpö loppui myötänään. Hehheh, oli sheriffillä varmasti hauska ilme naamallaan kun huomasi kuinka monta virka-autoa saimme romutettua.
Sitten se kalastus, Wouh boy…en edes tiennyt, että kalojen narraaminen vastaa onnenpyörän pelaamista näinkin kirjaimellisesti.


Ja totta turiset, Gigs! Mikäli vielä aikaisemmin en vihannut Quick Time Eventejä, niin sadetakkisurmaajalta paetessani, QTE:t saivat minut liki murhanhimoiseen raivoon. Reaktioaikaa oli aina vähän päälle sekunti, väistönapit olivat usein ECFRD ja mikäli se vitun lihasmuisti sai painamaan väärää nappia, niin tuli kirvestä kalloon ja koko paska piti aloittaa alusta. Vittusaatanaperkeleenmulkkukyrpä ja Billerin sarjikset yhdessä Jari Peltosen kanssa samassa löysässä ripuliläjässä! PC-kontrollien kyhääjän on täytynyt olla minuakin pahempi sadisti. Toisaalta, kuka tahansahan haluaa mieluummin olla ässä kuin ämmä, eikös niin Gigs?



Petyin myös lievästi kun havaitsin, että monilla sivuhahmoilla ei ollutkaan mitään tärkeää roolia tarinan kannalta. Näin ollen monet sivutehtävät pääjuonen ulkopuolelta tuntuivat sen vuoksi jokseenkin turhilta. Ei siinä, ettenkö olisi tykännyt moneen eri suuntaan vaihtelevista sivumissioista, mutta se roolimitättömyys vaan loukkasi niiden kaikkien muiden hahmojen olemusta tyystin. Kaikki se vaiva, joka käytettiin koko paikan avainhenkilöihin… voivoivoi…



Pahimmat, aina selvästi nähtävillä olevat ongelmat olivatkin sitten siinä. Nyt varmaan jopa sinäkin mietit, ”Voiko tämmöinen peli enää mitenkään pelastaa mainettaan?”
Kuten jo kerran lohkaisin, pelistähän irtoaa ihan mielettömät inspikset!

Se, mikä hävitään tekniseltä toteutukseltaan, voitetaan kuitenkin tyylillä takaisin kunnianhimoisella, erittäin oudolla miljööllä ja mielenkiintoisella, vieläkin oudommalla tarinalla. Mikäli vain omaa eläytymisen lahjan meidän tavoin ja kykenee katsomaan asiaa pintaa syvemmältä, peli tarjoaa kidutukseensa nähden sangen paljon nautittavaa.



Sanoinko sinulle muuten Gigs, että Fransis York Morgan on varmaan kaikkien aikojen mielenkiintoisin päähenkilö videopeleissä pitkiin aikoihin. Tämän pakkomielteet kahviin ja leivoksiin työn ohessa ovat vain niin rakastettavia piirteitä. Yorkin kanssa, kahvikeskuteluista ei tule koskaan tylsiä. Sitä tosin en kässää, mitä ihmettä porukka Yorkin niin karsastaa, itse näen saman virneen peilistä miltei päivittäin. Eikös niin, Gigs? (Virn!) ;)


Eräs kiitettävä piirre pelissä oli myös sen esittämät ”Tapahtunut aikaisemmin”-tiivistykset aina chaptereiden välissä tai ladatessa. Näin homma tuntui enemmän tv-sarjamaiselta ja jeesasi, jos viime pelistä sattui kulumaan pidempi tovi.

Vaikka välikohtaukset NÄYTTÄVÄT rumilta, niin tavoiteltu FIILIS kuitenkin säteilee silti kriittisen katseen ohi, eikös niin? Autolla ajaminen itsessään olisi todella tylsää, mikäli pelistä ei löytyisi mm. Yorkin ja Zachin niin mielenkiintoisia keskusteluja elokuvahistoriasta. Herralta löytyy paljon pikkutriviaa elokuvahistoriasta, siinä missä meiltä irtoaa pikkutriviaa videopeleistä.

Muutoinkin kaupungin kaikkien värikkäiden ihmisten tarinat olivat myös mielenkiintoista seurattavaa ja ne pelin parit hyvin vähäiset nyyhkyhetket oikeasti toimivat yllättäen hyvin. esim. se, miten surunsekaisena se surmatun neitosen äiti oli, tuntui oikealla tavalla epämukavalta kokemukselta...naisparka. :(


Välikohtaukset eivät tietenkään tuntuisi läheskään niin viihdyttäviltä ilman pelin mielenkiintoista soundtrackia. Kahvittelun ja muun rennon jutustelun ohella kun aletaan mennä vislaten (Life is Beatiful), sitä tuntee itsekin rennon fiiliksen sisimmissään. Sillä usko pois, Gigs, se biisi ja fiilis eivät lähde päästä pois millään! Myös pelin prologivideopätkän Greenvale (Vocals) on eriskummallisuudessaan erittäin tunnelmallinen ja omaperäinen avausbiisi. Sadetakkisurmaajan tunnussävelmä on myös ikimuistoisen painostava sävelmä. Aina sen kuullessani, olin jo pinkaisemassa juoksuun…

”NÄEN SINUT!”…hahhahhaa, menit taas halpaan! Mutta voi, kun se Amazing Grace on niin tylsä biisi...miksi sitä ylipäätään halutaan soittaa kenenkään hautajaisissa?

Ja voi, kyllä totta turiset taas Gigs. Mikäli pitää mainita ihan kreisi musiikkiesitys, niin kuvittele mielessä hetki, jossa jahtaat koiraa ja taustalla soi jotain japanipopin ja espanjankielen (?) sekasoppa. :P
Sitä Ushahin auton musiikkia en tosin tajunnut: ”Fakin insekts fakin insekts fakfakin insekts… ” siis mitä helvettiä?!



Jos pitää mainita yksi erittäin onnistunut hetki visuaalisuuden ja musiikin yhdistelmässä, niin se on tietenkin se ajojahti sateessa jalan, useiden varjojen spawnatessa kadulta samalla kun itse vain juoksen kohteeni perässä väsymättömänä… se hetki pitää vain itse kokea, jotta tajuaa.


Ytimekkäästi tiivistän pelin seuraavasti:

“Sysiruma, sekä ohjaukseltaan tönkkö, mutta silti mielenkiintoinen ja outo
Täys’paska, vai omaperäinen kulttiklassikko peli tää onko?
Itse asiasta selvää ottakaa, sen kun suht halvalla saa
Tulkaaten sitten sanomaa’ diggaaks, vai viettekö saunan taa?”

Näin sanoo, Herra Gigante.




Nytpä näin lopuksi on hyvä ottaa vähän ruutiteetä ja laittaa siihen makeuttimeksi steviaa.
Ryyst…No voi perhana, nyt tippu tippanen näppäimistölle ja just vielä numeronäppäimille!

Hetkonen… tippa meni nelosen ja vitosen väliin... vaiko vähän enemmän vitosen suuntaan?

Neljä…ja viisi??

hmmm… Ruutitee (Gunpowder tea) ja Stevia?... Gee ja Äs?

4/5 ja ”Gigsu Suosittelee” ?

Niinpä tietenkin! Tee se ei petä koskaan!
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 10.10.2014 19:13

Loka-marraskuu on aikaa, joten pitäähän sitä yrittää Giganttisten Kalmokekkereiden merkeissä pyhittää kauhuviihteelle muutamia arvosteluja. Ajattelin uudelleenrestaroida vähän jotain vanhaa kamaa esiim, tai ainakin sitä matskua jota vanhan foorumin raunioista sain pelastettua.
Nyt kuitenkin pienen musikaalin hengessä laitetaan tämäkin arvostelu pystyyn.

Kaivakaapas esille jokin Ghosbusters-teema, vapaavalintaisena versiona. Miksauksia siitä klassikosta kun löytyy ihan pirusti.


(Tiditiditidi, titititii-di
Tiditiditidi, titititii-di
Haamujengi!
Tititiidi-dyy)

Kotonas’ öisin jotain hämärää tapahtuu.
Kuka hätiin kutsutaan?
Haamujengi!
Seinäs öisin verellä tahrautuu ja huutoi’ kaikuu.
Kuka hätiin kutsutaan?
Haamujengi!

(Tiiditiiditiidi tittitidi
Tiiditiiditiidi tittitidi!)

Aaveita pelkää emme!
Aaveita pelkää emme!


Kun jokin likka suoraan töllöttimestä sua kohti nilkuttaa
Kuka hätiin kutsutaan?
Haamujengi!
Joku näkymätön friikki sänkyys’ ihan ykskaks uinahtaa!
Siis kuka paikalle kutsutaan?
Haamujengi

Vegeta-geta-geta-geta-
geta- geta!
Whoooo!

-Hiiteen siitä Nappan haamu!

Mörköjä kammoa emme!
Örkkejä kammoa emme!

Kuka hätiin siis?
Haamujengi!

Ongelmas’ kanssa et ny’ yksin jää, puhelin kouraan vaan ja kutsu paikalle tiimi tää!
Kuka?
No Haamujengi!
...



Ghostbusters: The Video Game (Wii)

"Bustin' makes me feel good!"

Itsekin kuulun Ghostbusters-fanikuntaan, kuinkas muuten. Tosin myönnettäköön, että mielenkiintoni lähti ensin Extreme Ghostbusters sarjasta ja vasta sen jälkeen alkuperäisen elokuvan näkemiseen. Mutta samapa tuo. Mikä onkaan siistimpää kuin poppoo sädettämässä kummituksia ja muita ektoplasmamörköjä?
- Älkää vastatko kysymykseeni, vaan siirrytään itse arvosteluun.

Virittäkää siis ne luvattomat hiukkaskiihdyttimenne, älkää antako säteen virtausten mennä ristiin ja loikatkaa mukaan Ecto-ykköseen!




Pelin tarina jatkuu muutama vuosi Ghostbusters kakkosen tapahtumien jälkeen. Vanha kopla, Egon, Ray, Venkman ja Winston ovat kehissä ja vahvistuksena pelaaja pääsee nimettömäksi kokelaaksi testaamaan ryhmän uusia varusteita. Vehkeet pitää näet olla kuosissa, jotta koko poppoo ei pamahda New Jerseyihin asti. Kuinka ollakaan, paranormaalien ilmiöiden määrä on taas nousussa siinä määrin, että vanha tuttu, vaahtokarkkimieskin tallustelee kaupungin kaduilla. Jotain outoa on taas tekeillä ja tilanne on ratkaistava keinolla millä hyvänsä, vaikka ärsyttävä ympäristöministeriön Peck yrittää tunkea kapuloita rattaisiin...



Ghostbusters: the Video Game on niin ikään kuin rakkauskirje leffan faneille, sillä kaikenlaista pikkukivaa kahdesta edellisestä leffasta esiintyy pitkin peliä kiitettävinä määrinä. Myös alkuperäisen elokuvan pääpoppoo hoitaa ääninäyttelypuolen, joten leffafanien on syytäkin olla iloissaan.


Peli on jaettuna kouralliseen kenttiä, jotka puolestaan ovat jaettuna muutamiin lyhyempiin tasoihin. Kummitusjahti vie lävitse parin uuden kentän lisäksi muutamiin elokuvasta tuttuihin maisemiin, kuten leffasta tuttuun kirjastoon, jonka asuttamalla kirjastokummituksella on nyt tarinan kannalta huomattavasti suurempi rooli.

Kummitusten ja muiden paranormaalien ilmiöiden muodostamat mörköjen pyydystäminen tapahtuu pitkälti elokuvia mukaillen. Sädetä kummitusta protonipakilla, väsytä sitä sitten ja korjaa talteen kummitusansalla. Yksinkertaista, mutta vaatii samalla hieman taitoa. Haamujengiläiset hoitavat pelin aikana toisinaan myös tekoälykaverin virkaa, melko odotetuin lopputuloksin...
Eiväthän AI-kamut hengissä kauaa säily, mutta auttavat sentään sinut/muut takaisin jaloilleen, jos hassusti sattuu käymään. Samalla he osaavat vetää hyvn haamujen huomion itseensä.

Haamujengin tulokkaalle siunautuu pelin edetessä protonipakin lisäksi muitakin kapistuksia, kuten PKE-mittari sekä lasit, haulikkoa vastaava shokkipaukutin ja GB2:sta tuttu (ja sangen laimea) limanheitin, jolle keksitään ennakkoluuloista huolimatta sangen paljon käyttöä puzzlenratkonnassa.

Haamujen höykyttämisen lisäksi ratkotaan myös jonkinasteisia pulmia ja muita vastaavia. Koska peli on pitkälti putkea, eksyminen on liki mahdotonta, mutta PKE-laseja tarvitaan kuitenkin muutamien paljaalle silmille näkymättömissä olevien asioiden löytämiseen. Linkoamalla limat pitkin poikin seiniä, voi näkymättömien tavaroiden esiintuomisen lisäksi ladata positiivisesti tärkeää irtaimistoa tai esteitä, jolloin nämä voi liikuttaa säteen avulla muualle. Shokkipaukuttimen avulla kaiken saa nopeasti paskaksi ja tämän staasisäteellä voi pysäytellä joitain liikkuvia kohteita sekä vihollisia.

Haamujengin ei tarvitse olla huolissaan, jos arvokiinteistössä sattuu työn tiimellyksessä vähän…vahinkoja, koska kaupunki korvaa kyllä kaikki vahingot! Peli muutenkin rohkaisee paikkojen rikkomista, koska jotkin taidesivut kummitusoppaasta ovat usein piilotettuina irtaimistoon.
Mikään ei olekaan myös niin hauskaa kuin kirjoittaa säteellä seinille, semmoisia viestejä. ”ASS”, ”SHIT” ja ”FUCK”.
Hyst! En se minä ollut, kummitusten viestejähän nämä ovat. :?

Harmi vaan, että pelissä (ainakaan Wii-versiossa) ei ole vaarana saada säteitä menemään ristiin. Olisi tuonut hivenen oman haasteensa kummitusjahtiin, vaikka meno pysyy kiitettävän vaihtelevana läpi pelin.

Kontrollipuolesta erittäin lyhyesti: Tähtäys kyllä itsessään toimii, kuten myös varusteidenvaihto. Toisinaan kuitenkin tietyt heilahdusliikkeet eivät aina rekisteröidy kunnolla ja B-nappia on välillä epämukavaa pitää pohjassa kun pitäisi naarata haamua kohti ansaa ja heilutella kapulaa. Varusteet vaihtuvat kyllä lennosta, mutta eikö noita laseja olisi voinut yksinkertaisesti käyttää muiden kalusteiden kanssa, ilman jatkuvaa vaihtelua?

Äänipuoli hoitaa asiansa hyvin. Leffan tuttu tunnussävelmä löytyy ja taustamusiikeista löytyy se yleisesti oikealla tavalla ”aavemainen” tunnelma elokuvien henkeen. Löytyyhän pelistä myös pari säikyttely-raitaa, jotka saivat allekirjoittaneen hetkeksi säpsähtämään. Ainoa ongelma äänipuolessa on välivideoiden dialogin määrä, jota tykitetään kuin thompsonin piipusta siihen malliin, että kaikkea ei mitenkään ehdi kuunnella saati lukea kerralla.



Minulla ei ole mitään henk. kohtaisesti Wii/Ps2-versioiden piirrosmaisia hahmomalleja vastaan. Tekevät vain hahmoista persoonallisia. Sen sijaan peli ansaitsee huutia teknisen osan pikkuvioista. Huulisynkka on paikoitellen erittäin huonoa ja animaatiot tökkivät välividoissa kiusallisesti. Yhden kerran peli sattui näyttämään hahmot liikkumassa hetken aikaa vihreää taustaa vasten! Muutenkin välivideoissa jälki tuntuu melko laiskalta. Pelaajan hahmo ei esiinny välivideoissa lainkaan, eikä peli ota lainkaan huomiota pelaatko tyttö- vai poikahahmolla. Kutsuvat sinua vain muodossa ”He” ilman sen kummempaa. Pelihahmo muutenkin katoaa aina välivideoiden aikana olemattomiin ja ilmaantuu sitten taas esiin videon loputtua erittäin tökerösti.

Mutta sitten niihin positiivisiin asioihin: Kummituksia ja mörköjä löytyy pitkin peliä kiitettävä määrä. Löytyy vanha tuttu Slimer, vaahtokarkki-mies, kirjaston harmaa neiti, kirjoista kasautunut golem, kolikkopelistä syntyviä kuvajaisia, printteripaperi-otuksia ja monia muita möllejä. Samalla saamme tyydyttävän vastauksen siihen, miksi osa aaveista muistuttaa paikoitellen avaruusolentoja kuin humanoidia.



Sitten niihin huonoihin puoliin: Muutamia edellä mainittuja heikkouksia lukuun ottamatta, mitään oikeasti huonoa pelissä ei sitten oikein ilmene. Alun opastaminen ja kädestä pitäminen katoaa melko nopeasti ja kentät ovat ihan paseelin mittaisia.
Ainoa huonoksi puoleksi jäävä asia on vain se, että peli ei kaikesta huolimatta ole sillä tavalla ”loistava”, kuten Haamujengi ansaitsisi. Se on vaan parhaimmillaan ”Hyvä” ja monin paikoin lähinnä ”Kiva”.


Tiedä nyt onko se ”realistisempi”-versio GB:stä nyt miten parempi, mutta suosittelisin leffan faneja kokeilemaan mieluummin sen, mikäli kiinnostus tätä peliä kohtaan mitenkään heräsi. Huono tämä peli ei missään nimessä ole, varmaan paras Ghostbusters-peli, mitä tulemme koskaan saamaan (leffapoppoolla ainakin), mutta olisi peli silti voinut olla vielä vähän parempi.
On kuitenkin iloa nähdä juonellisesti ja lopputuloksen kannalta näinkin hyvä lisenssipeli. Meille faneille Ghostbusters-videopeli on lähin vaihtoehto Ghostbusters 3:lle, joten olkaamme iloisia siitä.


3+/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Seuraava

Paluu Muut pelit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa