Re: Peliarvostelut
Lähetetty: 06.08.2017 12:24
"Fly me to the moon, Let me play among the stars..."
To The Moon (PC ja kaikenkarvaiset älyluurit)
Ihan ensimmäisenä meikän on pakko tokaista, että To The Moonia, ei voi luokitella ”peliksi”, vaan enemmän visuaalisena novellina, jossa pääpuoli on lähinnä tarinassa ja sen seuraamisessa kuin pelaamisessa.
Jonkinasteisessa tulevaisuudessa tiede on kehittänyt keinon, jolla ihmisen muistoista voi luoda keinotekoisen simulaation. Muistojen selaamisen lisäksi on mahdollista myös manipuloida menneitä muistoja luodakseen kokonaan uuden kokonaisuuden. Koska nämä keinotekoiset valemuistot voivat mennä pahasti ristiriitaan oikeiden muistojen kanssa, mahdollisuus muistikäsittelyyn sallitaan vaan ns. ”viimeisenä toiveena” kuolinvuoteella makaavilla ihmisille, jotka haluaisivat saada haavensa toteutettua edes näennäisesti.
Tarina keskittyy tiedemiesparin Evan ja Neilin keikkaan, toteuttaakseen Johnny nimisen vanhan miehen viimeisen toiveen, ”päästä kuuhun”. Koska ikälopun Johnnyn muistot ja tämän haaveen pohjat ovat erittäin hämärän peitossa, joutuvat Eva ja Neil tekemään pientä matkailua kuolevan miehen aikaisempiin muistoihin.
Ja ei, pelistä ei löydy mitään salaista ”oikeaa lopetusta” saati mitään suurempaa mysteeriä, jonka esiin saamiseksi pitää tonkia kaikki mahdolliset paikat lukuisia kertoja, vaan kaikki oleellinen selviää pelaamalla (paitsi ehkä loppustigneri). Jokainen päättäkööt itse pitääkö tätä hyvänä vaiko huonona ratkaisuna.
”Pelin” ensimmäinen näytös toimii enimmäkseen Johnnyn muistoista toiseen pomppimisessa vanhuusiästä lapsuuteen erillisten ”mementojen” etsimisessä. Tämä onkin yksi harvoista hetkistä, jotka vielä voisi luokitella ”pelilliseksi” sisällöksi ennen kuin meininki muuttuu tarinavetoisemmaksi. Harmi vaan että alkupään muistomatkailu sisällöllisesti melko yksitoikkoista ja itseääntoistavaa kuljeskelua. Silloin tällöin Tohtorit, Eva ja Neil heittävät vuorollaan joko populaariviittauksia tahi sitten kuittailevat muuten vaan Johnnyn elämänvalintoja sarkastiseen sävyyn.
Vähän kuin palaisi Häräntappoaseen lukemiseen, missä protagonistin loputon urputus ja valitus on vaan korvattu kahdella satunnaisella kuittailijalla, joka joko toimii tahi sitten tuntuu vaivaannuttavalta...
Mikäli jossain osiossa ”peli” loistaa mielettömästi, niin musiikkipuolessa. Tunnelma viestittyy musiikin osalta onnistuneesti ja kehuttavimmat kipaleet ovat omalta osaltani ”For River” ”The Bestest Detectives” ja ”Take Me Anywhere”.
Pelilliseltä anniltaan turhan vaisu, mutta nyyhkytarina ja soundtrack ovat kyllä ihan hyvää matskua. Tämä sisältö vaan olisi ollut kiintoisampaa seurattavaa vaikkapa sarjiksena, animaationa tahi vastaavana, muttei yksinään pelinä. Loppupiikin ja minisoodien perusteella Evan je Neilin tarinaan olisi tulossa vielä jatkoa, mutta itselleni ei pahemmin jäänyt järin suurta innostusta jatkon odottamiseen. Yhden kerran tarinaan viitsii paneutua, mutta siihen se sitten tod. näk. jääkin.
Mikäli haluatte rahallisesti tukea studiota, niin ostakaa vaikka ”pelin” soundtrack.
3/5
To The Moon (PC ja kaikenkarvaiset älyluurit)
Ihan ensimmäisenä meikän on pakko tokaista, että To The Moonia, ei voi luokitella ”peliksi”, vaan enemmän visuaalisena novellina, jossa pääpuoli on lähinnä tarinassa ja sen seuraamisessa kuin pelaamisessa.
Jonkinasteisessa tulevaisuudessa tiede on kehittänyt keinon, jolla ihmisen muistoista voi luoda keinotekoisen simulaation. Muistojen selaamisen lisäksi on mahdollista myös manipuloida menneitä muistoja luodakseen kokonaan uuden kokonaisuuden. Koska nämä keinotekoiset valemuistot voivat mennä pahasti ristiriitaan oikeiden muistojen kanssa, mahdollisuus muistikäsittelyyn sallitaan vaan ns. ”viimeisenä toiveena” kuolinvuoteella makaavilla ihmisille, jotka haluaisivat saada haavensa toteutettua edes näennäisesti.
Tarina keskittyy tiedemiesparin Evan ja Neilin keikkaan, toteuttaakseen Johnny nimisen vanhan miehen viimeisen toiveen, ”päästä kuuhun”. Koska ikälopun Johnnyn muistot ja tämän haaveen pohjat ovat erittäin hämärän peitossa, joutuvat Eva ja Neil tekemään pientä matkailua kuolevan miehen aikaisempiin muistoihin.
Ja ei, pelistä ei löydy mitään salaista ”oikeaa lopetusta” saati mitään suurempaa mysteeriä, jonka esiin saamiseksi pitää tonkia kaikki mahdolliset paikat lukuisia kertoja, vaan kaikki oleellinen selviää pelaamalla (paitsi ehkä loppustigneri). Jokainen päättäkööt itse pitääkö tätä hyvänä vaiko huonona ratkaisuna.
”Pelin” ensimmäinen näytös toimii enimmäkseen Johnnyn muistoista toiseen pomppimisessa vanhuusiästä lapsuuteen erillisten ”mementojen” etsimisessä. Tämä onkin yksi harvoista hetkistä, jotka vielä voisi luokitella ”pelilliseksi” sisällöksi ennen kuin meininki muuttuu tarinavetoisemmaksi. Harmi vaan että alkupään muistomatkailu sisällöllisesti melko yksitoikkoista ja itseääntoistavaa kuljeskelua. Silloin tällöin Tohtorit, Eva ja Neil heittävät vuorollaan joko populaariviittauksia tahi sitten kuittailevat muuten vaan Johnnyn elämänvalintoja sarkastiseen sävyyn.
Vähän kuin palaisi Häräntappoaseen lukemiseen, missä protagonistin loputon urputus ja valitus on vaan korvattu kahdella satunnaisella kuittailijalla, joka joko toimii tahi sitten tuntuu vaivaannuttavalta...
Mikäli jossain osiossa ”peli” loistaa mielettömästi, niin musiikkipuolessa. Tunnelma viestittyy musiikin osalta onnistuneesti ja kehuttavimmat kipaleet ovat omalta osaltani ”For River” ”The Bestest Detectives” ja ”Take Me Anywhere”.
Pelilliseltä anniltaan turhan vaisu, mutta nyyhkytarina ja soundtrack ovat kyllä ihan hyvää matskua. Tämä sisältö vaan olisi ollut kiintoisampaa seurattavaa vaikkapa sarjiksena, animaationa tahi vastaavana, muttei yksinään pelinä. Loppupiikin ja minisoodien perusteella Evan je Neilin tarinaan olisi tulossa vielä jatkoa, mutta itselleni ei pahemmin jäänyt järin suurta innostusta jatkon odottamiseen. Yhden kerran tarinaan viitsii paneutua, mutta siihen se sitten tod. näk. jääkin.
Mikäli haluatte rahallisesti tukea studiota, niin ostakaa vaikka ”pelin” soundtrack.
3/5