Sivu 5/9

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 06.08.2017 12:24
Kirjoittaja Gigante
"Fly me to the moon, Let me play among the stars..."


To The Moon (PC ja kaikenkarvaiset älyluurit)


Ihan ensimmäisenä meikän on pakko tokaista, että To The Moonia, ei voi luokitella ”peliksi”, vaan enemmän visuaalisena novellina, jossa pääpuoli on lähinnä tarinassa ja sen seuraamisessa kuin pelaamisessa.


Jonkinasteisessa tulevaisuudessa tiede on kehittänyt keinon, jolla ihmisen muistoista voi luoda keinotekoisen simulaation. Muistojen selaamisen lisäksi on mahdollista myös manipuloida menneitä muistoja luodakseen kokonaan uuden kokonaisuuden. Koska nämä keinotekoiset valemuistot voivat mennä pahasti ristiriitaan oikeiden muistojen kanssa, mahdollisuus muistikäsittelyyn sallitaan vaan ns. ”viimeisenä toiveena” kuolinvuoteella makaavilla ihmisille, jotka haluaisivat saada haavensa toteutettua edes näennäisesti.

Tarina keskittyy tiedemiesparin Evan ja Neilin keikkaan, toteuttaakseen Johnny nimisen vanhan miehen viimeisen toiveen, ”päästä kuuhun”. Koska ikälopun Johnnyn muistot ja tämän haaveen pohjat ovat erittäin hämärän peitossa, joutuvat Eva ja Neil tekemään pientä matkailua kuolevan miehen aikaisempiin muistoihin.


Ja ei, pelistä ei löydy mitään salaista ”oikeaa lopetusta” saati mitään suurempaa mysteeriä, jonka esiin saamiseksi pitää tonkia kaikki mahdolliset paikat lukuisia kertoja, vaan kaikki oleellinen selviää pelaamalla (paitsi ehkä loppustigneri). Jokainen päättäkööt itse pitääkö tätä hyvänä vaiko huonona ratkaisuna.


”Pelin” ensimmäinen näytös toimii enimmäkseen Johnnyn muistoista toiseen pomppimisessa vanhuusiästä lapsuuteen erillisten ”mementojen” etsimisessä. Tämä onkin yksi harvoista hetkistä, jotka vielä voisi luokitella ”pelilliseksi” sisällöksi ennen kuin meininki muuttuu tarinavetoisemmaksi. Harmi vaan että alkupään muistomatkailu sisällöllisesti melko yksitoikkoista ja itseääntoistavaa kuljeskelua. Silloin tällöin Tohtorit, Eva ja Neil heittävät vuorollaan joko populaariviittauksia tahi sitten kuittailevat muuten vaan Johnnyn elämänvalintoja sarkastiseen sävyyn.

Vähän kuin palaisi Häräntappoaseen lukemiseen, missä protagonistin loputon urputus ja valitus on vaan korvattu kahdella satunnaisella kuittailijalla, joka joko toimii tahi sitten tuntuu vaivaannuttavalta...

Mikäli jossain osiossa ”peli” loistaa mielettömästi, niin musiikkipuolessa. Tunnelma viestittyy musiikin osalta onnistuneesti ja kehuttavimmat kipaleet ovat omalta osaltani ”For River” ”The Bestest Detectives” ja ”Take Me Anywhere”.


Pelilliseltä anniltaan turhan vaisu, mutta nyyhkytarina ja soundtrack ovat kyllä ihan hyvää matskua. Tämä sisältö vaan olisi ollut kiintoisampaa seurattavaa vaikkapa sarjiksena, animaationa tahi vastaavana, muttei yksinään pelinä. Loppupiikin ja minisoodien perusteella Evan je Neilin tarinaan olisi tulossa vielä jatkoa, mutta itselleni ei pahemmin jäänyt järin suurta innostusta jatkon odottamiseen. Yhden kerran tarinaan viitsii paneutua, mutta siihen se sitten tod. näk. jääkin.


Mikäli haluatte rahallisesti tukea studiota, niin ostakaa vaikka ”pelin” soundtrack.


3/5

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 24.08.2017 10:02
Kirjoittaja PT2
Persona 5 - Linkki

Kauan meni kirjoittamiseen, mutta kauan meni pelaamiseenkin.

"Yhteenvetona arvostelusta kuitenkin on; jos mietit minkä pelin ostaisit seuraavaksi, osta Persona 5."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 10.09.2017 01:13
Kirjoittaja PT2
Sundered: Linkki

"Sundered on kuitenkin hyvä ja mielenkiintoinen 2D-peli, jossa eniten häiritsevät sen yksinkertainen, sekava ja epäreilu taistelu, sekä samojen alueiden koluaminen. Pelin pomotaistelut ja varsinkin niiden tyyli ovat kuitenkin selkeitä valttikortteja erottamaan sen muista vastaavista peleistä."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 07.10.2017 09:56
Kirjoittaja Gigante
Cellar (PC)

"Oh!
You can tell a dirty story in the old conservatory,
But don't go in the basement!
You can make a scene on the mezzanine,
But don't go in the basement!
You can fill yourself with static with the ghosts up in the attic,
But don't go in the basement!
You can light yourself a torch on the old front porch,
But don't go in the basement!"



Pienimuotoinen indiekauhupeli Cellar pyrkii tuomaan mieleen niitä muistoja lapsuudesta kun kellari tai muu pimeä paikka oli helkkarin pelottava paikka.

Pikkutyttö Lily herää eräänä iltana, havaitakseen että hänen piraattinallekarhunsa ei ole enää vierellään. Lily nappaa lyhdyn mukaansa ja lähtee nallea etsimään, mutta jäljet vievät kuitenkin suoraan pimeään, pelottavaan kellariin jossa asuu myös suurikokoinen ilkeä mörkö...


Lilyn matka nallekarhunsa perässä vie hänet läpi kahdeksan lyhyen tason, joista jokainen lisää matkan varrelle uusia esteitä. mm. kuumaa höyryä työntäviä putkia, romahtavia lattioita ja sekalaisia sittisontiaisia sekä tietysti itse mörkö.

Pääperiaate on hyvin simppeli: etsi kellarin sokkeloista avain ja pakene sitten mörköä ovelle seuraavaan tasoon. Pääpelin saa läpäistyä aina vartista tuntiin, mutta lisäsisältöä tulee tietysti erillisistä saavutuksista mm. speedrunnauksesta, lelujen etsimisestä yms. haasteista.
Kosketus ansoihin ja örkkeihin, johtaa Game Overiin ja takaisin kentän alkuun, mikä tapahtuu toisinaan turhankin helposti. Itse mörkökohtaiset takaa-ajot ovat kuitenkin kiitettävällä tavalla ahdistavia/painostavia hetkiä yksinkertaisesta ulkoasusta huolimatta.


Itse peli on sisällöltään lapsellisen yksinkertainen, melko itseääntoistava ja paikoitellen turhauttava, mutta pelin lyhyys kuitenkin heikentää pelin heikkouksia merkittävästi. Pikselinen ulkoasu simppeli, mutta kiva ja musiikkipuoli teemaan sopiva.
Pelin kenttien määrä ei ole suinkaan vähäinen, vaan oikein passeli. Sillä rehellisesti sanottuna, tämä mekaniikka ei toimisi pidemmässä muodossa kovin kauaa.


Pelillisesti ei ehkä sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta tunnelma on kuitenkin kohdallaan ja peli tajuaa pysyä yhtä vaatimattomana sisöltäänsä nähden. Peli ei ole myöskään hinnalla pilattu, joten mikäli kauhua haluaa yhdelle illalle ja rahaa löytyy Steam-lompakosta, niin Cellar menettelee paremman puutteissa.


3/5

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 11.10.2017 07:50
Kirjoittaja PT2
Dishonored: Death of the Outsider: Linkki

"Viihdyin suuresti pelin parissa, mutta minäpä en olekaan pääsarjan kakkososaa pelannut, enkä siis osaa verrata samankaltaisuutta aiempaan sarjan peliin. Siksi arvosanakin on annettu itsenäisenä julkaisuna. 86/100"

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 21.10.2017 15:20
Kirjoittaja Gigante
Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth (Xbox)

”Hei, jää yöksi tähän hotelliin
Sut pilkon ja sullon piironkiin!
On tähdet taivaalla öisellä vihdoin kohdallaan...”
Spoiler: show
H.P. Lovecraftin (ja kaverien) hämärät tuotokset kertovat suurista muinaisista ja muista kauhuista jotka menevät yli meidän mitättömien kuolevaisten käsityskyvyn, ajaen meidät hulluuden partaalle.
Vertauskuvallisesti: maapallo on kuin ovenkahva, me olemme läjä pikkuriikkisiä basilleja tämän kahvan pinnalla...ja suuret muinaiset ovat käsiä jotka käyskentelevät yhtenään ovenkahvalla.

Peli, Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth perustuu löyhästi Lovecraftin teokseen ”The Shadow over Innsmouth.” (suom. "Varjo Innsmouthin yllä")

Pelaaja astuu pöpilästä tervehtyneen Yksityisetsivä Jack Waltersin saappaisiin. Erään keissin jälkeen hra. Walters vietti kuutisen vuotta pöpilässä, sekaisin kuin seinäkello, vaikka hän itse ei muista ajasta yhtään mitään. Yrittäessään selvittää aukkoja muistoissaan, Walters palkataan tutkimaan syrjäisen Innsmouthin kaupungin tapahtumia. Innsmouth on paikka, jossa vieraanvaraisuus kulkee käsikkäin yleisen hygienan laadun suhteen, ja jonka pinnan alla ei muhi ihan pienenluokan salaisuuksia... Luonnollisesti Herra Walters päätyy tahtomattaan todistamaan nämä kaikki tavan kuolevaisilta verhotut kamaluudet.


DCotE pelimekaniikka on FPS:ssää, jota on höystetty niin ikään kauhulla kuin myös annoksella seikkailupelejä. Alkuvaihetta ei kuljeta pyssyt tanassa kauhistuksia paukutellen, vaan pääpaino on hiiviskelyssä, vahtien välttelyssä ja erillisten lyhyiden pulmien ratkontaa. Pelin parhaimman osuuden, eli alkuneljänneksen aikainen takaa-ajo kylähulluja vältellen, on kevyesti pelin parhaiten toteuttu osio.
Lynkkausjoukko vainoaa niskavilloissa kiinni, ovia on teljettävä tai pönkittävä, luotisuihkuja on vältettävä ja suoritettava vaarallisia hyppyjä talon katolta toiselle...kaikki tämä erittäin lyhyessä ajassa ja adrenaliini toden teolla virtasi suonissani!


Vaikka peli on rehdisti putkijuoksua, moista yksityiskohtaa harvoin muistaa koko pelin aikana, mistä tuleekin suuri plussa. Walters ei ole myöskään sieltä kylmähermoisimmasta päästä. HUDia ei ehkä ole lainkaan, mutta korkeat paikat, vammat/verenpuute sekä selittämättömyyksien ja julmuuksien pitkällinen tuijotus saavat katseen hetkessä houreisiin. Myös epämääräiset äänet ja muut kummallisuudet kuuluvat asiaan. Liian hulluksi ei kannata Waltersia päästää, sillä muutoin tämä voi romahtavan psyykkeen seurauksena ottaa itsensä pois päiviltä...mitä voi sattua kuitenkin aikas harvoin.

Innsmouthista on todellakin saatu (hyvässä mielessä) vastemielinen, luotaantyöntävä läävä, jonka kaduilla ei uskaltaisi liikkua yöllä edes paikallisen poliisin kanssa ja se mitä näen seisovan rakennusten katsolla herättää rutosti epäilyjä. Pimeyskin on oikeasti pimeää, eikä avuksi tarjota edes kynttilää. Vaikka olenkin kauhun ja veriroiskeitten suhteen kylmähermoinen kivikasvo, niin myönnän että se alkukellarista löytynyt ihmiselämää pilkkaava viritys sai minutkin puhtaan inhon ja puistatuksen valtaan.

Mutta sitten seuraakin se suurin kauheus, joka raastaa mielen riekaileiksi kuin raastinrauta...

Näkee selvästi, että pelin parhain toteutus käytiin alkuvaiheilla ja, kuten arvata saattaa, pelin laatu muuttuu kun haltuun saadaan ensimmäinen tuliase. Hiiviskelystä tulee vapaaehtoista ja meno muuttuu Silent Hillin sijasta liki CoDimaiseksi räiskinnäksi, varsinkin kun pitää hääräillä kaikenmaailman agenttien sekä laivaston heppujen kanssa. Muutenkin mitä pidemmälle peli menee, sitä feikimmäksi alkaa myös vaikeustasokin käymään.

Pelin myöhemmät ”Yritys ja erehdys”-kohdista tuntuvat suorastaan kiusanteolta ja lentipä noissa useat kerrat kirosanojakin, keskareiden heiluttelusta puhumattakaan. Kuolema korjasi talteen vain siksi kun helvetin pilkuntarkasti suoritettava komento ei mene perille, vaikka kuuluisi.
Mm. ovi pitäisi saada ekalla kerralla säppiin, mutta Walters, perkele, päättää sen sijaan vetää luukun apposelleen. Eräässä perkeleen kohdassa pitäisi vuoron perään ottaa kiinni kahvasta ja vältellä aaltoja, mutta koko kohtaus on yhtä bugista arpapeliä. Tekoälykaveritkin ovat taistelussa yksiä saatanan vajaakkeja, jotka osaavat vaan juosta taisteluissa suoraan aseen piippuun...luojan kiitos että kaverin voi käskeä pysymään paikoillaan ja että vihujen lähimuisti on olematon.

Äänimaailmasta annan pisteet kotiin parille suht ahdistavalle teemalle ja muutamille skitsoille taustaäänille, mutta ääninäyttelystä ei pahemmin pisteitä kotiin kanneta. Päähenkilö Jack Waltersin suusta ei irtoa oikeastaan mitään tunnetiloja, muut ääninäyttelijät lukevat suorituksensa paperilta ja kyläläiset/kalamiehet hokevat samoja perkeleen juttuja lakkaamatta. Taustamusiikeilla oli myös ikävä tapa kadota tyystin jos peli piti josain syystä laittaa pauselle.


Pimeitten kolkkien koluaminen olisi toiminut paremmin, mikäli peli olisi pysynyt enemmän alkupään hyvin toimivassa kauhuseikkailupelin menossa, olisi se saanut minulta paljon paremmat pisteet. Nykykuosissaan peli ajoi minut loppua kohden hulluuden partaalle lähinnä vituttavalla kuin pelottavalla tavalla. Kehun yhä kuitenkin pelin loistavaa alkuosiota, paremmin ei voisikaan Lovecraftin sanoinkuvaamattomien kauhujen maailmaa siirtää videopelin muotoon.

Varma en ole, mutta uskon että PC-versio saattaisi olla sujuvampi tarkkuutta vaativissa kohdissa, mutta VAIN mikäli asennatte peliin fanien tekemän korjauspäivityksen, joka fiksaa julkaisuversioon jääneet järkyttävät bugit.

3-/5

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 29.10.2017 11:31
Kirjoittaja Gigante
Penumbra: Overture (PC)

”Pelottavinta ei ole se minkä näet, vaan se mikä kipittää paraikaa kannoillasi...”


Penumbra: Overture on episodipohjaisen selviytymiskauhupelisarjan ensimmäinen osa. Se on myös hyvä todiste siitä, että aina selviytymiskauhun ei tarvitse järin monimutkainen ollakseen viihdyttävä tai jännittävä, joskus yksinkertaisillakin asioilla pääsee pitkälle.


Pelin tarina alkaa siitä kun kolmekymppinen fyysikko, Philip LaFresque saa kirjeen kuolleeksi oletetulta isältään. Kirje neuvoo Philippiä hävittämään ison kasan isukin salaperäisiä muistiinpanoja, mutta kuten uteliaat, genresokeudesta kärsivät sankarit yleensä, Philip matkaa muistiinpanojen jättämiä vihjeitä grönlannin erämaahan. Paikan päällä, hyisen lumimyrskyn takia Philip hakeutuu suojaan maanalaiseen bunkkeriin ja sitä kautta jää nalkkiin kauan sitten hylättyihin kaivostunneleihin. Eipä mene kauaa, kun Philip saa havaita, ettei hän ole pimeissä tunneleissa niin yksin kuin kuvittelee...


Pelimekaniikka on kuvattuna ensimmäisen persoonan kuvakulmasta ja seassa on pientä seikkailupelien tapaista pulmanratkontaa. Hieman Half-Lifejä lainaten peli hyödyntää myös simppeliä fysiikkamoottoria, jolla leikkimällä on tarkoitus selvitä joistain esteistä. Hiiren avulla voi joko nostaa, viskellä tai raahata tavaroita mukanaan riippuen aina siitä mitä kukin pulmatilanne vaatii. Toki hiirtä käytetään myös taisteluissa tahi esteiden tuhoamiseen.

Ensisijaisesti tunneleissä vaanivia mörköjä vältetään hiipimällä varjoissa tahi sitten juoksemalla hippulat vinkuen. Kyllä öltsit voi myös huitoa irtaimistolla hengiltä, tai sitten räjäyttää paskaksi, mutta nopein ratkaisu on kuitenkin pysyä liikkeessä tai piilossa, sillä päämärättömällä huidonnalla tulee nopeasti turpaan...ellei osaa alan kikkoja. Piileskellessä ei kannata myöskään tuijottaa hirmuja liian kauaa, tai stressi alkaa häiritä menoa.

Kauhun suhteen peli on mielestäni aikas onnistunut. Usein oli aina semmoinen ”Ei perkele, tuonne en halua mennä”-fiilikset kun pitäisi tutkimaan ahtaita tunneleita ja muita kummallisuuksia. Mikäli kärsit araknofobiasta, niin Penumbra on kuin tehty sinulle :D. Peli osaa olla pelottava myös niissä hiljaisemmissa kohdissa, joissa varsinaita hirviöitä ei yritetä paeta.
Tietysti jotkin tekstuurit tai muut yksityiskohdat eivät kestäneet ajan hammasta kovin kaksisesti, mutta yleisesti peli kuitenkin menettelee.

Mörköjen yllättämäksi jouduttua tai takaa-ajo osuuksia aikana soivat painostavat musiikkisävelmät toimivat myös hyvin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Myös pelaajalle toisinaan radioteitse viestittävän henkiinjääneen sekopäiset puheet toimivat hyvin tunnelman viestittämisessä. On lievästi pettymys, että pelihahmo Philip itse ei puhu pelin aikana mitään, vaikka hänen tekstimuodossa näkyvät ajatukset usein tarjoavat suht värikästä kielenkäyttöä.


Omalta kohdalta pelin suurimmiksi heikkouksiksi voisin laskea pelin parit kämäiset autosavet ja valikon kankeuden. Mikäli et ole oppinut laittamaan hakkua oikeaan pikanappiin, käyvät kiivaimmat takaa-ajo osuudet suorastaan perkeleellisen vaikeiksi. Tähän kun vielä lisätään parit hyvin älyvapaat autosavet, tyyliin ”aloita tilanne aivan triggeröityneen örkin edestä”, niin turhautuminen on valmis. Onneksi autosave-paikkoja on useita ja tämän erään tilanteen sai pelastettua myös yhdellä dynamiittipötköllä.

On tietysti vähän typerää valittaa kaivoksesta löytyvien lappusista ja päiväkirjamerkinnöistä, sillä tuhonjälkeiset tarinapätkät kuuluvat kauhutunnelmaan, mutta tuntuu silti erittäin absurdilta että kaivokseen nalkiin jääneillä ihmisillä on ollut niin paljon aikaa ja lyijykynää raapustaa sivukaupalla tekstiä vääjämättömästä tuhostaan. Meikäkään tuskin olisi ihan ensimmäisenä raapustamassa kahta sivua tekstiä kun olen vuotamassa kuiviin ja paleltumassa kuoliaaksi, mutta hei, tärkeysjärjestys.


Ensimmäinen Penumbra toimii ihan legittinä kauhuseikkailuna, jota ei ole pituudella pilattu. Hyvä esimerkki siitä että yksinkertainen on toisinaan kaunista ja tunnelmallisesti toimivaa. Pelin lopetuskin jäi suht herkulliseen cliffhangeriin.



4/5 ja ”Gigsu suosittelee”-merkki.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 12.11.2017 12:02
Kirjoittaja PT2
Elite: Dangerous (PS4)
Arvostelu

Harvoin eteeni tulee peliä, jota en kirjaimellisesti osaa pelata. Haluaisin myös pelata peliä onnistuneesti ilman, että joudun kokoajan tuijottamaan jonkun kirjoittamia ohjeita tai kyselemään foorumeilta apua. Elite Dangerous ei ole missään nimessä huono peli, olen vain vääränlainen pelaaja sille. Se on kuten muutkin simulaatiopelit ja vaatii tolkuttomasti aikaa, kärsivällisyyttä sekä mielenkiintoa aiheeseen. Ehkäpä myös pelialustaksi PC:n.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 29.11.2017 11:23
Kirjoittaja PT2
Need For Speed: Payback: Linkki

Onko Need For Speed-sarjan uusin tulokas sitten jotenkin huono peli? Ei ollenkaan. Se on itseasiassa erittäin viihdyttävä ja onnistunut paketti, johon olisin kuitenkin toivonut avoimen maailman moninpeliä, enemmän vapaamuotoisia kisoja erilaisine reitteineen, sekä enemmän poliisitakaa-ajoja. Niissä kun peli nyt sattuu vain olemaan parhaimmillaan. Kyseessä on kuitenkin kaikinpuolin edeltäjäänsä parempi peli ja mikäli The Crew oli mieleisesi ajopeli, on Need For Speed: Payback varmasti oiva valinta pukin konttiin.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 02.12.2017 11:57
Kirjoittaja PT2
Assassin's Creed Origins
Linkki

"Tauko on tehnyt pelisarjalle vain hyvää, sillä Originsista on loppujen lopuksi aika vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa. Se on sarjan paras peli sitten Ezio-seikkailujen ja samalla se myös uudistaa sarjaa oikealla tavalla. Tästä on hyvä jatkaa, kunhan Ubisoft ei tee ensi vuonna identtistä peliä uudella pelialueella."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 11.12.2017 17:25
Kirjoittaja Gigante
Rrrrumat miehet suurissa rautapuvuissaan
Talsii käytävillä ahtailla, pyssyt paukkuu vaan
Käännä selkäs kulmalla, jos vain uskallat.
Pimeydessä geenivorojen silmät kiiluvat.

Salamanterit alkaa riuhumaan, kaikki roihuaa
Ultrasmurffit peloissaan housuun paskantaa
(Ave Ave Avaruusmariinit) Ei tunne kipua
(Ave Ave avaruusmariinit) On pallit terästä
(Ave Ave Avaruusmariinit) kulkee geenivorot perästä
(Ave Ave Avaruusmariinit) antaa bolterin paukkua

Geenivorot raapii kohta munia
Kessu nappaa kirveen ja alkaa karjua
Ei haittaa paskaakaan se kuuluu asiaan
Terminaattorit on rautaa ja tehty kestämään

Kun Verienkelit pistää räiskimään
Kakskytä kiloa kuteja, ei riitä mihinkään!
(Ave Ave Avaruusmariinit) Ei tunne kipua
(Ave Ave avaruusmariinit) On pallit terästä
(Ave Ave Avaruusmariinit) Kulkee geenivorot perästä
(Ave Ave Avaruusmariinit) Antaa bolterin paukkua



Space Hulk Ascension (PC)

Spoiler: show
Elikkäs:

Space Hulk Ascension ei suinkaan ole ensimmäinen pelisovitus suositusta lautapelistä, mutta on kuitenkin ns. päivitetympi peli aikaisemmin julkaistusta Space Hulk videopelistä.

Space Hulk on alkujaan Alien-elokuvien innoittama taktinen lautapeli, joka puolestaan on spinoff Warhammer 40K:n giganttisen kokoiseen scififantasiapeleihin.
40K:n tarinat ytimekkäästi: Ihmiset, örkit, xenomorphit ja kaikenlaiset muut enemmän tai vähemmän fanaattiset kahelit sotii keskenään lakkaamatta. Kellään ei ole kivaa.


Space Hulk tarinat puolestaan: Avaruuden välitilan tvs. tyhjiössä lukemattomien vuosien ajaksi nalkkiin on jäänyt avaruusalus jos toinenkin ja nämä puolestaan ovat yhtyneet toisiinsa muodostaen oman painovoimansa omavia VALTAISIA hylkyjä (Space Hulk). Nyt tämmöiset suuret röykkiöt karkaavat tyhjiöstä ja lilluvat kohti asuttuja planeettoja. Huolena eivät ole vain kohti syöksyvät mega-avaruusroskat, vaan alusten seassa vaanivat kauhistuttavat xenomorphit, Tyranid-muukalaisten alarotu: Geenivorot (Genestealers), . Lisäksi avaruusalusten jäänteiden sekaan on jäänyt monin puolin arvokkaita reliikkejä yksi jos toinenkin, minkä takia avaruusmariinit (Space Marine) pyrkivät urhoollisina ensisijaisesti tutkimaan hylkyjen sisuksia ja vasta sen jälkeen joko tuhoamaan jättihylyn tai kääntämään niiden kurssin toisaalle...



Kuten lautapelissäkin: Suuriin terminaattori (Terminator)-panssareihin puetut mariini-tiimit kulkevat erillisissä skenaarioissa suorittamassa tiettyä tehtävää, samalla kun geenivorot pyrkivät pistää populan päiviltä. Tehtävät ovat yleensä joko tiettyyn ruutuun pääsemistä, vihollisten/kohteitten eliminointia tai sitten halutun esineen toimittamista teleportteriin.
Mariinit ovat toki varustettuja vasamoin (Bolter), liekittäjien (Flamer) ja monine muine aseineen omaten samalla hieman kantamaa tulitaistoihin, mutta geenivorot ovat isoja, kynsistä ja lihaksista kasattuja kauhistuksia jotka iskevät panssarin läpi kuin pahvilaatikosta konsanaan. Lähitaisteluissa xenot yleensä vie siis mariinia kuus-nolla.


Mariineilla ja voroilla on kullakin käytössään omat määränsä pisteitä, joita käytetään liikkumiseen tai eri toimintoihin. Pisteiden määrän suhteen on hyvä osata taktikoida: Ahtailla käytävillä on pakko kulkea jonossa, omien läpi ei voi juuri tulittaa, kääntyminen luokitellaan liikkumiseksi ja jos joku ehtii hyökätä selustasta, kuolo korjaa välittömästi. Lisäksi on pidettävä huolta että kudit eivät lopu kesken tai aseet eivät ylikuumene XCOM-konkarien tapaan on myös selvää että osuma ei aina ole pomminvarmaa, vaikka prosentit näyttäisivätkin yli 90 prossaa...

Overwatch-tilaa (maksaa kaksi pistettä) kannattaa hyödyntää jos on varmaa että nurkan takaa puskee seuraavalla vuorolla xenoa iholle. Liekinheittimet eivät tee vain tuhoa, vaan myös hidastavat päälle puskevia altsuja, mutta kannattaa muistaa että liekinheittimen voi ladata mission aikana vain kahdesti.

Vastus on kova ja kuolo voi korjata varoittamatta. Tykkään juuri tämän sekä alkup. lautapelin tunnelmasta ja menosta.



Ulkoasun suhteen peli on melko vaatimaton. Ei kannata odottaa mitään välivideoita kenttien välissä tai vastaavaa, sillä suurin osa tarinallisista jutuista selitetään tekstien muodossa. Ei niin, että asia pahemmin haittaisi, kun pelin pääpaino on enemmän taktikoinnissa kuin varsinaisessa tarinassa.
Mutta kuitenkin olisin silti ollut erittäin tyytyväinen jos esim. eri aseissa olisi oikeasti enemmän ulkoista eroa toisiinsa tai että omia solttuja voisi kustomoida muutenkin kuin eri päiden ja kultaketjujen muodossa.
Kyllähän omien solttujen kuolema vähän tuntuu häijyltä, mutta Xcomin tapaisista kiintymisistä ei voi kuitenkaan puhua.


Kenttäsuunittelun osalta olisin kaivannut vähän enemmän vaihtelua esim. seiniin ja muihin vastaaviin yksityiskohtiin. Tiedän toki, että on turha nipottaa avaruusaluksen käytävien harmaudesta, mutta vähän turhan usein monet kentät näyttävät ulkoisesti identtisiltä toisiinsa nähden. Kivana piirteenä pidän ruudun ylälaidassa näkyvää olkakameranäkymää, jonka kautta näkee mariinien vinkkelistä mimmoisessa kuolemankamppailussa nämä joutuvat tehtävien aikana olemaan. Antaa semmoisen toimivan Alien-fiilikset kun pimeästä kohti puskeva geenivoro saa vastaansa aimo annoksen sarjatulta.



Äänimaailmassa olisi saanut olla vähän enemmän sisältöä. Kyllähän hylätyn aluksen moottorien hurina ja kämäisten ovien kolina luovat tunnelmaa samalla kun kaukaisuudessa kuuluu xenojen kirkumista ja lähestyviä juoksuaskelmia. Mutta pitkiä pelisessioita pitäessään sitä silti toisinaan kaipaisi jotain rautaista taistelumusiikkia kohottamaan tunnelmaa.



Mutta miten sitä kuitenkin sanoisi lopputuomion osalta? Lautapelin yleisilme ja tunnelma on saatu siirrettyä ihan onnistuneesti videopelin muotoon, graafiset ja musiikilliset puutteet ovat toki selkeitä mutteivät pilaa peliä, kun olennainen eli taktikointi toimii kuten pitääkin. Haastetta löytyy erittäin hyvin ja epäonnistumisista rankaistaan armotta. Mutta moninpelin puute on kuitenkin suuri harmi, sillä tämmöinen peli on kuin luotu kaverin kanssa kisaamiseen.



Edulliseen alehintaan ihan kannattava ostos, mikäli sattuu olemaan lautapelin fani tai muuten vaan tykkää taktisemmasta menosta. Eri jaostot (Chapter) tuovat hieman vaihtelua pelityyleihin, joten lisäreitä on hyvä harkita pelin oston yhteydessä.

4-/5

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 23.12.2017 07:26
Kirjoittaja Gigante
The Legend Of Zelda: A Link Between Worlds (3DS)

”Melkoisen moniulotteinen seikkailu...kirjaimellisesti.”



Ei. Eieiei, A Link Between Worlds EI OLE REMAKE kauan sitten SNESin aikoina julkaistusta A Link To the Past pelistä. Henkisesti peli hyödyntää toki tuttuja ideoita ja pelimaailmaa, mutta oikeastaan kyse on enemmän jatko-osasto kuin remakesta.


Kauan sitten Heraldian (Hyrule) kuningaskuntaa uhkasi hirviö nimeltä Ganon, jonka karkoitti lopulta pois miekkaa kantava sankari. Nyt vuosia myöhemmin Heraldian linnan liepeillä asusteleva sepän oppipoika Link joutuu elämänsä seikkailuun kun turhamainen ja paha velho nimeltä Yuga uhkaa kuningaskunnan rauhaa...


Apuna Linkillä on ranneke, joka tekee hänestä kaksiulotteisen kuvajaisen. Tämmöinen moniulotteinen meno mahdollistaa etenemisen niin monella tapaan. Lisäksi kaksiulotteisena voi matkustaa Heraldian pimeämpään kääntöpuoleen ”Neraldiaan*” (Lorule) ja takaisin.

*Siis niin kuin "He" ja "Ne"

ALTTP:n tapaan meno on tuttuun tapaan eri luolastoissa seikkailua. Ensin läpäistään kolme kevyempää luolastoa, saadaan Mestarimiekka (The Master Sword) haltuun ja siitä päästään sitten vielä läpäisemään kahdeksan vähän isompaa luolastoa. Kuulostaa vähältä, mutta tuntuu silti kuitenkin juuri passelin sopivalta.

Olihan Skyward Sword toki pelillisesti ihan kiva, Fi-ttumaisista kauneusvirheistä huolimatta, mutta on silti pakko todeta, että ALBW ottaa mukavan raikkaan tuulahduksen mitä tulee pelin aloittamiseen ja etenemiseen. Lyhyiden alkuselostuksien jälkeen peli lähtee käyntiin ja pelaajalle annetaan sitten suht vapaat kädet mihinkä suuntaan ja mitä luolastoja tämä alkaa läpäisemään.

Mikä parhainta, peli EI PITELE pelaajaa kädestä koko pelin ajan, EIKÄ PELIÄ KESKEYTÄ lakkaamatta joku Fi-tun sidekick lätisemässä tekstikaupalla itsestäänselvyyksiä. On niin perhanan hieno tunne, kun saa vaihteeksi itse oivaltaa ja tutkia paikkoja!


Mitä tulee pelin omiin uusiin jippoihin niin nehän ovat seuraavat: Tällä kertaa Linkin ei tarvitse etsiä ja löytää varusteita ja aseita luolastojen aikana vaan suurin osa varusteista on VUOKRATTAVISSA heti kun peli lähtee kunnolla käyntiin. Tietenkin vuokrauksen hintana on se, että kuukahtaessa vuokrakamat palaavat takaisin kauppaan. Tilanteen voi toki estää joko kaatumatta luolastoissa lainkaan, tai sitten ostamalla varusteet pysyvästi haltuun, suht suureen hintaan.

Varusteille tulee tuttuun tapaan käyttöä eri luolastoista riippuen. Itse luolastot eivät tällä kertaa ole hitonmoisia sokkeloita muiden osien tapaan, mutta pulmanratkontaa niihin on saatu asetettua silti sopivasti. Erilaiset jipot ja vaihtelevat teemat varmistavat että luolastot eivät missään tilanteessa toista itseään liikaa. 3DS:n kolmiulotteiset kuvat luovat myös upeita syvyysnäkymiä siinä vaiheilla kun tasapainotellaan hyvin korkeissa tunnelmissa.



Pelin ääniraita on Zeldojen tapaan täyttä laatua alusta loppuun. Tekijät ovat tehneet halvatun hyvää työtä saadessaan musiikit kuulostamaan kuin orkesterin soittamina. Okariinan ja ALTTP:n fanit ovat pelin nostalgisten taustamusiikkien kanssa kuin kotonaan. Musiikkiteemat vaihtelevat maailmojen ja luolastojen väleillä hyvään tahtiin. Bossiteemoista omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Yugan toisen taistelun aikana soiva suht mahtipontinen melodia, joka sopi kuin hanska handuun Yugan turhamaiseen luonteeseen.



Tähän peliin on oikeastaan hyvin vaikeaa heittää mitään valittamisen aihetta. Ainoa pieni nipotus tulee lähinnä kilven käyttöön tarvittavan liipaisinnapin sijainnista, mutta tässä tapauksessa vika on enemmän itse käsikonsolissa. Neraldiaa olisi voinut myös toki käyttää tarinalliselta kantilta vähän enemmän. Pelillisesti kaikki kuitenkin toimii niin perhanan hyvin, enkä näe tavallista lyhyemmissä luolastoissakaan mitään vikaa, kun peliin mahtuu tutkittavaa ja sivutehtäviä melkoisesti.



A Link Between Worlds on niin ikään tehty niille Zelda-faneille, jotka eivät kaipaa jatkuvaa kädestäpitelyä ja rautalangasta vääntelyä ja joille A Link to the Past ja sarjan muut kaksiulotteiset pelit ovat hyvin sydäntä lähellä.




5/5 ja ”Gigsu Suosittelee”-merkki kullankeltaisin kirjaimin 3D-tehostuksen kanssa. (Kolmedee Ei nähtävissä)

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 23.12.2017 21:56
Kirjoittaja PT2
Dragon's Dogma: Linkki

Teksti on kirjoitettu Pawnin muodossa ^__^

"Saavuin edellisen kerran viisi vuotta sitten, edelliselle konsolisukupolvelle. Keräsimme Mestarini kanssa suurta fanikuntaa, positiivista palautetta ja jopa lisäseikkailun. Tietokoneelle saapuessamme olimme Capcom-nimisen luojamme nopeiten myynyt videopeli. Nyt viisi vuotta myöhemmin meidän on tullut aika palata uudelleen, entistä parempana, sulavampana ja komeampana. Meitä on nyt enemmän ja me kaikki elämme fantasiaviihteessä nimeltä Dragon's Dogma."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 11.01.2018 00:27
Kirjoittaja Silence
DEUS EX (PC)

Deus ex on peli minkä aloitin pelamaan joskus 2000 luvun alussa. Mutta koneen hajotessa menivät myös tallennukset ja en jaksanut enää aloittaa alusta 20 pelitunnin jälkeen. Ehkä olisi pitänyt. Nyt paria vuotta myöhemmin on aika palata takaisin ja pelata läpi.

Deus Ex yrittää tunkea cyberpunk-rpg peliinsä kaikki mahdolliset salaliittoteriat mitkä on ikinä olleet olemassa ja onnistuu siinä pelottavan hyvin. On miehiä mustissa, avaruusolioita, salaseuroja, temppeliritareita, tekoälyä ja vaikka mitä. Pelaaja on superagentti JC Denton, ekana päivänään työssä ja mikään ei mene niinkuin pitäisi.

Aikalaispelikseen valikot ovat täynnä kymmeniä vaihtoehtoja ja yksityiskohtia mutta hämmästyttävän hyvin kaikkeen sopeuduin vaikka yleensä alan voida moisesta pahoin. Hahmonkehitys on varsin yksityiskohtaista. On kykyjä nopeudesta, voimaan, hyppyyn, jaksamiseen, asetehokkuuteen ja niin edespäin ja jokaisessa on useampi kehityspykälä. Näitä täytetään kerätyillä kokemuspisteillä. Homma kuitenkin on sen verran verkkaista että kaikkea ei voi mitenkään saada yhdellä pelikerralla ja pelaajan on valittava haluamansa suunta. Itse kun olen ninja niin panostin salamyhkäisyyteen ja äänettömiin ja mielellään tappamattomiin keinoihin. Toki suosikkiniaseeni, nukutusnuolia ampuva jousipyssy olisi paaaaljon kivempi jos nukkumatti veisi nuolten kohteet HETI eikä antaisin näiden juosta about 10 sekunttia ympäriinsä ennen kuin aine alkaa vaikuttaa....

Kentät, vaikka rumia, niin ne tarjoavat pelaajalle useita reittejä ja vaihtoehtoja saavuttaa kohteet ja tarvittavat välietapit. Mitään ei pakoteta kunnolla tekemään ja oli itseasiassa suorastaan Pelottavaa miten paljon peli suvaitisi typerimpiäkin tekojani ilman että pisti ... öh, pelin poikki. Kirjaimellisesti lähes kenet vaan voi idioottina tappaa ja suututtaa ja peli sallii sen ja ottaa asian myös huomioon. Peli on suunniteltu suorastaan pelottavan sallivaksi ja mukautuvaksi. Ja tämä aikana jolloin tällaista ei todellakaan kuulunut tehdä. Parasta tässä on se että tehtävät voi oikeasti ratkaista omalla oveluudellaan. Pitääkö tunkeutua lentokonehangariin? Mitä jos tuon toiselta puolelta kenttää laatikoita ja kiipeän korkealla olevasta ikkunasta sisään ja vältän kaiken? Ai, se on okei. Mitä jos en kamppailekkaan pomoa vastaan vaan haistatan pitkät ja juokset ohi, pois alueelta? Ai, sekin on ok. Kaikki tällainen saa oikeasti rakastumaan peliin.
Juoni ja tunnelma on kuin suoraan X-filesien parhaimmilta hetkiltä onnistuu nappaaman hyvin mukaansa alun opettelujakson jälkeen. Toki vastapainoksi mukana on kasa sopivissa annoksissa tarjottua mustaa huumoria. Ehdoton suosikkini oli gyborgitappaja Guntherin appelsiinijuomaongelma.

Musiikki on mielenpainuvan tehokasta teknopimputusta. Suosikkikappaleenani ehdottomasti Pariisin kaduilla soiva kappale joka muistutti suoraan pelottavan paljon vuotta aikaisemmin julkaistun Gabriel Knight 3sen upeita musiikkeja. Musiikit jäävät väkisinkin soimaan päässä.

Deus Ex ei millään osa-alueella ole täysin napakymppi, mutta se on niin monipuolinen ja kaiken mahdollisen tehosekottimeen laittava tekele että kaikki osa-alueet yhteen pistäessä kyseessä on hitonmoinen mestariteos ja syystäkin rakastettu ja arvostettu peliklassikko.
Älä anna järkyttävän grafiikan häiritä. Se oli paskaa jo pelin tullessa. Kyllä silmä tottuu kaikkeen.


DEUS EX: INVISIBLE WAR (PC)

Heti alusta saakka itselläni syntyi pahoja Mass Effect 2-viboja, eikä hyvässä mielessä. Kaikki tuntui riisutulta ja yksinkertaistetummalta. Hahmonkehitys on lähes olematonta, kokemuspisteitä tai hahmon yksityiskohtaista kehitystä ei enää ole vaan homma hoidetaan muutaman nappulan erikoiskyvyillä ja energiat niihin saadaan kentistä löytyvillä patteripakkauksilla. Myös valikot ovat naurettavan ahtaat ja kentistä löytyvää erityyppistä kalustoa on vain kourallinen.

Valitettavasti peli on selvästi tehty konsolit edellä, mikä näkyy niin käyttöliittymässä kuin kenttien koossakin. Kentät antavat oudon tunteen siitä että ne ovat kuin isoilla lasten legopalikoilla koottuja kapeita tunneleita, jotka linkittyvät latausoviaukkojen kautta toisiinsa. Alueille siirtyminen on aina noin 20-30 sekunnin latauksen luokkaa, mikä pistää hermot koetukselle varsinkin kun yrität selvitä jostain tietystä hiipimiskohdasta ilman kiinnijääntiä. Kenttäsuunnittelu itsessään ei myöskään ole niin monipuolista kuin aikaisemmin. Vain silloin tällöin vastaan tulee ilmastointikanavia, jotka mahdollistavat kätevän hiipimisen vihollisten ohi. Lähes kaikki kentät tuntuvat sisältävän kaikille pelityypeille tarkoitetun saman ja yhteinäisen reitin, ja lähinnä pelaajan on valittava millä tyypillä etenee. Yrittääkö räiskiä itsensä läpi vai hiipiä selän takana ja rukoilla ettei vartija tällä kertaa kuule askeleita. Toki varsinkin alkupuolella tarjotaan terminaalien hakkerointia ja tämän kautta niin käytävien pimentämistä kuin myös kameroiden poiskytkentää.

Vihollisten tekäly on turhauttavaa sillä vaikka kuinka hiipisin, ne pystyvät tälläkertaa kuulemaan pelaajan vaikka 10 metrin päästä. Edes kyykyssä meneminen ei tälläkertaa pelasta, mikä vaati minulta kovaa opettelua ja turhautumista kun aloitin pelin heti edellisen jälkeen. Uskomattominta taisi kuitenkin olla fysiikkamoottori joka on tainut jäädä ohjelmoimatta kokonaan. Astuessani huoneeseen laatikot vain lentelivät ympäri huonetta vaikka kukaan ei niihin ollut koskenut.

En myöskään pidä siitä miten tapahtumapaikat vaihtuvat. Edellisessä pelissä hypättiin helikopteriin ja nähtiin kun kopteri lensi taivaalle ja sitten latausruudun kautta vaikka Hong Kongiin. Tälläkertaa ollessasi helikopterin vieressä valitset lähdömääräyksen ja kuva menee mustaan. Heti tämän jälkeen pelaaja seisoo toisella puolella maailmaa. Se jos mikä tuhoaa immersiota.

Edes Soundtrack ei tunnu pääsevät edeltäjänsä tasolle. Musiikki hukkui ainakin omalla pelikerrallani täysin taustamuminaksi kaikissa lokaatioissa ja ykköspelin kaltaisia kappaleita ei ollut lähimaillakaan. Myös ääninäyttely on edellispeliä huonompaa. Toki mukana ovat ne muutamat hyvät ääninäyttelijät mutta yleisesti homma kuulosti aika lepsulta.
Toki mukana on hyvääkin. Tarina itsessään, vaikka hyvin yksinkertainen onkin, on varsin kiinnostava, samoin kuin monet yksityiskohdat ja piilomerkitykset ympäri maailmaa. Suosikkini oli popstara-hologrammi joka tuntui lähinnä käyttävän kansansuosiotaan kansalaisten tarkkailuun.

Edellisen osan tapahtumat ovat tärkeitä pelaamisen kannalta, mutta uusi pelaaja opastetaan kuitenkin tapahtumien pariin erittäin huolella. Hommaa auttaa uusi pelihahmo joka on kuutamolla edellisen seikkailun tapahtumista. Suosittelen silti pelaamaan isukkipelin ennen tämän pelin pariin siirtymistä. Myös hahmonkehitys, niin kökköä kuin se onkin, tapahtuu hyvällä temmolla, eikä ykköspelin kaltaista hiiidasta kokemuspisteiden saantia tarvitse enää vartoa ikuisuuksia. Tämän ansiosta hahmoni alkoi hyvissä ajoin jo kehittyä haluaamani suuntaan.

Toki ihmisten kanssa käytävät radiokeskutelut alkoivat välillä oikeasti naurattaa itseäni, sillä kun edellisessä pelissä pelaajaan otettiin yhteyttä sopivan salamyhkäisesti ja strategisesti oudoilta tahoilta niin nyt kaikki tuntuvat kokoajan soittelevan päähenkilön päähän. Oikeasti aloin nauramaan että seuraavatko kaikki livenä päähenkilön elämää kun jokainen mahdollinen teko tuntuu olevan kaikilla tiedossa?

Invisible war ei ole huono peli, mutta ollakseen jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen arvostetuimmista mestariteoksista -ja vielllä samoilta tekijöiltä, se on todellinen pettymys. Kuin karsittu lapsiversio isukistaan. Ei näin.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 12.01.2018 08:41
Kirjoittaja Gigante
Parasta tässä on se että tehtävät voi oikeasti ratkaista omalla oveluudellaan. Pitääkö tunkeutua lentokonehangariin? Mitä jos tuon toiselta puolelta kenttää laatikoita ja kiipeän korkealla olevasta ikkunasta sisään ja vältän kaiken? Ai, se on okei. Mitä jos en kamppailekkaan pomoa vastaan vaan haistatan pitkät ja juokset ohi, pois alueelta? Ai, sekin on ok. Kaikki tällainen saa oikeasti rakastumaan peliin.


Itsekin rakastan pelejä, jossa on otettu huomioon pelaajan pelaajan tekoset eri tavoin. Toisena hyvänä esimerkkinä se ensimmäinen Mafia, joissa oli muutamia kenttiä täynnä kaikenlaista pientä, esim. se motellin välikohtaus.
Moiset pelit tuppaavat olemaan melko harvinaista kamaa näinä päivinä.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 21.01.2018 15:35
Kirjoittaja Gigante
The Legend of Zelda: Breath of The Wild (Switch)

”Jotain vanhaa. Jotain uutta
Jotain lainattua. Jotain sinistä...”



Siinä missä kuusnelosen aikoihin Ocarina of Time mullisti Zelda-pelien mekaniikan tyystin, tapahtuu samankaltainen ilmiö taas uudestaan. Palatessamme vanhaan, siihen sekaan lisätään luonnollisesti jotain vähän lainattua ja uutta...
Spoiler: show
Nuorukainen nimeltä Link herää salaperäisestä kammiosta samalla kun kumma, mutta etäisesti tuttu ääni kutsuu häntä jostain kaukaisuudesta. Tovin päästä Link ymmärtää olevansa Hyrulen (Heraldian) valtakunnassa, joka on kuitenkin päässyt muuttumaan melkoisasti. ”Katastrofiksi” kutsuttu muinainen paha, Ganon hyökkäsi valtakuntaan sata vuotta sitten ja muinoisilla tapahtumilla on jotakin tekemistä Linkin heräämispaikan suhteen...



Kun alkuvaiheen pieni selostus ja minimaaliset tutoriaalit ovat takanapäin, pelaaja saa valita itse menettelytapansa ja suuntansa. Päämäärä on jokseenkin selvillä, mutta sinne pääseminen on oma mysteerinsä ja haasteensa. Ei ole mitään löpisevää, kädestäpitelevää sidekickiä kertomassa alinomaan mihinkä mennä, vaan pelaajan on itse opittava selviytymään Hyrulen luonnossa.

Pelaajan pitää mm. oppia metsästämään, ymmärtämään säätä, välttämään turhan vaativia taisteluita, kiipeämään ja hyödyntää luonnosta löytyviä antimia. Pääsin jopa toteuttamaan omia kulinaristisia visioitani, tehdessäni kaikenmaailman sienistä ja rehuista erilaisia eväitä.

Pelimekaniikalta Breath of The Wild tuntuu paluulta pelisarjan ensimmäisen osan epälineaariseen meininkiin, säilyttäen kuitenkin kolmiulotteisen maailman sarjan uuduemmista peleistä, sitten heitetään sekaan hieman hyviä puolia mm. Elders Scrolls-sarjasta, Dark Soulsista ja Shadow of The Colossuksesta. Lopputuloksena onkin sitten TODELLA valtaisa pelimaailma tutkittavana. Mikäli näet taivaanrannassa vaikkapa vuorenhuipun, niin voit todellakin kavuta sen huipulle ja suunnata seuraavaan horisonttiin.

On ERITTÄIN mieluisaa vaihtelua kun kaikki oleellinen opitaan itse pienten yritysten ja erehdyksien myötä. Voi sitä oivaltamisen riemua, kun ITSE pääsee keksimään ratkaisua johonkin pulmaan tai löytää oman päättelykykynsä avulla jonkin piilotetun paikan. Tiedän kyllä minne minun pitäisi kulkea, mutta miksi kulkea polkua pitkin voi mennä jännittävämpää kiertotietä? Hyrulen valtakunta on hämmästyttävän upea ja yksityiskohtainen paikka tutkittavaksi.


Pelisarjalle tuttuja suuria luolastoja ei varsinaisesti enää ole, vaikka haastepaikkoina toimivat pyhätöt voidaan niiksi toski laskea. Itse pyhätöt eivät olleet ehkä se suurin päämäärä, mutta jo näiden luo löytäminen on aina oma pieni seikkailunsa. Samoillessani pitkin maita ja mantuja sain vastaani ties mitä yllätyksiä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa se hetkin kun hoksasin valtavan louhikäärmeen lentämässä järven yllä tai ne paniikinomaiset hetket kun kallio kirjaimellisesti heräsi nokosiltaan tai ukonvasama korvensi puun vain parin metrin päästä. Myös se, kun näkee joitain pelisarjan ikonisia alueita ajan hampaan järsiminä on tunnetasolta aika musertavaa.




Pienoinen fysiikkamoottori pulmien ratkonnassa toimii, kuin myös tiivis määrä eri kykyjä aina pommeista metalli-esineiden siirtelyyn. BotW ottaa kyllä hyödyn irti Switchin irrotettavista ohjaimista ja kannettavasta näytöstä. Liikkeentunnistusta on myös sopivasti mukana omana höysteenään. Tykkäsin kovasti mm. auttaa tähtäystäni kallistelemalla ohjainta.


Vaikka suurin osa puheesta koostuukin tekstistä ja parista äännähdyksestä, peli sisältää myös muutamia kohtauksia jotka ovat täysin ääninäyteltyjä. Päällisin puolin tämmöiset kohtaukset olivat erittäin tervetulleita tapauksia. Tietysti jossain kohdin olisi kaivannut hahmoilta vähän parempaa eläytymistä, mutta yleisesti jälki on kuitenkin hyvää.

Musiikkipuoli on sarjan edellisiin osiin verrattuna tällä kertaa minimaalisempaa. Maita ja mantuja kulkiessa taustamusa on melko huomaamatonta ja vähemmän mahtipontisempaa kuin yleensä, mutta silloin kun mennään vähän eeppisemmäksi, niin silloin musikaalisemmasta annista otetaan kyllä kunnolla irti. Hyrulen linnan eeppinen, aina vaan voimistuva taustamusa, jos mikä sopii kuin miekka tuppeen, kun kyseessä ovat ne viimeiset esteet ja koitokset ennen lopputaistoa. Kassin kurtunsoitto kaukaisuudessa oli kuin merkki turvapaikasta RE-pelien tallennushuoneiden tapaan.


Niinkin hieno elämys kun BotW on, löytyy siitäkin pieniä ongelmiaan. Kokkaus olisi mielestäni toiminut paremmin kun padan luona siirryttäisiin omaan valikkoon, josta valitaan ainesosat. Esinevalikossa ramppaaminen tuntui vähän turhan hitaalta ja paikoitellen puuduttavalta ratkaisulta.
Omasta mielestäni eri vaatekappaleiden defence-jutun olisi voinut jättää pois kokonaan jolloin eri klassisille vaatekappaleille olisi viitsinyt käyttää enemmänkin.

Haasteina toimivat pyhätöt muumiomunkkeineen toki tarjoavat kyllä vaihtelevia haasteita, mutta yleinen design näissä paikoissa olisi kaivannut vähän enemmän vaihtelua: Piirros on kyllä eri. mutta värit ja piirrustuspaperi ovat aina samat. :roll: Muutenkin nämä ”Voimien koitokset” aka taistelut robotin kanssa olivat haasteina sieltä tympeimmästä päästä.


Siinä missä voin luetella vaikka heti Okariinan eeppisiä bossitaistoja, ovat BotWin taistelut ulkopuolisesti (paria poikkeusta lukuunottamatta) melko unohdettavia. Kyllä taistoissa jaettiin lämää puolin ja toisin, mutta päällisin puolin päätarinan neljä bossitaistoa ovat turhan identtisiä keskenään. Päätarinan osalta peli on vähän turhan lyhyt ja olisin kernaasti suonut lisää ruutuaikaa ”neljälle mestarille” ja muutamille ylimääräisille takautumille. Onneksi DLC:t kuitenkin paikkaavat juuri tätä kyseistä aukkoa.


Pääpeli on nopeasti läpäisty, mutta kuten Majoras Maskissa, suurin hauskuus tulee kun alkaa tehdä sivutehtäviä ja seurata niiden tarinoita. Juuri tässä BotWin parhain elämys piileekin. Omalla kohdalla BotW ei välttämättä ole omalla listalla ylimpänä ykkösenä, mutta se on selvästi tehnyt syvän vaikutuksen vuosikausia hallitsevaan mestariin.




5-/5 ja ”Gigsu Suosittelee”-merkki, kultaisin kirjaimin.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 21.01.2018 21:17
Kirjoittaja Joni Ahonen
The Legend of Zelda: Breath of The Wild (WII U)


Se on nyt Calamity Ganon hakattu ja 190 Korokia löydetty. Voin jo nyt heti sanoa, että tämä on 2010-luvun paras peli. Pelattavuudeltaan uusin Zelda on paras sarjan peleistä ikinä. Ja tämä ei ole mielipide vaan fakta. Näin upeasti luotua Hyrylea emme ole ikinä nähneet, jossa jokainen neliömetri on tuntuu viimeisen päälle suunnitellulta.

Koska olen pelannut tätä Zeldaa viime maaliskuusta lähtien, kesää lukuunottamatta, olen jo ehtinyt tottumaan pelin sisältöön niin paljon, että menee hetki pureskella muiden pelien putkimaisuutta. Jopa Zeldojen!

On aidosti mielipide kysymys tykkääkö avoimesta maailmasta. Jos minulta kysytään, pelaisin tulevaisuudessa mieluummin Ocarina of Timen, The Majoras Maskin ja Twilight Princessin uudestaan, koska ne kertovat tiiviimmän tarinan ja sisältävät muistettavammat hahmot sekä tapahtumat. Pelinä Breath of The Wild on paras Zelda koskaan, mutta tarinoiden puolesta muut Zeldat ovat sellaisia, jotka muistetaan aina. Breath of Wildissä on pelattavaa oikeastaan jopa liikaa, joten elokuvamaiset ja tiiviit muut Zeldat tulee pelattua useammin. Kuitenkin se tuntimäärä tekee tästä Zeldasta kovaa vauhtia kaikkein pelatuimman Zeldani.


En pidempää arvostelua jaksa tästä kirjoittaa. Sen voin sanoa, että Skyward Sword -pettymyksen maku on pyyhitty pois tällä Zeldalla ikuisesti. UPEAA TYÖTÄ!!!


ERITTÄIN HYVÄÄ:

- Linkin kiipeilytaidot tekevät jopa Spider-manin kateelliseksi!
- Suurin ja upein Hyryle koskaan!! Maailma on uskomattoman yksityiskohtainen ja elävä, jossa maaston kumpuilut, sääolosuhteiden vaihtelut ja vaarat tekevät Hyrylestä yhden upeimmin luoduista pelimaailmoista koskaan
- Uudistaa sarjaa rohkeasti!
- Pelattavuudeltaan paras Zelda ikinä!
- Kaunis animeleffamainen pirteä grafiikka. Audiovisuaalinen toteutus 10/10
- Pelattavaa ihan liikaa. :)

HYVÄÄ:

- Juoni on ok ja ääninäyttely ok. Silti jos haluan kokea tunnelmallisen ja tarinavetoisen Zeldan, edelleen Ocarina of Time, Majora's Mask ja Twilight Princess vetävät pidemmän korren. Tämä on täysin mieltymyksistä kiinni.

97/100

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 23.01.2018 11:25
Kirjoittaja PT2
Friday the 13th: The Game: Linkki arvosteluun

Friday 13th: The Game on mukava ja miellyttävä kokemus, varsinkin kaveriporukassa tai Jasonilla pelattuna. Yksin leiriohjaajana matsit käyvät pahasti toistamaan itseään, eikä turhan usein lagaavat ja kesken päättyvät matsit tarjoa kovinkaan positiivista pelikokemusta. Tosiasia kuitenkin on, että kun pääsee pukemaan Jasonin naamarin kasvoille ja kaivamaan sopivan aseen mökin nurkasta, on peli parhaimmillaan.

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 06.02.2018 13:04
Kirjoittaja Gigante
Kuva
(Kyllä, kuva on meikän raapustama)


Shantae: Half-Genie Hero (Switch ja monia muita alustoja)
”Ret-2-Go!”



Spoiler: show
Shantae-pelisarja on yksi niistä pelisarjoista, jotka ansaitsisivat osakseen vähän enemmän rakkautta ja huomiota. Sarjan ensimmäinen osa näki päivänvalon jo aikoinaan v. 2002 Gameboy Colorilla ja kyseinen pelikasetti koteloinen on aikas arvokas ja harvinainen löytö. Pikakelataan kuitenkin sarjan neljänteen osaan, Shantae: Half-Genie Heroon, joka kohtasi suotuisan potkustartti-rahoituksen myötä päivänvalon v. 2016.


Myönnetään. Eksoottiset tanssitytöt miellyttävät silmää ja vatsanseutujen tanssiliikkeissä on jotain perin hypnoottista. Mutta hypätään tästä asiasta kuitenkin toiseen:

Tervetuloa on Seguin Landiin, joka on käytännössä se perinteinen länsimaiden ”Arabian öiden” fantasiavisio Disneyn Aladdinin tapaan. Maailma, jossa naispuoliset hahmot ovat muodokkaimmasta päästä, puvustus paljastaa melkoisesti ihoa, taruolennot merenneidoista kyklooppeihin ovat arkipäivää ja zombit aterioivat joko ihmisaivoilla tai kahvilla…
Ei, en keksinyt loppuosaa omasta päästäni.

Pelisarjan sankaritar, Shantae on puolihenki (äiti djinni ja isä ihminen.) Scuttle Townin suojelushenki, jonka arki kuluu toistuvien roistojen ja muiden pahisten kukistamisesta. Shantaen kasvattisetä ja keksijä, Mimic kaavailee uutta keksintöä jonka kuuluisi suojata kaupunkia mahdollisilta hyökkäyksiltä. Mutkia matkaan kuitenkin tuottavat lukuisat arkki-nemesikset aina merirosvokuningatar Risky Bootsista Hypnoparoniin.


Tasoloikkaseikkailu ei tarvitse aina tarinallisesti kovin kaksista alustusta, eikä pelikään ota menoaan turhan vakavasti. Tasoloikka-genren mukaisesti meno kuljettaa läpi toinen toistaan kreisimpien kenttien. Shantae voi piiskata vastaantulevia örmyjä piiskamaisella letillään tai räiskiä menemään erillisten taikaiskujen muodossa. Toisinaan Shantae voi muuttua maagisilla tanssiliikkeillä eri muotoon, aina kun tilanne niin vaatii. Rapuna voi kulkea veden alla, lepakkona voi lentää suoraa linjaa, apinana kiivetä jne… Yleensä muodonmuutoksia hyödynnetään erilaisten piilotettujen aarteiden löytämiseksi, tehden jo läpäistyjen kenttien uudelleenkoluamisen kiintoisammaksi.

Ulkoasun puolesta on myönnettävä että peli osaa olla todellakin upeaa jälkeä. Peli itse on kaksiulotteinen, mutta tausta on kolmiulotteinen ja muutenkin täynnä hienosti animoituja yksityiskohtia sekä ympäristöjä. S:HGH on todella söpöä katseltavaa, hahmojen ilmeilystä Shantaen muodonmuutoksia myöten.

Hienon designin lisäksi peli on siunattu todella tarttuvalla ja mukaansa tempaisevalla soundtrackilla. Juustoisuudesta huolimatta Shantaen ääninäyttelijän, Christina Veen itsensä laulama, ”Dance Through the Danger”, avaa ja myös lopettaa pelin upeasti. Eri kenttien sävellys tuo positiivisesti mieleen lukuisat tasoloikka-klassikot aina metroidvanioista megamaneihin.
Soundtrack on todella poikkeuksellisen tarttuvaa kuunneltavaa, jos pelaamisen aikana tulee automaattisesti joko naputettua jalkaa lattiaan tai heilutettua päätä musan tahtiin. :D



Mutta kuten monissa muissakin peleissä, löytyy tästäkin hieman nipotettavaa:
Ensinnäkin muutamissa kentissä ilmenneet ketjut, joista otteensaaminen hitonmoisessa kiireessä tuppasi johtamaan muutamiin turhiin kuolemiin.
Shantaen eläinhahmojen äänet olisivat voineet sisältää enemmän vaihtelua. Pienimpien muotojen kohdalla on vielä sopivaa, että osumaa ottaessa kuuluu kimakka vinkaisu, muttei suinkaan esim. norsun ja muiden isojen hahmojen kohdalla.
Myös muutamien tanssianimaatioiden puute edellisistä osista on lievä pettymys, varsinkin kun kyseiset liikkeet löytyvät pelin konseptikuvista.

Lopuksi vielä tämä Holly Lingerbean, jolle voisi kaiken rakennuksen myötä olevan tarinan kannalta jotain suurempaa roolia, lensikin tylsästi roskikseen jo kolmannen kentän jälkeen vaipuen kirjaimellisesti tyystin unohduksiin. Oliko hahmolla edes mitään pointtia, kysynpä vaan?


TLDR:
S:HGH on kokonaisuudessa söpö, upeasti animoitu ja viihdyttävä tasoloikka, jota on siunattu tarttuvan hienolla soundtrackilla, sekä pienellä annosta kevyttä fanserviceä. Switchillä seikkailu toimii kätsästi niin kannettavassa muodossa, kuin isolta ruudulta. Perustila on ehkä vähän turhan helppo, mutta onneksi läpipeluun jälkeen avautuu vähän haastavampia pelitiloja. Lisärit tarjoavat myös lisää pelattavaa, jos läpipeluun jälkeen jää vielä nälkä.


4½/5 ja ”Gigsu Suosittelee”-merkki.




Hemmetti, jos meikä sais rahaa ison kummituslinnan ostamiseen, laittaisin kyllä eteisaulaan soimaan Hypno Baronin linnan teeman. (Shufflessa mukana myös Rave On (Killer 7), RE:n tallennushuone/poliisiasema, sekä Castlevaniaa).

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 07.02.2018 07:20
Kirjoittaja PT2
Outcast: Second Contact: Linkki

"Outcast: Second Contact maksaa kirjoitushetkellä 44,95 euroa ja Deluxe Edition (jossa mukana jotain digitaalista krääsää) 49,95 euroa. Mikäli Outcast kiinnostaa, osta mieluummin se alkuperäinen versio, se sentään maksaa vain vitosen ja on aivan yhtä huono kuin tämäkin versio."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 16.02.2018 13:12
Kirjoittaja PT2
Resident Evil 7: Biohazard: Gold Edition
Linkki

"Resident Evil 7: Biohazard: Gold Edition sisältää paljon turhaa, mutta myös paljon hyvää ja ainakin paljon erilaista pelattavaa. Mikäli kuitenkin omistaa jo peruspelin, en näe oikeastaan mitään syytä ostaa pelin kultaversiota, ellei se nyt satu olemaan halvempi kuin End Of Zoe ja Daughters -lisäosat yhteenlaskettuina. Ne ovat nimittäin ainoat lisäosat, jotka kannattaa pelata ja joista voi jopa maksaa, Not A Heron ollessa ilmainen kaikille."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 21.02.2018 20:27
Kirjoittaja PT2
Dragon Ball FighterZ: Linkki

"Mikäli haluat hidastempoisempaa, mutta suolenpätkillä ja irtoraajoilla mässäilevää verijuhlaa, on Mortal Kombat sinulle. Mikäli haluat äärimmäisen tyylikästä, nopeatempoista ja yliampuvaa mättöä universumien välisistä taisteluista, on Dragon Ball FighterZ oikea valinta. Mikäli FighterZ ei ole paras 2D-tappelupeli, on se vähintäänkin paras Dragon Ball -peli ja varsinkin sarjan faneille pakollinen kokemus."

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 30.04.2018 09:32
Kirjoittaja Gigante
Mario Kart 8 Deluxe ( Switch)


Hän syntynyt on kilpi kallossaan, hei hei hei ja banaani kourassaan
Sieniä tankkiin laitetaan, mittari kahteensataan, tai luoti alle, antaa mennä vaan! ”


Spoiler: show
Alunperin WiiU:lla julkaistun Mario Kart-pelisarjan kahdeksannes osa kääntyi Switchille, monen muun pelin ohessa ja sai Deluxe-version myötä mukaansa myös kaikki peliin ilmaantuneet lisärit ja pikkukorjaukset. Kasi tarjoaa edellisten osien tuttuun tapaan vauhdin hurmaa ja sekoilua ajoradalla ja taistelukentällä, niin yksinään tai kaverien kanssa. Kun moottoriin lisätään vielä uusimmaksi huippuarvoksi kahtasataa kuutiota, alkaa muistamaan miksi autoissa ylipäätään on olemassa jarrut. Perusmekaniikat oppii helposti, mutta hallitseminen vie oman tovinsa.

Ohjausvaihtoehtoja löytyy hyvät määrät, niin rotaatio-ohjauksilla tai perinteisenä. Itse suosin tavallista ohjainta, jossa kuitenkin pieni kääntely toimi lisäapuna tiukoissa kurveissa.


Ajoradalla päästään kisailemaan sangen kirjavassa poppoossa. Mukana on niin Mario kavereineen, kuin myös Bowser lapsineen, sekä vierailevina tähtinä Splatoon pelin kalmaripäiset ipanat, Animal Crossingin Isabelle sekä kyläläiset ja jopa Zelda-pelien sankari Link pääsee vaihtamaan ratsunsa vähän nopeampaan kulkupeliin. Mikäli messiin olisi lisännyt kapteeni Falconin, niin rosteri olisi ollut kutakuinkin täydellinen. Itse tosin olen käyttänyt koko pelin ajan vain Mii-näköishahmoani.


Asevalikoimaa on hivenen tiivistetty sitten edellisten pelien, varsinkin Mario Kart Wiin myötä. Tutut kilvet, sienet ja tähdet ovat yhä messissä ja jopa tavaroita pöllivät Boo-haamu tekee paluun. Uusina aseina löytyy mm. tulikukka, bumerangi sekä vastaantulijoita rouskuttava Piranha Plant-kasvi. Mustetta ruudulle roiskivaa kalmaria on päivitetty niin, että se jopa oikeasti häiritsee ajamista huonoilla hetkillä. Ainoastaan valelaatikoiden uuppuminen jäi harmittamaan, sillä siitä olisi saanut toimivan aseen, jos tekijätiimi olisi tajunnut vaihtaa sen väriä vähemmän silmiinpistäväksi.

Kilparatoja löytyy mukavat määrät, wanhojen uusien klassikoiden lisäksi päästään kaahailemaan mm. Excitebike-radalla, kummitustalossa, viemäreissä, viidakossa, ajoradan kokoisessa discossa ja löytyypä valikoimasta selvä viittaus Räyhä-Ralfin sokerihuuma-maailmaan :D. Pidin myös siitä yksityiskohdasta, kuinka Hyrule-radalla kolikot vaihtuivat Rupee-valuutaksi ja Animal Crossingissa belleiksi. Pieniä uusia jippoja löytyy myös. mm. antigravitaatioradoilla, joiden ansiosta ajajien matka voi viedä vaikka vesiputosta pitkin, tämmöisiin yksityiskohtiin ei ehkä ajaessa kiinnitä huomiota, mutta viimeistään katsellessa jälkikäteen ajon kohokohtia saa paremman kokonaiskuvan ajajien ilmeitä myöten mitä kaikkea siistiä kilvan aikana pääsi tapahtumaan.

Musiikkipuoli tarjoaa myös hyvää viihdytystä kaiken silmäkarkin ohessa, tietysti olisi ollut mukavaa jos asetuksista olisi löytynyt vaihtoehto vahvistaa musiikin äänenlujuutta, sillä sellaisenaan se tuppaa hukkumaan kaiken muun taustahälyn alle.



Olen kyllä tottunut siihen, että ykkösenä ajo on melkoista henkiinjäämistaistoa ja vaikeimmilla radoilla ja vaikeustasoilla voittoon vaaditaan niin tuuria kuin taitoa, mutta välillä tuntuu että ykköselle jaetaan turhan usein pelkkiä kolikoita kuin jotain hyödyllistä, varsinkin Online-tilassa.
Meikää tuppaa pännimään myös nämä kaikki radan ulkopuolelle levitetyt superkitkat, jotka nollaavat vauhdin tykkänään. Muutoin ajaminen on toki sujuvaa, muttei radan ulkopuolelle joutumista saisi sentään NOIN PALJON sakottaa.
Lisäksi nämä uutena kulkupelinä toimivat mönkijät jäävät turhan altavastaajiksi, turhan heikkojen statsiensa puolesta. Kaikista mönkkäreistä ainoastaan nallekarhu oli toimina viritys.
Online tilassa havaitsin myös, että odotusajat ovat joskus aivan liian lyhyitä, ottaen huomioon että kulkupelin/hahmon vaihtaminen ei käy sormia napsauttamalla. Yritä siinä vaihtaa autoa vespaksi, kun peli ilmoittaa yhtäkkiä että seuraava kisa käynnistyy neljä, kolme, kaksi, yksi ja sitten kiireessä kärry saa alleen vähän huonommat renkaat.



Mutta heikkouksista huolimatta, kahdeksas Mario Kart toimii silti viihdyttävänä kokemuksena. Olen kyllä yhä se jäärä, jonka mielestä pelin mekaniikat olivat täydellisimmillään kuusnepan aikana, mutta myönnän silti että MK8 tarjoaa silti sitä samaa hubaa kuin mitä söpöilykartingin kuuluukin. Asema Switchin valikoiman kärkinimissä on ansaittu.



4½/5 ja ”Gigsu Suosittelee”

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 21.05.2018 07:49
Kirjoittaja Gigante
Huom sisältää pieniä spoiluja koskien edellisen osan, Risky’s Revenge lopetusta.

Shantae and the Pirate’s Curse (3DS, WiiU, SWT ja monia muita alustoja...)

”Piratisoidaan hei!”


Spoiler: show
Shantae-pelisarjan kolmatta osaa saivat fanit odottaa hyvän tovin, mutta lopulta odotus palkittiin vuosien -14 ja-15 vaiheilla.
Edellisen seikkailun myötä puolihenki, Shantae menetti (piiskatukkaansa lukuun ottamatta) henkivoimansa tyystin. Tästäkin huolimatta sankarittaremme jatkaa Scuttle Townin suojelijana.

Mutta eipä voi päivä kehnommin alkaakaan, kun Scuttle Townin pormestari onnistuu typeryyksissään myymään koko kaupungin Ammusparonille (Ammo Baron) ja tämän läksytyksen jälkeen Shantae joutuu oikeuden eteen. Mikäli ei tilanne voi tästä huonontua, niin arkkinemesis Risky Bewbs…siis Risky Boots tekee taas kerran paluun. Muinoin henkien(djinnien) kukistamana kauhea Piraattimestari on tekemässä paluuta ja koska tämä uhka on koko Sequin landia koskeva, on Shantaen liittouduttava vihollisensa kanssa…



Kuten edellisissä osissa, tiedossa on jälleen kerran söpöä yleisilmettä, kahelia huumoria ja kasvava annos fanserviceä. Pelityyliltään Pirate’s Curse vastaa hyvin pitkälle Metroidvaniaa: Sitä tutkitaan kutakin saarta tasoloikka-meiningillä, ratkaistaan pieniä pulmia, kukistetaan tasopomoja ja tutkitaan vanhoja alueita sitä mukaa kun uudet apuvälineet mahdollistavat pääsyn haastavampiin paikkoihin.
Peli rohkaiseekin kaikkien paikkojen tarkkaa tutkimista ja kamojen etsimisellä, sillä paremman lopun avaa keräämällä kaiken Sequin landiin levinneen pimeän magian.


Shantae seikkaileekin siten läpi melko perinteisen annoksen eri saaria aina sammakkotäytteisen viidakon, rääkyviä zombeja pursuavan kauhusaaren sekä aavikon myötä jääsaarille ja synkeille soille. Menoon mahtuu kaikenlaista kieli poskessa-materiaalia aina koomisesta wanhemmalle He-Man piiretylle naljaamisesta fanservice-painotteiseen hiiviskelyyn. Menoon mahtuu kiitettävästi pientä vaihtelua perushypinnän ohella. Haastekin kasvaa aste asteelta mitä pidemmälle pelissä edetään.
Tietysti isommalla ruudulla pelatessa pikselisempi grafiikka näyttää vähän ristiriitaiselta selkeästi piirrettyihin keskustelukuviin. Yksityiskohtia ja teemoittain vaihtelevia saaria peliin mahtuu hyvät määrät ja itse pelin pääpahis, Piraattimestari on sen luokan haamupiraatti että Monkey Island pelien Kapteeni LeChuck näyttää tämän rinnalla Kasper-kummitukselta. Matkaa myös siivittää tuttuun tapaan sangen eri maailmoilla vaihtuvat, tarttuvan energiset taustamusiikit, jotka sopivat alueisiin mukiinmenevästi.


Yleisesti peli näyttää, ja myös kuulostaa pirun hyvältä, mutta mikäli jostain yksityiskohdasta pitää valittaa niin Shantaen hahmospritesta...Miksei tämä voinut pitää söpöä piraattipukuaan läpi pelin? Pelin kansikuva mainosti tuota tyyliä ja välähtäväthän nuo vaatteet ohimennen eri varusteita käyttäessä, mutta olisiko ollut liikaa vaadittu lisätä huivia ja liiviä ihan pysyvästi?



Pienten kosmeettisten puutteiden lisäksi en muutoin mitään järkyttäviä ongelmia pelistä löydä, tietysti tämmöiseen lajityyppiin kuuluvat useat backtrackkäämiset ja suorastaan sadistisen haastava loppuosio...mutta moiset ongelmat ovat vähän sitä luokkaa, että jokainen itse päättää ovatko nämä pahasta vaikö eivät. Itse kirosin lihasmuistiani useaan otteeseen piikkiseinien ja kattojen osalta.


Mutta muutoin Piraatin kirous on semmoinen sopivan yksinkertainen söpö metroidvania, höystettynä hyvällä soundtrackillä, joka ei ota itseään kuitenkaan turhan vakavasti. Sopii hyvin tasoloikka-genren ystäville.


4/5

Re: Peliarvostelut

ViestiLähetetty: 04.06.2018 10:04
Kirjoittaja PT2
Yakuza 6: The Song Of Life

Arvostelu

"Yakuza 6: The Song Of Lifesta on oikeastaan vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa. Sitä on äärimmäisen hauska pelata, se tarjoaa valtavasti monipuolista ja mukavaa tekemistä, pelialueet eivät ole liian massiivisia ja tarinankerronta on alansa parhautta. Olen löytänyt taas uuden pelisarjan, jonka parissa saa hyvän tekosyyn sulkea itsensä sisätiloihin ja piiloon paahtavalta auringonpaisteelta."