”Kaksi kolmesta, on sekin toki jotain.”
Spoiler: show
Perusjamppa Lucas Kanen ilta kuppilassa ei mene aivan toivotulla tavalla, kun aivan yhtäkkiä, kuin riivattuna hän viiltelee ranteensa ja puukottaa tyystin vieraan miehen kuoliaaksi vessan lattialle. Kane pääsee toki paikalta lippahivoon, mutta tuommoista iltaa, eikä jälkeenpäin seuraavia kummallisia näkyjä, kuitata pois enää perus persekänneillä, vaan hänen täytyy yrittää pysyä järjissään ja pitää mahdollisimman pientä profiilia poliisien seulonnoista.
Etsivä Carla Valenti sekä agentti Tyler Miles alkavat tutkia tapausta ja tästä alkaakin surmatyön tekijän metsästys, samalla kun Kane yrittää itse saada selville kuka oikeasti on vastuussa öiseen murhatyöhön ja mitä peliä kulissien takana oikein pelataan.
...
Fahrenheit,( myöhemmin tunnettu nimellä Indigo Prophecy) on paranormaalilla elementeillä varustettu interaktiivinen peli, jonka tarinankuljetus toimii sangen kunnianhimoisella tavalla kuin elokuvatrilleri konsanaan. Murhatutkimus ja lain kouran välttely etenevät vuorotellen hiljalleen aina pienissä pätkissä, luoden mukavalla tavalla tasapainoa ja samaistumista kummallekin osapuoliskolle. Toisinaan sekaan mahtuu myös kunkin hahmon yksityiselämää ja kevyttä paineidenpurkua. Olin tapahtumien aikana yhtä lailla kiinnostunut niin etsiväntyöstä kuin myös karkurina toimimiseen.
Itse pelaaminen on Fahrenheitissä hyvin minimaalista ja suurin osa ajasta käytetäänkin ohjaimen tattien liikuttamiseen haluttujen toimintojen suorittamiseen. Toisinaan menoa kuljetetaan QTE-meiningillä, joissa päästään heiluttamaan tattia ihan reippaasti. Pientä interaktiivisuutta pelissä tarjotaan mm. valinnoissa tahi keskusteluissa, joissa pitää valita joko asia/puhetapa melko lyhyellä varoitusajalla. Lopputuloksen kannalta pikku teoilla ei ole massiivista merkitystä, mutta tekevätpähän pelikierroksesta yksilöllisemmän.
Kehumista on annettava kyllä niin animointijäljestä kuin pelin ulkoasusta, kuin myös elokuvamaisesta kerrontatavasta. Fahrenheitiä voi tituleerata kirkkaasti yhdeksi sulavasti animoiduimmista Ps2-peleistä, jossa hahmot liikkuvat ja ilmeilevät yllättävän uskottavasti. Kuin ”kaksnelosesta” suoraan lainatut jaetut ruudut eri hahmojen vinkkeleistä samoihin aikoihin tuovat nekin uskomattoman paljon jännitystä menoon. Tulee melkoisen kuumottava olo esim. kun pitäisi siivota murhapaikkaa samalla kun kuppilassa tallusteleva pollari etenee hiljalleen kohti vessaa…Myös nämä toimiston hallusinaatiot jättiläiskirpuista jäivät loppuiäksi kummittelemaan.
Kehumatta ei pidä myöskään jättää pelin tunnelmallista soundtrackiä ja huolellista ääninäyttelyä. Toiminnallisissa hetkissä soi painostavat sävellajit ja esim. Tylerin taustalla tuntuu aina soivan mukavan rentoja biisejä. Ääninäyttelyn laatu on kokonaisuudessa erittäin hyvää jälkeä ja erityisesti SELKEÄÄ. Kun dialogista saa selvää 97% ei tekstityksen puute pääse potuttamaan. (Ottakaa oppia, ”Prince of PERSEa”, ”HALOsta päähän” ja View-VITUN-ful Joe!)
Mutta sitten onkin aika muistaa että kauniissakin ruusuissa on varsissaan terävät piikit:
Ihan ensimmäisenä, ne kontrollit yhdistettynä siihen saakelin kameraan: Alkukohtausten aikana nämä eivät tuntuneet vielä niin vaivaavan, mutta voi helvetti kun pitäisi sitten osata suunnistaa asunnossa vessaan saati ulko-ovelle. Aina kun kamerakulma vaihtuu itsestään, on erittäin suuri todennäköisyys että myös kontrollien keskipiste vaihtuu samalla, joka vuorostaan johtaa siihen että hahmo suorittaa täyskäännöksen ihan vikasuuntaan, mikä johtaa kiireissä hyvin vakaviin ongelmiin. Mä niin mielelläni vaihtaisin ohjauksen Resident Evil-konkarina näihin monien kammoamiin tankkikontrolleihin, joissa liikkumissuunta sentään pysyi vakiona kamerasta välittämättä.
Sitten ovatkin vuorossa ne Quick Time Eventit. Välillä peli puskee näitä ruudulle aivan saatanasti ja näissä pitäisi vielä väännellä tattia toisinaan aivan naurettavan lyhyillä varoitusajoilla. Luojan kiitos, että muutamissa kohdissa ei tattien heiluttelussa tarvitse onnistua aivan sataprosenttisesti....peli tosin jätti kertomatta että QTE:isä epäonnistuminen voisi olla myös vaihtoehto.
Huonosti toimivat pakolliset hiiviskelyosuudet tuppaavat usein pilaamaan muuten toimivan pelin, eikä Fahrenheit tee poikkeusta tähänkään perisyntiin. Luojan kiitos, että niitä tungettiin tähän peliin vain kaksi ja nekin ovat loppujen lopuksi lyhyemmästä päästä.
Nämä ongelmat olisivat voineet potentiaalisesti pilata koko pelin tunnelman, mutta onneksi pelin tarina ja kaiken taustalla pyörivä suuri mysteeri pitävät hyvin otteessaan, jolloin tämmöiset kauneusvirheet osaa toisinaan antaa anteeksi.
Pelin tarina pysyykin hyvin kasassa kaksi kolmasosaa, mutta sitten tapahtuukin pelin viimeinen kolmannes…
Tarina tekee aika törkeän pitkän aikaloikan, jättää näköjään välistä aikas paljon mahdollisia tapahtumia, eikä tätä kaikkea selittävää vastausta oikeastaan pohjustettu lainkaan. Mulla ei ole mitään salaliittoja tahi yliluonnollisuuksia vastaan, mutta kun koko tämä sekametelisoppa menee överiksi jopa tämän pelin omalla mittapuulla. Kuvitelkaa vaikka Mass Effect 3:sen lopetuksen aiheuttama giganttinen pettymys, mutta että se tapahtuikin jo vuonna 2005.
Lopputulos:
Kontrollit ja kamerat aiheuttavat toisinaan turhautuneisuutta ja hampaitten kiritelyä, mutta hyvin käsikirjoitettu tarina ja kiehtovan elokuvamainen tunnelma lohduttavat kuitenkin kärsimystä...mitä nyt loppuratkaisu kompastuu turvalleen melko nolosti. Mikäli nämä virheet eivät olisi niin suuresti esillä, Fahrenheit ansaitsisi kevyesti täydet pisteet. Kaksi kolmesta, on sekin toki jotain.
3-/5
Etsivä Carla Valenti sekä agentti Tyler Miles alkavat tutkia tapausta ja tästä alkaakin surmatyön tekijän metsästys, samalla kun Kane yrittää itse saada selville kuka oikeasti on vastuussa öiseen murhatyöhön ja mitä peliä kulissien takana oikein pelataan.
...
Fahrenheit,( myöhemmin tunnettu nimellä Indigo Prophecy) on paranormaalilla elementeillä varustettu interaktiivinen peli, jonka tarinankuljetus toimii sangen kunnianhimoisella tavalla kuin elokuvatrilleri konsanaan. Murhatutkimus ja lain kouran välttely etenevät vuorotellen hiljalleen aina pienissä pätkissä, luoden mukavalla tavalla tasapainoa ja samaistumista kummallekin osapuoliskolle. Toisinaan sekaan mahtuu myös kunkin hahmon yksityiselämää ja kevyttä paineidenpurkua. Olin tapahtumien aikana yhtä lailla kiinnostunut niin etsiväntyöstä kuin myös karkurina toimimiseen.
Itse pelaaminen on Fahrenheitissä hyvin minimaalista ja suurin osa ajasta käytetäänkin ohjaimen tattien liikuttamiseen haluttujen toimintojen suorittamiseen. Toisinaan menoa kuljetetaan QTE-meiningillä, joissa päästään heiluttamaan tattia ihan reippaasti. Pientä interaktiivisuutta pelissä tarjotaan mm. valinnoissa tahi keskusteluissa, joissa pitää valita joko asia/puhetapa melko lyhyellä varoitusajalla. Lopputuloksen kannalta pikku teoilla ei ole massiivista merkitystä, mutta tekevätpähän pelikierroksesta yksilöllisemmän.
Kehumista on annettava kyllä niin animointijäljestä kuin pelin ulkoasusta, kuin myös elokuvamaisesta kerrontatavasta. Fahrenheitiä voi tituleerata kirkkaasti yhdeksi sulavasti animoiduimmista Ps2-peleistä, jossa hahmot liikkuvat ja ilmeilevät yllättävän uskottavasti. Kuin ”kaksnelosesta” suoraan lainatut jaetut ruudut eri hahmojen vinkkeleistä samoihin aikoihin tuovat nekin uskomattoman paljon jännitystä menoon. Tulee melkoisen kuumottava olo esim. kun pitäisi siivota murhapaikkaa samalla kun kuppilassa tallusteleva pollari etenee hiljalleen kohti vessaa…Myös nämä toimiston hallusinaatiot jättiläiskirpuista jäivät loppuiäksi kummittelemaan.
Kehumatta ei pidä myöskään jättää pelin tunnelmallista soundtrackiä ja huolellista ääninäyttelyä. Toiminnallisissa hetkissä soi painostavat sävellajit ja esim. Tylerin taustalla tuntuu aina soivan mukavan rentoja biisejä. Ääninäyttelyn laatu on kokonaisuudessa erittäin hyvää jälkeä ja erityisesti SELKEÄÄ. Kun dialogista saa selvää 97% ei tekstityksen puute pääse potuttamaan. (Ottakaa oppia, ”Prince of PERSEa”, ”HALOsta päähän” ja View-VITUN-ful Joe!)
Mutta sitten onkin aika muistaa että kauniissakin ruusuissa on varsissaan terävät piikit:
Ihan ensimmäisenä, ne kontrollit yhdistettynä siihen saakelin kameraan: Alkukohtausten aikana nämä eivät tuntuneet vielä niin vaivaavan, mutta voi helvetti kun pitäisi sitten osata suunnistaa asunnossa vessaan saati ulko-ovelle. Aina kun kamerakulma vaihtuu itsestään, on erittäin suuri todennäköisyys että myös kontrollien keskipiste vaihtuu samalla, joka vuorostaan johtaa siihen että hahmo suorittaa täyskäännöksen ihan vikasuuntaan, mikä johtaa kiireissä hyvin vakaviin ongelmiin. Mä niin mielelläni vaihtaisin ohjauksen Resident Evil-konkarina näihin monien kammoamiin tankkikontrolleihin, joissa liikkumissuunta sentään pysyi vakiona kamerasta välittämättä.
Sitten ovatkin vuorossa ne Quick Time Eventit. Välillä peli puskee näitä ruudulle aivan saatanasti ja näissä pitäisi vielä väännellä tattia toisinaan aivan naurettavan lyhyillä varoitusajoilla. Luojan kiitos, että muutamissa kohdissa ei tattien heiluttelussa tarvitse onnistua aivan sataprosenttisesti....peli tosin jätti kertomatta että QTE:isä epäonnistuminen voisi olla myös vaihtoehto.
Huonosti toimivat pakolliset hiiviskelyosuudet tuppaavat usein pilaamaan muuten toimivan pelin, eikä Fahrenheit tee poikkeusta tähänkään perisyntiin. Luojan kiitos, että niitä tungettiin tähän peliin vain kaksi ja nekin ovat loppujen lopuksi lyhyemmästä päästä.
Nämä ongelmat olisivat voineet potentiaalisesti pilata koko pelin tunnelman, mutta onneksi pelin tarina ja kaiken taustalla pyörivä suuri mysteeri pitävät hyvin otteessaan, jolloin tämmöiset kauneusvirheet osaa toisinaan antaa anteeksi.
Pelin tarina pysyykin hyvin kasassa kaksi kolmasosaa, mutta sitten tapahtuukin pelin viimeinen kolmannes…
Tarina tekee aika törkeän pitkän aikaloikan, jättää näköjään välistä aikas paljon mahdollisia tapahtumia, eikä tätä kaikkea selittävää vastausta oikeastaan pohjustettu lainkaan. Mulla ei ole mitään salaliittoja tahi yliluonnollisuuksia vastaan, mutta kun koko tämä sekametelisoppa menee överiksi jopa tämän pelin omalla mittapuulla. Kuvitelkaa vaikka Mass Effect 3:sen lopetuksen aiheuttama giganttinen pettymys, mutta että se tapahtuikin jo vuonna 2005.
Lopputulos:
Kontrollit ja kamerat aiheuttavat toisinaan turhautuneisuutta ja hampaitten kiritelyä, mutta hyvin käsikirjoitettu tarina ja kiehtovan elokuvamainen tunnelma lohduttavat kuitenkin kärsimystä...mitä nyt loppuratkaisu kompastuu turvalleen melko nolosti. Mikäli nämä virheet eivät olisi niin suuresti esillä, Fahrenheit ansaitsisi kevyesti täydet pisteet. Kaksi kolmesta, on sekin toki jotain.
3-/5