Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 111 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 03.10.2016 16:32 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Transformers: Fall Of Cybertron on aika kova peli. Vähän niinku pippeli.

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 07.10.2016 15:30 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Kalmokekkereiden, elikkä siis lokakuun kunniaksi taas kerran tiedossa kauhuteemaisia pelejä ja niiden arvosteluja.
Tällä kertaa olen taas kaivellut esiin muutamia Wanhoja RE-peliarvosteluja, jotka on nyt uudistettu kunnolla.

Ensimmäisenä

Resident Evil (Gun) Survivor (PsOne)

Spoiler: show
”Noh, onhan ”Huonoin Ps1-resku” myös saavutus sekin...”


Resident Evil-peli ensimmäisen persoonan pelinä? Kuulitte aivan oikein.

Kun kuulin pelistä ekan kerran joskus aikoinaan, kuvittelin mielessäni miten hyvin First Person-kuvakulma voisi luoda tunnelmaa RE:n kaltaisissa survival horror peleissä. Kuvitelkaa nyt sitä hyvää potentiaalia!

Umbrella Korporaation omistamalla Sheena Islandin saarella oleva sankarimme onnistuu romuttamaan helikopterin ja menettämään siinä sivussa muistinsa. ”Kuka hitto hän on ja mitä täällä oikein tapahtuu”, pyörii jo mielessä ja tuulen mukana kulkevat salaperäiset vaikerrukset kielivät että jotain kummaa on tekeillä.


Tästä aloituksesta ja aineksista olisi saanut oikeastaan hyvää matskua aikaan. Valitettavasti peli on kyhäilty kasaan juuri niistä mahdollisimman helpoista ratkaisuista, alittaen sen kuuluisan aidan matalimman kohdan.


FP-Reskun sijaan, peli onkin FPS-Resku, joka on kaikenlisäksi pelkkää putkessa ravaamista, aina mahdollisia Pulzzeja myöten. Pulmat ovatkin lähinnä tasoa ”Tässä avain, avaa huoneen päässä oleva ovi.” Tietysti siinä sivussa pitää tykittää melkeinpä joka huoneessa kasapäin erilaisia zombeja sekä muita labramörköjä, jotka ovat likimain kaikki peräisin RE2:sta. Alunperin pelin ohjaus on suunniteltu G-Con pistooliohjainta varten (vain japanissa ja euroopassa), mutta kuuluisa, ristiriitainen autonparkkeerausohjaus on myös tuttuun tapaan olemassa, mutta RE-konkareille kyseinen asia ei pitäisi tuottaa sen suurempia ongelmia. Sitä en osaa sanoa, eroaisiko pelattavuus millään tapaa pistooliohjaimella pelattuna vaiko ei.



Vaikka peli onkin umpisuoraa putkea, jossa on vain yksi ainoa maali, peli tarjoaa toisinaan vaihtoehtoisia reittejä. Pelaaja voi vaikuttaa näillä reiteillään pelin joihinkin kohtiin melko vähäisesti. Esim. pelin ensimmäinen haarautuva kohta määrittää kuka jätkä tulee uhkailemaan sankaria aseella pelin loppuvaiheilla ja mihin mahdollisiin vihollisiin pelaaja törmää. Joku reitti vie läpi haastavampien vihollislaumojen tai tarjoaa enemmän eri esineitä tai eri pyssyjä, mutta mistään suurista muutoksista ei kuitenkaan ole kyse.



Ulkoasullisesti en sanoisi peliä järin rumaksi, mutta kyllä tämä jälki kalpenee melkoisesti verrattuna muihin ykköspleikkarin reskuihin. Se, että ympäristöt ovat ylipäätään esitettyinä kolmiulotteisina on tietysti plussaa, kuin myös sekin että vihollisgalleria sisältää kaikki tutut hirmut aina zombikoirista T-00 Tyranteihin. Kyllä, tässä osassa ”Mr.X”-tyrantit näyttävät ensimmäistä kertaa massatuotannon voiman. Sääli sinänsä, että hahmojen pikselisyys paistaa toisinaan ikävästi. Uusina vihollisina peli tarjosi ensi kertaa ns. ihmisvastustajia geenimanipuloitujen Cleaner-sotilaiden muodossa. Siivoajasolttujen sihti ei ihan päätää huimaa, mutta tarjoavat toisaalta jollain muotoa vaihtelua hirviögalleriaan.


Pidän kyllä siitä, että Sheena Islandin ympäristöt tarjoavat tutkittavaksi ympäristöksi, mm. niin kirjaston, viemärit, sairaalan ja elokuvateatterin, mutta sääli että näin monet miljööt haaskattiin putkijuoksuräiskintään. Toinen ongelma ulkoasussa on myös se, että maisemat ovat pelkää mustaa. Kyllä minä yötaivaan ja pimeän vielä ymmärrän, mutta toisinaan tähän ratkaisuun tunnutaan taipuneen ihan vain laiskuudesta.



Äänipuolesta olenkin sitten sitä mieltä, että ”Hemmetin loistavaa”.

Miksikö?

Noh, siksi, että nyt alkuperäinen Resident Evil näyttää ääninäyttelyineen ja dialogeineen suorastaan loisteliaalta teokselta verrattuna tähän sähellykseen. Päähenkilömme dialogi kuulostaa koomiselta jopa vakavissa tilanteissa, Lott ja tämän systerin ääni raastavat korvia jok-ikinen hetki. Ja sitten meillä on vielä se puhelu saaren sekopäisen päälikön, Vincentin äidiltä. :? (Järkyttävää puistatusta)

Noh, okei, viemäreisessä majaileva vahtimies, Andyn oli sentään ihan kelpo suoritus verrattuna äskeisiin. Ihmetyttää silti, että käskettiinkö ääninäytelijöitä kenties kuulostamaan mahdollisimman elottomilta lukiessaan vuorosanojaan paperilta vai eikö kukaan oikeasti viitsinyt edes yrittää?

Musiikkipuoli on sentään hoidettu ihan mallikkaasti. Mister Exän ahdistava tunnelmamusiikki ja parit muut kappaleet on hoidettu hyvin, vaikkakin eivät silti järin tasapainota kamalaa ääninäyttelyä.



Vaikka olenkin lievästi pettynyt, että Survivor on putkijuoksupaukuttelu, on se silti liian hidastempoinen jopa varsinaiseksi räiskinnäksi. Se ei ota irti kolmiulotteisista asetelmistaan juurikaan mitään. Zombit seisovat lähestulkoon aina jossain näkyvällä paikalla tai puoliksi kulman takana ja ovatkin aina helppoja maalitauluja ilman kummoisia yllätyksiä. Mister X:ätkin saa niputettua usein pelkällä pistoolilla ja useat viholliset hyökkäilevät niinkin hitaaseen tahtiin, että on nopeampi ratkaisu vain juosta ohi. Oikeastaan ainoat viholliset, joilla on munaa tapella vastaan ovat, loppubossi, viemärin krokotiilikaksikko sekä tietenkin Hunterit.

Hidastempoisuuden lisäksi suurimpana vaivana pelille on se, että se on niin tavattoman TYLSÄ.
Pelissä joutuu tarpomaan järkyttävän määrän tylsissä tunnelmissa vihollisia räiskien/vältellen ennen kuin päästään johonkin välivideontapaiseen, jossa nähdään sitten kasapäin ennalta arvattavia käänteitä.

Pelin läpäisee kyllä läpi siinä parissa tunnissa, mutta siitä huolimatta tätä peliä ei yksinkertaisesti jaksa, taikka haluaisi pelata, kerralla lävitse, mutta kesken pelin tilannetta ei voi tallentaa mitenkään. Vasta aivan pelin lopussa voi tallentaa omat pistetilastot ja keräämät tavarat, mutta kun kärsimysnäytelmä moiseen hetkeen asti jää liian kalliiksi hinnaksi. Muistan vieläkin kuinka lopetin pelin pelaamisen ensimmäisellä kerralla puoliväliin, kun enää jaksanut pelata sitä yhtään pidemmälle kun en voinut tallentaa tilannetta mitenkään. Peli olisi niin vaatinut Lottin asunnon kohdalle edes sen yhden kirjoituskoneen!


Mikäli jotain hyvää pitää mainita, niin Survivor tarjoaa kenties RE-pelien historian kaikkien aikojen siisteimmän Tyrantin tapon koskaan. Myös vastaantulevia tekstipläjäyksiä jotka kertovat mm. Nemesikestä ja muista möröistä ovat ihan mielenkiintoisia infopaketteja, vaikka hintana moiseen onkin vain tämän pelin läpipeluu.


Paremmalla yrityksellä tässä olisi ollut potentiaalia parempaankin kyhäelmään, mutta valitettavasti tästä kaikesta jää lähinnä rahastuksen sekä laiskuuden maku suuhun.
Mikäli haluatte kauhuteemaista valopyssypleiä, niin suosittelen mieluummin hommaamaan jonkin House of the Dead-sarjan peleistä. Mutta mikäli kuitenkin kaipaatte nimenomaan Resident Evil-valopyssyraideräiskintää (ADHD-meiningillä) niin sitten Umbrella/Darkside Chronicles ovat enemmän mieleenne.


2+/5

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 14.10.2016 18:12 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Resident Evil- Code: Veronica (X) (DC, PS2, GC)
Spoiler: show
”Heikompi, vaan ei suinkaan huono...”


Code: Veronica on ehkä erikoisin Resident Evil-nimike, koska se on jatko-osa niin sarjan ensimmäiselle että toiselle pelille, vaikka ei olekaan numeroitu osa. Mikä tekee CV:stä vieläkin erikoisemman, että sen kehitys tapahtui aikoinaan yhdessä RE3:n kanssa. Miksi CV:stä sitten tuli CV eikä kolmonen, ei ole ihan täysin selvillä ainakaan allekirjoittaneelle.


Alkuperäisesti Code: Veronica, julkaistiin edeltäviä osia poiketen Segan Dreamcast-konsolille vuonna Y2K. Vuotta myöhemmin peli portattiin PS2:lle, nimellä Code: Veronica X ja pari vuotta tästä myöhemmin myös Gamecubelle. HD-porttaukset saapuivat kansan iloksi vuonna 2011 Xbox 360 ja PS3:lle.

Melko hölmösti nimetty porttaus X, omasi joitain pieniä eroja ulkoasuissaan ja sisälsi myös kokonaan uusia välikohtauksia, joilla olisi tekemistä myöhempien osien kanssa. Jokin CV:n versio sisälsi myös kuuluisan Weskers Reportin, muttei valitettavasti ainakaan Euroopan pleikkareille.
Sen sijaan saimme tyytyä Devil May Cry'n demolevyyn... :x

Niille pelaajille joille RE2 oli lähelle sydäntä, on hyvä saada yksi tarinakaari päätökseensä...ja toinen alkuunsa. Vaikka jälkimmäisen kanssa mentiinkin enimmäkseen metsään...


Sitä en tiedä, kuinka moni teistä lähtisi sisaruksensa perään, josta tästä ei ole kuulunut kuukausiin mitään, mutta Redfieldin Claire ei aio jäädä odottelemaan. RE2:n tapahtumien jälkeen velipoika, Chrissin etsinnät vievät Clairen eurooppassa sijaitsevaan Umbrellan tehtaaseen. Reissun aikana paikka pistetään pappilan peräpirtin päreksi, mutta Claire jää kuitenkin lopulta kiinni ja Umbrella kuskaa tämän Rockfort Islandin vankilaan. Kuinka ollakaan, jonkin ulkopuolisen tahon takia paikallisiin labroihin tulee (taas) virusvuoto ja kaaoksen, sekä katumusta osoittavan vartijan myötä Claire pääsee vapaaksi. Saarelta pitäisi kyetä pakenemaan hetimmiten, mutta jotain hämärää paikka tuntuu pitävän sisällään...


Punamäen rohkea tyttönen, Claire hoitaa pelin alkupuolen ja loppupuolisko suoritetaan velipoika Chrissin myötä. RE-peleille tuttuun tapaan matka pitkin saarta taittuu zombeja sekä muita geenimörköjä vältellen/vastaan taistellen. Siinä sivussa ratkotaan tietysti myös monen monituisia pulmia, jossa on osana pelisarjan ensimmäisessä osassa mukanaollut esineiden 3D-tutkiminen.

Sinänsä mitään ”uutta” meininki ei juurikaan tarjoa, mutta ainakaan puukko ei tässä pelissä ole ensimmäistä kertaa turha itsariase, vaan ihan oikeasti varteenotettava kapistus. Joudut tietysti ottamaan vähän kontaktia kohteiden kanssa, mutta oikein käsiteltynä se niittaa eri örmyt niin talossa ja puutarhassa.


Aikaisempien osien valmiisiin kuvakulmiin poiketen, pelin ympäristöt ovat nyt kolmiulotteisia ja kamera seuraakin sulavasti hahmon perässä kun tämä siirtyy paikoista toiseen. Graafisesti peliä en voi rumaksi sanoa, vaikka aika onkin tehnyt jälkensä, mutta on silti kehaistava uutta tapaa esittää taustoja. Alueissa löytyykin runsaalti eri yksityikohtia. Esim. pienellä tutkimisella pelistä löytyy verinen kidutuskammio sekä sauna.
Pelissä on sopivalla tavalla synkkä yleisfiilis, viholliset ovat tuttuja veriturpia ja eri mutantit ahdistavia otuksia. Uusista hirviöistä on mainittava mm. kättään venyttävä Bandersnatcher, sähäkkä Albinoid ja lumimyrskyn keskellä kohdattava Nosferatu. Kuitenkin olen silti pettynyt siihen, että tässä RE-pelissä vihollisen päät eivät putoa lainkaan harteilta. Ammut sitten, granaatilla tahi magnumila nuppiin, pää pysyy paikoillaan. Hyvä sentään että edes saamme nähdä lentäviä aivonkappaleita.


Kontrollien puolelta meininki on tuttua Reskua, hyvässä ja pahassa. Kolmosessa mukana olleet väistöliikkeet eivät ole mukana, mutta ainakin kätevä pikakäännös toimii yhä. Sääli sinänsä, että hahmot tuntuvat liikkuvan edellisiin osiin verrattuna jotenkin turhan tönkösti. Kankeisiin liikkeisiin on kyllä totuttu vanhojen osien myötä, mutta mitä hittoa kun jo esineitä poimiessa hahmo on kuin rautakankeen sulautunut.


Ääninäyttely on tuttuun tapaan täynnä B-luokan dialogia ja surkukoomista eläytymistä, eli sitä samaa mitä sarja on tarjonnut tähänkin asti. Ensialkuun on kuitenkin kehaistava onnistuneesti rakennettua vartija Rodrigoa, pienessä roolissaan. Pelin alkuvaiheen pahiksen Alfred Assho...eiis Ashfordin roolisuorituksesta ei aina osaa sanoa pitäisikö tälle nauraa vai täristä kauhusta. Alfred-poju on kalkkunanauruineen ja maneereineen kuin James Bond-pahisten tutkinnosta vastavalmistunut priimus jonka ääntä voisi käyttää kidutusvälineenä. Mutta koomisuudesta huolimatta Alfred kyettiin peräti inhimillistämään (kieroutuneella tavalla) siinä yhdessä ainoassa suht traagisessa kohtauksessaan. Moni pelaaja voi ajatella samaa myös pelin surfer dude Steve Bunrsidesta.


Musiikkipuoli on melko samanlaista perus tunnelmamusiikkia kuin kykenee olemaan. Säikyttelykohtausten jälkeen tulee usein eri ahdistavia musiikkistygejä, mutta parhaiten koko pelin musiikkikaartista jää mieleen hyvinkin paljon Alexian kappaleet. Ensimmäisenä pitää antaa kunniamaininta Alexian itsensä laulamalle nk. ”Ashford Lullabylle”. Muut erityisesti mieleen jäivät kuitenkin Alexian pomotaistelukappaleet, herranen aika miten tykkiä settiä, yhdenkään sarjan pelin pomotaistelukipaleet eivät yllä samaan eeppisyyteen.


Sittenpä pelin huonoja puolia. Ehkä parhaiten ne voisi tiivistää sanaan ”kierrätys”. Alussa oleva rappusissa epäröinti ja sydämentykytys toimi ihan hyvin, mutta kun tätä samaa efektiä aletaan toistaa typerästi koko ajan, epvarmuudeen tunne häviää lähestulkoon kokonaan.
Capcom päätti muutenkin toistaa edellisissä osissa käytettyjä pelottelukikkoja aivan liikaa. Kun näkee esim. pari zombia hakkaamassa ikkunaa, niin tottakai sitä tietää tyhmäkin että sieltä ne vielä puskevat läpi, juuri sen yhden avaintapahtuman jälkeen.

Toki pelissä on myös muutamia efektejä jotka pistävät silti tuntemaan pientä ahdistusta ja tärinää, itseäni esim. pelottaa vieläkin se jääkuoren alta lymyilevän vesihämähäkin varjo joka seuraa hahmon perässä.


Kaiken lisäksi CV on reskuksi aivan liian pitkä. Siinä missä muut osat sopivan mittaisia speedrunnaukseen ja useisiin läpipeluukertoihin, ei CV:stä tee niin monen pelitunnin jälkeen mieli pelata heti uudestaan. Kuvitelkaa kuinka paljon on pelkästään kusessa pidättelemistä, jos yrittää vetää tämmöistä peliä läpi yhdellä kertaa ilman tallennuksia.


Ei Code Veronica sentään susi ole. Ihan pelattava ja juonellisesti tärkeä resku, mutta sekoitukseltaan vaan silti hivenen laimea. Vähän kuin Pasilan kakkoskausi: Heikompi, muttei huonompi. Mikäli koette tarpeen saada RE2:n juonikaaren päätökseensä, on Koodi: Veronika siihen tarkoitukseen ihan passeli.

4-/5 pistettä.

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 21.10.2016 18:24 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Capcomin Metal Gear Solid-apinointi

Kröhöm, siis...

Resident Evil 4 (GC, Ps2, Wii, PS3 , Xbox 360)

Spoiler: show
”Hyvästi Resident Evil...
Hyvästi Selviytymiskauhu...




Okei, okei, myönnetään suoraan näin alkuun että Capcom päätti hylätä koko RE-sarjan ja Selviytymiskauhun perinteet, niin hyvässä ja pahassa. Näin ollen Shinji Mikami ei valehdellut kaikessa ”Forget Survival Horror”-mainostamisessaan, vaan tarkoitti sitä että sarja siirtyi 'Selviytymiskauhusta' toimintakauhuun... Toimintaa lopputuloksesta kyllä löytyy, kauhua ehkä nimeksi.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Capcom on muuttanut pelisarjansa genreä kesken kaiken. Mm. Dino Crisis-pelisarjan ensimmäinen osa oli survival horroria, kakkososa järkiheitto shoot'em up ja kolmas avaruuteen sijoittuvaa ripulimössöä.


En voi kieltää sitä etteikö Resident Evil 4 vaikuttanut paljon myöhempien aikojen peliteollisuuteen. Mikäli ikinä pelaat jotain olan yli kuvattua Third Person Shooter-teosta (ei aina, mutta usein) täynnä Quick Time Eventejä, niin peli on lainannut ideansa suoraan RE4:sta. (Esim. Gears of War, Deadly Premonition, Cold Fear, Mass Effectit 2-3 ja Dead Space)



Tarina pähkinänkuoressa: Raccoon Cityn Zombi-invaasiosta ja tuhosta on kulunut kuusi vuotta. Kaikkeen syylliseksi todettu Umbrella-korporaatio kuihtui olemattomiin hallituksen suljettua tältä rahahanat. Kakkososasta tuttua poliisialokas, Leon S. Kennedystä on tullut hallituksen kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä viskova ninjailija-agentti. Tehtävään hänen olisi jäljittää USA:n Presidentin kaapattu tytär, joka oli kaapattu espanj...siis ” jonnekin päin Eurooppaa”. Perillä asiat alkavatkin mennä sitten kuuluisasti vituralleen, kun paikalliset kylähullut käyvät aseet tanassa kimppuun ja listivät saattajina toimineet poliisit. Jossain on jotain mätää ja asia pitäisi niin maar selvittää...





Pelimekaniikka on siirtynyt kertaheitolla uusiksi. Varovainen, kuvakulma kerrallaan etenemisen sijaan, eteneminen hoidetaan pyssyt tanassa vihuja räiskien. Pyssyä löytyykin aina haulikoista raketinheittimeen saakka. Silloin tällöin presidentin tytär Ashley Graham ilmaantuu kuvioihin, yleensä tarkoituksenaan hidastamaan vihollisten kanssa painivaa Leonia. Luojan kiitos, tuosta avuttomasta blondista päästään toisinaan eroon, ainakin hetkeksi.

Ensin hyvät asiat:

Sinänsä uusi kuvakulma ja meininki tuntuvat eräässä mielessä freesiltä. Vihollisiin tähtäily toimii kelvosti ja toiminnallisemmat lähitaisteluliikkeet sopivat esim. massoja vastaan taisteluun sekä ammusten säästämiseen.
Ulkoasullisesti yleisilme on ihan kohdallaan, varsinkin alkupään kylässä, jossa käydäänkin alkuvaiheilla lyhytkestoinen, mutta tunnelmallinen suuremman väkijoukon takaa-ajo-osio. Sääli sinänsä, että näitä väkijoukkokohtauksia ei tapahtunut pelissä useammin.

Ukkosen, valojen sekä varjojen luomat yhteiset näyt ovat aikaansa nähden vakuuttavaa jälkeä ja hulluja kyläläisiäkin löytyi sangen useita yksilöitä.Peli siis näyttää yleisesti upealta. Viholliset myös reagoivat kiitettävän hyvin riippuen osumakohdasta. Kauhuteeman puolesta hienoimmat hirviöt olivat järkälemäisen kyläpäällikön hirviömuoto, järvihirviö Del Lago (turhan lyhyt taistelu IMO. ), Verduco ja varsinkin karmiva n groteski U-3/"Se"/"It".
Raajojaan nopealla tahdilla uusivat, ”Regenerador”-hirmut tarjosivat nekin myös pelin tehokkaimpia ahdistuksentunteita.
Loppupään saaritukikohdan soltut ja ympäristö ovat myös toimintapainotteisuudestaan huolimatta myös täynnä sangen irvokkaita ja karuja otuksia sekä häiritseviä hetkiä.
Saaren solttujen äänet kuulostavat poikkeuksellisen vääristyneiltä ja kaikki nämä piikkinaamarit, ompeleet ja metallilevyt yms. tarjoavat ainakin jälkikäteen mietittynä muutamia puistatuksia saaren olosuhteista.


Sitten vuorostaan huonot:


Ihan ekaksi on vaan mainittava ne useat, yliampuvat ja muutenkin tyhmät välikohtaukset. Räjähdyksiä ja myötähäpeää pursuavaa dialogia alusta loppuun, sama juttu kuin vanhoissa reskuissa, ainoa ero vaan on se, että sekaan on sotkettu puukonheittoa, ammuskelua, voltteja, laser-käytäviä ja aivan vitun typerältä näyttävä peni...eikun siis puukkojenkalistelu kahden lihaskimpun väliltä. Kompensointia anyone? Ps2-julkaisun Seperate Wayskin vetää mittarit överilleen: Ihan yksinäänhän tuo Ada pistää punaisessa mekossaan ja korkkareissa paskaksi kaksi taisteluasusta solttuineen, sillä aikaa kun Leon ja Krauser käyvät tuota naurettavaa keskusteluaan.


En väitä, että RE-sarja olisi ollut juonikuvioiltaan omaperäisimmästä päästä, mutta luulisi että nelkun aloitukseen oltaisi keksitty jotain muuta kuin jo tuhansia kertoja nähtyä presidentin tahi tämän lähisukulaisten pelastamista. Jotta touhu tuntuisi varmasti kaikkea muuta kuin originellilta, tekijätiimi päätti lätkäistä peliin, suoraan Metal Gearista nyysityt puhelukeskustelut.

Alkuaika päästään kuuntelemaan 'Hunnikaanin' latteita itsestäänselvyyksiä ja loppupään ajan pelaaja saakin kuunnella Salazin ja Saddlerin uhoa siitä kuinka kovia pahiksia osaavat olla olevinaan. Eivätkä vain puhelut ole kuin MGS:stä, vaan myös pelin loppukohtauskin on niin ikään kuin repäisty MGS:n Meryl-lopetuksesta, ainoa eroavaisuus onkin että lumikelkan sijaan alla on vesikelkka ja se, että matkaasi hidastanut tissipari tippuu kyydistä, rangaistuksena kaikista aiheuttamistaan ongelmista. Tasoituksena tosin päätti MGS vuorostaan apinoida nelosen asekauppiaan omaan neloseensa, mutta siitä ehkä sitten joskus toiste...


On toki totta, että kylähullut ja muut ganadot omaavat keskinkertaisen tekoälyn ja ovat uudenlaisia vihulaisia, mutta valitettavasti on todettava vain se tosiasia että itse ainakin kyllästyin pelin aikana melko nopeaan. Sokeat Garradorit ovat paperilla poikkeuksellisia, mutta silti turhan kaavamaisia taistoja. El Gigante on pelkkä apinointi Peter Jacksonin elokuvan luolapeikosta, nuff said. Linna-alue on kyllä suuri ja näyttävä, mutta valitettavasti sen uumenissa tuhlataan yli puolet pelin sisällöstä, varsinkin useiden yliampuvan turhien täytekenttien parissa. Ihan oikeesti, se kaivosvaunuräiskintäosio vain jotta saavutat yhden avaimentapaisen? Taikka sitten se juoksemisosio valtava kivirobottipatsas perässäsi?


Uusi esinevalikko on ihan kiva veto ja omaa hivenen henkeä klassiseen valikkoon. Harmi vaan, että jatkuva valikossa ramppaaminen häiritsee toisinaan hyvää pelirytmiä. Uusi kuvakulma on kyllä kivaa vaihtelua, mutta valitettavast kun viholliset huomaa kaukaa, ne eivät kykene juurikaan yllättämään. Peli ei kykene luomaan aikaisempien osien tapaan ahdistavampaa ilmapiiriä, vaikka kovasti sitä yrittääkin.

Vielä näin pelin hahmoista puheen ollen. En tiedä miten Capcom sen teki, mutta nelosen myötä minua ei sitten ole jaksanut kiinnostaa pätkän vertaa pelin uudet, hemmetin latteat hahmot, jotka kaikenlisäksi kuolevat liki samantein esittäytymisensä jälkeen (Mike, anyone?). Uusista hahmoista varsinkin Krauser on niin ikään täysin pahvista kasattu muskelimassa vailla syvyyttä. Kyllähän tällä on jotain taustaa Leonin kanssa, varsinkin jälkikäteen tulleessa Darkside Chroniclesissa, mutta kun, perkele, ei minua kiinnosta hahmon syventäminen enää jälkikäteen. Kuolleeksi luullun Ada Wongin paluukin on vaan vesitetty tympeästi ”Sää siis oot Weskerin puolella?”-heitolla.


Sitten nämä pelin tekstiosuudet. Mikäli olen aikaisemmin jotain yhtä laiskasti kirjoitettua ja aseteltua matskua koskaan lukenut, niin ehkä Dino Crisis 2:ssa. Kaikki tulevista bosseista kerrotaan, yllätys, yllätys, aina juuri ennen kyseistä bossitaistoa ja eräätkin tekstit on raapustettu tyyliin:
-”Mene vasemmalle, saat kimppuusi armeijan kylähulluja. Mene oikealle, saat kimppuusi kiukkuisen Gigantin.”.
- ”Höhöhöö, onneksi jenkkiagentti ei tiedä, että tarvitsee päällikön tekosilmän avatakseen oven linnaan.”
-”Hähäää, eipä agentti tiedä että stalkkaan häntä täällä varastossa!”

Wau! Vitut jostain yllätysmomenteista!
Jos haluatte ekalle pelikerralle jotain yllättävää, koettakaa jättää kaikki mahdolliset laput ja kirjat lukematta ihan suosiolla.



Haukkukaa vaan RE-puristiksi, mutta valitettava tosiasia on se, että peli ei osaa tuntua lainkaan Resident Eviltä. Tiedän, että tämän pitäisi olla uudenlaista reskua, mutta jos pelistä poistaa suht. vähällä vaivalla, kaiken vähäisen dialogin joka viittaa vanhoihin peleihin ja pelihahmojen nimet muutettaisiin, niin eihän tässä pelissä ole enää muuta Resident Eviliä kuin nimi.

Toimintapaukuttelusekoiluna RE4 on ihan kiva tapaus sinänsä, mutta miksi ylipäätään kutsua tätä enää RE:ksi?
Ehkä Capcomin olisi kannattanut aloittaa ihan uusi pelisarja omalla nimellä.

”Unohtakaa Resident Evil-nimike”

3/5

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 31.10.2016 16:22 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Hyvät Halloweenit. Popparit kouraan ja valmistautukaa tekstivalliin.


Resident Evil 5: Gold Edition (Ps3, Xbox 360)

Spoiler: show


Kuva

http://teagigs.deviantart.com/art/RE5-A ... -637521458

”Matka pimeim...siis valoisimpaan Afrikkaan.”




Vaikka perinteinen Resident Evil hylättiin nelosen myötä, palataan vitososassa päättämään klassisen reskujen juonikuviot. Toimintakauhu saa vitososassa peräti osakseen sitä kuuluisaa edellisosien Survival-meininkiä. Tässä tapauksesssa vitonen on siis Selviytymistoimintaa (Survival Action).

Tarinantapainen menee tällä kertaa näin: Entinen STARSin jäsen Chris Redfield on sittemmin (oikeastaan jo CV:n ajoilta ) siirtinyt Bioterrorismin vastaiseen järjestöön (Bioterrorism Security Assessment Alliance) BSSA:han. Koska Umbrellan kaatumisen jälkeen on markkinoille jäänyt rutosti kyseisen lafkan bioaseita ja näiden jalostettuja piraattikopioita, on Chris kokemukseltaan oikea mies hommaan.

Terästettyään parit vuodet aamupuurojaan steroidilla on Redfieldin pojusta kasvanut järjetön ladonovi. Entisen toverinsa kohtalo masentaa Chrissiä, mutta tästä huolimatta hän saa tehtäväkseen siirtyä Afrikan maille duunailemaan. Yhdessä BSSA:n paikallisen osaston jäsenen Sheva Alomarin kanssa Chrissin pitäisi vangita mustan pörssin meklari Irving ennen kuin tämä saa myytyä pahoja bioterrorrismin pöpöjään eteenpäin. Mutta, kuinka ollakaan, paikallinen väestö osoittaa itsensä erittäin verenhimoisiksi...


Mutantteja ja muita vastaantulevia mörköjä päästään paukuttelemaan putkessa nelosen tapaan, mutta tällä kertaa nyt peräti (tekoäly)kaverin voimin. Väkipakolla mukaan tungettu parteritila tarkoittaa sitä, että joudut paimentamaan pälliä parteriasi silloinkin kun tahtoisit vain pelata yksinäsi. Kaveri tarjoaa toki tulitukea ja toimii myös hyvänä kantomuulina ylimääräisille tavaroille. Toisinaan kamun kanssa päästään ratkomaan muutamia minimaalisia ovipulmia ja vastaavia. Se mitä mieltä olen tekoälykumppanin yleisestä laadusta, jääköön loppuvaiheelle.



Meno on entistäkin toiminallisempaa, mutta peli painottaa silti hyvin usein säästämään harvoja kuteja ja parannusvälineitä, varsinkin kun edellisen pelin esinevalikosta päätettiin siirtyä pienempään 3X3 malliin, jonka aikana pelitilanne ei enää pysähdy paikoilleen. Tämä ratkaisu mahdollistaa muutamat TODELLA kätevät pikanapit haluamilleen aseille, jolloin valikossa pomppiminen pysyy minimissään. Vaikka tilat ovatkin vähäiset, voi tavarat viskata esinesäilöön joko kuollessa tahi aina kenttien lopussa.

Se, että millä logiikalla pelin kauppamekaniikka ylipäätään toimii, ei kannata päätään vaivata, pääasia että näkymätön meklari myy pyssyä ja parannusvälineitä. Peli ansaitsee kehuja siitä, että parannussuihkeet hoivaavat kerralla kummatkin pelaajat, eikä vain yhtä.


Toiminnalliseen meininkiin palatakseni, on kyllä pakko myöntää että nyt pelin lähitaisteluliikkeet hoituvat erittäin sujuvasti. Aina eri tavalla osumaan reagoivaa vihollista voi käydä rankaisemassa erilaisilla moovseilla. Varsinkin kaverin avustuksella voi tarjota kunnon turpasaunat muutamien yhtenäisten erikoisiskujen jakelun myötä.

Vaikka joku pälli vaihtoikin kontrolleissa nelosesta tutun toiminta- sekä juoksunappien paikat keskenään, kontrolleihin tottuu aikanaan ja ne toimivat loppujen lopuksi oikein hyvin.


Gold Edition sisältää mm., bonuskledjuja sekä lisäepisodit, Lost In Nightmares ja Desperate Escape. Molemmat episodit ovat toki naurettavan lyhyitä rykäisyjä alkup. Hintaansa nähden. DE on pelkkää peruspaukuttelua loppuun asti, mutta LIN palauttaa peräti pelin genren takaisin selviytymiskauhun pariin. Bonuksena löytyvä klassikkopelien kuvakulma oli hauska lisä kyseisen skenaarion alkupuoliskolla. LIN on ehkä lyhyt, mutta hyvällä tavalla ahdistava kauhupläjäys. Mercenaries-tila, erikoisversioineen on sekin yllättävän hubaa paukuttelua, varsinkin kaverin kanssa.

Vielä näin lisäkehuna on mainittava, että peli toimii myös kiitettävänkokoisena tietopakettina pelisarjan aikaisemmista tapahtumista. Myös muistakin pelin otuksista ja hahmoista löytyy melkoiset määrät tekstiä. Onko tämä kaikki tähdellistä vai ei, jää pelaajan päätettäväksi.


Ulkoasullisesti en pelissä näe mitään motkotettavaa. Maisemat ja animaation laatu näyttävät vain niin pirun hienoilta. Vielä upeampi yksityiskohta on se, että hahmot kantavat silmin nähtävästi ylimääräisiä aseitaan, esim. haulikot ja muut raskaammat aseet näkyvät selässä tavanomaisen hammerspace-varastoinnin sijaan. Vihollisia löytyy useata eri sorttia, pääasiallisesti majineja ja plaga-siittien muunnoksia, kuin myös enemmän tai vähemmän övereitä geenimutantteja. Esim. Kakkosreskusta tutut, nuolijat, käyvät nyt pelaajan kimppuun ihan uuden sukupolven voimin.


Pakko tunnustaa, että toisin kuin nelosen parissa, koin tämän pelin aikana useampaankin otteeseen lieviä pelonsekaisia tunteita. Osasyynä tähän on tietysti hemmetisti rajattu näkökenttä, kiitos ladonoveakin leveän Chrissin hartijoiden, mutta kyllä sitä kummasti iskee pakokauhua kun kudit ovat vähissä ja perässä juoksee joko regeneraatiokyvyllä siunattu mutanttitorakka, giganttisella kirveellä huitova pyöveli tai moottorisahan kanssa heiluva perunasäkkimies. Kertalaaki-vihollisia on tässä pelissä yllättävän paljon. Ette uskokaan miten ahdistavaa ylipäätään on kahlata krokotiileja täynnä olevan vesialueen poikki.




Mutta sitten onkin vuorossa nootien nakkelu:

Ensimmäisenä otetaan esille tuo huoneen perillä seisova pikkunorsu, jonka kyljessä vaikuttaa lukevan pienellä kirjoitettu ”rasismi”. On kyllä sikäli loogista, että kun kohdataan bioaseiden saastuttamia ihmisiä afrikassa, on todennäköistä että uhrit koostuvat juurikin maan enemmistöstä.

Uskon että rasismikohuilla on silti jotain pointtia, kun eräässä kohtaa vastassa on kaislahameissa pomppivia villejä keihäät ja nuijat tanassa. Vähän sama, kun lähetettäisiin valkonaamainen, nättipoika, ämeriikkalainen teilamaan raivotautisia inkkareita, jotka tykkää harrastaa kannibalismia sekä sisäsiittoisuutta. Onneksi tälle kaislahame-kohukohdalle annettiin sentään pelinsisäinen perustelu.



Tokihan tekoäly tajuaa Left 4 Deadin bottien tapaan esim. parantaa pelaajaa, pysyä kriittisillä hetkillä etäällä vaarapaikoista ja tulla jeesaamaan kun vihut ovat tarranneet pelaajaan... siis useimmiten. Toisinaan sitten sitä muistaa, että tekoälyn laadusta on vastannut sama pelifirma, jonka kädenjälkeä on mm. Dead Risingin uskomattomat tekoälytampiot.
Kun tekoälykaveri onnistuu perseilemään, niin silloin tämä todellakin perseilee viimeisen päälle ja totaalisesti perseileekin.

Tokihan tekoälytampion voi korvata kaverin kanssa jaetulla ruudulla tahi sitten tuttujen/ tuntemattomien kanssa, mutta näissäkin ratkaisuissa on omat riskinsä. Kaikkien vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet menevätkin lyhyesti näin:


1. Teko”äly”.
+ Osaa asiansa, jos harjoittelet helpolla ja pidät tämän kaukana parannusvälineistä.

- Vaikeimmalla pelillä tämä onkin täysi saatanan vajaakki, josta on lähinnä haittaa.


Allekirjoittaneen pelityksessä tekotampio mm. tuhlaili parannusvälineitä tarpeettomilla hetkillä, juoksi päistikkaa miinoihin, jäi pällistelemään tyhjää kun tarvitsin apua ja juoksihan tuo torvi useaan otteeseen päin tappajakoiria ja kuolla kupsahti silloin kun tämä oli liian etäällä pelastettavaksi.
Sikäli on kuitenkin kehaistava tekoälykaverin sihtiä, sillä varsinkin kiikarikiväärin kanssa ja muutamissa muissakin kohdissa tekoäly osuu maaliinsa jopa niinkin hyvin että se tuntuu joskus fuskulta.


2. Kaverin kanssa (Split Screen)

+ Pelissä pärjää hyvin, mikäli kaverikin osaa pelata.
+ Neuvojen jakelu ja taktikointi toimii helpommin.

- Mikäli kaveri ei osaa pelata, voi tästä seurata ongelmia
- Jaettu ruutu voi olla tavan töllöttimellä ihan saatanan pieni.


Omalla kohdalla ei sattunut mitään järkyttäviä ongelmia, kommunikaatio pelitti hyvin ja molemmat osasivat asiansa, mutta jaettu ruutu pienentää näkyvyyttä ilkeästi laajakuvaa pienemmissä telkkareissa. Kahden tunnin pelityksen jälkeen alkoi silmiä särkemään.

3. Netin välityksellä.

+ Mikäli kaveri on kokenut tai on sinulle tuttu, pelitys toimii.
+ Ei jaettua ruutua.

- Mikäli Pingien välinen ero on iso, valmistautukaa pätkivään peliin.
- Tuntemattomien kanssa pelaaminen on melkoista rulettipeliä.
- Läpipeluu käy mahdottomaksi, mikäli kaveri päättää jättää pelin kesken


Parit kerrat avustamaan on sattunut ihan kokenut kaiffari, mutta toisaalta riesana on ollut niin täysiä nyypiä ja ainakin yksi ihmeperseilijä, joka tyytyi, varoittamatta seisoskelemaan paikoillaan varmaan vartiksi. Täytyi olla melkoinen gourmetateria, räjähtävä ripuli, ulkoilua vaativa koira tahi sitten taivaallinen pikapano kyseisellä pelurilla, kun piti pelistä karata noinkin pitkäksi aikaa. :roll:

Pelin seuraavana syntinä ovatkin hahmot ja aivan tolkuttoman naurettavat juonikuviot/kohtaukset.
Uusista hahmoista ainoa hyväksi koettu oli Josh Stone, kaikki muut ovatkin sitten kämäisiä kliseekasoja tahi sitten muuten vaan joutavia hahmoja. Irving on vinkuvine aksentteineen yhtä epäuskottava pahis kuin Alfred Ashford, mutta sillä erotuksella että Alfredin kuollessa tunsin tätä kohtaa edes sääliä. Irvingin kitumista katsoessa teki vain mieli tunkea puukko tämän nieluun vielä kun tämä hengitti. Sitten Sexcella, eikun siis Excella Gionne... ei helvetti... Kamala aksentti ja naurettavat vaatteet, 'nuff said.


Mikäli Chrissin överit hauikset ja pelin muutamat toimintakohtaukset eivät mene vielä naurettavuuksiin, niin viimeistään muinaisraunioissa toimiva kuolonsäde tai lopputaistelu tulivuoressa vetää kaikki saakelin mittarit kaakkoon siihen malliin, että jopa Metal Gear Solid: Twin Snakes näyttää järkevältä matskulta.
En uskonut, että Code: Veronican ajoilta asti pyörinyttä tarinakuviota saataisiin Capcomin laadun tuntien enää mitenkään järkevään päätökseen, mutta olen silti tyytyväinen että edes pelisarjan päätarina tajuttiin päättää tämän osan myötä. Vitosen tarina on semmoista House of the Dead-pelien tapaista sekoilua, että onkin vain parhainta keskittyä itse peliin varsinaisen ”tarinan” sijaan.


Pahin synti kuitenkin pelin kohdalta onkin sitten kahden vanhemman hahmon, Jillin ja Weskerin laadullinen raiskaaminen. Vaikka peli kuinka yrittäisi perustella Jillin blondausta ja yleistä muutosleikkiä, niin se vaan on yhtä typerä ratkaisu kuin se tissien väliin asetettu aivopesulaite. Albert Wesker on ollut salaperäinen ja cool pahishahmo useankin pelin ajan, mutta vitonen päätti sitten vesittää kaiken tekemällä tästä suoraan Marvel-sarjiksista repäistyn, jumalkompleksilla höystetyn maailmanvalloittajan...herran pieksut, jopa pelikin totesi tämän saman ääneen!
Weskerin äkkiä, kuin tyhjästä repäisty ”syntytarina” oli sekin ihan surkea. Ainoa asia mistä olin tyytyväinen, että Oswald Spencer todellakin oli pyörätuolissa istuva, ihmisiä manipuloiva vanhus, kuten olin aina kuvitellut.



Tiivistys laiskoille (tl;dr):

Vaikka vitosessa välillä vitutuksen aihetta löytyykin, rohkenen pitää sitä silti viihdyttävämpänä räiskintänä kuin mitä RE4:sta. Onhan tässä jopa Reskua nippanappa enemmän mitä nelosessa. Mutta niin kauan, kun ei ajattele peliä RE:nä tahi välitä pelin saippuaooperasta, on selviytymistoiminta-matsku yllättävän kivaa meininkiä, varsinkin kaverin kanssa. Olen kiitollinen siitä, että vitonen sentään lopetti vanhan tarinakaavan. Eipähän tarvitse välittää mitä pasketta uudet osat tarjoavat RE-nimen alaisena. Gold Editionin myötä ei tarvitse myöskään maksaa lisäepisodeista.


4-/5

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 03.11.2016 10:09 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Gigante kirjoitti:
Vaikka vitosessa välillä vitutuksen aihetta löytyykin, rohkenen pitää sitä silti viihdyttävämpänä räiskintänä kuin mitä RE4:sta.


Onhan tuo nyt yksi parhaista coop-räiskinnöistä mitä vain on. Gears Of War varmasti tekee paljon samaa, mutta en ole niitä pelannut. Harmi että RE5 on pelattu about 6 kertaa kaverin kanssa läpi, joten enää ei jaksa. Vielä kyllä piti laskea peli hautaan, ostaa se PS4:lle ja pelata kaverin kanssa peruspeli sekä lisärit läpi. Ribs RE5. Seuraavaksi sitten Resident Evil 6. Revelations 2 oli niin typerää kahdestaan että ei kiitos enää.

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 02.12.2016 23:38 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
World Of Final Fantasy on aikas hyvä peli. Suosittelen! Arvosteluni täällä.

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 20.12.2016 19:33 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:37
Viestit: 193
Final Fantasy XV (PS4)

*insert hidas, kunnioittava taputus Square Enixille*

Ihan alkuun pitänee sanoa, ettei minun ollut alkujaan edes tarkoitus ostaa tätä peliä. FFXIII jätti aikoinaan sellaisen paskan maun suuhun ettei sen kitkerä maku ole vuosienkaan jälkeen haihtunut. Ja samaan sarjaan oletin myös FFXV:n kuuluvan. Mutta kuinkas ollakaan, pelimateriaalia vihdoin vilkaistuani päädyinkin ottamaan riskin ja hommaamaan pelin liki julkaisussa. Jos ei muuta niin taistelusysteemi näytti mielenkiintoiselta, ja soundtrack oli ainakin taattu toimivaksi, koska Yoko Shimomuran tuotanto on aina korvakarkkia.
Ja kuinka suuri olikaan yllätykseni kun huomasin tuntien suorastaan lentävän ohi pelin parissa, ja hukkuvani täysin tähän maailmaan ja kaikkeen mitä sillä oli tarjota. "Vielä yksi questi" tuli todettua moneen kertaan pelisessioiden aikana ennen kuin ohjaimen taas malttoi laskea alas.

Mikä pelissä oli sitten hyvää? No itse pelimaailma noin alkuun. Toisin kuin FFXIII:n putkijuoksualussa, tässä pelissä sinulle avataan overworld ensiaskelilla. Tokihan iso osa siitä on aluksi suljettu ettei ihan kaikkeen pääse heti käsiksi, mutta vapauden tunne on olemassa miltei heti kontrollit saatuasi. Ja tunnelmaa korostaa, kuten jo ostohetkellä arvasinkin, Yoko Shimomuran jumalainen sävellystyö. En muista yhtäkään paskaa kappaletta tästä soundtrackista, ja vaikka Shimomuran tavaramerkit ovatkin vahvasti kuultavissa, on seassa myös Final Fantasyn omaa musiikillista historiaa kunnioittavia teoksia. Kuinka siistiä olikaan kaiken tämän ajan jälkeen kuulla versio Crystal themestä, yhdestä sarjan tunnetuimmista tavaramerkeistä? Ja kyllä se Final Fantasy anthemkin sieltä löytyy. Mutta ei nostalgia ole toki ainoa asia mikä musiikista tekee hyvän. Esimerkiksi Magna Insomnia, eli pelin lopputaistelubiisi, lunastaa paikkansa One Winged Angelin, Dancing Madin ja The Extremen rinnalla yhtenä sarjan parhaista kappaleista. Ja se on jo paljon sanottu se.

Positiivinen vaikutelma jäi myös pelin hahmoista, ainakin näistä tärkeimmistä. Noctis, Ignis, Prompto ja Gladiolus ovat kaikki loistavia hahmoja, kukin täysin omia persooniaan ja mielenkiintoisia, joskin ehkä tutuhkoja animepiireistä. Happy-go-lucky tunnelmannostattaja, vahva ja vakavanhiljainen luottomies ja tietoviisas neuvonantaja tuskin ovat kellekään täysin vieraita hahmotropeja. Ikävä kyllä kolmen viimeisimmmän taustat jäävät tarinassa suht epäselviksi, mutta onnistuvat he silti kukin tekemään oman vaikutuksensa matkan aikana, ja tiimin keskinäiset kemiat menevät mahtavasti yksiin.
Ja sitten meillä oli vielä tarinan pahis, ja voi luoja että rakastan tätä hahmoa. Aivan kuten hänen taistelumusiikkinsa, myös hahmo itse harppaa heittämällä sinne parhaiden FF-pahisten kerhoon niin tekojen, motiivien, designin kuin dialoginsa puolesta.

Pelin tarina oli myöskin mukiinmenevä. Ei ehkä maailman omaperäisintä huttua mutta toimi. Hivenen puutteita siellä täällä esiintyi, lähinnä tahdituksessa ja siinä kuinka asioita selitettiin, mutta loppua kohden kaikki tarvittava oli selvillä ja motivaatioit kohdillaan niin päähahmoilla kuin antagonistillakin. Erityismaininta mahtavalle loppuratkaisulle.

Nyt on ollut niin paljon hyvää että välillä jotain huonoakin: pelin päätarina, jota juuri kehuin, on todella lyhyt. Pelihän on rakennettu länkkäriropeja muistuttavaksi, eli kuljet overworldissa questeja ja hunteja suoritellen, kalastellen ja niin pois päin, kunnes katsot aiheelliseksi suorittaa tarinatehtävän, joka kuljettaa juonta ja chaptereita eteenpäin. Pelin tekijät siis olettavat että kulutat aikaa sivutehtävien parissa ja pelin pituus syntyy siitä. Toki tätä sivutehtävää on paljon, mutta tämä verottaa tarinankerrontaa aikalailla ja tekee siitä rikkonaista. Chapteritkin ovat todella lyhyitä, ja loppua kohden ne tuntuivat jotenkin sisältököyhiltä, kuin ne olisi tehty melkoisessa kiireessä jotta tarina saadaan pakettiin.

Kaikkein suurin rikos kuitenkin tapahtuu sivuhahmojen kohdalla. Pelissä on paljon mielenkiintoisia hahmoja, mutta heidän roolinsa ja motiivinsa jäävät naurettavan heikoiksi, koska niitä ei selitetä. Muutama tarinan kannalta aluksi oleelliseltakin vaikuttava hahmo näytetään ruudussa vain kerran tai pari, ennen kuin he katoavat täysin. Herää kysymys, miksi näitä hahmoja edes vaivauduttiin luomaan, kun heidän panoksensa tarinaan on merkityksetön. Kuulemani mukaan tosin Square Enix on tekemässä ilmaista updatea joka lisää peliin uusia välikuvia ja muuta sisältöä, joten ehkäpä edellämainitut viat korjautuvat sillä. Ja DLC:takin on tietty luvassa...mikä toisaalta vituttaa jos pelistä on tarkoituksella napsittu tärkeitä osia pois jotta niillä voitaisiin rahastaa myöhemmin.

Viimeisenä mainittakoon vielä pelin automekaniikka, joka jakaa pelaajia aika selkeisiin leireihin, toiset tykkäävät ja toiset vihaavat. Pelihän on siis eräänlainen prinssin ja hänen suojelijoidensa road trip, johon oleellisena osana kuuluu sankarikatraan auto, Regalia. Auton ajaminen ei tosin ole läheskään yhtä vapaata kuin jossain GTA:ssa tai muissa vastaavissa, vaan se kulkee teitä myöten tiettyjä määrättyjä raiteita...tai jos haluat, ei sinun tarvitse puuttua ajamiseen ollenkaan, vaan pistää Ignis ratin taakse ja keskittyä itse maisemien katseluun. Vaikka itse tykkäsin näistä pienistä hengähdystauoista, etenkin kun autoon sai ostaa kaikkien aiempien Final Fantasyjen soundtrackeja kuunneltavaksi matkan aikana, niin ymmärrän myös jos se ei kaikille riitä viihdykkeeksi ajomatkojen ajaksi, ja onhan se toisaalta vähän typerä ratkaisu ottaa periaatteessa pelaajalta ohjain pois siksi aikaa kun siirtyy paikasta toiseen. Fast travel on olemassa, mutta sen käyttö vain rikkoisi pelimaailman.

Loppupeleissä positiiviset asiat voittavat negatiiviset aika selkein tuloksin. Itse sain hupia täyden hinnan edestä ja enemmänkin, ja questeja olisi vielä pitkä liuta tehtävänä vaikka tarina läpi jo onkin. Kaikki trophytkin innostuin keräämään, vaikken moisesta perusta kuin harvoissa ja valituissa peleissä.

_________________
Kuva


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 31.12.2016 21:42 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Enpä oikein jaksanut/ehtinyt joulun alla arvostelua, jotenka päätin siirtää sen uuden vuoden korville. Kaksi kärpästä ja isku, kais' tiäätte...


Devil's Castle Dracula X: Nocturne in the Moonlight
Aka:
Castlevania: Symphony of the Night (PsOne, Sega Saturn, Xbox 360/Ps3 Arcade/Network)


”Mikä on 'pelaaja'! Säälittävä pieni läjä salaisuuksiaan!
Mutta puheet riittäköön, ARVOSTELU ALKAKOON!!!”

* Heittää tyhjän teekupin lattialle.


Castlevania-pelisarja tuskin kaipaa kummempia esittelyjä. Belmontin suvun edustajat pääsevät kukin vuorollaan niittaamaan Kreivi Draculaa, joka sitkeästi nostaa päätään yhä uudelleen ja uudelleen hauta-arkustaan.


Sarjan edellisen osan, Rondo of Bloodin päätöksen (ja kornien dialogien) myötä uudelleensyntynyt Dracula saa taas kerran piiskaa Belmonteilta ja rauha palaa maailmaan...kunnes neljä vuotta myöhemmin Draculan linna ilmaantuu taas kerran maailmaan. Richter Belmont on teillä tietämättömillä, mutta Draculan aatteita vastusava poika, Adrian Fahrenheit Ţepeş alias 'Alucard' herää vuosikausien nokosiltaan ja saapuu tutkimaan linnan käytäviä. Kuinka ollakkaan, linnan käytävät pursuavat taas örkkiä jos monenmoista ja itse kuolema nussii Alucardilta tämän uberylivoimaiset varusteet pois. Rutosti heikentyneen Alucardin ei auta muu kuin alkaa koluta linnaa ja palauttaa voimiaan selviytyäkseen ja karkoittaakseen kamaluudet kalmistoihinsa.



"Hei Belmont, anna mulle piiskaa!"

Castlevania-peleille tyypillisen lineaarisen etenemisen sijaan Symphony of the Night edusti ensimmäisenä sarjansa myöhempia 2D-seikkailuja ollessaan Metroid-pelien tapaan epälineaarista mättöä, eli nk. ”Metroidvania” pitäessään silti sisällään CV-sarjalle tutun ympäristön ja pelimekaniikan. Alucardin matka kulkee pitkin poikin kaoottisen linnan sokkeloita, joissa toisinaan törmätään ansojen, aarteiden ja rivivihollisten lisäksi suurempiin pomomittelöihin, joiden myötä yleensä ansaitaan aseita, välineitä tai aktivoidaan Alucardin sekalaisia vampyyrikykyjä, jotka mahdollistavat aikaisemmin tutkimattomien alueiden luo pääsemisen. Ilmasssa on myös pientä RPG-menoa gridnaamisen ja varusteiden kanssa kikkailun myötä. Kaikkia paikkoja ja bosseja ei ole aina pakko käydä läpi, mutta ei näiden koluamisella ja kukistamisesta paljoa häviäkään. En sanoisi peliä Nintendo-vaikeaksi, mutta kivalla tavalla haastavaksi, varsinkin pelin alkuvaiheilla.



Ulkoasullisesti on pakko myöntää, että kaksidee-peliksi SOTN näyttää tänäpäivänäkin edelleen törkeän kauniilta ja tunnelmalliselta teokselta. Jos kukaan pystyy pukeutumaan yhtä perkeleen tyylikkäästi ja olemaan giganttisen luokan kovis, niin ehdottomasti Alucard. Ympäristöt ja animaatiot omaavat monenmoisia yksityiskohtia ja Draculan goottilaisen linnan käytävät tarjoavat rutosti vaihtelua aina hautaholveista, kirjastoon, laboratorioon ja kellotapuleihin asti. Myöskään pelin vihollisvalikoima ei todellakaan petä, sillä tavanomaisten väripalettienvaihto-vihujen lisäksi peli tarjoaa erittäin kattavan ja värikkään valikoiman mörköjä ja kummituksia eri kulttuureista. Perinteisten luurankojen ja lepakoiden lisäksi löytyy minotaureja, haarniskoja, zombeja, noitia, velhoja, susia ja jättiläisiä. Löytyypä pelistä myös pelottavan veikeä referenssi Ozin ihmemaan väkeen.

Bossitaistot eivät petä nekään kun vastassa on joko sexy naispiru, hydra, viikatemies, käärmekukko, kerberos, raivoava Frankensteinin luomus, mädistä ruumiista kasattu lihamöhkäle tai itse kärpästen herra, Beelzebub.




Hyvää vaihtelua ja älyttömän hyvää laatua tarjoaa myös pelin musiikkiosio. Jokaiselle alueelle on yleensä varattu oma upea sävellyksensä ja, perhana, peli soundtrack yltää jo eeppisyyksiin. Tyyli vaihtelee aina tunnelmallisesti kun ollaan kirjastossa, Colosseumilla tahi kellotorneissa. Mikäli suurimmat säveltäjänerot nousisivat haudoistaan kuuntelemaan tätä, niin hekin olisivat sitä mieltä että tämähän on helkkarin hyvää jälkeä. Ainoa biisi jononka ns. tylsistyy on lähinnä bossitaistojen teema ja sekin lähinnä usean toiston takia.

Mikäli minulla olisi helkkarin iso kartano ja sen sisuksissa giganttinen kirjasto, niin laittaisin sinne varmasti soimaan taustalle saman biisin mitä SOTNissa. Draculalla on kyllä hemmetin hyvä musiikkimaku.

Ääninäyttely on ehkä lievästi kornia, varsinkin pelin aloituksen ”What is a man?”-heiton myötä, mutta menettelee kuitenkin yleiseltä tasolta.



”Katoa, vaisu loppuosio. Et kuulu tähän peliin!”


Mitä pelin ainoiksi huonoiksi puoliksi luokittelisin, niin ehkä tuon Castlevania-sarjan surullisenkuuluisan knockback-vahingonoton, joka saa Altsun välillä lentämään turhankin usein päin seiniä ja paikkoihin joihin ei soisi päätyvän. Erityisesti lentävien meduusapäiden ja muutamien bossitaistojen, kuten Galamothin ja Belsepuupin kohdalla osasi moinen lentely välillä pänniä lievästi. Spoilattakoon myös sekin asia, kuin pelin loppupuoliskon ”käänteislinna” on yksinkertaisesti vähän tylsä ja vähän turha osio. Kulje koko linna uudestaan, mutta paikat ovat vain väärinpäin ja lähes kaikkialla soi sama musiikki + haastetaso lentää stratosfääriin...nääh. Onneksi tuolloin ei tarvitse koluta linnaa kokonaan ellei halua, mutta melko tylsältä ratkaisulta tuo silti tuntuu.
Myös tuo mm. AVGN:n mainitsema odottelu ja pelin uudelleen lataaminen aina Game Overin kohdatessa voisi käydä nopeammin.


Mutta näin ytimekkäästi on pakko myöntää, että ”Yön sinfonia” on pikkuvioistaan huolimatta melkoisen hieno elämys, jota on niin ikään hauska pelata, katsoa ja kuunnella. Läpipeluun jälkeen aktivoitava pelitila Richter Belmontilla tarjoaa klassisella pelityylillä kiintoisan näkökulman seikkailuun. Ei ehkä sarjansa vaikein peli, mutta silti upea teos, joka on kyllä ansainnut kulttiklassikon maineensa ihan kunnialla.
Mikäli ette ole päässeet ykköspleikkarin aikana peliä kokemaan, mutta joku uudemmista konsoleista löytyy, niin suosittelen ostamaan pelin kokoelmiinne virtuaalisessa muodossa. Castlevania-faneille ehdottomasti kokemisen arvoinen teos!

* Poimii lattialta särkyneen teekupin palasen ja leikkaa sillä sormenpäätä

5-/5 ja verellä raapustettu ”Gigsu Suosittelee”-merkki.


Hyvää uutta vuotta.

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 08.01.2017 22:53 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Naputtelin arvostelun Dragon Quest Buildersista, joka luettavissa täällä. Kyseessä ihan hyvä, mutta semisti turhauttava, rakentelupeli.

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 30.01.2017 02:13 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Viime aikoina olen parit arvostelut puskenut ulos. Käy ihmeessä tsekkaamassa mikäli napostelloo :)

Final Fantasy XV
Aragami

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 13.02.2017 11:48 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Necropolis: A Diabolical Dungeon Delve haluis olla Souls-peli, mutta jää jälkeen jokaisella osa-alueella. Paitsi coopissa.

https://www.livegamers.fi/reviews/necropolis

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 03.03.2017 15:16 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Tales Of Symphonia ( GC, Ps2, Ps3)
Spoiler: show
”EeBee on siististi kiu-uut :3”

TOS on itselleni ainakin ensikosketus ja näkymä melko monipäiselle Tales-pelisarjalle. Kiinnostuin pelistä joskus erään Tiltin -arvostelun perusteella ja nyt vuosia myöhemmin tuli tilaisuus päästä pelin kimppuun...

Tarinan alku kaikessa lyhykäisyydessä: Sylvarantin maailma kärsii manavajaudesta ja puolihaltijoista kosotuvat Desianit kohtelevat ihmisiä kaltoin keskitysleireillä jne jne. Tarinan sankari on nuorukainen nimeltä Lloyd ja tämän ystävä, Colette sattuu olemaan ”valittu”, jonka tehtävänä olisi käynnistää maailman uudentuminen ja palauttaa kukoistus. Monenmoisten sattumusten jälkeen Lloyd päätyy kavereidensa kanssa auttamaan Colettea tehtävässään, mutta mitä kaikkea oikeasti on tekeillä esiripun takana...


Meininki on melko tuttua JRPG-menoa, sikäli jos Final Fantasyt, Phantasy Star, Star Ocean tai vastaavat ovat tuttuja. Taisteluissa voi ottaa kontrolloitavakseen jonkun tiimin neljästä hahmosta ja alkaa mättämään reaaliajassa, kun kaverit yrittävät sitten pärjätä parhainpansa mukaan tekoälyn ohjaamina (lisää myöhemmin). Torjuminen ja väistelyt on syytä osata, jos mielii pysyä tolpillaan pidempään ja eri kykyjen/esineiden käytön suhteen on osattava oikea ajoitus.
Satunnaistaistelut voi toki välttää kokonaan, jos osaa taktikoida ja välttää kentällä liikkuvat vihulaiset. Taistelujen lisäksi osa ajasta kuluu pieneen tai isompaan pulmanratkontaan. Enimmäkseen pulmat etenevät erillisen taikasormuksen eri ominaisuuksien käyttämisellä tahi palikoiden paikoilleentyöntämisellä. Enimmäkseen pulmia ei ole järkyttäviä määriä ja tutkittavat dunkut ovat määräänsä nähden sopivan lyhyitä paikkoja tutkia(, vaikka poikkeavuuksia valitettavasti löytyy).

Ulkoasultaan peli on simppeli, mutta silti omalla tavallaan söpö katsoa. Tietysti pienenä kritiikkinä on erittäin vaikea uskoa että Sylvarantin maailma kärsisi manavajeesta millään muotoa kun koko maailma paistaa kirkkaissa väreissä, vaikka söpön ulkoasun alle mahtuukin rutosti erillisiä julmuuksia. Söpöydestä puheenollen, pelin Emotion Bubble/EB-minipeli saa simppeliydestä väkisin hymyn huulille.


Äänien suhteen peli ansaitsee kehuja siitä, että voit valita vapaasti pelaatko alkuperäisellä japanin dubilla vaiko enkkudubilla. Molemmat, hämmästyttävää kyllä, ovat mielestäni hyviä vaihtoehtoja, vaikka japanidubissa on ääninäytelty kohtauksia runsaasti enkkuversiota enemmän. Enkkuäänet ovat kuitenkin paikoitellen yhtälailla persoonallisia. Omalta osaltani tykästyin mielettömästi Lloydin enkkudubin ääneen, syytän tästä Scott Menvillen antamista nostalgioista Dark Chroniclen myötä.
Musiikkipuoli ei ole välttämättä sieltä muistettavimmasta päästä, mutta kuunneltavaa matskua kuitenkin. Minipelien esim. EB:n ja ventin musiikit jäivät itselleni melkoisiksi korvamadoiksi.


Mutta valitettavasti, tähänkin peliin mahtuu muutamia kehnouksia.
Alkuun mainittakkoon tekoäly. Kaverien paimentaminen ja hengissäpitäminen käy suorostaan ylitöistä, koska nämä eivät osaa torjua kunnolla tai vältellä vihulaisia. Muutoinkin taisteluissa liikkuminen on välillä turhan kankeaa kun hahmo ei kykene liikumaan 3D-kentällä kuin joko eteen tai taakse.

Lisäksi Ps3-julkaisuun ei syystä tahi toisesta saatu 60 fps kuvaa, vaikka muinoisella pelikuutiollakin moinen luonnistui vaivatta. Itseäni tämä ei sinällänä vaivannut, mutta melko nolo tapaus ottaen huomioon tehokkaamman raudan. Mitä tulee vielä animaatioihin, niin toisinaan hahmojen ilmevalikoima on joissain välikohtauksissa turhankin suppeaa. Lisäksi esim. Desianien rivisolttujen liike/seisomisanimaatiot ovat suorastaan surkuhupaisaa seurattavaa.

Tarinallisesti peli menetteli alkuvaiheilla oikeastaan hyvin ja puolivälin twistit toimivat, mutta valitettavasti mitä lähemmäksi loppua kohden sitä enemmän alkavat dunkut ja tarina toistaa itseään. Tiimiä juoksutetaan milloin mihinkin loukkoon lähinnä pyörähtämään tai seuraamaan jotain enemmän tahi vähemmän tärkeää keskustelua. Muutamassa paikassa ei edes käyty kuin pysähtymässä. Tarinaan tulee loppuvaiheilla niin paljon erillistä rönsyilyä ja turhia osuuksia siihen malliin, että niistä suurin osa oltaisi voitu surutta saksia pois.

Esimerkkinä mainittakoon ”lähes” loppuvaiheen liukuhihna-uhrautumis-draamailu, joka ei, perkele, johtanut loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Vähän saksia sieltä täältä ja pari muotoiltua dialogia ja koko osiota ei olisi edes tarvinnut käydä lainkaan. Muutenkin osa loppuvaiheen pulma-pelleilyistä esim. Pimeyden temppelissä, Vasamatemppelissä ja Ymir metsässä olivat joko turhauttavaa tai suorastaan ajanhukkaa.


Mutta mitenpä tämän kaiken tiivistäisi: Pelin alku on lupaava, puolivälin juonenkäänne toimi hyvin, mutta loppua kohden meno alkaa toistamaan itseään. Ei peli ehkä loistava ole, muttei surkeakaan, lievästi vaan viimeistelemättömän tuntuinen, siinä kaikki.

Halpaan hintaan tästä JRPG-fani saa tästä varmaan viihdykettä joksikin aikaa.


Arvosana 3½/5

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 01.04.2017 13:56 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Nioh-arvostelu.

"Tarinansa puolesta Nioh ei välttämättä palkitse, mutta pelikokemuksen, uudelleen peluuarvon, sekä sisältömääränsä puolesta kylläkin. Kun Dark Souls 3 saa pian viimeisen lisäosansa ja pelisarja suljetaan timanttiseen arkkuunsa, tarjoaa Nioh lähes yhtä hyvän pelikokemuksen, jota voinkin suositella kaikille haastetta peleihinsä kaipaaville"

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 02.04.2017 09:24 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Enigmatis-Trilogia: Osa 1

Enigmatis: The Ghosts of Maple Creek (PC)
Spoiler: show
”Myrskyn jälkeen, on sekaisin pää, ja sankariamme hieman hämmentää...”
Näin alkaa Enigmatis, kun sankarittaremme herää keskeltä pyörremyrskyn sekoittamaa kyläpahasta. Kaikki ei ole kohdallaan ja jotain outoa on tekeillä. Missä mennään ja mitä hittoa on tapahtunut? Se selviää pelaamalla.


Enigmatis seuraa perinteisten seikkailuklikkailupelien perinteitä. Itselleni ehkäpä parhain vertauskohta on muinoinen Exmortis flash-peli(sarja), ainakin mitä tulee kauhunpoikasella terästettyyn yleisilmeeseen ja mysteereihin.
Pelaajan pitää tonkia paikkoja hyödyllisten kamojen toivossa ja ratkoa siinä sivussa erillisiä puzzleja, jotka vaihtelevat loogisista tavaroidenkäyttämisistä omituisiin älypeleihin. Se, että miksi **tussa kahviautomaatin ja joidenkin omituisempien viritelmien käyttäminen on tehty tavallista monimutkaisemmaksi ovat lähinnä pientä todellisuuspakoa, jotta peliin mahtuisi enemmän haastetta.

Monista lajityypin peleistä poiketen Enigmatis omaa avuliaan ”vinkkinappulan”, joka tarjoaa pieniä neuvoja mihin seuraavaksi suunnata. Aina käytön jälkeen nappulalla menee, vaikeustasosta riippuen, oma tovinsa että se latautuu uudestaan. Joitain pulmapelejä voi myös ohittaa kokonaan tietyn ajan jälkeen, mutta parhaimmat onnistumisfiilikset saa kuitenkin jos onnistuu ratkomaan pulmat itse ilman neuvoja tai skippauksia.


Mikäli jotain pitää Enigmatiksessa kehua niin sen piirtojälkeä. Animaation laatu on ehkä vähän niin ja näin, mutta kyllä peli silti näyttää vakuuttavalta ja varsinkin yksityiskohtaiselta. Ääninäyttelyn laatu ei valitettavasti ole yhtä kaksinen mitä tulee sen määrään, saati laatuun. Äänitetyt kohdat on lähinnä hoidettu vähäisellä eläytymisellä ja paperiltalukemisella. Huonoilta äänet eivät itsessään kuulosta, mutta dramaattisimmissa kohtauksissa tunnelma vesittyy melkoisesti kun hahmojen äänestä ei irtoa tunnetta tai eloa edes kirveelläkään. Musiikillisesti peli soittaa usein samoja sävelmiä, mutta mielestäni kipaleet kuitenkin toimivat Maple Creekin mysteerien ratkontaan.


Pelin suurin ongelma allekirjoittaneelle tuli kuitenkin pelin lukuisissa ”Etsi kuvaan piilotetut esineet”-minipeleissä. Samoja ruutuja päästää tonkimaan pelin aikana lukuisia ja taas lukuisia kertoja ja vain siksi, kun hahmo ei tarinallisista syistä tajua tulloin poimia tärkeitä tavaroita mukaansa. Mikä helvetin järki minun on etsiä ruudulta kymmeniä kertoja kumiankkoja ja jotain randomroskaa, jos tarkoituksena on poimia mukaan vain yksi esine? Nämä hetket vaan yksinkertaisesti rikkovat muuten toimivaa immersiota.


Läpipeluun jälkeen avautuu lyhyt bonus-seikkailu, joka valoittaa joitain mysteerejä, mutta sekin kärsii samasta tavaroidentonkimis-peleistä, vaikka ei samassa mittakaavassa kuin emopeli.
Enigmatis ei ehkä tarjoa järin uutta ja mullistavaa klikkailuseikkailuhin, mutta kyllä näin lyhyen pelin parissa viikonlopun viihtyy.

3/5




Sitten vielä tuo uudelleenpostaus MGS4:sen arvostelusta, jonka läpällä postasin myös leffaketjuun "HL3:ea ei tule koskaan"-päivän kunniaksi.
Toisin kuin MGS4:n välivideot, arvostelu on pyritty pitämään lyhykäisenä.


Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots (Ps3)

Spoiler: show
Jotenka siis koodinimet menee kutakuinkin...

Solid Snake = Stondis
Liquid Snake = Lerppu
Solidus Snake = Viagra
Naked Snake = Vilauttaja
Venom Snake = Syfilis
Old Snake = Impotenssi”



Sota ei muutu. Mutta sitten sota muuttuu! Nanokoneet ovat vastaus KAIKKEEN ja nykysodankäynti ja pahat Patriootit (tm) ottaa niistä kaiken hyödyn. Solid Snakeen kroppa vanhenee vauhdilla ja elinaikaa ei ole etes vuotta. Viimeinen tehtävä on kuitenkin vielä edessä: Listi Liquidin possesoima Ocelot! Blaablaa, nanokoneet, Snake, Ocelot, Blaablaa, Otacon, nanokoneet, nanokoneet, patriootit, Raiden, Naomi,Blaablaablaa, Shadow Moses, Meryl, nanokoneet, Big Boss, Johnnyn ripuli, nanokoneet, paljon puhetta ja Metal Gear, whatevöö...



MGS-sarjan useat juonikuviot ovat vuosien saatossa rönsyilleet minne sattuu ja nyt olis aika punoa koko roska kerralla nippuun isossa finaalissa. Finaali on kuin kuusiosainen minisarja, jossa pääsee välillä kulkemaan pätkän Solid...siis Old Snakella. Snaken matka kulkee pitkin sotatantereita juonen perässä, joko pyssyt paukkuen tai sitten hiiviskellen. Omituinen asekauppias, Drebin, kauppaa Snakelle tussareita. Drebinillä on apina ja vaikka tämä apinoi RE4:ää, on Drebinillä sentään tarinan kannalta jotain tekemistä. Pyssyä ja tavaraa löytyy paljon, vaikka kaikkea tuskin tulee koskaan käytettyä.


Homma menee käyntiin ilman turhia tutoriaaleja, ohjaus on erittäin toimivaa ja asiat oppii hetkessä. Nyt jopa takaapäin tarraaminen luonnistuu ilman kamalia ongelmia.
Koodekkikaan ei enää piipitä yhtenään. Loistavaa.
Mutta välivideot vuorostaan korvaavat suurimman osan koodekkilätinöistä. Hittolainen.

Kohtaukset on kyllä eppisiä ja yksityiskohtaisia, mutta olisiko jotain silti voitu lyhentää? Hyvää kirjaa lukee kyllä mielellään, mutta tarvitseeko siihen välttämättä käyttää kilokaupalla sanoja? Joskus lyhyempi olisi parempi, just saying... Snaken seikkailua on kyllä upeaa katsoa ja maisemat vaihtelevat kiitettävästi. Vaikka peli on lähinnä tallustelua välivideosta toiseen, Shadow Moses tuotti allekirjoittaneelle tipan linssiin.


Kohtauksia on hitosti ja useat on näyttäviä, mutta sitten on hetkiä jotka o' ihan pöljiä.
Raiden vs Vamp = Gay... Gayyy...GAYYYY!*
B&B persetissiposeilut ja muut pyllistelyt = Tarpeettomia.
B(abes)&B(oobs) nyyhkytarinat = Pitikö mun välittää?
Naomi ja Big Mama = Puvuissane on napit. Käyttäkää niitä!
FROGit ei osaa ampua videoissa kolmea metriä kauempaa = Awkward!
Raiden pysättää jättibotskin = Mitä vittua?!
Se eräs 'traaginen' kuolema = Syöpä ei ihan toimi noin.
Se eräs toinen kuolema = Jeesus kristus, kuole jo!

*(Avaruuseikkailu 2001 teeman mukaisesti.)

Miksi pelin pitää vielä vaihtaa aseet automaattisesti joka välikohtauksen jälkeen?
En tykkää M4:sta ja Operatorista! Jättäkää mun pyssyt rauhaan!
MGS4 hurskastelee melkoisesti sanoessaan ”Pidä breikki”, kun heti tämän jälkeen seuraa tuntikaupalla matskua jota ei tohdi jättää välistä! :roll:


Mutta mitenkä päätös kaikkeen yliampuvaan ja monimutkaiseen lopulta toimii?
Kauniisti ja näyttävästi vaikka lopputuloksen kannalta olisin halunnut pelata pelin tapahtumia katselemisen sijaan ja sekaan mahtui erillisesti kaikenlaista typerää.
Lopputaistelu on sanalla sanoen eeppinen ja tunnelmallinen. Kannatti seurata!


Varatkaa itselleni rutosti aikaa ennen kuin aloitatte ”Patrioottien Pyssyjen” maratoonaamisen.


Arvosana: Neljä annosta nuudeleita ja ”Gigsu suosittelee”-leima. On ne hyviä nuudeleita, nääs.

[/size]

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 08.04.2017 08:11 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Sudeki (Xbox)



”Vähän kuin Bond-pahisten suunnitelmat. Jälkikäteen ei edes muista mistä oli kyse.”


Sudeki on vähän kuin semmoinen animemainen rope, joka yrittää mainostaa itseään pehmopornolla korealaisten mörppien tapaan, mutta on länsimaalaisten tekemänä, näin lyhyesti sanailtuna.


Kauan sitten oli maailma nimeltään Sudeki ja sitten se jakaantui kahdeksi. Paha juttu.


Tuossapa koko tarinan pohjustus tiivisti pähkinänkuoressa. Ei ehkä järin omaperäistä, mutta olen silti nähnyt samaisen pohjustuksen kahtia jaetusta maailmasta toteutettuna toimivasti ja muistettavammin...mutten Sudekissa.
Seikkailun pääsankarit ovat tasapaksu miekkamies, nörde tiedemies, pumpattava seksinukke mallia 'maagiprinsessa naurettavissa kuteissa' ja pumpattava seksinukke mallia 'soturimuija, jolla on perse'.
Pelin pääpointti on kikkailla näiden neljän hahmon väliltä joko muutamissa pulmatilanteissa tahi sitten taisteluissa.
Tekoäly ohjastaa kaverihahmoja taisteluissa ja siihen voikin tiivistää koko paskan.

Tekoälystä ei ole taisteluissa kuin harmia ja taistelut lähituntumalta ovat lievästi kömpelöä. Yrittäähän peli toki yhdistää taisteluihin myös edellämainitun nörttipojan ja muhkuprinsessan myötä First Person-räiskintää. Ammuskelu oikeastaan luonnistuu taisteluissa vähän paremmin mitä itse mättäminen. Muutenkin taistelut ovat lähinnä puuduttavaa jyystämistä melko laimeita väripaletinvaihtovihulaisia vastaan. Pomotaistot sentään tarjoavat jotain vaihtelua mekaniikkaan, mutteivat nekään silti pelasta menoa. Teknisesti oman pelin laatu oli muutenkin vähän tönkkö. mm. Äänten vahvuus heitteli ja välillä ruudunpäivityskin tuotti ongelmia.


Onhan pelimaailma toki ihan nättiä katsoa, ottaen huomioon pelin vuosikerran, mutta silti hahmojen liikeanimaatiot eivät itseäni järin vakuuta. Naishahmot kiipeävät tikkaita hölmöissä asennoissa, eräs opastusmission aivoton seuralainen heilutti käsiään elottomana ja muutenkin hahmoista eniten vaivaa on käytetty päänaishahmojen yliampuviin kurveihin. Äänipuolikaan ei järin vakuuta. Pisteet kuitenkin 'yrityksestä' ujuttaa pelin hahmoille eri aksentteja, mutta lopputulos tuntuu silti kauttaaltaan lähinnä karikatyyriseltä. Hyvällä tavalla hauskin ja mieleenpainuvin hahmo oli lähinnä äärettömän kohtelias, mutta tappava tekoäly Krenn.


Tiedän kyllä ettei aina tartte olla originelli, muttaku' sudeki ei ole pahemmin kiinnostavakaan.


Tarina ei ole kiintoisa, peli ei edes yritä yllättää, pelimekaniikka on on parhaimmillaankin keskivertoa, ja hahmot ovat ihan unohdettavia, kuin peli itsekin. Onneksi peli on sentään lyhyt.
Sudekin vähän kuin Bond-pahisten suunnitelmat. Jälkikäteen ei edes muista mistä oli kyse.
Eihän se surkea sentäs ole, muttei tästä itselleni mitään ikimuistoisen hyvääkään jäänyt.

3-/5

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 10.04.2017 14:13 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Enigmatis-Trilogia: Osa. 2

Enigmatis: The Mists of Ravenwood (PC)
Spoiler: show

”Jos metsään haluat mennä nyt,
sä takuulla yllätyt
Löydät tavarakasat myllätyn
sekä karavaanarin puhki kynsityn.”
Tutisee kaapissa tyttö pieni piilossa,
on tämän iskä ja äiskä nyt kadoksissa
On aloittanut jättikorppi nyt saalistuksen...”


Enigmatis 2 jatkaa edellisen seikkailupelin tarinaa: Maple Creekin rikokset tulivat ilmi, mutta tekijä pääsi pakoon. Jahti jatkuu ja vainu vie erääseen metsään ja siellä sijaitsevaan puistoon. Paikan päällä käy kuitenkin selväksi, että jotain erittäin outoa on tekeillä. Eipä muuta kuin ottaa asioista selko ja saada samalla selville edellisen tapauksen ratkaisematta jääneet mysteerit...


Meno on tuttuun tapaan klikkailua ja erillisten pikkupulmien ratkontaa. Vanha tuttu vinkki/skippaussysteemi on pelissä yhä mukana. Meininkiin on tullut kuitenkin hieman parannusta sitten edellisen pelin. Animaation ja ääninäyttelyn laadun parantumisen lisäksi mm. Kartta mahdollistaa nyt nopeamman kulkemisen paikkojen väliltä ja antaa samalla hienovaraista vihjettä mitä paikkoja tutkia.

Ilmapiiri on hyvällä tavalla salaperäinen ja paikoista löytyy erittäin kiitettävät määrät yksityiskohtia.
Tavaroiden etsintä ”Etsi tavarat ruudulta”-minipeleissä on muuttunut sikäli että etsimisen lisäksi pääset silloin tällöin mm. kasaamaan joitain esineitä ja käyttämään joitain tavaroita toisten kanssa.


Äänet ja animaatiot ovat toki parantuneet, mutta toisaalta sekaan mahtuu muutamia erittäin kiusallisen kömpelöitä kohtia. Useat liikkuvat kasvomallit, varsinkin pikkutyttö Beckyn kohdalla ovat usein luokkaa ”outo-laakso” ja kaiken lisäksi Beckyn ilmeet eivät usein sovi tilanteisiin sitten ollenkaan. Tyttö kuulostaa yhdessä kohtaa hätäiseltä, mutta naamalla paistaa sen sijaan vain tekopirteä hymy.

Vaikka tavaroiden etsintäpelit ovatkin hieman parantuneet, niissä on edelleen se sama saakelin ongelma mitä tulee turhien tavaroiden löytämiseen. Juu, minä löysin kyllä sen kaivatun kainalokepakon, mutta etsinpä tässä vielä romujen seasta taskumattia tai kaadampa tässä, vittu, viinaa lasiin vaikka avain on jo hanskassa. :roll:
Lisäksi se loppuvaiheen suuri ”yllätys” tuli pääteltyä jo heti pelin ensimetreillä.


Pikkutyhmyyksistä huolimatta kehitys edelliseen peliin on kuitenkin selkeästi nähtävissä.
Yksi viikonloppu/päivä tämän pelin pulmien ratkonnassa ei tuntunut silti korpimm...siis pöllömmältä.


4-/5

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 16.04.2017 15:49 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Varoitus: Teksiä.

Wasteland 2 : Director's Cut (PC)
Spoiler: show

”The cries of a dead world
Callin' out in pain
Red skies on the desert
Are the blood in a ranger's veins”


Monien Fallout-fanien olisi syytä osoittaa jonkinlaista kunnioitusta vuoden 1988 pelille nimeltä Wasteland. Sillä ilman Wastelandia ja sen vaikutuksia ei välttämättä olisi ensimmäistäkään Fallouttia. Semmoiset n. 25 vuotta myöhemmin, melkoisen potkustartti-rahoituksen ansiosta peli sai jotko-osan. Itse ainakin olen tyytyväinen että nämä potkut starttasivat näinkin hyvää matskua.


Kaikki tuskin ovat WL1:stä pelanneet, mutta aika pitkälti koko homma menee näin:

Eräässä vaihtoehtoisessa ajanjaksossa, Neukkujen ja Jenkkien välinen ydinsota pistää maailman ranttaliksi. Ihmiskunta ei tuhoudu kauttaalaan, vaan lukuisia yhteisiöä sekä rosvojoukkoja jää vielä jäljelle. Arizonan erämaassa, muutamat USA:n sotilaista ja erillisistä survivalisteista koostuva joukko synnyttää ”Desert Rangers” (Aavikkorangerit)-ryhmän, jonka tarkoitus on ylläpitää oikeutta ja järjestystä kaaottisessa maailmassa.


...
Joskus n. 15 vuotta myöhemmin ensimmäisen pelin tapahtumista, Rangerit ovat miehittäneet vanhan ajan pipipäiden linnoituksen tukikohdakseen ja edellisen pelin sankarit koulivat uusia rangereita. Pelaajan luoma Echo-tiimi saa alkutehtävikseen selvittää rangeritoverin kuolinsyyn.
Kaiken lisäksi erämaan radiokanavilla leviää kummallisia lähetyksiä, jotka lupaavat ihmisille kuolemattomuutta ja rangereiden tuhoa...



Ekan Weistländin pelaaminen ei ole pakollista, mutta sen tapahtumista tietäminen kuitenkin rikastaa kokemusta melkoisasti omalla tavallaan.


Echo-tiimin voi ottaa joko valmiiksi rakennettuna, mutta kaikkein hauskinta matskua saa tekemällä koko tiimin neljä aloitusjäsentä itse. Kaiken voi tehdä mieleisekseen aina sukupuolesta, ulkoasuun, kykyihin ja mahdollisiin addiktioihin, uskontoon ja mielenhäiriöihin. Roolipeli-eläytyjille on jopa mahdollista kirjoittaa hahmoille yksityiset taustansa jos haluaa, vaikka tämä ja monet muut ovat erityispiirteitä lukuunottamatta lähinnä kosmeettisia lisäyksiä.


Siinä missä esim. Fallouteissa oma hahmo on vääjäämättä kaiken ratkova jokapaikanhöylä, niin WL2:ssa voit jakaa kyvyt kätevästi koko tiimin kesken. Kaikkia taitoja aina tiirikoinnista ensiapuun ja leivänpaahtimiin on syytä hallita, sillä KAIKELLE tulee vääjämättä käyttöä. Esim. jos yksi kyky epäonnistuu voi toinen kyky tarvittaessa korjata asian.

Suosittelen omasta kokemuksesta myös, että ainakin kaksi tiimiläisistä omaisi ensiaputaidot ja yksi puolestaan kirurginkyvyt...ihan vain kaiken varalta. Käsikranaatteja ja muita paukkuja ei kannata aliarvioida, sillä toisin FO1:ssä ja FO2:ssa, niistä on peräti oikeasti hyötyä taisteluissa.


WL2:n mekaniikka muistuttaa hyvin paljon klassisten Fallouttien ja uudemman Xcomin yhdistelmää. Taistelut kulkevat vuorotellen kuin pelilaudalla ikään, suojista on etua ja virheliikkeistä tulee usein rumaa jälkeä. Laukaukset menevät (hyvin usein) huti, aseet voivat jumiutua hemmetin väärällä hetkellä, kunnon osumasta voi seurata verenvuoto tai aivotärähdys jne. jne. Onneksi sama pätee myös vihollisiinkin.

Directors cut-versio myös lisää peliin mahdollisuuden tähdätä kohdetta (pienellä osumavähennyksellä) eri paikkoihin. Palkintona kunnon osumista voi seurata raajan rampautuminen, aseen tuhoutuminen, tai reippaasti vahinkoa, joten uhkapelissäkin on omat etunsa riskeistä huolimatta.


Joutomaa on karu paikka jo ilman ryöväreitä ja mutanttielukoita. On siis hyvä olla valmiina vähän kaikkeen. Arizonassa täytyy pitää huolta ammuksista, vedestä ja eri paikkojen säteilyn määrästä. Monissa tehtävissä on tuttuun tapaan hyvä ja paha ratkaisu, mutta muistakaa: Kaikkia ei aina voi pelastaa ja joskus hyvälläkin tarkoituksella voi olla sanktionsa.


Ulkoasu ottaa melko vaatimattoman suunnan mitä tulee pelihahmoihin. Keskusteluissa näkyy useimmiten enemmän tekstiä kuin varsinaista kuvaa, mutta tämä luo kuitenkin alkeellisuudestaan huolimatta muistuttaa hieman wanhasta WL:stä. Maisemat ovat kyllä karuudesta huolimatta hyvin näyttävää, (harmi vaan että omassa pelissäni en päässyt niistä pahemmin nauttimaan, 'ei niin optimaaliseen ajurin' takia.)

Peliin mahtuu myös lukemattomasti kaikenlaista pientä kivaa, kuten aseiden eri lisäosat, joista toisin kuin Fallout New Vegasissa, on oikeasti hyötyä koko pelin ajan. Lukuisia viittauksia wanhaan peliin kuin moniin muihin populääriviittauksiin löytyy Fallouttien tapaan oikein rikkaasti ja hyvällä maulla. Kaikkien paikkojen tutkimista ja koluamista palkitaan pelissä muutenkin oikein ruhtinaallisesti. Tehtäviä tekeekin usein oikein mielellään ja niiden parissa meni toisinaan useampikin tunti kuin siivillä.


Ääninäyttely ei ehkä ole järin mestarillista jälkeä, mutta tunnelmallista kuitenkin, sikäli kun äänitettyä dialogia osuu kohdille. Musiikkipuolen sävellykset ovat ehkä läpi pelin melko samanlaista matskua, mutta ne sopivat sodan runtelemaan epävarmaan maailmaan oikein hyvin. Lopputekstien biisi ”The Cries of the Dead World” sopii upeasti pelin tunnelmaan ja meininkiin kuin kuula Highpoolin urputtajien kalloon. 8-)



Niin tunnelmallinen ja mukaansatempaava peli onkin, löytyy siitäkin pieniä ongelmia. Peli osaa kyllä tuoda esille maailmanlopun jälkeisen tunnelman, mutta harmi että peli itse tuntuu välillä pyörivän yhtä luotettavasti kuin romuosista purukumilla ja hopeateipillä kursittu teknologia ylipäätään. Kaatuiluja ilmeni toisinaan, varsinkin lataustaukojen aikana ja eräässä vaiheessa allekirjoittaneen piti tehdä linux-versiolle yksinkertainen workaround terminaalin kautta, jotta peli ei jumiutuisi kesken mapin lataamisen. Onneksi mitään peliärikkovaa bugia ei sentään ilmaantunut. Ensijulkaisun pahimmat bugit ovat enimmäkseen poissa.

Tekoälyn varassa liikkuvat väliaikaiskumppanit eivät omaa juuri paskan vertaa itsesuojeluvaistoa vaan tykkäävät rynniä elämäänsä kyllästyneinä kohti vihollisryppäitä välittämättä suojauksestaan lainkaan. Luojille kiitos, että sama ongelma pätee myös vastustajien tekoälyyn ja strategiaan.


Olisin myös ollut mielissäni siitä jos pelissä olisi ollut hiukan enemmän vaihtoehtoja hahmojen skinien muunteluun esim. värien ja joiden yksityiskohtien suhteen, niin hienoja ja vaihtelevia kuin kasvokuvat sattuvat kulloinkin olemaan. Hyvin usein joko pelihahmo tai sitten tämän keskustelukuva eivät näet täsmää keskenään juuri lainkaan. Miksi naishahmoille ei muutenkaan oltu tehty yhtälailla vaihtoehtoja päähineille, kuin mitä miehille? Kyllä olisi hatulle ollut tarvetta paahtavan auringon alla.


Rohkenen myös valittaa aserasismista, asesmista, näin energia-aseita suosivan vähemmistön edustajana aseiden "tasapainotusta". Ymmärrän kyllä että (pelin logiikan mukaan) ne tekevät tuplavahinkoa joihinkin panssaroituihin vihuihin, mutta mikseivät ne perkele toimi sitten myös kyborgeja vastaan ja miksi ne ovat muutenkin tehoiltaan olemattomia! Asesimia, stna!





Mutta lyhyesti silti: Wasteland 2 on vioista huolimatta oiva jatko-osa ikiwanhalle klassikolle, ottaen huomioon osien välisen aikavälin. Pelimoottori on uusi, mutta sama tuttu tunnelma on tallella. Mikäli tuntuu siltä että Fallout-pelien henki ei ole ollut entisensä kolmosen myötä, tai tunnet sisälläsi Post-apykalyptisen tyhjiön ja vuoropohjataistelut ovat mieleesi, niin Wasteland 2 tai sen director's cut ovat oiva valinta.


4/5 ja rangeritähteen kirjoitettun ”Gigsu suosittelee”

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 10.05.2017 00:47 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
NieR: Automata

"NieR: Automata on äärimmäisen hyvä esimerkki pelistä, joka yllätti minut täysin. Aiempien Platinum Gamesin pelien jälkeen odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta tällä kertaa he onnistuivat. Aiemmin pidin Bayonettaa Platinumin parhaana pelinä, mutta nyt en enää ole varma. Toivon kuitenkin todella, että tulemme jatkossa näkemään vielä lisää Yoko Taron ja Platinum Gamesin yhteistyötä."

Flinthook

"Peli ottaa paljon vaikutteita Spelunkysta, sekä Rogue Legacysta ja kehitystiimin kerrotaankin olevan kyseisten pelien suuria faneja. Mutta koska he halusivat peliinsä muutakin kuin hyppimistä ja ammuskelua, sai pääkehittäjä pian idean ”Hämähäkkimiehestä, jolla on ase”."

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 20.05.2017 01:05 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Little Nightmares: Linkki

"Lyhyesti sanottuna Little Nightmares ei ole kuitenkaan minulle mikään viiden tähden päivällinen, sillä pelin teknisen puolen ongelmat verottavat aika paljon."

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 27.05.2017 08:00 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Maskit päähän ja kissa pöydälle.


Shin Megami Tensei: Persona 5 (Ps3, Ps4)

Kuva

Spoiler: show

”...Right before your eyes
Watch us multiply
Come to claim our rights
It's time!”



Shin Megami Tensei-pelisarja se osaa kierrättää samoja jumalhahmoja ja muita otuksiaan pelistä toiseen, mutta siitä huolimatta asiasta ei viitsi valittaa niin kauan kun pelit tuppaavat olemaan rautaa. Suositun Persona-sivuosan viidettä osaa saatiin odottaa, varsinkin länsirannikolle, hyvä tovi. Nyt odotus on kuitenkin palkittu ja kyllä kannatti!



Pelaajan hahmolla ei pyyhi hyvin: Sitä kun estää törkeän ahdistelutapauksen, niin palkinnoksi tulee vain syyte päällekarkaamisesta ja nimi rikosrekisteriin. Tästä sitten seuraa erottaminen koulusta ja siirto toiselle paikkakunnalle valvonnassa opiskelemaan. Arvatkaa vaan mitkä ovat fiilikset, kun koulussa olet yhtä tervetullut kuin sähköasentaja Amish-perheen taloon.
Pian, muutamien sattumien ja visiitillä tutun samettihuoneen (Velvet Room) kautta päädytään muutamien kaltoin kohdeltujen kohtalotoverien sekä kattimaisen Morganan kanssa kulkemaan epätavallisen Metaverse-ulottuvuuden kautta ns. ”Syömmen aavevarkaina”. Kohteina aavevarkaille ovat korruptoituneiden ja toisia hyväksikäyttävien kusipäiden sydämmet (vrt. sielut) jotka olisi tarkoitus muuttaa.




Viitospersoonan periaate on yhä kolmosesta alkaen tuttu ja turvallinen dunkkuseikkailun ja deittisimun onnistunut yhdistelmä. Taistelut ovat saaneet elementtiheikkouksiin tähtäilyyn mausteeksi mm. SMT3:Nocturnesta tutun rekrysysteemiin jonka avulla voi taivutella metaversessä asustavia varjoja persooniksi ja siten monipuolisiksi avuiksi itse taisteluihin.

Dunkuissa tai oikeastaan palatseissa liikuskellaan muista osista poiketen varkaille ominaisempaan tapaan vahteja ja ansoja vältellen. Silloin tällöin myös ratkotaan joitain pulmia tai kohdataan välivastustajia. Yleisesti kuitenkin hiiviskely on mukavan pirteä uudistus.


Aavevarkaiden arjen ulkopuolella puolestaan vietetään sitten opiskelijan elämää ja hengaillaan erilaisten kaverien ja muiden toverien kanssa suhteita ja siteitä vahvistaen. Persoonien vahvistamisen lisänä, eri toverit tarjoavat myös monenlaista apua taisteluihin ja/tai arkeen. mm. sisäkkönä toimiva ystävä voi auttaa kotitöissä, politiikko parantaa neuvottelutaitoja ja kauppiaat kasvattavat tuotevalikoimaansa. Tämä uudistus on mielestäni erittäin tervetullut ja saa suhteet tuntumaan entistä merkittävimmiltä.


Ulkoasua voi kuvailla sanalla ”komea” ja sitä peli todellakin on. Animaatiota on pelissä runsaasti enemmän ja kolmedeehahmot ovat yhtä ilmeikkäitä kaksidee kuviensa kanssa. Itse efektit ja värimaailma niin taisteluissa ja yleisilmeessä ovat muutenkin täyttä rautaa.

On myös kehaistava P5:sta ehkä munakkaimmaksi personaksi tähänastisista. Pelissä enemmän seksiä, väkivaltaa ja rumia sanoja enemmän kuin kolmosessa ja nelosessa yhteensä, mutta silti homma ei missään vaiheessa valu yli äyräiden tai mene mauttomaksi. Kenttäsuunnittelua ei voi syyttää liiasta toistosta, sillä jokainen palatsi sisältää vaihtelua niin ulkoasussa kuin toiminnassaan. Sitä ollaan joko linnassa, pyramiidissa, pankissa tahi sitten kasinossa ja meininki sopii hyvin ympäristöihinsä.

Ainoat asia mitä voin kritisoida ovat muutamat ruudunpäivityksen töksähdykset mm. kahvilan vintille kavutessa ja se, että Mementos-metrotunneli on tylsästi sitä samaa käytävää kuin mitä kolmosen Tartaros, vaikka väripaletti vaihtuukin silloin tällöin..


Musiikkipuoli svengaa sekin mukaansa heti pelin avausvideosta alkaen. Yleissävy sopii hyvin aamukahvi/teehetkeen ja taisteluteematkaan eivät jää lainkaan pekkaa pahemmiksi. Perustaisteluteemaa päästään tosin kuulemaan pelin aikana turhan usein, mutta tämä on ollut ropejen ongelma jo iät ja ajat.



Mutta pelin heikkouksista vielä lopuksi, niin mm. Koulu ja sen aktiviteetit jäävät pelissä turhan taka-alalle. Ymmärrän toki että kerhotoimintaa ei pahemmin tarjota kesken koulujakson saapuneelle kriminaalille, mutta olisin ollut silti kiitollinen edes jostain koulutoiminnasta. Painotusta on vähän turhan paljon Metaversen suuntaan. Muutenkin pelaamista rajataan joissain kohdin turhauttavasti, vain siksi koska peli sanoo niin. Neuvo: Mikäli metaverse-reissu päättyy heti kahvilan vintille, painukaa suoraan nukkumaan.

Sitten on tämä hiiviskelypiileskely. Muutoinhan tuo mekaniikka toimii, mutta kamerakontrollit ovat noissa kohdissa melko perseestä. Yritä siinä syöksyä piiloon tai vaihtaa suuntaa kun kameran hallinta toimii vähän miten huvittaa.


Kritisoisin myös hieman sitä kuinka peli kulkee suuren pätkän lievästi samalla kaavalla, joka tuntuu aina päättyvän siihen että päähenkilöt tunaroivat itsensä jotenkin jonkun silmätikuksi ja sitten tulee tavoite joka pitää suorittaa deadlineen mennessä. Pelin tarinapohja ns. ”kierrättää” muutenkin kiusallisen paljon joitain nelosesta tuttuja elementtäjä, vaikka joitain suuria ylläreitä loppupäässä ilmaantuukin.

Loppudunkku kärsii muutenkin samoista ongelmista kuin muutkin JRPG:t eli se on uuvuttavan pitkää ravaamista ja bossimaratoonia.


Sitten on vielä mainita Ryujista. Mukava häiskähän tämä on, mutta HYVÄ LUOJA onko se niin vaikeaa olla kailottamatta kovaan ääneen kuinka hienoa on olla aavevaras?! Yritä tässä sitten pitää matalaa profiilia. Lisäks peli myös käyttää sanaa ”Welp” aivan liian usein...siis TODELLA usein. Älkää ottako Welppiä lukuun jos vedätte juomapeliä, maksanne ei kestä sitä rääkkiä.



Mutta lyhyesti siis: Persona 5 on päivittänyt tuttua pelimekaniikka hyvällä tavalla sopivin uudistuksin ja on pienistä vioista huolimatta erittäin toimiva ropekokemus. JRPG-faneille ihan pakkohankinta.

5-/5 ja Gigsu Suosittelee-merkki.

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 24.06.2017 12:18 
Poissa
Moteeraattori
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Viestit: 1168
Paikkakunta: Somewhere
Enigmatis-Trilogia: Osa. 3


Enigmatis 3: The Shadow of Karkala (PC)


Tarina jatkaa luonnollisesti siitä mihin viimeksi jäätiin. Maple Creekin tappajan motiivit ja salaisuudet tämän takaa selvisivät ja nyt tätä jäljittävä etsivä saa vainun tämän olinpaikasta. Enää ei riitä saattaa tekijää vastuuseen teoistaan, vaan samalla pitää yrittää pelastaa maailma kamalalta kohtalolta. Jäljet johtavat Karkhalan vuoristomaisemiin, paikkaan jossa riehuvat ankarat sääolosuhteet ja lentävä peto...


Enigmatis-trilogian päätösosa jatkaa edellisen pelin perinteitä ja meininkiä pulmanratkonnan ja klikkailuseikkailun merkeissä. Pulmanratkonta on tuttuun tapaan tavaroiden etsimistä ruuduilta tai vaihtoehtoisesti muistipelin pelaamista. Tavanomainen logiikka riittää tavallisten pulmien ratkomiseen riittävästi. Yleisesti meininki on lineaarisinta kaikista osista, mutta sekaan mahtuu myös toiminnallisempia hetkiä.

Ulkoasu, ääninäyttely ja hahmojen kasvomallit sekä animaatiojälki ovat parantuneet taas kerran rutosti ja edellisen osan mokauksista ollaan päästy melkeinpä kauttaalttaan eroon. Käsinpiirretyt maisemat ovat yksityiskohtaisia ja tietokoneanimaatiot sulavia. Salaperäisyys on yhä toki läsnä, mutta yleisesti peli ei tosin ole yhtä pelottava kuin aiemmat osat.


Ulkoasulliset mokaukset edellisen pelin ajoilta on hiottu toimiviksi, meininki on samaa tuttua huttua kuin aikaisemmat osat, niin hyvässä ja pahassa. Ns. ”turhia” tavaroita on yhä etsitävä ruudulta etsintäosioiden aikana, vaikka niille ei olisi tarvista. Onneksi samoja esinepinkkoja ei tarvitse enää tonkia saman pelin aikana kymmeniä kertoja. Muuten pelistä ei mitään suuria miinustuksia löydy.



Enigmatis kolme on hyvässä ja pahassa samaa kuin aikaisemmat osat, mutta on teknisesti kuitenkin kehittyneempi. Ei ehkä yhtä tunnelmallinen kuin edelliset osat, mutta tarinan päätökseen saattamisen takia päätösosa on vähän niin kuin pakkohankinta.



4/5




Keskiarvo koko Enigmatis-trilogialle:
3½/5
Ei mestariteos, muttei paskakaan. Halpaan hintaan kuitenkin ihan kiva seikkailu.

_________________
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin kaunein, peluri ja keskustelunparantaja -16


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 02.07.2017 09:42 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
The Surge: Linkki

"The Surge ei ole missään nimessä huono tai edes keskinkertainen peli. Se on oikeasti hyvä peli, mutta kenttäsuunnittelu ja välillä epäreilulta vaikuttavat riviviholliset rokottavat sen pisteitä silti alle maagisen ysirajan. Deck13 on parantanut monella osa-alueella Lords Of The Fallenista ja odotankin kuumeisesti mitä seuraavaksi saapuu. Todennäköisesti lisäsisältöä Robo-Soulsiin ja sehän kyllä kelpaa, ellei koko peliä joudu aloittamaan alusta."

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 06.07.2017 19:50 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 15.12.2014 19:11
Viestit: 75
PT2 kirjoitti:
The Surge: Linkki

"The Surge ei ole missään nimessä huono tai edes keskinkertainen peli. Se on oikeasti hyvä peli, mutta kenttäsuunnittelu ja välillä epäreilulta vaikuttavat riviviholliset rokottavat sen pisteitä silti alle maagisen ysirajan. Deck13 on parantanut monella osa-alueella Lords Of The Fallenista ja odotankin kuumeisesti mitä seuraavaksi saapuu. Todennäköisesti lisäsisältöä Robo-Soulsiin ja sehän kyllä kelpaa, ellei koko peliä joudu aloittamaan alusta."


Bendele, olen himoinnut tuota peliä julkaisusta asti. Täytynee jättää pari kaljakoppaa ostamatta ja siirtää ne varat tähän, kun ensi viikolla on vapaata.

_________________
"Oh shit" - Batman

PSN: SampleFIN


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Peliarvostelut
ViestiLähetetty: 13.07.2017 15:06 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Viestit: 245
Paikkakunta: Helsinki
Dead By Daylight (PS4) - Linkki

Parhaimmillaan Dead By Daylight on pelatessa omassa kaveriporukassa, jossa neljä kaverusta pakenevat ja yksi kavereista ohjaa tappajaa. Jännitys katoaa, mutta huumori ja hauskanpito korvaavat puuttuvat kuumotukset. Yksin pelattuna en jaksanut peliä edes kymmentä matsia, sillä oma huonouteni ja kyttäävät tappajat söivät peli-ilon aivan täysin.

_________________
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin. Käänny siis puoleeni ja tarjoan mielihyvää


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 111 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
Style created by © Matti, gry komputerowe, reklama sem reklama seo

Powered by phpBB © 2000, 2002, 2005, 2007 phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö