Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

Valvojat: Gigante, Joni Ahonen

Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja -Zerials- » 19.04.2015 18:19

Tuli tällainen topic-idea mieleen, jossa voisi jakaa hyviä ja huonja muistoja pelien kanssa tai jotain. Modet voivat toki topickin poistaa, jos ei tätä hyödylliseksi nähdä. Voisin aloittaa topickin muutamalla omalla stoorilla...


Todella hyvin on jäänyt mieleen se joulu, kun pelasin ensimmäistä kertaa Ocarina of Timea. Samalla tapahtui ensikosketukseni Zelda-sarjaan. Jouluaattona pelailin sitten ihan liikaa Ocarinaa ja satuin olemaan vielä kipeänä. Muistan vieläkin, kun pääsin ensikertaa Hyrule Fieldille ja seikkailu saisi vihdoin alkaa.


Toinen hyvä muisto on PSonen Spyroista osat kaksi ja kolme. Oli hiton hieno kesä ja PSone kävi kuumana, kun pelailin velipojan kanssa Spyroja. Spyro 2 taidettiin melkein päästä läpi ja Spyro 3 jumittui lähes aina siihen toisen hub-worldin latausruutuun. Silti jaksettiin aina niitä samoja tasoja pelata.

Eräänlainen ympyrä sulkeutui, kun muutama vuosi sitten tuli ostettua kaikki kolme Spyroa PS3:lle kaikkien niiden vuosien jälkeen. Oli upea tunne pelata Spyroja taas pitkästä aikaa.


Kolmas hieno muisto on vähän uudempaa materiaalia, mutta sitäkin hienompaa. Kaveri tuli kylään ja päätettiin laittaa pelit pystyyn. Noh, mitäpä sitä nyt pelaisi? New Super Mario Brosia tietenkin. Velipoika vielä mukaan ja kolminpelit pystyyn. Kaveri ja veli eivät koskaan olleet kiinnostuneita Nintendon peleistä, mutta luulen tuon noin viiden tunnin yhtäjaksoisen pelisession muuttaaneen heidän mielipiteitään. Kaikilla kolmella oli aivan hemmetin hauskaa ja sanoisin tämän olleen rakkain moninpelimuistoni ikinä.


Toivottavasti topic ottaa tuulta alleen ja muutkin jaksavat kirjoitella omia tarinoitaan.
Ex: Crealz
Kuva
Avatar
-Zerials-
 
Viestit: 664
Liittynyt: 28.02.2014 10:57
Paikkakunta: Sitä ei moni tiedä...

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Gigante » 19.04.2015 20:33

Hyviä tai muuten vaan ikimuistoisia muistoja tiettyjen pelien korkaamisesta kyllä löytyy.



Dark Chroniclen avaus on jäänyt itselleni varsin hyvin mieleen monilta tapahtumilta. Heti alussa mm. höykytetään sirkuspellejä jakarilla, nähdään kuinka norsu suorittaa sangen eeppisen saksipotkun ja paetaan pitkin kaupungin katuja perässä valtaisa Halloween-robotti. Tietysti suurin osa näistä asioista tapahtuu välivideoiden muodossa, mutta seikkailuun pääsi tarttumaan mukaan aivan hemmetin hyvin kiitos "Time is Changing"-kipaleen. Heti musavideon jälkeen, piti kiiruhtaa täyttä laukkaa koulubussiin ja jännittää tulevaa koko koulupäivän. Kyllä odottelu kuitenkin kannatti.


Forbidden Sirenin aloitus kaikkine mokailuineen jäi myös helkutin hyvin mieleen. Sitä ensimmäisenä erehtyy luulemaan, että poliisi jää paikoilleen seisomaan, mutta voi p*rkele sitä shokkia, kun kännikyttä seurasikin minua suoraan tähän kentän toimistoon. Sitä sitten luuli kaikista aikaisemmista peleistä johtuen, että hahmo kestää keposeen pari osumaa ja voisin näiden turvin vain juosta vainoojan ohitse.
Erehdyin taas kerran, kun kuolin saman tien parista osumasta. Uusintayrityksellä tajusin sitten pistää hippulat kunnolla vinkumaan ja pääsin jyrämään poliisin tällä läheisellä autolla.


Seuraavassa kentässä sitä sitten vasta jäikin muistoja, kun heti ekalla yrittämällä päätin kulkea tätä edessäni olevaa siltaa pitkin. Huono idea, ja opin heti tämän myötä pelkäämään kiväärishibitoja. :?
Toisella kerralla kokeilin hiljaisempaa ratkaisua lähteä kiertämään paikan päälle. Valitettavasti Yorikon mokoma meni möläyttämään kesken kaiken "pitäisikö meidän jatkaa matkaa?", jonka myötä jokin läheisistä shibitoista äkkäsi meidät. Siitä seurasi sitten lyhytkestoinen, paniikintäytteinen juoksentelu pimeässä lähimpiä tikkaita kohti...ja se kiväärikamu pamautti minut taas kerran maahan.
Kolmannella kerralla uskalsin tällä kertaa ampua kuolemattomia hirviöitä kohti, mutta pakomatka päättyi tuolla kerralla yksittäisen shibiton kuristusotteeseen.

Kuolema se todellakin osasi korjata varomattoman pelaajan nopeasti tuossa pelissä.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja ressamies » 20.04.2015 17:32

-Zerials- kirjoitti:Toinen hyvä muisto on PSonen Spyroista osat kaksi ja kolme. Oli hiton hieno kesä ja PSone kävi kuumana, kun pelailin velipojan kanssa Spyroja. Spyro 2 taidettiin melkein päästä läpi ja Spyro 3 jumittui lähes aina siihen toisen hub-worldin latausruutuun. Silti jaksettiin aina niitä samoja tasoja pelata.


Komppaan kyllä tuota. Etenkin Spyro 3:sen musiikit pyörivät vieläkin yhtenään päässä ja pyrin läpäisemään pelit ainakin kerran tai kaksi vuodessa.

Lisäksi tietenkin PS1:sen Crash pelit ovat aina yhtä loistavia ja etenkin kolmonen on tullut vedettyä monen monta kertaa läpi.
Kuva
XBL: Ressamies
Steam: Ressamies
Avatar
ressamies
 
Viestit: 86
Liittynyt: 28.02.2014 16:13
Paikkakunta: Hämeenlinna

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Hammerkrieg » 30.04.2015 02:03

Kovimmat nostalgiapärinät itselle tulevat aina vanhoista seikkailu/point & click-peleistä. Omaan makuuni paras (kuollut) peligenre mitä löytyy. Ykkössuosikkini on aina ollut ensimmäinen Broken Sword, jota pidän koko genren kulmakivenä parista vammaisesta puzzlesta huolimatta.
Avatar
Hammerkrieg
 
Viestit: 212
Liittynyt: 01.03.2014 14:09
Paikkakunta: Wewelsburg

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Joni Ahonen » 30.04.2015 21:54

Shadowgate NESsillä kummittelee mielessä aika ajoin. Musiikit ja pelin synkkä tunnelma sai pentuna ihan oikeasti pelkäämään. Minulle Varjoportti oli se eka virallinen kauhupelini.

Metroid Primessä on monta siistiä kohtausta, mutta ikimuistoisin on se kun saapuu Chozo Ruinsiin, jossa yksinäisyyden tunne on saatu vangittua paremmin kuin mihinkään muuhun peliin.

Track & Field 2:sta tuli pentuna kesät hakattua tosi lujaa. Vanhat urheilupelit olivat siitä hauskaa pelattavaa, kun piti räplätä nappuloita sormet verille. Commondore 64:lla runkkukättä tuli tietämättä treenattua etukäteen. :lol:

https://www.youtube.com/watch?v=phOjmGxK5EQ
Avatar
Joni Ahonen
Moderaattori
 
Viestit: 2323
Liittynyt: 01.03.2014 12:13
Paikkakunta: Suomessa

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Hammerkrieg » 06.05.2015 01:07

Joni Ahonen kirjoitti:Commondore

No nyt tuli nostalginen olo! En ole tuota "termiä" kuullut vuosiin :mrgreen:
Avatar
Hammerkrieg
 
Viestit: 212
Liittynyt: 01.03.2014 14:09
Paikkakunta: Wewelsburg

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Drake » 10.09.2015 00:18

PSX:llä The Legend of Dragoon. Yksiä Squaresoftin hienoimpia tekeleitä ja harmiksi ettei saanut niin paljon tunnustusta, kun jäi ilmestyneen Final Fantasyn varjoihin mutta saanut nykyään pelaajien keskuudessa kulttimaineen. Kaverilta kun oli lainassa tämä aikoinaan niin tuli hakattua yö myöhään ja ainakin pariin kertaan läpi pelattua. Sittemmin en ole pelaillutkaa tätä muuta, kuin emulla muttei se ole sama asia. Sekin toteutuu viimeinkin tässä kuussa, kun loppu kuusta saan hyvässä kunnossa olevan suomi julkaisun omakseni ja pääsee hakkaa taas niin paljon kuin kerkiää.
Minusta tässä on perkuleen hyvin toteutettu juoni ja alussa pohjustetaan vähän pelin juonta.
Squaresoft-pelitalon parhaimpia pelejä Final Fantasy VII ja The Legend of Dragoon.
Avatar
Drake
 
Viestit: 32
Liittynyt: 02.09.2014 16:07
Paikkakunta: Kotka

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Gigante » 10.09.2015 07:41

Oma ensikosketukseni Resku-sarjaan kävi RE3:n kohdalla jota pääsin erään sen hetkisen kaverin kautta pelaamaan. Aluksihan tuossa piti sisäistää kontrollit, varsinkin kun zombia puskee päälle heti kättelyssä. Päätin tyytyä aluksi räiskimään zombeja rynkyllä, kunnes kaveri käski vaan juosta ja aluksi en hokannut että neliötä piti pitää pohjassa jos halusi juosta.

Siinä sitä sitten kaveri ottikin ohjat...kyttälaitokselle saakka ja ensimmäiseen Nemesis-kohtaukseen asti. Nemmyn ensivisiitti kylmäsi aikalailla selkärangassa asti ja olisin halunnut nähdä lisääkin, kunnes kaveri päättikin sammuttaa pleikan.



Joskus muutamaa vuotta myöhemmin kesällä isä oli tokaissut nähneensä RE2:n kaupungin kirpparilla ja kysynyt, olinko kiinnostunut kyseisetä pelistä. Tokaisin, että kyllä ja lähdimme sitten huomenna käymään kyseisellä krippiksellä, josta tämä liki jumalallinen aarre lähti matkaan heti kun löysin sen hyllyltä. (kuvitelkaa tähän väliin semmoinen superdramaattinen niityllä juokseminen pelikoteloa kohti.) Voi pojat sitä hetkeä, kun tavailet koko automatkan ajan pelikotelon takakansitekstiä, jossa oli poikkeuksellisesti myös se suomiteksti.


Sitten pelaamiseen: Alkukohtausten jälkeen olinkin helkutin jännittynyt sillä peliraamatun läpärin lukaisseena osasin jo ennakkoon odotella miten selviäisin zombien täyttämän katuosion lävitse. Heti alussahan meikän piti sisäistää kontrollit ja tyydyinkin ampumaan ensimmäistä näkemääni zombia, kunnes havaitsin tilanteen turhuuden vähäisten ammuksien takia. Siinä sitä sitten juostiin kaduilla, saatiin muutama purema matkan aikana kunnes päästiin asekauppaan. Asekauppa meni kutakuinkin kuten ennustin, mutta sen jälkeiset tapahtumat menivät, peliraamatun lukemisesta huolimatta yllättäviksi. Taisin listiä varmaan kaikki vastaantulleet zombit sikäli kun kaikki poimitut panokset sen mahdollistivat.


Lopulta sitä kuitenkin päästiin kyttälaitokselle ja tunnelmaa ei voinut juuri sanoin kuvata. Kaikki näytti siistimmältä kuin osasin peliraamattua lukeneena odottaa. Muistan myös kuinka en ehtinyt tallentamaan, kun isä käski mennä mukaan uimareissuun. Koko uimareissun aikana odottelinkin jännittyneenä päästä kokeilamaan koko alkuosiota uudestaan. :mrgreen:
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja ForWeAreMany » 10.09.2015 11:29

Drake kirjoitti:Squaresoft-pelitalon parhaimpia pelejä Final Fantasy VII ja The Legend of Dragoon.

Eihän Legend of Dragoon ole mitään tekemistä Squaresoftin kanssa muuten kuin siten, että pelin tarkoitus oli nimenomaan olla Sonyn oma haastaja Final Fantasylle mutta peli floppasi julkaisunsa aikaan. Joka tapauksessa sairaan kova peli on kyseessä, veli hommas PSN-accolleen virtual console-version Legend of Dragoonista ja pitäisi pelata tuo oikeasti läpi kerrankin. Oon alottanu sen varmaan joku 20 kertaa ja vähintään viidesti pelannut neloslevylle asti mutten koskaan ole läpi asti jaksanut pelata.
http://www.last.fm/user/ForWeAreMany
PSN/Twitter: ForWeAreMaunuri
Steam: Maunuri
Avatar
ForWeAreMany
 
Viestit: 800
Liittynyt: 01.03.2014 20:48
Paikkakunta: Mikkeli

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Drake » 10.09.2015 11:38

ForWeAreMany kirjoitti:
Drake kirjoitti:Squaresoft-pelitalon parhaimpia pelejä Final Fantasy VII ja The Legend of Dragoon.

Eihän Legend of Dragoon ole mitään tekemistä Squaresoftin kanssa muuten kuin siten, että pelin tarkoitus oli nimenomaan olla Sonyn oma haastaja Final Fantasylle mutta peli floppasi julkaisunsa aikaan. Joka tapauksessa sairaan kova peli on kyseessä, veli hommas PSN-accolleen virtual console-version Legend of Dragoonista ja pitäisi pelata tuo oikeasti läpi kerrankin. Oon alottanu sen varmaan joku 20 kertaa ja vähintään viidesti pelannut neloslevylle asti mutten koskaan ole läpi asti jaksanut pelata.

Sry mun virhe eli oli Sonyn omia tekeleitä LoD.
Avatar
Drake
 
Viestit: 32
Liittynyt: 02.09.2014 16:07
Paikkakunta: Kotka

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Kallu » 18.11.2015 16:03

Itselle tulee ensiksi mieleen Knights of the Old Republicin pelaaminen pentuna. Se oli varmaan ensi kosketuksiani roolipeleihin ja BioWaren tuotoksiin mutta se imaisi minut matkaansa tyystin. Erään kerran olin koko viikon kotona koulusta flunsassa tjms. ja pelasin sen läpi kaksi kertaa. Edelleen pidän sitä lempparipelinäni ikinä. Olenkin varovaisesti innoissani kun luin netistä huhuja että siitä saattaisi tulla remake jossain vaiheessa...

Muita muisitoja mitä äkkiseltään tulee, niin WoW:n aloittaminen kuukausien ja kuukausien kitinän jälkeen kun äiti vihasi kaikenlaisia pelejä ja varsinkin kuukausimaksuja. RE4 oli ensimmäinen ressa mihin paneuduin ja siitä lähtikin oma fanitukseni kunnolla käyntiin. Kaverin kanssa tuli paljon kisattua Mercenariesissa. Warcraft 3:sta tuli ylä-asteella elattua paljon luokkalaisten kanssa netissä. Ah, ja tietysti Runescape! Ala-asteella about kaikki luokan pojat pelasi sitä ja joskus saatettiin jäädä koulun jälkeen ATK-luokkaan pelaamaan. Alkuperäinen Runescape oli kyllä siihen aikaan niin mahtava. Äitini ei sallinut pleikkarin hankkimista, joten wrestling fanina missäsin esim. Here Comes The Painin. Kaverillani oli tosin se ja tehtiin sitten niin, etä minä nauthoitin viikon wrestling-jaksot ja sitten mentiin sinne katsomaan ja pelaamaan. Järjestettiin myös talvella eeppisiä wrestling-otteluita kun lumihankeen oli pehmeä pomppia. Siinäkin touhussa tuli kyllä vietettyä tunti jos toinenkin.

Tuolloin pentuja juuri ala/ylä-asteella tuli aina sellainen tunne uudesta pelistä, että meni ihan täpinöihin siitä. Kun meni illalla nukkumaan niin ajatteli jo seuraavaa päivää kun pääsisi taas jatkamaan seikkailuja. Nykyäänkin välillä tulee tämä tunne joidenkin pelien kohdalla mutta harvemmin. Tätänykyä kylläkin tulee pelejä hankittua vähemmän ja enemmän pelailtua nettipelejä yms. odottaessa uutta Mass Effectia tai jotain. Ehkä pitäisi katsella jos olisi jotain kiinnostavaa hankittavaa, nyt kun äidin kahleet on rikottu jo aikoja sitten.
YKSIMIELISESTI FOORUMIN PARAS TOPIC 2017
Avatar
Kallu
 
Viestit: 404
Liittynyt: 24.03.2014 13:30

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja -Zerials- » 18.11.2015 18:52

Nyt kun jäsen Kallu herätti tämän topicin henkiin, voisin kertoa jotakin pelaamismuistojani vuosien varrella.

Kuten joku foorumilla saattaa tietääkin, olen melkoinen Tales-pelisarjan fani. Faniuteni alkoi vuoden 2014 heinäkuussa (?), kun PS Storen kesäalesta tuli poimittua Tales of Symphonian HD Remasterointi edulliseen hintaan. Peliä asenneltiin sitten PS3:n kovolle jonkin aikaa, kunnes homma oli valmis. Kaveri tuli juuri sopivasti käymään ja yhdessä laitettiin peli päälle. Alkuintro lähti pyörimään japsipopin säestämänä ja sitä katseltiin sitten suut auki. Se oli jotain niin eeppistä! Tiesin heti, että tämä peli tulee olemaan helvetin hyvä. Pari viikkoa myöhemmin, 70 tunnin pelailun jälkeen Tales of Symphonia meni sitten läpi. Kyseinen peli löytyy nykyisin suosikkipelieni TOP5:stä ja pidän sarjaa yhtenä suosikeistani.

Toinen juttu liittyy Donkey Kong Country 2:een. En nyt muista, mikä kentän nimi oli(pelin loppupuolella, pompittiin luolassa ylöspäin jotain happoa pakoon), mutta siinä tasossa raivostuin niin pahasti, että ohjain oli lentää seinään. Onhan se naurettavaa raivostua pelistä, etenkin kun peli on kontrolleiltaan täydellinen, mutta silloin olin ihan hiilenä. Kuolin varmaan 1000 kertaa, mutta sen tason kun pääsi läpi, niin fiilis oli uskomaton. Onnistuminen ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä.

Siinä kaikki tällä kertaa. Kirjoitan lisää joskus myöhemmin.
Ex: Crealz
Kuva
Avatar
-Zerials-
 
Viestit: 664
Liittynyt: 28.02.2014 10:57
Paikkakunta: Sitä ei moni tiedä...

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Gigante » 18.11.2015 21:31

-Zerials- kirjoitti:Toinen juttu liittyy Donkey Kong Country 2:een. En nyt muista, mikä kentän nimi oli(pelin loppupuolella, pompittiin luolassa ylöspäin jotain happoa pakoon), mutta siinä tasossa raivostuin niin pahasti, että ohjain oli lentää seinään. Onhan se naurettavaa raivostua pelistä, etenkin kun peli on kontrolleiltaan täydellinen, mutta silloin olin ihan hiilenä. Kuolin varmaan 1000 kertaa, mutta sen tason kun pääsi läpi, niin fiilis oli uskomaton. Onnistuminen ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä.


Taitaa olla Toxic Tower tuon kentän nimi, ainakin hapokkuudesta päätellen. Et todellakaan ole yksin sen suhteen, että tuo on kenties koko pelin vittumaisin kenttä ja erityisesti kun se sattuu olemaan pelin loppupuolella.

Näin DK-peleistä puheenollen. Itselläni on vieläkin hyvin muistissa se kun ensimmäisen kerran onnistuin "kukistamaan" Kuningas K-Roolin. Olin aluksi yllättynyt, että "tässäkö tämä olikin?" ja "lopputekstit" alkoivat saman tein rullaati rullaamaan. Parin sekunnin jälkeen kuitenkin huomasin että jokin näissä 'Kreditseissä' mätti pahan kerran, kun niissä puhuttiin lähinnä Kremlingeistä.

Siinä sitä sitten K. Rool ponkaisi pystyyn ja ennen kuin tajusin, että olisin voinut ohjata hahmoani sainkin kruunusta suoraan selkärankaan. :? Oli eittämättä ovela kusetus K.Roolilta ja tietenkin pelin tekijöiltä.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Gigante » 02.01.2023 08:49

Nostalgiaksi ehkä vielä lian tuoretta, mutta pelaamismuistoja sentään.

Kiitos satunnaisen laeppavian videon vähän ennen pyhiä, mieleeni palasi semmoinen teos kuin Project Zomboid, josta luin viimeksi kauan sitten pelit-lehden artikkelin muodosa. Suureksi yllätyksekseni, tajusin sitten että peliä onkin kehitelty sen jälkeen kun tekijöiden kannettava oli pöllitty ja että se olikin yhä kehityksessä. Ehkäpä se kaikken positiivisin ylläri oli, että peli oli saatavilla (early access-muodossa) Steamistä ja vieläpä myös Linuxille ilman protonilla kikkailua. Ostoonhan tuo päätyi välittömästi. Vasta muutamia tunteja on tullut pelitettyä, mutta kyllä tämä saattaa ollakin se THE Zombipeli, josta olen unelmoinut.


Sitten niihin mieleen jääneisiin muistoihin:

Sanotaanko nyt, että tutoriaalin jälkeen eka oma pelikerta ei päätynyt ihan optimaalisesti, kun ottaa huomioon etten saanut hahmolleni kovin kaksisia kykyjä. Siinä ensimmäiset hetket hiiviskelin alkutalossa, verhoja sulkien ja uusia verhoja etsien. Vaatekaapista löytyi myös kivääri ja pari luotia, harmi vaan että heikkokuntoisella hahmollani alkoi tulla raja vastaan ja hahmo alkoi sittemmin valitella kuumuutta, koska näköjään hahmo ei kestä kesähelteitä kevyt takki päällään. noh, takki pois ja parit ylimärääiset tavarat lattialle tai kaappiin. Hieman myöhemmin tyhjensin sipsipussin ja hörppäsin vettä. Jossain kohtaa hoksasin, että talon pihalla näkyi puutarhavaja, jonka päätin tutkia, koska sieltähän voisi löytyä aseita/työkaluja. Pahuksen kopin ikkuna ja ovi olivat lukossa, joten ikkuna paskaksi pesismailalla ja akkunasta sisään. Aseita ja työvälineitä ei löytynyt, mutta köyttä sieltä kuitenkin löytyi, josta arvelin olevan hyötyä myöhemmin.

Noh, takaisin sisälle taloon ja hetken hääräillessäni valaistussa keittiössä, havahduin siihen kun yksittäinen ja samalla ensimmäinen kohtaamani zombi paukutteli siellä takaovea. Noh, päätin että nyt olisi se dramaattinen hetki käydä nirhaamassa tuo elävä kuollut ihan kuolleeksi, mutta paskat. Tappelu meni onnettomaksi räpellykseksi ja puremahan siinä tuli saatua. Sain kyllä kalmon kylmäksi, mutta verta valuva ja hetken päästä tartunnan merkkejä näyttävä käsi teki selväksi, että tälle pelikerralle ei enempää tulevaisuutta ole. Opinpahan, että töniminen on myös toimiva strategia zombeja vastaan ja että "Vittu tiskaa äijä pimeässä!"


Seuraavalle kerralle päätin asettaa itselleni "apupyörät", eli aloitin uuden pelin sandbox-tilassa ja fiksailin samalla hahmoja. Tein hahmostani sen ainoan onnekkaan koko osa-valtiossa, joka sattui olemaan immuuni koko zombitartunnalle, mutta olisin silti kuolevainen kaikelle muulle. Lisäksi laitoin asetuksiin mm. astetta paremmat mahdollisuudet purkkiruuan löytämiseen. Toka aloitus meni muuten hyvin, kunnes ulkona herätin samantien kolmen zombin huomion, sain vähän turpaani säheltäessäni kontrollien kanssa ja sain paskahalvauksen kun jostain tyhjästä teleporttasi zombi suoraan kimppuuni yrittäessäni raahata raatoja ulos talostani...Noh, kolmas yritys.

Noh, tämä uusi aloitus ei mennyt lainkaan kuin strömsössä: Alkutalo on säälittävä parin neliön kokoinen koppi, täynnä ikkunoita ilman verhoja. Ei tämmöisestä ole turvataloksi, joten nappasin kaiken tarpeellisen komeroista ja lähdin etsimään isompaa taloa. Harmi vaan, että näin herkullisena naapurina kohtasin ulkona pian ne nälkäiset naapurit. Sain kyllä listittyä ilman vammoja pari yksilöä, mutta koska porukkaa alkoi lapata lähemmäs enemmän, päätin perääntyä pikku paniikeissa pöpelikköön. Korvessa juoksentelin vähän sinne tänne ja listin onnistuneesti pari yksilöä harjoituksena. Jossain kohtaa taisin lukea karttaa vähän väärin, raavin jalkani johonkin kuusen reunaan ja jossain kohtaa tajusin että olen keskellä korpimaata, verta vuotava kipeä jalka riesanani, eikä talon taloa missään. Ruokaa ja lehtiä kyllä oli, muttei kunnollisia lääketarpeita. Jossain kohtaa päätin sitten, että kokeillaanpa vielä kerran taas uudestaan.


Seuraava peli alkoikin sitten ihan kelvollisessa talossa, vähän rauhallisemmassa naapurustossa, jossa on korkeat aidat sekä metsää, mutta tulevia haasteita en voi vielä tietää.
Vielä vähän treeniä ja ehkä joskus selviän sen päivän hengissä. :lol: Hemmetin hauskaa tämä on ollut, vaikka asiat ei ole mennyt ihan putkeen.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Salem » 03.01.2023 00:38

Eksyinpä minäkin muistelemaan nostalgisia hetkiä, pelejä ja aikoja. Näitä tulikin sitten aika paljon...


NES. Oma eka konsoli, joka saapui huusholliin synttärilahjana kun olin jotain viiden tai kuuden vanha. Mukana tuli pelikasetti, joka sisälsi Super Mario Brosin, Nintendo World Cupin ja Tetriksen, jotka olivat ekat koskaan pelaamani pelit, tuossa järjestyksessään. Hassua kyllä Mario oli noista se joka jätti kaikkein vähiten muisteltavaa. Olihan sitä hauska pelata, mutta omalla kohdallani Mario löi itsensä läpi vasta 3D-maailmaan hypättyään, tämän ensimmäisen ollessa jotenkin tylsän tuntuinen. En ole muuten vieläkään pelannut sitä läpi, joten siinä on kai jotain tavoitetta tulevaan.
Nintendo World Cup oli, ja on edelleen, ainoa jalkapallopeli josta pidän, todennäköisesti sen överiyyden vuoksi. Taklatessa päästä pullistuvat silmät, yleisestikin härön näköiset pelaajat sekä blokkaamattomat superpotkut kaiversivat lähtemättömät muistikuvat päähäni. Erityisesti pelin soundtrack on jäänyt mieleen rallattamaan, vaikka peliä en ole aktiivisesti pelannut sitten noiden päivien, ja välillä sitä havahtuu siihen kuinka pelin ensimmäisen ottelun teema soi mielessä ilman mitään sen kummempaa kontekstia.
Tetris on näistä kolmesta pelistä itselleni kuitenkin se nostalgisin. Erityisesti mieleen on jäänyt eräs jouluaattoilta, kun olimme palanneet kotiin jouluvierailuilta ja pääsin vihdoin istumaan olohuoneen nurkkaan, koko talo pimeänä ja hiljaisena muutamia jouluvaloja lukuun ottamatta, jotka värjäsivät talon hailakan siniseen sävyyn yhdessä telkkarin loisteen kanssa, samalla kun ainoa talossa kuuluva ääni oli Tetriksen peliäänet, sekä Music 3, joka edelleen on itselleni se "THE" Tetrisbiisi. Siinä hetkessä oli jotain todella harrasta ja rauhallista, ja se kiteyttää täydellisesti sen fiiliksen jota yhä edelleen kaipaan jouluilta kaiken lahjarallin, stressin ja hälinän sijaan.

Mega Man-sarja on itselleni varmasti se kaikista nostalgisin. Tuohon aikaan ei ollut puhettakaan että kellään olisi ollut niitä kaikkia, vaan sarjan osia kierrettiin perheen ja kaveripiirin luona pelaamassa, kunkin omistaessa aina jonkun osan, muttei koskaan kaikkia. Nykypäivänä tuo ajatus on jopa hämmentävä, kun miettii että koko sarja on hyvin vähällä vaivalla hommattavissa yhtenä kokoelmana taskurahaa vastaan. Niin ne ajat ovat muuttuneet. Omaan talouteemme onnistuimme tuolloin hommaamaan Mega Man 2:n, muistaakseni kirpputoripoimintana, ja nelosen vuosi pari myöhemmin ihan uutena. Kakkosen Wood Man on itselleni siitä merkittävä, että se on ensimmäinen bossi missään pelissä jonka olen voittanut. Ylpeydellä ei ollut rajaa, vaikka vastassa oli vielä seitsemän muutakin, plus Wilyn linna. Nelonen puolestaan oli se Mega Man jota pelasin kaikkein eniten, ja sanoisin sitä edelleen suosikikseni koko sarjassa. Tuosta mieleen on jäänyt eräs tapahtumasarja, jossa minulle ja veljelleni tuli suoranainen tappelu pelivuoroista, hänen omiessaan pelin itselleen vaikka olisi ollut minun vuoroni päästä pelaamaan, koska oli "ennätyspitkällä" eikä voinut muka lopettaa. Paskapuheeksihan tuo näin jälkikäteen on osoittautunut, sillä passwordilla olisi päässyt täysin samaan kohtaan takaisin. Väittelyn hävinneenä suutahdin siihen malliin että revin koko NESin virtapiuhan irti kesken kiivaan taistelun Dust Mania vastaan, romuttaen veljeni "ennätyssuorituksen", ja tullen samalla käräyttäneeksi koko pistorasian. Pelivuoroa en kyllä tuon jälkeen hetkeen saanut.

Yksi hyvin nostalginen asia noilta päiviltä on pelivuokraus. Muistan edelleen tarkasti missä omassa kotikaupungissani oli meidän vakiopaikkamme, josta kävimme pelejä vuokraamassa. Nykyään kyseisellä paikalla on parturikampaamo, mutta tuolloin se oli oikea aarreaitta, jonka hyllyt notkuivat peleistä joista ei ollut koskaan kuullutkaan, ja joita selattiin tuskastuttavan pitkään kunnes juuri se oikea lähti viikonlopuksi mukaan. Omia kestovuokrauksiamme olivat Blades of Steel, ainoa jääkiekkopeli josta olen koskaan pitänyt, Super Mario Bros 2, Little Nemo the Dream Master, sekä hieman myöhemmin Snesin Batman Returns, joka kiteytti Burtonin leffan fiiliksen todella hyvin 16-bittiseen muotoon. Vuokrauksen edellytyksenä oli aina hyvä käytös hammaslääkärissä tai missä nyt ikinä pitikään käydä, ja kieltämättä se toimi oikein loistavana motivaattorina. Joskus peli vuokrattiin myös silloin, kun äidillä oli itsellään muuta menoa ja penskat tarvitsivat jotain mikä saisi meidät olemaan kunnolla.

Oli hyvin surullista luopua NESistä ja sen peleistä, mutta se oli pakollinen paha, jos halusimme saada seuraavan ison jutun joka pelaajan kodissa, Snesin. Mainittakoon tässä välissä että me olimme se perhe, joka säästi kaikkien pelien pahvikotelot ja ohjeet, ja vaatimaton pelikokoelmamme olisi tätä nykyä melkoisen summan arvoinen, jos vain olisimme pitäneet siitä kiinni. Tämä on jotain, mikä yhä edelleen harmittaa, mutta tuohon aikaan käytäntö oli se, että vanha myydään ja sen tuotot suunnataan uuteen, jos sellainen on pakko saada. Ja niin tilalle saapuikin sitten Snes-paketti, joka sisälsi Donkey Kong Country-pelin, samanaiheisen T-paidan, sekä pelin soundtrackin. Itse pelihän oli jotain tajunnanräjäyttävää 8-bittisiin peleihin tottuneille kakaroille, eikä sitä oikein osannut kuin istua huuli pyöreänä ihmettelemässä, miten mikään peli voi näyttää ja kuulostaa niin hyvältä. Kun peli ei ollut päällä, kuunneltiin sitten sen soundtrackia läksyjä tehdessä, piirtäessä tai mitä ikinä, ja tästä johtuen juuri tuo soundtrack on se kaikkein nostalgisin osa koko peliä. Kaikella todennäköisyydellä tuo soundtrack-levy on aikojen saatossa kadonnut, mutta hyvällä tuurilla Donkey Kong-paita on vielä jossain varaston kätköissä.

Snes-aikakaudesta päästään ensimmäiseen peliin, jonka maksoin aivan itse omia rahoja säästäen. Muistan kuinka juuri sopivaa peliä etsittiin Super Power-lehden myyntipalstalta pitkään ja hartaasti pelkän nimen perusteella, ja lopulta kymmenten eri vaihtoehtojen joukosta valikoitui yksi nimi: Castlevania - Vampire's Kiss. Siis Dracula X kuten se yleisesti tunnetaan, mutta minulle Vampire's Kiss tulee aina olemaan se ainoa oikea nimi. Monille tämä kyseinen osa Castlevania-saagaa on jonkinlainen musta lammas, mutta minulle se uhkuu puhdasta nostalgiaa. Eihän se mikään täydellinen peli ole, mutta yhdeksänä kertana kymmenestä otan pelattavakseni mieluummin sen kuin mitään muuta klassisen tyylistä Castlevaniaa. Ennen kaikkea, tämä oli se peli joka oli kiistatta ja ihan oikeasti minun, minun itse valitsema ja itse maksama. Myönnettäköön, että rahan käyttäminen peleihin on tuon jälkeen menettänyt huomattavasti hohtoaan, mutta ensimmäinen jätti kyllä selvästi jälkensä muistoihini.

Super Mario 64 on toinen DKC:ta vastaava tilanne omassa pelihistoriassa, kun sen ensi kertaa näki serkkujen luona kyläillessä. Se oli ensikosketus 3D-peleihin, joka räväytti silmät selälleen ja suun auki, kun sitä ihmetteli että mitä ihmeen futuristista noituutta tämä tällainen on. Nykypäivänä Mario 64 ei ehkä pidä vettä ihan yhtä hyvin kuin tuolloin, varsinkaan kameransa vuoksi, mutta tuohon aikaan tuntui kuin kaikki rajoitteet olisi poistettu, ja olisit ensi kertaa ollut oikeasti vapaa tekemään Marion saappaissa aivan mitä tahansa. Itse N64:sta nousee pintaan myös sellainen muisto, että se tuli aikoinaan poimittua synttäri- ja joululahjaksi saaduilla rahoilla Mustan Pörssin alennusmyynnistä, jossa tuo N64+Mario64-paketti taisi maksaa vaivaiset 200 markkaa, ehkä joku kymppi siihen päälle, mutta täysi polkuhinta joka tapauksessa. Tämä oli muuten ensimmäinen omilla rahoillani ostamani pelikonsoli, jota varten ei tarvinnut edes myydä mitään edellisistä. Ja sitä Mario64:ta sitten myös pelattiin pitkään ja hartaasti, nuohottiin joka ikinen nurkka jonne vain onnistui itsensä työntämään ja pengottiin esiin kaikki salaisuudet, ihan vain koska N64-pelit olivat (konsolista poiketen) sen verran kalliita ettei niitä kamalan usein osteltu. Lähes kaikki mut pelikokemukseni koneen kanssa perustuvat puhtaasti serkuilta lainaamiseen tai heidän luonaan pelaamiseen. Mistä puheen ollen:

Legend of Zelda - Ocarina of Time. Tämä oli ensimmäinen Zelda-pelini, poislukien yhtä kokeilua Link's Awakeningin kanssa matkalla mökille, joka päättyi autopahoinvoinnin vuoksi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Serkun luona päätettiin erään kerran pistää Ocarina tulille kun ei muutakaan tekemistä keksitty. Olin myyty ensimmäisestä dungeonista lähtien. Muistini mukaan tämä oli ensimmäinen näin vahvasti tarinaa kuljettava peli, jota olin pelannut, ja tästä johtuen se myös sytytti rakkauteni videopelien tarinankerrontaan. Olin täysin lumoutunut pelin tapahtumista, ja odotin aina innolla koska pääsisimme jatkamaan pelaamista, vain joutuakseni toteamaan ettei serkkuni ollut enää ihan niin innoissaan, ja pian pelisessiot tämän pelin parissa loppuivat kokonaan. Ratkaistakseni ongelman säästin rahaa ja päädyin ostamaan käytetyn kopion Ocarinasta, jälleen kerran Super Powerin myyntipalstalta, ja siitä tuli Marion rinnalle yksi ainoista N64-peleistä jonka omistin, mutta erittäin hyvä, lukuisia pelikertoja kestänyt sellainen. Jostain syystä yksi kirkkaimmista muistoista pelin parissa liittyy Death Mountainin Goroneihin, jotka ylistivät maasta taivaisiin kuinka herkullisia paikalliset kivet ovat, samaan aikaan kun itse pelin ohessa jauhoin menemään jotain sinisiä irtokarkkeja, jotka tuntuivat hampaissa kovilta kuin kivet. Jännä millaisia asioita sitä mieli tallettaakaan muistiin.

Super Poweria voi seuraavastakin lisäyksestä syyttää. Vuonna 1998 maailman valtasi eräs tietty buumi, jolta tuskin kukaan onnistui välttymään, ja oma ensikosketukseni siihen tapahtui uusimman Super Powerin pudotessa postilaatikkoon, mainostaen sellaisia uutuuspelejä kuin Pokémon Red ja Pokémon Blue. Ihastuin välittömästi punaiseen tulihäntäiseen lohikäärmeeseen ja siniseen tykkiselkäiseen kilpikonnaan, jotka lehden sivuilla olivat kuvattuina, ja mitä enemmän itse pelistä ja sen kantavasta ideasta luin, sitä varmempi olin että toinen niistä oli pakko saada. Pokémon Red päätyi olemaan minun valintani, ja seison tuon valinnan takana edelleen. Tämä samalla merkitsi myös ensimmäistä jrpg-peliä, jota koskaan pelasin, vaikken sitä silloin sellaiseksi mieltänytkään. Mainittakoon Pokémoniin liittyen myös, että seuraavan generaation peli, Pokémon Gold, tuli serkun kanssa ladattua netistä jonkin aikaa ennen sen virallista lännen julkaisua, ja onnistuimme pääsemään kyseisen romin fanikäännöksen turvin neljännelle salille, kunnes käännetty teksti yllättäen loppui, ja siihen loppui myös kyseisen pelin pelaaminen, kunnes julkaisun jälkeen päädyin ostamaan ihan virallisen kopion, josta tuli pitkäksi aikaa suosikkipokémonini, aina siihen asti kun sen remake näki päivänvalon DS:lla.
Pokémonin vanavedessä ilmestyi myös eräs toinen Game Boy Colorille suunnattu peli, jonka ostin puhtaasti edellä mainitun aiheuttaman hypen vuoksi luettuani niiden samankaltaisuuksista. Kyseessä oli Dragon Warrior Monsters, joka toimi spinoffina Dragon Quest-pelisarjalle (josta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä), toimien vähän kuin näiden kahden sarjan risteytyksenä. Oman kopioni poimin luokkaretken aikana Ahvenanmaalta, ja sormet syyhyten odotin että pääsisimme takaisin kotiin jotta voisin vihdoin pelata ostostani. Muistan vielä kuinka luokkakaverit kuumottelivat koko paluumatkan, kuinka peli on kumminkin kokonaan ruotsinkielinen, olihan se nyt sentään Ahvenanmaalta asti tullut. Eipä ollut ruotsinkielinen, mutta enpä myöskään osannut arvostaa tätä peliä vielä tuolloin sen ansaitsemalla tavalla, kokien sen liian vaikeaksi ja hämmentäväksi, pettyen siihen ettei fokus ollutkaan hirviöiden keruussa, vaan ultimaattisen hirviötiimin jalostamisessa, ja niinpä peli unohtui pitkäksi aikaa pöytälaatikkoon pölyttymään. En totta puhuen ole vielä nykyäänkään päässyt sitä läpi, mutta ainakin osaan arvostaa sitä nyt paljon enemmän kuin nuorempana.

Buumeista puheen ollen, The Sims oli jotain josta muistan lukeneeni pitkään ennen sen julkaisua, jotain mitä minä ja serkkuni odotimme innoissamme, ja suunnittelimme pitkälle etukäteen millaisia hahmoja siinä loisimme, millaisen talon rakentaisimme ja mitä kaikkea tekisimme. Toki mitkään näistä suunnitelmista eivät toteutuneet, ainakaan heti ensimmäisen peruspelin julkaisussa, sillä pelin tuoma vapaus ei ollut ihan sitä mitä olimme odottaneet. Silti, useamman kuukauden verran jokainen vierailuni serkkuni luona koostui hyvin vahvasti kahden poikamieskämppiksen toilailuista rumasti rakennetussa talossa, josta pitkän aikaa puuttui kokonaan lattia, hahmojen talsiessa nurmella sisätiloissakin. Välillä pelattiin myös toista perhettä, jossa tavoitteena oli rakentaa rahakoodin turvin massiivinen kartano ja tappaa mahdollisimman monta simiä voidaksemme luoda hautausmaan tontin perälle, perimmäisenä ideana ollen että muuttaisimme pääsimimme lopulta heille vartavasten valmistettuun kummituskartanoon. Jossain vaiheessa ladattiin myös joku party-lisäosa, jolloin suunnitelma muuttui siten, että pelihahmoistamme tulisi muusikoita. Niin, ja lisäri toi myös mukanaan juhlaesineet, joista erityisesti mieleen ovat jääneet kakku jonka sisältä hyppäsi esiin strippari (jos sitä sims-vastiketta sellaiseksi voi kutsua), sekä love bed, joka mahdollisti woohoo-vaihtoehdon, mikä puolestaan oli parille nuorelle pojanklopille se ultimaattinen goali pelihahmoilleen. Jännä miten vähästä on joskus riemunsa repinyt.

Kuinka moni muistaa ensimmäisen asian jonka osti vastikään Suomeen saapuneilla euroilla? Minä muistan. Game Boy Advance, sekä Castlevania - Circle of the Moon. Ostin mokomat pois veljeltäni, joka ei ilmeisestikään tykännyt Circlen roolipelielementeistä, eikä kaiketi sitten GBA:stakaan, kun niin oli kova kiire siitä päästä eroon. Kaupat tehtiin, ja minulle tuo Castlevania kelpasi kyllä oikein hyvin, vaikka GBA:n ruudun valaistus olikin mitä oli, pakottaen pelaamaan huonossa asennossa pöytälampun äärellä että edes näki jotain. Vaikeakin peli oli kuin perkele, mutta läpihän se lopulta pyörähti, ja siitä tuli yksi suosikeistani koko sarjassa. Hyvä sijoitus siis kaikin puolin, vaikka jonkin aikaa myöhemmin ilmestyikin parempi GBA kunnon taustavalolla, joka olisi tietty ollut se fiksumpi hankinta, jos sen ilmestymisestä olisi vain tiennyt.

Viimeinen nostalgiaa tihkuva tanner onkin sitten PS1-aikakausi. Siinä missä serkkumme pysyivät vankasti Nintendon kelkassa N64:n kanssa, me hyppäsimme Playstationin kyytiin, joka oli meidän korvaajamme Snesille. Tuolla koneella ensimmäisen vaikutuksen tekivät demolevyt, joita sai milloin mistäkin yhteydestä, ja joiden kautta sai ensi kertaa maistiaisia pelistä ennen sen ostamista, mikä varsinkin NES ja Snes-aikakaudella olisi ollut oikein tervetullutta, jotta olisi voinut välttää sellaiset haisuhelmet kuin Captain Planet and the Planeteers, sekä Incredible Crash Dummies. Ja kieltämättä noita demoja toivoisi yleisemmäksi käytännöksi vielä nykyäänkin. Demojen kautta tuli koettua ensi kertaa Abe's Oddyseet, Tekkenit, MediEvilit, Kula Worldit ja OverBoardit ynnä muut Mr. Dominot ja Unholy Warit, NetYaroze-fanipelejä nyt unohtamattakaan, joista päällimmäisenä mieleen nousevat koomisen dialogin ja tarttuvan tunnusbiisin omaava Terra Incongnita, sekä joku sokkelopeli jossa juostiin punapaitaisella herrasmiehellä pakoon zombeja klassisen musiikin pauhatessa taustalla, ja jossa muistaakseni oli aika säpsäyttävä kuolemaääni. Demolevyt olivat kuin seikkailu itsessään, kun ei koskaan tiennyt millaisia aarteita levyiltä löytäisikään.

Final Fantasyt, ja tarkalleen ottaen FFVIII. Joskus aikanaan lainasin luokkakaverin kanssa päikseen pelejä, saaden häneltä kahdeksannen Final Fantasyn kokeiltavakseni. Ei mikään maailman paras valinta, ottaen huomioon että englanninkielentaitoni oli vielä tuolloin parhaimmillaankin ontuva, eikä pelin tarina noin muutenkaan ole se kaikkein selkeimmin aukeava, unohtamatta että väliaikaiseksi lainapeliksi kyseessä oli aivan liian pitkä rupeama. Olin liki alusta pitäen eksyksissä pelin kanssa, ja kaikki edistys mitä sain aikaan syntyi GF:ia käyttämällä. Junctionista ja magian drawaamisesta en tajunnut senkään vertaa mitä nykyään. Silti joku tässä sai jatkamaan aina hieman eteenpäin, ja muistanpa päässeeni ensimmäisellä levyllä suhteellisen pitkällekin, kunnes laina-aika loppui, luokkakaverin päästyä oman lainapelinsä läpi. Meni pitkään ennen kuin koskinkaan toiseen Final Fantasyyn, aina sinne asti kunnes liityin edelliselle Resident Evil Suomeksi-foorumille, jossa eksyin erään kerran tiedustelemaan parasta vaihtoehtoa lämmitellä suhdetta Final Fantasyihin. Taisi olla Juripa joka suositteli Final Fantasy VII:ta, ja joo, myönnetään että oikeassa hän oli, sillä tätä nykyä Final Fantasy on yksi suosikkipelisarjoistani. Ja näin se ressafoorumikin pääsi luikertelemaan tiensä osaksi pelinostalgiaani.

Eikä tämä lista olisi täydellinen ilman peliä joka minut ressafoorumille alkujaankin toi. Resident Evilillä on kiistatta ollut eniten vaikutusta siihen millainen minusta on muokkautunut. Vanha kunnon Super Powerin myyntipalsta oli tässäkin näyttelemässä roolia, tällä kertaa isoveljeni tilatessa ekan Ressan, josta oli juuri lukenut useamman sivun mittaisen artikkelin. Ikää meillä kummallakaan ei ollut tarpeeksi tuota peliä ostamaan, mutta tuolloin ikärajoitteet eivät olleet ihan sama juttu kuin nykyään, eikä ketään oikeasti kiinnostanut. Aivan ensimmäinen kosketukseni koko peliin oli tulla koulusta kotiin, vilkaista TV-ruutuun ja nähdä veljeni kulkemassa kuuluisaa koirakäytävää, ikkunan läpi hyökkivien koirien säikyttäessä sekä hänet, hänen kaverinsa, että minut totaalisesti. Ensimmäisen kuoleman jälkeen pääsin myös todistamaan legendaarisen "eka zombie"-kohtauksen, mikä aiheutti itselleni painajaisia. Vaikka peli nauttii nykyään melkoisen koomista mainetta, ei siinä tuolloin ollut mitään naurettavaa. Se oli hyytävää kauhua joka askeleella, kammottavaa tunnelmamusiikkia, painajaismaisia hirviöiden ääniä, verta ja raakuutta, ja suoraan sanoen, minä vihasin sitä. Se teki oloni rauhattomaksi, tuli uniin useampanakin yönä. Mutta mitä pidemmälle peli eteni, sitä innokkaammin sitä myös seurasin. Jossain kohtaa kammo muuttui kiinnostukseksi. Olin utelias näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu, millaisia hirviöitä kartano heittäisi niskaan, ja kuka selviäisi hengissä ulos. Ennen pitkää olin jo aloittanut omankin tallennuksen (muistaakseni kaikessa innostuksessani vielä tallentaen vahingossa veljeni tallennuksen päälle selvittyäni Yawnin kohtaamisesta, mistä tuli huutoa enemmänkin), ja kun lopputekstit vierivät ruutuun Still Dawnin soidessa, olin lopullisesti myyty. Enkä vain tälle pelille, vaan koko genrelle. Siitä alkoi nimittäin rakkauteni muihinkin kauhupeleihin, kauhuelokuviin, ihan kaikkeen mikä on kauhua. Nykyään eka Ressa saattaa olla koominen kokemus, kun dialogin laadun päälle ymmärtääkin jotain, mutta se on edelleen yksi merkittävimmistä peleistä minulle, ja samalla yksi kaikkein nostalgisimmista.
Kuva
Avatar
Salem
 
Viestit: 335
Liittynyt: 28.02.2014 09:37

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja PT2 » 03.01.2023 08:41

Salem kirjoitti:Yksi hyvin nostalginen asia noilta päiviltä on pelivuokraus. Muistan edelleen tarkasti missä omassa kotikaupungissani oli meidän vakiopaikkamme, josta kävimme pelejä vuokraamassa.


Tämä oli kanssa kova juttu nuorelle PT2:lle Kouvolassa. Aladdin-nimisestä kaupasta vuokrailtiin milloin Kula Worldia ja milloin Tombia (jotka molemmat ovat muuten Pleikkarin parhaimpia pelejä). Kun kauppa sitten alkoi laittamaan lappua luukulle, ostin sulkumyynnistä vielä sellaisen ison PlayStation-pahvitelineen johon sai pelit kivasti riviin. Lisäksi kannoin kotiin vielä Resident Evil 2:n naiszombiepahvihahmon (josta tietysti näin painajaisia) sekä ostimme MOLEMMAT kaverini kanssa Spice Worldit. Mikähän järki siinäkin oli, ostaa molemmat sama peli :D Nykyään kaupan tilalla taitaa olla joku Marokko-teemainen huonekalumyymälä.

Muistan myös kuinka eräästä divarista ostin "erikoispainoksia Pleikkari-peleistä"; divarin myyjä kaivoi esiin pahvisen laatikon täynnä Pleikkarin piraattipelejä joita myi kahdella eurolla kipale. Jumankauta näitä tulikin sitten ostettua ja paljon! En tiedä yhtään mistä sain edes tietää että hänellä on tiskin alla joku piraattipelikokoelma. Varmaan siitä kun ramppasin kaupassa useamman kerran viikossa, pläräämässä pelivalikoimaa ja vaihtelemassa pelejä.
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin.
Avatar
PT2
 
Viestit: 504
Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Paikkakunta: Helsinki

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Silence » 03.01.2023 18:59

Oijoih, liian vaarallinen ketju itselleni...

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta olen aina kokenut olevani pirun onnekas monen pelisarjan ja yleisesti pelaamisen aloituksen osalta kun miettii aikakautta jolloin päädyin pelien seuraan. Monen suosikkisarjanikin olen päässyt kokemaan ensimmäisestä osasta ja päässyt näkemään kuinka sarja on edennyt ja kehittynyt (ja romahtanut/tuhoutunut).
Oma pelaamisen aloittamiseni tapahtui aika myöhään, ysärin jälkimmäisellä puoliskolla. N64 oli ensimmäinen pelikonsoli joka meidän perheeseen ilmestyi (1997) ja ensimmäinen tietokonekin tuli nettiyhteyksineen kotiin kun olin 12 vuotias (1998). Itselläni ei ole vanhempia sisarruksia tai serkkuja joiden kanssa voisi näppärästi tutustua pelaamiseen nuoressa iässä. Kukaan ei ole opettanut että "Nämä ovat ne pelit joiden tykkääminen on suosittua". Asiat vain löytyivät pikkuhiljaa.

Alkuperäiset Super Mario Bros ja Super Mario 3 ovat ne kaksi ensimmäistä peliä mitä olen koskaan pelannut, joskus ala-asteen varhaisina vuosina luokkalaiseni kotona ja niitä kohtaan on aina oudon lämmin fiilis kun mietinkin niitä. Muutenkin tuntuu aika uskomattomalta säkältä että näin pelihistorian keskeiset teokset ovat itselleni juuri ne pelaamisen opettaneet pelit. Alkuperäinen Nintendo-pelikonsoli Nes on varmasti juuri tämän takia edelleenkin itsellesi se The Pelikonsoli, joka merkitsee enemmän kuin mikään muu, vaikka esim N64, PS1 ja PS2-konsolit ovatkin ne oman aikakauteni konsoleita. NESin ohjainkin on ihan selkäytimessä nappiensa osalta ja automaattisesti yhdistän napit ajatuksissani Super Mario Brossin ensimmäisiin tasoihin. Vaikka SuperNintendon pelejä onkin tullut pelattua paljon emulaattorilla, olen aika varma etten ole koskaan edes koskenut SNESin ohjaimeen. Snes on aina jäänyt itseltäni väliin konsolina vaikka sen pelitarjonta onkin todella kiehtova. PS1-konsoli on tuttu itselleni luokkalaisten kotoa ala-asteajalta, mutta itse hyppäsin N64stä suoraan PS2seen ja sen kautta pelasin itse PS1-aikakauden pelejä enemmän kuin PS2-pelejä. PS1 tuntuu kuitenkin yhdeltä tärkeimmistä pelaamisen aikakausilta, sillä sieltä löytyy kasa todella tärkeitä pelaamisen merkkiteoksia. Ja aika moni niistä tulee Japanin suunnalta. Eniten menetetyistä pelihetkistä tuntuu menevän sinne PS1 ja Snesin Jrpg-suuntaan. Tuntuu että olisi niin paljon koettavaa ja seikkailtavaa juuri Japanilaisten jrpg-pelien parissa. Nykyään tykkään emulaattorilla pelata vanhoja pelejä, koska on kivaa boostata näiden graaffista suoritusta reippaasti yli vanhan konsolin tai kuvaputki-tvn suorituskyvyn ja suuri osa tällaisista peleistä on juuri Ps1-aikakaudelta.

En kyllä yhtään kahdehdi nykyaikaista pelikulttuuria. Enkä todellakaan siitä näkökulmasta että "Kunpa minun lapsuudessani olisi ollut tällaista". Kaikkea on nykyään vain liikaa, liian monesta tuutista tulevana, liian ADHDta, liikaa mielipiteitä ja kaikki pelit tuntuvat olevan vain yhtä tai kahta mutta copy-pastena.
Myös koin paljon kiinnostavampana vanhan kunnon pelilehdistä asioiden tutkimisen ja ennakoiden lukemisen tulevista peleistä kuin tämän nykyaikaisen youtube-sponsoroidun ennakkomenon. Ysärin lopussa suomessa oli paljon näitä käännöslehtiä, eli amerikkalaisjulkaisuista suomiversioiksi translatetuja pelilehtiä. Ja sen paljasti helposti se että kuvat olivat isoja ja tekstiä vähän. PELIT-lehti oli ja on se oikea suomalainen pelilehti, mutta ympärillä on tullut ja mennyt näitä muita teoksia kuten legendaarinen Super Power ja Pelimestari, Konsolipelaaja ja PC Gaming ja pari samanlaiselta kuulostavaa pelilehteä jotka menivät päässäni jo julkaisuiden aikana sekaisin. Jotenkin kaipaan eniten juuri tätä aikaa kun pelilehdet toivat juttuja, artikkeleita, arvosteluita ja ennakoita peleistä. Tasaisin väliajoin tykkään edelleenkin usein lukea juuri näitä lehtejä kaappini kätköistä. Yksi absurdeista muistoistani liittyy Super Powerissa olleeseen arvosteluun Ps1lle tulevasta Parasite Eve-pelistä. Peli vaikutti helvetin kiehtovalta ja olin jo valmiiksi lumoutunut niin Resident Evilistä kuin Squaren cgi-välinäytöksistä... Paitsi että (ilmeisesti seksuaallisen sisällönsä) peliä ei koskaan ilmestynyt euroopassa ja pelasin pelin läpi vasta ensimmäistä kertaa 2016.

Tuntuu että oma Nostalginen peliaikani on sieltä ysärin puolivälin paikkeilta (1997? Ocarina, Mario64, Lylat Wars 64) about vuoteen 2001 (Shadow of Memories, Max Payne, MGS2). N64, Gameboy Color, PS1, Dreamcast ja PS2-aikakaudet siis. Sen jälkeen on vain enemmän ja enemmän pelit alkaneet muodostua ilmestymisen osalta epämääräiseksi möykyksi pelijulkaisuja. PS3-aikakausi ei tunnu enää missään ja tuntuu jotenkin oudon pintakiiltoiselta menolta muutenkin, josta ei ole päässäni kunnon selkeää kuvaa. Eniten harmittaa miten todella potenttiaallinen Dreamcast-konsoli kuoli liian aikaisin hävittyään PS2lle, vailla kunnon syytä. Mutta kun mietin vaikka PS2-aikakautta niin sitä voi helposti pitää viimeisenä todella suurena pelihetkenä. Playstation 2-kirjastoon kun tuntui kuuluvan vaikka minkälaisia pelejä. Pelikauppojen pelihyllyt olivat täynnä vaikka minkälaisia ps2-pelejä ja varmasti jokaiselle löytyi jotain.
Täällä Turussa oli ViihdePysäkki-niminen pelikauppa aivan keskustan ytimessä. Ja suurimman osan peliseikkailuistani olen toteuttanut siellä käydessä. Aina keskustassa asioidessa oli normaali rutiini tehdä pakollinen tutkimusmatka Viihdepysäkin suureen ja monipuoliseen pelivalikoimaan. Silloin kun pelikannetkin olivat kiinnostavia taideteoksia ja PC-pelien boxit olivat oikeita boxeja eivätkä mitään dvd-koteloita. Muistan edelleen kuinka Legend of Dragoon-peli oli uusi ja kuuma tapaus ja sen valtavat pahvijulisteet koristivat pelikaupan ikkunaa. Vaikka itse en tällöin jrpg-pelejä pelannutkaan, oli jo silloin selvää että elettiin Final Fantasy 7n ansiosta todellista Jrpg-kultakautta.
Mutta kaikki päättyy aikanaan. Tilt-pelikauppaketju ilmeisesti osti Viihdepysäkin ja brändäsi liikeen uudelleen. Pois katosi lämmin ja tuhti peliliike sisältöineen ja tilalle tuli kliininen etäinen apple-pelikauppa, tarkasti valikoidulla pienellä pelivalikoimalla ja eräänä päivänä liike olikin poissa. Miten kaunis kuolintarina.

Mutta olen päässyt osaksi parhainta mahdollista pelaamisen kehittymisen boomia nuorempana ysärin puolinvälin jälkeisinä vuosina. Jokainen uusi peli tuntui olevan innovatiivinen ja asioita kokeileva eikä ollut Yhtä ja Ainoaa muottia mille Kaikki piti tarkan markkinointitutkimuksen perusteella rakentaa. Niinkuin nykyään tuntuu olevan. Joku voisi sanoa että olen vain kasvanut aikuiseksi ja siksi ei enää oikein kiinnosta uudet pelit yhtään, mutta sanoisin että ei se sitä ole. Kun kaikki tuntuu niin pirun kaavamaiselta ja copy-pastatulta vailla omia ideoita, niin alkaa kummasta menettämään mielenkiinnon niin elokuviin kuin peleihinkin.
Ocarina of Time, Super Mario 64, Goldeneye 64, Resident Evil 1 ja monet muut ovat oman 3D-lajityyppinsä ensimmäisimpiä edustajia, jotka tekivät juttunsa ilman esimerkkiä tai valmiita vastauksia ja nämä teokset vetivät jo ensimmäisellä yrityksellä asioita täydelliseen pakettiin. Ja juuri tämän takia koen olevani aivan helvetin onnekas, sillä olen juuri näiden pelien kautta päässyt tutustumaan kyseisiin lajityyppeihin.

Aika moni supernostalginen hetki alkuperäisten Mario-pelien lisäksi tuntuu menevän Ocarina of Timen alueelle. Muistan edelleen sen the hetken kun Hyrule aukeaa pelaajalle ensimmäistä kertaa pelattavaksi ja tuntuu siltä kuin minne vain voi mennä ja tehdä mitä vain. Uintia, kalastusta, ratsastusta, outoja aarekätköjä, kaupungin vilinää, vesiputousluolia, loputtomia metsiä... Paljon kuulee nykyään haukkumista miten Ocarina on vanha ja kökkö ja kömpelön nolo peli... mutta en ole koskaan tuntenut mitään tuollaista. Päinvastoin, joka kerta Ocarinaa pelatessani nykyäänkin huomaan ihan yllättyväni miten tunnelmallinen ja kekselliäs peli on vielä edelleenkin. Puhumattakaan siitä että melkein jokatoisessa nykypäivän isossa pelissä on pelimekaanikoita jotka on keksitty alunperin Ocarina of Timeen. Teknologia saattoi olla rajoittunutta, mutta sen ei annettu tulla ideoiden tielle.

Goldeneye 64 on yksi ikonisimmista peleistä itselleni koskaan. Joo, Doom ja Doom II ovat pelejä joita olin pelannut jo ennen tätä Raren klassikkoa, mutta Goldeneye tuntuu paljon viattomammalta ja kokonaisvaltaisemmalta tekeleeltä. Se ei ole tekniikkakikkailu niinkuin Doomit, vaan ihan kokonaisvaltainen peli. Peli on täynnä toinen toistaan nerokkaita ja hienovaraisia pelimekaanikoita kuten hienovarainen automaattitähtäys tai esikuvaelokuvastaan otettavia pelimekaniikkaideoita. Olen kuullut usein että ainoa syy miksi Goldeneye-elokuvaa rakastetaan niin paljon on tämä peli. Mutta en kyllä sanoisi itse mitään tuollaista. Molemmat kulkevat täysin omilla meriiteillään. Ja peli itse valjastaa elokuvan hauskaksi toimintaseikkailuksi. Aika harva peli on yhtä koukuttava kuin Goldeneye. Aina haluaa palata takaisin ja vetäistä nopeasti kentän tai pari... tai sitten sekoilla muuten vain. Sellaiset kentät kuin hektinen arkistopako-kenttä tai atmosfäärinen Severnayan Surface-lumikenttä ovat ikuisesti alitajunnassa ja kutsuvat vähän väliä uudestaan ja uudestaan pelaamaan. Jos pelit ovat pornoa, niin Goldeneye on varmasti paras mahdollinen esimerkki siitä kun elokuvasta tehdään pelaajalle seksileluversio.

Alkuperäinen Resident Evil on PC-julkaisuna itselleni varmasti yksi keskeisistä pelikokemuksista edelleen. Ensimmäinen pelaamani kauhupeli. Sain pelin köh Kopiona köh perhetutulta itselleni ja ilman minkäänlaista ennakkotietoa ja opastusta peli pikkuhiljaa avautui suunnittelunsa osalta minulle. Muistan edelleen ensimmäiset sekoiluni kartanon ruokasalissa kun yritän keksiä mistä ja miten hahmo tekee mitäkin. "Oho, se heilautti puukkoa! ....öööh- Mistä painoin?". Peli tuntuu oikeasti vaaralliselta vihollisten osalta ja luulen että se johtuu siitä miten hienovaraista ja simppeliä kaikki on. Vihollisia ei ole monta, mutta ei ole ammuksiakaan ja jokainen kohtaaminen tuntuu vaarallisesta. Ensimmäinen kohtaaminen olan yli katsovan Zombien kanssa on näitä ikonisimpia pelihetkiä koskaan.
Loogisesti herkkuateria vain parani koska jatko-osat olivat aina vain entistä parempia: Kun olin saanut nauttia Resident Evilistä, sain huomata että jokapaikassa mainostettiin upouutta Resident Evil 2sta. Resident Evil 2 onkin tänäpäivänä peli mitä olen pelannut enemmän kuin mitään muuta ja läpäissyt kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka RE1 onkin suosikkini niin kakkonen on hyvällä tavalla oma juttunsa joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tarjoaa oman ateriansa.

Suosikkipelisarjani for ever on Sierran Gabriel Knight-seikkailupelitrilogia. Huippulaadukas ja upeasti kirjoitettu pelitrilogia jonka kaikki kolme osaa on tehty täysin erillaisella teknologialla ja tyylillä. Ensimmäinen on klassinen point & click, kakkonen on Full Motion Video ja kolmas on 3Dtä. Suurimmat suosikkihetkeni pelien osalta ovat juuri tästä trilogiasta ja oudosti koin sarjan päinvastaisessa järjestyksessä, aloittaen kolmosen demosta. Kunnes eräänä päivänä sain oudon ajatuksen että mitäpä jos hommaisin koko pelin itselleni. Gabriel Knight-sarja tutustutti itseni myös The Internetistä huutokaupoista ostettaviin juttuihin, sillä kakkospeli on ensimmäinen netissä (Pelit.fin nettifoorumilla) ostamani peli. Oi niitä aikoja.
Ocarina of Timen ohella Gabriel Knight-sarjan soundtrackit ovat suosikki pelimusiikkejani koskaan. Varsinkin kolmannen pelin piano & jousi-soundtrack on aivan ykkössuosikkini.

Voisin kai todeta että alkuperäinen Remedyn Max Payne on itselleni se viimeinen todella nostalginen pelitapaus. Ja harvinainen tapaus siitäkin näkökulmasta että olin ensimmäisestä ennakkosekunnista saakka pelistä superkiinnostunut, kun Pelit-lehti alunperin esitteli pelin lokakuussa 1998 lehdessään. Aika harvoin liukuhihnan päässä on odottanut tuotos joka on vuosien aikana syntyneen hypen arvoinen ja Max Payne on ehdottomasti sitä. Ja vieläpä kotimainen teos. Ennen ekaa Maxia pelkkä ajatus suomalaisesta menestyspelistä oli ihan absurdia paskanjauhantaa... mutta nykyään suomalainen peli tuntuu olevan merkki siitä että jotain laadukasta on tulossa. Itselläni on jopa bonussuhde Maxiin, sillä voitin aikoinaan Tilt-peliohjelmassa kilpailun missä pääsin kesäkuussa 2001 Remedylle pelaamaan pelin vielä kehityksessä ollutta versiota, hieman yli kuukausi ennen pelin varsinaista julkaisua. Tämä on muutenkin yksi tärkeimmistä pelimuistoistani ikinä ja yksi onnekkaimmista asioita mitä itselleni on koskaan sattunut. Ironiaa tosin on että oikein mikään Maxin ja Fall of Max Paynen jälkeinen remedypeli ei ole oikein iskenyt, sillä ne kaikki tuntuvat olevan erillaisista ideoistaan huolimatta yhtä ja samaa pelimekaanikoiltaan.

About nelisen vuotta sitten pelasin läpi ensimmäistä kertaa alkuperäisen Deus Exin vuodelta 2000 ja aika harvoin mikään peli hyppää tuosta vain suosikkipelieni kärkikastiin. Varsinkin jos peli on vuosikymmeniä vanha, niin se tuntuu aina tarvitsevan vähän sulattelemista... Mutta Deus Ex yllätti kaikin mahdollisin tavoin samantien. Ehdottomasti yksi parhaimmista pelimuistoista mitä olen päässyt kokemaan. Poissa on esim Human Revolutionin lapsellinen kädestäpitely ja esikoulumainen eteenpäinopastus ja tilalla on älykäs ja syvällinen cyberpunk-noir rpg, joka on selvästi tehty suurella rakkaudella, luottaa pelaajaan ja antaa täysin vapaat kädet luoda haluamansa seikkailua.


Nykyään ei oikein mikään uusi peli saa mittaria värähtämään. Varsinkaan jos kyseessä on ison julkaisijan peli. Silloin luvassa on yleensä mahdollisiman turvallsita ja by the numbers-menoa. Nykykiinnostus tuntuu nojaavan enemmän Indien suuntaan, missä tuntuvat olevan ne oikeasti innovatiiviset ideat ja hyvällä tavalla vanhojen pelisuunnitteluiden uusiokäytöt.
Kiinnostukseni Resident Eviliin oli huipussaan vielä kolmosen ja Code Veronican aikana, mutta nelosen radikaalinen (eri peliksi muuttaminen) suunnanmuutos vei kiinnostukseni sarjan tulevaisuutta kohtaan. MGS5 oli yksi absurdeimmista rimanalitus-vitseistä mitä olen koskaan joutunut kokemaan. Kun jopa Cyberpunk 2077-kaltainen teos paljastuu kiirehdityksi pelaajien kusetukseksi niin alkaa kuolla usko niitä harvoja luotettaviakin kehittäjiä kohtaan. Viime syksynä ilmestyi paljon hypetetty Callisto Protocol ja samaan aikaan kun kaikki muut tuntuivat odottavan siitä uutta messiaspeliä, niin itselleni riitti vilkaista pari minuuttia gameplayta youtubesta kun kiinnostus lässähti totaallisesti: Taas yksi by the numbers-muottiin rakennettu tusinahuttupeli, jokaisella tarkasti jokaisesta pelissä copy-pastatulla tutulla pelimekaaniikalla vailla mitään omaa ideaa. Plaah.
Remaketkin kiinnostavat yllättävän vähän. (melkein)Kaikkien ykkösprioriteetti kun tuntuu olevan että pitää heittää alkuperäisen pelin pelisuunnittelu helvettiin ja korvata mahdollisimman turvallisella/suositulla/kaavamaisella nykymenolla. Yksi PS1-ajan oudoista kulttipeleistä on superkiinnostava Fear Effect joka on animea ja cyberpunkkia yhdistävä action seikkailupeli, animoiduilla taustoilla. Todella tunnelmallinen, vaikkakin pelimekaanikaltaan vähän kömpelö teos. Mutta pelistä tehty *remake* ei edes yritä olla mitään tuota vaan tuttu ja turvallinen kolmannen persoonan by the numbers räiskintä. Hoh hoijaa.

Viimeisen kymmenen vuoden osalta ehkä vain Nier: Automata ja Disco Elysium ovat tuntuneet peleiltä jotka olisi ihan must have-pelattava ja täynnä räjähtäviä ideoita jotka pitää päästä kokemaan.
Avatar
Silence
 
Viestit: 808
Liittynyt: 01.03.2014 00:00
Paikkakunta: Turku

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Salem » 04.01.2023 14:39

Silence kirjoitti:Mutta olen päässyt osaksi parhainta mahdollista pelaamisen kehittymisen boomia nuorempana ysärin puolinvälin jälkeisinä vuosina. Jokainen uusi peli tuntui olevan innovatiivinen ja asioita kokeileva eikä ollut Yhtä ja Ainoaa muottia mille Kaikki piti tarkan markkinointitutkimuksen perusteella rakentaa.

Tämä on se syy miksi itselleni NES-aikakauden pelit ovat kokeneet melkoisen renesanssiajan tätä nykyä. On huikeaa kahlata kyseisen koneen pelikirjastoa läpi, kun sieltä voi tulla vastaan ihan mitä tahansa, ja on suorastaan häkellyttävää kuinka nämä ideat on tuolloin onnistuttu toteuttamaan raudan rajoitteista huolimatta. Ja tuohon aikaan uskallettiin kokeilla uutta, tai ehkä se uuden kokeilu oli jossain määrin pakollistakin, ettei syntyisi juuri sitä käsitystä että myydään samaa peliä eri nimellä uudestaan ja uudestaan. Tätä nykyä pelaaminen on kehittynyt niin isoksi ja helposti saatavilla olevaksi jutuksi, ettei tuollaisesta kai tarvitse olla edes huolissaan, vaan asiakkaita löytyy joka tapauksessa.

PT2 kirjoitti:Muistan myös kuinka eräästä divarista ostin "erikoispainoksia Pleikkari-peleistä"; divarin myyjä kaivoi esiin pahvisen laatikon täynnä Pleikkarin piraattipelejä joita myi kahdella eurolla kipale. Jumankauta näitä tulikin sitten ostettua ja paljon! En tiedä yhtään mistä sain edes tietää että hänellä on tiskin alla joku piraattipelikokoelma. Varmaan siitä kun ramppasin kaupassa useamman kerran viikossa, pläräämässä pelivalikoimaa ja vaihtelemassa pelejä.

Oma kokemukseni pleikkarin piraattipeleistä jäi siihen, kun äidin työkaverin poika oli ilmoittanut osaavansa "virittää" pleikkarin niin, että Tallinnasta tuodut piraattipelit toimisivat, ja tarjoutui tämän virityksen tekemään meidänkin koneellemme. Toimihan se kieltämättä hetken, muistaakseni kerkesin kokeilemaan yhden pelikerran verran Digimonia, jonka äiti oli tuonut aiemmin Tallinnan reissultaan kuvitellessaan Digimonin ja Pokémonin olevan sama asia. Sen ensimmäisen kokeilun jälkeen pleikkarimme ei sitten enää startannutkaan, ja jouduimme sen surumielin kuoppaamaan. Uusi toki saatiin, joskin käytettynä, ja sen mukana tuli sitten ensimmäinen tattiohjain. Muistan mokoman olleen hämmentävä ilmestys, ja samalla siitä tarttui myös käsiin joku omituinen haju, jynssäsipä sitä kuinka paljon tahansa. Käytetyn tavaran varjopuolia.

Lisätäkseni vielä pari kohtaa edelliseen listaukseeni:

Sega on aina ollut itselleni todella etäinen firma. Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta muistan vain yhden henkilön, jolla olisi ollut Segan konsoli, eräs veljeni luokkakaveri, joka oli hehkuttanut konettaan niin että sitä piti lähteä ihan porukalla hänen luokseen katsomaan. Ainoa esillä ollut peli oli Sonic the Hedgehog, johon tyyppi oli hurahtanut niin vahvasti että hänen huoneensa seinät oli vuorattu Sonicin julisteilla, lattia puolestaan aiheeseen liittyvillä sarjakuvilla. Ainoa muistikuva joka minulle itse pelistä jäi oli pettymys siihen kuinka joka kentän päätteeksi taisteltiin aina samaa tyyppiä vastaan, ja kovasti vertasin Sonicia Mega Maniin, jossa jokainen bossi oli täysin uniikki. Loppuviimeksi tämä veljen kaveri taisi jäädä yksinään hypensä kanssa, kaikkien muiden pitäytyessä edelleen Nintendon kelkassa. Tämä on yksi niitä nostalgisia muistoja, jotka eivät jättäneet positiivista mielikuvaa. Nyt aikuisiällä olen yrittänyt tutustuttaa itseni etenkin Mega Driven pelikirjastoon, mutta jokin niissä on vieläkin mikä ei iske samalla tavoin kuin Nintendon tuonaikainen tarjonta. Edelleenkään en ymmärrä Sonicin viehätystä, mutta nyt aivokapasiteettini riittää sentään hyväksymään, että jollain toisella voi olla täysin sama mielipide Super Mariosta tai Mega Maneistakin.

PC-pelaamiseni
rajoittui hyvin vahvasti serkun luona käyntiin. Kotona ei pitkään aikaan ollut tietokonetta, ja kun sellainen lopilta hommattiin, sijoitettiin se pakon sanelemana veljeni huoneeseen (tai siis hänen puolelleen huonetta, sillä meillä oli yhteisenä yksi iso makuuhuone, joka jaettiin kahtia erillisillä vaatekaapeilla). Veli tietenkin käytti tätä häikäilemättä hyväkseen, ilmoittaen ettei koneelle ollut asiaa jos hän oli kotona, koska se oli hänen puolellaan. Tästä erityisenä muistona on jäänyt mieleen talvisunnuntait, jolloin hän lähes poikkeuksetta kävi pitkillä pilkkireissuilla ukkimme kanssa, ja tuo oli oma aikaikkunani mennä koneelle ja tehdä ihan mitä halusin. Tästä rajoitetusta ajasta johtuen ei koskaan tullut hommattua montaakaan PC-peliä. Muistan erään veljeni kaverin asentaneen minulle lataamansa kopiot Tony Hawk 2:sta ja The Simsistä, ja itse hommasin niiden kylkeen kaksi aitoa peliä: Worms 2 ja Dino Crisis, joista jälkimmäinen on ehdottomasti se nostalgisempi. Joka ikinen Sunnuntai liimauduin koneen äärelle pelaamaan Dinokriisiä ja kuumottelemaan samaan aikaan itse peliä että ulko-oven ääntä, joka viimeistään pakottaisi lopettamaan ja luikkimaan pois koneen ääreltä. Muistan erityisesti kuinka haastavia pelin ovien passwordit olivat, etenkin kun tuohon aikaan ei juuri nettiin ollut asiaa ratkaisuja kurkkimaan, kun netin käyttö oli hidasta, kallista, ja blokkasi vielä puhelutkin. Niinpä niitä koodien vihjeitä kirjoitettiin sitten ruutupaperille ja yritettiin ratkoa koko seuraava viikko, jotta keksimiään ratkaisuja pääsi sitten kokeilemaan seuraavan pilkkireissun aikana. Pitkään se vei, mutta kyllä se läpi meni.

Ja yksi ehdoton lisäys nostalgiaan on NESin musiikki. Näissä peleissä oli niin tunnistettava ja uniikki musiikkimaailmansa, ettei toista samanlaista ole ollut, eikä varmasti tule olemaan, ja ne kaikki herättävät jonkinlaisen nostalgisen kaiun mielessäni, jopa sellaiset joita en ole koskaan pelannutkaan. Minun piti aikoinaan ihan ajan kanssa pohtia, olinko joskus lapsena eksynyt pelaamaan Shadowgatea, sillä sen soundtrack tuntui niin tuskaisen tutulta ja nostalgiselta, vain todetakseni että tämä johtui täysin musiikin tyylistä. Lolo 3:n kenttäbiisi, Fire n' Icen bossikenttien musiikki, aiemmassa listassani mainitsemani Tetriksen Music 3 ja Nintendo World Cupin ekan matsin teema, Batmanin, Shatterhandin ja Mega Manien koko soundtrack...listaa huikeista rimputuksista voisi jatkaa loputtomiin. Mahtuuhan sinne sekaan paljon myös ankeaa kurnutusta, mutta silloin kun NES-musiikki on hyvää, se on jotain aivan maagista.
Kuva
Avatar
Salem
 
Viestit: 335
Liittynyt: 28.02.2014 09:37

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Gigante » 04.01.2023 17:14

Eniten nostalgia-arvoa herättävät laitteet meikälle ovat, NES, N64 ja Ps1+2... meikä kun on jo niin vanha että kakkospleikka lasketaan retroksi. Segan meikä onnistui skippaamaan täysin kokonaan ja minulla meni muutenkin vuosia ennen kuin tajusin sen juoksevan sinisen otuksen esittäneen siiliä.


NES ja N64 (joka on minulle se ainoa oikea ”kuusnepa”, mitään commodorea koskaan tullut pelattua.) olivat kummatkin ne laitteet, joilla tuli peliteltyä aina jotakin kun serkun luona pääsi käymään. Suuri osa serkun kasibittinintendon pelikirjastosta on AVGN tullut arvostelleeksi ja niihin kuului mm. Super Mario (osana sitä kasettia jossa oli myös tetris ja futispeli), Bart vs Space Mutants+World, Little Nemo, Flintstones ja tietenkin Turtles 2, eli siis Turtlesin Arcadepelin kasibittiporttaus kuin myös eriskummallinen avaruuspeli Rad Gravity. Valopyssypeli Trickshooteria tuli pelattua myös, mutta eritoen mieleen siitä jäi ilmapallojen ammuskelu, jossa esiintyi Duck Huntin koiran tavoin rasittavasti hihittelevä karvakuono.

Pakko myöntää, että NES on niitä laitteita, jossa pelikasetit ovat kestäneet pidempään mitä itse niiden konsoli, eritoten kun sen harmaan mallin puristimet löystyvät aivan älyttömästi. Näin nykyaikana olen iloinen kolmannen osapuolen valmistamista ”NES-klooneista”, joista esim retrobitin RES plus (toimii samaan tapaan kuin NESin toploader-versio, mutta omaa HDMI:n) lukee oikein mallikkaasti PAL-kasetteja ja tarvittaessa tukee myös alkup. ohjaimia. Game Genie-huijauskoodilaitetta en ole sillä vielä päässyt kokeilemaan.

SNESin vähän missasin välistä, vaikkakin päivähoidossa muistan kuinka talon vanhempi lapsi pelasi likimain kaikki kolme Donkey Kong Countryä lävitse.

KuusnepaNintendolle löytyi serkun luona mm. Goldeneye, Ocarina of time, Pilot Wings 64, Mario Kart 64, Super Mario 3D ja Turok 2. Arvostan koko poppoota edelleen tänäkin päivänä vaikka monet muut marmattavat näistä joko vanhentuneita kontrolleja, hidasta ruudunpäivitystä, alkeellisia tekstuureja yms., mutta paskathan minä heidän mielipiteistä välitä...ainoastaan allekirjoitan konsolin surullisenkuuluisan herkästi puhki kuluvan tatin. Edelleen tuli hyvä fiilis kun tyrkkäsin Goldeneyen omaan konsoliin, mitä nyt pientä totuttelua vaaditaan kun siirrytään modernin ohjattavuuden puolelta vanhempaan. Toivoisin että tulevaisuudessa löytyisi vielä jonkinlainen "N64-kloonikonsoli"

Turok 2 taas oli kirkkaasti se konsolin verisin peli ja voi pojat miten viholliset kiljuivat kovaan ääneen kuollessaan. Vihuista sai tehtyä jouskalla nuolityynyjä ja tehokkaammilla tussareilla nämä sai ihanasti palasiksikin.

Vaikka nykypäivänä käytetäänkin ragdoll-efektiä, arvostaisin kovasti jos Goldeneyen ja Perfect Darkin tapainen osuman tunnistus eri ruumiinosiin tekisi paluun moderneimmissa peleissä. Tuntuu vain tympeältä kun viholliset nykyään imevät puutuneena luoteja ilman mitään reaktiota, kuin morfiiniannostuksen saaneina.



Playstationia päästin pentuna pelailemaan vain muiden pentujen luona ja kun oma pleikka löysi tiensä taloon, saimmekin kertaheitolla Ps2:n, jolla pääsi pelittämään niin vanhempia kuin uudempia pelejä.

Nostalgisimpia pelejä tuolle kaksikolle olivat tyyliin: Spyro, Final Fantasy 9, Resident Evilit, Silent Hillit, Forbidden Sirenit, Dark Chronicle, Star Wars Jedi Power Battles, Ratche & Clank, TimeSplitters ,Jak & Daxter, Fear Effect 2, Ape Escape, 7Blades ja Persona 3 ja 4 näin vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Eri pelejä kun löytyy laidasta laitaan monen sorttista ja Ps2-pelit ovatkin edelleen se suurin osa meikän pelikirjastosta vielä nykyäänkin.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Joni Ahonen » 08.01.2023 11:48

^
Mäkin haluan muistelokarkeloihin mukaan! Samaistun hyvin kaikkien edellisten fiiliksiin lapsuuden pelikokemuksista. Suorastaan iskee kauhea kuumotus pelata nyt kaikki vanhat pelit uudestaan läpi! :D


Alkuun vähän omasta pelihistoriasta. Olin siitä onnekas, että lähes 10 vuotta vanhemmat sisarukseni omistivat NES-konsolin, jolla pelailin jo niin pienenä etten voi varmasti mitenkään muistaa oliko ensimmäinen pelaamani peli Super Mario Bros, Duck Tales, Chip’n Dale vai joku aivan muu sisarusten kavereilta lainassa ollut peli. Oi niitä aikoja, kun sisko tai veli kaivoivat repustaan kavereiltaan koulussa lainaan saadun pelin, jota halusi heti päästä kokeilemaan. Vaikka meillä oli NES-pelejä jonkin verran, ymmärsin jo hemmoteltuna kakaranakin, että peli ovat kalliita ja harvinaisia. Jokaisen uuden pelin alkuvalikot olivat elämys, kun oli niin tottunut näkemään omistamiensa pelien introt ja tilutukset satoja kertoja. Vaikka NES on klassikko, oli monet sen pelit myös tuskaa pikku-Jonille. Joskin monet lapsuusajan ankeat pelit herättävät nykyisin lämpimiä muistoja.


Meillä kotona ja minuun oli iskostunut sellainen käsitys pelikonsoleista, ettei mitään uutta laitetta hommattu, jos kerta edellinen toimi. Uuden konsolin hankinta oli vähän kuin lemmikin hommaaminen, ei sitä noin vain tehdä kun mieli vähän tekisi. NES olikin ainoa pelikone meillä syntymävuodestani 1989 vuoteen 1999 loppuun saakka, kunnes Pokemon -manian takia oli pakko saada GameBoy Color. Ensimmäinen oma pelikonsoli oli Nintendo 64, joka hommattiin vasta 2002, juuri kun GameCube oli ilmestynyt. Muistan edelleen kuinka lapsena pelilehtiä lukiessani mietin miten hulppeaa olisikaan omistaa uusi pelikone ja pelata niitä samoja pelejä, joista lehdissä puhuttiin. Kotona maalla tottui siihen ajatukseen, että kaikki uusi niin pelejä kuin elokuvia myöten oli saavuttamattomissa. Kun jotakin uutta leffaa mainostettiin teeveessä, tiesin, että me emme sitä menisi katsomaan, emmekä ostamaan todennäköisesti edes VHS:ssää, vaan odottaisimme siihen asti kunnes se tulee televisiosta. Yhä tänäkin päivänä huomaan pohtivani että on jännä oikeasti päästä halutessaan leffateattereihin näkemään juuri tuoreimpia leffoja. Olen tästä iloinen ettei lapsena asia ollut niin itsestään selvä, silloin arvosti juttuja tästä syystä eri tavalla.


Mutta mennääs niihin peleihin. Voisin listata vissiin kymmenittäin pelejä, joten niihin muihin palataan tarvittaessa myöhemmin.


Super Mario Bros 3

Tämä on se peli, joka aina jäi NES-konsolin uumeniin, kun sen kerran sinne laittoi. SMB3 on niin rikas ja monipuolinen peli, johon oli poikkeuksellisen helppo aina hypätä mukaan. Toisin kuin monet muut NES-pelit, SMB3 ei ikinä ärsyttänyt tai tuntunut vaikealta aloittaa. Muistan edelleen kuinka pelin viimeinen taso oli lapsena helvetillisen pelottavan näköinen, puhumattakaan Bowserista, josta puhuttiin tuolloin vielä Koopana. Lopputaistelusta aina jäänyt mieleen kuinka Bowserin muistaa suurempana kuin olikaan ja se puhdas pelko teki taistelusta haastavana oloisen, vaikka on loppujen lopuksi onkin varsin helppo. Lopputekstien aikana soiva musiikki on edelleen todella koskettava, josta syntyy olo että suuri seikkailu on nyt koettu ja hyvät muistot jäi. Nintendo osaa nämä lopputeksti -osuudet luoda jotenkin aina poikkeuksellisen koskettaviksi.

Super Mario Bros 3:ssa Marion liikehdintä on millintarkkaa ja pelin maailma on tavallaan open world, jossa kokee voivansa pelata omalla tyylillään. NES-peleissä oli tottunut että kokemus oli todella rajattu, josta syystä SMB3 tuntui joka kerran antavan jotakin uutta. Siksi se onkin kestänyt aikaa eikä ajan hammas tule sitä ikinä nakertamaan. Peli, jonka ainoana omistaisin NES:lle, jos yksi pitäisi valita.


Shadowgate (NES)

Aina kuulee ihmisten sanovan Resident Evilin tai Alone in the Darkin olleen oma ensikosketus kauhupeleihin, mutta minulle ensimmäinen todellinen kauhupeli oli karmiva Shadowgate. Lapsena tätä peliä kutsuin söpösti ”Santokateksi”, jolla nimellä vanhempani pelin edelleen muistavat. Shadowgate oli aivan järkyttävän raadollisen oloinen peli etenkin lapsena, jossa kuolema tuli ja yllätti joka nurkan takana. Pelin musiikit ovat looppaamisesta huolimatta upeita, etenkin Game Over -ruutu viikatemiehineen syöpynyt muistoihini ikiajoiksi. Sanoisin sitä parhaimmaksi game over -ruuduksi ikinä.

https://www.youtube.com/watch?v=7CWTAwvnPRA

Meillä ei mitään tietokonetta ollut ennen vuotta 2002, joten ei tätä peliä voinut ilman läpipeluuohjeita mitenkään läpäistä. Veljeni jostakin sitten taikoi ja tilasi paperille monistetut ohjeet itselleen, joiden kannessa oli pelin maailmankartta ruudukkoina. Jotenkin tuo kartta on syöpynyt mieleeni ikiajoiksi, jossa oli merkattu pääkalloin todennäköisesti ansat ja vihollisalueet. Veljeni pelasi tämän pelin läpi ohjeet sylissä ja tuntui lumoavalta viimein sivusta seuraten nähdä mitä kaikkea lukittujen ovien takaa ja salaperäisten käytävien päästä paljastuikaan. Monet yksittäiset ruudut ovat jääneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi ja jotenkin peli osaa ampaista mukaansa aina edelleen, vaikkei niissä ruuduissa ole edes mitään animaatiota.


Ja nyt kun pohdin, en ole tainnut edes ikinä pelata tätä peliä aikuisiällä. Olin niin pieni lapsena etten edes ymmärtänyt englantia lausettakaan, joten olisi tämän pelaaminen nyt mielenkiintoinen kokemus ihan tarinansa puolesta. Pitääpä kaivaa peli kotoa asunnolle mukaan seuraavalla kerralla.


Track & Field II, Blades of Steel ja Fighting Golf


Wesker-Salemin tavoin en juuri urheilupeleistä perusta ja Blades of Steel ainoa pelaamani lätkäpeli ikinä. Mutta jestas soikoon! Miten NES-konsolilla kaikki urheilupelit ovatkin niin nostalgisen upeita, joiden kappaleet saavat jotenkin haikailemaan kasarille niin kovasti, että tekisi mieli katsoa videoita vanhoista yleisurheilu MM-kisoista. Juuri urheilupelien musiikeissa on sitä jotakin, mutta itselleni jostakin syystä Punch-Out! ei ole yltänyt samaan kuin nämä vakavampien urheilupelien soundtrackit.

Track & Field II oli jotenkin erikoinen tapaus, että toimiakseen veljen piti asentaa jokin ulkoinen koje NES-konsolille. Oli huikeaa kun lopulta peli saatiin käyntiin ja pääsi kokeilemaan enemmän lajeja kuin tosielämässä ikinä ehtisi ja haluaisi. Jopa kädenvääntökin löytyy, jossa ukot hikisinä suonet päässä pullistellen ottavat mittaa toisistaan. Muistan kuinka siskon kanssa naurettiin vedet silmissä, kun veli pelasi uintia ja ukko jäi polskimaan altaalle etanavauhtia samalla kun kilpailija ui jo takaisin. :lol: Peliä varten ostimme lisäpalikan, jossa oli neljä NES-ohjainpaikkaa ja turbo-napit, jonka ansiosta ei tarvinnut enää rämpyttää. Se teki monenkin vastaavan NES-pelin pelaamisesta ohjain- ja sormiystävällisempää touhua. Kuva

Blades of Steel on legendaarinen, jossa oli sitä jotakin, kun pelin sai loppuotteluihin saakka. Lapsena erityisen hauskaa oli päästä mukiloimaan vastustajaa turpaan.
Muistaakseni veljeni viimeinen peli, jota pelasi innokkaasti.

Fighting Golf on peli, jota itse en juurikaan pelannut, mutta sisko pelasi paljonkin. Pelin musiikit ovat suoraan sanottuna vähän masentavat, mutta aah... niin nostalgiset. Tässäkin on sitä jotakin, että tulee fiilis kuinka golfissa olisi ennen kaikki ollut paremmin, vaikken osaa Tiger Woodsin lisäksi muita golfaajia nimetäkään.


Pokemon Yellow ja GameBoy Color

Joululahja vuonna 2000. Paras ikinä. Pokemon-hulluus oli iskenyt uskomattomalla voimalla edelleen koukuttavan erinomaisen ekan kauden ansiosta myös minuun. Ensimmäisenä omana laitteena GameBoy oli niin ihmeellinen, kuin NES-taskussa. Se, mikä nykyisin näyttää grafiikkaa ja ohjekirjoja myöten antiikkiselta, oli tuolloin niin freshiä ja ihmeellistä. Ohjekirja on edelleen yksi parhaimpia, jossa on fiksusti suluissa suomenkielisessä osiossa pelin englanninkieliset termit sanojen perässä. Olin vielä tuolloin englantia täysin ymmärtämätön, enkä edes osannut tallentaa peliä saatika käyttää Pokemon-Centterien tietokoneita, joilla saisi nappaamansa poksut valikoitua tiimiinsä. Alkuun mentiin siis niillä Pokemoneilla, joita napattiin matkaan, mutta onneksi Monkey, Pidgey ja Caperpie olivat mieluisia myöhempiä kehitysvaiheita myöten. Hitsi sitä hienoa tunnetta, kun sitten myöhemmin tajusin miten tiimin sai koota mieleisekseen. Olo oli hämmentävän vapautunut, kuin saisi pelata saman pelin joka kerta aivan eri tavalla eri Pokemoneilla.

Ne hetket ovatkin jääneet mieleen, kun koulussa ja taksimatkalla kotiin odotti malttamattomana päästäkseen Pokemonin pariin. Ala-asteella tuo into päästä pelin kimppuun koulusta teki minusta aivan hemmetin hermostuneen, mutta samalla myös iloisen, kun tiesin palkinnon odottavan joka arkipäivä klo 14.00 jälkeen. Pokemon Yellowin liittyy muistoja erään Gravelerin parissa vietetty hurja aika, kun luulin että sen saisi kehittymään Golemiksi viimeistään tasolla 100. Enhän minä tajunnut että kehittyäkseen viimeiseen muotoon olisi tarvittu vaihtokauppaa. Oli se aina pettymys kun tasonousun jälkeen mitään ei tapahtunutkaan. Taisi ensimmäisellä kerralla monienkin Pokemonien tasot olla yli 70 levelin paremmalla puolella ja osa täysissä satasissa.

Yellow on myös kiitettävän haastava ja sisältää paljon juttuja, joita oli hauska samaan aikaa pyörivästä tv-sarjasta bongailla. Tämäkin oli uusi ja ihmeellinen kokemus, eikä vastaava enää ole tullut. Musiikit tuovat lämpimiä muistoja mieleen, joiden remixejä kuuntelen hiihtäessä. Nykyisin pieni 150 Pokemonin määrä oli täysin saavutettavissa eikä mukaan mahtunut yhtään huonon näköistä Pokemonia. Harmi että Pokemoneihin keksityt megamuodot, vanhojen tyyppien sekoitukset ja se tuhat uutta monsteria ovat jo aikaa sitten rikkoneet pelien idean aika pahasti. Mielestäni monsterien määrä olisi kannattanut pitää vain 350. Onneksi vanhat pelit vielä ovat sitä oikeaa kunnon Pokemonia.


Palataan myöhemmin muihin peleihin, tässä tämä viesti tällä erää. 8-)
Avatar
Joni Ahonen
Moderaattori
 
Viestit: 2323
Liittynyt: 01.03.2014 12:13
Paikkakunta: Suomessa

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Silence » 08.01.2023 17:12

Päivitystä aikaisempaan ripuliini:

Pari PC-puolen juttua unohtui nolosti kokonaan.
PRINCE OF PERSIA on yksi selkäytimessä saakka olevissa pelijutuista varhaisilta pelivuosilta. Ja puhun siis nyt alkuperäisestä sivulta kuvattavasta hypätään ja kuollaan-klassikosta. Peli jota nykyäänkin tulee sillointällöin hetken mielijohteesta pelattua netin play online-dos -emulaattoreilla.

Westwoodin COMMAND & CONQUER, tai tarkemminkin sarjan kakkososa, alkuperäinen Red Alert on yksi rakkaimmista ja keskeisimmissä peleistä itselläni lapsuudesta. Ala-asteella luokkalaisten luona tuli pelattua hulluna niin varsinaisia kamppanijoita, kuin myös skirmish-moodia. Tutustuin myös tätä kautta Frank Herbertin Dune-klassikkoromaaniin, kiitos yhtiön toisen rts-pelin, Dune 2000nen. Westwoodilla tuntuu olevan leffanörttejä koko firma täynnä kun firmalta on tullut myös Blade Runnerille erittäin uskollinen lisenssipeli. Westwoodin Dune 2000 on hieman yksinkertainen mutta aiheelleen uskollinen rts-peli Command and Conquer-menolla ja tutustutti minut Dunen maailmaan. Myös C&C-sarjan Tiberian Sun on erittäin paljon pelattu peli, vaikka kyseessä onkin vähän liian helppo ja turvallinen ja liian vähän uusia juttuja mukaan tuova peli. Olen aina tykännyt itseasiassa pelin energisemmästä Firestorm-lisälevystä enemmän.

WORMS on Red Alertin ohella toinen PC-muisto mitä on ala-asteella tullut pelattua luokkaisten kanssa kaksinpelinä todella paljon. Miten näin tyhmän kuuloinen ja yksinkertainen idea voikin olla niin koukuttava kuin onkaan?


Myös N64-aikakaudelta yksi superkeskeinen tapaus on Mario Kart 64 mitä on tullut pelattua enemmän kuin on terveellistä.


Vaikka nykypäivänä käytetäänkin ragdoll-efektiä, arvostaisin kovasti jos Goldeneyen ja Perfect Darkin tapainen osuman tunnistus eri ruumiinosiin tekisi paluun moderneimmissa peleissä. Tuntuu vain tympeältä kun viholliset nykyään imevät puutuneena luoteja ilman mitään reaktiota, kuin morfiiniannostuksen saaneina.

Juuh, tämä. Goldeneyen osumien tunnistuksella on tullut leikittyä nuorempana niin paljon että taidan olla joku sosiopaatti. Koukuttavaa ampua lakkeja sotilaiden päästä, tai pistää sotilas ontumaan ampumalla luodilla reiteen. Tai hieman kouluttaa tiedemiehiä "vahinkolaukauksella" käsivarteen...

Meillä kotona ja minuun oli iskostunut sellainen käsitys pelikonsoleista, ettei mitään uutta laitetta hommattu, jos kerta edellinen toimi.

Juuh, tämäkin kuulostaa tutulta. Yksi syy miksi niin tietokone kuin pelikone kuin lemmikkikin tulivat meidän perheeseen varsin myöhäisellä iällä oli aina isän pelko siitä että hetken leikkimisen jälkeen kallis ostos unohtuu pölyttymään nurkkaan. Toisin on nykyään kun isä halusi tvn millä katsoa Yle Arenaa ja youtube-videoita niin johan vaihtui täysin toimiva ja kohtalaisen uusi taulu-tv uuteen....

Pokemon Yellow ja GameBoy Color

Pieni muisto perheen lomamatkalta vuodelta 2000: Samana päivänä kun olimme perheen kanssa vierailleet Dachaun Keskitysleirillä, sain itselleni niin Gameboy Colorin kuin siihen ainoan koskaan omistamani gameboy-pelin... Pokemon Yellown. Miten täydellinen päivä kaikelle. Tottakai peli oli saksankielinen mutta eipä se hirveästi haitannut....
Avatar
Silence
 
Viestit: 808
Liittynyt: 01.03.2014 00:00
Paikkakunta: Turku

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Joni Ahonen » 08.01.2023 19:25

Silence kirjoitti:
Myös N64-aikakaudelta yksi superkeskeinen tapaus on Mario Kart 64 mitä on tullut pelattua enemmän kuin on terveellistä.


Peli, jota aina pelaan kaverini kanssa kun tulee käymään. Yksinkertaisen vauhdikas, jossa paljon pieniä kivoja nyansseja. Double Dash tuntuu heti tosi heikolta, kun vauhti ja radat ovat vähän kökköjä sekä monet pienet yksityiskohdat puuttuvat. N64-versiossa voi hauskasti taktikoida niin, että pitää kilpikonnan kuorta perässä suojana, Double Dashissa ei voi, vaan esine aktivoituu heti eikä voi näin ottaa seuraavaa esinettä varalle. Plus muita pieniä ärsyttävyyksiä, olen vain niin tottunut Mario Kart 64:n tyyliin.

Silence kirjoitti:Juuh, tämä. Goldeneyen osumien tunnistuksella on tullut leikittyä nuorempana niin paljon että taidan olla joku sosiopaatti. Koukuttavaa ampua lakkeja sotilaiden päästä, tai pistää sotilas ontumaan ampumalla luodilla reiteen. Tai hieman kouluttaa tiedemiehiä "vahinkolaukauksella" käsivarteen...


Tämä. Aina kun pelaan mitä tahansa uutta räiskintää, ensimmäisenä odotan näkeväni onko mukana GoldenEyen tai Perfect Darkin tyylistä osumamallinnusta. Pettymys aina iso kun ei ole. Erikoista kun kukaan ei ole kopioinnut ideaa, joka ei ole edes omaperäinen, vaan puhdasta realismia. :?:

Varmaan ihan sosiopaatti itsekin, kun vain edelleen nautin siitä kuinka viholliset valittavat osumakohtiaan. Jos tekisin itse fps-pelin, olisi siinä satoja erilaisia kuolinanimaatioita ja osumamallinnuksia. Väitän että jokainen räiskintäpeli paranisi heti 10 pojolla jos vastaava systeemi olisi niissä.
Avatar
Joni Ahonen
Moderaattori
 
Viestit: 2323
Liittynyt: 01.03.2014 12:13
Paikkakunta: Suomessa

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja PT2 » 09.01.2023 08:47

Gigante kirjoitti:Vaikka nykypäivänä käytetäänkin ragdoll-efektiä, arvostaisin kovasti jos Goldeneyen ja Perfect Darkin tapainen osuman tunnistus eri ruumiinosiin tekisi paluun moderneimmissa peleissä. Tuntuu vain tympeältä kun viholliset nykyään imevät puutuneena luoteja ilman mitään reaktiota, kuin morfiiniannostuksen saaneina


Tästä tulikin jotenkin mieleen Soldier Of Fortune-pelisarja. Ai juma siinä vasta olikin väkivaltamässäilyä ja "ontumista" kerrakseen kun väkivallalla oikein mässäiltiin! Kyllä oli 12v PT2 ihmeissään kun tätä pääsi näkemään. Eikä edes kasvanut kieroon.
Kuva

Jo vuosikausia foorumin avuliain, kaunein ja asiallisin.
Avatar
PT2
 
Viestit: 504
Liittynyt: 03.03.2014 18:03
Paikkakunta: Helsinki

Re: Pelaamismuistoja ja Nostalgiaa

ViestiKirjoittaja Gigante » 09.01.2023 12:05

PT2 kirjoitti:
Gigante kirjoitti:Vaikka nykypäivänä käytetäänkin ragdoll-efektiä, arvostaisin kovasti jos Goldeneyen ja Perfect Darkin tapainen osuman tunnistus eri ruumiinosiin tekisi paluun moderneimmissa peleissä. Tuntuu vain tympeältä kun viholliset nykyään imevät puutuneena luoteja ilman mitään reaktiota, kuin morfiiniannostuksen saaneina


Tästä tulikin jotenkin mieleen Soldier Of Fortune-pelisarja. Ai juma siinä vasta olikin väkivaltamässäilyä ja "ontumista" kerrakseen kun väkivallalla oikein mässäiltiin! Kyllä oli 12v PT2 ihmeissään kun tätä pääsi näkemään. Eikä edes kasvanut kieroon.



Olinkin unohtaa Soldier of Fortunen, en siis koskaan päässyt sitä pelittämään mutta muistan kyllä kun luokkakaverin luona tämä demonstroi peliä ampumalla vihollis-soltulta molemmat kädet kerralla irti ja tämä alkoi karjua niin maan penteleesti. Kaveri sitten totesi kituvalle soltulle "turpa kiinni" ja lasautti tältä pään mössöksi. Siinä olisi ollut peli, johon purkaa kaikki kouluajan patoutuneet turhautumiset. :mrgreen:


Sitten vielä Mario Kart 64:ään. Hyvä peli edelleen ja olen edelleen sitä mieltä että sen mekaniikka oli tasapainoisempi kuin sarjan uudempien. Ei niin etteivätkö esim. Mario Kart Wii ja Mario Kart 8 ole hyviä pelejä, mutta useat klassiset aseet ovat saaneet osakseen ns. "vesitystä" . Esim. Banaaniterttu on nykään suurimillaan vain kolme banaania ja aikoinaan ykkösenä ajeleva sai muutakin kuin hikisiä kolikoita/yksittäisiä banaaneja tai kilpiä aseeksi. Ansalaatikko oli Wiissä täysi vitsi kun siitä tehtiin kirkkaan punainen, jolloin sen huomasi se sokea Reettakin kaivolta kotiin, vaikka alunperinhän sen laatikon pointti oli että sen erotti aidon seasta vain se että se on nurinperin. Kasissa ansalaatikkoa ei sitten enää edes olekaan, saakeli. Onneksi tekivät sentänä kalmarista semmoisen että se mustesuihku oikeasti häiritsee näkyvyyttä.

Muistan myös kuinka kuusenpessa oli mahdollista oikeasta turbon kautta vähän radan ulkopuolelta ilman että se haittasi menoa paljoakaan, mutta nykyään nurmi on semmoista superkitkaa että vauhti tippuu salamasta etanaan välittömästi.
Ahoselle voin todeta sen, että kasissa on edelleen mahdollista roikuttaa kilpeä ja banaania takana suojana mahdollisia ammuksia vastaan.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere


Paluu Muut pelit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa