Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Gigante]

Fallout 3:n parissa tuli perseiltyä 20:n levun tietämille, jotenka päätin sitten pelata sen päätarinan viimeinkin loppuun. Silmiä tuli pyöriteltyä tuttuun tapaan tuolle alkuperäiselle loppuratkaisulle, jossa pitäisi astua sisään säteilyä täynnä olevaan kammioon kuolemaan...vaikka messissä olisikin säteilylle immuuni mutanttikamu. Mutta ei, "Tämä on sinun kohtalosi kuule, painu sinne kammioon!".
Hienoa työtä käsikirjoittajat

Mikäli jostain asiasta olen kateellinen Pc-version pelaajille, niin siitä modista jolla voi räiskiä Little Lamplightin molopääkakarat päreiksi. Mikään ei raivostuta niin paljon kuin päätään pelaajalle aukovat kusipääkakarat, joita ei voi edes kurittaa rankaisuksi.

[Gigante]

Xboxin versio XIII:stä sitten läpäistynä. Pakko myöntää, että tää pelihän peräti parantui edetessään, vaikka niistä muutamista asioista, joista aikaisemmin mainitsin on pakko edelleen kitistä.

Varsijousella vihujen pudottaminen oli aina niin perhanan tyydyttävä kokemus ja luojan kiitos, pakolliset hiiviskelyosuudet olivat sen verran lyhyitä että turhautuneisuus ei ollut samaa luokkaa No One Lives Forever kakkospleikkarilla. Asiaa auttoi myös vartijoiden puolikuurous.

Mutta vaikka kolmetoista ei missään nimessä huono peli olekaan, ei tästä pelistä ulkoasua ja musaa lukuunottamatta mitään erityistä muistoihin jäänyt. Se tarinakin meni puolet vähän ohitse, kiitos välivideoiden tekstitysten uuppumisen. Olihan tämä peli mielyttävämpi pelata kuin NOLF, mutta NOLFillä sentään oli huomattavasti mieleenpainuvammat tapahtumat ja yleisilme.

[Joni Ahonen]

Half-Life 2

Kampanja loppui juuri sopivasti, kun alkoi jo vähän puulta maistumaan isojen tuhoajakävelijöiden kurmottaminen singoilla. Ei tämä todellakaan nyt mikään paras peli ansaitse olla edes vuonna 2005, mutta menevää ja toimivaa paukuttelua kyllä, joka sopii mielikuvituksettomille ihmisille. Nintendon peleistä olen tainnut liikaa tottua vaihteleviin maailmoihin ja tunteisiin vetoaviin kohtauksiin, sellaista Puolielämä ei tarjonnut, kun kyhjötät puolet peliajasta pimeissä maanalaisissa tunneleissa ja tympeissä toimistorakennuksissa tappaen samanlaisia kasvottomia maalitauluvihollisia. Peli on kuitenkin tosi vaihteleva ja tykkäsinkin paljon siitä kuinka välillä ajellaan vesiskootterin kaltaisella vehkeellä avoimissa alueilla, saadaan mukaan niin suuria torakka- kuin ihmisapureitakin ja päästään graviaatoripyssyllä leikkimään, vaikkei tosin mitään puzzleja sen varaan ole juuri rakennettu.

Half-Life 2 on komeasti skripattu peli ja animaatiot toimivat. Se "siellä-olon"-tunteen pitäisi olla siis täydellinen, mutta pelissä kaksi emämokaa, jotka estävät samaistumisen. Ensinäkin Gordonin kehoa ei näe, eli pelaaja on vain leijuvatappokamera. Toinen ongelma on Gordonin mykkyys. En näe päähenkilön mykkyyttä varsinaisesti ongelmana, mutta Half-Lifen kaltaisessa pelissä Gordon olisi saanut edes puhkua juostessa ja ähkiä ottaessaan damagea vastaan. Joo, ei Linkkikään puhu Zeldoissa, mutta ei tarvitsekaan, koska hahmon näkee ja kuulee ja pystyy siitä huolimatta tuntemaan, että se on olemassa. Freeman on vain leijuva kamera.

Half-Life 2 on todella mukiinmenevä räiskintä, jossa ei ole kuitenkaan varsinaisesti mitään ihmeellistä ollut edes vuonna 2005. Se näyttää edelleen hyvältä ja sitä on mukava pelata lyhyissä pätkissä. Mitään siitä ei juuri mieleen pahemmin jää ja kokemus on pidemmän päälle puuduttava, joten palaa Episodeihin myöhemmin, kun olen ensin Portalin läpäissyt.

90

[Gigante]

Super Smash each other in the a-...eikun siis...

Super Smash Bros. Ultimate (Switch) stooritila takanapäin. Pelattavaa toki löytyy vielä moninpelin hakkaamisen, spirittien kasaamiseen ja classic moden parissa. Hivenen pikkuvikainen, mutta muutoin silti ihan toimiva tappelupeli ja varsinkin erittäin sydäntälämmittävä videopelicrossover mitä tulee kaikkiin mahdollisiin yksityiskohtiin. Yksinkertainen oppia, mutta masterointi onkin sitten asia erikseen.

Nettipelin matchmaking toimii vaan niin auttamattoman kämäisellä logiikalla, mutta onneksi löytyy myös local play...siis jahka serkkukin joskus hommaa itselleen oman SSBU:n. Onneksi tekoälyvastustajien moukarointi käy eräänlaisesta terapiasta sekin.

[Joni Ahonen]

Portal

Pelin idea on nerokas ja tunnelmaakin sekä huumoria löytyy Gladosin jutuissa. Pelin ideassa en ollut tajunnu sitä näppärää juttuja arvosteluita lukiessa, että pelaajan liikenopeus säilyy samana kun tulee toisesta portaalista ulos.

Vaikka diggasin, mitä nyt lopussa könytään vähän liian kauan ankeissa viemäri- ja tehdasympäristöissä, en tiedä toimisiko Portalin idea sitten täysipitkässä pelissä. Ehkä joskus tutustun jatko-osaan.

85

[Kallu]

Vampire The Masquerade: Bloodlines

Monen vuoden jälkeen pelasin viimein tämän kulttiklassikoksikin tituleeratun vamppyyriroolipelin läpi valmistautuessani ensi vuonna ilmestyvään jatko-osaan. Miljöö ja tunnelma ovat huippuluokkaa mutta peli kaatuu äärimmäisen kankeaan taistelusysteemiin. Peli on parhaimmillaan alkupuoliskolla, jolloin tilanteita pystyy ratkomaan dialogilla, mikä on pelin vahvuus. Valitettavasti pelin jälkimmäinen puolisko vajoaa tyypilliseen "miten saadaan eeppinen loppu? Laitetaan pelaaja lahtaamaan vitusti vihollisia!"-ansaan, joka on aivan hirveätä paskaa edellä mainitun taistelusysteemin johdosta. Itse pääjuoni on aika mitäänsanomaton ja loppu myös; eniten pelissä viehättääkin se, mikä löytyy pääpolun varrelta.

7,5/10

[FASTDOHC]

Days Gone. Aij että ku oli viihdyttävä peli, monet haukkuu ja monet tykkää, mut mää tykkäsin yli kaiken. Jopa plattari oli helppo poimia talteen

[Highwind]

Days Gone. Aij että ku oli viihdyttävä peli, monet haukkuu ja monet tykkää, mut mää tykkäsin yli kaiken. Jopa plattari oli helppo poimia talteen

Onkse oikeesti mistään kotosin? Oon aatellu sen loman ratoks ostaa, mut tarvis vähä infoo ensin. Haluaisin kuulla ihan nyt random pelaajan plussat ja miinukset tässä.

Itse pelailin Devil May Cry V:n juuri läpitte. Dantella oli hauska pelata, Nerolla oli ihan jees pelata, ja V:llä oli ihan paskaa pelata. Tarina oli perus Devil May Cry settiä. Kenttäsuunnittelu oli ihan paskaa. Vähän tuntui kesken jäävän koko peli, kun loppuun pääsi. Bloody Palacea varmasti hakkailen sen verran, että oli hintansa arvoinen kuitenkin.

[Gigante]

Megaman X4 tuli tossa eilen nakutettua nopeasti lävitse. Rookie Hunter-tilassa, mitään häpeää tuntematta.

Upea soundtrack edelleen vuosien jälkeenkin, tarinantapainen huttua jonka unohtaa välittömästi läpipeluun jälkeen, X:n ääni on suht kamala, mutta gameplay toimii silti kiitettävästi. Sääli vaan, ettei peliin voinut valita japanidubbia enkkuteksteillä tvs.

[MassDistraction]

Bloodstained: Ritual of the Night

Koji Igarashin uusvania oli vallan mainiota herkkua joka iskee varmasti kaikkiin Castlevania-sarjan faneihin. Kerättävää on aivan maan penteleesti, vihollistyyppejä tuhoton määrä, bossit ovat kaikki uniikkeja ja pelimaailma on silkkaa karkkia. Dialogi toimii ja ääninäyttely on toimitettu mallikkaasti. Jotkut ovat valitelleet kolmiulotteista grafiikkaa, mutta itse pidin peliä erittäin hyvän näköisenä. Vaikeusaste tosin heitteli välillä hieman laidasta laitaan jolloin osa bosseista oli ohi minuuteissa kun taas osassa meni useampi yritys. Pelasin pelin vanillana läpi joten lopun grindin onnistuin ohittamaan suurimmilta osin huijaamalla itselleni käsittämättömän määrän rahaa hyväksikäyttämällä vanillan rikkinäistä alkemiaa. Koska päivitin pelin post gamea varten jotta voisin vertailla mikä kaikki pelissä on muuttunut onnistuin hajottamaan ainakin yhden arkun enkä voi enää saada tässä tallennuksessa 100%, mutta pikaisen googlailun perusteella onneksi tarinaesineitä lukuun ottamatta kaikki siirtyy mukana new game plussaan niin aloittanen uuden runin kerätäkseni nuo parit esineet. Tekemistä tässä ainakin riittää.

Pelasin pari kuukautta aiemmin myös sarjan ensimmäisen osan, Bloodstained: Curse of the Moon, joka oli 8-bittisen ulkoasunsa kanssa todella hauska throwbacki vanhoihin NESin Castlevanioihin.

[Gigante]

Grim Fandango Remastered

Kyllähän tässä on omat hetkensä ja huumorinlaatu toimii, mitä nyt konsoliporttauksen tankkikontrollit ovat toisinaan melko kankeat. Aina 'chapterien' välissä tapahtuvat aikahypyt olivat itselleni paikoitellen hämmentäviä kun aina tällöin pitäisi yrittää pysyä maailman loresta ja siitä mitä ylipäätään on tapahtunut vuoden sisällä. Pelin sisäinen rakkaustarina tuntui hivenen ontuvalta, mitä nyt Manny ja Meche korkeintaan kävivät lyhyen keskustelun keskenään ja Meche painuu matkoihinsa vuosiksi ja silti näiden kahden välillä on loppua kohden jonkinsortin suhteentapainen? Tod. näk. putosin kärryiltä jonkin chapterin välillä. Onneksi loppua kohden alkoivat kentät pienenemään, mitkä helpottivat/nopeuttivat pulmanratkontaa.



Project Zero 2 (Ps2)


Noh, niin nyt on koettuna se alkuperäisfiilis, jonka parissa kaikki ylinäyttelevät letspleijaajat kirkuvat ja itkevät niin suureen ääneen...hohhoijaa...

Pelin yleisilme on kyllä synkempi/pimeämpi kuin Wii-version päivänvalossa tallustelu ja nyt peli ei visko kaikkia kummitustyyppejä ennen näiden virallista esittäytymistä...harmi vaan, että itse esittäytymiskohtaukset ovat edelleen niin ilmiselviä. Toki pelin ilmapiiri on parempi kuin Wii-versiossa, mutta se ei silti pelota tarpeeksi.

Syynä voipi olla se, että meikä on kuluttanut kauhuviihdettä jo ennen kuin täytin 15, jonka seurauksena olen karaistunut kauhun suhteen sen verran, että vaadin kauhulta vähän enemmän kuin tusinajumpscareja väliklippien aikana.

Ja edelleen olen sitä mieltä, että silloin kun valokuvattava kummitus teleporttailee minne sattuu, kulkee seinän sisään eikä tahdo pysyä tähtäimessä muutoinkaan niin peli ei tällöin ole PELO-TTAVA vaan lähinnä TURHAU-TTAVA.


Edelleenkään Zero-sarja ei iske omalle kohdalle, vaikka kovasti haluaisin. Sarjan pelotavin osa on edelleen kolmonen, vaikka se laadullisesti onkin sarjan huonoimpia.

[Joni Ahonen]

Project Zero 2 (Ps2)


Noh, niin nyt on koettuna se alkuperäisfiilis, jonka parissa kaikki ylinäyttelevät letspleijaajat kirkuvat ja itkevät niin suureen ääneen...hohhoijaa...

Pelin yleisilme on kyllä synkempi/pimeämpi kuin Wii-version päivänvalossa tallustelu ja nyt peli ei visko kaikkia kummitustyyppejä ennen näiden virallista esittäytymistä...harmi vaan, että itse esittäytymiskohtaukset ovat edelleen niin ilmiselviä. Toki pelin ilmapiiri on parempi kuin Wii-versiossa, mutta se ei silti pelota tarpeeksi.

Syynä voipi olla se, että meikä on kuluttanut kauhuviihdettä jo ennen kuin täytin 15, jonka seurauksena olen karaistunut kauhun suhteen sen verran, että vaadin kauhulta vähän enemmän kuin tusinajumpscareja väliklippien aikana.

Ja edelleen olen sitä mieltä, että silloin kun valokuvattava kummitus teleporttailee minne sattuu, kulkee seinän sisään eikä tahdo pysyä tähtäimessä muutoinkaan niin peli ei tällöin ole PELO-TTAVA vaan lähinnä TURHAU-TTAVA.


Edelleenkään Zero-sarja ei iske omalle kohdalle, vaikka kovasti haluaisin. Sarjan pelotavin osa on edelleen kolmonen, vaikka se laadullisesti onkin sarjan huonoimpia.

Taidetaan Gigsun kanssa olla sitten tosi outoja, kun itsekään en tätä sarjaa ymmärrä. Olen pelannut tosin vain Wii U:n Project Zero 4:n, joka ei pelottanut laisinkaan, vaan oli PITKÄS-TYTTÄVÄ. Jotenkin outoa etteivät arvostelijat koskaan sitten ärsyyntyneet ja kiinnittäneet huomiota noihin ilmiselviin kökköyksiin.

Joskus vastaavissa tilanteissa yleesänkin elämän aikana tulee pohdittua, että olenko minä ainoa joka huomaa ilmiselvän paskuuden ja ihmettelee kun sitten paljon epäolennaisemmat asiat saavat ihmiset aivan tolaltaan? Kuin olisit ainoa joka näkee keskellä leffateatterin valkokangasta ison punaisen roiskeen, mutta muut valittavat lopputekstien biisivalintaa, jolla ei ole kokemuksen kanssa itsellä taasen hevon vitun väliä.




GigantEDIT


Half Life 2 Episode 1 & 2

Keväästä lähtien olen puolielämää hakannut omaa hitaaseen tapaani pelata ja nyt on sitten Gordon Freemanin seikkailut nähty. Jäihän tuo Episode 2 kyllä kesken aika traagisesti ja sääli ettei Valve nähtävästi koskaan seikkailulle tee jatkoa. Ei minua itse tarina jaksanut enää kiinnostaa, unohdin oikeastaan jo koko pointin kaiken suhteen, mutta räiskintänä ja pelattavuudeltaan Episodit olivat todella maittavia. Tykkäsin jälkimmäisestä seikkailusta enemmän, kun siinä liikutaan raikkaissa ulkomaisemissa ja lopun taistelu valtavia Stridereitä vastaan isolla alueella oli kyllä ponteva esitys.

Sujuvaa ja viihdyttävää räiskintää. Orange Box oli kyllä viime vuosikymmenen yksi parhaimmista pelidiileistä, mitä saattoi tehdä. Nyt on aika viimeinkin päästä pelailemaan muitakin pelejä.

[Gigante]

DOOM (se uudempi) läpäistynä ja olihan tämä viihdyttävän, toiminallinen pakkaus täynnä väkivaltaa ja brutaaleja tappoja. Voidaan ylipäätään unohtaa, että Doom3:sta ikinä pääsi tapahtumaan, vaikka elementtejä sen suunnalta lainattiin.

Loistava peli, vaikka klassisen Doomin soundtrack ja helvetilliset miljööt tykittävät edelleen ylivoimaisina. Hyvä veto pitää pääpeli lyhyenä, jolloinka voi kaikessa rauhassa kokeilla etsiä kaikki salaiset tilpehöörit ja haastetilat. Klassikkimappien olemassaolo bonuksena on sekin mielestäni veikeä veto. Pitääpä myös koklata pelata peliä lävitse vaikeammilla vaikeustasoilla.

Tätä onkin hyvä vielä pelittää kun Doom Eternal viivästyy ensi vuoden puolelle.

[Gigante]

Luigis Mansion 3 (swt) läpäistynä n. 84K:n verran hynää A Rankkauksella lopputuloksena. Harvinaishaamuja en metästänyt lainkaan, mutta muutoin kaikki Boot, perubossihaamut ja juvelit tuli tongittua, joista jälkimmäisten osalta tuli parien lokaatiot tongittua esiin netin myötä kun alkoi yhdenpäivän flunssan kanssa keskittyminen olla hankalaa.


Pituutta pelillä kyllä löytyi, kun ottaa huomioon että koko hotellissa on viisitoista eri aluetta huoneineen, mukaanluettuna ne parit kerrat kun vanhoihin paikkoihin oli pakko palata takaisin joko eksynyttä Toadia tai hissin napin syönyttä kummituskattia etsimässä. Boo-haamujen osalta olisin kaivannut oikeasti jotain merkittävää vaihtelua. Ei näillä ollut oikein mitään muuta eroa kuin nimi ja esittäytymisrepla, thats it.

Pelin peruskontrollit ansaitsevat kyllä huutia, sillä eihän näillä napiskoilla voi järkevästi tähdätä ja pitää nappia samaan aikaan pohjassa. Luojan kiitos, että hokasin että ohjaimen yläliipaisimet toimivat muutamien nappien korvikkeina, jolloin pelaamisesta alkoi tulla muutakin kuin tönkköä säheltämistä.


Muutoin peli on kyllä oikein kaunista jälkeä ja aina muutamaa heikompaa bossitaistelua oli korvaamassa kourallinen parempia. Selvästi ei mikään yhden viikonlopun läpipeluujuttu, mikäli ei siis innostu tonkimaan joka nurkkaa.

Pakko nostaa hattua siitä kuinka pelin onnistui erään bossitaiston aikana viittaamaan voimakkaasti erääseen Super Mario 64:sta tuttuun painajaispenteleeseen.

[Kallu]

Dragon Age 2

Biowaren fantaisiarope-sarjan toinen osa ja samalla kirkkaasti sarjansa paras. Mielenkiintoisesti DA2 sai samantyyppisen käsittelyn kuin Mass Effect 2, eli pelin mekaniikkoja ja tahtia suoraviivaistettiin, tarina keskittyi enemmän hahmoihin ja uhka skaalattiin pienemmäksi. Toimii erinomaisesti ja päällimmäisenä mieleeni jääkin juuri party memberit; erityisesti Isabela, Varric ja Aveline tuo kolmikkona aina mukavia muistoja. Juoni otti aimo harppauksia ykkösestä, jossa pääpahiksia olivat paha lohikäärme, joka on paha, ja vallanhimoinen petturi. Kakkosessa pahiksilla on selkeät ja ymmärrettävät motivaatiot ja muutenkin tapahtumissa on enemmän nuansseja ja tapahtumia alustetaan hyvin pelin edetessä. Ainoa isompi miinus pelissä on ympäristöjen kierrätys; peli puskettiin ulos reilussa vuodessa ja se näkyy tällä kertaa näin. Peliä pelatessa kolutaan samat luolat ja rannikkoalue moneen, moneen kertaan. Asia ei minua juuri haitannut ja muutenkin koko peli keskittyy Kirkwallin kaupunkiin ja sen lähiseuduille, joten samoilla seuduilla hengailu on sinänsä loogista, mutta jos pelistä tulisi remake niin tuon voisi korjata.

9/10

[Salem]

Pokémon Shield (Switch)
Tuolla poksuketjussa jo vähän kirjoitinkin ajatuksistani tästä pelistä, mutta laitetaan nyt vähän pidemminkin. Kyseessä siis täysin perinteinen pokemonseikkailu joka seuraa sarjan alkuperäistä kaavaa niin hyvässä kuin pahassa: valitse startteri kolmesta peruselementtipokemonista, piekse kahdeksan salipäällikköä sekä pelin pahis, ja etene kohtaamaan hallitseva mestari paikasta liigan kirkkaimpana tähtenä.

Pelissä on selkeät vikansa, kuten juuri tuo kaavamaisuus, graafinen anti, jota olisi varmasti Switchistä saatu väännettyä enemmänkin, hyvin simppelit taisteluanimaatiot, sekä hyvin unohdettava soundtrack. Myös pelin pahistiimin roolia toimittava Team Yell täytyy mainita tyhjänpäiväisyytensä vuoksi. Pelin kulku ei olisi muuttunut juuri mihinkään, vaikka kyseinen tiimi olisi napsaistu pois kokonaan. Yell on malliesimerkki tropesta joka on perinteitä kunnioittaen lisätty peliin, vaikkei sille olisi ollut tarvetta. Pakotettu exp share kuuluu myös tälle listalle. Vaikka peli onkin aika hyvin tasapainotettu tuon ominaisuuden varalle, mahdollistaa se silti aivan liian helpon tavan tehdä itsestään liian vahvan, samalla vieden pois syitä käyttää kaikkia tiimin jäseniä, kun ne kumminkin saavat kokemusta, tekivät jotain tai eivät. Ja suurimpana asiana tässä jurppii se että se on nimenomaan pakotettu, ja aina päällä.

Mutta on tässä paljon hyvääkin. Monet näistä ovat quality of life-muutoksia, kuten mahdollisuus vaihtaa pokemoneja PC:n ja tiimisi välillä miltei missä vain parin napin painalluksella. Nyt ei tarvitse siis kulkea pokemon centeriin asti tietokonetta näpräämään, kun satut pyydystämään uuden pokemonin jota haluat kokeilla, mutta tiimi onkin täynnä. Mutta jos poikkeat centerissä, löytyy seiltä npc joka voi pyynnöstä muuttaa poksujesi nimiä, samoin kuin opettaa uudelleen liikkeitä joita poksulla ei enää ehkä levelinsä vuoksi ole, ja tällä kertaa täysin ilmaiseksi. Näin poksut on helpompi muovata juuri oman tiiminsä tarpeitaan silmällä pitäen.
Peli on kerännyt paljon kritiikkiä siitä että yli puolet olemassa olevista pokemoneista (joita siis tämän generaation myötä on yhteensä 890) on mahdotonta saada haltuunsa. Tätä on kuitenkin tasapainotettu sillä että pelissä on laajin kattaus erilaisia otuksia joita voi pyydystää ilman että niitä tarvitsisi vaihdella pelistä toiseen. Jo parin ensimmäisen routen aikana onnistuin itse pyydystämään tiimini täyteen pokemoneja, joista jokaista olisi tyyppinsä vuoksi voinut pitää mukanaan vaikka loppuun asti, ja kaikki näistä koostuen uusista poksuista, vaikka vanhojakin oli tarjolla. Matkan aikana vaihtoehtoja tuli jatkuvalla syötöllä sen verran lisää, että onnistuin iskemään lopullisen tiimini lukkoon vasta aivan loppumetreillä. Myös vaihtamalla viimeiseen muotoonsa kehittyviä poksuja on pelin aikana tarjolla jokaisessa muodossaan, eikä viimeistä muotoa ole lukittu täysin vaihdon taakse. Nyt kun vielä saataisiin aiempia startereita pyydystettäväksi.

Yhteenvetona voisi sanoa että jos odottaa uuden sukupolven pokemonia täysin raikkaalla ja kasvonkohotuksessa käyneellä otteella, tulee pettymään. Tämä ei ole se täysiverinen kotikonsolipoksu josta sarjan fanit märkiä unia näkevät, ja jossa viiletetään tukka putkella avoimessa maailmassa poksuja metsästämässä kuten itse parhaaksi näkee. Mutta jos haluat vain uuden pokemonseikkailun koettavaksi ilman suurempia ennakko-odotuksia, niin on tässä mielestäni tarpeeksi sisältöä kattamaan hintansa.


Subnautica (PS4)
Summattuna yhteen lauseeseen: paras kauhupeli mitä olen pelannut pitkään aikaan.

Eihän tämä genreltään tietty mitään kauhua ole, pelkkä perinteinen selviytymispeli crafting-ominaisuudella, tässä tapauksessa meriteemainen sellainen. Itse vain satun kuulumaan siihen ihmisryhmään, joka kokee olonsa hyvin epämukavaksi vedenpinnan alapuolella, ja etenkin syvissä vesissä, joten Subnautica oli minulle enemmän kauhuelämys kuin yksikään Resident Evil tai Silent Hill tähän asti.

Pelin parempiin puoliin voisi mainita heti kättelyssä äänimaailman. Jo alkumetreillä päädyin ottamaan pelin musiikit pois kokonaan, jotta voisin täysin keskittyä merenalaisiin korahduksiin ja murinoihin. Tämä oli ehdottomasti oikea ratkaisu, ainakin immersion puolesta. En muista koska viimeksi olisin niin tiiviisti ollut mukana pelin toiminnassa kun sukeltaessani meren syvyyksiin jotain tiettyä materiaalia etsimään, samalla kun jostain kaukaisuudesta kaikuu saalistavan leviathanin karjunta. Ja mitä syvemmälle etenin, sitä eriskummallisemmiksi äänet kävivät. Niistä alkoi tietyssä pisteessä saada sellaista aavemaista vibaa, joka ilmoitti että olen edennyt jonnekin missä minun ei pitäisi olla, ja missä olen pelkkä suupala jollekin mitä kukaan ei ole koskaan aiemmin nähnyt.
Toinen hatunnoston arvoinen aihe on värimaailma, ja graafinen ulkoasu noin muutoinkin. Peli ei pyri täysin realistiseen ulkoasuun, vaan sen hahmoissa ja olennoissa on omanlaistaan persoonallisuutta, joka miellytti ainakin omaa silmää. Värimaailma oli hyvinkin suuressa osassa peliä, matalimpien vesistöjen ollessa kirkkaita ja lämpimän sävyisiä, syvempien vesien puolestaan ollessa valottomia loukkoja, joissa kuitenkin valoa hohtavat kalat ja kasvit toivat omanlaistaan, ylimaallista tuntua.

Huonoja puoliakin toki oli. Ensinnäkin peli oli harmittavan lyhyt, riippuen tietty siitä kuinka tarkoin merenpohjaa haluaa nuohota. Pelkkää juonta kuljetettaessa tehtävää ei kuitenkaan ihan liiaksi ole, eikä sekään mitä tehtävänä on ole kamalan haasteellista suorittaa, varsinkaan jos sattuu tietämään ennestään mistä mitäkin rakennusmateriaaleja saattaa löytää, joten homman saa hoidettua parissa rykäisyssä. Pelin hardcore-moodikaan ei tuo muuta muutosta kuin sen että kuolema poistaa tallennuksesi, ja tällöinkin kaikkein suurin vihollisesi on todennäköisimmin omasta huolimattomuudesta johtuva hapenpuute, ei syvyyksien vihamielisimmät asukit.
Kaikkein suurin ongelma pelissä on kuitenkin sen latausongelmat. Aivan liian monesti sai ainakin tässä konsoliversiossa huomata että joku osa merenpohjasta ei vain jaksanut latautua, jättäen pelimaailmaan ammottavan tyhjän aukon. Monesti kävi myös niin, että törmäsin aluksellani kallionseinään, joka ilmestyi tyhjästä eteeni, kun peli ei sitä aiemmin ollut jaksanut ladata. Pari kertaa tuli myös tiputtua maailman läpi kokonaan. Näiden kanssa oppi elämään, mutta immersiota ne rikkoivat luvattoman paljon kohdalle sattuessaan.

Vioistaan huolimatta peli oli sen verran koukuttava, että mieluusti sitä saisi lisääkin. Onneksi Below Zero-lisäri on kehitteillä, joten sitä odotellessa. Harmi vain että tekijätiimi katsoo tärkeämmäksi tuon lisärin tekemisen kuin alkuperäisen vikojen korjaamisen.

[Gigante]

Pokémon Shield se tuli itsekin ihan äskettäin pelattua lävitse. Mestaruus plakkarissa ja tiimi koostui seuraavista: Intelleon, Galarian Rapidash, Pumpkaboo (jäi vähän turhan heikoksi, tiedän), Gyarados, Mudsdale ja Thievul. Jäi etäisesti kuitenkin harmittamaan ettei Pumpkaboota voinut kehittää muuten kuin vaihtamalla, mikä on mielestäni ihan "haistapaska"-mekaniikka niille joiden kaveripiiri ei poksuja pelaile.


Itseni jäi harmittamaan lähinnä muutamat kosmeettiset pikkuviat, kuten se ettei kilpapukua voinut lainkaan vaihtaa mieleisekseen ja että parturissa piti maksaa etukäteen vaikka valikoimasta ei mitään mieleistä löytynytkään. Vaatevalikoimakin olisi IMO voinut olla kattavampi.

Exp. share ei itseäni haitannut, vaikka myönnän että se teki monien poksujen kehittämisestä vähän turhankin helppoa. Oma Magikarp, Magus, kehittyi Gyaradosiksi pienellä grindillä jo ennen ensimmäistä saliottelua. Muutenkin pelissä olisi saanut olla tarjolla eri vaikeustasoja.

Huutosakki, Team Yell jäi kyllä täydelliseksi pettymykseksi kaikin puolin.

Ihmetyttää tämän pelin kohdalla myös, että voit tehdä vain yhden tallennuksen per profiili. Entäpä jos haluaa aloittaa alusta, pitääkö pyyhkiä entinen tallennus vaan kylmästi pois?


Mutta eniweis. Vioista huolimatta silti oikein passeli ja koukuttava poksuseikkailu, vaikkei se sarjaan mitään radikaalisen uutta toisikaan. Sopivan yksinkertainen ja valinnanvaraa oman tiimin rakentamiseen löytyy vaikka millä mitalla.

[Joni Ahonen]

Amerikan matkan jälkeen sain inspiraation hakata molemmat NMH-pelit läpi ennen tulevaa kolmatta osaa.

No More Heroes

Moni varmaan muistaakin vanhalta foorumilta hehkutukseni tätä peliä kohtaa sen puutteista huolimatta. Jännä kuinka kokonaisuus iskee aivan yhtä lujaa kuin ennenkin ja tämä taisi olla nyt joko kolmas ellei peräti neljäs kerta pelin parissa. Tuli tosi nostalgiset fiilikset ja muistin hyvin miltä tuntui keväällä 2008 pelailla tätä Wiillä.

Bossit, minipelityötehtävät, juoni, hahmot, huumori ja tietenkin itse persoonallinen antisankari Travis Touchdown ihastuttavat. Vaikka pelin kaupunki on varsin autio, tykkäsin siellä samoilla ja edelleen löysin uusia t-paitoja roskiksista(!) ja lokaatioita ihmeteltäväkseni. Kaupunkiin olisi niin hyvin voitu vain upottaa jotain keräiltävää ja saavutuksia lisääkin elävöittämään sitä. Hieno peli, edelleen yksi suosikeistani Wiillä ja teini-iän hienoimpia pelikokemuksiani.

90

No More Heroes: Desperate Struggle

Jatko-osaan en ollut sitten vuoden 2010 edellisen läpäisyn jälkeen koskenutkaan, joten jännitti palata pelin pariin. Alkuun kaikki vaikuttaa paremmalta yksityiskohtaisempaa ulkoasua myöten, mutta lopulta pelin parannukset tekevät siitä kehnomman. On tavallaan parempi juttu, että kaupungilla kruisailun sijaan paikkoihin siirrytään suoraan kartalta, mutta se poistaa näin kokonaan suvatovaiheet ja eivätkä alkuun hauskalta vaikuttaneet 8-bittityyliin toteutetut minipelityötehtävät ihastuta paria kertaa enempää. Vaikka ekan NMH:n työtehtävät olivatkin yksinkertaisia, jostakin syystä ne ihastuttivat ja ne elävöittivät muuten autiota kaupunkia. Ne hyödynsivät myös liikkeentunnistusta sopivan maltillisesti. Näissä uusissa minipeleissä ei ole mitään persoonallista ja osa on vaan tosi kökköjä. Outona tyylirikkona viimeinen on suora toisinto ekan osan skorppioni -metsästyksestä.

Juonellisesti jatko-osa ilahduttavasti syventää hahmojen välisiä suhteita ja onkin hauskaa päästä myös Shinobilla ja vähän Henrylläkin pelailemaan. Olin kokonaan unohtanut pari bossia, mutta kun ottaa huomioon että olen viimeksi pelannut peliä 9 vuotta sitten 15 tuntia, ihmeen hyvin muistin sisältöä. Miksei koulujutut jää näin mieleen?!

Hyvä jatko-osa, mutta häviää ykköselle bosseissa ja rytmityksessä. Ja se viimeisen bossin keskivaihe on edelleen yhtä vittumainen kuin muistinkin.

85

[Silence]

Kaikkien aikojen eeppisin mega-arvosteluni ikinä:

METAL GEAR SOLID (ps1)

Todella kiva ja tunnelmallinen ysäri-teknothrilleri-peli, jonka Silence laittaa jopa omaan top10 suosikkipelilistaani. Silence pitää erityisesti sen vahvasta atmosfääristä, fiilistelevästä äänimaailmasta ja erinomaisista musiikeista. Silence tykkää myös valtavasti sen omalla pelimoottorilla tehdyistä huikeista välinäytöksistä jotka on tehty munakkaasti elokuvallisiksi teknisistä rajoituksista huolimatta. Ylikirjoitettu ja ylipitkää dialogia peli tarjoaa kyllä liikaakin mutta kiehtovaa tarina kantaa kliseisten hahmojensa vanavedessä kuitenkin hyvin. Suurimmat moitinnat Silence antaa pelille siitä että melkein 95% pelaamisesta hoituu lähinnä yläkulman tutkanäyttöä seuraten ja ihan parin ensimmäisen sniikkailutason jälkeen peli on kirjaimellisesti vain välipomolta välipomolle juoksemista eikä välille ole laitettu minkäänlaista vartioiden välttelyä tai vastavaavaa tekemistä.

Monta Gigsua viidestä.

[Salem]

Red Dead Redemption 2 (PS4)

Nyt osuikin kohdalle peli josta olisi aivan järkyttävä määrä sanottavaa, ja siltikin tuntuu kamalan hankalalta sanoa mitään konkreettista siitä kaikesta mitä se sai minut tuntemaan kymmenien tuntien mittaisen kestonsa aikana. Vaikken koskaan ole ollut suuri western-fani, enkä liioin kiinnostunut Rockstarin peleistä, niin päädyin aikoinaan rakastumaan täydellisesti Red Dead Redemptioniin, jonka ostin taskuhiluilla hetken mielijohteesta. Sarjan kakkososan kohdalla odotukset olivat korkealla, ja lopputekstien jälkeen voin tyytyväisenä todeta että se ylitti ne kaikki. Mielenkiintoinen tarina piti otteessaan alusta lähtien, ja massiivinen pelimaailma tarjosi loputtomasti uutta nähtävää ja koettavaa. Pelin tarjoamaa fast travel-ominaisuutta en muista käyttäneeni kertaakaan, sillä joka kerran pitkätkin ratsastusmatkat kartan eri puolille tarjosivat jotain uutta ja hienoa ihmeteltäväksi, enkä halunnut missata näistä mitään.
Pelin ehdottomasti kirkkaimpana tähtenä loistavat kuitenkin sen keskeisimmät hahmot. Koko Van der Linde-jengi on erinomaisesti toteutettu, ja iso siivu peliajasta kuluikin vain leirillä haahuillessa ja näiden lainsuojattomien kanssakäymisiä seuratessa. Arthur Morgan, pelin päähahmo, onnistui lunastamaan itselleen paikan yhtenä suosikkipelihahmoistani, ja tämä kävi erityisen selväksi varsinkin pelin loppupuolen tapahtumien tiimellyksessä. Hahmon kasvu lähtökohdistaan loppuratkaisuun oli mielenkiintoista ja jopa liikuttavaa seurattavaa, ja samalla toteutettu hyvin maanläheisesti. En sitten tiedä kuinka paljon Arthurin honor-tasolla on merkitystä pelin sisällölle, sillä itse päädyin pelaamaan sen läpi pääsääntöisesti korkeaa honoria noudattaen.

Pelin ainoa selkeä miinus on chapter 5, joka oli ehkä paperilla ihan virkistävää vaihtelua, mutta käytännössä tuntui vain irralliselta ja turhalta sivupolulta. Ymmärrän hyvin miksi tällainen mutka on peliin lisätty, mutta toteutus jäi hieman puutteelliseksi, ainakin omasta mielestäni.

Kuten sanottu, tämä ei ole peli jonka pitäisi kiinnostaa minua millään tavoin, ja silti sanoisin että tuota yhtä heikkoa osuutta lukuun ottamatta tämä on ehkäpä paras peli mitä olen viimeiseen vuoteen tai pariin pelannut.

[Joni Ahonen]

Pokemon Yellow

Halusin vielä ennen vuosikymmenen vaihtumista ja kolmekymppisiä kokea Pokemon -mestaruuden. Aloitin tämän pelin keväällä ja pelailin sitten tässä pitkin vuotta, kunnes jämähdin Cinnabar Islandille, kun piti sieltä yhdestä rakennuksessa etsiä saliin avainta.

Game Freak sai kaavan jo ensimmäisissä peleissä toimimaan liki täydellisesti, mitä nyt jatko-osissa erittäin hyviä uudistuksia ovat olleet Exp-mittari taisteluissa, laajempi repun koko esineiden kantoon ja muut pikkulisät siellä täällä. Vaikka monien mielestä ulkoasu voi näyttää karulta, on nykyisin retrobuumin aikaan huomannut kuinka selkeää ja sympaattista Pokemonien pikseligrafiikka on olikaan. Taistelut toki ovat karuja, mutta hyvin niitäkin kesti.

Tiimiini kuului Pikachu, Venomoth, Pinsir, Dragonair, Primeape ja Zapdos. Yllättäen hakkasin eliittinelikon aika sujuvasti vaikka suurin osa Poksuista olikin alle 50 levelin tasoa. Edelleenkään ei ole reilua, että 10-vuotias keltanokka joutuu putkeen taistelemaan mestareita vastaan ilman mahdollisuutta käydä centterissä taisteluiden välillä.

90


Syndicate (Xbox 360)

Eli se räiskintä vuodelta 2012. En tiedä alkuperäisestä Syndicatesta mitään, mutta syystä tai toisesta minulle oli jäänyt tämä peli kummittelemaan mieleen ja pohdin, että keskinkertaisista kritiikeistä huolimatta saattaisin tästä pitää. Ostin ja ihastuin, intuitioni osui siis jälleen oikeaan.

Onhan tämä aika laiha verrattuna Deus Ex: Human Revolutioniin, mutta todella ytimekästä räiskintää muutamilla taisteluita piristävillä hakkerointikyvyillä, joista eniten tykkäsin mahdollisuudesta käännyttää yksi vihollinen omiaan vastaan. Mitä enemmän pelasin, sen enemmän pidin. Räiskintä ei kyllästyttänyt, vaikka vihollisaaltoja tuntuikin usein tulevan pari kertaa ihan tarpeeksi asti, jaksoi pelin parissa silti viihtyä. Hahmoista ja juonesta en välittänyt laisinkaan. Musiikit jäivät pliisuiksi.

Muistan edelleen Beck'sun vanhalla foorumilla pituutta kritisoineen, mutta minusta peli oli just sopivan pitkä. Suosittelen tätä kokeilemaan.

84

[Gigante]

Silver (PC)

Vain vaivaiset 11 tuntiahan tähän läpipeluuseen meni itsessään, mutta itse pelaaminen jäi vähän vähemmälle ajalle, jotenka aika perhanan pitkään siinä menikin. Suurin osa taisteluista ja pulmista meni enimmäkseen vanhasta muistista, mutta se kirottu kellopuzzle piti netistä luntata.

Pelin haastavimmat bossit, jäälohari-Drago, Fuge ja Apocalypse menivät ekalla yrittämällä, mutta tämän aikaloitsun kanssa kikkailtava teleporttipeikko oli nyt rutosti hankalampi. Joko meikä teki jotain ihan väärin, tai sitten nykyajan prossut on päivittäneet tuon bossin tekoälyä ja reaktionopeutta.

Mutta mitenpä tämän pelin kiteyttäisi. Hyvä, vaikkei aivann arvokkaasti ikääntynyt teos. 3D-maisemat näyttävät edelleen hienoilta ja soundtrack toimii hyvin. Tarina ei ollut mikään merkkiteos ja linux-porttauksessa ilmeni minimaalisia bugeja taistelu-efektien kohdalla.

Hyviä muistoja minulla tästä pelistä on edelleen, teknologia ja sun muut vaan etenivät melkoista vauhtia tämän ohitse. Tähän peliin tutustuvan on syytä ottaa huomioon, että tämä peli eroaa mekaniikoiltaan melkoisesti nykypäivän vastaaviin.

Suuri kiitos että tähän on nykypäivänä jopa lisätty mahdollisuus tallentaa peli vielä ennen lopullista loppupomoa. Pentuna oli lievästi turhauttavaa, hakata aikaa vievä Silver ensin ennen kuin tuota pentelettä vastaan pääsi yrittämään uudelleen.

[Silence]

Silver

Uuuh, nice, mikä sattuma.
Olen jo vuosia miettinyt Silverin pelaamista mutta en ole koskaan vielä päättänyt ryhtyä siihen. Tutustuin Silveriin jo Pelit-lehden arvostelussa vuonna 1999.... eli olen hieman jäljessä tästä junasta. Varmaan syy on ollut siihen se että RPGt ovat yleensä siellä 30-10 000h välimaastossa kestoltaan, mutta nyt tajusin että pelihän on "vain" 11-12h. Eli ei mikään paha tapaus ollenkaan...

[Gigante]

Silver

Uuuh, nice, mikä sattuma.
Olen jo vuosia miettinyt Silverin pelaamista mutta en ole koskaan vielä päättänyt ryhtyä siihen. Tutustuin Silveriin jo Pelit-lehden arvostelussa vuonna 1999.... eli olen hieman jäljessä tästä junasta. Varmaan syy on ollut siihen se että RPGt ovat yleensä siellä 30-10 000h välimaastossa kestoltaan, mutta nyt tajusin että pelihän on "vain" 11-12h. Eli ei mikään paha tapaus ollenkaan...

Steamistä ja gogista löytyis moderneimmille koneille päivitettynä, mikäli kiinnostaa. Oikein retroilumielessä voi myös yrittää etsiä Win95-2000 koneilla (tahi virtualPC:n kautta) toimivaa 'Play The Game'-kokoelmapakettia, johon peli kuuluu.


Läpipeluuseen voi toki vaikuttaa tuo wanhasta muistista peluu (silloin 2000-luvun tietämillä), mutta toisaalta verrattuna muihin RPG-toimintaseikkailu-hackNslash-hybrideihin on Silver sieltä kevyemmästä päästä. Suurin hidaste voi tulla lähinnä, jos ei tiedä mihin suuntaan/paikkaan edetä tietyn tapahtuman jälkeen.

Silverissä ei tarvitse grindata lainkaan, pistät vaan vihut pinoon ja jatkat. Aina bossitaiston jälkeen tulee "Level Up", mutta eipä tuosta kummoista muutosta huomaa. Loitsut tuntuvat levuttavan pelin edetessä ihan oman tahdon mukaan.
Pitkälti peli on myös melko lineaarinen, mitä nyt kannattaa painaa mieleen missä paikassa tarvitaan mitäkin avainta ja missä satuit näkemään läpikuultavan aarrearkun.

Niin juu ja ne tallennuspisteet ovat kertakäyttöisiä.

[PT2]

Silver (PC)

Itse en ollut ikinä pelistä ennen kuullutkaan ennen Laeppavian videota pelistä, jossa Rauski kertoo pelin olevan hänen paras peli kautta aikain. Suosittelen katsomaan, varsin hyvä video aiheesta.