Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Salem]

The Legend of Zelda: Breath of the Wild (Switch)

Todella hypetetty ja kehuttu peli, ja ensimmäinen joka tuli Switchille hommattua tässäkin taloudessa. Pakko kuitenkin todeta, että omalla kohdallani tämä jätti hieman kylmäksi. Olihan tämä kelpo seikkailu, maailma oli massiivinen ja joka nurkan takana oli jotain tutkittavaa tai ratkottavaa, mutta juoni jäi mielestäni pahasti pelin tarjoaman vapauden jalkoihin. Itse juonessa ei siis sikäli ole mitään vikaa, ja itse asiassa pidin suuresti siitä kuinka synkäksi kaikki vedettiin, mutta loppupeleissä tarinaa oli hyvin vähän tarjolla, ja peli luotti mielestäni liiaksi siihen että pelkkä tutkimusmatkailu halki Hyrulen Korokkeja etsien ja yhden puzzlen shrineja ratkoen jaksaisi viehättää samalla tavoin kuin suuren juonidungeonin tutkiminen ja spektaakkelimaiset pomotaistelut, joita sarja on aiemmin tarjoillut. Tässä pelissä dungeoneja ei ole juuri nimeksikään, ja niiden lopussa olleet bossitaistelut ovat tylsiä kopioita toisistaan. Jopa viimeinen bossi oli täydellisen persoonaton ja kasvoton kokemus, mikä on sikäli hämmentävää kun tätä kohtaamista alettiin hypettää jo pelin ensiaskelista asti.
Positiivisina puolina tykkäsin suuresti pelin kokkaussysteemistä, samoin kuin siitä että peli tarjosi kaikki tarvittavat työkalut maailman tutkimiseen ja ongelmanratkontaan heti kättelyssä, eikä pitänyt esimerkiksi jousta tai pommeja panttivankinaan pelin puoliväliin asti, jolloin puolet niitä vaativista paikoista on ennättänyt jo unohtua. Nyt kun löysit shrinen, saatoit olla varma että sinulla on kaikki välineet sen sisällä piilleen puzzlen ratkaisuun. Muistojen metsästäminen valokuvien perusteella oli myös hauskaa ja palkitsevaa.

Suurin ongelmani pelin kanssa on ehdottomasti tasapainon puute tarinan ja vapauden välillä. Sama oli tosin totta myös pelin edeltäjässä, Skyward Swordissa, jossa ei puolestaan vapautta ollut läheskään tarpeeksi. Silti väittäisin että Skywardin hahmot, bossit ja tapahtumat ovat pidemmällä tähtäimellä huomattavasti mieleenpainuvampia kuin mikään mitä Breath of the Wildilla oli tarjottavanaan. Kumpikaan näistä peleistä ei kuitenkaan edusta mielestäni sitä sarjan kirkkainta kärkeä, ja toivoisinkin tulevilta jatko-osilta jotain kultaista keskitietä näiden välille.

[Gigante]

Suurin ongelmani pelin kanssa on ehdottomasti tasapainon puute tarinan ja vapauden välillä. Sama oli tosin totta myös pelin edeltäjässä, Skyward Swordissa, jossa ei puolestaan vapautta ollut läheskään tarpeeksi. Silti väittäisin että Skywardin hahmot, bossit ja tapahtumat ovat pidemmällä tähtäimellä huomattavasti mieleenpainuvampia kuin mikään mitä Breath of the Wildilla oli tarjottavanaan. Kumpikaan näistä peleistä ei kuitenkaan edusta mielestäni sitä sarjan kirkkainta kärkeä, ja toivoisinkin tulevilta jatko-osilta jotain kultaista keskitietä näiden välille.

Vaikka BOTW kuuluu mielestäni kevyesti sarjan kärkikastiin, allekirjoitan kyllä tuon tarinapuolen vajuuden ja muutamat pienemmät puutteet. Nyt kun tarkemmin miettii, pelin tarinapuoli käytännössä koostui 95% siitä matskusta mitä jo taannoisessa trailerissa kerrottiin, varsinaista uutta oli loppujen lopuksi aika vähälti.

Dunkkuja, vaihtelevampaa musiikkiraitaa ja parempia bossitaistoja jäin myös kaipaamaan, ja toivon että botw2 paikkailisi joitain näitä puutteita, saksimatta kuitenkaan tuota vapaudentunnetta.


...

LIMBO (Switch-porttaus) tuli tuossa eilen pompittua lävitse. Loppupäässä oli jo vähän pikkutarkempaa tahi muuten vaan hämmentävää pompintapuzzlea, mutta on tämä silti lajityyppiin verrattuna paljon armeliaampi kuin voisi odottaa.

Pidin erityisen paljon pelin minimalistisesta ja yksinkertaisesta silhuetti-tyylistä. Tämän kahdeksanjalkaisen kammokaverin kanssa käydyt kikkailut jäivät erityisesti mieleen. Sääli vaan, että tätä lukkia ei päästy pakenemaan loppujen lopuksi niin useasti ja loppupuolisko teollisuusympäristöissä alkoi tuntua vähän tympeältä verrattuna alkupuolen metsiin ja luoliin.

Suosittelen lämpimästi, mikäli pulmanratkonta-teemaiset lyhyet tasoloikat kiinnostaa.

[Gigante]

Links Awakening (Switch) eteni eilinpäivällä siihen tahtiin, että otin ja nakuttelin sen ihan loppuun asti.(...ja tämän myötä tuskailin kourakoneella kuinka Piranha Plantin ja Pokeyn noukkiminen on täyttä narttua.)

Lopetus oli pelin supersöpöön ilmeeseen nähden katkeransuloinen (huolimatta siitä että tiesin tämän suuren twistin jo vuosia sitten). 'Tuulikalan Ballaadi' oli sävelletty kertakaikkiaan upeasti pitkin peliä. Mikäli jotakin nipottamista löytyy niin ehkäpä nuo kirotut tapahtumahoristontti-kuoppat, jotka tuntuivat suorastaan imevän Linkin niuluunsa mikäli eksyit reunalle paria milliä pitemmälle.

Ottaen huomioon miten paljon tuota loikkimiskykyä joutuu käyttämään pelin aikana, olisi voinut olla suotavaa mikäli sille oltaisi ohelmoitu ihan oma nappinsa, juoksukenkien tavoin. Usein esinevalikko koostui tämän takia aina siitä Rokin Sulasta ja jostain toisesta tavarasta.

Ei aivan se the parhain Zelda, mutta 2D-zeldojen kärkikastiin kuitenkin mennään Link To the Pastin ja Worldsin ohessa.


Dungeon Maker on kyllä veikeä lisä peliin. Myönnän että käytin muutaman tunnin ihan vain Dampén tekemien rakentamishaasteiden parissa.

[Joni Ahonen]

GoldenEye N64

Päätin ottaa hullun tavoitteen kuukausi sitten läpäistä GoldenEye hankalimmalla vaikeustasolla eli 00 Agentilla. Tänään tuon saavutuksen sitten tavoitin.

GoldenEye on ikoninen, uskomattoman toimiva ja vaikka ajanhammas on ulkoasua nakertanut, edelleen resoluutio, framerate ja grafiikka on tarpeeksi toimivaa ja realistisen selkeää että pelin pariin unohtuu tuntikausiksi. Rare teki uskomatonta työtä kun miettii, että studiolla ei ollut mitään kokemusta edes fps-pelien teosta ja elettiin aikaa jolloin 3d-grafiikkaa pyörittävät konsolit olivat ihan uutta.


Olen aikaisemmin pelannut 00 Agentilla vain pelin viisi kenttää ja luovuttanut sitten. Oletin että 00 Agent olisi mahdoton, mutta ei se ole. Muutama kenttä on tosi haastava ja piti netistä sen verran pelivideoita katsella jotta sai vinkkejä järkevään etenemiseen. Haastekäyrä tekee pelistä koukuttavan, mutta myönnän, että kun sahaa samaa kenttää 40 kertaa, alkaa koko peli maistumaan vähän puulta. Käsi meni kipeäksi ja ääni käheäksi huutamisesta, mutta savotta on nyt tehty. Ehkäpä otan GoldenEye -pelimoduulin mukaan ravintolaan ja syön sen parissa herkullisen illallisen.


GoldenEye on yksi parhaimmista räiskinnöistä ikinä, joka tavoittaa täydellisesti leffan tunnelman ja hyödyntää Bond -universumia. Rare vaan osasi tehdä kaiken oikein. Pelissä on paljon siistejä yksityiskohtia kuten vaikkapa Bondin aikaa edellä ollut älykello, joka toimii tyylikkään animaation saattelemana valikkona unohtamatta kenties cooleimpia energiamittareita koskaan. Myös kuolinanimaatiot ovat hieno lisä, jotka auttavat näkemään, mistä vihollinen yllätti. Aseissa on jytyä, ohjaus oikeasti toimii ja kentät ovat sopivan mittaisia, joista löytyy kiitettävästi vaihtelua. Musiikki rokkaa aivan kympillä edelleen ja ekaa kenttää pelaa pelkästään upean fiiliksen takia, joka tulee musiikista.

Jos jostakin nipotan niin spawnaavista vihulaisista, jotka eivät muutamissa kentissä tappamalla lopu hälytysten jälkeen. Opin kyllä tuntemaan vihulaisten metkut ja välttelemään hälytyksiä, mutta esim. Control -kenttä on raastavin kun suojelet Natalyeta ja vihollsia tulee jopa neljästä eri suunnasta.


Tykkäsin. Mutta nyt täytyy myöntää etten haluaisi enää palata pelin pariin pitkiin aikoihin. Tuli kyllä ahdettua ihan riittämiin.

92

[PT2]

Kingdom Come: Deliverance

Monikymmentuntinen keskiaikaeepos on viimein saatu päätökseen. Muuttama korruptoitunut tallennus, viisi kertaa muutamien tehtävien läpipeluu ja ties minkälaiset bugit ja ongelmat selätettynä peli on viimein läpi.

Mikäli näistä kuitenkin yli pääsee, on kyseessä aivan mahtava peli hauskoine sivutehtävineen, upeine ulkonäköineen ja nokkeline dialogeineen. Pelin hahmot ovat niin hyvin toteutettuja ja ääninäyteltyjä että pakkohan tälle on kumartaa. Pelin käyttöliittymä nyt on konsolilla mitä on, mutta siihen tottuu.

Jatkoa odotellessa. Meinasin aluksi että pelaan lisäritkin, mutta toistaiseksi en kuitenkaan jaksa. Sen verran pitkä peli kuitenkin että nyt pitää olla tauolla tästä.

[Gigante]

Dragon Quest XI (Switch)

Läpäisty sitten tämäkin. "Act 3":n heikkoudeksi jäi kuitenkin kunnollisen draaman hyödyntämättä jättäminen ja se pienoinen toisto, jossa osa välikohtauksista oli niin ikään kuin kopioita toisistaan (osittain oikeutetusta syystä, mutta spoilers). Luulisi että tämä eräs, alunperin traaginen kohtaus olisi saanut uuden tilaisuuden, mutta tilaisuutta ei sitten käytetty mitä nyt vähän välinpitämättömästi "joojoo, jotain tuostakin sitten tuli, siinäpä se."

Arvostan sitä, että pelisarjan historiaa kunnioitettiin "retromaailmalla", mutta valitettavasti koko osio jäi pelin heikoimmaksi osioksi. Lähinnä vain läjä kohtauksia sarjan wanhoista peleistä, joilla ei ollut pahemmin tekemistä itse varsinaisen pelin kannalta. (DQ8:n osiosta haaskattiin peräti kaksi kolmasosaa Chateau F***ing Felixiin!) ja sitten se aikaa/kärsivällisyyttä haaskaava randomtaistelumekaniikka kun pitäisi suunnistaa sokkeloisessa maastossa...ÄÄRRGH! Tämä on nimenomaan se syy miksi suosin nykyistä mekaniikaa, jossa voit itse valita taistelun hetken.



Mutta näistä edellämainituista syistä. Semmoiset vähän päälle satakaksikymmentä tuntia tähän upposi, mutta nautin kyllä koko reissusta ja monista uudistuksista heikkouksista huolimatta. Enimmät syyt taannoin mainitsinkin "mikä peli menossa"-ketjussa.




GigantEDIT

Spider-Man 2 Enter: Electro (PsOne)


Yhdeltä istumalta tämän läpäisin ja melkein sitä samaa kuin edeltävä pelikin, mitä nyt sisällöltään jokseenkin mitäänsanomattoman oloinen verrattuna edeltäjään. Olen toki iloinen, että päästiin taistelemaan Tärisyttäjää (Shocker), Liskoa, Hiekkamiestä, Elektroa ja itselleni vähemmän tunnettua Nuijapäätä (Hammerhead) vastaan, mutta harmi vaan että osa näistä bosseista on koodattu hitboxien ja hyökkäystiheyksien osalta jokseenkin epäreilusti.

Liskoa vastaan käyty taistelu oli pitkälti ärräpään heittelyä, kun tuon saatanan seerumin kyhääminen ei meinannut toimia kuin vasta kymmenen kerran jälkeen. Toinen vituttava paikka oli labrassa voimakenttien kanssa kikkailu, tai lähinnä se kapuaminen ensimmäisen napin luokse, kolmas kyrpiinnyttävä kohta on sitten se käsistä karannut lentsikka ja sen pysäyttäminen. Mulla on toki nostalgiaa edellisen pelin kohdalta, mutta myönnän että kamera ei ole vanhentunut arvokkaasti sitten yhtään.


Jäi myös ihmetyttämään, että mihinkä se Kuoriainen (Beetle) oikein katosi näiden ainoiden välikohtaustensa jälkeen? Oliko tiimi ehtinyt jo kyhätä tämän välikohtaukset, ennen kuin tuli muutoksia suunnitelmaan? Pelinvalmistusprosessin suuria ratkaisemattomia mysteereitä.

[Tohtori Freeman]

Half Life Alyx

Paras, loppu, ikinä! Half life alyx on kenties vuoden 2020 paras peli ja vr teknologian killer app. Se on myös lähtölaukaus uudelle Half Life saagalle, joka jatkaa Episode 2 lopusta. Vaikea tässä on käsittää mitä äsken tuli edes koettua ja veikkaan että 99 prosenttia pelaajista siitä ottaakin pian selvää twitchin ja youtuben kautta. Niille yhdelle prosentille, jotka ovat investoineen vr tekniikkaan, tämä on pakko pelata.

[Masse]

Half Life Alyx

Paras, loppu, ikinä! Half life alyx on kenties vuoden 2020 paras peli ja vr teknologian killer app. Se on myös lähtölaukaus uudelle Half Life saagalle, joka jatkaa Episode 2 lopusta. Vaikea tässä on käsittää mitä äsken tuli edes koettua ja veikkaan että 99 prosenttia pelaajista siitä ottaakin pian selvää twitchin ja youtuben kautta. Niille yhdelle prosentille, jotka ovat investoineen vr tekniikkaan, tämä on pakko pelata.

Voi hitsin pitsi. Noh, täytyy tehdä samat kuin HL2:n kanssa ja odottaa 4 vuotta julkaisusta kunnes pääsen itse pelaamaan.

[Tohtori Freeman]

Half Life Alyx

Paras, loppu, ikinä! Half life alyx on kenties vuoden 2020 paras peli ja vr teknologian killer app. Se on myös lähtölaukaus uudelle Half Life saagalle, joka jatkaa Episode 2 lopusta. Vaikea tässä on käsittää mitä äsken tuli edes koettua ja veikkaan että 99 prosenttia pelaajista siitä ottaakin pian selvää twitchin ja youtuben kautta. Niille yhdelle prosentille, jotka ovat investoineen vr tekniikkaan, tämä on pakko pelata.

Voi hitsin pitsi. Noh, täytyy tehdä samat kuin HL2:n kanssa ja odottaa 4 vuotta julkaisusta kunnes pääsen itse pelaamaan.

Ei mitään. Mä pelasin HL2 vasta 2008 kun oli rahaa vihreään ja oranssiin boksiin. Tuolloin peli taisi olla just sen 4v vanha. Mutta eipä se silloin näkynyt yhtään

[Salem]

Final Fantasy XIII (PS3)
Tämä hujahti noin kuukausi takaperin läpi. Ja kuten osasin odottaakin, peli ei edelleenkään ollut se Final Fantasy-kokemus, jota niin innolla aikoinaan odotin sen trailereita katsellessani. Löytyi tästä joitakin ihan kivojakin puolia, mutta pääsääntöisesti mielipiteeni yhden suosikkisarjani kolmannestatoista vesasta on ja pysyy negatiivisena.

Jos pitäisi summata yhteen lauseeseen se mikä tässä pelissä mättää, niin sanoisin että FFXIII menee täysin tyyli edellä, jättäen itse sisältönsä täysin taka-alalle. Graafisesti peli on vielä nykystandardeillakin kaunis, ja taistelut nopeatempoisia ja näyttäviä, mutta tällainen silmäkarkki ei todellakaan ole tarpeeksi kärryämään koko kokemusta. Taistelut saattavat olla näyttäviä, mutta ne ovat parhaimmillaankin tappavan puuduttavia, koska peli haluaa ennemmin pelata itse itseään kuin antaa pelaajalle päätösvaltaa yhtään mistään. Maailma saa olla just niin kaunis kuin haluaa, mutta se on laiha lohtu kun etenemisesi on rajoitettu yksisuuntaiseksi tunneliksi, estäen sinua kokemasta sitä muutoin kuin pelin tiukasti määrittelemillä raiteilla. Ja ennen kaikkea, kaunis peli ja pelihahmot tarvitsisivat juonen joka antaa kaikelle tapahtuvalle tarkoituksen. Tätä peli ei myöskään vie kotiin asti.

Pelin tarinankerronta oli jotakin, jota en vain pysty käsittämään. Pelimaailmalle oli kehitetty syvä ja jopa mielenkiintoinen lore, mutta se koetaan valtaosin pelin valikoista löytyvän datalogin kautta aika-ajoin päivittyviä merkintöjä lukien. Jos datalogiin ei halua tutustua, ei pelin juonessa yksinkertaisesti pysy perässä. Heti alusta lähtien hahmot pommittavat oman maailmansa termejä keskusteluissaan, ja peli odottaa että asiasta kiinnostuneet kaivavat oppikirjat esiin ja opiskelevat termien tarkoitukset itse. Jos sanon että Pulsen fal'Cie tekee pelin alkumetreillä Sanctumin purgen estäneistä päähahmoista l'Cie:ta, Cocoonin vihollisia, jotka joutuvat täyttämään focuksensa tai muuttuvat Cie'theiksi, niin kertooko se oikeasti kellekään yhtään mitään? Tavallaan ymmärrän että hahmot puhuvat näistä asioista kuin ne olisivat orgaaninen osa maailmaa, sillä juuri sitä ne ovatkin. Ikävä kyllä pelistä puuttuu se luonteva silta pelimaailman ja pelaajan välillä, esimerkiksi vaikka hahmo joka on kala kuivalla maalla, vieras vieraassa maailmassa, joka kokee pelimaailman ensi kertaa pelaajan kanssa.
Itse juoni kulkee vauhtiin päästessään melko nopeatempoisesti eteenpäin, ja hankalasti sisäänpäästävästä maailmastaan huolimatta pitää se pakan kasassa aina pelin kolmanteen aktiin asti. Tämän jälkeen homma alkaa luhistua kasaan, ja kun lopputaistelu ja sitä seuraava kliimaksi koittaa, ei missään ole enää sitäkään järkeä mitä peli oli onnistunut muutoin kasaan raapimaan. Lopputekstien aikana ainoa ajatukseni oli "mitä tässä oikein tapahtui". Oletan että XIII-2 ja XIII-3 ovat olemassa puhtaasti selittääkseen tätä sekamelskaa.

Mitä tulee pelihahmoihin, niin kyseessä on joukko yksiä sarjan vähiten kiinnostavia ja turhimpia surkimuksia. Päähenkilö Lightningia monet hehkuttavat "badass"- naisprotagonistiksi, mutta itse näin hahmon pääosin tyhjänpäiväisesti rähjäävänä, nokkavana ja töykeänä, mahdollisimman epäpidettävänä kaikin puolin...kunnes peli päätti yllättäen että hahmo ei voi olla koko peliä tikku perseessään, ja muutti tämän käytöstä yhden välikuvan aikana. Hopen ja Snow'n välille pinotaan pelin alussa tiettyä jännitettä, jolle ei lähtökohtaisestikaan ole mitään perusteita, ja joka sekin purkautuu naurettavan nopeasti, johtamatta yhtään mihinkään. Vanillen animetyttöpirteys puolestaan riittää antamaan täysin perusterveellekin ihmiselle diabeteksen, Fangin puolestaan ollessa juonellisesti yksi kävelevä ristiriita, joskin suuren osan pelistä yksi pidettävämmistä hahmoista. Joukkion paras hahmo on ehdottomasti alkujaan koomiseksi kevennyshahmoksi tarkoitettu Sazh, jonka takaa löytyy kuitenkin hyvin rakennetun, selkein motiivein varustetun hahmon rahkeet, ja jonka tilannetta osaa kaikista parhaiten sympatisoida. Antagonistipuolella asiat ovat hieman paremmin, ja pelin pääpahis oli omalla tavallaan hyvinkin kliseisen viihdyttävä, joskin tämän motiivit ovat isoilta osin pääsyyllisinä luomassa tuota loppuhuipennuksen aikaansaamaa hämmennystä.

Pelin taistelumekaniikka, kuten jo mainittu, pelaa hyvin pitkälti itse itseään. Hahmoilla toki on vanhaan tyyliin omat skillinsä, erilaiset hyökkäykset, loitsut, buffit ja debuffit, mutta koska pelin taistelut ovat hyvin nopeatempoisia, ei skillivalikoiden selaaminen yksinkertaisesti ole kannattava vaihtoehto. Tämän vuoksi peli tarjoaa toisenkin (itse asiassa taisteluvalikossa ensisijaisen) mahdollisuuden, auto-battlen, joka kasaa sinulle joukon optimaalisia toimintoja jotka hahmo suorittaa oman ATB-mittarinsa täyttyessä. Miksi käyttää aikaa ja vaivaa kasataksesi oman hyökkäyskombosi, kun peli tekee sen puolestasi? Taistelutilanteessahan ei tällä kertaa tunneta sellaista asiaa kuin "vuoro", ja salamannopeasti toimivat viholliset voivat täysin vapaasti mätkiä hahmoistasi paskat pihalle kun näperrät valikoiden kanssa, joten auto-battle on ehdottomasti se tarkoitettu tapa taistella. Taisteluiden aikana kontrolloit vain partyn johtajaksi määrättyä hahmoa, muiden toimiessa tekoälyn turvin. Ainoa oikea input mitä peli sinulta taisteluissa vaatii tulee vaihtaessasi hahmojesi hahmoluokkia ennalta määrittelemäsi listan mukaan aina tarpeen vaatiessa, muutoin kaikki tapahtuu hyvin omatoimisesti. Tällainen pelaajan roolin minimointi tuntuu hyvin turhauttavalta, varsinkin kun tiedostaa että se kaikki on tehty täysin sen vuoksi, että pelin taistelut olisivat mahdollisimman nopeatempoista silmäkarkkia.

Musiikki on yksi tämän pelin positiivisempia puolia. Muihin sarjan peleihin verrattuna soundtrack on suhteellisen unohdettava, mutta sieltäkin löytyy kyllä omat helmensä. Fighting Fate ansaitsee ihan erillisen maininnan pelin parhaana biisinä, ja aivan helvetin kovana bossithemenä.

Kaikkiaan peli on kuvankaunis ja kuulostaa hyvälle, mutta siinäpä oikeastaan kaikki positiivinen mitä siitä voi sanoa. Pelin ympärille kehitetty maailma vaikutti mielenkiintoiselle, mutta olisi tarvinnut huomattavasti paremman tavan kertoa tarinansa ilman että kaikki täytyisi opiskella erikseen jatkuvasti päivittyvästä datalogista. Samoin itse juoni olisi vaatinut ainakin muutaman ylimääräisen stormaussession, jotta epäkohdat olisi saatu hiottua pois. Tällaisenaan se on vain kasa "siistejä kohtauksia" sidottuna yhteen ontuvin aasinsilloin. Taistelusysteemi oli tällaisenaan kuolleena syntynyt idea, ja pistää lähinnä vihaksi, kun ajattelee kuinka paljon paremmin homma olisi toiminut jos SE ei olisi pakkomielteisesti kehittämässä pyörää uudelleen ja luomassa tällaisia toiminnan ja vuoropohjaisuuden hybridejä. Lopputuloksena tämä on huonoin pääsarjan Final Fantasy ilman epäilyksen häivää.



Castlevania: Lords of Shadow 2 (PS3)
Lords of Shadow-spinoffsarjan päättävä osa. Ensimmäisestä LoS-pelistä päädyin itse asiassa pitämään melkoisesti, ja Mirror of Fatekin oli muistini mukaan ihan mukiinmenevä suoritus. Ikävä kyllä tämä viimeinen rutistus ei vakuuttanut.

Heti alkuun täytyy sanoa että keskeisimmät pelimekaniikat ovat kunnossa. Taistelu on juuri niin sulavaa kuin ensimmäisessäkin pelissä, hahmoa on hauska liikuttaa, ja kaikelle pyhälle ja epäpyhälle kiitos asetuksista löytyy jopa vaihtoehto kääntää quick time eventit pois päältä. Kyseessä on aikansa elänyt mekaniikka joka joutaa jo eläkkeelle, ja Lords of Shadow 2 tiedostaa tämän. Tietty tämä aiheutti myös sen, että kohtaukset joissa QTE olisi tarkoitus olla paistavat läpi kuin 80-luvun 3D-efektit. Taisteluissakin jokunen vihollinen käyttää hyökkäyksiä jotka johtavat QTE:hen, ja nämäkin kamppailut peli katsoo automaattisesti pelaajan hyväksi, kun ominaisuus on käännetty valikosta pois. Ei sikäli mikään nillityksen aihe, pelkkä huomio siitä kuinka peli saattaa helpottua entisestään jos päättää heittää QTE:lla vesilintua.
Hack n' Slash-taistelun rinnalle peliin on kylvetty joitakin stealth-kohtauksia, mutta näiden suhteen olen vähän kahden vaiheilla että ovatko ne hyvä juttu vai eivät. Kieltämättä on ihan siistiä ottaa rotan olomuoto ja kipitellä pienissä putkistoissa etsimässä tietä eteenpäin, mutta vihollisilta piilottelu ja näiden ympärillä hiiviskely ei taas käy järkeen tarinallisesti, eikä rikasta pelikokemusta ollenkaan. On mielestäni todella typerää että päähahmosta maalataan maailman ainoaa toivoa, ja tämän tarkoituksena on piestä ylimaallisen voikakkaita demoneja, mutta vastapuolen rivisotilaat ovat ylitsepääsemätön vastus ihan pelin loppuun asti, eikä näitä vastaan voi edes taistella kuolematta liki välittömästi. Peli ei myöskään tarjoa mitään erityisen sulavia hiippailumekaniikkoja, joten näistä kohdista tulee väistämättäkin hyvin out-of-place-tunne.

Tarinan lähtökohdat tässä pelissä ovat suhteellisen yksinkertaiset. Saatana on tekemässä paluutaan maan päälle, ja pelaajan tulisi Draculaa ohjastaen etsiä Castlevania Cityyn piilottuneet Saatanan akolyytit, tappaa nämä ja estää ikivanhan vihtahousun paluu. Itseäni ainakin masentaa, että juuri tämä on se polku jolla Lords of Shadow'ta päätettiin jatkaa. Ekan pelin loppu tarjosi mielestäni erinomaiset lähtökohdat Draculan ja Belmontien vuosisatoja kestävään taisteluun, Mirror of Faten heittäessä vielä oman osansa vettä tähän myllyyn, mutta LoS2 päättää hylätä näistä kaiken, tunkien Belmontit liki täydellisesti pois kuvioista ja keskittyen luomaan Draculasta sankarihahmoa joka tämän ei millään muotoa kuuluisi olla.
Juoni etenee melko verkkaista tahtia, välillä kikkaillen Draculan linnassa, välillä taas Castlevania Cityn kaduilla. Pelissä ei ole montaakaan juonikohtaa joka erottuisi erityisesti edukseen, saaden pelin tuntumaan hieman tusinatavaralta, sellaiselta jonka kaikki elementit on nähty jo moneen kertaan. Ja juuri sitä tämä peli minulle oli. Tusinakokemus. Sen parissa viihtyi kohtuullisesti sen keston ajan, mutta ei se kamalasti kannustanut tekemään juuri mitään mikä veisi sinut pois pelin määrittelemältä pääpolulta.

[NightFan]

Oletan että XIII-2 ja XIII-3 ovat olemassa puhtaasti selittääkseen tätä sekamelskaa.

Voi jos sun oletus olisi edes osunut oikeaan...

[Joni Ahonen]

007: Nightfire (GC)

Meni jo väkisin pelaamiseksi lopussa ja oli pakko easyllä viimeiset kaksi kenttää pelata, kun ei huvittanut niitä jauhaa kymmeniä kertoja. Nightfire on kuin tekemättä jäänyt yksi mitäänsanomaton Brosnanin Bond -leffa, joka olisi voitu tehdä vuonna 2002. Siinä on kaikki kliseet esitetty sataan kertaan, jopa unohdettavaa alkutunnaria myöten.

Suurin ongelma Nightfiressä jo heti alusta saakka on tunnottomuus. Jo Bondin asekäsi tönköttää suorana kuin kanki eikä liikkumisessa ole sitä heijausta, jonka jo Doom tajusi tehdä. Räiskintä on täysin tympeää tuhnuttelua tehottomilla aseilla eivätkä viholliset osumia noteeraa. Tämä korostuu kun on juuri pelannut GoldenEyen, jossa jo peruspistoolissa on potkua niin, että voi jopa tuntea ohjaimen värähtelyn vaikkei Rumble Pakia omistaisikaan. Nightfiressä on ainoastaan kaksi kenttää puolenvälin paikkeilla, jolloin päästään käsiksi tarkkuuskivääriin ja haulikkoon, silloin räiskinnästä saatu palaute on suorempaa ja siksi viihdyttävämpää. Miksi jotkin pelit viihdyttävät ihmisiä enemmän kuin toiset on palaute, mitä pelaaja toimillaan saa. Nightfire ei anna palautetta tarpeeksi mistään. Tietokoneidenkaan näyttöjä ei voi ampua rikki eivätkä viholliset vuoda verta yms.

Nightfire parhaimmillaan saavuttaa ihan hyvin elokuvamaisen Bond -fiiliksen, mutta vain parissa kohtaa. Peli huononee jyrkästi kun hauskalta vaikuttanut sukellusveneen virkaa toimittava autoilukohtaus meressä onkin puuduttavaa yhdestä virheestä kentän alkuun sakottavaa kidutusta, jossa ei ole checkpointeja. Niitä peli jakelee välillä oudosti ja tallennus olisi saanut onnistua tehtävien välissäkin. Autoilukohtaukset ovat alkuun näyttäviä, mutta lopussa peli luottaa niihin ja yhteen lentelykohtaukseen liikaa, jossa vain etenet raiteilla tulitusnappi pohjassa. Jopa N64:n GoldenEyen tankkiajelussa sai vapaasti mennä Moskovan kaduilla.

Vähän kehnompi kuin odotin. Varmasti monelle silloin pelanneille tämä on nostalginen klassikko, mutta ei peli edes vuonna 2002 nauttinut suurta arvostelumenestystä.

70

Hyvää:

- Saavuttaa Bond -leffa tunnelmaa välillä oivallisesti
- Ne pari kenttää, jossa räiskinnässä on munaa, toimivat
- Autoilukohtaukset ihan näyttäviä ja alkuun viihdyttäviä

Huonoa:

- Tunnottomuus kaikessa
- Viholliset eivät reagoi osumiin ja aseet ovat tehottomia tuhnuja
- Peli alkaa puolenvälin paikkeilla keskittymään liikaa muuhun kuin räiskintään
- Ei uskalla tehdä juonen suhteen mitään omaperäistä

[Gigante]

Turok 2 tuli tuossa viimeksi naputettua loppuunsa. Harmi vaan, että meikän piti turvautua huijauskoodiin, kun vihoviimeiseen loppupääkkärin avaimeen EI PÄÄSSYT BUGIN TAKIA KÄSIKSI.
Kirkkaasti parempi porttaus N64:n vastaavaan, kiitos mahdollisuuden tallentaa peliä koska vain ja yleisesti parannettujen ohjausten osalta, vaikka N64:n asevalikko oli kyllä rutosti nopeampi ja tästä portistä uuppui myös moninpeli.

Kohtuuhyvä ja verinen räiskintä Doomin ja vastaavien hengessä, mitä nyt lineaarisempien FPS:ien pelaajille tämä on huomattavasti työläämpi tapaus. Yksi hyvä nyrkkisääntö tämän pelin kanssa on, että tutki aina karttaa, äläkä ikinä kulje teleportista ennen kuin olet tutkinut alueen kaikki käytävät ja paikat. Saatatte säästää hermoja esim. Lair of the vitun blind ones-kentässä.

Yksi asia mikä pelissä pisti pännimään on tuo ammusten aivan naurettavan vähäinen määrä. Ammuskatto kattaa ehkä kourallisen vihollisia kerralla ja sitten on pakko vaihtaa asetta kunnes vastaan tulee joskus lisää kuteja. En kyllä koe rangaistavaksi teoksi ottaa loputtomat kudit koodeilla käyttöön ainakaan tämän pelin osalta.


Seuraavaksi voisi ryhtyä venäjään maahanmuuttajaksi Metro 2033:n parissa.

[Gigante]

Metro 2033 Redux tuli sitten paukuteltua läpi enkkuteksteillä ja venäjädubilla (koska perkele, kun venäjällä ollaan, niin silloin puhutaan paikalliseen sävyyn)

Ei sinänsä pelottava, mutta pelattava ja tunnelmallinen kuitenkin. Lineaarinen kyllä, mutta matkaan mahtuu kyllä pientä vaihtelua ja hiiviskelyt ovat ensimmäkseen vapaaehtoisia (paitsi ehkä siellä kirjastossa), eikä peli suinkaan ole yhtenään pelkkää kalashnikovilla paukuttelua.
Kontrollit ovat aloittevalla pelaajalle hivenen monimutkaiset, mutta niihin lopulta tottuu aikanaan.
Mikäli jostain olisi nipotettavaa, niin venäjän dubin lievä geneerisyys (likimain kaikki puhuvat samalla äänensävyllä.) Olisi ollut mielestäni sopivaa, että natsisaksan fasistiarmeija puhuisi saksaa ja muut venäjää, mutta kaikkea ei näköjään voi saada.

Pitääpä tässä joku kerta katsoa, jos oppisi pelin sikäli ulkoa, että voisi kokeilla vaihtaa pelin tekstikielenkin kyrillisiin kirjaimiin. Jospa sitä saisi motivaatiota oppia/ymmärtää venäjää hyvissä ajoin ennen kuin miehittävät suomen joskus tulevaisuudessa

[Gigante]

Metro Last Light Redux (Switch)

Huonon lopetuksenhan tuossa sain, mikä nyt ei ole kovin yllättävää. Hiipimissessiot muuttuvat suurin osa räiskinnäksi kun pelin logiikalla huti huitaistun puukoniskun kuulee kaikki.

Mikäli nyt jotain hyvää sanottavaa löytyy näin alkuun, niin Metro-sarja saa jopa Project Zero-pelit tuntumaan pelottavilta. Näin edelliseen peliin verrattuna, muutoksia ei ollut lainkaan ja osan ajasta tuntui aina olevan joku hahmo hoputtamassa pelaajaa eteenpäin. Putkijuoksua lyhyessä talutusnuorassa, kuten joku netissä kommentoi.
Post apokalyptistä maailmaa, jossa painoa pitäisi olla tutkimisessa, ei pitäisi rajoittaa putkijuoksun muottiin. Tämän takia en kiinnittänyt paljoa paskaa potentiaalisesti hienoihin maisemiin ja miljööseen, kun tutkittavaa harvoin löytyy ja ulkomaailmassa on pakko liikkua suurella hopulla kun kaasumaskin filtterit eivät kestä kerrallaan kuin pari hassua minuuttia. Muutenkin tästä pelistä tuntuu uuppuvan ns. "henki" "fiilis" ja "sisukkuus".

[Joni Ahonen]

Metro Last Light Redux (Switch) Muutenkin tästä pelistä tuntuu uuppuvan ns. "henki" "fiilis" ja "sisukkuus".

Meillä on sama pelimaku monilta osin. Olen pelannut vain ensimmäisen osan ja en oikein pitänyt sitä niin ihmeellisenä kuin valtaosa kriitikoista ja pelaajista. Pelissä on mielenkiintoinen maailma, mutta vain todella putkimainen jopa ulkomaisemissa asti ja eteneminen tosiaan vain kauheaa hönkimistä eteenpäin. Oikein mitään mieleenpainuvaa ei ensimmäisestä osasta jäänyt. Olen jo melkeinpä unohtanut omistaneeni koko pelin.


Super Mario Galaxy 2

Sain kaikki ensipelin 120 tähteä kerättyä, joka ei edes tuntunut niin isolta urakalta. Kyllä tässä pelissä näkee Nintendon vahvuuden aina vaan keksiä jotain uutta, vaikka periaatteessa homma on onkin hyvin simppeliä. Pidin tosi paljon siitä miten kompakteja galaxit nimistään huolimatta ovat. Tuntuu että pelistä olisi kaikki turha pätkitty pieteetillä pois joka testauskerta. Mario 64:n laajat pikkumaailmat silti kyllä viehättävät enemmän ja pelissä jopa päästään yhteen sellaiseen seikkailemaan, joka muistuttaa kuinka rakastettavia ne ovatkaan. Galaxin konsepti toimii silti tosi hyvin ja muistelisin että alueet ovat jopa ekaa Galaxia tiiviimpiä kokemuksia.

Upea grafiikka on edelleen hienoa ihan vaan 480p -resollakin, musiikeissa on suuren entisajan Disney -animaatioelokuvien mahtipontisuutta ja kaikki on kuorrutettu Nintendon omalla magialla. Muistan nauttineeni ekasta Galaxy -pelistä paljon, mutta en muistaakseni innostunut sen kaikkia tähtiä keräilemään. Tässä läpipeluun jälkeen avautuu mahdollisuus kerätä yli 120 vihreää tähteä, josta olen myös innostunut. Se on aika paljon se.

Niin täydellisyyttä hipova kuin Super Mario Galaxy 2 onkin, juuri siksi ne pienet ärsyttävyydet sieltä täältä nousevat pintaan hanakasti. Liikkeentunnistuksen ympärille omistettu pyörähdyshyppy on joissakin bossitaisteluissa epämääräisen tarkka, vaikka sihtiä ei onneksi tarvitsekaan, on sen varaan rakennettu viimeinen kenttä liikkuvine seinineen raivostuttava, kun Mote tunnistaa vahinkoheilautuksetkin liian usein silloin kun ei saisi. Viimeisen kentän harmistus on vielä tuplasuuri, kun toinen tähti vaatii tismalleen saman radan läpäisemistä vielä vaikeampana. Olisin odottanut tässä kohtaa Nintendolta yllätysaluetta samasta kentästä, kuten pelissä on monien muiden kenttien suhteen tehty. Myös lentelyosuudet ohjainta osoittelemalla olisin leikannut pois, vaikka toimivat ihan hyvin muuten.

Hyvää:

- Mielikuvituksen juhlaa parhaimmillaan, jonka Nintendo taitaa
- Upea, värikäs ja kirkas grafiikka näyttää edelleen 480p -tarkkuudella hyvältä
- Ohjaus toimii napakasti
- Musiikki ja äänimaailma
- Kentät ovat tismalleen täydellisen kokoisia.
- Peli-intoa riittää kerämään kaikki. Tähän Sunshine ei kyennyt mitenkään.

Huonoa:

- Pyörähdysliikkeen tapahtuminen ohjainta heilauttamalla aiheuttaa etenkin lopussa ärräpäitä
- Lentelyosuudet aavistuksen irrallisia

-+ Ja vaikka Galaxyn kentät ja tyyli ovat toimivia omissa peleissään, en kaipaisi kolmatta osaa. Mario 64:n laajat sandboxit toimivat aina parhaiten, josta yksi klassikkokenttä muistuttaa hyvin.

93

[Joni Ahonen]

^
Jatkan samasta Mariosta.

Pelasin ihan hulluna kerätäkseni kaikki bonuksena olevat vihreät tähdet ja pelissä sitten avautuikin vihoviimeinen kenttä, jonka päätin jättää kesken. 241 tähteä riitti mulle. Olin jo repinyt päästäni hiuksia lopun haasteiden kanssa, kunnes viimeisen kentän kohdalla päätin, että omat taidot ja jaksaminen loppuvat kesken. Pitkän kentän läpäisy ottamatta vastaan yhtäkään osumaa ilman checkpointteja ruuvaa vaikeustason niin tiukkaan kierteeseen, että menisi vain koko päivä sitä yrittäessä saavuttamatta todennäköisesti mitään.

Hyvin Mariossa haastetta on piisannut, mutta myös Flipsville Galaxyn kolmas vihreä tähti on sellaista helvettiä, että vaati ainakin meikäpojalta 100 yritystä. Se ei ole vaikea, mutta niin pirullisesti sijoitettu. Aaagh!!

https://www.youtube.com/watch?v=NMuy9J3dVKY&t=57s

Harvoja pelejä kun jaksan yrittää kaikki kerätä. Ei Nintendon pelit helppoja ole, lopulta osataan kyllä Dark Soulsit tehdä. Jossain kohdin vain vaikeustaso ei enää huvita.

[Joni Ahonen]

^
241 tähteä riitti mulle.

Eipäs riittänytkään.


Kyllä se oli pakko läpäistä.

Kaikki varmaan tietää sen tunteen, kun ei halua luovuttaa ja jää mieltä kaivelemaan jättää peli kesken. Minun oli pakko pelata tämä läpi. Nyt se sitten tehty. Voin ostaa Switchin palkkioksi, kuukauden päästä julkaistaan Deadly Premonition 2!

[Gigante]

Shantae and The Seven Sirens (Switch) tuli eilen nakutettua loppuun 100% (ostin kaikki loitsut ja etsin sydänkalmarit sekä kultakimpaleet).
Tuttua sekoilua, fanservicellä höystettynä. Mitä nyt tällä kertaa palaillaan sarjalle tutumpaan metroidvania-meininkiin.
Hemmetti vaan, kun viimeisten kultakimpaleiden etsimisessä meni ihan saakelin kauan, kun ei niitä tuolla ennustajankyvyllä olisi mitenkään tajunnut yrittää paikantaa. Älkääkä edes mainitko sitä Tree Townin tanssipeliä, jonka mestaritason suorittaminen vaatii tautisen tarkkaa ajoitusta.


Muutoin kiva peli, mutta tuntuu paikoitellen että joissain kohdin ollaan menty ns. helpommilla ratkaisuilla. Ymmärrän kyllä, että edellispelin transformaatiotanssien kanssa kikkailu oli toisinaan melko uuvuttavaa, muttei niitä olisi sentään kokonaan pois jättää tarvinnut...varsinkaan ilman kunnon selitystä. Itse seitsemän seireeniä jäivät mielestäni turhan vähälle käytölle ja pohjustukselle, (varsinkin kun he ovat ihan pelin nimessä) verrattuna Pirates Cursen päävastustajaan.

On myös pakko vähän nipottaa pelin väliklippien tekstityksistä: Ekaa kertaa olen ihan varta vasten ottanut tekstit pelistä pois päältä, kun havaitsi välittömästi että tekstien ajoitus on kirjoitettu päin persettä. Helvetin hienoa katsoa kohtauksia, kun tekstit viilettävät läpi ruudun ennen kuin hahmot ovat niitä edes ehtineet lausuakaan. You had one *ucking job to do!
Luojan kiitos, tämä on niitä pelejä joissa välianimaatioissa ei paljoa puhetta käytettä, eikä dialogia hukuteta taustamölyn sekaan.


Vähän Silencen Pasilavertausta lainaten. "Ei huonompi, vaan heikompi", verrattuna pariin edelliseen peliin.

[Salem]

Phantom Doctrine (Switch)
Tällainen peli löytyi pari kuukautta takaperin Switchin storesta vajaan kahden euron alehintaan. Kyseessä on vuoropohjainen strategiapeli, joka tuntuu hyvinkin kotoisalta tuoreempia XCOM-pelejä pelanneille. Tämä peli tosin pysyttelee aihepiiriltään maanläheisempänä, ja kyseessä onkin aganttinaksuttelu, joka sijoittuu kylmän sodan aikaan. Toisin kuin XCOMit, joissa tarkoituksena on tappaa kaikki mikä liikkuu jokaisella kenttätehtävällä, tässä pelissä hiiviskely ja passiivinen taktikointi on kaiken avain. Peli antaa kyllä mahdollisuuden mennä tehtävään aseet laulaen, mutta kannustaa selvästi hiippailun puolelle. Parhaassa tapauksessa valtaosan tehtävistä voi hoitaa ilman että kukaan huomaa mitään. Kenttätehtävien ulkopuolella sitten manageroidaan omia agentteja, huolehditaan rahavirrasta ja tutkitaan salaviestejä agenttien löytämistä dokumenteista, samalla kun vihollisagentit suorittavat omia tehtäviään maailmalla yrittäen löytää päämajasi tai saattaa kenttäagenttisi väijytykseen. Omien agenttien joukossa saattaa myös olla takinkääntäjiä, ja välillä peli tarjoilee valintapohjaisia tilanteita joissa voit joko voittaa agenttisi luottamuksen puolellesi, tai pahimmassa tapauksessa ajaa tämän vihollisen riveihin.

XCOMia pelanneena tämä peli oli kyllä suuresti mieleeni, mutta en voi sanoa etteikö siinä olisi ollut puutteita. Peli uskoo suuresti siihen että pelaaja löytää itse monet sen mekaniikoista, eikä vaivaudu paljoa selittelemään. Omalla tavallaan ihan kiva ettei ole jatkuvaa kädestäpitämistä, mutta sitten taas varsinkin päämajaympäristössä toimiessa päällekkäisiä tapahtumia on alussa hankala manageroida, kun peli heittää miltei heti altaan syvään päähän. Pelin taistelumekaniikat ovat XCOMiin verrattuna myös tarpeettoman omituiset. Hahmoilla on edelleen puoli- ja kokosuojat, mutta suojista huolimatta jokainen laukaus tekee jonkinlaista vahinkoa. Joko agentti ottaa vahinkoa, tai sitten kuluttaa awareness-mittariaan, joka antaa heille mahdollisuuden väistää laukauksen, mutta samalla vaikuttaa heidän omaan tarkkuuteensa ja toimintaansa muutoinkin. Suojat eivät siis sikäli määrää sitä kuinka tarkkaan vihollinen ampuu, vaan sen kuinka pahaa jälkeä heidän osumansa aiheuttaa. Henkilökohtaisesti suosin XCOMin puolisokeita sotilaita, ennen kuin tätä awareness-systeemiä, ja tulitaisteluita vältin aina kun se oli mahdollista.
Viimeinen huomautus pelin tarinasta, jossa ei sikäli ollut mitään vikaa, mutta se jäi hyvin pahasti kaiken muun jalkoihin. Jatkuvasti oli sellainen olo että tarina kulki siellä jossain taustalla ihan omia aikojaan, samalla kun itse keskittyi vain perseilemään valinnaisten tehtävien kanssa.

Hintaisekseen peliksi Phantom Doctrine tarjosi oikein kiitettävästi sisältöä. Pelikampanjalla oli arviolta kestoa reipas 40 tuntia kaikkine sivuoperaatioineen, ja kampanjoita on yhteensä kolme, joista yksi avautuu ensimmäisen läpäisykerran jälkeen. Itse läpäisin pelin CIA-agenteilla, ja jäljelle jäi KGP-, sekä tuon läpäisystä avautuneen ryhmittymän kampanjat. Sitä en tiedä kuinka paljon samaa näissä kampanjoissa on keskenään, mutta jos kaikki noista tarjoavat tuon 40 tunnin mittaisen pelirupeaman, niin rahalle tuli omalla kohdallani oikein hyvin vastinetta.

[Gigante]

TES III: Morrowind (PC) päätarina vihdoinkin läpäistynä, kunhan ensin kävin kaiken politiikkapelleilyn sun muun juoksentelun. Valehtelisin jos väittäisin etteikö nostalgiasta huolimatta pelimoottorista vikoja löytyisi (tuttuun Bethesda-laatuun, pelillä on taipumus kaatuilla ERITTÄIN herkkään.): Koko väsymysmittari on melko turha ja kehnosti toteutettu, aseilla osuminen vähän kaksiteräinen juttu ja iso läjä monia muitakin pikkuvikoja. Silti pidän tästä seikkailusta ja sen suomasta vapaudesta ynnä eriskummallisemmasta fantasiamaailmasta, vioista huolimatta.
Ymmärrän kyllä miksi myöhemmät pelit lisäsivät pikamatkustamisen ja tehtäväkohtaisen kompassin, mutta itse koin aina omanlaisen löytämisen riemun kun jokin tietty hautaholvin yms. kammion löytäminen on pelaajan omien hoksottimien varassa (tehtävänantaja antaa korkeintaan ilmansuunnan mistä paikka X löytyy, tai parhaimmassa tapauksessa ehkä merkitsee alueen karttaan ja thäts it.).

Bloodmoonin ja Tribunal-lisärien pariin pitää siirtyä sitten seuraavaksi. Solsteinin saaren villikarjujen ja muitten verenhimoisten eläinten jälkeen, tuli suorastaan ikävä Vvardenfellin ainaisia Cliff racereitä.

[Joni Ahonen]

The Legend of Zelda: Link's Awakening (Switch-versio)

Muistan pelanneeni viimeksi tämän Zeldan DX-version Lapinjärjen sivarikeskuksessa vuonna 2009 kesäkuussa. Omistan myös pelin Japani-version, joka on sensuroimaton. Koholintin saarelle pitkän tauon jälkeen palaaminen uusitusta, kenties aavistuksen muovimaisen miniatyyrisestä ulkoasusta huolimatta, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Seikkailu on hämmentävän yks yhteen alkuperäisen pelin kanssa. Kuilujen reunoilla Link edelleen tuntuu kuin magneetin tavoin niihin vajoavan, viholliset reagoivat osumiin tutulla tavalla, kauppiaalta voi ryöstää tavaraa ja hämärästi muistan taas jumittaneeni tismalleen samoissa paikoissa kuten edellisilläkin pelikerroilla.

Vaikka maailma on nykypeleihin verrattuna tiivis, on silti hämmentävää ajatella, että miten näin suuri seikkailu mahtui taskuun vuonna 1993. En muistanut että jopa jokaisessa luolastossa soi omat melodiansa. Etenkin Face Shrinen kappaletta oli vaikea kuunnella itkemättä, jotenkin oma mieleni sijoitti sen yhteen surulliseen tapahtumaan elämässäni ja siksi kosketti.

https://www.youtube.com/watch?v=dRa9SNyHBJk

Teknisesti voisi kuvitella Zeldan pyörivän hyvin, mutta ruudunpäivitys notkahtaa aika ajoin, joka alkuun pistää silmään. Se on outoa, sillä grafiikka on hyvin simppeliä ja animaatiota vähän. Asiaan ei kuitenkaan lopulta kiinnitä huomiota kuten myöskään reunojen sumennus-efektiin.

Tuttu Zelda tämä ja peli paranee loppua kohden, kun hapokkaassa juonessa bossit alkavat jopa kyseenalaistamaan Linkin päämäärää, jollaista en muista Zeldoissa koskaan olleen. Kiinnostava pieni juttu, jossa musiikki ja tekstit luovat sopivasti oikeaa tunnelmaa, joka toimi jo vuonna 1993. Suosittelen hyvin ekaksi peliksi Switchille.

90

[Joni Ahonen]

Deadly Premonition 2

Loppui erikoisesti nopeammin kuin odotin ja samalla hitaammin kuin yksikään peli, mitä muistan pelanneeni. Ei parantunut loppua kohden. Ensinäkin pelin juoni, johon on yritetty liittää jotakin kiinnostavaa asettamalla tulevaisuudessa York epällyksi, on vain halpa keino pitää pelaajan mielenkiintoa yllä. Uusi murhamysteeri jää todella pliisuksi, jossa unohdin koko ajan sen murhatun tytön nimen. York käy hahmoja ja tapahtumia lävitse episodien välissä, aivan kuten ekassa osassa, mutta nyt se ei toimi, kun mikään ei ole kiinnostavaa. Ei mikään.

Ensimmäisessä DP:ssa kaikki hahmot, tapahtumat ja draama toimivat erinomaisesti, vaikka kokonaisuus olikin sillisalaattia. Paras veto olivat ne sheriffit, jotka muodostivat päähenkilön ympärille oman mielenkiintoisen joukkueen ja jokaisesta hahmosta alkoi paljastumaan oikeasti kiinnostavia juttuja. Ekassa DP:ssa oli jopa koskettavaa, kun York alkaa huolestumaan Emilyn puolesta ja näiden välinen suhde lämpenee sopivan suloisesti tarinan edetessä. Mitä meillä on jatko-osassa? Vain suurimmaksi osaksi pelkkä York yksikseen ja välillä hänen kintereillään pälpättävä ja kaikki tietävä pikkutyttö, jonka olemassaolon unohdin aina, kun piti turpansa kiinni. Jatko-osassa on hahmoja puolet vähemmän eikä kenenkään tarinat ja kohtalot kiinnosta laisinkaan. Peli vain toistaa ne mielenkiintoiset juonelliset elementit Yorkin ja Zachin suhteen uudestaan, jotka olemme nähneet paremmin tehtynä edellisessä osassa. Hahmoihin ei tutustuta kunnolla, vaikka heitä onkin vähemmän. Edellisessä osassa jopa ne sivuhahmot, jotka eivät pääjuoneen juurikaan liittyneet, olivat kiinnostavia tapauksia haudankaivajaa myöten.

Pelattavuuden suhteen ei ole paljon kehumista. Tehtävät ovat suunniteltu surkeasti ja pelissä on aivan turha viikonpäivien vaihtelu, joka ainakin yhdessä tehtävässä pakottaa sinut kelaamaan aikaa tietylle päivälle edetäksesi pelissä. Moni tehtävistä noudattaa tuskastuttavasti samaa kaavaa, jossa haetaan esineitä paikoista, joihin ei aina anneta edes vinkkejä tai seurataan koiraa ympäri kaupunkia. Ekassa pelissä oli myös dalmatilaisen seuraamista, mutta osuus oli paljon lyhyempi. Kaupunki näyttää alkuun kivalta, mutta se paljastuu pian suureksi ja tylsäksi kulissiksi, jota ei ole mielenkiintoista tutkia. Peli on huomattavasti ensimmäistä osaa rajoittuneempi jopa. York ei voi ajaa autoa, aseita on tasan yksi pyssy, talojen ikkunoista ei voi kurkkia sisään ja bossit toistavat itseään. Pelin taisteluosuudet ovat pelkkää samaa toistoa ja huokailin puudutuksesta kun copy-paste -osuuksia joutui sahaamaan liian kauan. Viholliset ovat huonolla tavalla outoja ja niitä on tasan kolmea eri mallia. Onneksi taistelut ovat helppoja ja bossit super helppoja, mutta on huono merkki, jos huokaisee helpotuksesta ettei tarvitse enempää kärsiä. Ekassa pelissä oli sentään taisteluissa aseiden ansiosta vaihtelua.

Grafiikka on selkeää ja kirkasta, mutta tekstuurit välillä PS2-tasoa ja suurena harmina muuten ihan persoonallisen näköisistä hahmoista huonoiten on tehty toinen päähenkilö, agentti Aaliyah, joka näyttää liikaa ilmeettömältä pelihahmolta. Harvoin valittaisin näistä asioista, mutta tässä kun häntä nähdään todella paljon, olisi animaatioonkin pitänyt panostaa enemmän. Frame rate muuttuu usein kaupungissa liikkuessa diaesitykseksi, johon julkaistu patch ei paljoa asiaa auttanut. Peliä voi pelata kyllä ongelmitta, mutta tasaisenpi ruudunpäivitys olisi aina parempi.

Kyllä, Deadly Premonition 2 on huono peli ja jatko-osa, joka ei anna mitään. Siinä on jopa loppuvastustaja huonolla tavalla koominen ja sellainen antikliimaksi, että vain hekottelin turtuneena sille. York on onneksi oma viihdyttävä itsensä ja juonessa on välillä yritystä. Mutta kaikki uudet jutut tökkivät. Jopa kaikki uudet musiikit ovat aivan mitäänsanomatonta pimputusta. Ensimmäinen DP oli rakkaudella tehty ja siinä oli tosissaan myös panostettu asioihin monista tönkköyksistään huolimatta. Jatko-osa on vain tylsä ja laiskasti tehty, jossa paistaa tekijöiden fiilis sen suhteen ettei heidän ole tarvinnut panostaa, kun ekakin osa kelpasi karkeudestaan huolimatta. Samaa vaan vielä kökömmin, kyllä ne tykkää -mentaliteetti paistaa valitettavasti läpi.

Tulipa pelattua.

Hyvää:

- York ja Yorkin jutut viihdyttävät
- Juonessa välillä yritystä

Huonoa:

- Tylsä ja puuduttava
- Tylsä ja mielenkiinnoton kaupunki tutkittavana
- Tylsät hahmot ja juoni
- Tekninen toteutus tökkii
- Monilta osin rajoittuneempi kuin ensimmäinen osa 10 vuotta sitten
- Taisteluosuudet puuduttavan pitkiä
- Rytmityksestä ei tällä kertaa etenkään loppupuolella tekijöillä ollut hajuakaan
- Surkeat musiikit
- Paljon turhaa pelaajan kiusaamista
- Yksinkertaisesti turha jatko-osa, josta puuttuu sydän


54

[PT2]

Teen pikakatsauksen mitä oonkin nyt tässä pelannu viimeisen parin kuukauden aikana:

Assassin's Creed Odyssey:
Erittäin hyvä peli, erittäin huono AC-peli. Ärsyttäviä puolia pelissä varsinkin jatkuvasti tulevat palkkasotilaat sekä skaalautuvat vihollislevelit. Mitä järkeä on leveleissä, jos viholliset skaalautuvat samaa tahtia? Alkukylän vuohikin on loppuvaiheilla levelilä 60 jos pelaajakin on Täysin typerä ominaisuus. Jatko-osaa, Valhallaa, en hirveästi odota kun se on pelillisesti kuitenkin ihan tismalleen tätä samaa. Suuri miinus myös siitä, ettei pelissä voi olla kilpeä vaikka ollaan spartalaisia. Mitä vittua Ubi?

Uncharted-pelit 1-3 remasteroituna
En muistanutkaan kolmannen pelin olevan NIIN huono, mutta kyllä se on. Kakkososa on edelleen paras, ykkönen taas on aika vanhahtanut kaikin tavoin. Silti, mikään ei voita neljättä osaa.

Shadow of the Colossus (Remasteroitu)
En pelannut tätä koskaan loppuun PS3:lla, joten mennään remasteroidulla versiolla. Kyllähän tää on vaan aika hyvä peli, vaikka kamera on edelleenkin aivan perseestä ja viimeinen colossi sitäkin isompi ongelma. Mukava puzzleseikkailu.

Mutant Year Zero: Road to Eden
Aivan järkyttävän hyvä toimintastrategia! Tykkäsin paljon enemmän kuin yhdestäkään XCOMista. Alku hyvin haastava, mutta loppua kohden helpottaa huomattavasti. Lisärin alea odotellessa.

SOMA
Erittäin hyvä scifitrilleri, joka pisti oikeasti ajattelemaan asioita. Kauhupeliksi en tätä sano, mutta juonensa puolesta ehkä paras kävelysimulaattori"kauhu" mitä tiedän.

[NightFan]

Toi AC Odyssey oli itelleni ensimmäinen kosketus pelisarjaan joten en pysty vertaamaan muihin osiin. Itseäni ei haittaa toi skaalautuminen (kovin paljoa) kun tiettyjä skillssejä on hankkinut niin pystyy helpohkosti lahtaan vihollisia. Palkkasoturit sen sijaan osaa olla ärsyttäviä. Varsinkin kun tuntuu että se bounty systeemi olisi voitu rakentaa paremmin. Yhdenki rikkeen kun tekee ja heti nappaa silminnäkijän ja niin toisella puolella karttaa siirtyy tämä bountyn ylläpitäjä.