Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Gigante]

TMNT: Shredders Revenge (Switch) tuli korkattua ja pelattua lävitse yhdeltä istumalta.
Klassisen Turtles Konami-arcade beat em up-pelin henkinen (ja miksei myös suora) jatko-osa. Tämä peli on kyllä tehty erittäin suurella rakkaudella lähdemateriaalille ja yksityiskohtien sekä hahmojen määrä osasi toden teolla yllättää. Myös lukuisat vähemmälle ruutuajalle jääneet hahmot suoraan kasaripiirretystä ja lelupuolelta saavat ruutuaikaa. Kelpo sekoilua varsinkin kuuden hengen ryhmissä, vaikkakin netin välityksellä pelatessa on syytä varautua siihen että muut pelaajat tulevat ja lähtevät vähän miten sattuu.

Pidin kyllä pelistä, mutta vaikka pelistä kenttiä löytyykin, niin (tarinatilaa lukuunottamatta) pelin läpäisy Arcade-hengessä yhdeltä istumalta voi tuntua melkoiselta työmaalta. Onneksi tarinatilasta löytyy toki välitallennuksia. Muutenkin jäi läpäisystä semmoinen fiilis, että tässäkö tää ny oli? Onhan tässä vielä toki eri vaikeustasoja ja hahmoja joilla peliä lähteä läpäisemään, joten kyllä tästä onneksi pelailtavaa vielä löytyy. On vain fiilis, että tästä saisi enemmän irti moninpelinä jossain ryhmämiittien aikana. Sitten vielä odottelemaan ensi kuulle saapuvaa Arcade kokoelmapakettia.

[Joni Ahonen]

Taikaviitta (GC)

Olipas hämmentävän lyhyt peli, sillä tässä ei ollut kuin kaksi bossia, joista toinen oli pääbossi. Vähän sama fiilis jos Zeldassa alkaisi lopputekstit pyörimään Great Deku Treen jälkeen. Oliko tämä syystä tai toisesta kokonaan suomalaiset pelimediat välttänyt peli hyvä? Ei ollut. Jo ennen päävalikkoa nähtävä Disneyn Interactiven -logon diashow-esitys saa aikaiseksi pahoja aavistuksia. Eikä sekään ilahduttanut että aina pelin käynnistäessä se kysyy millä kielellä haluat pelata.

Kyseessä on mitäänsanomaton lisenssipökäle, jossa ei ole tekijöillä ollut nähtävästi kuin yksi Taikaviitta -lehden numero käsiteltävänä, jonka tarinassa avaruus-ankat uhkaavat maata ja Aku muuttuu Taikaviitaksi tuhoamaan näiden suunnitelmat. Vaikka pelin pitäisi tapahtua käsittääkseni siellä aluksella, pyöritään siitä huolimatta välillä lumisissa ympäristöissä ja laavan täyttämissä komplekseissa. Tarinassa ei nähdä kuin Aku ja tätä auttava vihreä hologrammi-pää, joka on käsittämätön ratkaisu, kun ottaa huomioon Ankkalinnan hahmot.

Itse pelattavuus tässä toimintatasoloikassa on sentään ok-tasoa, vaikka 20 vuotta sitten kahden tatin ohjaus kameran vapaalla kääntelyllä ei onnistukaan. Pelissä edetään putkimaisissa kenteissä ampuen kahtaa erilaista hirviötä, joista myöhemmin kohdataan vähän vahvempia ilmestyksiä. Vaikka tasot näyttävät alkuun pelottavan sekavilta, reitti on onneksi aika helppo löytää, vaikka kamera tekee välillä suunnistamisesta mahdollisimman vaikeaa. Tämä on niitä pelejä, jossa ovesta sisään astuttaessa kamera kiepsahtaakin pään sekoittavasti täysin eri puolelle ja huomaat kohta talsineesikin taaksepäin pitkän matkan. Aina yhtä ärsyttävää. Pelissä edetään räiskimällä vihollisia tulitusnappia naputtaen ja välillä ammutaan isompi paukku olkanappia pohjassa pitämällä, joka on saatu oudon rasittavaksi, että sormea vain alkoi sattumaan. Onneksi pelin tempo on varsin hidas ja Taikaviitta enemmän löntystelee kuin kiitää kohti vaaroja.


Pelin ainoita vahvuuksia on edelleen selkeä ja värikäs grafiikka. Asiaankuuluvasti ulkoasu näyttää sarjakuvamaiselta. 2000-luvulla ollut cel-shading -grafiikkatyyli kestää hyvin aikaa. Itse musiikki sai minut tajuamaan sen iloisen tosiasian, että peleissä on harvinaisen paljon joko hyvää tai erinomaisen hyvää musiikkia. Taikaviitassa on musiikkia asenteella "laittakaa nyt jotakin". Tulee mieleen joku iMovien musiikkikirjaston toimintapampatusta, josta säveltäjäkään ei välitä.


Koko peli tuntui lähinnä vain esteradalta, josta puuttui se itse varsinainen peli tarinaa myöten. Taikaviitasta olisi mahdollisuus tehdä oikeasti hyvä peli. Sainpahan kuitenkin viimein vastauksen siihen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen, että muuttuuko Akun ääni Taikaviittana. Ja muuttuuhan se, Taikaviitta kuulostaa käheältä teinipojalta.

Hyvää:

- Sarjakuvamainen grafiikka on selkeää ja värikästä.
- Lyhyt

Huonoa:

- Siis todella lyhyt
- Mitäänsanomaton sisältö
- Kamera ja sen vapaa kääntelyn puuttuminen
- Surkeinta ja unodettavinta musiikkia miesmuistiin
- Ei hyödynnä lainkaan rikasta lähdemateriaalia

48

[Gigante]

Zombi (Ps4)

Löysin pelin asetuksista jo aloittaessa mahdollisuuden vaihtaa pelin alkuvalikon teeman muistuttamaan vuoden -86 Zombi-pelistä ja sen jätin sitten päälle.
Hyvin tunnelmallinen ja varsin kuumottava peli, vaikka pelasinkin nössönä Chicken-vaikeustasolla. Kuoltua tuli vain kerran, kun aliarvioin zombien tehokkuuden turvatalon suojelussa pullonkaula strategiaani vastaan (en myös tiennyt että zombit voivat hypätä kaulalle kiinni jos et ole täysillä heloilla). Kokoajan sai olla valppaana, eikä tutkalla leikkiminen tuntunut koskaan pakkopullalta, olihan se sentään väline joka saattoi pelastaa hahmon yllättävältä väijytykseltä. Toisin kuin esim. Dead Islandissa, oli tässä pelissä paljon suurempi kuolemanpelko. Vaihtuihan sen myötä hahmo ihan kokonaan...ellet sitten onnistunut sammuttamaan peliä oikealla hetkellä ja lataamaan viimeisintä tallennusta, (ainakin netin mukaan. En siis itse päässyt tätä temppua kokeilemaan)
Ainoat ongelmat ovatkin sitten pelin muuttuminen suoraviivaisemmaksi toiminnaksi loppua kohden ja se etten voinut säilöä tavaroita muihin paikkoihin...kuten vaikkapa turvahuoneessa siinä aivan laatikon vierellä lojuviin ihan hemmetin isoihin kaappeihin! Tutkaa käyttäessä grafiikat ja valot menivät usein päin persettä, ja jälkimmäisen pystyin vielä laittamaan puolikarkean high-tech-laitteiston piikkiin, kunnest tajusin että kartta ja muut yksityiskohdat alkoivat aina bugaamaan kun tutkalinssit olivat päässä. Muutamilla pimeillä käytävillä paistoi myös ihmeellisiä "aavevaloja", jotka olivat todellisuudessa toisen huoneen lampuista, päätyneinä vaan väärin tiloihin. Peli jäätyi yhden kerran kesken tutkan tiirailun ilman sen kummempia varoituksia, joten tuttua Ubisoft-laatua?

Pikkuvioista huolimatta, ihan hemmetin hyvä selviytymiskauhupeli, joka olisi ansainnut aikanaan enemmän arvostusta...vaikkakin se pelin alkuperäinen versio päätyikin huono-onniselle WiiU:lle. Ei pöllömpi porttaus tämä pleikan versio.

[Gigante]

The Coma 2 : Vicious Sisters (Switch)

Jatko-osa siihen Korealaiseen indie-kauhupeliin, jonka pari vuotta sitten pelasin lävitse. Samalla meiningillä jatketaan tässä pelissä, mitä nyt peli ei keskity pelkästään kieroutuneen High Schoolin ympäristöön. Yhtenä uutena muunnoksena entiseen on, että vainoaja voi tappaa pelaajan kerrasta jos tämän kiinni saa (ellet sitten omaa kertakäyttöistä pippurisuihketta). Tällä tavoin on ainakin varmaa, että haluaa välttää tähän törmäämistä niin pitkään kuin mahdollista.Peli rohkaisee paikkojen ylimääräistä tutkimista ja sivutehtävien tekemistä sillä, noh, sanotaanko että turhan suuri kiirus läpipeluuseen voi sakottaa melko häijysti.

Edellisen pelin hengityksenpidätys-mekaniikka piiloutuessa on nyt heitetty pois kokonaan ja korvattu sillä että jos painut piiloon vainoajan ollessa kintereillä, joudut pienen minipelin muodossa painelemaan suuntanappeja jotta et joudu huomatuksi, joka toimii mielestäni paremmin mitä se edeltävä mekaniikka.

Ainakin yksi uudistus mistä en ollut mielissäni olikin sitten se, että nyt pelihahmo ei tee nyt lainkaan automaattisia muistiinpanoja karttaan, koskien esim. lukittuja ovia tai vastaavia, korkeintaan ehkä merkinnän siitä että keskellä käytävää on iso läpikulkematon kasa lonkeroita ja siinä kaikki. Onkin melkoinen muistipeli muistella, mitkä kaikki käytävän ovista tietyissä kerroksissa olivatkaan lukossa tai mistä löytyy jokin kolo piileskelyyn, mutta onneksi tallennuspisteitä on sentään tarjolla runsaasti,

Ei ehkä täydellinen, mutta pieneen hintaan silti ihan pelaamisen väärti kauhuseikkailu.

[Gigante]

Alan Wake Remastered (Ps5) Päätarina tuli läpäistyä ja ekaa "spesiaalia" pelitin jonkinlaiseen bossitaistoon televisiovastaanotinta vastaan, mutta kiitos susipaskan taistelumekaniikan minun mitta tuli lopulta täpötäyteen ja näytin pelille kumpaakin keskisormea, survoin levyn takaisin koteloonsa ja lemppasin koko paskan takaisin hyllyn nurkkaan.

Peliä pelatessa havaitsin vertaavani sitä myötänään (ekan) Deadly Premonitionin kanssa, johtuen kaiketi siitä Twin Peaks-mäisyydestä. Siinä missä DP oli mukava elämys täynnä ikimuistoisia hahmoja ja hetkiä, oli Alan Wake lähinnä piinaavaa patikoimista putkessa, jossa oli koko ajan niin kova kiire eteenpäin että sivuhahmot jäivät lähinnä merkityksettömiksi. Se taistelumekaniikka Alan Wakessa oli vaan syvältä perseestä, ei sitä vaan voi kaunistella mitenkään. Silti tekijät olivat työntäneet näitä turkasen taisteluja pelin lähestulkoon täyteen, eritoten siinä loppuvaiheella. Vuorotellen joko jokin saatana juoksee lyömään sarjan suoraan selkään, tai sitten joku kusipää heittää Häyhän-tarkkuudella jakarilla/kirveellä/veitsellä täysosumia.
Tarina toki oli hyvää seurattavaa, sen vähän mitä peli vaivautui mistään kertomaan ja pidin kyllä tavasta kuinka käsikset käyvät läpi asioita hetkistä jolloin pelaaja itse ei ole paikalla, mutta kun peli piti väkisin työntää tuohon jatkuvaan taistelemisen muottiin...
Musiikit olivat myös ihan jees, siinä episodien väliltä, mutta siihenpä ne hyvät muistot jäävätkin.


Alan Wake on vähän kuin parin tunnin patikointireissu, jossa sulle on annettu kenkäpari jotka ovat kiusallisesti ihan väärää kokoa. Onhan ne maisemat varmaan kauniita, mutta eipä niistä iloa ole jos koko matkan ajan lähinnä vituttaa.

[Gigante]

Dungeon Siege (PC)

Pitkäänhän siinä meni, mutta tulipahan tämäkin viimeinkin läpäistyä. Ullkoiselta olemukseltaan ja lähtökohdiltaan ihan kunnossa, mutta harmi vaan että itse tarina on on todella vähäisellä vaivalla tehty rykäisy ja pelimekaniikaltaan hyvin yksitoikkoinen. Käytännössä homma menee lähinnä "Varusta tiimiläiset aseilla ja velhot parilla sopivalla loitsulla. Niittaa vihollislaumoja ilman erityistä strategiaa, hörpi juomia tarvittaessa. Poimi vihuilta tippuneet tavarat talteen ja varusta tiimi uudestaan ja jatka eteenpäin. Toista kunnes peli loppuu."

Jostakin syystä steam-versiossa peli päättyy kuin seinään heti loppupääkkärin kukistamisen jälkeen. Veikkaan että syynä on se juridinen lakilimbo, jonka takia pelin lisäsisältö ja muut animaatiot eivät ole käytettävissä. Youtubesta tsekkasin lopetuksen ja eipä tuo ollut kuin muutaman sekunnin pätkä tekstiä generiisistä itsestäänselvyyksistä.

Hieman näin jälkikäteen huvittaa miten hahmojen kehitys ja varusteiden käytön logiikka pelissä toimii.
Ymmärrän toki sen, että tietyt varusteet toimii vaan tietyn statsin omaavilla hahmoilla, mutta mielestäni seikkailijalle en pitkää uraa odottele jos voimat eivät riitä mm. pölyisen tyrmän nurkasta poimittujen hansojen ja kenkien käyttöön.
"Sori, mun strenat ei vaan riitä näiden nahkarukkasten pukemiseen. Mutta eiköhän asia korjaudu kun pätkin kaksisataa Krugia lyömäaseella!"

[Joni Ahonen]

Scarface (Wii)

Fucking yeah, viimein sain tämän läpäistyä! Pelinhän taisin jo vuosi sitten ostaa kun tuli VPD:stä vastaan, mutta vasta syksymmällä tätä oikeasti aloin pelaamaan ennen Miamin matkaa. Olen elokuvan suuri ystävä ja on ihme miksen tätä peliä aiemmin ollut hankkinut.
Alkutunnelmat olivat aivan katossa, kun kuulee kaikki ne leffan tutut hittibiisit pelin radiokanavista ja pääsee seikkailemaan varsin hienosti luotuun Miamiin. Olin alkuun varma että tässä on 90 pisteen peli Tony suosittelee -leimalla.

Peli alkaa fiksusti leffan lopusta ja muuttaa tapahtumia niin että Tony jäikin henkiin ja vannoo kostoa Sosalle. Olikin lopulta suuri pettymys ettei itse tarinaa sen enempää olekaan, sillä pelissä vain vallataan alueita takaisin ja suurin osa välianimaatioista ovat turhaa löpinää eri kiinteistöjen omistajien kanssa. On karmaiseva vääryys ettei niistä harvoista ja merkittävistä hahmoista nähdä edes Elviraa lainkaan. Tony on vain kostonhimoinen ja haluaa nousta takaisin huume-imperiumin huipulle, joka kuuluukin asiaan, mutta kaikki hahmot ja muu draama puuttuu kokonaan. Onneksi Tony Montana on erinomaista imitointia myöten juuri se leffan tuttu Tony kaikessa hulluudessaan, jota jostakin syystä jaksaa tavallaan sympata.

Peli on GTA-klooni, mutta ilman Scarfacen vaikutusta Vice City olisi hyvin toisenlainen, jos sitä olisi edes olemassa. Pelissä päästään kaahailemaan varsin sokkeloisessa Miamissa, josta tunnistin vasta lopussa Ocean Driven. Autoilu on hauskaa ja menopeleissä on eroja. Monet takaa-ajotehtävät ovat hyvin viihdyttäviä ja liikenteessä sukkuloimisessa oma fiiliksensä. Myös räiskimisessä on munaa, mutta sivustaseuraajalle on tukalaa kuunnella kun AK-47 -aseet pauhaa koko ajan. Tonylla on myös oma raivomittarinsa, jonka täyttyessä elokuva siirtyy fps-kuvakulmaa ja meno on ehtaa Scarfacea. Tähtäyksen lukitussysteemi toimii ja antaa fiksusti edelleen pelaajalle pienen vapauden tarkempaan tähtäämiseen.

Mitä enemmän pelasin, sitä enemmän tykkäsin, kunnes puolenvälin jälkeen monet ärsyttävyydet alkavat nousta pintaan yhä pahemmin ja pahemmin. Rahaa tarvitaan koko ajan enemmän eteenpäin päästäkseen, eikä päätehtävistä saa juuri mitään. Kokaiinin kuskaaminen on ainoa tapa ansaita nopeasti, joka on turhan monotomista ja tehtävä on aina pitkä suorittaa. Myös kilpailevat jengit ovat koko ajan kimpussa poliisia myöten, joka pilasi pitkät tehtävät monta kertaa. Kontrollit toimivat kaksijakoisesti, sillä itselläni osoitin tuntui katoavan usein ja etenkin loppukähyssä uusi Wii-Moteni ei toiminut välillä ollenkaan. Ja siis rikoin raivopäissäni alkuperäisen ohjaimen, kun pitkä tehtävä meni pieleen. Vaikeustaso Scarfacessa on kipakka, joka on vain plussaa, mutta olisin kaivannut muutamaan tehtävään checkpointeja. Myös radio alkoi ärsyttämään välillä, kun se soi koko ajan ja ehdottaa Fat Boysia ja reggae -musiikkia jatkuvalla tuutilla. Pelissä saisi soida päätehtävien aikana pelin omat soundtrackit, jotka olivat varsin hyviä. Myös liian pitkät räiskintäosuudet rasittivat ja eniten ärsytti kun Tony alkaa vahingossa kesken tulitaistelun Nunchuckaa heilauttamalla huutelemaan herjauksia ja juoksuvauhti hiipuu kävelyksi samalla kun otat lyijyä niskaan.

Kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta tämä on ehtaa Scarfacea Tonyn juttuja myöten. Suurimmat ongelmat ovat tarinan ja hahmojen olemattomuus, työllääksi käyvä rahan ansaitseminen ja lukemattomat pikkuärsyttävyydet, jotka rokottavat lopulta roimasti pisteitä alussa tuntuneista 90 pojosta.

Hyvää:

- Tony on Tony
- Uskottava Miami
- Autoilla kaahailu hauskaa ja menopeleissä selkeitä eroja
- Räiskinnässä on tappamisen meininki
- Erinomaiset biisit leffasta

Huonoa:

- Tarinan potentiaali hukataan tyystin
- Pieniä ärsyttävyyksiä löytyy kasapäin
- Moten sensorin tunnistamisongelmat
- Rahan ansaitseminen alkaa käymään nopeasti työstä
- Jatkuvasti pauhaava radio

79

[PT2]

Red Dead Redemption 2

Huh huh, loppuihan tämä viimein. Aivan järkyttävän hidastempoinen ja pitkä peli, jossa on vielä pelkkä epilogi jonkun 4h kestävää (ja monessa osassa, wtf) tarpomista. Maailma aivan käsittämättömän hieno ja täynnä yksityiskohtia ja ties mitä salaisuuksia, mutta ei helvetti kun ei vaan kiinnosta. Ihan jokainen asia mitä pelissä tehdään, on niin hidasta ja "yltiörealismia" kun vaan voi. Päähahmo liikkuu kankeasti, jokainen kaappi pitää avata erikseen, jokainen ammuslaatikko poimia erikseen, jokainen eläin nylkeä erikseen omalla välivideollaan... Aseet pitää muistaa ottaa hevosen selästä joka kerta ja ties mitä.

Tarinakaan ei säväyttänyt koska se ei vaan yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa. Ei saamari sentään, toivon todella ettei Rockstar ota liikaa oppia tästä seuraavaan GTA-peliinsä.

Arvosana: yliarvostettua mutta kaunista paskaa ja 2/5

[PT2]

Resident Evil: Revelations
Olen pelannut tämän läpi ennenkin, mutta nyt pelasin tämän PS4:llä kun oli niin remasteroitua remasteria että! Ja aivan yhtä paska kuin ennenkin. Sanoisin että tämä menee aivan varmasti huonoimpaan Resident Evil-luokkaan yhdessä Kutosen kanssa. Esimerkiksi Umbrella Corps ja Operation Raccoon City ovat vieläpä "ihan hyviä" pelattavuudeltaan mutta Revelations ei ole edes pelattavuudeltaan. Käsikonsolilla pelattuna peli on varmaan aivan umpiperseestä, koska ohjaimella ja isolta ruudultakin pelattuna se on 95%:sti perseestä. Kamera on liian lähellä, ohjaus tönkköä, viholliset tylsiä, tarina jopa Resident Evil-tasolla typerä... Puhumattakaan sitten hahmosuunnitteluista. Raymond, Keith, Rachel, Jessica ja Quint ovat kaikki kuin jostain läppäanimesta ja heidän ääninäyttelynsäkin on melkein Agapio Racing Team-tasoa. Otetaan nyt vaikka italialaisen Parkerin näyttelijä; Capcom ei sitten vain millään löytänyt italiaista ääninäyttelijää puhumaan englantia italialaisella aksentilla? Toki ymmärrän että koko peli on varmaan tehty ihan kieli poskessa, mutta silti.

Kun peli on muuten aikalailla 2/5 niin sitten tuleekin loppuvastus, joka on varmasti sarjin eniten perseestä oleva vastus sen pituuden ja vaikeustason takia. Lopulta pisteitä jääkin vain 1/5 josta se yksi tulee vain "öhhöhöö-tissit-ja-pylly-fanservicestä" ja yllättävän kattavasta asevalikoimasta.

INSIDE
Tämä Limbon "henkinen jatko-osa", jossa nuori poika seikkailee synkässä ja lähes värittömässä dystopiassa tehden pieniä puzzleja ja selvittäen tietään kohti maalia. Ja maalihan olikin kieltämättä aikamoinen yllätys, huh. Peli on siitä jännä, ettei siinä puhuta mitään, mutta siinä kuitenkin on tarina. Tarina, jonka moni pelaaja varmasti miettii omalla tavallaan, eikä varmaan ihan täysin oikeaa vastausta olekaan. Varsin hyvä peli pelattavaksi yhdeltä istumalta, olisikohan tuossa nyt 2-3h vierähtänyt.

4/5, rokotan vähän toistosta. Ja jos Limbon on pelannut, niin tämähän on pelillisesti ihan samanlainen.

[PT2]

Grey Skies: A War of the Worlds Story

Kyseessä on H. G. Wellsin kirjaan perustuva hiiviskelyseikkailu, jossa Harper-niminen nainen yrittää selviytyä maailmassa, joka on lähestulkoon tuhoutunut marsilaisten hyökättyä Maapallolle. Peli alkaa kun Harper näkee unta, jossa hän ostaa vessapaperia ja maitoa kaupasta, mutta havahtuukin yhtäkkiä olevansa putoavassa lentokoneessa. Jotenkin ihmeen kaupalla hän kuitenkin selviytyy (ainoa vamma näyttää olevan 5 minuuttia kestävä kylkikipu), vaikka koko kone räjähtää pillunpäreiksi ja hajoaa osiksi johonkin Britannian metsiin. Seuraavaksi onkin sitten aika tallustaa eteenpäin lauttaterminaaliin, josta pääsee turvaan. Mistä hän idean keksii ja miten hän tietää minne mennä? Se on mysteeri pelaajalle, koska enempää juonta ei pelissä ole

Peli on aikalailla hiiviskelyä ja vihollisten välttelyä. Ja vihollisethan eivät siis ole niitä leffasta ja kirjasta tuttuja tripodeja (no niitäkin kyllä pari näkyy) tai alieneita, vaan ihmisiä jotka saapuvat maanpinnalle kirjaimellisesti salamaniskusta. Ihmiset sitten tallustavat samaa reittiä puukeppi kädessä ja Harperin nähdessään juoksevat perässä ja yrittävät lyödä. En kyllä muista tällaista nähneeni tai lukeneeni, vaikka olen tuon kirjan lukenut ja kaksi eri leffaakin nähnyt.

Koska peli on jonkun hevonpaskastudion tekele ja maksaa alle viisi euroa, jokainen ihan varmasti tietää millainen on lopputulos. Kömpelö, aivan helkkarin ruma, umpisurkealla tekoälyllä varustettu ja täynnä uusintayrityksiä. Ja sitähän Grey Skies onkin. Jos peliä pelaisi kuten sitä olisi tarkoitus, se olisi varmasti todella vaikea. Mutta koska pelaaja voi huijata vihollisia hyvinkin yksinkertaisesti (he eivät esim näe Harperia, jos näiden välissä on vaikkapa puujakkara), ei pelissä juurikaan haastetta ole. Mikä on ihan hyväkin, koska pelin checkpoint-systeemi on niin armoton että kuollessaan pelaaja heitetään takaisin todella kauas ja kaikki kerätyt tavarat ja hahmonkehitysromut joutuu keräämään uudelleen.

Pelin läpäisyyn meni 4 tuntia enkä tiedä miksi pelin pelasin, mutta minäpäs pelaankin kaikki tällaiset roskapelit läpi, joita vastaan tulee. Sanoisin silti arvosanaksi 1/5 koska rehellisesti sanottuna en oikein tiedä miksi joku tällaisen pelin ostaisi.

Hauskin juttu pelissä oli kyllä uima-altaan vieressä oleva kyltti "Ei saa uida, koska emme ole animoineet sitä".

[Gigante]

Wiin loppuvaiheen liki unohtunut teos, Pandora's Tower tuli pelattua wiimeinkin loppuun. Semmoiset vähän päälle 30 tuntia siihen upposi, vaikka peli tuntui heittämällä paljon pidemmältä ottaen huomioon miten hajanaisesti peliä pelailin. Ekalla yrittämällä sain pelin parhaimman lopetuksen, vaikka oletin että ekalla kierroksella saisi väkisin jonkun vähemmän paremman. Mutta niin se vain on, että parhaimman lopun saamiseksi riittää pitää Elena (tai Seres japaniversiossa) tyytyväisenä puhumalla tälle koko ajan ja viskomalla kaikki mahdolliset lahjat tälle pelin aikana, sekä tietysti pitäen huolta että tämä syö lihaa vähintään ennen kellon viimeistä neljännestä. Lopputaistelu oli lievästi haastava, muttei missään mielessä liian vaikea, eritoten kun verrataan useisiin aiempiin bossitaisteluihin...eritoten siihen Arcadian rikkaruohoon ja toiseen vesibossiin.

Pelillisesti tätä voisi sanoa eräänlaiseksi Zeldan, JRPG:n, 3D-Castlevanian ja Shadow of Colossusin hybridiksi. Kaksitoista (tai kymmenen plus yksi isompi) tornia ovat loppujen lopuksi suht lyhyitä, muutaman tunnin mittaisia puzzleja, joissa suurin haaste oli lopulta vaan oikean reitin löytäminen ja oikoreittien avaaminen. Toki jokaisessa tornissa on oma gimmickinsä, esim. se iso ratas toisessa vesitornissa, mekaaniset männät mekaanisissa paikoissa ja portaalikikkailu päivän ja yön tornissa.
Suurimmat ongelmat pelissä minulla olivat lähinnä lukittujen/vaihtuvien kamerakulmien kanssa kikkailu ja parit kerrat kun tarrattavat tiilet eivät erotu selkeästi taustasta. Meni myös muutama tovi ennen kuin tajusin että loppupäässä näitä portaaleja piti yrittää aukoa ihan vaan yrittämällä muistaa perstuntumalta missä kohtaa aukon toinen puoli sijaitsee. Pelin kartta olisi saanut olla merkinnöiltään myös selkeämpi, esim. nämä portaalit olisivat saaneet näkyä kartassa, kuin myös kunkin lukitun oven luonne (kummalta puolen ovi on lukossa ym.), jotta turhaa ramppailua olisi tullut vähemmän.

Nyt on kuitenkin pelitetty Wiin loppupään kolmikoko, eli siis Xenoblade Chronicles, Last Story sekä Pandoras Tower. Siinä missä lopetin Xenobladen kesken tylsän grindaamisen vuoksi, kaksi muuta peliä olivat varsin hyviä teoksia Wiin pelikirjastoon.

[Gigante]

Pokémon Violet (Switch) päätarina läpäistynä viimeinkin. Niin paljon kun jengi jaksoi ulista pelin graafisesta ilmeestä, niin enemmän minua häiritsi randomisti pomppivat tekstuurit ja useissa taisteluissa kyseenalaisesti asettuva kamera kuin mitä ne ennen korjauspäivitystä alle viiden framen tausta-animaatiot. Kamerasta vielä puheenollen, minkä helvetin takia sen pitää asettua juuri hahmon selän taa kun poistun kaupasta? Monet monet kerrat tuli tämän takia astuttua vahingossa takaisin kauppaan kun lihasmuisti olettaa että kamera on samassa asennossa kuin kauppaan astuessa. Pelin vaatevalikoima on myös todella köyhä verrattuna Sword/Shieldiin, mutta onneksi siitä alkuvaiheen helvetin rumasta hatusta pääsi nopeasti eroon.

Oma mestaruustiimini oli Skeledirge, Tauros, Gyarados, Spidops, Muk ja Klawf. Tiedän, että mm tuo Spidops jäi tiimin altavastaavaksi, mutta kyllä tuokin tarpeen tullen veti psyykikkoja turpaan (ei ehkä niin optimaalisesti, mutta sentään tyhjää parempi).
Pidin kyllä siitä että päätarinan osiot voi läpäistä haluamassaan järjestyksessä, mutta silti näiden läpäisy tuntui enemmän puurtamiselta, kun tarina ei tahtonut tarjonnut mestaruudentavoittelussa oikein mitään kiinnostavaa, vaikka ADHD Nemonan positiivinen asenne osasi olla tavallaan söpöä, vaikka "mestariksi" tällä oli surkea tiimi. Starfall osio oli "twisteiltään" niin ennalta-arvattava ettei pahemmin naurattanut ja koko Team Starilla oli niin vähän tekemistä tarinan kanssa että nämä pois saksimalla ei oltaisi menetetty yhtään mitään. "Sämpylät ja titaanit questissa" oli sentään jotain yritystä. Vasta aivan loppuvaiheella päätarina otti ja ryhdistäytyi ihan kunnolla ja kysymyksenä minulle heräsikin "Miksei peli voinut tarjota tätä matskua jo alusta alkaen!?"


Muutamia hyviä juttuja löytyi toki siellä täällä, mutta muutoin tuntui hieman turhan Meh-tason kokonaisuudelta. Tarinan jälkeen olisi luvassa jotain lisä matskua, mutta taidampa odotella lisäreitä ennen kuin niihin perehdyn.

[Joni Ahonen]

The Last of Us Part 1 (PS5)

Miehiin vetoavat nämä suojele lasta -stoorit, sen ovat osoittaneet mm. Terminaattori 2, Telltale Gamesin The Walking Dead ja ehdottoman hyvin asian tiedostaa The Last of Us. Ymmärrän pelin saamat kehut, sillä tunteisiin vetoavia pelitarinoita ei kamalasti ole nähty. Kuten kaikki jo tietää, Grafiikka on huikean komean näköistä, mutta pelkän fotorealismin tavoittelussa kaikessa on myös sopivan pelimäinen filtteri, joka saa asiat näyttämään oikealla tavalla pelin maailmassa uskottavilta. Hahmografiikka ja kasvojen mikroilmeet ovat parasta näkemääni koskaan, jotka lisäävät tarinankerronnan voimaa välinäytöksissa. Se että pelkästä Ellien hymystä voi lukea tusinoittain erilaisia tunteita mahdollistaa hiljaisille hetkille aivan toisella tavalla potentiaalia kuin peleissä aiemmin on koskaan voitu toteuttaa. Pidän hahmografiikassa myös kovasti siitä että ihmiset eivät näytä supermalleilta, jotka heiluvat muotivaatteet yllä, vaan ovat väsyneitä ja kovia kokeneita, joita kiinnostaa enää vain päivän ruoka-annoksen saanti. Pidän paljon siitä että ruskean ja harmaan sijasta luonto on kaunistanut ympäristöjä ja arkisuus näkyy ihmisten tyhjissä kodeissa, joissa petaamattomat pedit luovat paljon tunnelmaa. Erinomainen ääninäyttely luo hahmoista todellisen tuntuisia ja mitään motkotettavaa en löydä. Ehkä dialogissa ja ankaruudessa näkee välillä liiankin selvästi että Naughtydog oikein alleviivaa K18-leimaa kiroilulla ja väkivallalla, kun siihen nyt on mahdollisuus. Toisaalta pelin edetessä nämä tuntuivat istuvan maailmaan oikein uskottavasti.


Itse pelinä The Last of Usissa ei ole mitään ihmeellistä, mitä ei olisi vaikkapa Resident Evil 4:ssa nähty. Peli etenee varsin rajatuissa ympäristöissä, jossa pelaaja ennakoi hyvissä ajoin milloin seuraava toimintaosuus alkaa ja sitten katsotaan välinäytös, jonka jälkeen taas rohmutaan ympäristöjä suvantohetkissä. Pidemmän päälle ympäristöjen nuohoaminen kaikesta rojusta alkoi olemaan vähän plääh, sillä huomasin siinä kymmenennen vessan jälkeen etten jaksanut enää välittää jos jotakin skippasin. Kun hahmot vielä liikkuvat aika raskaan oloisesti ja usein monet paikat ovat pilkkopimeitä, hiipi mieleen fiilis ettei tämä ole kovin hauskaa puuhaa. Myös Salemin mainitsemat ongelmakohdat kierrättävät alituiseen tikapuiden, laudanpätkien ja vedessä kelluvien tasojen hakemista muutaman kerran liikaa. Pidän kuitenkin siitä etteivät hahmot voi ylittää kahden metrin esteitä ja Joelia ohjastaessa tuntuu oikeasti siltä että tässä liikkuu keski-ikäinen 80 kiloinen mies. Taisteluissa raskaus ja hitaus välillä ärsyttivät, mutta tekevät niistä realistisempia ja usein hiiviskelyllä pärjääkin paremmin. Se kuinka tilanteet eskaloituvat muutaman harhalaukauksen jälkeen saa kyllä sydämen pamppailemaan kunnolla. Naksuttelijoita ja muita raivotautisia vastaan taistellessa kieltämättä tuli todella usein kuumottavia hetkiä. Toimintapuoli toimii, vaikka innoissani haluan pelata oletettavasti notkeamman ja nopeamman oloista RE4 remakea.

The Last of Us on hieno peli, jonka loppu sai kyyneliin. Eihän tässä varsinaiset mitään omaperäistä ole, sillä sama on nähty lukemattomissa zombi-leffoissa. Joelin ja Ellien tarina on kiehtova ja heidän suhteensa kehittyminen on upeasti kerrottu. Ellie on yksi uskottavimpia pelihahmoja ikinä, joka käyttäytyy vielä kiitettävän lapsenomaisesti, sillä usein nämä teini-ikäiset hahmot esitetään liian aikuismaisina. Oli hieno peli, katsotaan milloin mielipiteitä jakavaan kakkososaan tartun.

Hyvää:

- Komea grafiikka, joka näyttää juuri sopivan realistiselta ja pelimäiseltä
- Hahmografiikka ja kasvoanimaatiot täyttä priimaa, jonka kruunaa erinomainen ääninäyttely
- Toimintaosuudet parhaimmillaan todella kuumottavia
- Joelin ja Ellien välinen kemia pelaa ja hahmot tuntuvat aidoilta
- Tarina on koskettava ja loppu onnistunut, joka herättää keskustelua

Huonoa:

- Roinan etsiminen hylätyistä taloista pidemmän päälle puuduttavaa
- Pulmiin olisi voinut keksiä jotakin omaperäisempiä ideoita

90

[PT2]

Mafia (originaali PS2-versio vuodelta 2004)

Ei helvetti sentään mikä työ! Viimeinen tehtävä, Death of Art, oli aivan järkyttävän hankala tehtävä. Syy ei varsinaisesti ole missään muussa, kuin siinä että ohjattavuus PS2:lla on aivan järkyttävän paska silloin, kun pitäisi ampua. Tähtäintä kun ei voi siis liikuttaa kuten moderneissa räiskinnöissä, vaan se liikkuu vähän "pätkittäin" eikä sitä voi siis mitenkään liikuttaa "ihan pikkuisen vain". Helpompi on ottaa tähtäin ruudulle ja liikuttaa sitten itse hahmoa, eikä tähtäintä ollenkaan. Siihen kun vielä heitellään tarkkuuskiväärin tarkuudella ampuvia haulikkovihollisia ja satunnaisiin paikkoihin spawnaavia Tommy Gun-miehiä niin avot! Ja kun koko tehtävässä on siis YKSI healthpack (regen healthia ei Mafiassa ole)... Kyllähän siinä oli oma haasteensa, mutta läpi meni!

Peli on kyllä muuten edelleen aivan todella hyvä, vaikka toki remake parantaakin sitä oikeastaan kaikessa. Mutta silti, tykkäsin todella paljon myös alkuperäisestä ja oli kiva nähdä miten tehtävät ja tarina erosivat. Ehkä isoin asia jonka muuttaisin, olisi musiikkimaailma. Pelissähän on siis oikeastaan vain yksi biisi. Joka soi aina, kun ollaan siellä pääpelialueella. Olit autossa tai et, biisi soi aina taustalla. Biisi on muutenkin vähän outo kun se on tehty 40-luvulla, kun peli sijoittuu kuitenkin 30-luvulle.

[Gigante]

Shin Megami Tensei V (Switch) läpäistynä ja suurin osa sivutehtävistäkin tuli tehtyä. Shivaa en vaivautunut mennä pieksämään, kun ei huvittanut grindata hahmoa ja demoneita 94-levelille asti, mutta ehkäpä joskus sitten NG+:n muodossa.

Muutoin kyllä oikein hauska pelata, demonien kouluttaminen ja sivutehtävien tekeminen ei juuri pahemmin koskaan tuntunut älyttömän työläältä, kiitos mahdollisuuden sivuuttaa rivitaistelut ja mahdollisuus teleportata takaisin edelliselle tallennuspisteelle. Harmi vaan, että tarinan kohdalla tuntuu siltä että tekijätiimille on tullut kehitysvaiheessa kiire ja asioissa on jouduttu oikomaan rajulla kädellä. Itse tarinassa ja sen elementeissä ei sinänsä ollut vikaa, mutta mm. sen kerronnassa ja muutamien asioiden pohjustuksen puutteessa kyllä. mm. Pari twistiä vain todetaan pelaajalle ilman sen suurempia fanfaareja tai mitään vihjailua ja eräätkin hahmot joiden olisi kuvitellut olevan suuressa roolissa unohtuvat päätarinasta saman tein. Eräs hahmo sai sentään ruutuaikaa sivutehtävän parissa, mutta kyseissä tehtävässä tapahtunut juonikuvio tuli niin nurkan takaa ettei mitään järkeä. Muutenkin suurin osa ihmishahmoista jää usein todella vähäiselle ruutuajalle, tai muuten vain hyvin latteiksi. Eihän Nocturnessakaan ihmishahmot paljoa näkyneet, mutta näillä oli silti ihan oma funktionsa juonessa. Loppuvaiheen dunkku oli kyllä mitäänsanomaton ja muutenkin nämä ties minkä gimmickin omaavat hyppelysokkelot puolenvälin jälkeen eivät tehneet järin suurta vaikutusta.

Pelillisesti kuitenkin mukava pelata, mutta tarinallisesti olisi tarvinnut vielä pientä hienosäätöä niin oltaisi saatu lähestulkoon täydellinen teos.

[PT2]

Silent Hill (se ensimmäinen)

Kuten jo Mikä peli menossa?-topicissa kerroinkin, aloitin ensimmäisen Silent Hillin läpipeluun ensimmäistä kertaa kunnolla, näin mukavasti yli 20 vuotta myöhässä. Ja nyt vähän harmittaa. Miksi en pelannut peliä aiemmin? Aivan törkeän hyvä peli lähes kaikinpuolin ja kun miettii vielä pelin ikää ja julkaisualustaa, niin pakko nostaa vaan hattua Team Silentille. Äänimaailmasta ja juonesta suuret hatunnostot, näistä varsinkin ensimmäinen on toteutettu aivan älyttömän hyvin. Sinänsähän pelissä ei ole paljoa varsinaista musiikkia, vaan äänimaailma koostuu kolinasta, räsähdyksistä, kaiuista ja ties mistä taustasoundeista. Toki musiikkiakin on, mutta aika vähän.

Pelasin pelin emulaattorilla, joten ihan alkuperäiseen tunnelmaan en päässyt. Olisin kyllä tavallaan voinut, sillä emulaattorin asetuksia kun säätää niin, pelin saa kyllä näyttämään aikamoiselta mössöltä. Välinäytöt nyt ovat toki edelleen sitä itseään, mutta samapa tuo.

Ja koska peli pelotti muuten liikaa, oli pakko siinä höpöttää läpipeluun ohessa kokoajan jotakin ihan videoksikin saakka. Kolmiosaisen läpipeluun ensimmäinen osa siis tässä.

[Silence]

Silent Hill (se ensimmäinen)

Kuten jo Mikä peli menossa?-topicissa kerroinkin, aloitin ensimmäisen Silent Hillin läpipeluun ensimmäistä kertaa kunnolla, näin mukavasti yli 20 vuotta myöhässä. Ja nyt vähän harmittaa. Miksi en pelannut peliä aiemmin? Aivan törkeän hyvä peli lähes kaikinpuolin ja kun miettii vielä pelin ikää ja julkaisualustaa, niin pakko nostaa vaan hattua Team Silentille. Äänimaailmasta ja juonesta suuret hatunnostot, näistä varsinkin ensimmäinen on toteutettu aivan älyttömän hyvin. Sinänsähän pelissä ei ole paljoa varsinaista musiikkia, vaan äänimaailma koostuu kolinasta, räsähdyksistä, kaiuista ja ties mistä taustasoundeista. Toki musiikkiakin on, mutta aika vähän.

Juuh, itsekin allekirjoitan tämän. Suosikkini koko sarjasta vaikka kakkososa tuntuu aina nappaavan kaikkien muiden huomion. Pitänyt jo pitempään vetäistä alkuperäinen läpi pitkästä aikaan läpi kun edellisestä pelikerrasta on iät ja ajat. Ehkä syksyllä sitten.

Pelasin pelin emulaattorilla, joten ihan alkuperäiseen tunnelmaan en päässyt. Olisin kyllä tavallaan voinut, sillä emulaattorin asetuksia kun säätää niin, pelin saa kyllä näyttämään aikamoiselta mössöltä. Välinäytöt nyt ovat toki edelleen sitä itseään, mutta samapa tuo.

Mitä emulaattoria käytit? Duckstation varsinkin tarjoaa isot määrät todella kivasti grafiikkasäätömahdollisuuksia ps1-peleille ja on muutenkin emulaattorina kevyt kuin mikä.

[PT2]

Mitä emulaattoria käytit? Duckstation varsinkin tarjoaa isot määrät todella kivasti grafiikkasäätömahdollisuuksia ps1-peleille ja on muutenkin emulaattorina kevyt kuin mikä.

Juurikin Duckstationia. Aivan älyttömän hyvä ja helppokäyttöinen emulaattori, jos vertaa vaikka PCSX2:een. Duckstationin ansiosta pystyykin kokemaan jälleen pelit uudelleen entistäkin parempina. Kuten vaikkapa Dino Crisis-pelit tai Parasite Evet!

[PT2]

Galerians

Tankkikontrolleilla varustettu "kauhupeli" Silent Hillin tavoin, vuodelta 1999. Muuta samaa näissä ei sitten olekaan. Pelissä seurataan tulevaisuuden sairaalasta heräävää Rionia, joka ei muista mistään mitään mutta pystyy kuitenkin heittelemään ihmisiä ympäriinsä ja räjäyttelemään näiden aivoja pelkällä ajatuksen voimalla. Samaan aikaan Rion saa telepaattisen viestin tytöltä, joka pyytää apua. Tyttöhän on itse ties missä, joten eipä muuta kuin etsimään tyttöä ja sitä kautta myös vastauksia.

Peli ei varsinaisesti ole toimintapeli, mutta ei kyllä myöskään kauhupeli. Enemmänkin se on synkkä ja väkivaltainen seikkailu, jossa välillä taistellaan vihollisia vastaan, selvitellään pulmia ja rampataan eestaas etsimässä avaimia. Tuttuun tyyliin siis. Tarina pelissä oli ihan selvästikin parasta antia, kuten myös välivideot joita on PALJON. Eipä ihme että peli on kolmella levyllä, eipä nuo videot yhdelle levylle mahtuisi mitenkään. Harmillisesti erilaisia kykyjä on vain kolme (tai no oikeastaan neljä), eikä niitä voi käyttää kuin taisteluissa.

Grafiikka pelissä on ihan ok, ääninäyttely nyt on juuri sellaista kökköä Resident Evileistä tuttua paperilta lukemista kun tuon ajan pikkubudjettipeleiltä voi odottaakin. Mutta kyllä tämän mielellään läpi pelasi, eikä siihen mennyt kuin viitisen tuntia. Ei siis kovin pitkä peli. Jos ei kuitenkaan kaipaa lapsiväkivaltaa tai niihin kohdistuvaa väärinkäyttöä, huumeita tai synkkää maailmanlopun meininkiä, kannattaa peli jättää väliin. Muuten kyllä suosittelen.

[Silence]

SWAT 3: Close Quarters Battle (pc)

Suoritin tässä jonkin aikaa sitten arkeologisia kaivauksia vanhassa pelikaapistossani ja sen pohjalta löytyi omistamiani pelejä joihin en ole syystä tai toisesta koskenut melkein parinkymmeneen vuoteen. Ja tässä on yksi niistä.

Swat 3 saattaa nopealla vilkaisulla näyttää ja kuulostaa ensimmäisen persoonan perus räiskintäpeliltä, mutta sitä se ei todellakaan ole. Kyseessä on Seikkailupeleistä paremmin tunnetun Sierra On-Linen huippulaadukas taktinen strategiapeli vuodelta 1999 missä pelaaja pääsee komentamaan SWAT-erikoistiimiä. Pääpaino ja samalla koko pelin the ydin on ammattimainen lähestyminen, strategiapuoli, tiimin komentaminen ja tilanteen yleinen hallinta ja manipulointi. Yllätyin miten vähän ikä on pilannut tätä peliä, sillä se on yhtä intensiivinen, tehokas ja monipuolinen nykyäänkin kuin pari vuosikymmentä sitten. Joo, grafiikka ei todellakaan ole kummoista vaan hyvin peruspuhdasta ysärin lopun 3D-grafiikkaa, vailla minkäänlaisia kikkailuja. Mutta ulkoasu hoitaa asiansa. Pääpaino on selvästi luoda mahdollisimman realistista ja yksityiskohtaista kuvaa ryöstö/panttivankitilanteistatilanteesta ja ympäristöistä ja sen ansiosta peli toimiikin edelleen yhtä hyvin kuin 23 vuotta sitten. Peli tuntuu yhtäpaljon harjoitussimulaattorilta kuin oikealta peliltä. Pelikentättien koko vaihtelee pienestä keskisuureen ja muutamaan todella isoon. Pari ärsyttävääkin tapausta löytyi, kuten aivan kaamea viemäriin sijoittuva pommin purkutehtävä missä kello tikittää kokoajan. Tunnustan heti että lunttasin pommien paikat tapojeni vastaisesti netistä jotta pääsin mokomasta tehtävästä nopeasti eroon. Tehtävä oli perseestä 20v sitten ja nyt se oli... melkein yhtä perseestä. Kiitos youtube.

Löysin pelin aikoinaan sen demon kautta ja vetovoima oli jo demossa vastustamaton. Demoa ensialkuun hulluna pelattuani onnistuin samaan joululahjaksi koko pelin. Muistikuvani on että aikoinaan tykkäsin pelata tätä todella paljon. Ja kas, miten tehokkaasti peli imaisi jälleen mukaansa, kunhan olin taas oppinut kaikki käskytykset ja pikanäppäimet tiimin komentamisesta, aseiden maasta keräämiseen ja tilanteesta oikein raportointiin. Swat 3 on juuri niitä pelejä missä "vielä yksi missio ennen lopettamista" on todella vahva ja hupsista, kohta on tullut TAAS pelattua useampi tunti peliä, vaikka piti mennä nukkumaan. Pelasin nytkin ensimmäisellä pelikerralla lähes puolet pelin tehtävistä putkeen. Tehtäviä on pari tusinaa ja niiden kestot vaihtelevat parista minuutista pariinkymmeneen minuuttiin. Swattauksen aiheet liittyvät normaaleihin jenkkiongelmiin eli asehulluihin punaniskajuntteihin, uskonnollisiin hihhuleihin ja tuttuun ja turvallisiin terroristeihin joilla on pahat mielessä.
Omistamassani Game of the Year -versiossa ainakin kaikki tehtävät on joko pelattavissa vuorotellen isompana juonikuviona TAI sitten vapaasti valittavissa isosta kartasta mikä sisältää kaikki tehtävät. Pelasin pelin juonimoodina läpi, mutta sitä ennen käytin jonkin verran aikaa vapaasti valittavassa tehtäväkartassa hiotakseni taitojani ja opetellakseni itselleni pitkästä aikaa miten homma toimiikaan.

Swat 3sessa lähestyminen aihetta kohtaan on kylmän dokumentaarista, vailla kauniita koristeluita ja dramatisointeja. Asia X on tapahtunut, siitä priiffataan ja varusteluiden, tiimiläisten ja mahdollinen kentän aloituspaikan valinnan jälkeen on aika hypätä suorittamaan tehtävää. Tehtävänä on neutralisoida viholliset näitä käskyttämällä, käsirautoihin laittamalla tai viimeisenä mahdollisuutena ammuskelemalla. Vastaantulijat (niin terroristit kuin siviilitkin) saa hetkellisesti pois tolaltaan valokranaateilla tai savukranaateilla ja taustalla pyörii jatkuvasti pelaajan tiimin radiokeskutelut. Tiimiläisten radiokeskustelut ovat millintarkan asiallisia ja täsmällisiä, vailla minkäänlaisia persoonallisia heittoja. Kaikki, niin pelaaja kuin tämän tiimiläiset antavat millintarkkoja radioviestejä toisilleen ja tämä jos mikä auttaa immersion luomisessa. Ja kenttäsuunnittelukin on selvästi rakennettu erittäin realistisen oloiseksi niin tapahtumaympäristöjensä kuin tapahtumiensakin osalta. Tämä on itseasiassa yksi ero tämän pelin ja Swat 4sen välillä, jossa meno tuntuu lähinnä elokuvalavasteessa olemiselta, missä kaikki hahmot on niin kirjoitettu kuin ohjattu mahdollisimman cooleiksi persooniksi. Swat 3 on aivan eri maata, sillä tässä pelissä ainoa huumori tulee kun sujautan kaasukranaatin minulle pidätystilanteessa vittuileen siviilin jalkoihin.
Pelaaja toimii pelissä tehtävää suorittavan viisihenkisen Swat-teamin kolmanteja (tai jos tarkkoja ollaan niin viidentenä) pyöränä. Pelaajan lisäksi tapahtumissa pyörii kaksi helposti numeronäppäimistä komennettavaa kahden hengen tiimiä Red ja Blue -team, joita voi komentaa joko erikseen tai sitten yhteisenä elementtinä. Komentaminen on helppoa mutta monipuolista: Vartioi kohtaa X, tutkikaa aluetta vasemmalta/oikelta/edestä, menkää sisään, menkää sisään valokranaatilla, savukranaatilla, kurkatkaa kulman taakse peilillä ja niin edelleen. Ainoa kikka minkä puute harmitti oli jonkinlainen "oven alta" kurkkaaminen huoneeseen vakoojakameran avulla, mutta ilmankin voi elää. Kaikki tiimit osaavat samat temput kuin pelaajakin ja samalla ajan käytöllä, joten pelaaja voi ulkoistaa hommat kokonaan alaisilleen, tai sitten tehdä osan itse ja luottaa loput kaverien harteille. Yksin ei kuitenkaan kannata lähteä sooloilemaan tai antaa yksinäisen tiimin lähteä puhdistamaan kentää pahuudesta yksinään, sillä kukaan Swat-teamissa ei kestä montakaan luotia ja osumakohdat mahdollistavat pääosumasta tapahtuvat kerrasta poikki-pudotukset niin pelaajan tiimin kuin pahistenkin osalta. Paras tapa on aina lähestyä tiiminä tilannetta. Antaa osan vartioida vielä tuntemattomia suuntia ja itse keskittyä taustatukeen ja savukranaatin heittoon huoneeseen, minkä tutkimisen ja oven tiirikoinnin jättää toisen tiimin vastuulle.

Pelin todellinen timantti on kuitenkin sen aivan järjettömän hyvä tekoäly niin vihollisten kuin oman tiiminkin kohdalla. Enkä liioittele ylistäessäni sitä. Laatu vetää ison kasan nykypelejäkin häpeään, sillä kenttien hahmot toimivat erittäin realistisesti, sattumanvaraisesti ja aika realistisestikkin. Vastustajista ei koskaan ennakkoon tiedä mitä vastassa on sillä hetkeä aikaisemmin asella uhkaillut terroristikin saattaa pelaajan/tiimin komenteluiden jälkeen äkisti pudottaa aseensa ja antautua. Tai sitten tehdäkin päinvastaista. Swat 3 on myös todella elävä ympäristönsä osalta, sillä hahmot eivät koskaan ole samoissa paikoissa tai käytökseltään samoja eri pelikerroilla vaan peli tuntuu käyttävän randomia asettelua vihollisten ja siviilien osalta, jonka ansiosta jokainen pelikerta on yllätyksellinen niin vihollisten sijoitusten kuin käyttäytymisenkin osalta.
Mutta todellinen ylistys menee kuitenkin omalle tiimille. Tekoälyn ohjastamat Swat-teamilaiset osaavat omatoimisesti toimia ja käyttyätyä kentissä ja reagoida tilanteiden muuttuessa. Välillä huomasin vain yllättyneenä tuijottavani tiimikavereitani, jotka eivät lähtenetkään tuosta vain suorittamaan ohjeitani vaan vartioivat vailla käsirautoja olevaa, antautunutta siviiliä. Teamilaiset osaavat myös omatoimisesti asemoitua ja turvata uhkaavat ja varmistamattomat uhat ja suunnat ilman että pelaajan pitää näistä erikseen sanoa.
Jos homma menee päin persettä niin se on yleensä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä täysin oma vikani kun en ollut joko tarpeeksi varovainen tai sitten olin ylivarovainen. Swat 3sen tehtävien suorittaminen tuntuu kuin tanssinumerolta. Kun rytmistä saa otteen, niin sitten homma tuntuu kuin montaasilta missä kaikki vain sujuu napakasti. Joskus vaikealtakin vaikuttava tehtävä saattaa ihan suhahtaa läpi. Epäonnistumisesta seuraa samanlainen fiilis kuin Dark Souleissa, missä kuolema ei lannista, vain tsemppaa yrittämään ensikerralla paremmin.
Ja voi kun olon tuntee ylpeäksi kun iso tehtävä tulee suoritetuksi ja tajuat että kaikki pahikset ovat joko siviilien tavoin raudoissa tai neutraloituina maassa, oma tiimi täysin vailla vahinkoa enkä itse ampunut laukaustakaan. Silloin on mukava raportoida tapahtumat suoritetuksi ja päättää tehtävä. Niin, ja pelaajan vastuulla on myös tukikohtaan raportointi neutraloiduista ja pidätetyistä pahiksista ja siviileistä ja siitä että reitti on vapaa näitä turvaan hakemaan. Harmi vain että peli ei kongreettisesti näytä tapahtuvaa hakua, vaan kunhan pelaaja on raportoinnin jälkeen jättänyt alueen taakseen, tulee radioon tieto turvaan haetuista pidätetyistä.

Yleensä pelissä homma hoituu kun vain etenee tarpeeksi varovasti, kaikki kulmat varovaisesti huomioiden ja hiipien kuin tontut jouluyössä. Mutta silloin tällöin meinasin juuttua pariin tehtävään tuhanneksi uudelleenyritykseksi. Ja yleensä tällöin kannattaa kokeilla paljon suoraviivaisempaa päällekäymmistä. Ja kun sanon että suoraviivaisempaa, niin en tarkoita että jätän tiimikaverit ja lähden yksin räiskimään. Sillä niin tiimiläiset kuin pelaaja itsekkään ei kovin hyvin vahinkoa kestä. Suoraviivaisella taktiikalla tarkoitan koko tiimin tehokasta käyttöä suoraviivaisessa etenemisessä missä edetään nopeasti ja voimalla, valokranaattien ja savukranaattien avustamana ja yritetään kaataa viholliset ja puhdistaa alueet ennen kuin näiden kavereita alkaa tulla jokaisesta sivuovesta ja portaikosta. Välillä homma toimii ja välillä homma menee päin helvettiä jo kentän ensimmäisimpinä metreinä. Mutta aina voi yrittää uudestaan.

Sierran Swat-sarja on kyllä outo kapistus, sillä se on selvästi tehty kilpailemaan räiskintään keskittyneiden Rainbox Sixien kanssa, mutta lähestyminen on täysin eri. Swat on itseasiassa spinnoff-sarja Sierran legendaarisesta Police Quest -point and click seikkailupelisarjasta minkä kautta itsekin löysin tämän pelin aikoinaan. Police Questit lähestyivät poliisin työtä samalla pikkutarkan realistisella ja paikoin ärsyttävästikin realistisuutta vaativalla suunnittelulla. Ja aikoinaan Full Motion Videona tehty alkuperinen Swat peli oli itselleni aika ärsyttävä jatko aikaisemmalle. Isometrisestä yläkulmasta tehtyä Swat 2sta, en ole koskaan pelannut, Mutta Swat 3 on löytänyt täydellisen tasapainoin pikkutarkan näpertämisen ja viihdyttävän suoraviivaisen toteutuksen osalta. Ja kolmonen on myös Swat-sarjan paras tapaus. Nelosta olen pelannut vain pariin otteeseen ja vaikka se pääseekin lähelle kolmosta, niin tekoäly ja asenne peliä kohtaan on vain paljon tökerömpää.

Jos pääsee yli siitä asiasta että grafiikka ei ihan vastaa nykypäivän standardeja, niin sen alta löytyy aivan hemmetin tehokas ja toimiva strategiatoimintapeli. Suosittelen.

[Salem]

Pokémon Red (GB)
Tässä taannoin tuli hinku päästä testaamaan, kuinka hyvin nämä alkuperäiset poksujulkaisut pitävät vielä pintansa, ja siksi tulikin pistettyä Red tulille ensi kertaa vuosiin, kenties sitten 90-luvun. Red-versio valikoitui pelattavaksi, koska siitä se aikanaan minulla lähti, ja edelleen pidän sitä exclusiivien poksujensa puolesta parempana kahdesta. Ja joo, olihan tuo melkoinen raakile, kun vertaa siihen mitä jo jatko-osa tarjosi, saati että mihin asti nyt on tultu. Ja siltikin tässä oli jotain aivan omaa charmiaan, joka on ollut jo kauan hukassa. Ei ollut mitään mullistavia juonikuvioita ja maailmanloppu-tason eventtejä jumalolento-legendaadisten siivittävänä. Vain sinä, villinä kipittelevät poksut, ja pitkä tie kohti mestaruutta. Pelin legendaariset on hoidettu hyvällä maulla, ilman että niistä yhdestäkään ollaan tehty mitään numeroa. Ne ovat enemmänkin palkinto tutkimisesta kuin posteripoikia markkinointitiimin hyödynnettäviksi. Vanha kunnon Team Rocket on vain joukko gangstereita rahan perässä, sen sijaan että olisivat jotain over the top-superpahiksia maailmanvaltiuuden perässä. Meno on siis kautta linjan maanläheisempää.
Mitä tulee pelin puutteisiin, niin rajallinen inventaario nousee päällimmäisenä mieleen. Oma reppu on hyvin ahdas, eikä PC:n varastokaan vedä ihan kaikkea mitä tarjolla on, joten paljon kului aikaa näiden kahden kanssa säätämiseen. Jos tähtäimessä olisi ollut kaikkien poksujen kerääminen, olisi myös PC:n pokemon boxin äkillinen täyttyminen vailla varoitusta tuottanut harmaita hiuksia, mutta tällein kasuaalisti vain tarvitsemansa napaten siitä ei ollut ongelmaa. Toinen hyvin ärsyttävä elementti liittyi poksujen oppimiin liikkeisiin, jotka eivät juuri antaneet mitään käsitystä siitä mikä tekee mitäkin, tai mikä on vahvempi tai tarkempi. Arvalla ja ulkomuistista näitä piti heitellä valtaosan ajasta, ja blindina pelaavalle muistan tämän olleen yhtä helvettiä. HM-liikkeidenkin kanssa saa olla erittäin tarkka kelle opettaa ja mitä, sillä tässä pelissä on mahdotonta päästä liikkeestä eroon, kun se on kerran annettu, mikä potentiaalisesti pilaa koko pokemonin, jos teet virhearvion.
Harmaalle alueelle taas tupsahtaa pelin kuuluisat spritet, jotka ovat, noh, melko persoonallisen näköisiä tulkintoja alkuperäisistä 151 poksusta. Tässä generaatiossa monilla oli vielä lopullinen ulkoasu vähän hakusessa, ja tuloksena on hyvinkin uncanny valley-tyypin luomuksia. Osa taas oli omalla tavallaan hyvinkin siistejä, ja visio poksujen ulkonäöstä ja luonteesta on ollut selkeästi hanskassa jo alusta pitäen. Takaspritet taas olivat lähes poikkeuksetta huonoja, pelkkiä suttuja.

Oli tämä peli kiva kokea pitkästä aikaa ihan alkuperäisessä muodossaan, mutta samalla se osoitti kuinka pitkälle lähtökuopista on päästy, hyvässä ja pahassa. Jos ensimmäisen generaation haluaa kuitenkin kokea nautittavammassa muodossa, on GBA:n FireRed ja LeafGreen se yksi ja oikea valinta, joka jättää nämä GB-versiot melkoisen tyhjäntekeviksi. Musiikista tosin sanon että se pitää näissä alkuperäisissä pintansa paremmin. Niin, ja onhan sitten vielä Switchin Let's Go-pelit, jos sattuu tykkäämään niistä kaikkein moderneimmista poksupeleistä enemmän.

Hall of Fame-tiimini:
Charizard, ensimmäisen startterini kunniaksi.
Raticate, koska pitihän sarjan ekalle vanilla-rotalle antaa vihdoin mahdollisuus.
Kadabra, koska on aina jäänyt oman tutkani ulkopuolelle kun ei ole ollut kavereita joiden kanssa vaihtaa ja evolvata.
Raichu, koska Pikachu sattui aivan alussa kohdalle.
Lapras, koska Gyarados on jo ylikäytetty valinta, ja Lapras oli tarjolla.
Hitmonlee, koska tiimissä oli yksi paikka vapaana, enkä ollut ennen käyttänyt.


Time Diver: Eon Man (NES)
Tällainen sattui tulemaan vastaan, ja kokeillahan sitä piti. Taiton aikoinaan Wrath of the Black Manta-nimiselle, suht kehnolle ninjapelille jatko-osaksi suunnittelema tekele sai jossain vaiheessa kehitystyötä ihan oman identiteettinsä (tai no, tästä kohta lisää), muttei koskaan nähnyt päivänvaloa kuin repro-cartteina, sekä piraatticarttien pelilistoilla. Kyseessä on siis prototyyppi.

Tarina alkaa kun päähahmo Dan joutuu yllätyshyökkäyksen kohteeksi, ja tulee salaperäisen sankarin pelastamaksi. Sankari kuitenkin haavoittuu kamppailussa, ja Danin sohvalle toipumaan päästyään selittää olevansa Time Diver, tulevaisuudesta saapunut soturi, joka on tullut suojelemaan Dania, joka on joutunut pahan organisaation kohteeksi. Mitä organisaatio sitten haluaa? Noh, tulevaisuudessa Danin poika Kane on keksinyt jotain jota kutsutaan Clear Systemiksi, jonka turvin tulevaisuus on putsattu rikollisuudesta, ja sehän ei pahiksille käy päinsä. Niinpä he ovat lähettäneet organisaationsa jäseniä menneisyyteen eri ajanjaksoille, aikeinaan eliminoida Dan ja tämän muut sukupuun vesat, jotta Kane ei voisi koskaan syntyä, eikä siis olla organisaation rikosaallon tiellä. Tämä alkaa kieltämättä kuulostaa melko tutulta. Yhtä kaikki, koska Time Diver on haavoittunut, ottaa Dan tämän kamppeet kantaakseen, ja sukeltaa ajassa eteen- ja taaksepäin pelastamaan sukunsa jäseniä.

Pelillisesti kyseessä on oikein mukiinmenevä matalan haastetason tasoloikka. Vasemmalta oikealle kuljetaan, välillä seinähyppyjä hyödyntäen kiivetään korkeammalle, ja mätkitään ja potkitaan viholliset kumoon. Pelin edetessä saadaan myös sub-aseita, mutta koin nämä valtaosan ajasta tarpeettomiksi, poislukien ensimmäistä, jota vaadittiin tiettyjen esteiden ohitukseen. Peli on siitä veikeä, että vain ensimmäinen ja viimeinen kenttä ovat ennalta määrätyillä paikoillaan, mutta siihen väliin jäävät kolme kenttää, kolme eri aikakautta, tulevat vastaan satunnaisessa järjestyksessä pelikertakohtaisesti. Tämä on oikein kiva idea, ja pistää toivomaan että pelissä olisi ollut paljon enemmänkin kenttiä koluttavaksi, sillä teema olisi antanut materiaalia vaikka millaisille seikkailuille eri ajanjaksoissa. Itse kentät ovat suht lyhyitä, eikä haastetaso ole kovinkaan korkealle vedetty, mikä tekee pelistä hyvin leppoisan kokemuksen, tulivatpa kentät missä järjestyksessä tahansa. Continue-systeemikin on armollinen, antaen jatkaa viimeisimmästä kentästä, jopa sen puolivälistä, kun viimeinenkin lisäri on heitetty. Ainoa raja on oma jaksaminen, ja tämän kanssa ei todella tullut ongelmaa etteikö jaksaisi yrittää uudelleen. Peli on aikakautensa tuotokseksi oikein nättiä katsottavaa, kontrolloi uskollisesti, ja musiikkikin on ihan menevää, menneisyyteen sijoittuvan kentän bangerin noustessa helposti omaksi suosikikseni.
Kenttien puutteen lisäksi toinen asia joka jäi harmittamaan olivat bossit, jotka olivat lapsellisen helppoja, ja heidän alkukantaiset patterninsa opittuaan heistä jokaisen sai kyykytettyä vähäisellä harjoittelulla osumaa ottamatta. Haluan vahvasti uskoa, että tässä on kummankin puutteen kohdalla ollut kyse siitä, että tämä tosiaan on julkaisematon prototyyppi, eikä aika, budjetti tai julkaisutahto ole riittänyt ihan maaliin asti, tai edes viimeisiin loppuhiontoihin. Kumpikaan näistä miinuksista ei todellakaan pilaa peliä, päinvastoin on vain positiivinen merkki jos sitä jää kaipaamaan lisää.
Jos Eon Man olisi aikoinaan julkaistu tällaisenaan, ei se varmaan olisi mikään suuri myyntimenestys ollut, mutta varmasti se olisi löytänyt paikkansa kivasti Vice: Project Doomin rinnalta, nostaen ajoittain päätään kun keskustellaan 8-bittisen unohdetuista helmistä. Tykkäsin kovasti.

[Joni Ahonen]

Pokémon Red (GB)
Tässä taannoin tuli hinku päästä testaamaan, kuinka hyvin nämä alkuperäiset poksujulkaisut pitävät vielä pintansa, ja siksi tulikin pistettyä Red tulille ensi kertaa vuosiin, kenties sitten 90-luvun. Red-versio valikoitui pelattavaksi, koska siitä se aikanaan minulla lähti, ja edelleen pidän sitä exclusiivien poksujensa puolesta parempana kahdesta. Ja joo, olihan tuo melkoinen raakile, kun vertaa siihen mitä jo jatko-osa tarjosi, saati että mihin asti nyt on tultu. Ja siltikin tässä oli jotain aivan omaa charmiaan, joka on ollut jo kauan hukassa. Ei ollut mitään mullistavia juonikuvioita ja maailmanloppu-tason eventtejä jumalolento-legendaadisten siivittävänä. Vain sinä, villinä kipittelevät poksut, ja pitkä tie kohti mestaruutta. Pelin legendaariset on hoidettu hyvällä maulla, ilman että niistä yhdestäkään ollaan tehty mitään numeroa. Ne ovat enemmänkin palkinto tutkimisesta kuin posteripoikia markkinointitiimin hyödynnettäviksi. Vanha kunnon Team Rocket on vain joukko gangstereita rahan perässä, sen sijaan että olisivat jotain over the top-superpahiksia maailmanvaltiuuden perässä. Meno on siis kautta linjan maanläheisempää.
Mitä tulee pelin puutteisiin, niin rajallinen inventaario nousee päällimmäisenä mieleen. Oma reppu on hyvin ahdas, eikä PC:n varastokaan vedä ihan kaikkea mitä tarjolla on, joten paljon kului aikaa näiden kahden kanssa säätämiseen. Jos tähtäimessä olisi ollut kaikkien poksujen kerääminen, olisi myös PC:n pokemon boxin äkillinen täyttyminen vailla varoitusta tuottanut harmaita hiuksia, mutta tällein kasuaalisti vain tarvitsemansa napaten siitä ei ollut ongelmaa. Toinen hyvin ärsyttävä elementti liittyi poksujen oppimiin liikkeisiin, jotka eivät juuri antaneet mitään käsitystä siitä mikä tekee mitäkin, tai mikä on vahvempi tai tarkempi. Arvalla ja ulkomuistista näitä piti heitellä valtaosan ajasta, ja blindina pelaavalle muistan tämän olleen yhtä helvettiä. HM-liikkeidenkin kanssa saa olla erittäin tarkka kelle opettaa ja mitä, sillä tässä pelissä on mahdotonta päästä liikkeestä eroon, kun se on kerran annettu, mikä potentiaalisesti pilaa koko pokemonin, jos teet virhearvion.
Harmaalle alueelle taas tupsahtaa pelin kuuluisat spritet, jotka ovat, noh, melko persoonallisen näköisiä tulkintoja alkuperäisistä 151 poksusta. Tässä generaatiossa monilla oli vielä lopullinen ulkoasu vähän hakusessa, ja tuloksena on hyvinkin uncanny valley-tyypin luomuksia. Osa taas oli omalla tavallaan hyvinkin siistejä, ja visio poksujen ulkonäöstä ja luonteesta on ollut selkeästi hanskassa jo alusta pitäen. Takaspritet taas olivat lähes poikkeuksetta huonoja, pelkkiä suttuja.

Oli tämä peli kiva kokea pitkästä aikaa ihan alkuperäisessä muodossaan, mutta samalla se osoitti kuinka pitkälle lähtökuopista on päästy, hyvässä ja pahassa. Jos ensimmäisen generaation haluaa kuitenkin kokea nautittavammassa muodossa, on GBA:n FireRed ja LeafGreen se yksi ja oikea valinta, joka jättää nämä GB-versiot melkoisen tyhjäntekeviksi. Musiikista tosin sanon että se pitää näissä alkuperäisissä pintansa paremmin. Niin, ja onhan sitten vielä Switchin Let's Go-pelit, jos sattuu tykkäämään niistä kaikkein moderneimmista poksupeleistä enemmän.

Hall of Fame-tiimini:
Charizard, ensimmäisen startterini kunniaksi.
Raticate, koska pitihän sarjan ekalle vanilla-rotalle antaa vihdoin mahdollisuus.
Kadabra, koska on aina jäänyt oman tutkani ulkopuolelle kun ei ole ollut kavereita joiden kanssa vaihtaa ja evolvata.
Raichu, koska Pikachu sattui aivan alussa kohdalle.
Lapras, koska Gyarados on jo ylikäytetty valinta, ja Lapras oli tarjolla.
Hitmonlee, koska tiimissä oli yksi paikka vapaana, enkä ollut ennen käyttänyt.

On noissa vanhoissa Pokemoneissa vielä maagista imua, jonka totesin Yellowin parissa muutama vuosi sitten. Grafiikat ovat just täydelliset ulkomaailmassa, mitä nyt ne taka-spritet ovat aika... mielenkiintoiset joidenkin kohdalla. Hämmentävää miksi pitänyt toteuttaa kuin suurennettuina, jotka tekee niistä suttuisen oloisia. Goldissa ja Silverissä sitten olivatkin terävästi tehty ilman kikkailua. Ehkä jokin tekninen juttu.

Ainoa kritiikin aihe on tuo ahdas reppu tosiaan, josta ei tainnut niitä HM-esineitä saada pois mitenkään, eli repusta tulee pelaamisen myötä vain ahtaampi. Mutta eikös kaikkien Poksujen kerääminen pitäisi muuten onnistua, en muistanut että tietokone täyttyisi niin? Vai pitikö niitä Pokemoneja siis deletoida kokonaan sieltä koneelta pois?


Muuten jo nämä alkuperäiset Pokemonin menivät maaliin kertaheitolla, kun pohtii mikä määrä työtä ollut kehitellä 151 taskuhirviötä ja koko idea näiden ympärille omaa tyyliä myöten. Myöhemmissä peleissä kaikkea tuli lisää ja lisää jo liikaakin. Mielestäni Gold, Silver ja Crystal ovat ne täydelliset pelit, jotka paransivat joka osa-alueella. Ruby ja Sapphrire sitten ottivat vähän taka-askeleita, mutta peleinä loistavia edelleen. Sen jälkeen oma pelitykseni sitten hiipuikin, eikä ole mikään myöhemmistä peleistä herättänyt juurikaan intohimoja.

[Salem]

Ainoa kritiikin aihe on tuo ahdas reppu tosiaan, josta ei tainnut niitä HM-esineitä saada pois mitenkään, eli repusta tulee pelaamisen myötä vain ahtaampi. Mutta eikös kaikkien Poksujen kerääminen pitäisi muuten onnistua, en muistanut että tietokone täyttyisi niin? Vai pitikö niitä Pokemoneja siis deletoida kokonaan sieltä koneelta pois?

HM-esineet sai toki repusta PC:lle, mutta sielläkin ne veivät jo valmiiksi rajatusta tilasta viisi paikkaa. Pokemoneille opetettuja HM-liikkeitä taas ei saanut mitenkään pois kun ne kerran oli opettanut, kun pelissä ei ole muissa peleissä esiintynyttä move deleter-hahmoa.
Poksuja tosiaan on mahdollista kerätä kaikki mahdolliset PC:lle, mutta jokainen PC-boxi pitää maksimissaan vain tietyn määrän kerrallaan, ja koska peli ei missään vaiheessa ilmoita milloin boxi on täynnä, eikä osaa automaattisesti siirtää pyydystettyä poksua vapaaseen laatikkoon kuten jatko-osissa, on mahdollista syntyä tilanne jossa et voi pyydystää legendaarista pokemonia, tai jotakin ultra-harvinaista Safari Zone poksua, koska juuri edellinen saaliisi on täyttänyt boxin, etkä ole hoksannut vaihtaa sitä uuteen. Omaa jatkuvaa managerointiaan siis tuossakin.

Muuten jo nämä alkuperäiset Pokemonin menivät maaliin kertaheitolla, kun pohtii mikä määrä työtä ollut kehitellä 151 taskuhirviötä ja koko idea näiden ympärille omaa tyyliä myöten. Myöhemmissä peleissä kaikkea tuli lisää ja lisää jo liikaakin. Mielestäni Gold, Silver ja Crystal ovat ne täydelliset pelit, jotka paransivat joka osa-alueella. Ruby ja Sapphrire sitten ottivat vähän taka-askeleita, mutta peleinä loistavia edelleen. Sen jälkeen oma pelitykseni sitten hiipuikin, eikä ole mikään myöhemmistä peleistä herättänyt juurikaan intohimoja.

Gold, Silver ja Crystal olivat tosiaan sarjan huippu. Huomaa hyvin että niitä varten on pidetty kaikki mikä ensimmäisissä peleissä toimi, ja parannettu kaikkea mikä oli vielä vajaavaista. Selvästi on vielä ollut intohimo tekemisessä mukana. Kolmas generaatio oli selvä notkahdus, mutta edelleen oikein mainio kokemus, paitsi juonellisesti, sillä juuri se aloitti tuon elämää suurempien tarinoiden ja jumaltason legendaaristen pyörityksen, josta en ole koskaan pitänyt. Diamond/Pearl/Platinum olivatkin sitten sarjan ensimmäiset oikeasti heikot julkaisut. Suoraan sanoen tylsiä pelejä. Nykyisinhän sarja ei ole enää edes verrattavissa alkumetriensä klassikoihin oikeastaan millään mittapuulla.

[Joni Ahonen]

Ainoa kritiikin aihe on tuo ahdas reppu tosiaan, josta ei tainnut niitä HM-esineitä saada pois mitenkään, eli repusta tulee pelaamisen myötä vain ahtaampi. Mutta eikös kaikkien Poksujen kerääminen pitäisi muuten onnistua, en muistanut että tietokone täyttyisi niin? Vai pitikö niitä Pokemoneja siis deletoida kokonaan sieltä koneelta pois?

HM-esineet sai toki repusta PC:lle, mutta sielläkin ne veivät jo valmiiksi rajatusta tilasta viisi paikkaa. Pokemoneille opetettuja HM-liikkeitä taas ei saanut mitenkään pois kun ne kerran oli opettanut, kun pelissä ei ole muissa peleissä esiintynyttä move deleter-hahmoa.
Poksuja tosiaan on mahdollista kerätä kaikki mahdolliset PC:lle, mutta jokainen PC-boxi pitää maksimissaan vain tietyn määrän kerrallaan, ja koska peli ei missään vaiheessa ilmoita milloin boxi on täynnä, eikä osaa automaattisesti siirtää pyydystettyä poksua vapaaseen laatikkoon kuten jatko-osissa, on mahdollista syntyä tilanne jossa et voi pyydystää legendaarista pokemonia, tai jotakin ultra-harvinaista Safari Zone poksua, koska juuri edellinen saaliisi on täyttänyt boxin, etkä ole hoksannut vaihtaa sitä uuteen. Omaa jatkuvaa managerointiaan siis tuossakin.

Ahaa! Viimeksi kun en edes yrittänyt pahemmin noita Poksuja keräillä, niin jäi tuo boxeilun kanssa temppuilu. Onkin kökkö ongelma.

Gold, Silver ja Crystal olivat tosiaan sarjan huippu. Huomaa hyvin että niitä varten on pidetty kaikki mikä ensimmäisissä peleissä toimi, ja parannettu kaikkea mikä oli vielä vajaavaista. Selvästi on vielä ollut intohimo tekemisessä mukana. Kolmas generaatio oli selvä notkahdus, mutta edelleen oikein mainio kokemus, paitsi juonellisesti, sillä juuri se aloitti tuon elämää suurempien tarinoiden ja jumaltason legendaaristen pyörityksen, josta en ole koskaan pitänyt.

Tämä on juuri ollut leffojen valtava ongelma, joka jo lapsena ärsytti minua. En minä halua mitään maailmanpelastus juonia ja legendaarisia Pokemoneita tuhoamassa koko maailmankaikkeutta, jossa sitten Ash on jokin Jeesus tuhkan poika ja kaikki on niin kamalan vakavaa. Sellainen sarjan perusmeno vähän elokuvamaisen komeampana kelpaa, mitä kolmas Pokemon -leffa sitten tarjosikin paremmin. Sama homma peleissä, homma pitäisi pitää vain maanläheisempänä. En ikinä ole innostunut legendaarisista Pokemoneista, niitä on liikaa.

Itse tutustuin neljäneen geniin Platinumilla 10 vuotta sitten eikä jäänyt kyseisestä kokemuksesta mitään mieleen. Sen jälkeen koettu Pokemon X oli myös tosi keskinkertainen ja Moon vain noin ok -tasoa. Vielä täytyy sanoa että Legend Arceus on minulla edelleen kesken, koska kiireet ja muut pelit. En ole siksi osannut siitä mielipidettä muodostaa. Siitä syystä ei ole multa arviota siitä tullut, jos joku ihmetellyt.

[Gigante]

Legend of Zelda: Tears of the Kingdom Lopullinen lopputaisto ei ollut ehkä yhtä haastava kuin sitä edeltävät, mutta todella näyttävä kyllä. Olipahan työmaa, vaikken ihan kaikkea käynyt tonkimassa ja jok'ikistä puzzlea tekemässä, mutta iso liuta kaikkea tuli tehtyä ja nähtyä. Muistan yhä kuinka haastava pelin alkuosio osasi olla, kun käytännössä 90% kaikesta vastaantulevasta tappaa Linkin yhdellä huitausulla, joka rohkaisi sittemmin etsimään pyhättöjä. Syvyyksiin uskaltauduin vasta paljon paljon myöhemmin, kun sydämmiä oli kerääntynyt enemmän ja Master Sword löydettyä. Taivassaaret jäivät turhan vaisuiksi paikoiksi alkupään harjoitusalueen jälkeen, eikä näillä ollut, temppeleitä lukuunottamatta, suurempaa roolia päätarinan kannalta.
Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä että klassiset temppelit tekivät paluun, vaikka pohjiltaan olivatkin BOTWin jumalpetojen kaltaisia. Bossitaistot olivat kertaheitolla paljon näyttävämpiä ja ikimuistoisempia kuin ne edellisen pelin "jokin kone, jonka päälle Ganon oli käynyt räkimässä"-bossit. Yllätyin sikäli positiivisesti, että edellisosassa turhan pieneen rooliin jääneet muutamat hahmot saivat enemmän tekemistä tarinan kannalta.
Mikäli jokin asia pelissä toisinaan osasi rassata niin samojen dialogipätkien jatkuva toisto, eritoten sivutehtävien osalta. Varsinkin se yksi tunari ainaisten kylttiensä kanssa aina pitämässä huolta että "johtaja Hudsonilla seisoo", eikäkunsiis että "tämän kyltti pysyy pystyssä" eikun tuokin kuulosti väärältä.... Olisi ollut kiva nähdä edes jotain vaihtelua näiden puheissa eikä aina sitä yhtä ja samaa kerta toisensa jälkeen.


Hyvä peli kyllä ja kyllähän tämän parissa viihtyi. Huolimatta siitä että pelimaailma on suoraan edellisestä pelistä, maailmalta osasi löytyä ties mitä odottamatonta.

...

Pelin aikana meikällä sattui tahattomasti kyllä ihan hervottomia vahinkoja. mm. Kuljetettava Korok tipahti ja lähti kierimään mäkeä alas semmoisella vauhdilla etten perässä pysynyt (tiedättehän sen meemin huutavasta ukkelista, joka pyörii mäkeä alas?), tai kuinka sytytin kuumailmapallolla erään soittoniekan vaunun liekkeihin, kun en ottanut huomioon että alusta oli puuta.