Kirjoittaja Salem » 31.12.2015 04:19
Kas niin, vuosi alkaa olla taas pulkassa, joten onkin varmaan aika listata ne kaikkein parhaat pelikokemukseni vuodelta 2015. Kuten aiemmin, listaan vain viisi parasta. Mukana arvioinnissa olivat kaikki tänä vuonna läpäisemäni pelit, eivät vain tänä vuonna julkaistut. Lopputuloksen kannalta tuo sääntö tosin oli tällä kertaa yllättävän yhdentekevä.
5. Until Dawn (PS4)
Teinikauhuleffa sovitettuna pelattavaan muotoon. Odotukset tätä kohtaan olivat alunperin yhtä korkealla kuin perus slasher-filmeillekin, eli odotin näkeväni joukon idiootteja, kiimaisia teinejä tekemässä typeriä asioita ja saamassa kirveestä yksi toisensa perään. Suurilta osin nuo odotukset täyttyivätkin, mutta pelin juoni onnistui kaappaamaan mukaansa odotuksia huomattavasti paremmin. Pelimekaniikaltaan teos nyt oli pääosin Heavy Rainin ja Fahrenheitin tavoin yksi iso QTE, ja sen episodit olivat täynnä halpoja jump scare momentteja, mutta näistäkin huolimatta tarina oli sen verta kiinnostava, että pelaamista jatkoi mielellään ja nälkä niin sanotusti kasvoi syödessä. Itse asiassa päädyin läpäisemään koko pelin kahdella istumalla. Sen verran kipeästi halusin tietää mitä tuleman pitää. Peli ei siis ole kovin pitkä, mutta ehkä juuri siksi se tällä listalla onkin. Se ei venyttänyt itseään tarpeettomasti, vaan antoi juuri sen keveän teinikauhukokemuksen jollaista lupailikin.
4. Life is Strange (PS4)
Heti perään toinen tarinavetoinen peli höyhenenkevyellä pelattavuudella. Kauhun sijaan Life is Strange tarjoilee teinidraamaa, mysteerinratkontaa ja syvällistä pohdintaa elämästä ja sen käänteistä, sekä aikamatkailusta ja sen seurauksista. Ja kuten Until Dawnissa, tässäkin on kirjoituspuoli se kaikista vahvin. Tarina on aivan käsittämättömän mukaansatempaava ja hahmot samaistuttavia (ja paljon luonnollisempia kuin Until Dawnissa), tai vaihtoehtoisesti sellaisia, jotka suorastaan provosoivat tietynlaiset tunteet esiin pelaajasta, kuka minkäkinlaiset. Pelin ainoaksi ongelmaksi voisi varmaankin sanoa että se on kuin koira joka osaa yhden tempun. Pelin kaikki ongelmat ratkaistaan aikaa kelaamalla, jolloin voidaan joko sanoa tai tehdä jotakin toisin, kun ensin ollaan kokeilun kautta opittu jotakin uutta. Tämä kaava ei juurikaan muutu mihinkään missään pelin viidestä episodista, mutta monipuolinen pelattavuus ei ole koskaan ollutkaan tämän pelin varsinainen pointti. Tekijät ovat halunneet kertoa tarinan, ja sen he tekivät mestarillisesti.
3. The Witcher 3: Wild Hunt (PS4)
Yksi vuoden puhutuimmista teoksista, ja aivan ansaitusti. En ole aiempia Witchereita koskaan pelannut tai kirjoja lukenut, mutta peli on onneksi rakennettu siten, ettei moisia tietoja tarvitakaan. Tarvittava info annetaan kyllä pelin edetessäkin.
Enpä muista milloin viimeksi olisin pelannut open world-peliä, jossa olisi ollut näin hauskaa vain vaeltaa pitkin poikin pelimaailmaa vain tutkaillen ympäristöä, ilman että matkalla olisi jokin päämäärä. Peli on jumalaisen kaunis, ja pelialueet valtavia, joten tutkittavaa riittää. Ja vaikka päämäärätön haahuilu ei olisikaan lähellä sydäntä, niin on pelissä enemmän kuin tarpeeksi tekemistä sivutehtävien ja itse juonen taholtakin. Mistään pikkurupeamasta ei siis ole kyse kun tätä alkaa pelaamaan. Ja tässäkin pelissä oli hyvin vahvasti kirjoitettu tarina ja hahmot, joita kaikkia maailman lore varmasti vielä rikastuttaisi entisestään. Hauskaa oli myös, ettei peli ottanut itseään koko ajan täysin haudanvakavasti, kuten fantasiapeleillä on monesti tapana, vaan mukana oli myös nokkelaa huumoria.
2. Shovel Knight (PS4)
Herkullinen retrohenkinen tasoloikka sovitettuna nykyaikaisempaan muottiin. Alunperinhän tämä julkaistiin jo 2014 puolella, mutta pleikkarit saivat omat versionsa vasta tänä keväänä, jolloin itse sain ensikosketukseni tähän teokseen. Ja voi että kuinka kusinkaan hunajaa koko sen ajan jonka lapioritarin seurassa vietin. Rautainen pelattavuus, mahtava soundtrack, huumoria pursuava dialogi, ja haastetaso joka ei ole epäreilu, muttei toisaalta pidä kädestä kiinni...kaikki vain toimii. Tässä pelissä jos missä huomaa joka askeleella kuinka hauskaa tekijöillä on ollut. He ovat uskoneet ideaansa, niin typerä kuin se onkin, ja ottaneet siitä kaiken irti. Plussaa tietenkin on myös se, että peli sai ilmaisena päivityksenä uuden pelattavan hahmon, ja vaikka levelit ja bossit ovatkin samat (pääosin), niin hahmojen pelattavuus poikkeaa toisistaan kuin yö ja päivä, mikä saa kokemuksen tuntumaan täysin tuoreelta. Ja vielä olisi kuuleman mukaan tulossa kaksi hahmoa lisääkin, joten peli ei vieläkään ole täysin loppuun käsitelty.
Ja sitten voittaja, joka tuskin tulee yllärinä kellekään:
1. Bloodborne (PS4)
Minä en ymmärrä itsekään mikä on se tekijä joka minua Souls-peleissä viehättää. En yleisesti ole vaikeiden pelien ystävä, enkä etsi läpäistyihin peleihin lisähaastetta millään impossible-vaikeusasteilla, vaan tyydyn pelaamaan kaiken normalilla, ellei sitten tuokin vaikeusaste ole tehty lapsellisen helpoksi. Kuitenkin Bloodborne maistuu vielä nytkin, kun jo toistakymmentä läpäisykertaa on takana, ja platinum-trophy hankittuna. Aina kun keskustelen Bloodbornesta, herää halu myös pelata sitä. Aina kun näen pelimateriaalia Bloodbornesta, haluan palata Yharnamin kaduille vuodattamaan lisää verta. Ja juuri kun intoni oli jo hivenen hiipumassa, julkaistiin Old Hunters DLC, joka lisäsi bensaa addiktioni liekkeihin ja tarjosi kosolti lisäsisältöä ja valmiiksi mahtavaan kokemukseen.
Jokaiselle Souls-peleistä edes tietoiselle pääasiat ovat varmasti tuttuja. Teet hahmon ja lähdet seikkailemaan ilman sen suurempaa haisua notta miksi. Viholliset ovat kaikki vaarallisia ja enemmän kuin kykeneviä teurastamaan sinut, jos yhtään heitä aliarvioit. Kuollessasi pudotat blood echoesi (Bloodbornen vastine sieluille), ja peli antaa sinulle yhden mahdollisuuden saada ne takaisin palaamalla paikalle jossa kuolit. Jos kuolet matkalla, echoet katoavat. Mutta toisin kuin Souls-peleissä, Bloodbornessa ei ole kilpiä, joilla suojautua vihollisten iskuilta, ja haarniskan sijaan ylläsi on yleensä maustasi ja tarpeistasi riippuen jonkinlainen takki tai kaapu. Suojan vähyyttä on korvaamassa liikkumanopeutesi, ja peli kannustaakin aiempaa enemmän puhtaaseen aggressiiviseen hyökkäykseen kuin aiemmissa osissa. Kilvet ovat puolestaan muuttuneet tuliaseiksi, joilla viholliset voi tainnuttaa oikein ajoitetulla laukauksella, mutta jotka hyvin harvoin toimivat yksinään aseenasi vihollisiasi vastaan.
Täydellinen peli Bloodborne ei missään nimessä ole. Ei varsinkaan jos tarinavetoisuudesta pitää. Pelin tarina kun on kryptisempi kuin missään muussa edeltäjässään. Souls-pelin tyylisiä hahmoluokkiakaan ei enää ole, vaan hahmoa tehdessä valitaan tälle tausta, joka määrää tämän aloitusstatsit. Maageja ja pyromancereita on siis tältä peliltä turha odottaa, mikä ainakin joidenkin mielestä saattaa tehdä Bloodbornesta jollain asteella karsitumman kokemuksen. Mutta koska itse näissä peleissä pelaan meleebuildilla muutenkin, ei tämä haittaa tippaakaan.
Muistan ensimmäisen läpipeluuni jälkeen sanoneenikin, että tämä on aika selvä GOTY, ja mieli on pysynyt samana vieläkin.