Haudattiin isoäiti eilen.
Jotta tilaisuuteen saatiin lisää melankolisuutta (ei varmaan ollut tahallista), ensimmäinen virsi oli viululla soitettu 396 - käyn kohti sinua.
Tuon virren uskotaan yleisesti olleen se viimeinen sävelmä, minkä Titanicin orkesteri soitti aluksen upotessa.
Isoisän pelättiin murtuvan kirkossa, joten tälle oli kuulemma annettu rauhoittavia.
Ei kyllä se hienovaraisin tapa... 80v mies on menettäny vaimonsa jonka kanssa oli naimisissa yli 50 vuotta, ja joutuu seuraamaan toimitusta rauhoittavien vaikutuksen alaisena ilman mahdollisuutta itkeä kunnolla halutessaan. Paskaa, vaikka alzeimeria sairastaakin.
"Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Sinänsä sopivaa, koska isoäiti oli kunnon viherpeukalo.
Kannettiin arkku kirkosta ulos Sylvian joululaulun (isoäidin suosikki joululaulu) säestämänä, ja laskettiin arkku syvennettyyn hautaan. En ollut nukkunut juurikaan viime viikon tiistaista lähtien, joten voimat olivat sen verran vähissä että valitsin kahdesta: 1. murtuminen kirkossa, jolloin en jaksa kantaa, 2. en murru mutta itken, jotta jaksan kantaa.
Lupaus kantamiseen osallistumisesta oli annettu isoäidille jo tämän eläessä, että se kyllä pidettiin.
Seurakuntatalolle kittaamaan kahvia ja ruokaa, kuuntelemaan adresseja, turisemaan sukulaisten kanssa isoäitiä muistellen ja sitten lähdettiin.
Nukuin seuraavana yönä jotenkuten kunnolla ensimmäistä kertaa lähes kahteen viikkoon.
8.12 aamuyöstä äitini ja siskonsa ottivat nokoset istuessaan äitinsä sängyn vierellä viikkoja kestäneen univajeen otettua voiton. Herätessään hieman myöhemmin äitini huomasi äitinsä kuolleen. Äitini sisko heräsi, näki äitinsä kuolleen ja romahtamista pidätellen sanoi:
"Äiti laittoi ensin lapset nukkumaan, ja meni sitten itse nukkumaan."
Hyvää yötä, isoäiti.