Kirjat ja lukeminen

[Joni Ahonen]

Westerosin kirjeenvaihtaja

Menin aina lukemaan tätä kirjaa Oodiin, kun sain päivän valvojan hommat päätökseen. Yllättävän hyvin muistin kausien eri tapahtumia, mutta nimien ja kasvojen yhdistäminen vaati usein Googletusta kesken lukemisen. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja se syvensi paljon minulle sarjan tapahtumia. Itse kirjoja en ole ikinä lukenut ja olen aina pitänyt Game of Thronesia kamalan monimutkaisena, mitä se ei loppujen lopuksi ole, etenkään tv-sarjan puolella. Erityisesti pidin kirjassa hahmojen kehityskaariin liittyvistä kohdista ja keskinäisistä suhteista. Spekulaatiot jo nyt nähtyyn kahdeksanteen kauteen pitivät osin hyvin paikkansa ja ymmärrän tätä nykyä sarjan heikkoudet kuin vahvuudet paremmin. Kun joskus ensi vuonna hommaan kaikki kaudet sisältävän Blu-ray -kokoelman, katson tämän kirjan ansiosta sen varmasti eri tavalla.


Sekaisin LOVEsta

Kirjan päätin lainata, kun eräässä Roni Backin jaksossa oli kirjan kirjoittanut lääkäri Emilia Vuorisalmi puhumassa rakkaudessa. Oli hyvä päivä pyöräillä Rantasalmella ja lukaisinkin tämän kirjan aika nopeasti. Mielenkiintoista asiaa hyvin seikkaperäisesti rakkaudesta ja siitä miten kukin ihminen sen kokee ja millainen rakastaja on.

[Silence]

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut tai kuunnellut äänikirjana kävelyillä kaikki Ian Flemmingin kirjoittamat James Bond-romaanit ja novellikokoelmat. Olin osan lukenut niistä toki etukäteen mutta vuosikausia olen halunnut lukea ne kaikki ja järjestyksessä. Ja viimevuotisen Bond-elokuvien maratoonin innoittamana päätin Lukea kaikki läpi ja heitän ne nyt tähän omalla listallani huonnoimmasta parhaimaan.

Muutama sana itse kirjoittajan työstä. Flemming on varsin sujuva kirjoittaja joka osaa lyhyellä kuvauksella saamaan selkeät mielikuvat ja hahmotelmat tapahtumista esille. Hän osaa lennättää tarinaa ja varsinkin itse Bondin hahmo on mukavan elävä ja samaisutttava olotilojensa kanssa. Se parhaimpina hetkinä siis, sillä välillä homma kuitenkin kallistuu ikuisen jaarittelun suuntaan. Flemmingillä on paha tapa välillä sortua "sivuntäytteeseen" mikä haiskahtaa siltä että ehkä kustantajalla on tietty sivumäärävaatimus kun kaikki kirjat ovat suurinpiirtein aika lähellä toisiaan pituuksiensa osalta tai ehkä hän haluaa vaan kertoa jotain minkä on kuullut jostain ja pitää hyvänä juttuna. Myös välillä tulee tunne ettei mies käytä -tai osaa käyttää- kaikkia mahdollisuuksia hyväkseen vaan usein juoksee mahdollisimman nopeasti maaliviivalle tarinoisaan, kuin luovuttaen rakentelun suhteen puolivälin paikkeilla. Mielenkiintoista oli bongata kirjoja lukiessa pieniä nimiä, tapahtumia tai hahmoja jotka elokuvantekijät ovat napanneet kirjojen juonista ja tapahtumista ja sijoittaneet omiin elokuviinsa. Elokuvien tekijät tuntuvat muutenkin usein boostaavan ja korostavan tiettyjä tapahtumia ja kehittävän niitä eteenpäin, kun Flemming taas saattaa mainita jotain ohimennen ja sitten jo annetaan asioiden tapahtua taustalla kun lukija itse seuraa jotain aivan muuta tapahtumaa.

Teksteistä tulee myös varsin selkeä kuva kirjoittajasta itsestään. Flemming on hyvin yksitoikkoinen brittigentlemen jonka rajoittunut elämä on juuri niin yksitoikkoista, rutiinitoitunutta ja salaisia seksihaaveita täynnä kuin vain osaa arvaillakkin. Mies tuntuu kirjoittavan romaaneitaan kuin omista fantasiaseikkailuistaan mutta vaihtaen päähenkilön Bondiksi ja siirtäen tapahtumat kokemastaan tylsästä lomamatkasta agenttitarinaksi. Aina kirjojen alkupuolelta läpi käydessäni huomasin analysoivani "Jahas, Ian on käynyt kalassa, sukeltamassa, tarkkailemassa lintuja, laskettelemassa, junamatkalla, jenkeissä.". Välillä se toimii, välillä todellakaan ei. Miehen asenteen maailmaa, kulttuureita, ihmistyyppejä ja erityisesti halveksinta Amerikkalaisuutta kohtaan tulee harvinaisen hyvin esille mutta hän osaa myös aina arvostaa värikkäitä ja mielenkiintoisia henkilöitä vaikka näiden kansallisuus ei häntä jäykkänä ex-brittiupseerina mielyttäisikään.

Flemming osaa kirjoittaa värikkäitä hahmoja jotka kuitenkin kaikki kuulostavat aina samalta. Parhaimmat tuntuvat aina olevan Bondin elämää suuremmat liittolaiset. Pahimpina ovat naishahmot jotka tuntuvat olevan melkein aina samasta puusta veistettyjä ujoja, loukattuja olentoja. Flemmingillä on myös jokin outo pervessio joko henkisesti tai fyysisesti vammautuneita nuoria tyttöjä kohtaan. Yhdellä on murtunut nenä, toisella liian lyhyt jalka, kolmas raiskattu pikkutytttönä gangbangissa ja yksi on lapsen menettänyt itsemurhakanditaatti. Näitä hän haluaa suudella. Kovaa. Ja koskettaa kämmenellään näiden häntä vasten painautunutta rintaa ja tuntea sormissaan tämän kovettuneen nännin. .... Öh, siis näin luin. Useamman kerran. Tarttuu.

Yllättävää kyllä huomasin että jokaisen kirjan mielenkiintoisimmat osiot ainakin minulle olivat aina Bondin ja Mn kohtaamiset. Niissä on hyvää jännitettä koska Bond joutuu aina skarppaamaan ja pelkäämään että hän on tehnyt jotain väärää, kuin teinipoika rehtorin toimistossa. Mn hahmo on kirjoitettu aina todella elävästi ja varmasti Flemming on perustanut hahmon johonkin tuntemaansa henkilöön. M on myös ainut hahmo kaikista kirjojen hahmoista jonka näin sataprosenttisesti päässäni aina elokuvien Bernard Leenä. Se kertoo aika paljon näyttelijän roolituksen laadusta elokuvissa. Edes Bond ei kuvitu mielessäni yhdeksikään näyttelijöistä. Ehkä lähimpänä on jonkinlainen sekoitus turhautuneen ja vaarallisen näköistä Timothy Daltonia yhdistettynä ilkeään ja lyhytpinnaiseen Sean Conneryyn.

Bondin hahmon kirjaversion ja elokuvaversion hahmoissa on yksi todella selkeä ero. Elokuvien Bond on paljon aktiivisempi ja yleensä se joka käsittää mitä on tekeillä, saa ideoita ja se toimii elokuvaformaatissa erinomaisesti. Kirjojen Bond on taas yleensä informaation vastaanottaja ja suunnitelmien täytäntöönpanija ja uskaltaisin sanoa että hyvinkin passiivinen hahmo joka tuntuu enemmän hengaavan ja tajuavan asiat melkein liian myöhään, mutta kuitenkin tilanteen vaatiessa skarppaavan. Mutta tämän ansiosta myös paljon inhimillisempi ja samaistuttavampi hahmo.


Mutta nyt kirja-arvosteluihin:

14. Diamonds are forever (1956)
Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana ja minun oli aloitettava se kahdesti alusta koska keskittymiseni herppaantui monta kertaa ja olin ihan ulalla mitä oli tapahtumassa. Se kertoo paljon kirjan juonesta. Bond heitetään timanttisalakuljetusmysteeriin ja niin kaikki juonesta kuin bondin tehtävästäkin on todella whatever-tavaraa. Usean kerran tarinan aikana mietin että mitä Bond olikaan tekemässä tehtävässään. Timanttisalakuljetuksesta kertova tarina on uskomattoman puuduttava, pitkäveteinen ja tyhjänpäiväinen, lähinnä tekosyy että Flemming saanut jotain kirjoitettua. Koko homma tuntuu siltä kuin Flemming olisi lomaillut Las Vegasissa ja päättänyt kirjoittaa kirjan paikanpäällä kokemistaan ja kuulemistaan jutuista. Jos jotain hyvää pitää hakea niin Bondin ja Tiffany Chasen jutusteluissa on hyvää menoa ja loppufinaali Bond pelastamassa neitoa on täynnä jännitystä mutta se ei paljoa pelasta.

13. The Man with the Golden Gun (1965)
Kirja on toiseksi viimeinen julkaistu Flemmingin Bond kirja ja viimeinen jonka kirjailija kirjoitti juuri ennen kuolemaansa. Wikipedia mukaan julkaistu kirja on myös varhainen kirjoitusversio mikä selittää kirjan todella oudot hyppäykset juonikuvioissa sekä sen oudon yksinkertaisuuden mistä puutuu aikaisempien kirjojen yksityiskohtainen maailman, hahmojen ja tilanteiden kuvaaminen.
Kirja alkaa edellisen kirjan lopusta kun vuoden kateissa ollut Bond palaa englantiin ja yllättäen paljastuu Neuvostoliiton aivopesemäksi salamurhaajaksi ja yrittää salamurhata pomonsa Mn. Kirja hyppii aloituksen jälkeen oudosti eteenpäin. Koko kiehtova juonikuvio aivopesusta ja Bondin palauttamisesta takaisin järkiinsä skipataan ja Bond lähetetään korvaamaan tekemänsä kamaluudet tappamalla tappajan nimeltä Francesco Scaramangan jolla on kultainen penis... eiku pistooli. Hyppäyksestä huolimatta juoni vielä kiehtoi alkupuolella mutta Shokki valtasi minut kun Flemming teki "Goldfingerit" ja Bond laitetaan TAAS metsästämänsä pahiksen sihteeriksi. Bondin tehtävä on tappaa Scaramanga ja saa useita tilaisuuksia tähän mutta päättää antaa leikin jatkua ja roukkuu miehen mukana tämän tehdessä kiinteistökauppoja. Kirja tuntuu juuri siltä kuin se onkin: Keskeneräinen ja hiomaton joka onnistuu kuitenkin lopettamaan tarinansa hyvin, sillä Kiehtovan aloituksensa jälkeen taas viimeiset pari kappaletta on hyvää luettavaa Bondin ja Scaramangan takaa-ajon sekä Bondin saaman palkinnon tullessa ilmi.

12. The Spy Who Loved Me (1962)
Ihan ensiksi hoidan tämän pois alta ja sanon että kirjalla ei ole MITÄÄN tekemistä samannimisen elokuvan kanssa. Kirja on suurin kummajainen koko Flemmingin kirjasarjassa. Se nimittäin on kirjoitettu kokonaan naisen näkökulmasta joka yhtenä yönä tapaa Bondin. Kirja seuraa naisen nuoruutta, ensimmäisiä seksikokemuksia ja nuoruuden nolouksia, työpaikkoja ja maailman tutkimista ja vasta kun 2/3 on takana niin Bond ilmestyy salaperäisenä hahmona mukaan tarinaan. Valitettavasti kirjoitettu teksti ei ole kovin hyvää. Flemming ei todellakaan ole kovinkaan kummoinen naisten syvimmistä ajatuksista kirjoittava taiteilija. Pitkään mietin että mitä ihmettä olin lukemassa mutta kömpelönä teoksenakin kirja onnistui saamaan mukaansa ja ihan oikeasti olin huolissani että taasko nainen joutuu pettymään kun mies hylkää. Nyyh. Kirja kuitenkin terästäytyy Bondin saapuessa mukaan, kuin adrenaliinipiikkinä ja aletaan pistämään pahiksia järjestykseen. Lopussa tapahtuu outo saarnauskohtaus vaarallisten miesten ihannoimisesta ja sitten Bond esitetään todella eeppisenä ja mystisenä sankarihahmona ja huomasin olevani todella, todella hämmentynyt mitä Flemming yritti kirjalla sanoa. Olen kiitollinen että luin tämän kirjan mutta..... En tiedä mitä sanoa.
Kuuntelin kirjan äänikirjana ja sen oli lukenut ääneen Rosamund Pike, joka kieltämättä teki erinomaista jälkeä ja onnistui puhaltamaan kamalaankin dialogiin eloa ja tunnetta.

11. Live and Let Die (1954)
Tämä on taas näitä "Flemmingin matkailukertomuskirjoja". Mies on selvästi käynyt eteläisessä usan osassa tutustumassa mustaan maailmaan. Kirjassa on paljon hyvää kuten kiehto pääkonna Mr Big, sekä Bondin ja hänen CIA-bestiksensä Felix Leiterin yhteisseikkailua. Mutta valitettavasti koin että aivan kuten elokuvakin, kirja tuntuu hukkaavan valtavasti potenttiaalia ja lähinnä keskittyvän Ian Flemmingin tylsän lomamatkan kuvittamiseen.
Haluan kuitenkin ihan erikseen mainita että kirja sisältään varmasti yhden hulvattomimmista koskaan lukemistani hetkistä, joka liittyy Bondin ja Felix Leiterin erillaisiin pakenemistapoihin Mr Bigin piilopaikasta. Kuuntelin tätä äänikirjana ja muistan kuinka repesin keskellä katua kyseisessä kohdassa ja ihmiset katsoivat. Se oli sen arvoista.

10. Thunderball (1961)
Kirja on ensimmäinen missä elokuvista tuttu rikollisjärjestö Spectre ja tämän fuhrer Blofeld saapuvat kuvioihin. Blofed on mukana vain lyhyesti mutta hänet on kirjoitettu todella kiehtovasti ja maanläheisesti. Spectre sieppaa Naton pommikoneen ja tämän kantamat kaksi ydinohjusta. Ja Bond lähetetään taas kerran Ian Flemmingin kotiympäristöön Bahamalle tutkimaan mahdollista ohjusten piilopaikkaa yhdessä Felix Leiterin kanssa.
Tarina alkaa varsin kiehtovasti ja suorastaan hulvattoman hauskasti kun M pakottaa Bondin terveysklinikalle nauttimaan puhtaasta elämästä. Kaikki menee onneksi hyvin kun Bond paljastaa klinikalla olevan salaperäisen kreivi Lippen yhteyden rikollisjärjestöihin ja rattaat alkavat pyöriä. Kuten niin moni aikaisempikin kirja, myös tämä kärsii normaaleista Flemming ongelmista missä alkujaan lupaava tarina alkaa noudattaa edetessään automaattiratkaisuja ja mahdollisimman nopeasti finaaliin juoksemista. Bondin ja Felix Leiterin yhteisseikkailua on kuitenkin ilo seurata. Olen myös huomannut että jokakerta kun Felix tulee mukaan tarinoihin, ilahdun yhtä aidon iloisesti asiasta kuin Bondikin.

9. For Your Eyes Only (1960) (novellikokoelma)
Sarjan ensimmäinen novellikokoelma joka sisältää yhden tarinan sijasta neljä erillista miniseikkailua. From a View to a kill on kiva pienimuotoinen tarina Bondista selvittämässä brittiupseerien surmaa ranskassa. Tarina on varsin hyvä ja nopeasti etenevä pienimuotoinen kertomus joka tuntuu kuin Bond elokuvien alkunäytökseltä venytettynä puoleen tuntiin. Kirjan nimeä kantava From your eyes only on samaa nimeä kantaneen leffan Melinan Havelockin vanhempien murhan kostosta kertova tarina, jossa Bondista päätyy mukaan pieneen salamurhatehtävään. Ilmeisesti Flemming on käynyt metsästysreissulla Kanadassa...
Quantum of Solance on väärällä tavalla huvittava tarina jonka Flemming on selvästi kuullut joltain ja halunnut kirjoittaa Bondiksi. Bahamalainen kuvernööri kertoo Bondille miehen ja naisen traagisen rakkaustarinan joka on varmasti todella shokeeraava kirjoitusajankohtana, mutta nyt luin sitä vain miettien että "No voi voi".
Risico on valitettavan lyhyt mutta erinomainen agenttiseikkailu joka muodostaa For your eyes only-elokuvan toisen puoliskon Columbosta ja Christatosista sekä Bondista jota pompotetaan näiden kahden välillä pelinappulana.
Kirjan päättävä The Hildebrand Rarity on tarinoista kiehtovin. Se kertoo täydellisestä sikailija miljardööristä jonka jahdille Bond päätyy purjehdusreissulle. Purjehdusreissu mukavassa seurassa ja sukeltelua, omistajan vaimon kanssa vink vinkiä ja Bond päätyy metsästämään harvinaista kalaa. Varsinkin tarinan katkeransuloinen lopetus on erinomainen. Kuin Agatha Christie romaani missä murhan tapahtuessa Poirot vain myhähtää että hyvä hyvä ja kätkee viimeisetkin todistusaineistot murhasta.

8. Octopussy and The Living Daylights (1966) (novellikokoelma)
Sarjan toinen novellikokoelma sekä viimeinen Flemmingin kirjoituksesta tehty julkaisu, joka perustuu 1962-65 välisenä aikana lehdissä julkastuihin tarinoihin. Kirja sisältää neljä lyhyttä tarina ja niistä ensimmäinen on Octopussy josta elokuva ottaa muutamalla lauseella mainitun taustatarinan menneisyydestä. Tarina seuraa eläköitynyttä brittimajuria joka on sodan jälkimaininneissa varastanut natsikultaa, tappanut viattomia ja elellyt onnellisena Jamaicalla... kunnes Bond saapuu Columbon tyyliin kuumoittelemaan kotiovelle. Octopussy on kirjan tarinoista paras ja kiehtovin. Majurin aivoittelua ja Bondin kylmähermoista kuumoittelua on viihdyttävää lukea ja lopussa saadaan kokea todella yllättävä juonipaljastus Bondin taustasta sekä motiiveista ottaa tehtävänsä vastaan.
The Property of a Lady on tarina Bondista huutokaupassa metsästämässä KGBn agentti. Tarina on varsin simppeli, suoraviivainen ja olisi ehdottomasti voinut tarjota vielä paljon enemmäkin, mutta tarjoaa kuitenkin hyvää ja kiinnostavaa luettavaa. Varsinkin kun Bond yrittää epätoivoisesti löytää kohdettaan yleisöstä lukemalla huutokaupan pitäjän reaktioita.
The Living Daylights on Octopussyn rinnalla kirjan toiseksi parhaimpana tarinana. Kyseessä on samannimisen elokuvan alkunäytös jossa Bondin tehtävä on varmistaa loikkarin pääseminen turvaan ja salamurhata mahdollinen salamurhaaja. Tarina on hyvin rakennettu ja seuraa kiinnostavasti Bondia joka kolme yötä joutuu odottamaan oikeaa hetkeä ja rakastuu omassa päässään kadulla ohikulkevaan sellonsoittajatyttöön. Tarinaa lukiessa en voinut sekunttiakaan välttyä elokuvassa esiintyvien hahmojen näkemiseltä sillä osuus on hyvin vakuuttavasti siirretty elokuvaan.
Kirjan ja samalla Flemmingin Bond-kirjasarjan päättävä tarina on 007 in New York. Kaiken herkuttelun päätteeksi on kai kohteliasta lopettaa sarja täydelliseen pannukakkuun. Bond lähetetään varoittamaan työnantajansa ex-työntekijää että tämän poikaystävä on KGB agentti. Mielenkiintoista, paitsi että sen enempää juoneen ei keskitytä. Flemming lähinnä kirjoittaa mielipiteitään New Yorkista ja sen muuttuvasta ilmeestä ja lopussa antaa herkullisen kuuloisen reseptin lukijalle siitä miten valmistaa munakas.

7. Dr. No (1958)
Bondin "pieni mukava loma auringossa ja lämmössä", kuten M sen ilmaisee. Tämä on rangaistuksesi siitä että 007 melkein tuli tapetuksi edellisen kirjan lopussa. Ja Bond tietää sen ja kirjaimellisesti koko kirjan tuntuu murahtelevan tätä aina kun joutuu hengenvaaraan. Olin hieman yllättynyt että elokuvan iso keskikohta Bondista etsivätyössä ja paljastamassa pettureita ei esiinny ollenkaan kirjassa. Bond saapuu tarinan alussa Jamaicalle ja Dr. Non saarelle mies siirtyy jo kun kirjaa on mennyt vain 1/3.
Yllättävää miten paljon ruutuaikaa tarinan "neito" Honey Rider saa kirjassa. Ja yllättävää kyllä pidin tästä. Kai minullakin on Flemmingin tapaan heikko kohta vammautuneille naisille.
Tarinan konna Dr. No on todella lyhyestä mukanaolostaan huolimatta yksi kirjasarjan parhaimmista, erinomaisesti kirjoitettu ja kiehtova hahmo, jota myös elokuvissa Joseph Wiseman erinomaisesti tulkitsee. Huvittavaa kyllä että elokuvassa keskeisessä osassa ollut ohjusten häirintä on lähinnä viimehetkellä kirjassa ohimennen mainittu seikka. Elokuvan tavoin Dr. No on kirjana "ihan kiva"-tasoa, mutta huomasin että minua vaivasi että edellisen ja erittäin maanläheisen kirjan From russian jälkeen tämä alkoi mennä hieman liikaa Roger Mooren camp osastolle.

6. Goldfinger (1959)
Suorastaan järkytyin miten identtinen tämä novelli oli elokuvan kanssa. Mukana ovat niin Oddjob lentävineen hattuineenkin kuin lesboja tyttöjä myrkkykaasuineen. Varsinkin ensimmäinen puolisko kirjasta on erittäin viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa Bondin jäljittäessä ja ärsyttäessä Goldfingeriä. Pidin myös valtavasti miten Bond tarinan alussa eksyy mukaan seikkailuun sattumien kautta. Jälkimmäinen puolisko valitettavasti tuntuu nopeasti läpi sohaistulta eikä käytä mahdollisuuksiaan. Elokuvassa Bond onnistuu nerokkaasti pitämään itsensä elossa ja kiristämään Goldfingeriä vetoamalla tämän epävarmuuteen. Mutta kirjassa Bond tarjoutuu kuolemisen sijasta tulemaan Goldfingerille töihin ja.... Goldfinger hyväksyy sen. Wtf? Loppukirjan Bond seikkailee Goldfingerin henkilökohtaisena sihteerinä. Luoja sentään mitä haaskausta ja epäuskottavuutta. Myös monet hyvät ja potentiaaliset hahmot sivutetaan täysin kuten Pussy Galore joka tulee mukaan lyhyesti, on ärhäkkä lesbo ex-strippari ja ei oikein muuta. Melkein tuntuu kuin Flemming olisi jäykistynyt eikä osannut kirjoittaa samaa sukupuolta rakastavista henkilöistä. Kirja hieman yllättäen käsittelee modernia sukupuolten välisten erojen katoamista ja miesten muuttumista naisiksi ja naisten muuttumista miehiksi. Flemmingin lisäksi jopa Bond on ulalla asian kanssa kun tarinan molemmat naiset tuntuvat haluavan Bondin sijasta lähinnä nuoleskella toistensa kanssa....

5. You Only Live Twice (1964)
Kirjan alkupuolella olin todella, todella huolissani. Oli ilmiselvää että kyseessä oli taas kerran näitä Flemmingin "matkailukertomustarinointeja". Ian Flemming Japanissa kuuntelemassa tarinoita, oppimassa tapoja, syömässä raakaa kalaa ja parin tietosanakirjan verran tietoa seppukusta ja myrkkykasveista. Mutta ilahduttavaksi yllätykseksi kaikki se mitä esimerkiksi Diamonds are forever tekee kömpelön huonosti, tämä kirja tekee erinomaisesti. Bondin menetettyä vaimonsa mies on pohjalla ja M suunnittelee suosikkiagenttinsa erottamista, kunnes päättää antaa tälle viimeisen mahdollisuuden. Kelpo diplomaattitehtävä Bondille vieraassa ympäristössä, joka vaatii fyysisyyden sijasta Bondin älyn hyväksikäyttämistä. Itse Japanifanina olin jo valmiiksi taputeltu Flemmingin jaaritteluita varten mutta yllätyin miten kiehtovia ne olivat ja miten erinomaisesti Flemming onnistui kaappaamaan Japanin kiehtovuuden osaksi Bondin menossa olevaa uudelleensyntymä kokemansa tragedian jälkeen ja Flemming tuntuu juuri keskittyvän Bondiin ja rinnastaa kauniisti jopa kirjan nimen osaksi tätä. Myös tarinan "bond-tyttö" Kissy Suzuki on varmasti sympaattisin ja realistisin mitä Flemmingiltä ollaan nähty -siitäkin huolimatta mitä hahmo lopussa tekee.
Vasta aivan loppu herättää WTF-ihmettelyt liikkeelle kun absurdit seksilelukuviot ja Flemmingin helvetin outo päätös rikkoa neljättä seinää pompahtavat esille. Melkein tuntuu kuin tämä olisi Flemmingin yritys päättää kirjasarja mutta ei kuitenkaan tee sitä.

4. On He Majesty's Secret Service (1963)
Ehkä koko kirjasarjan samankaltaisin kirja elokuvaversionsa kanssa. Bond rakastuu henkisesti vammautuneeseen Mafiapäällikön tyttäreen, päättää avioitua tämän kanssa ja tutkii siinä välissä Blofeldia tämän alppienvuorien piilopaikassa. Kirja on erinomaisesti, Moonrakerin tasoisesti kirjotettu, täynnä hektistä menoa ja Bond on elementissään. Tuntuu kuin paluulta ensimmäisten kirjojen terävempään kerrontaan, edellisten kirjojen rutiinoituneen menon jälkeen. Kirja hieman töksähtelee loppupuolella kun sankarimme miettivät mitä Blofeld on suunnitellut mutta homma korjautuu onneksi upean kauniisti ja koskettavasti kirjoitetussa lopussa jolle elokuvakin tekee uskollisesti kunniaa.

3. From Russia With Love 1957)
Ian Flemming Istanbulissa... eiku, tarkoitan 007 Istanbulissa. Bond lähetetään Kylmän sodan molempien osapuolien pelinappulana vastaanottamaan neuvostoloikkaria ja tämän mukana tuomaan koodauslaitetta. Aivan kuten elokuvakin, alkuperäisteos on hieno agenttijännäri ja elokuva noudattelee varsin tarkkaan tämän romaanin tarinaa, tottakai muutamalla tärkeällä ja isollakin yksityiskohtamuutoksella. Bond saapuu mukaan vasta piiiitkän alkupuolen jälkeen kun pahikset ovat laittaneet suunnitelmansa liikkeelle ja yllätyin miten kiehtovaa oli seurata Smersh järjestön analysointia ja kohteen valintaa operaatiolleen. Mielenkiintoista kyllä, vaikka kirja on erinomainen, on tälläkertaa pakko sanoa että elokuva on vielä pari astetta parempi. Elokuva boostaa monia kirjan asioita ja rikastuttaa juonikuviota entisestään. Molemmat konnat Grand ja Rosa Klebb ovat sarjan parhaimpia. Ja aivan kuten elokuvassakin, Kerim Bey on yksi ikimuistoisimmista ja parhaimmista Bond liittolaisista tiedustelupalvelun elämää suurempana osastojohtajana. Rehellisesti sanottuna ainut asia mikä vähän syö kirjaa on se että kaikki on liian nopeasti ohi. Kun Bond on saanut kontaktin loikkaajaan, ollaan jo junassa matkalla loppufinaaliin.

2. Moonraker (1955)
Toisin kuin samaa nimeä kantava elokuva, tällä kirjalla ei ole oikein mitään tekemistä minkään elokuvassa nähdyn kanssa. Moonraker on sarjan kolmas kirja ja ehkä laadullisesti Flemmingin parhaiten kirjoittama. Se on kuin Silent Hill 3 missä tekijän osaaminen on kulminoitunut huippuunsa ja huonot osat on onnistuttu välttämään. Bond seikkailee koko kirjan ulkomaiden sijasta Englannin maaseudulla tutkimassa salaperäisen bisnesmiehen rakettipuuhastelua. Suorastaan rakastan tämän kirjan alkupuolta kun M kutsuu Bondin mukaansa herrasmiesklubille tutkimaan korttihuijaria ja Bond päättää antaa huijarille opetuksen. Kirja sisältää samassa osiossa yhden hulvattomimmista Flemmingin-hetkistä kun Bond sortuu häviämään korttipöydässä Mn rahoja, nautittuaan hieman liikaa alkoholia ja piristysaineita. Kirja onnistuu kantamaan alusta loppuun saakka ja viimeiset taistelut Bondin ja the ladyn henkiinjäämisestä saa oikeasti tuntemaan... öh, rakettimoottorien kuumuuden lukijassakin.

1. Casino Royale (1953)
Ylivoimaisesti paras, tiiviin ytimekkäin sekä kiehtovin kirjoista. Bond lähetetään taivuttelemaan korttipöydän kautta Neuvostoliittolaisten vakoojien pankkiiria loikkaamaan brittien puolelle. Sarjan ensimmäisen kirja ja käsittääkseni jopa Flemingin esikoiskirja jonka helposti uskoo sillä tämä on selvästi niitä kirjoja kun esikoistekijä oikeasti on nähnyt vaivaa eikä vain liukuhihnalta suoltanut tavaraa. Jos yhdestä kirjasta haluaa Bondiin tutustumista kokeilla niin tämä on täydellinen valinta, aito klassikko. Nopea lukija voi helposti lukaista koko kirjan yhdessä illassa. Se sisältää kaiken mikä esittelee Bondin, tämän maailman ja kiehtova 50 luvun miljöö tuo ihastuttavan nostalgisen fiiliksen kaiken ylle. Vuoden 2006 elokuva on loistava moderni tulkinsa samasta tarinasta.

[Gigante]

Pitkästä aikaa tässäkin ketjussa. Elaine Cunninghamin "Harpunsoittajat"-sarjaa tullut luettua sillävälin kun Salvatoren uuppuvia kirjoja piti metsästää pitkä tovi. Neljä viidestä kirjaa on jo tullut luettua, eikä tämä jää sikäli Salvatoren kirjoja huonommaksi, hyvin samassa hengessä liikutaan Forgotten Realms-maisemissa. Mitään kovin yllätyksellisiä twistejä ei ehkä ole odotettavissa, mutta muutoin perusviihdyttävää fantasiamuhennosta moniulotteisilla hahmoilla. Pidin erittäin siitä kuinka kirjat kaksi ja kolme kertoivat kahta eri tarinaa ja hetkellisesti risteytyivät toisiinsa ennen kuin jatkuivat taas omiin suuntiinsa. Neljännen kirjan kohdalla sikäli kyllä petyin kun paljastui mitä kirjassa etsityt taikasormukset yhdessä lopulta tekivätkään. Meinaan, sitä luulin että kyseessä olisi jotain vähän eeppisempää.

....

Mutta sitten palataan taas Salvatoren Drizzt-seikkailuihin Ikikesä-sarjan aloittavan Kääpiöiden koti, merkeissä.

"En tehnyt sitä tahallani, vannon sen! En tehnyt...En olisi koskaan tahallani - ääh, Moradinin paksun perseen nimeen!"
- Athrogate

Joitakin vuosia myöhemmin edellisen kirjan lopusta, jokseenkin iäkäs kääpiö Bruenor ns. luopuu kruunustaan ja päättää viimeisenä elämäntehtävänään, yhdessä Drizzt-haltian kanssa, etsiä tarunhohtoista kääpiöiden alkukotia, Gault...gaul...gautil...glau....siis Gauntlgrymiä. Tämän jälkeen kelataan aikaa eteenpäin vähän useammallakin vuodella ja asioita tapahtuukin jo ennen aikaskippiä ja sen jälkeen merkittävästi usealta eri kantilta ennen kuin varsinainen liikuttava joutsenlaulu tapahtuu. Kirja tempaisi hyvin mukaansa ja olinkin positiivisesti yllättynyt kuinka "Merirosvokuningas"-opuksen aikana jääneet juonivälineet tekivät sittenkin paluun. Athrogate-kääpiön ja karismaattisen Jarlaxle-haltian edesottamuksia oli myös hauskaa seurata, sitä meinaa kokonaan unohtaa että nämä aikoinaan olivat joskus antagonistin virassa.
Vaikka asiaa ei vielä suoraan paljastettukaan, kirja ei kuitenkaan ole järin hienovarainen tämän erään "Harmaan salamurhaajan" todellisesta henkilöllisyydestä. Oikeastaan se olisi ollut ilmiselvää jo ennen kuin spoilasin itseäni asiasta netistä.

Siinä missä Cunninghamin kirjoja lueskelin pienemmissä erissä, Salvatoren teosta tuli naposteltua huomattavasti pidempiä aikoja. Viihdyttävää matskua ja jatkaisin innolla heti seuraavaan kirjaa, ellen ensin haluaisi kuitenkin lukaista Harpunsoittajien viidettä osaa.

[Joni Ahonen]

Renny Harlin -Ainutlaatuinen elämäni

Todella ainutlaatuinen on ollutkin. On enemmän kuin ihme kuinka 80-luvulla kaksi kukkoilijaa, Renny ja Markus, päättivät alkaa tekemään hollywood-tyyliin toimintaelokuvaa. Yhä tänäkin päivänä on varsin utopistista jos joku kertoisi haaveilevansa ohjaajana työskentelemisestä hollywoodissa, puhumattakaan lähes 40 vuotta sitten, jolloin Suomi oli triplasti sulkeutuneempi lintukoto, jota värittivät neuvostohenkinen ankeus. Tuolloin jo sekin oli iso ylpeilyn aihe, jos vaikkapa edes kerran matkustellut Amerikassa tai omasi sukulaisia siellä.

Rennyn kirja tuntuu niin sadulta, joka ei menisi läpi keskittynä tarinana, joten sen täytyy olla totta. Alku oli todella kiinnostavaa, pystyin hyvin samaistumaan inhottaviin kokemuksiin opiskeluvuosiin leffakoulussa ja ettei luonne antanut periksi palata, vaikka alkutaival olikin kivikkoinen. On hämmästeltävää luettavaa kuinka Renny ensimmäisenä tajusi Viggo Mortensenin lahjakkuuden nostamalla hänet Prisonin pääosaan, oli teki huikean hyvin menestyneen neljännen Elm Streetin, neuvotteli Alien 3:n ohjaamisesta, nosti Syltyn uran Cliffhangerilla takaisin tähtiin ja neuvottelipa jopa GoldenEyen ohjaamisesta ja oli itse vaatimassa Pierce Brosnamia Bondiksi, kun vielä tuottaja Barbara Broccoli piti kynsin ja hampain kiinni Timothy Daltonista. Ei sillä että Renny olisi Brosnamin valinnan takana yksin ollut vaikuttamassa, mutta hollywoodissa menestyneen ohjaajan sanalla oli varmasti myötämielinen vaikutus siihen, että lopulta hyvinkin pian Brosnamista tuli uusi Bondi.

Elämä Losissa on suuria kartanoita, nopeita autoja, naisia, jotka kaikki ovat tietenkin tähtiä tai huippumalleja, kosteita juhlia tähtien kanssa ja huippusopimuksia. Ja kuten yleensä, tähteys ei tuo onnea ja etenkin Geenan kanssa suhde kuulosti aikamoiselta lasten sadulta, kun viihdyttivät toisiaan piilottelemalla suuren kartanon puutarhaan korukätköjä toisilleen. Siitä huolimatta olivat yksinäisiä ja suhde kaatui. Elokuvauran suhteen kaikilla on se sama kuva että Rennyn oikeasti viimeisin hyvä leffa on The Long Goodnight, jonka jälkeen hän on tehnyt pienen butjetin tuotantoja, jotka eivät kiinnosta ketään. Pienen rahan tuotannot ovat helposti tuottaneet omansa takaisin, mutta en niistä silti kehtaisi menestyksinä puhua.


Yleensä joudun itseni vaivoin raahaamaan lukemieni opusten pariin, mutta Rennyn tarinaa ahmin helposti sata sivua päivässä. Kirja on on tiivis, luvut lyhimmillään 4-10 sivua pitkiä. Ainoastaan heikoin osuus on loppu, jossa Renny hehkuttaa rakkauttaan Johannaa kohtaa ja maalailee kuvat ikuisesta elämästä loppuun saakka lasten ja lastenlasten kera. Toivotaan että mies tekisi joku päivä vielä oikeasti hyviä ja kiinnostavia elokuvia.

[Silence]

Renny Harlin -Ainutlaatuinen elämäni

Todella ainutlaatuinen on ollutkin. On enemmän kuin ihme kuinka 80-luvulla kaksi kukkoilijaa, Renny ja Markus, päättivät alkaa tekemään hollywood-tyyliin toimintaelokuvaa. Yhä tänäkin päivänä on varsin utopistista jos joku kertoisi haaveilevansa ohjaajana työskentelemisestä hollywoodissa, puhumattakaan lähes 40 vuotta sitten, jolloin Suomi oli triplasti sulkeutuneempi lintukoto, jota värittivät neuvostohenkinen ankeus. Tuolloin jo sekin oli iso ylpeilyn aihe, jos vaikkapa edes kerran matkustellut Amerikassa tai omasi sukulaisia siellä.

Rennyn kirja tuntuu niin sadulta, joka ei menisi läpi keskittynä tarinana, joten sen täytyy olla totta.

Vaikka en ole koskaan mitenkään hirveän kiinnostunut Rennyn leffoista ollutkaan, niin kunnioitan kyllä valtavasti mitä mies on saanut elämässään aikaan. Varsinkin tuo että kaukaisesta suomesta keskellä 1980-lukua, lähes vailla minkäänlaista suurempaa kokemusta pääsee hollywoodiin ja siellä isompien hollywoodleffojen puikkoihin, on kyllä jotain niin uskomatonta ettei voi muuta kun kumartaa Rennylle. Mutta toisaalta juuri kasarilla tuollainen hullu säkä olisikin voinut vain olla mahdollista.
En ole kirjaa vielä lukenut, mutta sen lukenut tuttuni oli vähän tylsistynyt kun Renny keskittyi lähinnä kuvailemaan omia päivärutiinejaan ja kuinka kävi Joel Silverin kanssa ostelemassa huonekaluja...

neuvotteli Alien 3:n ohjaamisesta

Renny ei neuvoittelut Alien 3sen ohjaamisesta. Mies oli projektin ohjaaja ja työsti Alien 3sta peräti vuoden verran käsikirjoittajien kanssa, kunnes sai tarpeekseen, kun ei tuntunut keksivän mitään uutta ja jätti projektin.
Mutta tuokin että mies on ollut tekemässä tai ainakin ollut kehittämässä jossain vaiheessa Hollywoodin suurimpia elokuvasarjoja, kuten Nightmare on Elmstreet-sarjaa, Alien-sarjaa, Die Hard-sarjaa ja Bond-sarjaa on kyllä ihan hullua.

[Gigante]

Ikikesä-sarjan toinen osa, nimeltään Ikikesä lukaistu

"Vaikka Barrabus olisi noussut seisomaan ja alkanut veisata heille calimportilaisesta porttolasta kertovaa viisua, niin nuo kolme tuskin olisivat piitanneet hänestä."

Kuten tavallista, meno jatkaa suoraan siitä mihin edeltävässä kirjassa jäätiin. Kumppaninsa menettänyt Drizzt liittoutuu yhdessä haltija Dahlian kanssa tasoittaakseen tilejä Ashmadai-poppoota johtavan velhottaren kanssa. Moraalit ovat vähintään koetuksella, kun sadan vuoden aikaiset mullistukset ovat muovanneet maata vähemmän idealistiseen suuntaan ja kyyninen Dahlia on liittolaisena vähän sama kuin yrittäisit työskennellä Black Lagoonin Revyn kanssa.
Myönnettäköön kirjan tapahtumat eivät ole koukuttavuudessaan samaa luokkaa edeltävän osan kanssa, vaikka ne rakentavatkin tulevia tapahtumia. Kiinnostavinta olikin oikeastaan seurata pahisten juonittelua. Salamurhaaja Barrabus Harmaan todellisen henkilöllisyyden paljastuminen ei tullut mitenkään yllätyksenä, ottaen huomioon kuinka asiaa alleviivattiin erittäin kovalla kädellä, vaikka hyvä että asia lopultakin tuli ilmi myös muille hahmoille. "Vääräselkäinen velho" on hahmona toki uusi, mutta kaikki hienovaraisesti ennakoiva vihjailu tämän todelisesta identiteetistä on tehty huomattavasti Barrabusta paremmin (näin tahattomasti wikin kautta spoilaantuneen näkökulmasta katsoen).
Loppuosio taisteluineen (arvioilta viimeiset 70 sivua) tuntui pahasti antiklimaattiselta kaikkeen nähden, vaikkakin asioiden eteneminen eri perspektiivistä pelasti hieman. Lopetus jätti kuitenkin pahisten osalta hyvät eväät seuraavaa osaa varten.

[Gigante]

Ikikesä ja kolmas osa "Kharonin kynsi"

"Nuori loitsunkutoja istui pienen pöydän ääressä ja siemaili pullosta peräpotkua, duergarien juomaa joka oli saanut nimensä siitä, että kun se oli aikansa kiertänyt juojassaan, niin tämä notkahti lopulta polvilleen ja antoi sen "potkaista" itsensä ulos. Paksu ja kitkerä olut maistui yleensä paremmin Menzoberranzanin hiisille ja koirahiisille kuin mustille haltioille, joiden hienostunutta makua hivelivät enemmän keijuviini ja brandy. Mutta kyllähän peräpotku työnsä teki jos oli tarkoitus saada vain mieli turraksi."


Aluksi Drizztin matka, uusinevanhoine kumppaneineen vie kohti Ikikesän kaupunkia ja kun paikallinen perkele on saatu häädettyä kalliilla hinnalla, lähtee ryhmä uudelle reissulle tarkoituksena tuhota paha miekka nimeltä Kharonin Kynsi. Perässä seuraavat vihaiset varjolaiset ja suunnittelevathan Menzoberranzanin mustat haltiat taas kerran juoniaan. Salvatorelle tuttua sujuvasti etenevää miekka, magian ja juonittelun täyttämää meininkiä, josta olen pitänyt tähänkin saakka. Verrattuna edellisen kirjan tapahtumiin, oli piristävää nähdä muutoin voittamattomien sankarienkin ottavan osumaa taisteluiden yhteydessä. Drizztin hormonitäytteiseltä teiniltä tuntuvat kateellisuuskohtaukset olivat kyllä kiusallista luettavaa, vaikka näille tunteille löytyi järkiselitys. Seuraavalle osalle rakenneltiin taas ennakolta joitain pientä ja mahdollisesti myös jotain suurempaakin, joten ei muuta kuin seuraavan osan kimppuun.

[Gigante]

Ikikesä-sarjan neljäs osa: Viimeisellä kynnyksellä

"Viimatornin mustat ennustajat kirjoittivat sen. Se ei siis ole mikään tuntemattoman ennustajan harhojen kokoelma."


Nimestä huolimatta, itse Ikikesä ei ole enää juuri minkäänlaisessa keskiössä vaan Drizztin ja uusien kumppanusten seikkailut kulkevat sekalaisesti vähän muissa paikoissa ennen kuin vähän ennen loppuvaihetta itse varsinainen päämäärä taas löytyy. Ei yllä oikein sarjan ensimäisen osan tasolle, vaikkakin loppua kohden tapahtuu suht paljon eri asioita. Vanhan tutun pirulaisen paluu jäi suht antiklimaksiksi ja melko pieneen arvoon, vaikkakin tästä jäi suht merkittävät seuraukset.
Onpahan kuitenkin luettu niin pääsen lukemaan Maailmanjako-sarjan "Kumppanukset"-kirjan.

[Gigante]

Maailmanjako-sarjan (koostuu muutamista eri kirjoittajien opuksista) ensimmäinen kirja "Kumppanukset" tullut vuorostaan lukaistua, kuten arvata saattaa kirjoittajan edelleen R.A Salvatore. Sarjan kirjat sijoittuvat kukin Forgotten Realmsin maailmaan, aikoihin kun loitsurutto on loppumaan päin ja maailma muuttuu taas kerran merkittävästi.

"Pari poikaa, parhaat ystävykset, saattoivat kääntyä eri suuntiin- toinen lähti ehkä tavoittelemaan nuorta neitoa, josta kiinnostui äkkiä tavalla, jota ei olisi aiemmin voinut kuvitellakaan, kun taas toinen jatkoi lapsuuden leikkejä ja nautti yhä yksinkertaisemmista iloista. Sellainen ei useinkaan ollut väliaikaista. Ystävykset eivät sen jälkeen enää ajattele toisiaan niin kuin ennen. Eivät koskaan."

Tarina jatkuu siitä, mihin 'viimeisellä kynnyksellä' jäätiin, mutta sitten palaammekin ajassa taaksepäin n. 21 vuoden verran, kun maailmaan syntyvät maagisia kykyjä omaava ihmistyttö, itsepäinen kääpiö ja vikkeläliikkeinen puolituinen. Eri puolilla maailmaa, tämän kolmikon on tarkoitus karaistua kyvyiltään ja valmistautua tulevaan koitokseen. Edelliset tarinat lukeneena pysyin erittäin hyvin meinigissä mukana ja kolmikon kasvua oli kuvattu lyhyesti ja ytimekkäästi (vaikkakin toisaalta ehkä liian nopeasti). Kirja nappasi oikein mainiosti mukaansa ja tämä tulikin ahmittua suurissa annoksissa noin viikon sisään.

Koska muut Maailmanjako-kirjat ovat kukin yksilöllisiä, toisistaan irrallisia teoksia, voinkin vuorotella näiden opusten ja tulevien Drizztin seikkailujen väliltä...tosin näyttää siltä että itse velho Elminsteriin keskittyvää kirjaa ei näytä olevan suomennettu.

[Gigante]

Maailmanjako-sarjan, Paul S. Kempin kirjoittama toinen osa, "Jumalsyntyinen" tullut lukaistua.

" 'Kaipaan teitä kumpaakin. Kunpa olisin voinut puhua teidän kanssanne näin kun te vielä elitte' Hän maisteli sanojaan tovin ja naurahti
'Toisaalta ehkä me puhuimmekin sillä tavalla kuin oli tarpeen. Rakkaushan ei kaipaa niitä juuri oikeita sanoja, vai mitä?' "

Vasen Cale, kumuvuoren luostarissa varttunut puolivarjolainen on oleva tärkeä tekijä koko maailman kohtaloon vaikuttassa tapahtumaan. Asiaan liittyvät niin kuolleen Naamioitu-jumalan valittuihin, kuten helvetissä jään alla makaavan Vasenin isään ja maailman tuhoa suunnittelevaan jumalatar Sharin palvelijaan...

Jumalsyntyinen on oikeastaan jatkoa "Erevis Cale"-trilogialle, mutta kiitos kirjan tarjoamien pohjustusten ja selitysten sain riittävästi tietämystä pysyäkseni kärryillä tapahtumista. Kirja tarjoaa pitkälti sitä samanlaista miekkaa ja magiaa mitä Salvatoren kirjatkin, mutta sillä erotuksella että Kemp on tyyliltään astetta brutaalimpi eikä pelkää käyttää rumia sanoja saati hyvin groteskeja kuvauksia varjojen maan hirviöiden ulkoasusta. Tarina etenee jatkuvasti hyvää tahtia eteenpäin ja asioita tapahtuu ihan kirjan loppuun saakka. Sanoisin jopa, että pienillä muokkauksilla ja tiivistämisellä pelkästään tästä kirjasta voisi saada yksittäisen toimivan elokuvan, kunhan alkupohjustus on riittävän kattava ja ytimekäs. Ainoa itseäni häiritsevä asia oli lähinnä Rivenin ja Rivalenin nimien lievä samankaltaisuus. Toisinaan nääs sekoitin nuo kaksi hahmoa toisiinsa ahmiessani opusta nopeaan tahtiin.

[Gigante]

R.A Salvatoren Kumppanusten Kirja 1, "Metsästäjän Yö"

Drizzt ja uudet vanhat kumppanit pitävät lyhyen katselmuksen keskenään, päättäen tärkeysjärjestyksen siitä mikä urakka suoritetaan ensin. Lopulta sitä sitten lähdetään Gaultlgrymiin noutamaan vanha ystävä talteen, ja pelastamaan siinä sivussa pari muutakin tuttavaa. Samaan aikoihin kun edelleen katkerana Drizztille olevat mustat haltijat juonittelevat juttujaan. Suurin osa ajasta itseasiassa keskitytään lähinnä tähän kuinka menzob...mensab...mezo...Menzoberranzanin toinen toistaan hankalasti nimiltään äänettävät matriarkat ja papitaret pitävät poliittista keplotteluaan. Onhan tämä toki tavallaan pidemmällä kaavalla tärkeää, mutta yleiseltä tasolta aika vaisu aloitus uudelle trilogialle. Loppua kohden meininki alkoi toki jo paranemaan päin.

[Gigante]

Kumppanusten Kirja 2, "Kuninkaan nousu" (jäi tosin epäselväksi, ketä kuningasta kirja oikein tarkoitti)

"Onko tuo edes taivas?" Hän pudisti päätään ja oli selvästi ymmällään. "Pikemminkin kuin joku olisi kaapaissut pimeyttä Uumenalan tunneleista ja kasannut sen minun kotini päälle"


Mustien haltijoiden juonittelu on pimentänyt taivaan isolta alueelta ja nämä ovat saaneet örkit, jätit, hiidet ja jääjättiläiset liittoutumaan keskenään ja hyökkäämään tienoon valtakuntien kimppuun. Drizztin poppoo päätyy sittemmin puolustamaan piiritettyä Nesmén kaupunkia. Meno muistuttaa hivenen sormusten herrojen Helmin syvänteen taistelua, sillä erotuksella että tämä piiritys kestää reippaasti pidempään, muttei pääty suinkaan samoissa merkeissä. Edelliseen osaan verrattuna huomattavasti kiintoisampaa menoa. Tämä taitaa olla myös se stoori, jossa pääporukka vuotaa verta taistelussa eniten. Vaikka piiritys kuukausia kestääkin, Salvatore osaa kelata menoa eteenpäin ja jatkaa silloin kun jotain merkittävämpää tapahtuu.

[Gigante]

Kumppanuste kirja 3, "Rautakääpiön kosto"*
*(Nimi viittaa siis vuoteen, jota kutsutaan nimellä Rautakääpiön kosto, älkää kysykö millä perustein.)

"'Athrogate ei ollut millänsäkään. Hän ei tuntenut entistä [nimi sensuroitu] eikä tunne oikein nykyistäkään. Hänestä koko hautausmaalla käynti oli oikein huvittava tapaus. Tekaisi siitä laulunkin'
'Se olikin sitten varmasti pahinta siinä', Drizzt sanoi piloillaan."

Örkkien armeijat ovat piirittäneet paikalliset valtakunnat ja Drizzt sekä kump. yrittävät työstää jotakin suunnitelmaa rikkoa suurta saartorengasta jotta kääpiöiden valtakunnat voisivat liittoutumaan keskenään. Operaatio olisi paljon odotettua hankalampi ellei apua sattuisi saapumaan vähän epätavallisesta suunnasta...

...

Muistan lukeneeni tämän loppuun melkoisen nopeaan tahtiin. Yksi tapahtumaketju saadaan päätökseen ja lisää seuraa, ellei tämä olisi jäänyt kirjasarjan viimeiseksi suomennokseksi.
Pitää varmaan harkita lukaista seuraavat trilogiat enkuksi, kunhan onnistun tilaamaan ne edullisesti jostakin.

[Joni Ahonen]

Ready Player One


Tänään en ole muuta tehnytkään kuin lukenut tätä yli 300-sivua. Oikein jännittävä kirja, jossa osasi odottaa tiettyjen tärkeiden esineiden ja asioiden nostamista parrasvaloihin juuri tiettyinä hetkinä, mutta ennalta-arvattavuudesta huolimatta palkitseva lukuelämys. Itselleni eivät valtaosa kirjan viittauksista vanhoihin tietokonepeleihin juuri sanoneet mitään, mutta nauttiakseen lukukokemuksesta riittää kun tuntee vähän kuinka some ja pelit yleensä toimivat.

Kirjan romanssi onnistui olemaan jopa koskettava ja ironisesti harvinaisen aito juuri siitä syystä kun se tapahtuu virtuaalimaailmassa. Välillä tuntui että Ernest Cline olettaa liikaakin lukijoiden olevan täysin sosiaalisesti kyvyttömiä läskejä, jotta samaistuisivat päähenkilöön. Huomasin kuitenkin tajunneeni tämän kirjan luettuani kuinka en kehtaa enää itseäni kutsua nörtiksi. Nörttiys on tätä nykyä jotain suurempaa ja syvempää tietämystä kuin vain sitä että luet sarjakuvia ja tykkäät Star Wars -leffoista. Ja tämä on hyvä asia.


Seuraavaksi aion heti katsoa paljon parjatun leffan!

[Joni Ahonen]

Dyyni

SPOILEREITA!!

Viime jouluna lahjaksi saatu Dyyni on nyt luettu. Olihan tämä megaiso tarina, jota lukiessa hoksaa mistä Star Warsit ja Game of Thronesit ovat vaikutteensa ottaneet. Parhaiten Dyyniä kuvaakin Star Warsin ja GoTin sekoitus, jossa on ilkeät Härköset kuin Lannisterit konsanaan, Lukea muistuttava päähenkilö, jolla on eräänlainen "voima", Darth Vaderimainen linkki päähenkilöihin, Ned Starkin kuoleman kohtaava isä sekä heti sen jälkeen ympärilleen hajautuva porukka jne. jne.

Dyynistä en tiennyt etukäteen mitään ja alkuun oli vähän hankalaa päästä tarinaan mukaan, kun maailma on outo lakeineen ja henkilöhahmoja heidän eri nimiään myöten esitellään tiuhaan tahtia. Alkuun Hawat ja Halleck sekoittuivat mielessäni yhdeksi samaksi hahmoksi ja mielessäni kuvitinkin hahmot sen mukaan, mitä päättelin kirjan kannen perusteella, jossa luonnollisesti viime vuoden leffaa käytetään kansitaiteena. Kuitenkin tarina veti mukaansa ja erityisesti taistelukohtaukset olivat jännittäviä, jossa sai pelätä Game of Thronesin tavoin kuka jää eloon. Kirja luo uskottavan maailman, jolla ollut iso vaikutus varmasti moniin myöhempiin scifi- ja fantasiakirjallisuuden teoksiin elokuvamaailmoja myöten.


Kyllä tämä joskus tulee uudelleen luettua. Nyt aion heti seuraavaksi katsoa Dennis Villeneuven Dyynin! Mielenkiintoista nähdä miten asiat siinä esitetty.

[Silence]

Alkuun Hawat ja Halleck sekoittuivat mielessäni yhdeksi samaksi hahmoksi

Haha, hyvä tietää etten ollut ainoa. Muistan kuinka ensimmäisellä kerralla itsellänikin meni Hawat ja Halleck jatkuvasti sekaisin lukiessani ja huomasin miettiväni että miksi nämä eivät vain ole yksi ja sama hahmo. Mutta myöhemmin olen oppinut erottamaan kaksikon ja hahmot ovat lopulta aika erilaisia.

[Joni Ahonen]

Alkuun Hawat ja Halleck sekoittuivat mielessäni yhdeksi samaksi hahmoksi

Haha, hyvä tietää etten ollut ainoa. Muistan kuinka ensimmäisellä kerralla itsellänikin meni Hawat ja Halleck jatkuvasti sekaisin lukiessani ja huomasin miettiväni että miksi nämä eivät vain ole yksi ja sama hahmo. Mutta myöhemmin olen oppinut erottamaan kaksikon ja hahmot ovat lopulta aika erilaisia.

Itselle tuli Dyyniä aloittaessa pelko siitä että olen vain liian yksinkertainen pääsemään siihen sisään ja että olen ainoa, joka sekoitti noita hahmoja keskenään. Kynnys aloittaa 800-sivuinen romaani oli suuri, kun tottunut lukemaan paljon helposti lähestyttäviä elämäkertoja. Onneksi löysin tälle lopulta aikaa ja juna-matkat töihin kuluivatkin Arrakisin aavikoilla. Tuntuu mukavalta nyt olla Dyyni-sivistynyt.

[Joni Ahonen]

Lordiary

Lordia ollut kiinnostavaa seurata, kun Suomessa bändi sai varsin pian viisuvoiton jälkeen niin kamalat vihat niskaansa jostain syystä x, ettei yksikään media saanut kirjoittaa mitään hyvää yhtyeestä ja moni luuli koko bändin lopettaneen 2010 tienoilla. Kun viisuvoiton jälkeen bändistä tuli kaikkien seuraamaa omaisuutta, moni luuli ettei se olisi ollutkaan olemassa kuin vain viisuja varten, josta syystä Lordin näkeminen alkoi ärsyttämään niitä, jotka eivät siitä oikeasti olleet kiinnostuneita. Monelle ihmiselle tulee edelleen suurena yllätyksenä että bändi keikkailee suosittuna maailmalla ja tekee koko ajan uusia juttuja. Paljon kertoo se kun töissäkin työkaverini hihkasi ääneen ihmetellen vieläkö toi hirviöbändi on olemassa. Huvitti ja ärsytti, kun juuri olin lukenut kohdan, jossa Mr.Lordi sanoo vihaavansa tällaisia tyyppejä.


Lordi-yhtyettä en muuten kuuntele tai fanita niinkään, mutta olen aina ihaillut Mr.Lordin taidetta ja monilahjakkuutta. On tosi sääli ettei tämä puoli ole ikinä saavuttanut suurempaa huomiota. Muutenkin Lordilla on ollut niin ongelmallinen suhde Suomeen ja mediaan, jota ei ole auttanut ollenkaan surkea dokumentti ja lehtien vääristelemät ulostulot. Putansuulla on sana hallussa ja häntä kuuntelisi mielellään vaikka kuinka kauan. Kirjaa lukiessa tulee itsellekin olo, että vihdoin hän saa kertoa omin sanoin miten asiat olleet ja ovat. Suuri plussa myös siitä että kirjassa haastateltu lähes kaikkia Lordin jäseniä ja managereita, jotka todella rehellisesti saattavat juuri kirjassa mainitut Mr.Lordin mietteet vaikka torpatakin. Muutenkin avoimuus on elämäkerraksi hämmentävän suora, jossa haukutaan dokumentin ohjaaja Haase ihan kunnolla paskakuiluun, kerrotaan miten pahalta vaikeimpina aikoina Suomen suhtautuminen bändiin tuntuikaan ja jäsenet ovat keskinäisten riitojen kanssa ottaneet yhteen. Välillä ihan sattui lukea miten toisia on loukattu.

Oma arvostukseni Lordia kohtaa kasvoi satakertaisesti, vaikka en musiikkia paljon kuuntelekaan. Samaistun Mr.Lordin lapsenomaiseen innokkuuteen ja tinkimättömään tapaan tehdä omaa juttuaan muiden mielipiteistä välittämättä. Tuli oikeasti halua nähdä bändi joskus livenä, sen verran hienoja lavashow -esityksiä heillä on. Kenties jonakin päivänä.

[Salem]

^ Itsekin tuon järkäleen lukaisin sen ilmestymisen aikaan, ja vaikka todella paljon oli tuttua asiaa vuosien varrella saatujen haastattelujen kautta, niin yhä sieltä löytyi aivan uusiakin juttuja, älyttömiäkin sellaisia, joita herra on hautonut sisuksiaan korventamassa tämän kirjan tekoon asti. Erityisesti tuo kerrontatyyli vetosi itseeni, sillä Mr. Lordin persoona paistaa siitä hyvin selvästi läpi. Komedia on menettänyt siinä miehessä paljon. Samoin hän saa ilmaistua tuntemuksensa käsiteltävistä aiheista hyvin samaistuttavalla tavalla. Pitkäaikaisena fanina monet kirjan kohdista kolahtivat hyvinkin syvään, ja monesti tuli vastaan kohtia jotka saivat ihan oikeasti suuttumaan bändin puolesta, kun mietti kuinka perseestä jotkut ihmiset osaavat olla. Varsinkin viisujen jälkiajoista kertova ajanjakso osui konkreettisesti itseäkin vyön alle, sillä tuo aika ei todellakaan ollut helppoa, ei faneille eikä varsinkaan bändille. Onneksi kirja ei kuitenkaan ole ihan täyttä synkistelyä, vaan siellä selitetään oikealla lapseninnolla niistäkin asioista jotka bändille ja etenkin sen nokkamiehelle ovat olleet erityisen lähellä sydäntä, ja se into todellakin tarttuu.

Suuri plussa myös siitä että kirjassa haastateltu lähes kaikkia Lordin jäseniä ja managereita, jotka todella rehellisesti saattavat juuri kirjassa mainitut Mr.Lordin mietteet vaikka torpatakin.

Tätä rehellisyyttä arvostan kovasti itsekin. Kirjan kirjoittaja Maria Jyrkäkselle oli annettu projektin alussa saatesanat "jos joku sanoo mun olevan kusipää, haluan että se tulee kirjaan sellaisenaan". Ei ole todellakaan siis lähdetty tekemään mitään kaunistelevaa satukirjaa.

[Joni Ahonen]

^

Suuri plussa myös siitä että kirjassa haastateltu lähes kaikkia Lordin jäseniä ja managereita, jotka todella rehellisesti saattavat juuri kirjassa mainitut Mr.Lordin mietteet vaikka torpatakin.

Tätä rehellisyyttä arvostan kovasti itsekin. Kirjan kirjoittaja Maria Jyrkäkselle oli annettu projektin alussa saatesanat "jos joku sanoo mun olevan kusipää, haluan että se tulee kirjaan sellaisenaan". Ei ole todellakaan siis lähdetty tekemään mitään kaunistelevaa satukirjaa.

Tuli kyllä sen ekan basistin puolesta paha mieli, kun kertoo kohtelustaan ja samalla kirjassa mainitaan kuinka hänen soittoaan kritisoitiin parin muunkin toimesta. Voisi kuvitella kirjan vähän avanneen vanhoja haavoja jopa, en tiedä.

Ainoa kritisoimisen asia kirjassa ovat vähän yllättäen kuvaosuudet. Lordin upeita teoksia ja pukuja ei todellakaan pitäisi kirjaan postimerkin kokoisina laittaa tihrusteltavaksi.

[Salem]

Ainoa kritisoimisen asia kirjassa ovat vähän yllättäen kuvaosuudet. Lordin upeita teoksia ja pukuja ei todellakaan pitäisi kirjaan postimerkin kokoisina laittaa tihrusteltavaksi.

Ehdottomasti samaa mieltä. Paperilla todella hieno lisä jakaa materiaalia kulissien takaa vuosien varrelta, mutta niin vaivalloista tihrustettavaa nuo pikkukuvat olivat että olisi ollut sama jättää pois.

Basisti Magnumin tapaus oli kyllä kieltämättä sellainen josta kaikki myötätunnot ovat hänen puolellaan, mutta kaiken rehellisyyden nimissä, ekan levyn soundissa on bassojen mentävä aukko, joten on helppo huomata miksi basistin soittosuorituksen korvaaminen on ollut puheenaiheena. Hatunnostot bändin jäsenille että pitivät kaverinsa puolia ja hän pääsi edustamaan edes yhdelle bändin levyistä, joka muuten kansilehtisessä on omistettu kyseiselle herralle, vaikka julkaisun aikaan korvaaja olikin jo basson varressa.
Itse olin hyvinkin yllättynyt joistakin menneisiin jäseniin liittyvistä paljastuksista, ja etenkin ex-kitaristi Ameniin liittyen, josta maalautui aivan toisenlainen kuva kuin mitä aiemmin on ulospäin annettu ymmärtää. Jopa monien fanien keskuudessa on saanut välistä kuulla että Mr. Lordi on se kaiken pahan alku ja juuri, jonka kanssa ei vain voi työskennellä, mutta kuten kirjasta käy ilmi, syyt Amenin shokkipotkuihin löytyivätkin ihan muualta, ja hyvinkin rohkeasti hän itsekin noista asioista kirjassa avautui.

[PT2]

On tullut oltua pari vuotta aika hiljaiseloa lukemisen suhteen, mutta nyt taas aloitin pitkästä aikaa ja ostin itselleni Ozzy Osbournen elämäkerran Minä, Ozzy.

Täytyy kyllä sanoa, etten äijästä ihan hirväesti tiennyt ennen tätä. Nyt kun tuo kirja on lukaistu läpi, niin onhan tuo kieltämättä aika huuruista menoa ollut 70-luvulta lähtien Ei helvetti mitä kohellusta kun Ozzy kertoo omista ratkaisuistaan joista valtaosa on tehty pölinäpulverit nenässä ja siinä samalla vielä pyöritetty esimerkiksi Black Sabbathin lättyjä kauppojen hyllyille. Välillä on oikeasti saanut naureskella ääneenkin kun mies yrittää tehdä jotain muuta kuin "viritellä autojen tööttejä 40 vuotta, kunnes saa palkinnoksi kultakellon ja voi jäädä kuurona eläkkeelle". Ja aika hyvin on onnistunutkin.

[Joni Ahonen]

On tullut oltua pari vuotta aika hiljaiseloa lukemisen suhteen, mutta nyt taas aloitin pitkästä aikaa ja ostin itselleni Ozzy Osbournen elämäkerran Minä, Ozzy.

Täytyy kyllä sanoa, etten äijästä ihan hirväesti tiennyt ennen tätä. Nyt kun tuo kirja on lukaistu läpi, niin onhan tuo kieltämättä aika huuruista menoa ollut 70-luvulta lähtien Ei helvetti mitä kohellusta kun Ozzy kertoo omista ratkaisuistaan joista valtaosa on tehty pölinäpulverit nenässä ja siinä samalla vielä pyöritetty esimerkiksi Black Sabbathin lättyjä kauppojen hyllyille. Välillä on oikeasti saanut naureskella ääneenkin kun mies yrittää tehdä jotain muuta kuin "viritellä autojen tööttejä 40 vuotta, kunnes saa palkinnoksi kultakellon ja voi jäädä kuurona eläkkeelle". Ja aika hyvin on onnistunutkin.

Ozzyn vaimon kirjan luin joskus, jossa huuruisesta menosta sai kyllä aikamoisen kuvan. Kaiken järjen mukaan Ozzyn ei edes pitäisi olla elossa, mutta jonkin mutatoituneen geenin ansiosta kroppa kestää aineita paremmin kuin keskiverto tallaajan.

Ozzyyn liittyen hätkähdin miten mies onkaan muuttunut nyt ihan viime aikoina. Painaa se ikä ja terveyshuollet häntäkin, mutta silti tuntuu väärältä nähdä mies harmaana ja hauraan näköisenä. Jos kuoleman jälkeen on jotakin elämää, haluaisin ajatella jokaisen näyttävän siellä kuin nuoruuden parhainna päivinään.

[Silence]

Aivan helvetin hyvää alkavaa viikkoa vain kaikille...
Tällä kertaa "Tuhotaan kulttuurihistoriaa ja uudelleenkirjoitetaan menneisyyttä" -1984 sensuroinnissa on vuorossa Ian Flemmingin alkuperäiset James Bond -romaanit 1950 ja 60-luvuilta.


Ian Flemingin James Bond -kirjat siistitty nykypäivään sopiviksi

https://www.episodi.fi/uutiset/ian-flemingin-james-bond-kirjat-siistitty-nykypaivaan-sopiviksi-sanoja-tai-termeja-muutettu-tai-poistettu/

"Ensimmäisen Bond-kirjan, Casino Royalen, julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta, jota juhlistaakseen kirjat tulevat saamaan uudet painokset.
Jokaisen kirjan alussa tulee olemaan ilmoitus, että kirjat ovat kirjoitettu eri aikakautena, eivätkä vastaa kaikessa nykykäsityksiä. Samalla kuitenkin ilmoitetaan, että uusiin painoksiin on tehty päivityksiä, alkuperäisteosta silmälläpitäen."

https://www.insider.com/new-edition-james-bond-novels-edit-racist-language-2023-2
"The Company that owns the rights to Fleming's work, hired sensitivity readers to review the spy series"

------------------------------------
Tervetuloa nykyaikaseen pumpulimaailmaan missä 70 vuotta vanhat kulttuuriteokset uudelleenkirjoitetaan jotta kukaan nykyajan "kaikki on hyvin"-maailmassa elävä ei loukkaantuisi muinaisesta maailmankuvasta ja päähahmon asenteista naisia ja värillisiä kohtaan aikana jolloin kaikki oli täysin toisenlaista.
Luulin että Woke-herättely oli jo ehtoopuolella, mutta nyt tuntuu siltä että tämä paska on uudelleen lähdössä käsistä.

Tuskin maltan odottaa mihin muotoon Casino Royale-romaanin kuuluisa viimeinen repla “The bitch is dead now” on muokattu... "Käyttäydyin miehenä huonosti naisia kohtaan ja nyt nainen jätti minut" ?

V**tu tätä paskaa.... Louvressa odottaa iso kasa maalauksia ja muita taideteoksia jotka pitäisi myös laittaa nykypäivän kontekstiin.

[PT2]

Ian Flemingin James Bond -kirjat siistitty nykypäivään sopiviksi

Jahas, täytyykin alkaa metsästämään niitä originalleja hyllyyn. Piakkoin ovat isommassa arvossa, kun 2020-vuosikymmenen wokemallisto saapuu. Kauanhan menee että James Bondista tehdäänkin Janet Bond? Ei nyt ehkä liity kirjoihin mitenkään...

Ozzyn kirjasta innostuneena lukutoukka puraisi ja vetäisin samaan syssyyn vielä Alexi Laihon elämäkerrran Kitara, Kaaos & Kontrolli. Jotenkin kirja oli todella surullista luettavaa nyt kun Laiho makaa Malmilla ja Children of Bodomkin on hajonnut. Mies oli täynnä tulevaisuudensuunnitelmia ja intoa täynnä, mutta niin se kaikki vain kaatui.

Vähän häiritsi, että kirja eteni välillä todella nopeasti ja ajatus harhaili sinne ja tänne. Esimerkiksi Kimberly Gossista eroaminen vain tapahtui yhtäkkiä, häntä ei vain enää ollutkaan tarinoissa mukana. Sama juttu Anssi Kipon poistumisessa, miksi Astia Studiolta edes lähdettiin kun siellä kaikki toimi niin hyvin? Tätä ei kerrottu kirjassa ollenkaan.

Ikään kuin kirja olisi kirjoitettu niille, jotka ovat bändin ja Allun elämää seuranneet vuosikymmeniä. En myöskään oikein usko Alexin kommentteja Roope Latvalan lähdöstä, sillä varmasti jotain muuta siinä on taustalla kuin "Roopen treenaamattomuus tai viinanjuonti". En muutenkaan ihan Laihon ajatuksia aina jaa, koska kyllähän miehestä ehkä jollakinlailla huomaa semmosen persumaisen ajattelutavan.

Kirja oli muutenkin aika huonosti kirjoitettu, enemmänkin kyseessä oli vain haastattelu joka on litteroitu tekstimuotoon. Sanoisin että Bodom-fanille (kuten minulle, jonka mielestä Follow The Reaper on parhaita levyjä joita ikinä on tehty) ehdoton teos luettavaksi, mutta yleisenä elämäkertana ei oikeastaan tuo ensimmäisen kappaleen jälkeen mitään kummoista lisää. Olisin myös toivonut enemmän kuvia, kuin ne muutamat siinä keskiaukeamalla. Varsinkin kun nekin olivat lähestulkoon niitä samoja promokuvia mitä löytyy levyjenkin sisäkansista.