Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 3 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Levyarvostelut
ViestiLähetetty: 27.04.2014 12:30 
Poissa

Liittynyt: 14.03.2014 18:45
Viestit: 88
Yksi suosikkiaiheistani vanhalla foorumilla joten aloitetaan uusi.

Pink Floyd-The Division Bell

Kuva

Pink Floyd päätti uransa noin 20 vuotta sitten ja heidän jälkikirjoitus ei saanut ihan parhaita arvioita aikanaan. Kommunikaatiota kappaleissaan käsittelevä levy on kuitenkin vanhentunut arvokkaasti.

Avausnumero "Cluster One" on varsin pitkä instrumentaali jota pianomelodia kuljettaa. Muut soittimet tulevat lopussa mukaan. Ensimmäinen laulettu raita "What Do You Want From Me" on bändin vihaisimpia ei-RogerWaters-numeroita, missä David Gilmour ottaa fanivaatimukset kohteekseen.

"Poles Apart" pohtii aikuisuuden viemää viattomuutta ja omaa varsin erikoisen väliosan. Toinen instrumetaali "Marooned" vie kuulijan troopiselle saarelle Gilmourin kitaran säestämänä. Pystyn kuvittelemaan itseni hiekkarannalle tämän soidessa. Sitä seuraava "A Great Day For Freedom" muistelee kuinka Berliinin muurin murtumisen synnyttämä optimismi muuttui Jugoslavian hajoamissotien kauhuksi.

Kosketinsoittaja Richard Wrightin laulama "Wearing The Inside Out" kuvaa eristäytynyttä ihmistä, joka yrittää päästä pois eristyksestään. Levyn ensimmäinen single "Take It Back" muistuttaa soinniltaan U2-tuotantoa ja sanoituksessa kuvaillaan rakastunutta, joka kuitenkin kiusaa rakastettuaan. "Coming Back To Life" sen sijaan on kuin täydellinen vastakohta omaten todella hellyttävän sanoituksen. Gilmour omisti kappaleen vaimolleen Polly Samsonille, joka myös auttoi Gilmouria muiden kappaleiden sanoitusten kanssa.

"Keep Talking" jatkaa "Wearing The Inside Out"-kappaleen teemaa, jokseenkin negatiivisemmalla sävyllä: Kappaleen "minä" ei puhu, koska ei osaa ilmaista itseään. Kappaleessa kuullaan myös Stephen Hawkingin "puhetta". "Lost For Words" on albumin heikoin esitys, vaikkakin sanoitus onkin ihan mielenkiintoinen. Kappale vain tuntuu jotenkin laahavalta.

Levyn päättävä "High Hopes" sen sijaan on koko levyn paras. Mestariteos aina alun pianosta päättyen pitkään Havajikitarasooloon. Sanoitus kuvaa iän myötä syntyvää kyynisyyttä ja muistojen voimaa.

The Division Bell on erikoinen tapaus. Johtuen myöhäsyydestään sitä ei lasketa Pink Floyd-klassikoihn usein.. Ehkä se kipinä, mikä teki bändistä 70-luvulla upean puuttuu, mutta jos haluat levyn, mitä ei usein mainita, kannattaa kuunnella.

Näyte levyltä: High Hopes, mikäs muu.

_________________
"I may not agree with what you say, but I will defend to the death your right to say it"

Evelyn Beatrice Hall


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Levyarvostelut
ViestiLähetetty: 10.09.2015 01:24 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 28.02.2014 09:37
Viestit: 196
Ajattelin tähän nyt jaaritella hitusen Iron Maidenin uusimman albumin, The Book of Soulsin herättämistä ajatelmista. Tämä ei todellakaan edes yritä olla mikään asiantunteva arvostelu, vain jotakin johon summata se mitä mieleen juolahtaa. Samalla tämä on myös kömpelö yritys nostaa hyvää topiccia uudelleen päivänvaloon.

Mitä minuun ja Maideniin tulee, niin tutustuin yhtyeeseen ensi kertaa serkkuni kautta hänen soittaessaan tietokoneeltaan kappaleen "Run to the Hills". Sen jälkeinen kosketus oli tuolloisen uutuusalbumin, Dance of Deathin avausbiisi "Wildest Dreams". Nämä kaksi kappaletta aloittivat fanitukseni, ja antanevat suht hyvän kuvan siitä minkätyyliset kappaleet ovat minulle sitä parasta Maidenia. En toki syrji hieman taiteellisempia teoksia tai balladeja, mutta minuun ovat aina uponneet parhaiten nämä lyhyemmät, nopeatempoiset kappaleet joissa on tarttuvat lyriikat, mikä on ikävä kyllä jotakin mitä yhtye on tarjonnut koko ajan vähemmän viimeisimmillä albumeillaan. Ottaen myös huomioon että vuoden 2010 albumi The Final Frontier tuntui kokonaisuutena ideaköyhältä ja pitkäveteiseltä, en todellakaan pitänyt valtavia odotuksia yllä kuullessani The Book of Soulsin tulosta...ainakaan ennen kun internet täyttyi arvosteluista jotka kuvailivat tätä uutukaista parhaaksi sitten yhtyeen kulta-aikojen (eli 1982-1988). Arvostelija toisensa jälkeen nosti albumin heti top3-listoilleen, kovin harva vieläpä sijoittaen sitä edes sinne huonompaan päähän listaansa. Pakkohan tässä sitten on olla jotain todella maagista ja erikoista. Sain levyn ja kuuntelin sen innosta soikeana. Useaan kertaan. Tässä on se mitä jäi käteen:

Kuva

Bruce Dickinson: laulu/piano
Adrian Smith: kitara
Dave Murray: kitara
Janick Gers: kitara
Steve Harris: basso
Nicko McBrain: rummut

Aloituskappale, If Eternity Should Fail, avaa albumin varsin aavemaisella "here is the soul of a man"-introlla, joka luo mahtavan alkutunnelman. Biisi itsessään on yksi albumin parempia, joskin kertosäettä toistetaan liikaa loppupuolella. Lopussa on vielä suht turha monologi, joka olisi voinut olla olemattakin, mutta se on loppupeleissä kuitenkin harmiton ja skipattavissa jos ei tykkää. Biisin tekijäksi on listattu yksinään Bruce Dickinson, ja hänen kädenjälkensä on pitkin poikin tätä teosta ja varsin helposti tunnistettavissa. Tämä on jotain jonka voisi helposti kuvitella osaksi Brucen soolotuotantoa, ja tyylisuunnaltaan ehkäpä lähinnä miehen Chemical Wedding-albumin tarjontaa.

Seuravaksi onkin levyn single, Speed of Light, joka on kaikista lähinnä kappaleita jotka saivat minut alkujaan kiinnostumaan koko bändistä. Vauhdikas, tarttuva ja lyhyen ytimekäs. Adrian Smith ja Bruce ovat tehneet hyvää työtä, tosin pakko lisätä tähän, että Blaze Bayley teki sen ensin, ja paremmin kuin Maiden.

The Great Unknown on ensimmäinen levyn tuotos, jonka luonnissa on ollut osallisena Smithin lisäksi myös Steve Harris, joka yleensä kahmii itselleen suurimman osan biisien kirjoitustöistä. Tämäkin on vielä varsin hyvä biisi, joskin kolmesta ensimmäisestä se heikoin, sillä se ei ole erityisen muistettava. Tässä vaiheessa olin vielä aivan onnessani levyn annista, ja ymmärsin hyvin sen saaman positiivisen palautteen.

Mutta sittenpä levy tarjoaa albumin ainoan Harrisin yksin kirjoittaman kappaleen, The Red and the Black. Se on laajalti listattu albumin parhaaksi, ja itsekään en uskonut vahvan alun jälkeen kuulevani mitään muuta kuin täyttä kultaa. Tämä on voimakas biisi jossa Steven kynänjälki paistaa läpi selkeästi. Sitä se tosin tekee niin hyvässä kuin pahassa. Kappaleen wooo-oou-huudot venyvät tarpeettoman mittaisiksi, aivan kuten instrumentaaliosuuskin. Kappale on huikeat 13 ja puoli minuuttia pitkä, ja allekirjoittaneen mielestä siitä voisi surutta näpsäistä miltei puolet pois vahingoittamatta kappaletta millään lailla. Itse asiassa se tekisi siitä paljon paremman. Juuri tämä kappaleiden liikavenytys on jotakin mitä suorastaan vihasin The Final Frontier-albumilla, ja osittain kyseinen tyyli oli läsnä jo A Matter of Life and Deathilla, joka edelsi Frontieria.

Seuraavana vuorossa onkin albumin pohjasakkaa, nimittäin When the River Runs Deep. Se ei kärsi edellä mainitusta venytyksestä, luojan kiitos, mutta ei sitä silti kauheasti voi kehua. Kappaletta kuunnellessani kiinnitin erityisesti huomiota siihen, kuinka surkeasti kertosäe oli toteutettu. Sitä varten saadaan kyllä hyvä, joskin toistavanlaatuinen builduppi, mutta kliimaksista ei ole tietoakaan. Sen sijaan tempo muuttuu matelevaksi ja tunnelma kuolee. Tästä kappaleesta puuttuu tietty tarttumapinta, joka saisi sen erottumaan millään lailla edukseen, tai edes jäämään mieleen.

Tämän tupla-albumin ensimmäisen levyn päättääkin sitten nimikkobiisi The Book of Souls, ja pakko on sanoa, että tämä on aivan täysverinen Maiden-klassikko. Ei, kyseessä ei ole sellainen lyhyt ja ytimekäs teos, itse asiassa tämä biisi yltää yli 10 minuutin mittaan ja alkaa varsin hitaasti. The Book of Souls on yksi Maidenin ns eepoksista, joita heillä on ollut tapana sijoittaa albumeilleen aina Piece of Mind-ajoista (1983) lähtien. Tällaisia tarinabiisejä ovat olleet kappaleet kuten To Tame A Land, The Rime of the Ancient Mariner, Alexander the Great sekä tuoreempana esimerkkinä Dance of Death.
Toisin kuin The Red and the Black, tämä biisi ei tuhlaa yhtäkään sille suoduista minuuteista. Mikään ei kuulosta turhalta tai ylivenytetyltä. Kuten sanottu, klassikko, ja potentiaalinen suosikkini koko albumilta (näitä ehdokkaita on kolme). Janick Gers ja Steve Harris saavat kiitokseni ja kumarrukseni upeasta työstä tämän kappaleen kanssa.

Levynvaihdon jälkeen tarjolla on Smithin ja Dickinsonin kynäilyjä Death or Glory-kappaleen muodossa. Hyvä meininki edellisen levyn päätöksestä on vieläkin läsnä, ja biisi on mukavan menevä, mikä tuo vaihtelua. Kyseessä on melkoinen korvamato, johtuen luultavasti ehkä liiankin simppelistä kertosäkeestä. Oletan että tämä on tarkoitettu yleisönhuudattajaksi livekeikoille. Vaikka Maidenin muun tuotannon rinnalla biisi hukkuu parempiensa sekaan, on se oman albuminsa paremmistoa If Eternity Should Failin rinnalla, mutta yhä selvästi The Book of Soulsin alapuolella.

Shadows of the Valley on Gersin ja Harrisin toinen yhteistuotos, joskaan se ei yllä lähellekään nimikkobiisin tasoa. Kappaleessa on selkeitä viittauksia Maidenin menneisiin teoksiin, esimerkiksi alku on kuin suora lainaus Wasted Yearsista, ja kuuluupa siellä biisin edetessä myös ripaus The Fallen Angeliakin.
Itselleni tämä oli sellainen kappale, joka piti kuunnella useaan otteeseen vielä muista erillään, jotta se alkaisi maistua. Kertosäe tuntuu vieläkin hieman mitäänsanomattomalta, mutta muuten en valita.

Yhdeksäs raita onkin sitten albumin lyhyin, ja herätti melkoista huomiota hieman ennen albumin julkaisua bändin jäsenten ilmoitettua sen olevan tribuutti edesmenneelle koomikko Robin Williamsille. Kyseessä on siis varsin osuvasti nimetty Tears of a Clown. Tässä kappaleessa lyriikat ottavat ehdottomasti etusijan. Ne ovat pääosin hyvin kirjoitetut ja puhuttelevia. Ainoa asia mikä hieman nyppii on kuinka kappaleen nimi on vain lätkäisty kertosäkeen loppuun, ilman että sitä olisi yritetty sovittaa jotenkin paremmin sopimaan yhteen sitä edeltäneisiin sanoihin. Havainnollistamisen vuoksi, tässä biisin kertosäe:

Tomorrow comes, tomorrow goes
But the cloud remains the same
Wonder why he’s feeling down
Tears of a clown
Maybe it’s all just for the best
Lay his weary head to rest
Was forever feeling drowned
Tears of a clown


En väitä että osaisin kirjoittaa tuota sen paremmin, eikä tämä pieni asia todellakaan tee hallaa biisille, mutta jotenkin en voi karistaa tunnetta että sen olisi voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Yhtä kaikki, tämä on toinen valintani levyn parhaaksi.

Masentavat aihepiirit jatkuvat, nimittäin kymmenes kappale on nimeltään The Man of Sorrows. Alku on hyvin haikea, juuri nimen tunnelmaan sopiva, ja pelkästään sen perusteella olin jo valmis julistamaan tämän albumin parhaimmistoon. Ikävä kyllä vähän ennen kahden minuutin rajapyykkiä tunnelma latistuu täysin. Tuntuu kuin tässä yritettäisiin liikaa saavuttaa tiettyä tunnetta kuulijassa, ja sen vuoksi kappale päätyy oleman hivenen, noh, mongertava. Osittain myös pitkäveteinen. Soolo tosin toimii.
Minua henkilökohtaisesti taas kerran ärsyttää yksi pieni kohta lyriikoissa. Kun intro on ohitettu ja kappale pääsee vauhtiin, laulaa Bruce "now we need to know the truth now". Korjatkoon joku jos olen väärässä, mutten usko että tuo on ihan oikeaoppista englantia. :| Mikä funktio tuolla ylimääräisellä nowlla oikein on? Tiedän että olen varmasti ainoa ihminen koko maailmassa jota noin pieni asia riivaa, mutta pitkäpiimäiseksi heittäytyvän biisin aikana sitä takertuu mitä merkityksettömimpiin asioihin.
Bruce Dickinsonin soolotuotantoa tuntevat tietävät, että mies on jo 90-luvulla tehnyt samannimisen kappaleen Accident of Birth-albumilleen. Jos näitä kahta vertaa keskenään, ei Dave Murrayn ja Steven yhteistuotos pärjää Brucen omalle millään muotoa.

Viimeistä viedään. Albumin päättää toinen eeposbiisi, ja tämä jos mikä on se millä levyä yritettiin myydä jo ennen julkaisua. Ensimmäistä kertaa Iron Maidenin historiassa kuullaan kappale, jossa on mukana piano. Eikä vain sitä, kappale on pituudeltaan 18 minuutin mittainen, reilusti pidempi kuin heidän 80-luvulta asti pisimmän biisin titteliä pitänyt The Rime of the Ancient Mariner. Kyseessä on tietenkin Bruce Dickinsonin säveltämä Empire of the Clouds. Alkuun olin erittäin skeptinen kappaletta kohtaan, sillä en yleisesti ole näin pitkien kappaleiden fani. Yli kymmenen minuuttia yhtä kappaletta kohti on aina tuntunut minusta liioittelulta. Mutta perkele vie, Bruce sai minut rakastumaan tähän teokseen. Kappaleen melodiat jo yksinään kertovat osansa R101 ilmalaivan tarinaa, ja lyriikat auttavat maalaamaan eläviä mielikuvia matkan edetessä. Loppu on haikean hiljainen, täydellinen päätös koko albumille.

Loppusummaus:
Albumissa on todella paljon hyvää, ja se ehdottomasti ylittää edeltäjänsä, The Final Frontierin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Minun ongelmani sen kanssa on kuitenkin se, että kokonaisuutena se on kovin paljon vaisumpi kuin monet Maidenin menneistä albumeista. Levy olisi tarvinnut kipeästi enemmän Speed of Lightin ja Death or Gloryn kaltaisia vauhdikkaita biisejä, mutta sen sijaan saimme useamman kymmenen minuutin rajaa hamuavan ja pari sen ylittävääkin teosta, joissa meno on hyvinkin tasaista. Osalle niiden kesto kostautui, kun taas pari helmeä käyttivät aikansa hyödyksi ja nousivat kestosuosikkieni joukkoon.

Onko tämä Iron Maidenin kuudentoista albumin joukosta siellä top3 kärjessä? Ei todellakaan. Mutta se ei myöskään valahda pohjia koettelemaan, kuten edeltäjälleen kävi. Ehkä tässä on joku asia jota minä en nyt näe, tai ehkäpä en vain osaa kuunnella oikeita asioita arvioidessani miten hyvä levy on, mutta en osaa innostua tästä albumista yhtä kovin kuin niin moni muu.
Tai ehkä vain odotan liikaa yhtyeeltä jonka nuorin jäsen on 57-vuotias.

Jos Maideniin meinaa tutustua tarkemmin, ei tämä ole se paras aloituspiste, vaan kannattaa ennemmin poimia vaikka Brave New World, Dance of Death, tai vanhemmasta tuotannosta esimerkiksi Powerslave tai Somewhere in Time.

Loppuun vielä näyte albumilta: Tears of a Clown

_________________
Kuva


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Levyarvostelut
ViestiLähetetty: 13.01.2016 18:02 
Poissa
Avatar

Liittynyt: 21.03.2014 10:28
Viestit: 99
Death - Leprosy

Kuva

Monta vuotta siihen meni ennen kuin edes totuttauduin tämän tyylisen death metalliin ja toiset monta vuotta meni siinä että tajusin näiden pioneerien "alkuteoksien" hienouden. Aluksi se oli pelkkää korvia särkevää örinää säestettynä metelinomaisiin kitarariffeihin sekä hermostuttaviin nopeisiin humppakomppi rumpurytmeihin. Kaikkeen kuitenkin tottuu kun tarpeeksi itseänsä altistaa ja itselläni se altistus tapahtui parhaan kaverini myötävaikutuksesta ja myöhemmin omasta tahdosta. En muista ajankohtaa milloin tämä kyseinen albumi nousi esiin kaikista Death albumeista, sillä alkujaan pidin uusimpia tuotantoja parhaimpina, varsinkin Symbolicia, jonka jälkeen fiilistelin teknisen taituruuden maailmassa individual thought patterns ja Humanin myötävaikutuksessa. Jossain vaiheessa tajusin Scream Bloody Goren tärkeyden yleisesti death metallin syntyyn ja fiilistelin levyä sen pohjalta ajatellen että tämä on se "kaikkien aikojen levy". Vaikka pidänkin SBG:n raa'asta äänimaailmasta, se ei sävellyslaadulta ole niin hyvä kuin Leprosy, jossa yhdistyy kaikki mikä tekee musiikista täydellisen: aggressiivisuus, nopeus ja tietenkin trve kultmaisesti se "aitous".

En ala nokkamies Chuck Schuldinerin elämätaipaletta tai bändin aiempaa tai tulevaa historiikkia sen enempää sepustamaan vaan ajattelin pitää tämän puhtaana levyarvosteluna.

Leprosy

Oli muistaakseni viimeisin albumille tehty biisi ja loistava valinta introksi. Biisi alkaa hitaalla pahaenteisellä introlla, jonka jälkeen siirrytään tummille vesille melko laahavan riffin säestämänä. Biisin rakenne poukkoilee temmon vaihdoksilla välillä nopeuttaen, välillä hidastaen yleistunnelman pysyen kuitenkin kasassa. Ei albumin parhaimpia biisejä, mutta hyvä aloitus.
3½/5

Born Dead

Yksinkertaisuudessaan seksikkäin intro koskaan, joka vain valmistaa itseään tulevaa varten. Sekunteja myöhemmin on vuorossa päännyökytys riffiä jonka siivellä lennetään biisi loppuun. Välivaiheessa on mielenkiintoinen täppäysriffi joka luo mukavan kaaottisen fiiliksen biisille. Kaiken kaikkiaan melko perusvarmaa tuttua ja turvallista albumin tyyliin sopivaa 16-osa pikkausta humppakompin säestäessä. Sillä humppakomppi toimii aina.
5-/5

Forgotten Past

Biisin ainoaksi miinukseksi laskettakoon melko aneeminen intro. Ehkä muu osa biisistä oli kasassa ja introksi oli joku nopeasti kyyhättävä. Intron jälkeen alkaa puolestaan tuttu paahtaminen joka huipentuu kertsin jälkeiseen riffistä-riffiin pyörivään vaihtoon joka huipentuu sooloon. Surullista ettei tätä biisiä kauheasti livenä ole nähty.
4-/5

Left to Die

Sitten päästään kunnolla asiaan. Levyn paras biisi ja samalla Deathin historian kovimpia ralleja. Intro on melko melodiskaaottinen, joka kuvastaa hyvin mihin Death myöhemmin tuli suuntautumaan musiikissaan. Tämän jälkeen humppakompin taustoittama kaaottisuus laskeutuu peruskompin varaan kitarariffien vaihtuessa voimasoinnullisiin päännyökytysriffiin. Biisi pysyy uskollisena albumin kokonaisuudelle ja tämän jälkeen vuorossa on paahtamista aina sooloväliriffiin asti, jonka jälkeen murhaava riffittely jatkuu aina biisin loppuun asti. Puhdasta turpaan vetoa alusta loppuun
6/5

Pull the Plug

Sitten päästäänkin levyn tunnetuimpaan teokseen ja ehkä yleisesti ottaen Deathin suosituimpiin. Itse olen aina laskenut biisin levyn heikoimpiin anteihin ja silloin tällöin löydän levyä kuunnellessani itseni skippaamassa tämän biisin yli. Oikeastaan laulutyyli on ainoa tekijä joka kertoo biisin olevan death metallia, muutamaa välikohtausta lukuunottamatta. Intro on erittäin tylsä ja laahava ja yksi syy miksei kauheasti sytytä kiitos edellisen biisin adrenaliinivirtauksen takia. Intron jälkeen meno luonnollisesti nopeutuu mutta tällä kertaa idean pysyessä kuitenkin vielä melko mielenkiinnottomana. Kertsi on kaikesta yksinkertaisuudessaan tähän asti kaikista toimivin osa, mutta tämän jälkeen päästään biisin valopilkkuihin, kun meno todellakin alkaa nopeutumaan ja ”aggressiivistumaan”. Chuckilla melko melodinen soolo, jotka joissain biiseissä toimii, tässä ei. Nautin enemmän niistä ”kaaottismelodisista” sooloista, kuten ensilevyllä ”Evil Dead”issa. Mainittakoon että mainitussa biisissä on kaikkien aikojen paras soolo. Mutta tälle biisille arvosanaksi
2+/5

Open Casket

Ehkä Pull the Plugin ja Left To Dien ohella albumin tunnetuimpia biisejä, josta puolestaan puhuu melko menevä ja tarttuva intro. Perusvarma aloitus biisille johon on ehkä hieman yritetty hakea kaupallistakin potentiaalia. Ei tiputa pisteitä vaan seuraavaksi totuttuun ja tuttuun tapaan meno lähtee polkemaan ja se muuten polkee lujaa. Nopeus tiputetaan pian melko hitaalle ja melko melodiselle tasolle joka tässä toimii, toisin kuin Pull the Plugissa. Tämän jälkeen on vuorossa ehdotonta albumin helmeä tutun humppakompin ja 16-osa sahausten kanssa joka huipentuu albumin parhaimpaan soolokaksintaisteluun. Jos jotkut pienet ja oudot asiat tekevät iloiseksi niin jotenkin kylmät väreet menevät aina selkäpiitä pitkin kun biisin soolot loppuvat ja sooloriffi jatkaa käyntiä, kunnes pysähtyy ja vaihtuu murhaavan raskaaseen riffiin. Tämän jälkeen loppubiisi on silkkaa juhlaa.
5-/5

Primitive Ways

Uskaltaisin väittää biisiä albumin täytebiisiksi. Pääriffissä päästään tutustumaan thrash vaikutteisiin, joka on harmiksi koko biisin ainoa toimiva osa. Muu osa biisistä on niin ikään mielikuvituksetonta ja puuduttavaa vaikkakin nopeus pysyykin kunniakkaalla tasolla.
3-/5

Choke on It

Levyn päättää kunnialla albumin toimivimpiin lukeutuva biisi. Intro on erittäin seksikäs, kuunnelkaa vaikka. Ja tuttuun tapaan sitten pörähtää nopeaa aggressiivista paahtamista, tälläkin kertaa mallipohjana toimii E sointu, joka on tullut tutuksi jo mm Left to Diessa ja Born Deadissa. Mennään siis turvallisilla vesillä. Hyväksi havaittu kaava, miksi siis vaihtaa. Riffi on albumin kovimpia, mutta sen jälkeen hidastutaan synkistelemään albumin hitaimmalla riffillä, josta hivuttaudutaan pikku hiljaa nousemaan kohti mielenkiinnotonta kertsiä. Kertsin jälkeen luonnollisesti pärähtää taas nopeaa riffiä ja voidaan sanoa että loppubiisi on paketoitu. Kunniakkaasti
4+/5

Tuli niin paljon kirjoittamista etten jaksa enää mitää lopputekstejä tähän vääntää.


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 3 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
Style created by © Matti, gry komputerowe, reklama sem reklama seo

Powered by phpBB © 2000, 2002, 2005, 2007 phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia