Ajattelin tähän nyt jaaritella hitusen Iron Maidenin uusimman albumin, The Book of Soulsin herättämistä ajatelmista. Tämä ei todellakaan edes yritä olla mikään asiantunteva arvostelu, vain jotakin johon summata se mitä mieleen juolahtaa. Samalla tämä on myös kömpelö yritys nostaa hyvää topiccia uudelleen päivänvaloon.
Mitä minuun ja Maideniin tulee, niin tutustuin yhtyeeseen ensi kertaa serkkuni kautta hänen soittaessaan tietokoneeltaan kappaleen "
Run to the Hills". Sen jälkeinen kosketus oli tuolloisen uutuusalbumin, Dance of Deathin avausbiisi "
Wildest Dreams". Nämä kaksi kappaletta aloittivat fanitukseni, ja antanevat suht hyvän kuvan siitä minkätyyliset kappaleet ovat minulle sitä parasta Maidenia. En toki syrji hieman taiteellisempia teoksia tai balladeja, mutta minuun ovat aina uponneet parhaiten nämä lyhyemmät, nopeatempoiset kappaleet joissa on tarttuvat lyriikat, mikä on ikävä kyllä jotakin mitä yhtye on tarjonnut koko ajan vähemmän viimeisimmillä albumeillaan. Ottaen myös huomioon että vuoden 2010 albumi The Final Frontier tuntui kokonaisuutena ideaköyhältä ja pitkäveteiseltä, en todellakaan pitänyt valtavia odotuksia yllä kuullessani The Book of Soulsin tulosta...ainakaan ennen kun internet täyttyi arvosteluista jotka kuvailivat tätä uutukaista parhaaksi sitten yhtyeen kulta-aikojen (eli 1982-1988). Arvostelija toisensa jälkeen nosti albumin heti top3-listoilleen, kovin harva vieläpä sijoittaen sitä edes sinne huonompaan päähän listaansa. Pakkohan tässä sitten on olla jotain todella maagista ja erikoista. Sain levyn ja kuuntelin sen innosta soikeana. Useaan kertaan. Tässä on se mitä jäi käteen:
Bruce Dickinson: laulu/piano
Adrian Smith: kitara
Dave Murray: kitara
Janick Gers: kitara
Steve Harris: basso
Nicko McBrain: rummut
Aloituskappale,
If Eternity Should Fail, avaa albumin varsin aavemaisella "here is the soul of a man"-introlla, joka luo mahtavan alkutunnelman. Biisi itsessään on yksi albumin parempia, joskin kertosäettä toistetaan liikaa loppupuolella. Lopussa on vielä suht turha monologi, joka olisi voinut olla olemattakin, mutta se on loppupeleissä kuitenkin harmiton ja skipattavissa jos ei tykkää. Biisin tekijäksi on listattu yksinään Bruce Dickinson, ja hänen kädenjälkensä on pitkin poikin tätä teosta ja varsin helposti tunnistettavissa. Tämä on jotain jonka voisi helposti kuvitella osaksi Brucen soolotuotantoa, ja tyylisuunnaltaan ehkäpä lähinnä miehen Chemical Wedding-albumin tarjontaa.
Seuravaksi onkin levyn single,
Speed of Light, joka on kaikista lähinnä kappaleita jotka saivat minut alkujaan kiinnostumaan koko bändistä. Vauhdikas, tarttuva ja lyhyen ytimekäs. Adrian Smith ja Bruce ovat tehneet hyvää työtä, tosin pakko lisätä tähän, että Blaze Bayley teki sen ensin, ja paremmin kuin Maiden.
The Great Unknown on ensimmäinen levyn tuotos, jonka luonnissa on ollut osallisena Smithin lisäksi myös Steve Harris, joka yleensä kahmii itselleen suurimman osan biisien kirjoitustöistä. Tämäkin on vielä varsin hyvä biisi, joskin kolmesta ensimmäisestä se heikoin, sillä se ei ole erityisen muistettava. Tässä vaiheessa olin vielä aivan onnessani levyn annista, ja ymmärsin hyvin sen saaman positiivisen palautteen.
Mutta sittenpä levy tarjoaa albumin ainoan Harrisin yksin kirjoittaman kappaleen,
The Red and the Black. Se on laajalti listattu albumin parhaaksi, ja itsekään en uskonut vahvan alun jälkeen kuulevani mitään muuta kuin täyttä kultaa. Tämä on voimakas biisi jossa Steven kynänjälki paistaa läpi selkeästi. Sitä se tosin tekee niin hyvässä kuin pahassa. Kappaleen wooo-oou-huudot venyvät tarpeettoman mittaisiksi, aivan kuten instrumentaaliosuuskin. Kappale on huikeat 13 ja puoli minuuttia pitkä, ja allekirjoittaneen mielestä siitä voisi surutta näpsäistä miltei puolet pois vahingoittamatta kappaletta millään lailla. Itse asiassa se tekisi siitä paljon paremman. Juuri tämä kappaleiden liikavenytys on jotakin mitä suorastaan vihasin The Final Frontier-albumilla, ja osittain kyseinen tyyli oli läsnä jo A Matter of Life and Deathilla, joka edelsi Frontieria.
Seuraavana vuorossa onkin albumin pohjasakkaa, nimittäin
When the River Runs Deep. Se ei kärsi edellä mainitusta venytyksestä, luojan kiitos, mutta ei sitä silti kauheasti voi kehua. Kappaletta kuunnellessani kiinnitin erityisesti huomiota siihen, kuinka surkeasti kertosäe oli toteutettu. Sitä varten saadaan kyllä hyvä, joskin toistavanlaatuinen builduppi, mutta kliimaksista ei ole tietoakaan. Sen sijaan tempo muuttuu matelevaksi ja tunnelma kuolee. Tästä kappaleesta puuttuu tietty tarttumapinta, joka saisi sen erottumaan millään lailla edukseen, tai edes jäämään mieleen.
Tämän tupla-albumin ensimmäisen levyn päättääkin sitten nimikkobiisi
The Book of Souls, ja pakko on sanoa, että tämä on aivan täysverinen Maiden-klassikko. Ei, kyseessä ei ole sellainen lyhyt ja ytimekäs teos, itse asiassa tämä biisi yltää yli 10 minuutin mittaan ja alkaa varsin hitaasti. The Book of Souls on yksi Maidenin ns eepoksista, joita heillä on ollut tapana sijoittaa albumeilleen aina Piece of Mind-ajoista (1983) lähtien. Tällaisia tarinabiisejä ovat olleet kappaleet kuten To Tame A Land, The Rime of the Ancient Mariner, Alexander the Great sekä tuoreempana esimerkkinä Dance of Death.
Toisin kuin The Red and the Black, tämä biisi ei tuhlaa yhtäkään sille suoduista minuuteista. Mikään ei kuulosta turhalta tai ylivenytetyltä. Kuten sanottu, klassikko, ja potentiaalinen suosikkini koko albumilta (näitä ehdokkaita on kolme). Janick Gers ja Steve Harris saavat kiitokseni ja kumarrukseni upeasta työstä tämän kappaleen kanssa.
Levynvaihdon jälkeen tarjolla on Smithin ja Dickinsonin kynäilyjä
Death or Glory-kappaleen muodossa. Hyvä meininki edellisen levyn päätöksestä on vieläkin läsnä, ja biisi on mukavan menevä, mikä tuo vaihtelua. Kyseessä on melkoinen korvamato, johtuen luultavasti ehkä liiankin simppelistä kertosäkeestä. Oletan että tämä on tarkoitettu yleisönhuudattajaksi livekeikoille. Vaikka Maidenin muun tuotannon rinnalla biisi hukkuu parempiensa sekaan, on se oman albuminsa paremmistoa If Eternity Should Failin rinnalla, mutta yhä selvästi The Book of Soulsin alapuolella.
Shadows of the Valley on Gersin ja Harrisin toinen yhteistuotos, joskaan se ei yllä lähellekään nimikkobiisin tasoa. Kappaleessa on selkeitä viittauksia Maidenin menneisiin teoksiin, esimerkiksi alku on kuin suora lainaus Wasted Yearsista, ja kuuluupa siellä biisin edetessä myös ripaus The Fallen Angeliakin.
Itselleni tämä oli sellainen kappale, joka piti kuunnella useaan otteeseen vielä muista erillään, jotta se alkaisi maistua. Kertosäe tuntuu vieläkin hieman mitäänsanomattomalta, mutta muuten en valita.
Yhdeksäs raita onkin sitten albumin lyhyin, ja herätti melkoista huomiota hieman ennen albumin julkaisua bändin jäsenten ilmoitettua sen olevan tribuutti edesmenneelle koomikko Robin Williamsille. Kyseessä on siis varsin osuvasti nimetty
Tears of a Clown. Tässä kappaleessa lyriikat ottavat ehdottomasti etusijan. Ne ovat pääosin hyvin kirjoitetut ja puhuttelevia. Ainoa asia mikä hieman nyppii on kuinka kappaleen nimi on vain lätkäisty kertosäkeen loppuun, ilman että sitä olisi yritetty sovittaa jotenkin paremmin sopimaan yhteen sitä edeltäneisiin sanoihin. Havainnollistamisen vuoksi, tässä biisin kertosäe:
Tomorrow comes, tomorrow goes
But the cloud remains the same
Wonder why he’s feeling down
Tears of a clown
Maybe it’s all just for the best
Lay his weary head to rest
Was forever feeling drowned
Tears of a clownEn väitä että osaisin kirjoittaa tuota sen paremmin, eikä tämä pieni asia todellakaan tee hallaa biisille, mutta jotenkin en voi karistaa tunnetta että sen olisi voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Yhtä kaikki, tämä on toinen valintani levyn parhaaksi.
Masentavat aihepiirit jatkuvat, nimittäin kymmenes kappale on nimeltään
The Man of Sorrows. Alku on hyvin haikea, juuri nimen tunnelmaan sopiva, ja pelkästään sen perusteella olin jo valmis julistamaan tämän albumin parhaimmistoon. Ikävä kyllä vähän ennen kahden minuutin rajapyykkiä tunnelma latistuu täysin. Tuntuu kuin tässä yritettäisiin liikaa saavuttaa tiettyä tunnetta kuulijassa, ja sen vuoksi kappale päätyy oleman hivenen, noh, mongertava. Osittain myös pitkäveteinen. Soolo tosin toimii.
Minua henkilökohtaisesti taas kerran ärsyttää yksi pieni kohta lyriikoissa. Kun intro on ohitettu ja kappale pääsee vauhtiin, laulaa Bruce "now we need to know the truth now". Korjatkoon joku jos olen väärässä, mutten usko että tuo on ihan oikeaoppista englantia.
Mikä funktio tuolla ylimääräisellä nowlla oikein on? Tiedän että olen varmasti ainoa ihminen koko maailmassa jota noin pieni asia riivaa, mutta pitkäpiimäiseksi heittäytyvän biisin aikana sitä takertuu mitä merkityksettömimpiin asioihin.
Bruce Dickinsonin soolotuotantoa tuntevat tietävät, että mies on jo 90-luvulla tehnyt samannimisen kappaleen Accident of Birth-albumilleen. Jos näitä kahta vertaa keskenään, ei Dave Murrayn ja Steven yhteistuotos pärjää Brucen omalle millään muotoa.
Viimeistä viedään. Albumin päättää toinen eeposbiisi, ja tämä jos mikä on se millä levyä yritettiin myydä jo ennen julkaisua. Ensimmäistä kertaa Iron Maidenin historiassa kuullaan kappale, jossa on mukana piano. Eikä vain sitä, kappale on pituudeltaan 18 minuutin mittainen, reilusti pidempi kuin heidän 80-luvulta asti pisimmän biisin titteliä pitänyt The Rime of the Ancient Mariner. Kyseessä on tietenkin Bruce Dickinsonin säveltämä
Empire of the Clouds. Alkuun olin erittäin skeptinen kappaletta kohtaan, sillä en yleisesti ole näin pitkien kappaleiden fani. Yli kymmenen minuuttia yhtä kappaletta kohti on aina tuntunut minusta liioittelulta. Mutta perkele vie, Bruce sai minut rakastumaan tähän teokseen. Kappaleen melodiat jo yksinään kertovat osansa R101 ilmalaivan tarinaa, ja lyriikat auttavat maalaamaan eläviä mielikuvia matkan edetessä. Loppu on haikean hiljainen, täydellinen päätös koko albumille.
Loppusummaus:
Albumissa on todella paljon hyvää, ja se ehdottomasti ylittää edeltäjänsä, The Final Frontierin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Minun ongelmani sen kanssa on kuitenkin se, että kokonaisuutena se on kovin paljon vaisumpi kuin monet Maidenin menneistä albumeista. Levy olisi tarvinnut kipeästi enemmän Speed of Lightin ja Death or Gloryn kaltaisia vauhdikkaita biisejä, mutta sen sijaan saimme useamman kymmenen minuutin rajaa hamuavan ja pari sen ylittävääkin teosta, joissa meno on hyvinkin tasaista. Osalle niiden kesto kostautui, kun taas pari helmeä käyttivät aikansa hyödyksi ja nousivat kestosuosikkieni joukkoon.
Onko tämä Iron Maidenin kuudentoista albumin joukosta siellä top3 kärjessä? Ei todellakaan. Mutta se ei myöskään valahda pohjia koettelemaan, kuten edeltäjälleen kävi. Ehkä tässä on joku asia jota minä en nyt näe, tai ehkäpä en vain osaa kuunnella oikeita asioita arvioidessani miten hyvä levy on, mutta en osaa innostua tästä albumista yhtä kovin kuin niin moni muu.
Tai ehkä vain odotan liikaa yhtyeeltä jonka nuorin jäsen on 57-vuotias.
Jos Maideniin meinaa tutustua tarkemmin, ei tämä ole se paras aloituspiste, vaan kannattaa ennemmin poimia vaikka Brave New World, Dance of Death, tai vanhemmasta tuotannosta esimerkiksi Powerslave tai Somewhere in Time.
Loppuun vielä näyte albumilta:
Tears of a Clown