Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Joni Ahonen]

Top Gunin jatko oli tosi menevä tapaus ja teatterissa huimaavan vauhdikas. Katsoin silloin nämä perättäin ja juustoisena viihdekokemuksena eka on ylittämätön ja kakkonen vauhdikkaampi ja vakavammin otettava että otteessaan pitävä.

Vähän jännitinkin mitä Silence Maverickista pitäisi.

[Silence]

THE BATMAN (2022)

Joulu on ihmeellistä aikaa kun Netflixiin ilmestyy kasa roskaa... ja sitten kasa mielenkiintoisia elokuvatapauksia. The Batman (2022) on TAAS kerran yksi Batman reboot. hoh hoijaa. Näitä tuntuu tulevan kuin liukuhihnalta. Elokuva meni itselläni vuosi takaperin täydellisesti ohi. Siis en tiennyt tästä elokuvasta ennen sen katsomista Yhtään Mitään. Ja se on kyllä paras tapa katsoa elokuvia.

Enpä ole pitkään aikaan katsonut leffaa mistä on ollut todella vaikea kirjoittaa oikein minkäänlaista arvostelua, sillä uusi Battis tuli itselleni niin sisältönsä kuin toteutuksensa osalta todella isona yllätyksenä.
Olipa sekavat fiilikset tätä elokuvaa katsoessa ja varsinkin sen jälkeen. Tavallaan pidin paljonkin ja tavallaan olin vain että Aaaargghh. Tämä on elokuva joka on tavallaan hienosti kasassa ja tavallaan oikein mikään ei toimi. Kuten sanoin, sekavat on fiilikset. No ainakin leffa tarjoaa oikeasti jotain uutta Batman-rintamalla.
Tarinan keskiössä on tapahtumapaikka Gothamin politikointi ja hyvin paljon amerikan nykyistä poliittista ilmapiiriä muistuttava tapahtuma. Mielipuolinen mutta älykäs pahis Arvuuttaja murhaa poliittista eliittiä ja jättää jälkeensä arvoituksia tulevista suunnitelmistaan avuttomille poliiseille. Luvassa on kovasti David Fincherin vuoden 1995 klassikkoelokuvaa Seveniä muistuttava (tai siis suoraan lainattu), synkän synkkä poliisitoimenpide-thrilleri. Bad Pittin ja Gordon Freemanin juostessa vaarallisen murhaajan perässä.

Parasta tässä versiossa on miten raikkaan erilainen se on verrattuna yhteenkään Batman-tulkintaan viimeiseltä 35 vuodelta. Poissa on Snyderin umpivakavan tympeä ja väkivaltainen cgipaska, poissa on Nolanin super"realistinen" lässynlässyn armeijaBatman, poissa on Joel Schumacherin lauantaiaamun actionfiguuribatman ja Tim Burtonin goottityylitelty satuBatman. Tilalla on nyt vain etsivä-Batman, eikä elokuva yritä ollenkaan laittaa spottivaloa sankariimme vaan tekee tästä vain yhden avainpelaajan sarjamurhaaja-rikosmysteerissä.
Elokuva heittää kokonaan pois miljoonaan kertaan nähdyt Batmanin syntyjutut ja hahmoon itseensä keskittymisen mikä tuntuu olevan hollywoodissa se aivokuollut automaattinen nykylähestymien nykyään kaikessa ja keskittyy täysin Batmanniin joka tekee Batmanjuttuja selvittäessään mysteeriä, eikä mitään muuta. Batmania ajaa vain rikosmysteeri selvitys eikä oikeastaan mikään muu. Elokuva ei edes yritä saada Bruce Waynea yhdeksi osapuoleksi hahmoa vaan päähahmo on täysin Batman ja Bruce Wayne on enemmänkin se epävarma naamiaisasu minkä Batman joutuu muutamaan kertaa elokuvassa laittamaan päälle, soluttautuessaan tavallisen kansan joukkoon. Yllättävän toimiva ratkaisu, vaikka olin kyllä huolissani pääosan emosynkistelijä-lookista. Elokuva tyytyy vain pariin lyhyeen otteeseen hieman vinkkaamaan Brucen menneisyydestä antamalla Batmanin hieman tuijottaa toista orpoa, vanhempansa menettänyttä pikkupoikaa.
Battis tuntuu myös toimitapojensa osalta hieman erilaiselta edellisiin tulkintoihin verrattuna. Battis luottaa nyrkin voimaan kävelemässä vastapuolen keskelle, luottaen pukunsa suojauksiin ja vetäen kaikkea turpaan kuin etsien syytä saada hakata vastustajiaan. Tämä Battis tuntuu nuorelta lähinnä sen osalta että tämä ei käytä mystisyyttä juurikaan hyödyksi, ennen kuin oikeastaan vasta elokuva loppupuolella.

Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa elokuvan katsomista yksi ajatus elokuvasta, mutta sivuutin sen koska luulin että se oli vain omaa, ilkeää kaksimielistä huumoriani.... mutta puolivälissä elokuvaa tajusin että Kyllä, elokuva oli juuri mitä alussa jo uumoilinkin: The Batman 2022 on Adam Westin 1960-luvun Batman mutta muutettunna moderniin aikaan ja supervakavaksi emo-synkistelijäksi. Tilanteet ovat hyvin samanlaisia kuin tuossa legendaarisessa 60-luvun kamppiversiossa. Saavutaan ovesta tapahtumapaikalle, Seistään keskellä rikospaikkaa ja Batman ja Gordon ratkaisevat Arvuuttajan sanallisia arvoituksia ja koko poliisikööri seisoo vieressä heittämässä ajatuksia. Elokuva ei oikein koskaan edes yritä kätkeä Batmania varjoihin tai pistää tätä mysteerisesti ilmestymään tilanteisiin. Tämä Batman koputtaa oveen ja kävelee sisään. Ja kävelee kävelemistä minne on menossa ja juttelee henkilön kanssa. Ja niin pöhköä kuin se onkin, niin jollain oudolla tavalla se on myös toimivaa ja kiinnostavaa. Vasta loppupuolella Battis alkaa käyttämänä pimeyttä ja mystisyyttä hyväkseen.
Kyseessä on periaatteessa "Mitä jos David Fincher olisi sarjamurhaajaelokuva Sevenin sijasta tehnyt täsmälleen samalla tavalla Adam Westin Batmanin". Maailman hulluin yhdistelmä, mutta nykyaikana, kaikkien aikaisempien Batman-sekoiluiden jälkeen yllättävän piristävä ratkaisu.

Näyttelijöistä ei ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa. Elokuvan ykköshahmot ovat lähinnä Batman ja Gordon aina silloin tällöin toiset hahmot tukevan näitä kahta. Jeffrey Wright Gordonina on erinomainen valinta ja hahmolle on löydetty hyvä tasapaino Battiksen työparina. Pattinson itse minua eniten huolestutti, mutta mies suoriutuu roolista Batmanina melko hyvin. Tämä on kokoajan ääripäässä asenteidensa kanssa ja tuntuu että voi räjähtää milloin tahansa. Rooli jää ehkä kyllä yksitoikkoiseksi ja ilman naamiota Pattinson on vähän liikaa synggä emopoju.... mutta toisaalta elokuva on tajunnut ettei sen kuulu syventää päähahmoa vaan ihmisiä tapahtumien ympärillä ja jättää Battis omiin ongelmiinsa synkistelemään. Ja hyvä niin. Batman on tässä tarinassa vain Batman eikä mitään muuta.
Suuren sivuroolin saa Zoe Kravitzin Catwoman joka on se tulkinta hahmosta mitä Halle Berryn muinainen leffakamaluus olisi pitänyt olla. Hahmosta on tehty hyvällä tavalla pidettävä mutta myös jotenkin vastenmielinen olento ja hahmo on elävyydessään hyvä vastapaino yrmeälle Battikselle joka ei hirveästi punastele vaikka kissa kiehnaisi jalassa.
Collin Farrell katoaa täydellisesti todella komean maskinsa alle Pingviininä vai mikä onkaan. Loistava John Turturro tekee erinomaisen roolin tarinan keskeisenä mafiapomona ja Paul Dano Riddlerinä oli itseasiassa juuri mitä uumoilinkin erittäin häiriintyneenä Arvuuttajana. Kaikki sarjakuvahahmot ovat saaneet tähän Battis-adaptioon realistisen lähestymisen, joka on hyvällä maulla tehty, eikä se Nolanin "ultrarealistinen" naamiaisasupellemeno mitä mm Dark Shit Rises tarjosi.
Andy Serkis Alfredina oli kyllä isoin ihmettely itselleni. En tiedä miksi Alfred tuntuu nuorentuvan jokaisen rebootin myötä. Nyt tämä tuntuu enemmän isoveljeltä Bruce Waynelle kuin siltä isoisän/enon kaltaiselta vanhalta ja viisaalta tukipilarilta mitä hahmon pitäisi olla.

Elokuvalla on kuitenkin yksi paha, Todella Paha ongelma. Ja se on elokuvan Kesto -ja ennenkaikkea miten se on saatu aikaan. Meinasin saada kohtauksen kun elokuvaa aloittaessani huomasin että sen kestoksi oli merkitty melkein KOLME TUNTIA. Siis mitä helvettiä? Kuka helvetin idiootti antaa Batman-elokuvan mennä teatteriin kolmituntisena? Onko tämä tulosta Snyderin Justice Leaguen nelituntisesta Director's Cutista ja studiopomojen luulemisesta että Tämä on sitä mitä kansa haluaa? Ennen kuin elokuva edes alkoi näin punaisen varoituskolmion päässäni joka huusi että kyseessä olisi satavarmasti ylipitkä, ylitäyteen ahdettu venytysleffa mistä ei ole mitään tehokkuuden nimissä leikattu pois.
Olin vain osittain oikeassa. Tämä on elokuva joka normaalioloissa olisi siellä tehokkaan miellyttävässä 2h 10minuutin keston kategoriassa. Elokuvalla on selvä juoni ja selvä rakenne mutta KAAAAAAAAAIKKI tapahtuu niiiiiin hitaaaaaasti. Jokainen kooooohtauuuuus eteneeeee hiiiiiitaaaaaasssstiiiiiii ja sitten siirrytään seuraavaan koooooohtaukseen ja sieeeellä eeeeedetäääään hiiiiitaaaassss-tiiiiih. Ei helvetti. Kukaan ei näytä kuulleen sellaisesta kuin tehokas ja ytimekäs kerronta tai montaasin käyttö. Hienoa että fiilistellään ja hienoa että taustalla soi ysärin vaihtoehtorock-vingutukset antamassa tälle omaa identiteettiä, mutta luoja sentään. Hitaudelle ja fiilistelylle on hetkensä, mutta ei sillä koko elokuvaa voi ahdata täyteen. Jopa suuri Kaahauskohtauskin vain tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Ei kaikkea voi pitää vain pitkänä ja venyttää. Ei jokaista kohtausta tarvitse jättää elokuvaan kokonaisena. Välillä voi tehokkuuden nimissä vain siirtyä jo eteenpäin. En voi ymmärtää miten yksikään leffapomo on voinut päästää tätä elokuvaa nykyisessä verkkaisessa raakaleikkausmuodossaan teatteriin. Tämä on sentään leffa mikä on täydellisesti kasassa mutta nopeampi tempo puuttuu.
Hitaus toimii oikeastaan vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Varsinkin kun Batman on Arvuuttajan asunnolla ja tämän jälkeen tapahtuvassa kuulustelussa missä pikkuhiljaa alkaa niin katsojalle kuin Battikselle valjeta mikä on ollut pahiksemme suunitelma. Se on hyvin rakennettu osio, mutta kaikki sitä ennen vain etenee kuin hidastettuna. Vain kohtauksia vähän potkaisemalla persuksille tämä saataisiin kuntoon.
Elokuva ei myöskään tunne sellaista käsitettä kuin MONTAASI. Kohtaukset vain kestävät ja kestävät vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi nopeuttaa vauhtia. Loppufinaalikin suorastaan huutaa tehokasta montaasihetkeä missä Batman pelastaa ihmisiä pulasta ja toimii sankarina... Mutta EI. Sen sijaan saamme nähdä hidastuskuvassa osion missä Battis ensin pelastaa yhden, sitten toisen, sitten kolmannen ihmisen... Siis ei helvetti. Ei ihme että tämä pökäle vain kestää ja kestää... Tämän kolmituntisen saisi aivan naurettavan helposti 2h 15 minuuttiseksi elokuvaksi. Ja kaikki olisi Niin paljon paremmin.
Tuntuu myös todella usein siltä kuin kohtaukset olisi kuvattu tai vähintään leikattu "Musiikki Ensin"-asenteella missä pitkä musa on pistetty pohjaksi ja sitten vasta kohtauksia on venytetty täydentämään hetkeä. Toivon olevani väärässä, mutta välillä en muutakaan syytä keksinyt miksi jotkin hetket vain kestävät ja kestävät.
Michael Giacchinon musat ovat ihan jees. Tuntuvat kyllä vinguttavan ja soittavan yhtä ja samaa säveltä ainakin omaan korvaani vähän liikaa ja luottavan jonkinlaiseen vaihtoehtorockiin ehkä vähän liiankin sopimattomasti kun Batmania fiilistellään kotioloissa. Välillä tulee fiilis kuin ihan tahallaan yritettäisiin remiksata jotain tutun kuuloista kappaletta tai kappaletyyppiä synkistelyvingutusversioksi.

Tuntuu myös siltä ettei elokuvan ohjaaja Matt Reeves ole paras mahdollinen valinta elokuvan puikkoihin. Hepu on enemmän kiinnostunut tekemään David Fincherin sarjamurhaajaelokuvaa ja Punisher with the dragon tattoo-kostoseikkailua muistuttavaa karua ja roskaista synkistelyä kuin Batmania ja vaikka se onkin hyvä asia, Batmanin pitäisi silti olla Batman eikä vain yksi etsivätarina muiden joukossa.
Elokuvan Gotham voisi myös olla pari astetta enemmän siellä goottimaisemmassa omassa ilmeessään. Tämä elokuva on ehdottomasti oikeassa suunnassa näiden asioiden osalta ja mistään Nolanin "Gotham on vain New York mutta eri nimellä"-laiskuutta ei ole, mutta silti haluaisin että elokuva olisi edes 10-15% enemmän boostannut antamaan kaupungille enemmän Batman-vibaa. Nyt se on kuin vähän synkempi versio Batman Beginsin tulkinnasta.

Itse elokuva kyllä näyttää suurimman osan kestostaan aivan helvetin hyvältä. Siis tämä on elokuva mikä (enimmäkseen) NÄYTTÄÄ Oikealta Elokuvalta eikä miltään saatanan digitaalliselta videoshowlta. Varsin komeasti kuvatulla elokuvalla on hämärä ja synkkä yleisilme joka on saatu varsin hyvin toimimaan aiheensa kanssa. Välillä kyllä tuntui että elokuva voisi oikeasti vähän panostaa enemmän valaisuun ja sivuuttaa tätä v*tun "arkirealismia" mikä tuntuu olevan jokin outo runkkausjuttu nykyelokuvan teossa. Varsinkin pimeissä tiloissa missä tunnutaan vain luottavan sellaiseen ärsyttävään tasapaksuisen hämärään yleisilmeeseen missä kaikki on pimeää/hämärää mutta kaikki kuitenkin näkyy. Batmaniksi tämä elokuva kaipaisi välillä enemmän superpimeitä varjoja ja kontrastiksi tälle kirkkaita spottivaloja.

Jatkoa tälle elokuvalla? Fiilikset ovat samat kuin tämänkin elokuvan kanssa. Eli tavallaan innolla odotan ja tavallaan kauhulla toivon että ei.

Onpa ristiriitaiset fiilikset.

Mutta taidan silti hommata tämän elokuvan 4Kna...

3/5

[Joni Ahonen]

The Batman on itsellekin ristiriitainen tapaus, sillä tavallaan siinä on juuri sitä kaikkea, joista tykkään Batmanissa, eli synkkyyttä, etsiväjuttuja ja realismia. Mutta kun elokuva etenee sen koko kolmen tunnin kestonsa ajan sillä samalla supersynkkämoodilla, väkisinkin väsyy ja alkaa pohtimaan, että olipas ne Nolanin ilottomilta tuntuneet Bat-leffat oikeasti aika hauskaa popcorn -viihdettä, joissa tarina eteni suurimmaksi osaksi hyvää vauhtia. Tämä sama efekti tapahtui aiemmin kun vertasi Nolanin leffoja Burtonin tuotoksiin, jotka alkoivat näyttämään ihan lauantainaamu piirrettyjen mekastukselta. Eiköhän tuo synkkyys- ja realismikerroin ole nyt vedetty viimein ihan tappiin...? Selvästi Reeves on liikaa innostunut vellomaan tuossa maailmassa.

En ole The Batmania jaksanut ja oikein viitsinyt katsoa vielä toistamiseen näiden kahden vuoden aikana. Elokuvasta kun voisi leikata tosiaan sen ytimekkään kakstuntisen, vaihtaa paikkoja ja poistaakin kohtauksia, jotta kokonaisuus olisi viihtyisämpi. Itselleni koko Catwoman jäi juonielementteineen hahmona sellaiseksi palaseksi, jonka tarinan voisi hyvin siirtää muuhun leffaan. En tiedä, näin parin vuoden jälkeen se tuntuu irtonaiselta jutulta. Paul Dano Riddlerinä toimii asunsa kanssa ihan hyvin, mitä nyt näyttelijän naama ja olemus vituttaa itseäni ihan kamalasti jostakin syystä. Muuten pidin hahmoista ja Robert Pattinsonin Batman näyttää ehkä upeammalta valkokangas-Batmanilta koskaan.

Tämä elokuva on ehdottomasti oikeassa suunnassa näiden asioiden osalta ja mistään Nolanin "Gotham on vain New York mutta eri nimellä"-laiskuutta ei ole, mutta silti haluaisin että elokuva olisi edes 10-15% enemmän boostannut antamaan kaupungille enemmän Batman-vibaa. Nyt se on kuin vähän synkempi versio Batman Beginsin tulkinnasta.

Joo, tämä sama fiilis itselläkin tuli usein värimaailmasta välillä mieleen.


Tulevaisuudessa odotan mielenkiinnolla The Batman 2:sta, mutta sitten kun nämä Reevesin Batmanit on tehty, olisi hauska saada ehkä vähän sellainen sarjakuvatyylisempi Batman vaihteeksi tyyliin Rocksteadyn Arkham -pelit. Ainakaan tätä synkempää Batmania en osaa kaivata.

[Silence]

HALLOWEEN KILLS (2021)

Sanon suoraan että minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa tästä elokuvasta. En tiedä miksi pitäisi haaskata sen enempää kenenkään aikaa. Mutta kai pitää jotain perusteluita tähän kirjoittaa.
Vuonna 2018 ilmestyi tämän Halloween-sarjan oma force awakens soft reboot jonka aikalailla haukuin lyttyyn täysin tyhjänä elokuvana, joka tuntui lähinnä fan fictionilta ja alkuperäisen elokuvan tyhjien legacy-juttujen päälle rakennetulta väkisinväännöltä.

Halloween Kills jatkaa suoraan edellisen lopusta. Mutta tälläkertaa tekijöillä ei tunnu olevan samaan aikaan kunnon ideaa mitä Michael Meyersillä pitäisi tehdä, mutta sen sijaan tekijöillä on valtavasti mitä tyhmimpiä idiootti-ideoita mitä kaikki muut hahmot voisivat elokuvassa tehdä. Luvassa on tunti neljäkymmentäminuuttinen perseily missä fan fiction hahmot sekoilevat massahysteeriassa ja huutavat yhteen ääneen miten yhden kerran, yhtenä yönä, parin tunnin ajan tapahtunut murhajuttu, NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN on vainonnut heitä kaikki nämä vuosikymmenet. Ja nyt on tullut aika seota hysteriassa ja pistää jutulle stoppi. Mukaan on myös tuotu kasa alkuperäisen elokuvan random sivuhahmoja, joilla ei pitäisi olla keskenään MITÄÄN tekemistä, mutta fan fictionin nimissä nämä kaikki ovat nyt toisensa parhaimpia bestiksiä ja ovat viettämässä yhteistä muistoiltaa kokemastaan kauhusta neljä vuotta... eikun neljätoista vuotta... eiku NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA sitten.... Kuulostaako aivan vitun tyhmältä?

En pitänyt vuoden 2018 edeltäjästä, mutta sillä oli sentään hetkiä kun elokuva oikeasti yritti. Elokuva oikeasti omasi jotain ideaa ja rakennetta ja fokusta kohtauksissa, vaikka se oli rakennettu tyhjän ilman päälle. Killsissä sen sijaan ei ole mitään. Se on kasa juttuja vailla eheää kokonaisuutta. Vailla kunnon toteutusta oikeastaan missään. Paljon heilutaan mutta kaikki tuntuu enemmän fan fiction leikiltä kuin eheältä tarinalta.
Visuaallisuudesta on vaikea edes puhua. Edellinen elokuva omasi edes jonkinlaisen eheän ulkonäön. Tämä elokuva ei omaa mitään. Vaikea uskoa että sama tiimi vastaa tästä kuin edellisestäkin. Tuntuu vain että kaikki ovat luovuttaneet ja ollaan vain tehty jotain.
Pitää ihan erikseen mainita aivan kauhea dialogi. Ei pelkästään se että kirjoitettu dialogi on aivan kaameaa ja sitä puhuvat näyttelijät paskoja, mutta että sitä tulee myös kokoajan. Siis elokuva ei osaa kertaakaan luottaa hiljaisuuteen vaan kokoajan on jonkun pakko sanoa jotain. Joo minulla ei ole kyllä mitään hyvvää sannottavvaa tästä sekamelskasta.

Ainut hyvä asia mitä tämä elokuva tarjoaa tulee aivan elokuva alussa. Elokuvan kun käynnistää alkuperäisen elokuvan tapahtumayöhön, eli Halloweeniin vuonna 1978 sijoittuva flashback-osio.
Se on tämän elokuvan hetki missä tekijät ovat oikeasti panostaneet elokuvan tekemiseen, yrittämällä kopioida alkuperäisen elokuvan valaistustyyliä ja kuvaustyyliä. Kohtaus on paskaa käsistä, paskaa näyttelijäsuoritusta, paskaa dialogia ja kohtalaista ohjausta lukuunottamatta ulkoisesti komeasti toteutettu ja vähän vihjaa mitä nämä tekijät olisivat voineet tehdä koko elokuvalla jos olisivat edes vähän yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa.
Mutta todellinen supertemppu oli kuitenkin flashbackissa nähtävä alkuperäisen Dr. Loomisin pieni cameo, joka on tehty samalta näyttävän näyttelijän kanssa.
Luoja sentään, tuijotin kohtausta vain suu auki, sillä näyttelijä on ihan yksi yhteen Donald Pleasencen alkuperäisen elokuvan ulkonäön kanssa. En tiedä miltä kyseistä roolia näytellyt ilman maskia näyttää, mutta lopputulos oli aivan mieletön. Mikä uskomaton recast-temppu!
Toinen ylistys menee myös flashback osion Michael Meyersille, sillä hahmo on myös aivan yksi yhteen kahden alkuperäisen elokuvan version kanssa niin ulkonäöltään kuin olemukseltaan. Siis uskomatonta mihin voidaan pystyä kun vain HALUTAAN. Loppuleffa sitten onkin jotain muuta.

En keksi kyllä mitään niin masentavaa kuin että AINOA hetki koko tässä vitun paskassa mitä kutsutaan elokuvaksi, tekijät ovat oikeasti pysähtyneet miettimään ja suunnittelemaan juttuja kun on ollut ideana kopioida alkuperäistä elokuvaa, mutta heti kun siitä osiosta päästään eroon, elokuva heivaa kaiken ajatuksen laadukkaasta ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, valaistuksesta ja yleisestikkin toteutuksesta ja tyytyy vain tekemään jonkun paskan tusinajatko-osan ilman pienintäkään yritystä. Jos tämä ei olisi Modernin ajan normaali jatko-osa klassikkoelokuvalle, niin tämä olisi juuri sellainen unohdettava yhden tähden halpa ja halvasti tehty paska roskajatko-osa ysäriltä minkä kaikki sivuuttavat aina kun muistellaan Halloween-elokuvasarjaa.
Flasback osio myös jatkaa tätä absurdia alkuperäisen yön eeppistä hypettämistä ja Michaelin muuttamista joksikin kaikkien aikojen ikonisimmaksi hirviöksi, missä kaikki poliisit ääni vapisten hokevat "Omg, tuo on MICHAEL MEYERS! MICHAEL MEYERS!!!!"... ja sitten mietin alkuperäistä elokuvaa missä KUKAAN ei Dr Loomiksen lisäksi ota koko vuosien takaista lapsitappajaa tosissaan...

Vuoden 2018 Halloween oli jo tyhjä ja tympeä pettymys, mutta Kills vetää kyllä uudet pohjat entistä paskemmalla sisällöllä ja toteutuksella. Joo, elokuvassa on muutamia ihan potenttiaallisia ideoita, tai ainakin ajatuksia -MUTTA niillä ei tehdä yhtään mitään järkevää tai kiinnostavaa. Tuskin maltan odottaa trilogian päättävää Halloween Endsiä...

1+/5

[PT2]

Luoja sentään, tuijotin kohtausta vain suu auki, sillä näyttelijä on ihan yksi yhteen Donald Pleasencen alkuperäisen elokuvan ulkonäön kanssa. En tiedä miltä kyseistä roolia näytellyt ilman maskia näyttää, mutta lopputulos oli aivan mieletön. Mikä uskomaton recast-temppu!

Kieltämättä varsin onnistunut lopputulos.

[Joni Ahonen]

A Good Day to Die Hard

Okei, levy oli niin huonossa kunnossa, että meinasi jäädä PS5:een jumiin. Tällaisen paskan takia kannata kallista konetta hajottaa, joten en nähnyt enää sitä mitä tapahtuu kun hahmot lähtevät Tshernobyliin(!). Juuri sellaista menoa mitä nyt saattoi odottaa näiltä Brucen viimeisiltä leffoilta. Maailmassa on kaksi eri Bruce Willistä, se jolla on tukka päässä, teki niitä hyviä leffoja ollen hauska ja karismaattinen, ja se sitten tämä kalju-Bruce, joka ei enää jaksanut välittää. Ja syyt jälkimmäisen olemukseen jo kaikki tiedämmekin.

Silti tympääntynyt ja ärtyneen näköinen Bruce on edelleen karismaattisempi kuin Jay Courtney, jonka kuuluisi näytellä vain American Pie spin-off -leffoissa sellaista kiusaaaja urheilijapoikaa, joka pelaa amerikkalaista futista. En ymmärrä miksi miehestä yritettiin leipoa toimintatähteä vuosikymmen sitten, karismaa hänellä on yhtä paljon muovisangolla.

Ei tässä leffassa järkeä ole, mutta meno edes aavistuksen fyysisempää kuin nykytoimintarainoissa ja autoja pistetään ruttuun paljon. Kylmäksi väreiltään säädettyä yliterävää kuvaa heiluvalla kameralla ei ole mukavaa seurata, kuten ei myöskään nopeita leikkauksia. Kovasti koitetaan luoda vauhdin tunnetta tällä tavoin kun kaikki heiluu ja zoomaillaan, mutta se vain tekee asioista sekavaa seurattavaa. Tulee mieleen kuin 7-vuotiaat lapset olisivat saaneet kameran käsiinsä ja runkkaavat sitä täristäen heittäen ilmoille omg-huudahduksia kuvatessaan kaverin pyörällä ajoa.

Paitsi, että sekin on paljon jännittävämpää ja hauskempaa katsottavaa:

https://www.youtube.com/watch?v=eDXt7skj5aA

Taas näitä leffoja, että ei haittaa kun naarmuinen levyke hyppi kohtauksista eteenpäin ja loppu jäi kokonaan näkemättä. Luojan kiitos.

*/*****

[Joni Ahonen]

Katsoin nyt kaikki Tom Hollandin tähdittämät Spider-Manit uudelleen sitten teatterikierroksen.


Spider-Man: Homecoming

Savonlinnan pienessä teatterissa kävin tämän silloin kesällä 2017 katsomassa ja muistan kuinka oli ollut stressaava päivä takana, kun hoidin taideyhdistyksen asioita tuoreena puheenjohtajana ja raivokasta mummoa galleriassa, joka ajoi minut kirjaimellisesti nurkkaan. Ensimmäinen ajatukseni lopputekstien jälkeen oli että huh! miten vauhdikas kokemus, joka sai Raimin Hämmärit tuntumaan hitailta ja ehkä hetken aikaan jopa tylsiltä. Homecoming on todellinen piristysruiske epäonnistuneiden Andrew Garfieldin Amazing Spider-Maneille ja on hyvä veto yhdistää hämmäröintiin nuorisokomediaa ja nuorentaa myös hahmot oikeasti teini-ikäisiksi. Tom Hollandista voi olla montaa mieltä ja ymmärrän jos hänestä ei tykkää. Minusta hän on todella hyvä löytö niin habitukseltaan kuin ulkoisesti teini-Peteriksi, mutta jos leffalla ei olisi niin kauhea kiire koheltaa eteenpäin, uskoisin Hollandin pystyvän näyttelemään hahmoaan syvällisemminkin. Tämä sama ongelma vaivaa lähes kaikkia näkemiäni MCU-leffoja, eli pakolliset vitsit ja kevennykset 10 minuutin välein aiheuttavat vain sen tunteen, että koen hahmojen tajuavan olevan elokuvassa, jossa voi irroitella ja iskeä silmää katsojalle.

Homecoming esittelee uudet hahmot ja vaihtaa joidenkin etnistä taustaa. Minua tämä ei haitannut kuin Flash Thompsonin kohdalla tokalla katsomiskerralla entistä enemmän, sillä hänestä on tehty vain ärsyttävä intialainen kusipää (näyttelijän vanhemmat Guatemalaisia btw.), joka on niin kaukana siitä sarjakuvien vaaleasta arjalaisesta, joka ryhtyy sotilaaksi. Hän tuntuu aivan liian etäiseltä, joka on vain kiusankappale ja eikä kyseessä ole hahmo, jolla olisi roolissa mitään tärkeää tehtävää kuten esimerkiksi Harry Osbornilla oli. Uusi MJ on varmasti ensisilmäyksellä täysi kauhistus, mutta hahmon laimeus ja sarkastisuus ihan piristävä kokonaisvaihdos, kun siihen annetaan aikaa. Uusi, seksikäs ja nuori May-täti hämmentää, mutta toisaalta kuuma Marisa Tomei sopii näihin leffoihin, vaikka on kaukana siitä hauraasta vanhuksesta, johon olemme tottuneet.

Michael Keaton on erinomainen pahis ja se lyhyt jutteluhetki oikein toimiva autossa. Sitten lopussa rymistelläänkin oikein vauhdilla cgi:llä, joka jostakin syystä enemmän pisti silmään tv-ruudulta kuin teatterin kankaalla. Homecomingin parissa aika soljui yllättävän nopeasti, leffassa on hyvä draivi ja on myös fiksu veto jättää Hämiksen syntytarina välistä. Pidin myös siitä ettei pahis ole mikään maailmanvalloittaja ja Peterin ongelmat, vaikka eivät ole samalla tavalla vakavia, mitä Raimin Hämmäreissä, ovat helpommin samaistuttavia kuin suurimman osan sankareista. Kyllä Homecoming viihdytti ja on onnistunut suuntaus. Ei täydellinen, mutta onnistunut.

***½/*****


Spider-Man: Far From Home

Että mulle onkin vaikea lausua tämän leffan nimeä aina. Tämän kävin katsomassa Helsingissä iltamyöhään vuonna 2019, kun valvoin omaa näyttelyäni ja nukuin galleriassa. Leffan jälkeen juoksentelin parkourina pitkin katuja tehden Spider-hyppyjä ja ampuen mielikuvitusseittiä ranteistani. Leffa oli todella hieno ja iskevä kokemus. Hyvää mättöä, kuten Gigsukin mieleenpainuvasti kommentoi lähes 5 vuotta sitten.

Uusintakatselukerta olikin sitten outo yllätys, sillä tämä paljastui täysin turhaksi välileffaksi, jonka katsomisen voisi jatkossa skipata siirtyen suoraan kolmanteen osaan. Riittäisi katsella vain loppu. Jo se, että leffa tuntuu olevan suurimmaksi osaksi yksi iso Italian matkanähtävyys, ei ole ikinä hyvä lähtökohta maailmalla kuvaamiselle. Mysterio jätti pahiksena sellaisen aika mitättömän olon, jonka voimien ideaa en vieläkään täysin tajunnut sen suhteen että tuhoituiko sitä ympäristöä oikeasti vai ei? Sen lisäksi en jaksaisi enää yhtäkään Jokerimaista sekopääpahista, jollaisen roolin Jake Gyllenhaal vetää Mysteriona. Ne muutamat efektikohtaukset ovat hienoja kyllä ja vauhtia on taas paljon. Huumoria löytyy ja meno on hyvin aurinkoista. Mikään ei ole vakavaa ja aikaa jää heittää huulta.

Elokuvan alku on hankala kaikille meille, jotka eivät Avengers: Endgamea ole nähneet. Ei se pilaa katsomiskokemusta, mutta saa aina pohtimaan tämän koko MCU-universumin olevan rasite, jota ilman Spider-Manit voisivat elokuvina toimia aivan hyvin. Toka katsomiskerta jätti yllättävän mitäänsanomattoman olon. Sitä samaa, mutta kehnompana ja heikoin selkeästi näistä kolmesta. Lopussa oli kyllä hyvä cliffhanger.

**½/*****


Spider-Man: No Way Home SPOILEREITA!!

Tätä leffaa näistä kaikista odotin eniten, koska se on niin täynnä fanserviceä, että tuntuu kuin joku hieroisi palleja hunajalla. Tämän kohdalla muistan hyvin parin vuoden takaiset fiilikseni istuessani IMAX-salissa, jolloin olin tutustunut yhteen maailman ihanimpaa naiseen ja mielessäni epäuskoisena pohdin pitkin leffaa voisiko nyt viimein meikäpoikaakin lykästää. Leffan kävin muuten siis yksin katsomassa. Oli mieleenpainuvaa kaikki ne hetket, joissa yleisö hurrasi, joka nosti omiakin fiiliksiä kattoon.

Tämän kohdalla odotti näkevänsä vain ne cameot Raimin hämmäreistä ja edelleen iloitsen siitä, että tällaisia leffoja tehdään aikuisille pikkupojille. Jos aiotaan antaa fanserviceä, niin sitten kannattaa antaa oikein urakalla. Leffa jatkuu suoraan kakkosen lopetuksesta ja pidin siitä että asiaan päästään välittömästi. Nyt tuntuu että tarinakin on viimein kunnolla omistettu Spider-Man(e)ille ja aikaa annetaan kunnolla vakavillekin kohtauksille. Välillä tulee jopa epä-Marvelimaisia kuvia ja kohtauksia, joissa hahmot tuntuvat ensimmäistä kertaa ihmisiltä enemmän kuin aikaisemmissa elokuvissa.

Alun nopean jälkeen vauhti kuitenkin lähes pysähtyy FBI:n turhiin kuulusteluihin ja tuntuu että leffan tylsin osuus on pian räjähtävän alun jälkeen sen ensimmäinen puolituntinen, jossa Dr. Strangen oleminen, vaikka tarinan kannalta välttämätön onkin, ei ole niin kiinnostavaa ja sille annetaan liikaa aikaa, jotta saadaan yksi vauhdikas cgi-kohtaus mukaan. Alusta olisi voitu hyvin tiivistää 20 minuuttia tai käyttää se muuhun parempaan rakenteluun.

Elokuvan taso nousee huomattavasti synkimmän hetken kohdalla ja pidin siitä, että sekalainen pahisjoukko on tikittävä aikapommi, jonka räjähtämistä edelleen toisellakin kerralla huomasin jännittäväni. Elokuvan se odotetuin kohta on nähdä ne aiemmat Spiderit ja tälläkin kertaa Tobey Maquire sai vanhan fanin silmiin kyyneleet parissakin kohtaa. Ehkä vähän yllättäen jopa enemmän kuin viimeksi. Elokuva on täynnä sisältöä ja hahmoja, mutta kumma kyllä, kun se keskittyy ydinhahmoon, aikaa jää muullekin. Vaikka lopun toimintaosuus on 90 % cgi:tä, eikä mitään kovin upeaa saatika omaperäistä, hämmästelin miten hyvin 2 tuntia ja vartti kuluivatkaan, sillä olen huomannu usein alkaneeni huokailemaan leffojen parissa jo kolmannen vartin kohdalla.

Lopputekstien jälkeen pohdin että onko tämä edes oikea elokuva, sillä kyseessä on suurimmaksi osaksi pelkkä viihdepommi, fanservice-tuote, jossa moni kohtaus on cgi:tä mahdollisesti kyyneleitä myöten? Mutta kun huomasin eilen taas innostuneeni kuin lapsi ja tekeväni Spider-hyppyjä kohti saunaa seittiä munastani lingoten pitkin seiniä, ajattelin, että mitä väliä, kun viihdyttää ja ilahduttaa niin paljon. Kyllä minä nautin silloin ja nautin edelleen. Mielenkiinnolla odotan mihin jatko-osa menee, vaikka ei nämä mitään oikeasti vakavia leffoja ole, eikä millään oikeasti ole mitään väliä.

*** plus vielä * fanservicestä/*****

[Gigante]

Mysterio jätti pahiksena sellaisen aika mitättömän olon, jonka voimien ideaa en vieläkään täysin tajunnut sen suhteen että tuhoituiko sitä ympäristöä oikeasti vai ei?

MCU-Mysterion osalta uskoisin voivani väittää, että suuri osa tämän aiheuttamasta tuhosta tapahtui myös oikeasti, vaikkei aivan sellaisena miten me sen näemme. Joukko aseistettuja drooneja pystyy helposti repimään, tuhoamaan ja polttamaan paikkoja holograafisen verhon turvin halutulla tavalla niin että se mätsää illuusioon. Tosin "molten manin" kannalta jouduttiin turvautumaan lähinnä liekinheittimien antamaan kuumuuteen ja paikkojen leikkelyyn...mutta ehkäpä tämän takia kyseinen otus oli käsikirjoitettu lyhyeksi kohtaukseksi illuusion ylläpitämiseksi.
Sarjiksissahan Mysterion käyttääkin hologrammien ja robottien lisäksi apuna myös hypnoosia sekä kaikenlaisia havannointikykyä häiritseviä kaasuja, jotta illuusio näyttäisi uhria kohtaan uskottavammalta.

Itse olin todella onnessani siitä kuinka Mysterion asu oli saatu näyttämään noinkin uskolliselta sarjikseen, varsinkin kun vertaa muutamiin suunnitteluvaiheissa oleviin versioihin. Tärkeimmät, eli viitta ja boolimaljaa muistuttava kypärä olivat sentään tallessa.

[Silence]

DAWN OF THE DEAD (1978, "Extended Cannes cut")

Hupsistakeikkaa. Piti tämä elokuva katsoa ja arvostella jo vajaa vuosi sitten arvostelemani Night of the Living Deadin 4K-julkaisun jälkeen, mutta vähän venähti trilogia läpikatselu...

Kauhulegenda George A. Romeron yhtä legendaarisen kauhutrilogian legendaarinen keskimmäinen osa ilmestyi kymmenen vuotta alkuperäisen teoksen jälkeen. Toimien jatko-osan sijasta enemmänkin täysin itsenäisenä mutta vahvasti henkisenä jatko-osana ja ennenkaikkea seuraavana chapterina Romeron zombie-invaasion maailmassa. Hyvällä tavalla elokuva toimii täysin omillaan eikä sen katsomiseen vaadita alkuperäisen teoksen näkemistä. Jos mitään ei aiheesta etukäteen tiedä, elokuva onnistuu hyvällä tavalla rakentamaan tilanteen ja esittelemään uhan, eli kuolleista nousseet ja lihaa mussuttavat zombiet elokuvan alkupuolen aikana.

Zombieiden ensimmäisten askelien sijasta Dawn keskittyy epidemian kauhistuttavaan leviämiseen ja näin Coronan läpi käyneenä tilanne tuntuu pelottavan tutulta kokemukselta kun kaikesta järjellisestä ja loogisesta ajattelusta huolimatta ihmisluonto on typerä, avuton ja liian kykenemätön päästämään irti asioita selviytyäkseen. Elokuva voisi helposti olla taas yksi helppo jatko-osa, mutta Dawn of the dead ei kuitenkaan keskity seuraamaan itse zombie-invaasion laajenemista vaan fokus on paljon pienemmällä inhimillisemmällä tasolla, kertoen isojen tapahtumien sivulla pientä tarinaa neljästä, hajoavaa yhteiskuntaa edustavasta ihmisestä jotka yhdessä pakenevat mahdottomaksi muuttuneen tilanteen alta ja yrittävät perustaa oman pienen turvallisen maailman itselleen missä jatkaa normaalia elämistä. Dawn of the Deadia pidetään syystäkin yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista, sillä se on harvinaisen täynnä syvällistä pohdintaa ihmisluonnosta, mitä ei tällaisista elokuvista välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Tosin se tunnetaan nykyään vähän eri syystä kuin mistä vielä yli 20 vuotta sitten kun itse siihen ensimmäistä kertaa tutustuin. Nykyään, nykykatsojille se tuntuu olevan täysin unohdettu pökäle. Aivan helvetin nolo paskaversio Zack Snyderin mestariteosremakesta, missä on kaikki on kaamean hidasta (eivät vain zombiet), hahmot ovat umpitylsiä, musiikki on outoa ja siniseksi maalatut zombiet saavat vain nauramaan koko jutulle paskana vitsinä.
Joo, ei ole salaisuus etten tykkää pahemmin yhtään Snyderin ohjaamasta ja James Gunnin kirjoittamasta vuoden 2004 remakesta. Vaikka se Snyderin paras elokuva kai onkin. Aloitus on mukavan hektinen joo, mutta sen jälkeen elokuvalla ei ole oikein mitään tarjottavaa. Snyderin teos on puolitoistatuntinen sarjakuvafilmatisointi stereotyyppihahmoilla, räiskyvillä musavideokikkailu visuaallisuuksilla, pornomaisella toteutuksella ja "kokoajan pitää jotain olla menossa"-actionrytmityksellä. Ei Snyderin leffa umpipaska ole, mutta Sieluton ja Pinnallinen massatuote ovat parhaita tapoja kuvailla sitä.

George A. Romeron oma ja alkuperäinen Dawn of the Dead vuodelta 1978 on kuitenkin aivan jotain muuta. Se on erittäin inhimillinen ja jalat maassa kulkeva, maanläheinen sekä aidosti hahmokeskeinen selviytymistarina zombie-invaasion maailmassa. Kiehtovalla tavalla supersamaistuttava ja realistinen näkemys aiheesta, vailla keinotekoisia kikkailuita tai väkinäisiä juonenkäänteitä. Jos Snyderin remake on sieluton ja pintapuolinen pikaruoka-ateria, niin Romeron Originaali on kotitekoinen tuhti ateria jolla sielu ja vahva viesti pinnankin alla. Tarinallisesti se on Romeron zombietrilogian isoin osa vaikka kertookin suht pienikokoisen tarinan nelihenkisestä hahmojoukosta joka päättää paeta zombie-invaasiota, löytääkseen vain itsensä suuren ja aution kauppakeskuksen käytäviltä valtaamassa omaa pientä keinotekoista maailmaa itselleen epäkuolleilta. Suuruus tulee tapahtumaympäristöstä ja sen käytöstä, eikä niinkään tarinan koosta.
Alkuperäinen Night of the living dead vuodelta 1968 oli enemmänkin keskenään kaverien kanssa tehty pieni, yhden tapahtumapaikan indie-kauhuelokuva josta tuli valtava menestys ja joka loi kokonaisen genren.
Dawn of the dead on taas suurikokoiselta vaikuttava, valtavassa tapahtumaympäristössä tapahtuva kaveripoppoon kanssa tehty pienibudjettinen kauhuelokuva, joka osaa venyyttää pientä budjettiaan taitavasti vaikuttamaan isolta zombieteokselta. Elokuvalla on hyvällä tavalla ympärillään pienimuotoinen "Pidetään hauskaa ja tehdään tuttujen kanssa leffaa"-fiilis mikä on aina läsnä Romeron vanhoissa leffoissa. Usein tällainen meno voisi tuhota elokuvan ja liian usein sellaisia tapauksia onkin tullut vastaan, mutta Dawn of the Dead hengittää juuri sen ansiosta hienosti. Romero on tehnyt elokuvaa kaverien kanssa mutta koostanut siitä sitten eheän mestariteoksen. Elokuvalla on elävä olo rytmisään, pulssi sen luonnollisella tavalla rakentuvassa tarinassa ja teos tuntuu ihan hengittävän. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Samaa ei voi kyllä sanoa Snyderin tupakanhajuisesta remakesta.

Dawnin todellinen koukku on juuri sen maanläheinen samaistuttavuus. Elokuvaa katsoessa on helppo ymmärtää miksi juuri Dawn on aina koettu Romeron zombietrilogiassa parhaimpana/suosituimpana teoksena. Se ei ole läheskään niin synkän pessimistinen kuin kaksi trilogian muuta osaa, mutta ei myöskään luovu epätoivoisesta maailmankatsomuksesta. Se sen sijaan leikittelee tapahtumamaailman mahdollisuuksilla, kuin luoden katsojalle samaistuttavan leikkikenttäkokemuksen missä katsoja pääsee kokemaan nerokkaan "Mitä minä tekisin vastaavassa tilanteessa"-seikkailun. Tarinan keskiössä oleva tapahtumapaikka on suuri ostoskeskus minne helikopterilla pakeneva pääjoukkomme päätyy pienelle pysähdykselle, mutta päätyvätkin valtaamaan koko valtavan kompleksin itselleen. Ja tässä koetaan juuri se mikä tekee tästä elokuvasta sen suuruuden mitä tekee. Pääsemme seuraamaan askelta askeleelta päähahmojemmme aivoituksia, loogisia päätelmiä ja luonnollisesti eteneviä aatteita ja mahdollisuuksien keksimisiä kun lepohetki kauppakeskuksen varastossa johtaa pienelle mutta uhkarohkealle tutkimusretkelle rakennuksen käytäville, sieltä kauppojen sisätiloihin, strategisiin suunnitelmiin miten edetä ja lopulta koko valtavan kompleksin itselle valtaamiseen. Ja miten tämä alkaa ensin kahden uhkarohkean solttupojan temppuiluna mutta kasvaa siitä sitten pikkuhiljaa koko nelihenkisen "perheen" yhteiseksi tapahtumaksi. Romero onnistuu nerokkasti nappaamaan katsojan mukaan tapahtumiin erittäin samaistuttavilla tilanteilla sekä ihmisten salaisilla paheilla ja haluilla, sillä kaikki voivat niin helposti samaistua elokuvan tapahtumiin. Dawn of the Dead on helposti zombie-elokuvien oma Ben Hurr-spektaakkeli, sillä teoksella on kokoa ja eeppistä menoa ja elokuvaa katsoessa voin vain uppoutua nauttimaan tapahtumista, sillä painostavien zombien sijasta tuntuu että ihmiset ovat niitä jotka tälläkertaa painostavat zombeja, ottaessaan näiltä tilaa itselleen.

Tärkeä seikka elokuvalle on myös sen todella vahvat päähahmot. Kaikki neljä keskeistä hahmoa Stephen, Roger, Peter ja Fran ovat todella hyviä, supersympaattisia ja keskenään erilaisia persoonallisuuksia ja erinomaisesti rooleihinsa istuvilla näytelijöillä roolitettuja. Vaikka sivuosista löytyykin "no jaa"-tasoisia roolisuorituksia, pääpoppoon näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan todella vahvat. Näyttelijöillä on myös todella hyvä ja luonnolliselta tuntuva yhteiskemia keskenään ja Dialogikin tuntuu myös luonnolliselta ja sisältää paljon todella syvällistäkin ajattelua tapahtumiin liittyen. Romeron elokuvat eivät koskaan nouse näissä asioissa esille, mutta se johtuu siitä miten hienovaraiselta ja luonnolliselta kaikki vain tuntuu. Tykkään varsinkin miten luonnollisesti Romero onnistuu esittämään miten kukin hahmoista elelee elämäänsä valtaamassaan kauppakeskusessa, kuin myös sekoittamaan nelihenkistä pääjoukkiota keskenään elokuvan aikana. Kaveriduo Roger ja Peter, muttuu ensin Peteriksi ja Rogeriksi ja sitten Peteriksi, Rogeriksi ja Stepheniksi ja lopulta Stepheniksi ja Peteriksi. Kaikki tuntuu vain niin luonnolliselta kasvulta ja kaveruuksien muodostamiselta, eikä keinotekoiselta rakentelulta. Kaikkia hahmoja ymmärtää, kaikkien puolella on ja näiden sekoillessakin näiden tekemisiä ymmärtää.

Elokuva käsittelee myös hyvällä tavalla tätä klassista, nykykatsojien näkökulmasta umpipaskan naurettavan huonoa, hitaasti laahaavaa zombiemenoa. Zombiet ovat kyllä vaarallisia ja psykologinen puoli on yleensä aina se mikä johtaa kuolemaan, mutta pään kylmänä pitämänä isommastakin laumasta pystyy selviämään. Varomattomana lopputulos saattaa olla se pahin mahdollinen. Ja yleensä liikoja itsestään luuleva on se jolle käy huonoiten. Joo, en ole koskaan lämmennyt näille nykypäivän "raivotautisille" adhd-zombietulkinnoille, minkä kohdilla ei hirveästi minkäänlaista pelivaraa ole sillä ne tulevat vain päälle kuin nälkäiset villipedot. Välillä näitä käytetään hyvin mutta liian usein tuntuvat vain keinolta saada asiat nopeasti hoidettua.

Eniten Romeron elokuva tuntuu saavan nykypäivänä kritiikkiä sen "sinisistä zombeista". Joo, osa maskeista on kyllä selvästi heikompia ja muutamassa tapauksessa melkein olemattomiakin. Mutta tämä ei ole mikään isojen miljoonien dollarien budjetien megaelokuva vaan todella pienellä (vähän yli puolella miljoonalla)tehty ja enemmän indietuotantoa muistuttava teos missä intohimoiset tekijät ovat päättäneet panostaa zombeissa määrään eikä pikkutarkkaan laatuun. Zombie-maskeista vastaa efektimies Tom Savini, mutta miehen todellinen taidonnäyte on vasta tulossa myöhemmin tässä trilogiassa. Dawnin zombiet on selvästi tehty määrällä eikä laadulla, mutta muutamaann otteeseen elokuva todellakin pääsee näyttämään mihin Savini tiimeinen pystyy kun rahaa on käytettävissä. Elokuvan.... ääämmm... noh sanotaanko näin että kaikki neljästä päähenkilöstä eivät tarinasta selviä elossa ja nämä ovat saaneet osakseen todella, TODELLA komeat zombiemaskit. Haluan myös ylistää erityisesti juuri tämän vuoden tammikuussa kuolleen David Emgen todella vaikuttavaa roolisuoritusta zombiena, sillä se on nytkin, melkein 50 vuotta myöhemmin ehdottomasti yksi parhaimmista mitä olen koskaan nähnyt.
Savinin efektipuoli näkyy elokuvassa kasvomaalausten sijasta enemmän irtojäsenien ja zombiepurentojen kautta, sillä niitä elokuvan aikana päästään sitten näkemään oikein urakalla, sillä verta elokuvan aikana lentää ja raajoja irtoilee liitoksistaan ja mielestäsi juuri tätä on se elementti mikä tasapainottaa zombiemaskien yksinkertaisuuden hyvällä tavalla.
Elokuvan "sininen zombie"-tulkinta ei ole koskaan häirinnyt itseäni, koska... siltähän ihmiset näyttävät kuolleessaan. Harmaan sinertäviltä. Dawn of the Deadin kuolleet eivät ole mitään mädäntyneitä ja muumioituneita zombeja, vaan ajatus on että kuolleet ovat heränneet eloon ja alkanet vaeltaa. Itseasiassa maskeeraus on aina tuonut itselleni mieleen hyvin vahvasti vanhat klassiset (1960-70-lukujen vampyyrielokuvat, missä vampyyreille annetaan hyvin samanlainen kalpea "kuolemaa" edustava olemus. Itseasiassa koen zombiet tässä elokuvassa jotenkin todella kuumottaviksi, koska ne tuntuvat eloon heränneiltä kuolleilta jotka ovat vain alkaneet vaeltaa kuin tarkoitustaan etsien, eivätkä raivoten juokse jokaisen oravan perässä.
Nykyaikana jokaikisen elokuvan adhd-ylimeikattu tulkinta aiheesta, sekä överin ylivisuaalliset elokuvat yleensäkin ovat vain näitä asioita mitkä ovat pilanneet vanhempien elokuvien katsomiskokemusta. Kun kaikki näyttää karummalta, se on automaatisesti jotenkin paskempaa. Demoni ei ole demoni jos sen naama ei vääntyile cgillä epäluonnollisiin asentoihin. Zombie ei ole zombie jos se vain laahustaa epämääräisesti jossain eikä jatkuvasti superagressiivisesti etsi uhriaan.
Romeron tulkinta zombeista on aina jotenkin niin kauniin viaton, kuin lapsi ilman äitiä. Maailmasta tietämätön vastasyntynyt eläin ilman opastajaa.

Dawn of the Deadista on useampikin versio olemassa. Tässä arvostelemani versio on elokuvan *alkuperäinen* pidempi versio, ns Extented Cannes cut, joka tehtiin elokuvasta alunperin ensiesitystä varten festivaaleille. Tämän lisäksi elokuvasta on lyhyempi, ns amerikkalainen perusversio eli vajaa kaksituntinen Teatteriversio sekä elokuvan rahoittaja/tuottaja Dario Argenton itse valmistama italiaversio, joka kulkee nimellä Zombi. Pidennetty Cannesversio on itselleni aina ollut se ainoa oikea versio elokuvasta minkä katson, vaikka kaikki muutkin olen kyllä nähnyt. Se on tuhti ja selkeä paketti joka käyttää hyvällä tavalla aikaa kaikkiin osa-alueisiin elokuvassa eikä koskaan tule tunne että missään kiirehdittäisiin, mitään tarpeetonta olisi mukana tai missään oltaisiin liian pitkään.

Teatteriversio ei ole huono, mutta itseäni lähinnä turhauttaa ja ärsyttää miten paljon loistavaa ja elokuvaan ehdottomasti kuuluvaa materiaalia se on napsinut itsestään pois -tai vähintäänkin lyhentänyt juttuja, mahtuakseen tarpeettomaan mutta kivalta kuulostavaan kahden tunnin kestoon. Kaikki tuntuu vain niin kärsimättömältä "äkkiä nyt asiaan"-menolta eikä juttujen annetan hyvällä tavalla hengittää niinkuin Cannesin pidemmässä versiossa. Ja siksi suosinkin sata-nolla tätä pidempää, ns alkuperäisversiota. Dawn of the Dead on sisällöltään ja rytmiltään elokuva jolle sopii täydellisesti täyteläinen, pidempi kesto, sillä se palvelee niin kokonaisuutta, hahmoja kuin tarinaakin ja on juuri yksi keskeisistä elementeistä luomaan elokuvalle tätä suuren elokuvan fiilistä.

Elokuvan musiikeista vasta Argenton elokuvien säveltäjäbändi, Italialainen Goblin. Goblin on legendaarinen bändi 1970-luvulta ja Argenton elokuvat nähneille fiilis on aika kotoisa. Goblinin musa on harvinaisen rikas ja yhdistelmä todella atmosfääristä ja kokeellista 70-luvun synteettisaattorimusa, sotilaallista elektroniikkamusiikkia, viidakkohenkisiä rumpuelementtejä, oudon aavemaisia ja jo Night of the living deadin lopun "äidinmurhassakin" kuultuja häiritseviä ihmisäänivingutuksia. Romeron elokuvalle musa sopii mielestäni todella hyvin kokonaisuuteen, sillä se on tärkeä elementti atmosfäärin luonnissa ja boostaamassa elokuvan suuruutta pienestä teoksesta isoksi, mutta luulen että nykyaikainen katsoja vain miettii että mitä vitun kokeellista paskaa tämä on. Tiedän ettei Goblinin musiikki ole Dawnissa todellakaan kaikkien mieleen mutta itselleni se on aina antanut elokuvalle todella vahvan oman identiteetin. Score ei todellakaan ole hienovarainen, mutta EI ennen nykyaikaa scorejen kuulunutkaan olla ja verrattuna Dagio Argenton omien elokuvien sävellyksiin, Dawn of the Deadin musiikki tekee reippaasti hienovaraisempaa työtä. Elokuvan musiikit ovat ylivoimaisesti koko Romeron zombietrilogian tunnetuimmat ja ne ovat nykypäivänäkin varsin tunnetut, sillä niitä voi bongata usein popkulttuuriin liittyvissä jutuissa tuon tuosta, vaikka en usko kovinkaan monen nykyihmisen yhdistävän scorea tähän elokuvaan. Musiikkiraita itseasiassa vaihtelee jonkin verran Dawn of the deadin eri versioiden välillä, mutta myös tämän osalta sanoisin että alkuperäinen Cannesversio on paras versio tästä, sillä se pitää oudoimmat kokeilut ja hölmöilyt minimissä ja käyttää musiikkia varsin taitavasti tunnelmoinnin yhteydessä.

Dawn of the Deadia voi helposti pitää yhtenä- ellei parhaimpana kauhuelokuva jatko-osana, sillä se on vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin elokuva ja kertoo oikeasti täysin omaa tarinaansa. Night of the Living Dead loi tämän nykyisen zombie-genren mutta Dawn of the dead otti ne oikeasti aikuistumisen kasvuaskeleet rohkeasti eteenpäin. Elokuva ei ole mikään gauhistuttavan gaamea tai synkkä selviytymiskauhu, vaan enemmänkin mestarillisen seikkailuhenkinen jännitystarina selviytymisestä zombie-invaasion maailmassa ja juuri niitä elokuvia mitä voi katsoa helposti uudestaan ja uudestaan sohvalla löhöillen ja kaverien kanssa nauttien.

5/5

[Silence]

BOHEMIAN RHAPSODY (2018)

Bohemian Rhapsony, eli tarkemmin sanottuna brittiläisen Queen-yhtyeen ja sitäkin tarkemmin sanottuna sen ikonisen solistin Freddie Mercuryn ympärille kasattu elämänkertamainen pikakelaustarina. Elokuva oli sen tekovaiheessa kovassa uutismylläkässä sillä ohjaaja Bryan Singer sai leffasta potkut kesken kuvausten, poissaolojensa ja hankalan käytöksensä takia ja toinen ohjaaja tuotiin kesken tuotannon viemään projekti loppuun.
Kahden täysin erilaisen tekijän kädenjäljen voi suorastaan haistaa kaikesta. En ole varmaan koskaan nähnyt toista leffaa jonka voi laittaa aikalailla tarkalleen puolivälistä poikki kahdeksi täysin erilaiseksi teokseksi, josta ensimmäiset 50% on ö-luokan amatöörimäistä 1 tähden räpellystä ja loput 50% ammattitaitoisen oloisesti kasattua ja selvästi rakentuvaa kokonaisuutta joka näyttää ja tuntuu leffalta.

Elokuvan aloittaa todella tyylikäs credit-intro mikä pohjustaa elokuvan suurta finaalihetkeä joka lopussa odottaa, missä olin heti mukana ja mietin että "Huh, tästähän taitaa tulla hyvä leffa..."- Mutta heti tämän jälkeen leffa romahti täydellisesti. Koko elokuvan ensimmäinen tunti on kuin ala-arvoisen yhden tähden, osaamattoman elokuvantekijän sekasortoinen katastrofi missä mikään ei toimi. Juoni on aivan pintapuolisen palikkamainen ja robotin kirjoittama kasa check-listamaisia hetkiä Bändin avainhetkistä missä kaikki ikoniset jutut keksitään tuosta vaan liukuhihnalta ja hahmot ovat ihan yhden tempun karikatyyrihahmoja. Yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tippaakaan, ohjaus ei edes yritä ja elokuvan leikkaus on aivan kamalaa adhd leikkausta missä yhteenkään hetkeen tai hahmoon ei keskitytä. Naps naps naps, hirveästi vain kuvia leikataan sarjatulella peräperään ja kohtauksia pikakelataan läpi ilman minkäänlaista keskittymistä mihinkään. Tuntuu kuin leikkaajalle olisi annettu yksi päivä aikaa kasata viiden tunnin matskuista koko elokuvan ensimmäinen tunti kasaan ja kukaan ei ole kyseenalaistanut mitään.
Itseäni ahdisti myös elokuvan aivan naurettava kökön oloinen olemus. Hahmot näyttävät ulkoisesti ihan joltain halvoilta parodiaversioilta hahmoistaan. Kenelläkään ei ole minkäänlaista persoonaa. Tärkeää on vain tuoda katsojalle ne Hetket jotka kaikki tuntevat jotta katsoja voisi todeta "Oih, NÄIN se siis tapahtui.". Elokuva näyttää kuin joltain suomalaisen Solar Filmsin "elämänkertaleffalta", kuten vaikka Spede missä on kasa putousnäyttelijöitä on kasattu esiintymään oikeasta elämästä tuttuina päähahmoina. Pistetään peruukki päähän ja kaikkien tunnistama hassu asento näyttelijälle ja muuta ei tarvita. Elokuva vain tuntuu kuin katsoisi jotain huonoa SNL sketsiä missä parodioidaan huonosti tehtyä elämänkerta-elokuvaa. Ramin Malek itse pääosassa kaikista pahimpana. Muita hahmoja ei voi edes kutsua hahmoiksi.

Koko ensimmäsen tunnin huomasin vain hokevani jatkuvasti päässäni "Tämä EI voi olla Bryan Singerin leffa. Tämä EI voi olla Bryan Singerin leffa. Miten helvetissä tämä on muka Bryan Singerin tekemä leffa?". Singer on kuulemma oikukas kusipää homoilija, mutta ohjaajana aina ollut ammattitaitoinen työmies jolta tulee toimivia elokuvia. Sitä Bohemian Rhapsody ei millään tavalla ollut, joten käsissäni oli aivan hämmentynyt olo.

Mutta sitten ensimmäinen tunti päättyy ja kaikki alkoi muuttua. Yhtäkkiä vain havahduin kun tämä amatöörimäinen, visioton, SNL-sketsiä muistuttava pökäle alkoikin käyttäytyä, näyttää ja tuntua Oikealta elokuvalta. Se tapahtuu suurinpiirtein 55minuutin-tunnin kohdalla Kun Freddie erottaa Aidan Gillenin esittämän sponsorinsa, järjestää juhlat kotonaan ja tapaa lopullisen homotoverinsa illan päätteeksi. Yhtäkkiä KAIKKI elokuvassa muuttuu. Toteutus, ohjaus, käsis, rytmi, kuvaus, valaistus, leikkaus, rakenne, näyttelijöiden ulkoinen olemus ja näyttelijäsuoritukset. Nolo parodia katoaa ja tekele muuttuu oikeaksi elämänkertaelokuvaksi. Kaikki alkaa hengittää ja kauniisti rakentua. Hahmot alkavat tuntua eläviltä eivätkä vain pahvistandeilta. Harmi vain että alun takia homma ei vain saa sitä kunnollista toimivuutta syntymään. Bändi säveltää todella tyylikkäässä montaasissa We Will Rock You-kappaleensa ja siitä siirrytään todella coolisti lavalle esittämään sitä. Ja tuntui kuin olisin yhtäkkiä siirtynyt katsomaan Oikeaa elokuvaa. Tämän oli pakko olla Bryan Singerin tekemää sillä yhtäkkiä elokuva löytää Juttunsa, sydämensä, visionsa ja alkaa paljastaa miksi tämä elokuva on olemassa.

Koko ensimmäsen tunnin ajan lähinnä vihasin Rami Malekin Mike Meyers-henkistä parodiasuoritusta Freddienä, mutta tämän on pakko olla joko uuden ohjaajan osaamattomuutta yhdistettynä liian vapaiden käsien antamiseen näyttelijälle, sillä puolivälin jälkeen niin leffa kuin sen keskiössä oleva päähahmokin muuttuu vitun snl-sketsistä Oikeaksi hahmoksi, jolta nähdään varsin hyvä ja jopa paikoitellen liikuttavakin roolisuoritus. Olin ihan otettu sillä alkupuolen aikana ei olisi voinut paskan vertaa kiinnostaa. Täytyy kuitenkin sanoa että Malek ei tunnu oikealta valinnalta rooliin, ja mies olisi pitänyt laittaa punttisalille treenaamaan itselleen massaa ja miehisyyttä. Näyttelijän pikkutyttömäinen neitiolemus häiritsee sillä oikea Freddie Mercury oli todella cool äijämäisyys jolla oli vain vastapainona herkkyyttä.

Tämä elokuva toi oscarin niin Rami Malekille kuin sen leikkajallekin.... Ja tämä jos mikä on kyllä aivan naurettavan absurdia. Vaikka jälkimmäinen puolisko elokuvasta komea onkin, niin en ikimaailmassa voisi antaa Oscaria vain ignooramalla että puolet elokuvasta oli näiden kahden osalta ihan yhden tähden paskaa. Vaikka hyvä hyvää onkin, niin en voi käsittää miten ne huonot puolet voidaan vain jättää huomioimatta. Jos loppuvuodesta pelastan autotielle kaatuneen, kaikkien rakastaman mummon niin "Vuoden Sankari"-pokaalin saamista pitäisi estää se pikkuseikka että alkuvuonna sytytin pikkulapsia täynnä olevia lastentarhoja tuleen ympäri kotikaupunkiani.

Elokuva tekee täydellinen lopetuksen lopettamalla tarinan bändien pelatessa erimielisyyksiensä jälkeen upeasti yhteen ja päättävänsä seikkailunsa suureen hyväntekeväisyyskonserttiin. Ja aivan surullisena mietin koko konsertin ajan miten uskomaton viiden tähden mestariteos tämä olisi voinut olla jos elokuva olisi alusta saakka rakentanut kaikkea tätä suurta finaalia varten. Se olisi ollut samalla tasolla David Fincherin Social Networkin tai Steven Soderberghin Ocean's Elevenin kanssa vauhdikkaana hahmodraamana tiimin vaiheista ja lopun suuresta onnistumisesta. Mutta nyt se on vain hämmentävä sekasotku joka oudosti muuttuu jälkimmäisen puoliskon ajaksi oikeasti elokuvaksi. Mutta se ei onnistu pelastumaan siltä että ensimmäinen puoli on kuin joku epäonnistunut vitsi.

3-/5

[Joni Ahonen]

BOHEMIAN RHAPSODY (2018)

Bohemian Rhapsony, eli tarkemmin sanottuna brittiläisen Queen-yhtyeen ja sitäkin tarkemmin sanottuna sen ikonisen solistin Freddie Mercuryn ympärille kasattu elämänkertamainen pikakelaustarina. Elokuva oli sen tekovaiheessa kovassa uutismylläkässä sillä ohjaaja Bryan Singer sai leffasta potkut kesken kuvausten, poissaolojensa ja hankalan käytöksensä takia ja toinen ohjaaja tuotiin kesken tuotannon viemään projekti loppuun.
Kahden täysin erilaisen tekijän kädenjäljen voi suorastaan haistaa kaikesta. En ole varmaan koskaan nähnyt toista leffaa jonka voi laittaa aikalailla tarkalleen puolivälistä poikki kahdeksi täysin erilaiseksi teokseksi, josta ensimmäiset 50% on ö-luokan amatöörimäistä 1 tähden räpellystä ja loput 50% ammattitaitoisen oloisesti kasattua ja selvästi rakentuvaa kokonaisuutta joka näyttää ja tuntuu leffalta.

Tämä selittääkin hyvin sen miksen jaksanut uudelleen leffaa katsoa edes puoleenväliin saakka. Teatterissa tuo konserttiosuus lopussa on aivan mielettömän hieno aikahyppy 80-luvulle, jossa tuntuu kuin lentelisi droonina katsomassa tapahtumia.

Pitääpä katsoa tämä uudelleen nyt kun tietää miksi alkupuolisko mättää.

[Silence]

DAY OF THE DEAD (1985)

Noin, George A. Romeron zombie-trilogia on sitten katseltu läpi pitkästä aikaa.

Mitä olen ymmärtänyt, kun elokuva julkaistiin vuonna 1985, se sai vastaansa varsin nihkeän vastaanoton. Ja se on kyllä helppo ymmärtää, sillä Romeron Zombie-elokuvat olivat edelleen ihmisten mielissä trilogian kulttiklassikko-edeltältäjän eli Dawn of the Deadin ansiosta. Ja se on iso ja räiskyvä bileleffa, mikä on täynnä kivaa menoa ja mitä on kivaa kaverienkin kanssa katsoa sohvalta löhöiten ja iisisti ottaen. Day of the Dead on jotain täysin päinvastaista. Se on synkkäsävyinen, häijy ja ilkeäkin mässäilyteos missä huudetaan paljon ja sitäkin enemmän vain vittuilaan hahmojen kesken, eikä ainuttakaan omenapiirakkaa heitetä zombieiden kasvoille. Jos Dawn oli kuin teinien biletystä niin trilogian päättävä Day on harvinaisen kypsä teos jossa nuoruuden sekoiluista on kasvettu ulos.
Luvassa on edeltäjäänsä nähden hyvin erilainen ja kypsän oloinen elokuva. Ja omilla jaloillaan seisova komea trilogian päätös.

Alkuperäinen, nykaikaisen zombie-alagenren luonut Night of the Living Dead kertoi tarinaa zombie-invaasion syntyhetkiltä ja epäonnisten ihmisten epätoivoisesta selviytymiskamppailusta. Dawn of the Dead kertoi hyvin erilaista tarinaa hieman myöhemmältä ajalta kun tilanne oli pahasti karkaamassa käsistä ja joukko selviytyjiä päätti yrittää alusta omilla ehdoillaan.
Day of the deadin keskiössä kaikki on jo pahasti ohi. Melkein vailla päämäärää ja koko elokuva on kuin yksi iso ja ytimekäs epilogi maailmanlopun maailmassa missä toivo on jo kadonnut ja ne harvat muutamat ihmiset yrittävät jonkinlaista tekosyytä pitää yllä miksi jatkaa rutiineitaan.
Viba on yllättävän erilainen mutta samaan aikaan erittäin tutun ja kotoisan oloinen. Kuin oltaisiin saavuttu aikuiseksi mieheksi kasvaneen George Romeron montaa astetta kyynisempään, mutta pinnan alta entistä sydämmellisempään kotiin vierailulle.

Tarina on varsin suoraviivainen ja pieneen muottiin rakennettu. Luvassa ei ole Dawnin leikkisää hiekkalaatikkoseikkailua missä tarina aloitetaan alusta ja seurataan loppuun, vaan synkän oloinen ja pienimuotoinen epilogimainen tutkimusretki ihmismielen syövereihin kun aletaan pohtia onko missään enää mitään järkeä. Pääosassa on pieni tiedemiehistä ja näitä "suojelevasta" armeijan sotilasjoukosta kertova tarina. Kaikki on päin helvettiä kun elävät kuolleet ovat jo vallanneet koko maailman. Maanalaisessa väestötilassa elävät tarinan hahmot ovat aivan sietokykyjensä rajoilla, muutaman askeleen päässä täydellisestä romahduksesta kun kaikki tiedostavat sen tosiseikan että paluuta arkeen ei enää ole. Ja sekoamispisteessä olevat aseistetut sotilaat yhdistettynä militaariseen kanssaelämiseen zombeja tutkivien tiedemiesten kanssa on aikapommi odottamassa kunnon posahtamista.
Alunperin Romero kirjoitti Day of the deadin edeltäjänsä kaltaiseksi isoksi teokseksi, mistä monet osat päätyivät mukaan vuonna 2005 ilmestyneeseen Romeron "vielä kerran" Zombeiluun, eli Land of the Deadiin. Mutta kamppailu budjetista johti lopulta nykyiseen Day of the deadiin, pienimuotoiseen ja suoraviivaiseen elokuvaan. Ja itseasiassa tuntuu siltä että se on juuri oikea tapa lopettaa tämä trilogia. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Day of the Dead on myös ylivoimaisesti koko Romeron zombie-trilogian dialogipainotteisin teos. Aikalailla jokainen osio ennen loppufinaalia on tuhdisti täynnä yllättävän hyvää ja ytimekästä dialogia sen suuresta määrästä huolimatta. Aikaisemmat elokuvat tuntuvat varsin minimaalisilta dialogiensa osalta ja pitkät puheet ovat todella harvassa. Mutta Day on täynnä suorastaan yllättävän pitkiä monolojega. Ja ne toimivat varsinkin siksi että ne ovat täynnä raivoamista ja yllättävän kiehtovia analyysejä. Kun pistää hulluja hahmoja puhumaan päättömyksiä, voi tästä seurata varsin kiehtovaakin keskustelua.
Varmasti vahvinten kaikille jää elokuvasta mieleen sen todella voimakkaat roolisuotukset, joita tarjoaa zombie Bob, hullu tiedemies Logan ja varsinkin tarinan "pääpahaa" Kapteeni Rhodesia todella ikimuistoisesti näyttelevä Joseph Pilato. Pilaton roolisuoritus varsinkin on niitä elokuvahistorian ikimuistoisempia, mitä kerran nähtyään ei takuulla koskaan unohda.

Värikkäiden hahmojen ohella satavarmasti jää myös mieleen elokuvan goreilut. Jo Dawn of the Dead sisälsi kourallisen hetkiä maistiaisena siitä potenttiaallista mihin zombiemaskeista ja efekteistä vastaava Tom Savini pystyisi tiimeineen. Silloin oli budjetti ja tiukka aikataulu pahimpina vihollisina. Mutta tälläkertaa Savinilla on käytössä ainakin budjettia toteuttaa aivan mielettömiä ja ikimuistoisia zombie-maskeja ja suolestuksia jotka taatusti saavat vastenmielisen reaktion aikaan. Zombieiden kohdalla ei olla tähdätty tähän nykyisissä teoksissa jatkuvasti käytettävään "photorealistiseen" näkemykseen siltä miltä kuolleet näyttävät, vaan hieman sarjakuvamaisempaan, korostettuun olemukseen missä iho tuntuu ällöttävän homehtuneelta, vihertävältä ja jotenkin helvetin vastemieliseltä. Ihan kuin zombieiden kuolleiden ihojen alla olisi jotain ällöttävää vihreää mönjää mitä en ikimaailmassa haluaisi finneinä poksahtavan naamalleni. Zombiemaskit ovat roolisuorituksineen komeita, mutta niin ovat myös efektit mitä käytetään kun ihmiset joutuvat zombien ateriaksi- tai kun jäseniä aletaan leikellä irti. Itseasiassa Day of the dead taitaa olla kaikkien aikojen zombie-goreilu mikä taatusti saa oksennusreaktion aikaan. Suolestukset ovat todella, siis TODELLA luovia ja niissä ollaan menty kyllä aivan ääripäähän. On nerokkaita yhdistelmiä oikeita näyttelijöitä ja niihin liitetyjä irrotettavia alatorsoja revittäväksi suolestuksissa, yhdistettynä animoituihin nukkepäihin, mitä torsoista revitään irti. Siis. Hyi. Helvetti. Että on kaunista. Ja kaikki tämä ilman cgin apua. Vain kameraa ja käsityötä.
Muutenkin selkeästi parempi budjetti tulee esille elokuvan tuotantoarvoissa. Elokuva saattaa olla pienimuotoisesti tehty elokuva, mutta tuntuu edellisiä osia Aidommalta tuotannolta... ääh, vähän loukkaava ilmaisu, mutta teos vain tuntuu kaikkien osa-alueiden osalta siltä kuin asioihin oltaisiin nähty runsaammin (ja ammattitaitoisemmin) vaivaa ja käytetty enemmän rahaa kuin edellisessä elokuvassa. Goreilun lisäksi väkisinkin huomaa elokuvan yllättänkin hyvän äänisuunnittelun, josta löytyy monia helmiä hetkiä juuri zombeiluiden aikana.

Pidän myös aivan valtavasti elokuvan synteettisaatottoriscoresta. Todella tunnelmallien ja komea melodiasoundtrack, täynnä jännittäviä ja sydämmentykytystä muistuttavia jännitysmusiikkeja yhdistettynä yllättävän kauniisiin, Caribia-henkisiin melodioihin. Varsinkin pidän aivan valtavasti elokuvan todella komeasta aloituksessa Floridalaisessa kaupungissa, missä taustalla hienosti pikkuhiljaa nouseva elokuvan teemamusiikki luo komeasti tunnelmaa. Alkuperäisen Nightin musiikit olivat enimmäkseen ilmaista lisenssimusiikkia, Dawnin ehkä hieman överimpää ja varmasti erottuvaa Goblinin musisointia, mistä voi olla montaa mieltä. John Harrisonin säveltämät Dayn musiikit ovat Dawnia hienovaraisempaa, mutta todella komeasti elokuvaan istuvaa. Pitäisi kyllä ihan cd hommata. Day of the deadin komea score on malliesimerkki siitä ettei kauhuelokuvan tarvitse sisältää vain yhdenkaltaista jännitys/kauhumusaa, vaan juttua voi luoda/tasapainottaa kivoilla melodioillakin.

Täytyy myös antaa erityiset kehut elokuvan todella hyvälle rytmille läpi elokuvan. Elokuva on ehkä ns tavanomaisin kaikista kolmesta Romeron Dead-trilogian teoksesta ja ensimmäinen mitä Romero itse ei ole leikannut, mutta suoraviivaisuudestaan huolimatta elokuva tuntuu samaan aikaan sekä todella täyteläiseltä että sujuvaliikkeiseltä sisällöltään. Alku varsinkin liikkuu kuin juna raiteilla, tehokkaan määrätietoisesti eteenpäin. Dawn of the Dead rakentui pikkuhiljaa ja esitteli asioita ja kasvoi isommaksi. Day of the Dead sen sijaan nappaa kaiken kerralla kyytiinsä ja aloittaa samantien päämärätietoisen matkansa kohti finaalia. Vaikka elokuva on täynnä todella pitkiä dialogiosuuksia, elokuva tuntuu suorastaan suhahtavan läpi 1h 40 minuuttisella kestollaan. Siis kirjaimellisesti joka-ikinen-katselukerta kun elokuvan kolmas näytös alkaa, huomaan reagoivani yllättyneenä "holyshit, joko ollaan täällä?".
Olen aina tykännyt kunnon tuhdeista megaeepoksista mutta kivana vastapainona on aina nauttia kunnon ytimekkäästä ja nopeasti ohi olevasta elokuvastakin joka ei tuhlaile sen kummemmin mihinkään hevonpaskaan aikaan. Ja se toimii hienosti näin trilogian päätösosassa.

Joo, on monia asioita mitkä saattavat tehdä kahdesta trilogian edellisestä elokuvasta parempia kuin mitä Day of the dead on ja taatusti on katsojasta kiinni mihin kolmesta teoksesta eniten sydän sykkii. Ja se juuri on hienointa, sillä Romeron Dead-trilogia on kyllä komea ja kolmesta itsenäisestä teoksesta muodostuva kokonaisuus, joka ei kuitenkaan ikinä tunnu nousevan esille kun puhutaan parhaimmista elokuvatrilogioista. Oikeasti kolme hienoa ja vahvasti itsenäistä elokuvaa, joista jokaiselle saattaa kallistua osa niiden katsojista. Joillekin se suosikki on klassinen Night of the Living dead. Toisille se on iloinen biletysleffa Dawn of the dead. Mutta kai olen sen verran kyyninen ja pessimistinen mutta salaa sisältäni tyyniä rauhaa haluava henkilö että sydän on aina sykkinyt vahvinten juuri Day of the deadia kohtaan. Nyt kun tätä tässä kirjoittaessani aloin pohtia, niin kyllä, se saattaa hyvinkin olla syy sille että Day on trilgiasta suosikkini. Kaikesta ilkeilystä ja pessimistisyydestä huolimatta Daylla on pinnan alla jotain kaunista ja rauhallista harmoniaa rakastavaa ytimessään ja se kai itseäni myös puhuttelee eniten.

5/5

Day of the Deadissa on myös... jotain.. mitä en pysty oikein kunnolla pukemaan sanoiksi. Jotain sen tunnelmaan tai fiilikseen tai jonkinlaiseen tekstuuriin liittyvää kasarin aikaista olemusta mikä tuntuu olevan myös todella vahvasti mukana Capcomin alkuperäisessä Resident Evilissä. Jotain zombien olemukseen liittyvää, jotain yleiseen tunnelmaan liittyvää mitä ei ole missään myöhemässä tai varsinkaan nykyaikaisissa asioissa mukana. Ei oikein osaa selittää tätä, mutta olen aina kokenut outoa samankaltaista henkeä niin Day of the Deadissa kuin alkuperäisessä Resident Evilissä. Jotain zombien olemukseen, kartanon laboratorioon ja tutkijoihin liittyvää mikä tuntuu niin samankaltaiselta, maanläheisen samanlaiselta. Myös musiikissa on jotain samaa henkeä/sukulaisuutta syntikkamenossa ja sen levollisimmissa melodioissa. Kuulostan oudolta kun tätä tässä nyt sepitän mutta näillä kahdella on vain jotain todella vahvaa samankaltaisuutta olemuksissaan.