Katsoin nyt kaikki Tom Hollandin tähdittämät Spider-Manit uudelleen sitten teatterikierroksen.
Spider-Man: HomecomingSavonlinnan pienessä teatterissa kävin tämän silloin kesällä 2017 katsomassa ja muistan kuinka oli ollut stressaava päivä takana, kun hoidin taideyhdistyksen asioita tuoreena puheenjohtajana ja raivokasta mummoa galleriassa, joka ajoi minut kirjaimellisesti nurkkaan. Ensimmäinen ajatukseni lopputekstien jälkeen oli että huh! miten vauhdikas kokemus, joka sai Raimin Hämmärit tuntumaan hitailta ja ehkä hetken aikaan jopa tylsiltä. Homecoming on todellinen piristysruiske epäonnistuneiden Andrew Garfieldin Amazing Spider-Maneille ja on hyvä veto yhdistää hämmäröintiin nuorisokomediaa ja nuorentaa myös hahmot oikeasti teini-ikäisiksi. Tom Hollandista voi olla montaa mieltä ja ymmärrän jos hänestä ei tykkää. Minusta hän on todella hyvä löytö niin habitukseltaan kuin ulkoisesti teini-Peteriksi, mutta jos leffalla ei olisi niin kauhea kiire koheltaa eteenpäin, uskoisin Hollandin pystyvän näyttelemään hahmoaan syvällisemminkin. Tämä sama ongelma vaivaa lähes kaikkia näkemiäni MCU-leffoja, eli pakolliset vitsit ja kevennykset 10 minuutin välein aiheuttavat vain sen tunteen, että koen hahmojen tajuavan olevan elokuvassa, jossa voi irroitella ja iskeä silmää katsojalle.
Homecoming esittelee uudet hahmot ja vaihtaa joidenkin etnistä taustaa. Minua tämä ei haitannut kuin Flash Thompsonin kohdalla tokalla katsomiskerralla entistä enemmän, sillä hänestä on tehty vain ärsyttävä intialainen kusipää (näyttelijän vanhemmat Guatemalaisia btw.), joka on niin kaukana siitä sarjakuvien vaaleasta arjalaisesta, joka ryhtyy sotilaaksi. Hän tuntuu aivan liian etäiseltä, joka on vain kiusankappale ja eikä kyseessä ole hahmo, jolla olisi roolissa mitään tärkeää tehtävää kuten esimerkiksi Harry Osbornilla oli. Uusi MJ on varmasti ensisilmäyksellä täysi kauhistus, mutta hahmon laimeus ja sarkastisuus ihan piristävä kokonaisvaihdos, kun siihen annetaan aikaa. Uusi, seksikäs ja nuori May-täti hämmentää, mutta toisaalta kuuma Marisa Tomei sopii näihin leffoihin, vaikka on kaukana siitä hauraasta vanhuksesta, johon olemme tottuneet.
Michael Keaton on erinomainen pahis ja se lyhyt jutteluhetki oikein toimiva autossa. Sitten lopussa rymistelläänkin oikein vauhdilla cgi:llä, joka jostakin syystä enemmän pisti silmään tv-ruudulta kuin teatterin kankaalla. Homecomingin parissa aika soljui yllättävän nopeasti, leffassa on hyvä draivi ja on myös fiksu veto jättää Hämiksen syntytarina välistä. Pidin myös siitä ettei pahis ole mikään maailmanvalloittaja ja Peterin ongelmat, vaikka eivät ole samalla tavalla vakavia, mitä Raimin Hämmäreissä, ovat helpommin samaistuttavia kuin suurimman osan sankareista. Kyllä Homecoming viihdytti ja on onnistunut suuntaus. Ei täydellinen, mutta onnistunut.
***½/*****
Spider-Man: Far From HomeEttä mulle onkin vaikea lausua tämän leffan nimeä aina.
Tämän kävin katsomassa Helsingissä iltamyöhään vuonna 2019, kun valvoin omaa näyttelyäni ja nukuin galleriassa. Leffan jälkeen juoksentelin parkourina pitkin katuja tehden Spider-hyppyjä ja ampuen mielikuvitusseittiä ranteistani. Leffa oli todella hieno ja iskevä kokemus. Hyvää mättöä, kuten Gigsukin mieleenpainuvasti kommentoi lähes 5 vuotta sitten.
Uusintakatselukerta olikin sitten outo yllätys, sillä tämä paljastui täysin turhaksi välileffaksi, jonka katsomisen voisi jatkossa skipata siirtyen suoraan kolmanteen osaan. Riittäisi katsella vain loppu. Jo se, että leffa tuntuu olevan suurimmaksi osaksi yksi iso Italian matkanähtävyys, ei ole ikinä hyvä lähtökohta maailmalla kuvaamiselle. Mysterio jätti pahiksena sellaisen aika mitättömän olon, jonka voimien ideaa en vieläkään täysin tajunnut sen suhteen että tuhoituiko sitä ympäristöä oikeasti vai ei? Sen lisäksi en jaksaisi enää yhtäkään Jokerimaista sekopääpahista, jollaisen roolin Jake Gyllenhaal vetää Mysteriona. Ne muutamat efektikohtaukset ovat hienoja kyllä ja vauhtia on taas paljon. Huumoria löytyy ja meno on hyvin aurinkoista. Mikään ei ole vakavaa ja aikaa jää heittää huulta.
Elokuvan alku on hankala kaikille meille, jotka eivät Avengers: Endgamea ole nähneet. Ei se pilaa katsomiskokemusta, mutta saa aina pohtimaan tämän koko MCU-universumin olevan rasite, jota ilman Spider-Manit voisivat elokuvina toimia aivan hyvin. Toka katsomiskerta jätti yllättävän mitäänsanomattoman olon. Sitä samaa, mutta kehnompana ja heikoin selkeästi näistä kolmesta. Lopussa oli kyllä hyvä cliffhanger.
**½/*****
Spider-Man: No Way Home SPOILEREITA!!Tätä leffaa näistä kaikista odotin eniten, koska se on niin täynnä fanserviceä, että tuntuu kuin joku hieroisi palleja hunajalla. Tämän kohdalla muistan hyvin parin vuoden takaiset fiilikseni istuessani IMAX-salissa, jolloin olin tutustunut yhteen maailman ihanimpaa naiseen ja mielessäni epäuskoisena pohdin pitkin leffaa voisiko nyt viimein meikäpoikaakin lykästää.
Leffan kävin muuten siis yksin katsomassa. Oli mieleenpainuvaa kaikki ne hetket, joissa yleisö hurrasi, joka nosti omiakin fiiliksiä kattoon.
Tämän kohdalla odotti näkevänsä vain ne cameot Raimin hämmäreistä ja edelleen iloitsen siitä, että tällaisia leffoja tehdään aikuisille pikkupojille. Jos aiotaan antaa fanserviceä, niin sitten kannattaa antaa oikein urakalla. Leffa jatkuu suoraan kakkosen lopetuksesta ja pidin siitä että asiaan päästään välittömästi. Nyt tuntuu että tarinakin on viimein kunnolla omistettu Spider-Man(e)ille ja aikaa annetaan kunnolla vakavillekin kohtauksille. Välillä tulee jopa epä-Marvelimaisia kuvia ja kohtauksia, joissa hahmot tuntuvat ensimmäistä kertaa ihmisiltä enemmän kuin aikaisemmissa elokuvissa.
Alun nopean jälkeen vauhti kuitenkin lähes pysähtyy FBI:n turhiin kuulusteluihin ja tuntuu että leffan tylsin osuus on pian räjähtävän alun jälkeen sen ensimmäinen puolituntinen, jossa Dr. Strangen oleminen, vaikka tarinan kannalta välttämätön onkin, ei ole niin kiinnostavaa ja sille annetaan liikaa aikaa, jotta saadaan yksi vauhdikas cgi-kohtaus mukaan. Alusta olisi voitu hyvin tiivistää 20 minuuttia tai käyttää se muuhun parempaan rakenteluun.
Elokuvan taso nousee huomattavasti synkimmän hetken kohdalla ja pidin siitä, että sekalainen pahisjoukko on tikittävä aikapommi, jonka räjähtämistä edelleen toisellakin kerralla huomasin jännittäväni. Elokuvan se odotetuin kohta on nähdä ne aiemmat Spiderit ja tälläkin kertaa Tobey Maquire sai vanhan fanin silmiin kyyneleet parissakin kohtaa. Ehkä vähän yllättäen jopa enemmän kuin viimeksi. Elokuva on täynnä sisältöä ja hahmoja, mutta kumma kyllä, kun se keskittyy ydinhahmoon, aikaa jää muullekin. Vaikka lopun toimintaosuus on 90 % cgi:tä, eikä mitään kovin upeaa saatika omaperäistä, hämmästelin miten hyvin 2 tuntia ja vartti kuluivatkaan, sillä olen huomannu usein alkaneeni huokailemaan leffojen parissa jo kolmannen vartin kohdalla.
Lopputekstien jälkeen pohdin että onko tämä edes oikea elokuva, sillä kyseessä on suurimmaksi osaksi pelkkä viihdepommi, fanservice-tuote, jossa moni kohtaus on cgi:tä mahdollisesti kyyneleitä myöten? Mutta kun huomasin eilen taas innostuneeni kuin lapsi ja tekeväni Spider-hyppyjä kohti saunaa seittiä munastani lingoten pitkin seiniä, ajattelin, että mitä väliä, kun viihdyttää ja ilahduttaa niin paljon. Kyllä minä nautin silloin ja nautin edelleen. Mielenkiinnolla odotan mihin jatko-osa menee, vaikka ei nämä mitään oikeasti vakavia leffoja ole, eikä millään oikeasti ole mitään väliä.
*** plus vielä * fanservicestä/*****