Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Silence]

MANAAJA: FORCE AWAKENS (2023)

Eiku hups, väärä title. Tarkoitin:

THE EXORCIST: BELIEVER (2023)

Uusi Manaaja tulee samasta osoitteesta kuin parin vuoden takainen Halloween elokuvien Force Awakens softreboot päivitys. Ex-komediaohjaaja David Gordon Greeneltä. Mieheltä jonka kädenjälkeä jo vuoden 2018 Halloween elokuvassa kauhistelin. Miten pinnallista, miten tyhjää ja katsojan pintapuoliseen tunteeseen aihetta kohtaan se turvautuu. Ja jo silloin kauhistelin että seuraavaksi mies olisi tekemässä saman Manaaja-elokuvalle.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Tähän alkuun ihan looginen kysymys: Mistä alkuperäisessä Manaaja-elokuvassa (ja sen tarinassa) on pohjimmiltaan kyse?
Oikea vastaus on että Uskosta. Sen löytämisestä epätoivoisimpana hetkenä. Elokuvan pääosassa on kaksi Uskonsa menettänyttä tai sitä koskaan omannutta henkilöä jotka joutuvat epätoivoisessa tilanteessa löytämään sen pelastaakseen viattoman pikkulapsen kauhealta kidutukselta. Jopa loistava Manaaja 3nen käsittelee samaa aihetta, kaiken nähneen ja uskonsa kanssa kamppailevan poliisikapteenin kanssa.
Mutta jos saman kysymyksen kysyy perus tusinakatsojalta, on vastaus sama kuin tämän uuden elokuvan tekijöillä: No siis, Manaajassa on kyse creepystä demonin valtaamasta pikkutytöstä joka on niinku tosi creepy ja sit sillä on demoninen maski naamassa joka niinku tosi creepy ja sit se pystyy kääntämään päätään 360 astetta ympäri ja sit se sylkee sitä jotain vihreää oksennusta suusta ja puhuu pelottavalla äänellä ja sit pappi manaa demonin niinku siitä pois lopussa.

Joo, elikäs uusi Manaaja on perustyhjä Force Awakens soft reboot alkuperäisestä, legendaarisesta ja yhdestä kaikkien aikojen parhaimmasta elokuvasta. Täsmälleen samat kohtaukset, täsmälleen samassa järjestyksessä. Jopa samanlaisilla kuvakulmilla kuvattuna. Mutta tälläkertaa elokuva ei alakkaan Irakista, vaan Jamaicalta. Tälläkertaa ei ollakkaan äiti-tytär kokoonpanossa, vaan iskä-tytär kokoonpanossa.
Elokuvan twisti on että tälläkertaa demonisoidaan ja manataan yhden pikkutytön sijasta peräti KAHTA pikkutyttöä yhtäaikaa. Väriäkin on kahtaa sorttia. On valkoista ja mustaa tyttöä, jotta kaikille löytyy varmasti oma. Molemmat vieläpä näyttävät alkuperäisen elokuvan Linda Blairilta, jotta varmasti saadaan vibaa että "Oih, tää on ihan niinku se vanha leffa... mitä en ole kyllä koskaan nähnyt".

Ensimmäiset 50 minuuttia tästä 1h 50 minuuttia kestävästä leffasta oli itseasiassa ihan ok leffaa. Aika onttoa ja tunnotonta, modernin ajan Blumhouse-kauhumenoa. Mutta elokuva kieltämättä etenee varsin hyvällä temmolla eteenpäin, antaen jutun ihan oikeasti jopa hengittää ja pikkuhiljaa vähän tunnelmaa viritellen. Vaikka ohjaaja kopioikin alkuperäisen teoksen ohjanneen Willaim Friedkinin dokumentaarista tyyliä ja kerrontaa melkein orjallisesti, niin elokuva onnistuu saamaan tunnetta että tämä on tutun tuntuinen, mutta omaa tarinaansa kertova elokuva. Alkupuolella on itseasiassa varsin potenttiaallinen metsäkohtaus missä lapsensa kadottaneet vanhemmat etsivät öisestä metsästä lapsiaan. Se voisi olla Oikeasti osaavan tekijän käsissä Todella ahdistava ja kuumoittava kohtaus. Mutta nyt se on vaan plaa tuhnukauhuleffan tyhjä hetki. Nykyaikana vain ne tehokeinot mitkä tekivät kauhuelokuvista todella kuumottavia ja pelottavia 1970-luvulla ovat valitettavasti kielletty. Nykyaikainen katsoja tietää että kuuluu pelätä helppoja jumpscareja ja pelkoa luodaan pelottavalla musiikilla, eikä kuumoittavalla hiljaisuudella.

Mutta kun 50 minuuttia elokuva on kulkenut eteenpäin kohtalaisen sujuvasti, leffan laatu ja ennenkaikkea Yritys tehdä jotain hyvää loppuu kuin seinään ja aivan naurettavan heikko pikakelaus leffassa alkaa. Yhtäkkiä molemmat tytöt ovat aivan sekaisin. Naapuri on päähahmoisukille että "Hei, teillä taitaa olla menossa Riivausongelma. Kannattaa soittaa Manausbusterseille". Ja kohta juostaan jo mielisairaaloissa ja päähahmo sekoilee manauksien kanssa vaikka ei ole koskaan ehtinyt edes kasvaa koko tarinaan. Siis mikä helvetin sählätty sekamelska tästä teoksesta tulee vain muutamien minuuttien kuluessa. Ihan ääneen päästin tuskaisan äänen kun hahmot alkoivat samantien puhua että tytöt on riivattu.

Alkuperäisen elokuvan tähti, Ellen Burstyn palaa vanhainkodista tuttuna legacy-hahmo ratkaisuna Han Solon rooliin nolaamaan itsensä ja kertomaan uudelle sukupolvelle että kaikki Demonijutska-legendat on totta. Hahmo on juuri sellainen että mikään leffassa ei muuttuisi vaikka tekijät eivät olisi saaneet mummelia palaamaan eläkkeeltä kameran eteen. Tekijät kehtaavat jopa Uudelleenkirjoittaa ämmän kautta alkuperäisen elokuvan tapahtumia, naisen syyttäessä alkuperäisen elokuvan pappeja miessioiksi jotka eivät päästäneet häntä seuraamaan manausta. Siis... ovatko tämän elokuvan tekijät edes katsoneet alkuperäistä? Vai onko tämä vain studion me too-aikakauden "Miehet on kaikki sikoja"-historian uudelleenkirjoittamisvaatimusta. Luultavasti jälkimmäistä. Kiitti vaan vitusti. Olisitte voineet samantien vaikka vihjailla että papit leikkivät Reaganin kanssa pedofiilileikkejäkin. Why the fuck not.

Mietin koko loppupuoliskon ajan miten naurettavan tunnoton ja mitätön koko elokuva on. Oikeastaan MITÄÄN ei elokuvassa tapahdu. Kaksi tyttöä riivataan mutta jutulla EI TEHDÄ MITÄÄN. Tämä on vain automaattiratkaisu koska demonin pitää riivata tytöt, niinku alkuperäisessä. Ei mitään muuta. Ei ole teemoja tai tarinaelmenttejä. Ja jos on, niin niillä ei tehdä yhtikäs mitään. Tämä on turvallinen, kokoperheen demoninmanauselokuva. Alkuperäisessä elokuvassa pikkutyttö Reagan pissaa kaikkien edessä lattialle, hyökkää psykiatrin kimppuun, puhuu kieliä, tappaa ihmisiä, masturboi crusifiksillä ja työntää äitinsä naamaa p*illuunsa. Tässä elokuvassa.. ei ole mitään. Tyttö(/Tytöt) vähän on creepy ja vääntyilevät hieman oudosti ja ei tippaakaan muuta. Yhtäkkiä ollaan laitoksella ja aivan sekaisin ja päähahmo juoksee manaajaa etsimässä. Tässäkö tämä nyt oli? Alkuperäisen elokuvan Usko-teemalla ei tehdä yhtään mitään. Ja toisen tytön perhe on jopa syvästi uskovainen jeesusperhe... mutta silläkään elementillä ei tehdä Mitään. Ei yhtikäs mitään. Leffalla pitää olla vain demonityttö ja lopussa manauskohtaus. Mitään muuta ei ole koettu tarpeelliseksi. Ja tämän johdosta leffa on aivan absurdin tyhjä pökäle.

Jopa elokuvan The Manauskohtaus on aivan naurettavan tyhjänpäinen ja ikuisuuksia kestävä farssi. Demonin riivaamat pikkutytöt sidotaan huoneen keskelle tuoliin istumaan ja huone tungetaan täyteen eri uskontokuntien edustajia, joista jokainen räppää vuorollaan omaa riivaus-reseptiään pikkutytöille. Siis mikä absurdin tyhjä osio missä mikään ei johda oikeastaan mihinkään ja missä millään ei ole mitään merkitystä. Siis tätäkö nykyelokuva nyt sitten on? Aploodit pitäisi antaa kun oli vähän samanlaista kuvastoa kuin siinä 50 vuotta vanhassa alkuperäisessä leffassa?

Annan kyllä yhden oikean kehun elokuvalle. Molemmat pikkutytöt ovat TODELLA hyviä rooleissaan. Siis aivan helvetin hyviä. Mikä järjetön hukkaan mennyt castaus. Kuka sitten nämä onkaan löytänyt leffaan, on ansainnut kyllä pienet aploodit.

The Exorcist Force Believer on suorastaan hävettävän heikko, ontto ja huono legacy-sequel. Niin huono etten pysty edes vihaamaan sitä. Tuntuu kuin olisin joutunut katsomaan kehitysvammaista aikuista syömässä omaa kakkaansa, koska se näytti suklaakakulta.

1+ / 5

[Silence]

THE NORTHMAN (2022)

Kun viikinkikuningas Mufasa joutuu juonivan veljensä Scarin tapattamaksi, joutuu Mufasan poika Simba pakenemaan kaukaiseen maahan, janoten päivää jolloin hän voi kostaa isukkinsa kuoleman ja äitinsä, viikinkikuningatar Sarabi joutumisen setänsä vaimoksi. Simbasta kasvaa helvetinmoinen Conan the Viikinkibarbaari, joka murskaa vihollisensa ja janoaa naisten sijasta setänsä murhaamista. Siihen hän tarvitsee Gladiaattoriaseman setänsä krikettijoukkueessa ja muinaisen soturijumalan viikinkimiekan, jonka turvin hän palaa takaisin pääkallopaikalle ja orjaksi soluttautuneena alkaa kylvätä kostoaan.

Northman on mm kauhuelokuva The Witchin ja Lovecraftmaisen perseilysekoilukauhu The Lighthousen tehneen Robert Eggersin viikinkimenoon keskittyvä kostoleffa. Eggers on näitä nuorempia uusia tekijöitä joita ihmiset ylistävät seuraavina Nolaneina ja elokuvia pidetään mestariteoksina. Itse olen kyllä ollut paljon varautuneempi. The Witch on ihan jeesh pikkubudjetin taideleffa, mutta voisi olla vielä paljon enemmän. The Lighthouse on tähän menneessä ollut miehen leffoista se oikeasti tehokas ja ehein kokonaisuus vaikka keskittyykin sekoiluun. The Northman on miehen ensimmäinen ison budjetin studioelokuva, vaikka miehelle hyvin tyypillinen autheur-meno jatkuukin vahvana. Eggersin elokuvat vain tuntuvat usein melkein elokuvaopiskelijan taidekokeiluilta kuin eheiltä leffoilta. The Lighthousessa se toimii. The Northman taas on välillä todella napakka elokuvakokemus ja välillä turhauttavan ylitaiteellinen kikkailu.

Lähtökohta on tuhanteen kertaan nähty tarina vääryydestä ja kostonjanoisesta soturinuorukaisesta. Elokuva pikakelaa aika vauhdikkaasti alussa Simban kasvun Conan the Viikinkisoturiksi ja paluu setänsä helmoihin tapahtuu itseasiassa melkein välittömästi alkupuolen jälkeen. Olin itseasiassa todella positiivisesti yllättynyt tästä ajan tuhlailemattomuudesta, vaikka juttu oltaisiinkin voitu kertoa huomattavasti mielenkiintoisemmin, esim takaumina. Suurin osa elokuvasta keskittyy seuraamaan päähahmon pikkuhiljaa tapahtuvaa kostoretkeä setänsä viikinkikylässä. Luvasssa on koston juonimista, huumetrippeilyä viikinkijumalien parissa sekä pientä romanssinpoikaista nätin orjaneidon kanssa. Elokuva löytää hyvän tasapainon tarinansa kanssa alun jälkeen ja kuljettaa juttuaan kivalla temmolla eteenpäin. Elokuvaa vaivaa kyllä välillä selainen tasapaksuinen tv-sarjamaisuus. Varsinkin ensimmäisen tunnin ajan huomasin usein miettiväni että katsonko elokuvaa vai tv sarjaa kun meno on aika tasapaksua. Asiaa ei auta se että elokuva on Furiosa: Mad Max Spinnoffin tavoin jaettu chaptereihin, jotka saavat jutun tuntumaan kuin katsoisi tv-sarjan jaksoja. Elokuvan soundtrack on toinen häiritsevä tapaus. Varmasti moni ylistää tätä kun siinä on vähän niinkun viikinkihenkistä torvea ja rytmikästä mölinää... mutta pohjimmiltaan elokuvan score on taas näitä helvetin mölinäambient soundtrackeja joita kuunnellessa päästän vain raskaan huokaisun. Hoh hoijaa, taas mölistään ja rummutettaan yhtä ja samaa trackia looppina kohtauksesta toiseen, sen sijaan että olisi oikeasti jotain elokuvan taiteellisuuteen ja runollisuuteen istuvaa melodiaa.

Simbana nähdään ruotsin oma poika Alexander Skarsgård, jolla on kyllä aikamoisen trimmattu body, mutta mies osaa myös näytellä. Tykkäsin miehen etukumarassa tapahtuvasta näyttelijätyylistä paljon, sillä se muutti hahmon jotenkin todella pelottavaksi karhumaiseksi tappajahirviöksi. Pää tuntuu aina olevan vartaloa edellä liikkuessa eteenpäin. Vaikka tällä elokuvalla on ongelmansa niin Skarsgård ei kuitenkaan näihin kuulu. Eivätkä toisetkaan näyttelijätkään sen puoleen.
Elokuva voisi niin helposti vain tehdä tarinan konnasta hirveän verenhimoisen ilkimyksen jonka kuolemaa vain odottaa, mutta elokuva tekee Simban sedästä Scarista itseasiassa erittäin sympaattisen hahmon, täynnä elämänviisautta ja itseasiassa minua vain alkoi turhauttaa ettei hahmoa alettu tästäkin eteenpäin rakentaa kun kerran vauhtiin päästiin.
Kun elokuvaa on mennyt vajaat 2/3, elokuvassa koittaa itseasiassa varsin erinomainen juonitwisti joka muuttaa asetelmaa päänlaelleen, kummasti piristäen kostotarinaa ja sekoittamalla tilannetta. Jos elokuva lopettaisi ohjaajansa fiilistelevät taiteellisuudet ja keskittyisi enemmän tunteelliseen puoleen, jutulla voisi oikeasti rakentaa jotain todella tehokasta. Nyt käsiin jää enemmän vain "ihan jeesh" loppusuora joka tuntuu vain sanovan ääneen asioita sen sijaan että pistäisi katsojan oikeasti tuntemaan päähahmon ristiriitoja ja tuntemuksia. Mutta hoh hoijaa, nykyään se että elokuvissa annettaisiin jotain mikä oikeasti tuntuu, on liikaa pyydetty...

En ole hirveän innoissani elokuvan visuaalisesta tarinankerrontatyylistä. Joo se on taiteellista ja fiilistelevää. Ja välillä se myös toimii mukavana piristäjänä. Mutta se on juuri sitä mitä kaikki nykyaikaiset "Tämä on Oikea ja Tärkeä, Taiteellinen mestariteoselokuva! Siis nyt ihailkaa miten upea teos tämä on" ovat. Kaikki on niin taiteellista, minimaallisesti nuotion liekeillä valaistua, hiljaista, hahmot seisovat autioissa kuvissa täydellisessä symmetrisessä kompositiossa, katsovat suoraan kameraan ikuisuuksia ilman että mitään tapahtuu että katsojana minun pitäisi automaattisesti olla että "Vauh, tämä on yksi kaikkien aikojen leffoista! Miten vahva visio elokuvalla onkaan!". Hoh hoijaa. Elokuva voisi vähemmän taiteilla ja enemmän olla itse asiaa. Tuntuu myös että elokuvan suurempi studiobudjetti on vähän ongelma. Tämä on vähän liian pintakiiltoinen menoltaan ja kaipaisi sitä raaempaa ja räkäisempää pikkubudjetin toteutusta. Isolla rahalla on laitettu mukaan isot lavasteet ja isoja laatunimiä kuten Simban vanhempina olevat (erinomaiset) Ethan Hawk ja Nichole Kidman, mutta vastapainona ollaan myös siellä missä tuntuu että raha mahdollistaa vähän liiankin hiotun kokonaisuuden.

Northman on näitä elokuvia mitkä eivät vielä alkupuolella hirveästi vakuuta, mutta paranevat edetessään. Alkupuoli varsinkin on täynnä ohjaajan pitkiä kuvia joilla luodaan taidetta ja annetaan kuvaa siitä miten huigeaa kaikki on. Ne vetävät ärsyttävällä tavalla huomiota puoleensa, sen sijaan että keskittyisin itse tarinan seurantaan. Näitä kikkailuita voi aina tehdä, mutta sillä on rajansa miten paljon ja miten pitkään niitä kannattaa pitää yllä. Vaikka meno välillä toimii, yleensä aina homma alkaa lopulta kaatua omaan kikkailuunsa ja niin myös tälläkertaa.

Elokuvan loppufinaali on eeppinen kaksintaistelu kahden vahvan viikinkisoturin välillä, keskellä purkautuvan tulivuoren laavavirtaa... ja tässä kohtaa putosin elokuvasta ulos. Ei ollut edes elokuvan itsensä vika, vaikka alkoikin taas taiteilla itseään. Vaan syy oli se että aloin miettimään toista elokuvaa... Star Wars Episode 3: Revenge of the Sithiä. The Northmanin loppufinaali oli JUURI SITÄ maanläheistä taistelumenoa mitä Episodi 3sen aivan kaamea ja ylipitkä voltteja tekevä ja cgi paskassa tapahtuva värikkkäiden karkkitankojen heilutusosio olisi pitänyt olla! Northman pitää jalat maassa ja on erittäin fyysinen. Täynnä hikeä, likaa, pimeyttä, kuumoittavia laavavirtoja ja ähiseviä tosimiehiä tekemässä viimeistä taisteluaan. Eli kaikkea sitä mitä Episode 3sen cgi-sirkusfinaali yrittää olla, mutta ei onnistu olemaan.

Mutta joo. The Northman oli ihan jeesh, mutta aivan kuten Eggersin toisetkin elokuvat: Ihan jeesh, mutta pitäisi olla vielä reippaasti parempi.

3+/5

[Silence]

OPPENHEIMER (2023)

Täytyy sanoa tähän alkuun että tällainen realistinen henkilökertomus oikeasta ihmisestä tuntuu todella oudolta valinnalta Nolanin leffaprojektiksi. Enkä sano tätä edes negatiivisessa mielessä. Tällaisen projektin ei tuntuisi tulevan Nolanilta joka yleensä on keskittynyt kikkailukonsepteihin ja puolitiehen jääviin luoviin ideoihin. Mutta varmasti siksi Oppenheimer on vain hyvä aihe Nolanille, sillä selkeän elämänkertakertomuksen ansiosta leffa onnistuu välttämänä Nolanin monia ongelmia, kuten tyhjänpäiväiset sekoiluelokuvat kuten Tenet tai luovat mutta tyhjänoloiset visuaaliset temppuilut kuten vaikka Inception.

Elokuva onnistuu jopa varsin erinomaisesti kääntämänä monet Nolanin normaalit helmasynnit päänlaelleen. Sellainen kuin miljoonan sivuhahmon tuominen mukaan hahmoiksi jotta jotain tiettyä tarinaelementtiä tai seikkaa voidaan sanoa ääneen itseasiassa toimii tässä elokuvassa, sillä elokuva onnistuu antamaan varsin erinomaisesti kuvaa siitä että tarinan keskiössä oleva the projekti on lukuisten eri osapuolien ja erimielisyyksien saavutus. Homma ei onnistu tuntumaan käsissä leviävältä sekamelskalta vaan erittäin toimivalta, useasta palasesta rakentuvalta projektilta. Ja elokuva onnistuu varsin hyvin pitämään katsojan selvillä lukuisista tarinan hahmoista, jopa näyttämällä näitä lyhyinä flashbackeina aikaisemmista kohtauksesta, jotta katsoja näppärästi tajuaa kenestä milloinkin puhutaan.
Nolanin projektiksi myös lukuisat tunnettujen naamojen castaamiset pieniinkin sivurooleihin toimii suorastaan erinomaisesti, eikä aiheuta katsojan ärsyttävää irtautumista tarinasta niinkuin Nolanin monissa elokuvissa on pahana tapana käydä.
Vaikka ketä vilahtelee pienissäkin pikkurooleissa läpi elokuvan, mutta leffa osaa olla tekemättä tästä numeroa ja roolit on roolitettu näyttelijöillä jotka istuvat niin ulkoisesti kuin suoritukseltaan rooleihin. Tosin yhtenä poikkeuksena pitää mainita ERÄS näyttelijä jota tuijotin koko leffan miettien "KUKA HEMMETTI TUO ON?!?! NÄYTTÄÄ NIIIIIN TUTULTA?". Ja vasta leffan jälkeen tajusin että sehän on.... JOSH HARTHNETT! Huh, vuoden 1998 teinileffojen pojusta on kasvanut mies. Mutta joo, näyttelijöistä ei ole kyllä mitään pahaa sanottavaa. Kaikki tekevät kelpoa työtä ja istuvat hyvin rooleihinsa. Matt Damon varsinkin onnistuu saamaan päällisin puolin yksitoikkoisesta Kenraali Grovestaan erittäin monisärmäisen hahmon vain pienenpienillä vivahteilla roolisuorituksessaan.

Oppenheimer pyörii ensimmäisen atomiaseen kehittämisen ympärillä, sen luojien uran ensivaiheista, projektiin värväämiseen ja kehittämiseen ja lopulta hallituksen omaan pikku neuvostovakoojajahtiin. Elokuvan ongelma vain on että tuntuu ettei se itsekkään ihan tiedä mikä on elokuvan ykkösjuttu ja mitä tärkeitä sivujuttuja kannattaisi kertoa paremmin läpi elokuvan. Ja mitä pitäisi pudottaa ylimääräisinä elementteinä pois häiritsemästä. Alkupuoli on vähän adhd kohtausten sisäisten levottomien vauhtiensa takia ja olisin halunnut että juttuja edes vähän rauhoitettaisiin. Luulin että itse päähahmoa eli Oppenheimeria halutaan alusta lähtien kunnolla rakentaa, mutta kaikki tuntuu jäävän hahmon osalta aika pinnalliseksi ja koko alkupuoli tuntuu enemmän vain lukuisten myöhemmin tärkeään osaan tulevien hahmojen esittelyltä. Leffa lähtee alun jälkeen ihan mallikkaasti liikkeelle, seuratessamme projektin etenemistä ja huipentuu atomiaseen ensimmäiseen testilaukaisuun. Valitettavasti tämän jälkeen leffa kestää vielä melkein tunnin vääntyillen ja kääntyillen turhanpäiväisten kehyskertomustensa ympärillä, joita läpi leffan katsoessa mietin että "Mikä tämän hemmetin kehyskertomuksen tarkoitus on?". Lopulta juonikuviosta kasvaa ikuisuuksia kestävä kommunistivainosivujuoni elokuvan loppufinaaliin. Ongelma vain on että se tulee leffaan aikalailla täysin tyhjästä, ei tunnu perustuvan kunnolla mihinkään kunnolliseen pointtiin ja vääntyilee ikuisuuksia päähahmo Oppenheimerin tunnontuskien keskellä, mitä ei olla missään vaiheessa kunnolla onnistuttu rakentamana juttuun mukaan.
Kaikesta eeppisestä ennakkohehkutuksesta huolimatta Oppenheimer on pohjimmiltaan hyvin pienieleinen, tuhansissa huoneissa tapahtuva "Puhuva Pää"-elokuva joka hoitaa draamansa lähikuvissa loputtomia dialogejaan lausuvien hahmojen kautta.

Juuri tällainen runsasdialoginen leffa kaipaisi vastapainoksi visuaallisesti osaavan tarinankertojatekijän, joka osaa luoda draamaa, tuoda KOLMITUNTISEEN juttuun vivahteita ja näyttää visuaallisesti päähahmon tunnontuskia vetämänsä projektin osalta. Samalla tavalla kuin esim Social Network David Fincherin ohjaksissa. Valitettavasti tämä on Christopher Nolanin teos, joten luvassa on hyvin yksitoikkoinen, kolme tuntia kestävä, yhtä ja samaa kuvakokoa joka-ikisessä kohtauksessa käyttävä teos. Kaikki leffan kohtaukset on kuvattu aikalailla yhdellä kuvakoolla, jokaisesta näyttelijästä, kamera aina samalla silmäntaso-korkeudella. Draama on sitä että taas on menossa yksi sama naamakuva näyttelijästä. Välillä ajetaan kameralla kohti naamaa, välillä naamasta pois. Tätä, yhtä ja samaa kolme tuntia ja minun pitäisi liittyä hehkutukseen siitä miten Nolanin on niin nero. Nolan ei ole nero, vaan käsittämättömän yksitoikkoinen ja visuaallisena kertojana aivan palikka tapaus. Paljon loppufinaalin aikana mietin ihan tylsistyneenä miten tyhjäksi päähahmon kauhistelu ydinpommin kauhuista jäikään. Paljon sanotaan puhuvilla päillä asioita ääneen mutta mitään ei kunnolla osata visuaallisesti tuoda katsojalle esille. Jopa Terminator 2en osasi luoda Sarah Connorin psykologisesti arpeuttaneen ydintuhon pelon esille hienosti todella komealla ydintuho-kohtauksella. Oppenheimerissä ei ole mitään vastaavaa. Vain lähikuvaa päänäyttelijä Cillian Murphyn kauhistuneesta naamasta ja taustalla hirveää äänimölinää tuomassa tehostetta. Sori nyt vaan, mutta ei tuollainen ole mitään.

Elokuva tuntuu välillä elokuvaopiskelijatyöltä draaman keinotekoisten ja erittäin pinnallisten shokkivääntelyiden ja erityisesti äänisuunnittelunsa osalta. Oppenheimer on 100 miljoonan dollarin historiallinen epookkileffa, mutta kuulostaa usein joltain opiskelijatyöltä äänisuunnittelunsa ja musiikkinsa osalta. Aina on joku supersimppeli mölinä taustalla luomassa tunnetta kauhusta tai tasainen ambient mölinä kertomassa nousevasta jännitteestä. Siis HOH HOIJAA. Taas näitä leffoja. Kun leffa soittaa lähes kolme tuntia vain yhdeltä ja samalta kuulostavaa mölinäänsä, ja jokainen kohtaus on visuaallisesti hyvin samanlainen (identiteettinen), naamoissa kiinni oleva, trailerimaisia one linereita sanova montaasi niin alkaa väkisinkin käydä rasittavaksi. Leffa kyllä pyörii ensimmäiset kaksi tuntia varsin onnistuneesti eteenpäin, mutta ydinräjähdyksen jälkeen on melkein tunti vielä jäljellä ja leffa alkaa vain laahata ja laahata. Huomasin tuon tuosta vilkuilevani kuinka paljon kestoa on vielä jäljellä ja pyörittelin silmiä päässäni kun keinotekoinen loppudraama ei napannut oikein yhtään mukaansa.

Oppenheimer on ehdottomasti Nolanin parempia elokuvia. Helvetinmoinen uran pelastus Tenetin jälkeen. Tai ellei nyt parempia, niin ainakin Nolanin eheämpiä elokuvia. Se ei hajoa Tenetin tavoin avuttomaksi kikkailuksi, mutta ei myöskään onnistu kertomaan eheästi tarinaansa. Oppenheimer yrittää kertoa todella inhimillistä ja syvällistä tarinaa, mutta sen on tehnyt tekijä jolla ei ole kykyä tai osaamista juuri sellaisissa tärkeissä elementeissä. Ja lopputulos on sen mukainen. Leffan nimeäkin kantava päähahmo Oppenheimer itse jää todella etäiseksi hahmoksi josta saadaan vain aivan pinnallinen katselmus ja lopputulos tuntuu tuhanteen kertaan nähdyltä tv-draamalta, jolla on vain suuren megaleffan puitteet yllään. Ihan kiva leffa, mutta vähän liian ontoksi jäävä teos.

3/5

[Masse]

Sisu 2

Olihan se melkoinen rymistely. Mietin, että pystyykö ekasta pätkästä pistämään paremmaksi. Ja kyllä voi, jos multa kysytään. Juuri sopivan hienostuneesti pistetty överimmäksi kuin eka pätkä. Suosittelen katsomaan jos ekasta osasta piti.

[Silence]

POKEMON THE FIRST MOVIE (1998) (Japani & Amerikkalainen versio)

Katsoin alkuperäisen Pokemon-elokuvan kaksi eri versiota peräkkäin. Japanilaisesta versiosta en ole nähnyt kuin pätkiä aiemmin. Alkuperäisen "suomiversion" toki olen nähnyt useampaan kertaan 25 vuotta sitten. Argh, miten tämäkin voi jo olla melkein 30v leffa.

Oikea termi Amerikkalaisen version kohdalla pitäisi kai olla "länsimaalainen versio", sillä kaikki länsimaailman Pokemon-aallon jutut ovat Amerikkalaisesta versiosta tulleita. Tuntuu kuin Nintendo olisi vain ojentanut erittäin Japanilaisen juttunsa Amerkkalaisille ja sanonut "Tehkää tästä länsimaissa myyvä versio".

Pokemon The Eka Elokuva on amerikkalaistettu, mutta ei se siitä kuitenkaan huonoa tee. Oli sitten kumpi tahansa versio kyseessä, niin Ensimmäinen Pokemon Elokuva kärsii eniten siitä että juonta/tapahtumia on todella vähän ja tämä tuntuu leffan sijasta enemmän joltain kaksiosaiselta tv-sarjan ison budjetin special-jaksolta kuin The Movielta. Hirveästi mitään ei koko jutusta tapahdu. Alkuperäinen hahmopoppoo Ash, Brock ja Misty (Pokemoneineen) saavat kutsun mysteeriseltä taholta, menevät paikkaan, paikassa kaksi osapuolta seisovat kahdessa isossa huoneessa vastakkain, huudellen toisilleen eri näkökulmia ja lopulta lähdetään pois. Ashia lukuunottamatta oikein kenellekkään ei hirveästi keksitä mitään tekemistä koska juonta on lähinnä yhden jakson pituiseksi miniseikkailuksi.
Amerikkalainen versio karsii Japanilaisen version syvällisemmän "onko klooneilla samat oikeudet kuin oikeilla olennoilla" teeman paljon yksinkertaisempaan "Pokemonien ei kuulu tapella (mutta Taistelu on ihan jeesh)"-nyyhkyttelyyn.
Oudoin osio on aivan alussa, missä keskitytään 20 minuuttia japanilaisessa ja 10 minuuttia amerikkalaisessa versiossa elokuvan keskeisen Mewtwo hahmon taustatarinan kertomiseen. Amerikkalainen versio karsii osiosta todella paljon lihaa luiden päältä mutta tekee jutusta ytimekkäämmin kerrotun, kun taas japanilaisen originaaliversion kohdalla istuin katsomassa 20 minuuttista lyhytelokuvaa oudosta Pokemon-labrakokeesta, jossa kloonatut Pokemonit ja kloonattu random tyttö seikkailevat tajunnan sisällä täysin irrallisessa juonikuviossa, odottaen että elokuva lopultakin käynnistyisi. Se miten Japaniversion käsikirjoitus on rakennettu tämän osalta on vain niin hämmentävää. Ensin elokuva tuntuu melkein unohtavan että sen pitäisi olla Ashin ja Pikatchun tähdittämä Pokemon-elokuva ja kun se lopulta muistaa olevansa Pokemon-elokuva, se yrittää alkaa kertoa todella mysteeristä juonta päähenkilöidemme scoobydoo-seikkailusta... mutta katsojille on jo KERROTTU KAIKKI elokuvan alun 20 minuuttisessa introssa, missä kaikki vain oksennetaan katsojan syliin.
Tuntuu kuin koko 20 minuuttinen aloitus olisi itse varsinaisen tarinan jälkeen myöhemmin alkuun kirjoitettu osio kun elokuvalle on pitänyt antaa enemmän kestoa.
Paljon paremmin Mewtwon taustatarina toimisi jos se kerrottaisiin katsojille ELOKUVAN AIKANA, pienissä osissa, flashbackeina. Kuten se itseasiassa välillä nytkin tekee.... mutta me jo tiedämme kaiken elokuvan alusta. Helvetin outoa.

Japanilainen versio on juonellisesti syvällisempi alussa, mutta ei tee jutullaan lopulta mitään, mikä jättää elokuvan oudon ontoksi, kun katsojana olettaa että alun suurta pohjustusta käytettäisiin johonkin todella suureen lopun lähestyessä.
Amerikkalainen versio sen sijaan on vain suoraviivainen versio joka ytimekkäämmin kertoo tarinaansa, mutta on samalla viestinsä osalta riisuttuna versiona todella pintakiiltoinen ja oudosti käy teemansa osalta koko Pokemonjutun peruskonseptiakin vastaan...

Animaatio on kyllä nättiä, paikoitellen hyvin tehtyä ja elokuvan isompi budjetti tulee kivasti esille näyttävässä menossa. Värit ovat ihanan rikkaassa käytössä. Erityisesti tykkäsin MewTwon tukikohdan maanlaisen labran klassisimmista scifianimen värimaailmoista. Hitto, japanilaiset kyllä osaavat kun kyseessä on muotoilu ja värit. Muutamina hetkinä on kyllä outoja kömmähdyksiä kun animaation laatu putoaa muutamassa yksittäisessä kuvassa oudosti. Trailereistakin tuttu kuva kun Ash kävelee Pokemonien kanssa savusta kohti kameraa on aivan järkyttävän huonosti kompositioitu kuva kun tuntuu ettei yksikään hahmoista istu yhtään taustaan ja liikekin on kuin jostain kököstä 2D-animoidusta indievideopelistä.

Jenkkiversion parhaimpia juttuja on sen todella komea ja perhanan tunnelmallinen score joka luo valtavasti tunnelmaa elokuvan ylle. Välillä tuntui kuin olisin jotain Danny Elfmanin Tim Burton leffaa saanut kuulla korvissani. Jäin leffan katsottuani kuuntelemaan scorea youtubesta ihan lumoutuneena. https://www.youtube.com/playlist?list=PLegcggIL3uj-wD9epCEpyC8e4S58SYhkK
Japanilaisen version vastaava musiikkiraita on itseasiassa ihan jeesh ja tuntuu oudolta että se on pitänyt jenkkiversiossa alunperinkään edes korvata. Hyvää tavaraa, mutta ei mitään ihmeellistä. Paljon rennommin kaiken ottavaa, mutta myös hieman liiankin rento.

Parhaimman esimerkin kahden eri musiikkiraidan eroavaisuudesta antaa elokuvan alun Ash vs Random Kouluttaja-kamppailukohtaus missä jenkkiversiossa on kunnon "F*ck yeah"-meno yllä, kiitos sen todella tyylikkään tunnari-remixin. Kun taas Japanilainen version vastaava on enemmänkin rennosti ottava hengaushetki kamppailun merkeissä. Kumpikaan ei ole väärä ratkaisu, vain ainoastaan erilainen tulkinta aiheesta.

Alkuperäinen Pokemon-elokuva on visuaallisesti nätti ja näyttävä, mutta sisältönsä osalta aika ohueksi jäävä pintaraapaisu jutusta mikä olisi voinut olla todella komea seikkailu. Nyt käsissä on aika nopeasti läpikäyty miniseikkailu ison budjetin puitteissa.

2½/5

Elokuvan aikana muistin kuinka usein joskus 99/2000 paikkeilla haaveilin kuinka hienoa olisi saada Zelda64/Shenmue-tyylinen 3D-pokemon seikkailu jonain päivänä joka näyttäisi samalta rikkaalta ja värikkäältä kuin alkuperäinen animesarja tai tämä elokuva. Ja nyt kun katson uusimpia, täysin persoonattomia 3D-Pokemon-pelejä viimeiseltä vuosikymmeneltä, haluaisin lähinnä vain viiltää ranteeni...

[Silence]

Dèmoni / DEMONS (1985)

Demonislasherin Italialainen kulttiklassikko, kaikille joita kiinnostaa nähdä aivan perhanan komeita demonimaskeja ja kuumoittavaa selviytymisthrilleriä.

Kun kauhistuttavat demonimanaukset vapautuvat elokuvateatterissa, mystistä kauhuelokuvaa katsoessa, luvassa on kasarinuorten teurastusta ja selviytymiskamppailua. Pohjimmiltaan Demons on hyvin klassinen, suljetun paikan katastrofielokuva. Joukko random väkeä suljetaan elokuvateatteriin jonka valkokankaan demonimonsterit karkaavat valloilleen itse teatteriin, leviten kuin Romeron zombievirukset ja luvassa on kunnon practical effect-pornoa hirviömaskien ja teurastusten merkeissä. Niin simppeliä ja niin tehokasta. Ja täytyy sanoa että itse tapahtumapaikka on aivan nappivalinta.

Elokuvan tähdet ovat sen perhanan komeat demonimaskit, joiden kohdalla ei ole pyritty olemaan hienovaraisia tai "realistisia", vaan päinvastoin erittäin räiskyvän värikkäitä. Ensimmäisenä demonihirviöksi muuttuva prostituoitu on varmasti se kaikista mieleenjäävin ulkonäöltään ja hyvästä syystä. Ensivaikutelma on aina tärkein. Elokuva loistaa myös hienoilla demoniksi muuttumisvaiheillaan, sillä tekijät eivät todellakaan epäröi näyttää aivan helvetin vastenmielisiä muutosprosesseja. Voiko mikään näin kuvottava olla niin kaunista samaan aikaan... Inspiraatiota muutosprosesseissa on selvästi haettu John Landisin An American Werewolf in Londonista ja The Howlingista, mutta aivan helvetisti ällöttävämpänä versiona. Samalle överille goretasolle pääsee vain sattumalta myös samana vuonna valmistunut Geroge Romeron Day of the Dead.

Elokuva tekee hyvää työtä virittäessään tunnelmaa ja hahmoja tulevaa varten. Koko alun ajan on kivan kutkuttava "mitäköhän tässä tulee tapahtumaan"-mysteeriviba yllä. Vaikka elokuva onkin Lamberto Bavan teos, elokuvan on tuottanut ja osittain kirjoittanut Giallomestari Dario Argento ja ainakin itse pystyn niin selvästi näkemään miehelle tyypilliset oudot random hahmot pikkuisine sivujuonineen, joita on ripoteltu ympäri elokuvateatteria. Elokuva onnistuu itseasiassa hyvin pitämään juttuaan yllään läpi elokuvan, koska hahmoja on tarpeeksi kaikenmaailman pieniä selviytymistaisteluita varten.
Pääpoppoo on varsin jeesh tavis teinijoukko, mutta ne värikkäämmät hahmot löytyvät sivurooleista. Suosikkini koko leffan hahmopoppoosta ei ole itseasiassa yksikään päähahmoista, vaan aivan liian nopeasti elokuvasta poistuva ja helvetin karismaattinen prostituoitujen pimppimies Tony (Bobby Rhodes), jolla on asenneta ja näyttelijänä rangea kunnon päärooliakin varten. Ja tuntuu että tekijät itsekkin ovat huomanneet saman, sillä heppu tuotiin takaisin jatko-osassa samanlaisessa, vaikkakin uudessa roolissa.

Varsin myöhäisessä vaiheessa elokuvaa, leffa esittelee meille elokuvateatteriin tunkeutuvan uuden hahmopoppoon, huumehöyryisen ja erittäin potentiaallisen punkkarijengin... mutta leffa ei tee näillä hahmoilla yhtään mitään. Potenttiaalia on poppoon agressiivisesti käyttäytyvästä kusipääjohtajasta parin sidekickin eroottiseen romanssiin, mutta mitään ei käytetä hyödyksi. Jengiläiset tulevat leffaan, kuluttavat 5 minuuttia elokuvan kestoa ja sitten kuolevat. Olen nähnyt tämän leffan about kolmesti ja jokaisella kerralla huomaan vain miettiväni että mikä täysin hukattu hahmopoppoo. Siis kamoon. Jotain edes.
Huvittaa elokuvan olemuksessa se miten KASARI se on. Elokuva on vuodelta 1985 ja en keksi helposti toista niiiin kasaria leffaa joka ei vaate, väri ja hiustyyliensä osalta näytä niiin kasarilta kuin tämä. Tuntuu että joku on vain päättänyt että "Tehdään NIIIIN nykyhetken popkulttuurinäköinen leffa kuin vain vaan voidaan". Jos joku tekisi tämän näköisen, kasarille sijoittuvan elokuvan nyt, niin luvassa olisi kritiikkiä siitä miten yliyrittävä ja liian överin ylikasarin näköistä kaikki olisi.

Rakastan elokuvan rohkeaa ja todella taiteellisen värikästä valaistusta, millä luodaan valtasti fiilistä ja ulkonäköä elokuvaan. Sellaista, minkälaista ei nykyään enää voi tehdä kun valaiseminen tuntuu elokuvissa olevan kielettyä "realismin" takia.
Jos jokin minua vähän ärsyttää on leffan loppupuolella käyttämä rockbändimusa. Se on samanlaista huutometeliä kuin samana vuonna valmistuneessa Dario Argenton Phenomenassa oleva rokkimusa. Eli jotain mikä ei lainkaan tunnu sopivan leffan menoon. Joo, leffa yrittää juhlia lopun samuraimiekka/moottoripyörä-menolla, mutta musan käyttö tuntuu juuri sellaiselta että se soi leffassa koska tuottaja rakastaa musaa, eikä siksi että se sopisi tapahtumiin.

Lamberto Bavan (ja Dario Argenton) Demons on kyllä kieltättä aivan hemmetin ihastuttava ja kuumottava kasarislasher, perhanan tyylikkäillä visuaallisuuksilla ja pirun komeilla demonimaskeilla.

3½ / 5


Dèmoni 2... l'incubo ritorna / DEMONS 2 (1986)

Demons 2 on vain melkein päivälleen vuosi ensimmäisen jälkeen tullut pikajatko-osa, ja siltä se vähän tuntuu niin hyvässä kuin pahassakin.

Ensimmäisen elokuvan suljettu elokuvateatteri on tälläkertaa vaihtunut klassiseen suljetun ja huippumodernin asuinkerrostalon kauhuun kun Demonit valtaavat asukkaat ja epätoivoiset selviytyjät yrittävät selviytyä ulos. Tämä oli jo kasarilla varsin käytetty kaava, mutta tehokas juuri tällaiseen kauhusekoiluun.

Mitä olen ymmärtänyt, Demons 2 ei ole kovinkaan rakastettu elokuva. Mutta itse olen kyllä aina tykännyt teoksesta, vaikka se ei jälkimmäisellä puoliskollaan ensimmäisen osan tasoa onnistukkaan pitämään yllä.
Pidän valtavasti varsinkin elokuvan ensimmäisestä 1/3 ja oikeastaan koko ensimmäisestä puoliskosta. Tekijät tuntuvat tietävän tasan tarkkaan mitä katsojat leffalta odottavat ja melkein kiusallisesti eivät pidä mitään kiirettä juttua viritellessä. Elokuva rakentaa juttunsa kivasti, kivan verkkaisella rytmillä, esitellen monia osapuolia valmiiksi elokuvan tulevia demonikekkereitä varten, kun tuntuu että koko taloyhtiö katsoo tvstä samaa kauhuelokuvaa. Tuntuu itseasiassa melkein siltä kuin koko alkupuoli olisi kuin kiusoittavaa esileikkiä kun "kaikkihan tietävät mitä näille hahmoille pian tapahtuu".
Ainoa mikä minua alkupuolessa häiritsee on sen logiikka siitä miten ensimmäinen demonihyökkäys tapahtuu. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Tuntuu vain irralliselta idealta, vaikka visuaallisesti näppärä onkin. Vähän niinkuin aika moni muukin juttu tässä elokuvassa.

Mutta se että elokuva on tehty niin nopeasti jatko-osaksi kuin on, näkyy varsinkin käsikirjoituksessa josta puutuu ensimmäisen elokuvan taitava rytmi läpi elokuvan ja pienten tarinoiden kunnollinen kertominen. Tälläkertaa elokuva esittää meille lukemattomia hahmoja, sen enempää mahdollisuuksia miettimättä, eikä tee yhdelläkään oikein kunnolla mitään muuta kuin heittää samantien silppuriin. Joo tekijöillä on ollut varmasti kiire tuotannon kanssa, mutta edes goreiluun ei tunnuta tälläkertaa olevan keskitetty.
Elokuvan loppupuolella on outo Gremlins-pikkuhirviökohta joka tuntuu kuin eri elokuvasta (tai elokuvasarjasta) olevalta kohtaukselta, josta puuttuu kaikki goreiluun ja vaarallisuuteen liittyvä meno. Siis mikä ihmeen K-12 lasten kauhuelokuva tämä yhtäkkiä on, kun edellinen elokuva vielä goreili siihen makuun että varmasti moni maa jätti koko elokuvan väliin...

Elokuva tuntuu vain kaipaavan LISÄÄ limaista ja veristä demonimenoa. Tuntuu että elokuva on täynnä isoja osioita kun Demonit ovat melkein unohdettu kuvastosta ja silloinkin kun ne tulevat, elokuvassa ei aina vain saada esitettyä samanlaista aikuisten hardcode-verikekkerimenoa kuin alkuperäisessä elokuvassa. Tämä tuntuukin jotenkin ikävästi kasarin vhs-aikakauden jatko-osalta, joka on tehty enemmän teineille videolta kulutettavaksi turvalliseksi hirviötuotteeksi, kuin elokuvateatteriin tehty ensimmäinen elokuva joka ei tippaakaan häpeile tai pelkää päästää teurastusta valloilleen.
Erityisesti loppufinaali tuntuu vain niin... tyhjältä. Mukana on paljon tyhjänpäiväistä, melkein kuin kuvaushetkellä jotenkin vain kehitettyä toimintaa, sen sijaan että saataisiin jotain todella kunnolla rakennettua, niinkuin edelliselokuvassa.

Ja mitä olen ymmärtänyt, loppua on muutettu paljon onnellisemmaksi happy happy-endingiksi lennosta. Ja sen pystyy kyllä niin tuntemaan kaikesta. Koko elokuvan odottaa yhtä tiettyä asiaa tapahtuvaksi pääkaksikolle.... mutta lopulta kyseistä asiaa ei vain tapahdu ja kaikki on niin onnellista ja jotenkin päämäärätöntä että melkein oksettaa. Melkein pystyn näkemään ensimmäisen elokuvankin tekemässä facepalmia tätä katsoessa...

Demoni kakkonen on melkein kuin ykkönen, mutta sählätympi ja kiltimpi teiniversio, jolla olisi potentiaalia ykkösen tasolle helposti. Mutta sinne ei vain mennä.

2½ / 5

[Silence]

MULHOLLAND DRIVE (2001)

Finnkino järjesti klassikkotapahtuman esittämällä David Lynchin 4K remasteroidun Mulholland Driven isolta kankaalta. Väkeä oli jättisali aivan pullollaan, mikä oli samaan aikaan sekä todella ilahduttavaa että myös jotenkin noloa että tällainen 24v vanha leffa vetää väkeä enemmän kuin useampi nykyleffa yhteensä.
Oli muuten ensimmäinen Lynch-elokuvani elokuvateatterissa. Jos olisin saanut vapaasti valita miehen tuotannosta yhden, niin olisin halunnut kokea Lynchin esikoisen, Eraserheadin. Mutta Mulholland Drivella mennään, eikä kyllä yhtään haittaa. Edellisestäkin katsomisesta on about 12-15 vuotta, joten leffa onnistui tuntumaan mukavan tuoreelta.

Mulholland Drive ei ole koskaan ollut suosikki-Lynchejäni, vaikka ei todellakaan huono elokuva olekaan. Lynchin leffat (ja sarjat) ovat aina puoliksi siellä jossain 1950-luvun svengaavassa unitodellisuudessa, eikä Mulholland Drive tee tälle elementille poikkeusta. Leffan lähtökohtaisessa keskiössä on klassinen tarina tähteydestä unelmoivasta tyttösestä Hollywoodin lumoavassa satumaailmassa, sekä sen perään tulevista murskatuista unelmista.

Mulholland ei edes alunperin ole elokuvaksi tehty, vaan se on tv-kanavan tilaama ja hylyttämä, uuden tv sarjan pilotti, minkä Studio Canal myöhemmin osti itselleen, ja puolitoista vuotta myöhemmin Lynch kirjoitti ja kuvasi siihen lisää materiaalia ja muovasi sen nykyiseen muotoonsa "eheäksi" elokuvakokonaisuudeksi, tarinan aloittavan pilotin sijasta. Pilottia en ole koskaan nähnyt, enkä hirveästi mitään siitä muista vaikka paljon olen lukenutkin, mutta elokuvaa katsoessa näkee kyllä missä menee vanha ja missä uusi materiaali, kunhan vähän on itsetoinen katsoja. Mutta jos ei näistä asioista mitään tiedä elokuvaa katsoessa, ei taatusti kyllä asiasta aavista mitään, vaikka juoni lähteekin leijailemaan loppupuolella.
Tv-sarjamainen rakennelma tulee nopeasti elokuvasta esille, kun se esittelee monia osapuolia alkupuolensa aikana, joilla monista varmasti olisi juonikuvioita tarjolla jos tämä olisi tullut tv-sarjaksi. Mutta joista nyt suurimmalla osalla ei lopulta hirveästi mitään merkitystä olekaan kuin lumoavaa Lynchmäisyyttä. Keskiössä on loistavan Naomi Wattsin kirkasotsainen Hollywoodiin saapunut näyttelijätyttö jonka maailma romahtaa pikkuhiljaa päänsisäiseksi sekoiluksi. Tämän parina heiluu Laura Harringin salaperäinen ja muistinsa menettänyt seksikäs neito Rita. Sekä toisena alkupuolella keskeisenä, mutta pikkuhiljaa tarinasta katoavana hahmona Justin Therouxin hollywoodohjaaja, joka joutuu tekemään vaikeita valintoja rahoittajatahojen painostamana. Sivulla häärää kourallinen muita pieniä juttuelementtejä, joista moni putoaa pikkuhiljaa kokonaisuudesta pois ja loput Lynch saa pikkuhiljaa vanhana veijarina sidottua yhteen päätarinan kanssa, luoden tunnetta että jotain ihan oikeaa kokonaisuutta on kaikkien irrallisten fiilistelyiden ja pienten tarinoiden seassa sittenkin.

Ehkä tämä kuulostaa ylimieliseltä mielipiteeltä, mutta en ole koskaan kokenut Lynchin elokuvia NIIIN monimutkaisen salaperäisiksi ja mystisiksi kuin suurin osa katsojista tuntuu niihin suhtautuvan. Niinkuin ihmiset tuntuvat niitä ylistäen hypettävän. Ne ovat erittäin simppeleitä leffoja, joiden mystinen "sanoma" tai tarkoitus on usein jotain melkein lapsellisen yksinkertaista. Enkä edes tarkoita tätä negatiivisessa mielessä. Lynchin leffat ovat minusta aina olleet jonkin tai joidenkin hyvin simppelien juttujen ympärille rakennettuja, vaikka ne onkin kääritty monimutkaiselta vaikuttavaan kauhu/uni/outous atmosfäärilahjapakettiin. Lynchille kun tunne ja tunnelma on kaikki kaikessa. Juoni on miehelle usein lähinnä irrallisia hetkiä, joilla leikkiä.
Myös Lynchin tyyli on usein jotain Tommy Wiseaun kaltaista, taiteellisen amatöörimäistä pohjimmiltaan. Melkein niin noloa että juttu uhkaisi romahtaa The Roomin kaltaiseksi menoksi. Mutta niin EI IKINÄ KÄY. Lynch on ehkä taiteilijahörhö, mutta erittäin, erittäin laadukas sellainen. Ja työskentelee elokuvissaan erittäin osaavien ammattilaisten kanssa, ilman että koskaan syntyy (inland empireä lukuunottamatta) fiilistä oudosta amatöörituotannosta. Lynch ehkä maalaa sormiväreillä taululle outouksia, mutta luo ympärille niin hemmetin voimakkaan atmosfäärin että kyynisinkin katsoja katoaa elokuvien maailmaan niiden kestoksi.
Lynchin vahvuus on erityisesti äänisuunnittelu, mikä on ollut miehen teoksissa elintärkeä elementti ihan jo miehen ensimmäisistä jutuista lähtien. Mulholland Driveakin tuntuu juonen ja hahmojen sijasta pitävän tiukasti kasassa juuri tehokas, tunnelman luova äänisuunnittelu mikä pitää epäselvät ja irralliset elementit kassassa ja saa elokuvan tuntumaan kokonaiselta, vaikka teos periaatteessa onkin lähinnä vain taideohjaajan randomia häröilyä.

Mulholland Drive on lumoava ja tunnelmallinen, mutta myös välillä tuskastuttavan monimutkainen elokuva erittäin simppelistä tarinasta, joka ei aina ihan kunnolla toimi, jättäen jutun välillä turhan etäiseksi, koska se on yhdistelmä vanhaa tv-sarjan pilottia ja myöhemmin tehtyä materiaalia millä yritetään luoda jutusta kokonaista. Se ei onneksi onnistu tuntumaan samalla tavalla tyhjänpäiväiseltä katsojan kusetukselta niin kuin Twin Peaksin kolmas tuotantokausi, mutta tuntuu myös siltä että se voisi olla yhden uudelleen tehtävän läpileikkauksen verran simppelimpi ja suoraviivaisempi, sillä uskon että vaikka leffa nykyiselläänkin on kiehtova ja hyvä kuin mikä, niin se voisi olla sitä vielä parempi vähän ytimekkäämpänä versiona.

4/5

[Silence]

12 ANGRY MEN (1957)

12 vihaista miestä (tai noh, suomititle on Valanmiesten Ratkaisu) on klassikkoelokuvien legendaarisimpia klassikoita vuodelta 1957. En ollut nähnyt tätä elokuvaa varmasti yli 16 vuoteen. Itseasiassa ihan pelotti alkaa katsomaan tätä, kun pelkäsin että onko se sittenkään NIIIIN hyvä elokuva kuin muistin sen olevan...

Elokuvan keskiössä on 12 oikeusistuimen (nimettömiksi jäävää) valamiestä jotka sulkeutuvat huoneeseen päättämään murhasta syytetyn pojan kohtalosta. Onko tämä syyllinen vai ei.
Se mikä tekee elokuvasta huikean on että me emme pääse näkemään mitään valamiesten kokoushuoneen ulkopuolella tapahtuvaa. Emme oikeudenkäyntiä, emme tapahtumia, emme todistajien kuulemisia. Syytetyn näemme yhden ainoan kuvan verran, olemus ja naama sen näköisenä että tästä 17-vuotiaasta mutta aivan pikkupojalta näyttävästä nuorukaisesta ei voi kunnolla sanoa oikein mitään, sillä hahmo on tarkoituksella tehty sen oloiseksi että eri ihminen lukee tätä taatusti eritavalla kuin toinen. Ja siitä koko elokuvassa on kyse.

Elokuvan alkaessa tapaus näyttää aika selvältä. Poika on syyllinen ja kaikki äänestävät syyllisyyden puolesta. Kaikki paitsi yksi. Ei siksi, että tällä olisi jotain kunnollista, raskasta syytä, vaan siksi että että jokin hieman epäilyttää tapauksessa ja hän haluaa enemmänkin puhua epäilyksistään, kuin vain tyytyä helppoon syylliseksi tunnustamiseen. Ja tästä alkaa lumipalloefekti joka lähtee purkamaan koko juttua, murtaen hyvin simppeliltä lähtökohdalta vaikuttavan tapauksen kunnon Agatha Christie-mysteeriksi. Ensin paljastaen että osa valamiehistä äänestikin lähinnä ryhmäpaineessa, vaikka omiakin epäilyksiä oli ja osalla on henkilökohtaisia syitä päättää että poika on syyllinen, vaikka ne eivät liity millään tavoin itse tapaukseen. Pikkuhiljaa Syyllisyys alkaa kallistua Syyttömyyden suuntaan, mutta kaikkia ei niin helposti voikkaan porukasta kääntää ja osaa taas voi liiankin helposti. Eikä elokuva edes koskaan anna kunnollista vastausta sille mitä oikeasti tapahtui. Onko poika syyllinen. Se vain kertoo tapahtumat reilusti, mittailen eri näkökulmia ja faktoja keskenään ja antaa valanmiesten muuttaa näkemystään tapahtuneesta käytyään juttua läpi yksityiskohtaisesti. Ja niin tylsältä kuin tuo kuulostaakin, luvassa on elokuvahistorian suurimpia mestariteoksia.

12 Angry Men syvällinen ja harvinaisen rikas katsomus ryhmäpaineeseen, ennakkoasenteisiin, erilaisiin ihmisiin, joiden näkemyksiin vaikuttaa elämänkokemus, sosiaaliset taustat ja koetut tragediat, sekä kaiken pohjalla oleva hemmetin vangitseva murhamysteeri, joka vie katsojan täysin menneessään. Periaatteessa elokuva on kuin Hercule Poirot-murhamysteeri, mutta täysin kerrottuna Hercule Poirotin pään sisällä kun tämä kamppailee eri todistajannäkökulmien ja faktojen välillä.

Elokuva on ehkä täysin dialogipitoinen puhumiselokuva, mutta se ei tästä tylsää tee, vaan päinvastoin, luvassa on aivan helvetin hikinen ja hektinen näkökulmien taisto, täynnä todella terävää dialogia, verbaalia kamppailua, nerokasta ja energistä kameratyöskentelyä hyvin simppelissä huonetilassa, varustettuna hemmetin tiukalla ohjauksella ja saa vain vajaat puolitoista tuntia kestävän elokuvan tuntumaan (hyvällä tavalla) kolmituntiselta painiottelulta missä katsoja itsekin vääntyilee jutun mukana ja elävöityy tapahtumiin kuin hahmotkin. Asiaa ei myöskään yhtään huononna todella loistava casting.
Kun elokuva alkaa, huone alkaa täyttyä kasasta random tyyppejä ja kun nämä 12 ihmistä alkavat pikkuhiljaa asettua kokoukseen pöydän ympärille, huomasin vain miettiväni että "Mikä plaa harmaa hahmopoppoo" josta ehkä 2-3 hahmoa osaa tunnistaa ja loput ovat vain yhtä ja samaa mössöä.... mutta ensimmäisen 30-45minuutin jälkeen katsojana huomaa että sitä tunnistaa joka-ikisen hahmon omaksi hahmokseen ja tietää täsmälleen minkälaisia hahmoja nämä ovat. Kukaan ei tunnu turhalta.
Hollywoodlegenda Henry Fonda on jutun pyörimään laittavana Valanmiehistön jäsen numero 8 poppoon ainoa isompi tähtinäyttelijä, mutta tekee erittäin pienieleisen roolisuorituksen ja elokuva pitää hienosti huolta siitä ettei tämän hahmo pomppaa toisista esille toisista hahmoista ns "The pääosana", "Totuuden" sanojana tai "Keskeisenä" hahmona vaan tuntuu vain yhdeltä valanmiehistön jäsenistä. Tämän ympärillä on joukko todella laadukkaita, lukemattomista vanhoista leffoista ja tv sarjoista tuttuja, todella monipuolisia character näyttelijöitä kuten Lee J. Cobb ja Martin Balsam. Kuka tahansa huoneen 12 ihmisestä tuntuu siltä että voisi helposti kantaa harteillaan tarvittaessa vaikka koko leffan, ilman että juttu kaatuisi alkuunkaan.

Elokuva on myös yhden hollywoodin legendaarisimman mestariohjaaja Sidney Lumetin esikoisteos pitkien elokuvien parissa ja mies suoriutuu hommasta aivan järjettömän loistavasti. Asiaa varmaan auttaa miehen kokemus tv-ohjaajana mistä on hyötyä juuri tällaisessa todella pienessä, yhden lokaation tiiviissä hahmojen taistossa. Lumet ei ollut vain hollywoodin vaan ihan maailmanlaajuisesti alan suurimpia ja arvostetuimpia mestaritekijöitä, joka teki uransa aikana aivan järjettömän määrän suuria teoksia. Jostain hemmetin syystä miehen nimi on nykypäivänä kuitenkin lähinnä kadonnut legendojen joukosta kun populaarikulttuuri on keskittynyt muutamaan pintakiiltoisempaan nimeen, minkä voi aina repäistä esille.

12 kauhean vihaista miestä on näitä harvoja viiden tähden mestariteoksia mistä uskaltaa käyttää kunniamainintaa Täydellinen. Sellainen harvinainen nimitys joka päästää elokuvan kuulumaan saamaan harvinaiseen Täydellisten elokuvien kerhoon missä ovat mm Arabian Lawrence, Back to the Future, Ran ja Kummisetä. Elokuva, josta ei ole mitään huonoa sanottavaa. Käsikirjoitus on suorastaan nerokas, älykkäästi kirjoitettu, jokaisella osa-alueella täydellinen rakennettu, jokaisen näkökulman ja pikkuseikan huomioon ottava teos, joka ei koskaan alennu helppoihin ratkaisuihin tai varsinkaan katsojan tyhmänä pitämiseen. Jokainen huoneen 12 jyryn jäsenestä on oma, itsenäinen, tarkasti suunniteltu ja erinomaisella luonnenäyttelijällä roolitettu hahmo joka tuo oman näkökulmansa ja hahmonsa kautta suhtautumisensa tapaukseen. Hyvin usein tämänkaltaisissa elokuvissa tuntuu että fokus on vain muutaman keskeisen hahmon kohdalla ja loput ovat paikalla lähinnä näiden keskeisten hahmojen sidekickeinä, vahvistamassa näiden näkemyksiä. Mutta ei tässä elokuvassa. Kaikki ovat omia, itsenäisiä hahmojaan ja nekin jotka saattavat asettua toistensa puolelle, riitautuvat helposti kun asioita aletaan tutkia.
Elokuva ei koskaan tarjoa ns helppoja tai typeriä easygoing-ratkaisuja mihinkään, vaan kun ongelmia ratkotaan tai uusia nousee, ne tapahtuvat ansaitusta, eivätkä siksi koska joku studiopomo sanoi että "nopeammin loppuratkaisuun". Ja kun ns "voittoja" tapauksen tutkinnassa ja asioiden väännössä tapahtuu, ne tuntuvat katsojassakin aivan järjettömän voimakkaasti. Rakastan varsinkin sitä miten loppusuoralla poppoon kaikista kylmimmän ja loogisimman Jyryn jäsenen pää saadaan käännetttyä. Heppua eivät tunteellisuudet tai ryhmäpaineet hetkauta vaan kyseessä on kylmästä logiikasta. Mutta kun heppua lopulta aletaan kuumottamaan, alkaa tämä osoittaa pieniä merkkejä siitä että itsekkin voisi alkaa kompastella syytetyn kokemissa tilanteissa ja kun heppu lopulta saadaan omaa logiikkaansa käyttäen käännettyä syytetyn syyttömyyden kannalle, on se niitä hetkiä elokuvahistoriassa mikä jää taatusti jokaisen mieleen ikuisesti. Siis huh, tämän elokuvan tekijät eivät itsekkään ole varmasti tienneet, minkälaista mestariteosta ovat olleet tekemässä...

Jos tämä elokuva olisi tehty nyt, niin se olisi varmasti jonkun Nolanin tekemä seuraava "mestateos", täynnä flashbackeja, aikasiirtymiä, eri suuntiin kelattavia tapahtumia ja todistajien kuulemisia, hidastuskuvia murhayöstä, jokainen jyryn jäsen saisi syventäviä kohtauksia kun jutellaan tapauksesta kotona vaimon kanssa ja Matt Damon tekisi yhden kohtauksen cameon huoneen huonekasveja kastelevana oikeustalon siivoojana. Mutta tämä elokuva ei tee mitään tuollaista.

Yleensä elokuvatekemisen keskeisin ohjeistus on "Show, don't tell" -Koska elokuva on visuaallinen media. Mutta tämä elokuva tekee asiat enemmänkin muodossa "Show, by telling".

5+/5