Mitä sarjaa seuraat?

[Silence]

Wiedźmin / The Witcher (2002, 13 jaksoa)

Puolalainen The Witcher-sarja vuodelta 2002 siis.

Piti katsoa tämä aikoinaan heti Netflixin kaamean The Witcher Season 2 "adaptaation" jälkeen mutta tuotanoin... hieman venähti.
Mutta ehkä vain hyvä, sillä pystyin katsomaan tämän nyt puhtaasti täysin omana juttunaan enkä jatkuvasti vain vertailuna tuohon Netflixin pökäleeseen, jonka ykköskausi käsittelee saman, kahden ensimmäisen Witcher-romaanin juonikuvion kuin tämäkin sarja koko 13 jakson kestollaan.
Puolalaisten oma tv-sarja on vieläpä ensimmäinen kirjoista tehty adaptaatio, sillä Cd Projekt Redin pelitkin ovat vasta tulossa puoli vuosikymmentä myöhemmin.

En tiennyt sarjasta ennakkoon oikeastaan mitään. Olin kuullut jonkinsortin muminaa siitä että se olisi nolo, paska ja surkeasti tehty, mitä ei oikein edes kannata katsoa........... mutta... itselläni oli hyvin päinvastainen kokemus. Wiedzmin on itseasiassa erittäin näppärä, vaihtoehtoiseen muinaiseen historiaan sijoittuva tv-sarja, kunhan ei odota mitään cgi-kuorutettua hollywoodfantasiaa missä kokoajan tapahtuu ja onelinereitä heitetään.

Avainsanat koko sarjaa kohtaan ovat itseasiassa Ilmava ja Melankoollinen. Tämä ei ole mikään actiontäytteinen hollywoodsekoilu missä joka jakson lopussa teurastetaan vihollisia ja mennään sankarimiehemme perässä hurjiin seikkailuihin tuon tuosta. Wiedzmin on rauhallisesti etenevä, tunnelmallinen ja pohtiva sarja minkä päähenkilö on erittäin melankoollinen mies. Sarja etenee rauhallisesti, päähahmo Noituri Geraltin tarinaa kertoen. Alkupään jaksot ovat vielä varsin irrallisia/yksittäisiä tarinoita Geraltin seikkailuista ja kypsymisestä varttuneemmaksi Noituriksi, mutta jälkimmäisellä puoliskolla pääsemme jo tapaamaan paljon kypsemmän päähahmon ja tarina alkaa rakentamaan kunnolla isompaa kokonaisuutta, loppufinaalin lähestyessä. Huomasin myös laadun huomattavasti paranevan sarjassa kun suurempaa juonikuviota alettiin pikkuhiljaa rakentamaan. Se tapahtui noin jaksojen 5-6 paikkeilla.
Sarja on enemmän historiallinen draamasarja kuin minkäänlainen fantasiateos. Fantasia on lähinnä mauste kokonaisuudessa kuin minkäänlainen pääelementti. Ylimääräiset elementit kuten Kääpiöt, Haltiat ja muut hirviöt ovat sarjassa vain jutun reunoilla ja istuvat hyvin kokonaisuuteen. Kääpiöt ovat vain helposti palkattavia työmiehiä kirveiden kanssa ja Haltiat ovat kuin jokin kaukaisesta loistostaan pahasti pudonnut mustalaisheimo joka asustaa metsässä. Ja se on juuri se täydellinen ratkaisu. Olen ennenkin jo todennut että tämänkaltainen aihe ei todellakaan kaipaa mitään cgi-helvettiä ja övereitä photshopattuja fantasiaympäristöjä, vaan hyvin pienimuotoista, "oikeassa lokaatiossa" kuvaamista keskiaikaisissa asusteissa. Ja sen tämäkin sarja tekee. Usein huomasin vain rentoutuneena istuvani tuolissani ja seuraavani yhtä rentoa hetkeä ruudulla kun Geralt vain istuu jossain vähäsanaisena ja alakuloisena ja käy pitkää analysointikeskustelua jonkun hahmon kanssa.

Ehkäpä se isoin ero lähdemateriaaliin on Witcher itse, sillä hahmon taustoja ja olemusta on hieman muutettu lähdemateriaalista. Myös hahmon tyyli ulkonäöstä aseistukseen, aseen käyttöön ja yleiseen olemukseen on otettu Japanilaisesta Samuraikulttuurista. Ja vaikka aluksi olinkin vähän että "ööööh, mitä hittoa tämä nyt on?" -niin aloin kuitenkin pikkuhiljaa tykkäämään tästä. Samuraikoodi kun istuu erinomaisesti erittäin professionaalliselle ja kurinalaisesti toimivalle Noiturille.

Hahmojen roolitukset ovat suorastaan erinomaisia ja hahmot on roolitettu sen näköisillä ja oloisilla näyttelijöillä, joita voisi kuvitellakin näkevänsä jossain slaavilaisessa euroopassa synkkinä keskiaikoina. Tämä ei ole mikään diversiteettihollywood hevonpaska missä yksikään näyttelijä ei tunnu aikakauteen istuvalta modernilta olennolta juuri silitetyssä ja värikkäässä cosplaypuvussa, vaan autenttisen menon tuntee kaikesta. Hahmot oikeasti tuntuvat ihmisiltä jotka istuvat aikakauteen niin ulkonäöltään kuin puvustukseltaankin.
Michal Zebrowski Geraltina on suorastaan erinomainen, täydellinen kymppivalinta päähahmo Geralt Rivialaisen rooliin ja itselläni on todella vaikeaa nähdä tämän sarjan katsottuani ketään muuta hahmona kuin Zebrowskia. Geralt on aivan kuten kirjoissa (tai peleissäkin): Vaarallisen näköinen ja oloinen murhaajamies, mutta todellisuudessa fiksu, hommansa osaava ammattilainen, mutta ihmisenä sosiaallisissa tilanteissa hieman akward heppu, joka on kuitenkin niille harvoille oikeille ystävilleen maailman uskollisin sydänystävä.
Geraltin ohella myös päähahmon trubaduuribestis Valvatti/Dandelion tai kuten hahmoa alkuperäisessä kielessä kutsutaan, Jaskier, on sarjan parhaimpia hahmoja ja kaksikon syvään ystävyyteen uskoo. Jaskier on juuri niitä hahmoja joka täydellisesti sopii Geraltin matkakumppaniksi ja erityiskehut myös hahmon todella erinomaiselle näyttelijälle.
Muutaman kerran mukana vilahtaa myös toinen tunnettu hahmo, Velhotar Yennefer, joka on myös täydellinen esimerkki hyvästä roolituksesta. Hotin tytön sijasta tekijät ovat tehneet hahmosta enemmänkin omien ongelmiensa kanssa kamppailevan aikuisen naisen.

Ehkä eniten yllätyin miten hyvää sarjan musiikki oli. Se on erittäin tunnelmallista ja toimivaa, mitä myös käytetään todella paljon. Pääteema varsinkin tulee Eeeeerittäin tutuksi sarjan aikana, sillä sitä soitettaan melkein tuon tuosta. Sarja on pullollaan vain hetkiä missä Geralt saattaa matkata hevosensa kanssa isoissa maisemakuvissa musiikin soidessa taustalla ja huomasin vain miettiväni että "Perfect! Enempää ei edes tarvita tunnelman luontiin!".

En normaalisti alkaisi tehdä vertailuja myöhemmin tehtyihin adaptioihin, mutta tälläkertaa on pakko tehdä vertaus, sillä Netflixin nolo Game of Witcherthrones-wannebesarja käsittelee samaa juonkikokonaisuutta omalla ykköskaudellaan. Ero on vain siinä että Toinen näistä sarjoista on Oikea, USKOLLINEN adaptio ja toinen tuntuu lähinnä halveksivan lähdemateriaaliaan ja käyttää lähdeteoksen aihetta lähinnä pintapuoliseen adaptioon, aikomuksenaan käyttää kuuluisaa nimeä enemmänkin vain oman Game of Thrones kopiosarjansa luomiseen. Toinen sarjoista TIETÄÄ kuka päähahmo on ja miten tarinaa kuuluu kertoa. Ja toinen sarjoista tuntuu vihaavan päähahmoa ja tekevänsä kaikkensa, työntääkseen tämän sivuhahmoksi omassa sarjassaan ja kertovan tarinaa vain jotenkuten kun kerran pakko oli. Muistan jo kuinka Netflix pökäleen ykköskauden alussa hämmästelin jatkuvasti sitä että sarja ei MILLOINKAAN selittänyt katsojalle mikä Noituri on. Ei tämän toimitapoja tai ammattia. Ei mitään. Se vain unohti/ei ymmärtänyt että ihan perusjututkin pitäisi kertoa katsojalle. Vuoden 2002 versio sen sijaan tekee huolellista työtä tämän kanssa. Netflixin versio on juuri niitä sarjoja jotka vain alkavat vituttamaan amatörimäisyydellään sitä enemmän mitä enemmän aikaa kuluu ja tätä Puolalaisteosta katsoessani alkoi taas nousta vitutus Netflixin omaa, suuren budjetin tyhjänpäiväistä adaptiota kohtaan, mikä ei tunnu tietävän miten tarinaa edes kerrotaan. Verrattuna Puolaiseen sarjaan, mistä voi ihan haistaa ja maistaa keskiaikaisen maailman, Hollywoodtulkinta tuntui siltä että sen on tehnyt joku Los Angelesissa koko elämänsä asunut 20 vuotias tekijäpoppoo jolla ei ole edes minkäänlaista kuvaa eurooppalaisesti historiasta.
Jatkuvalla yhdellä vaihteella olevan Henry Cavilin Geraltinkin vertaaminen Michal Zebrowskin monipuoliseen päähahmotulkintaan saa lähinnä pääni särkemään kun mietin Netflix-adaptiota.

Wiedzministä on sanottu että se on nolo pikkubudjetin sarja. Mutta ei kyse ole siitä. Kyllä sillä on budjettia ollut. Mutta nykyaikana on hieman erillainen näkemys siitä millaiselta ison budjetin sarjan kuuluu näyttää. On eri asia että käytetäänkö rahaa Amerikkalaiseen tyyliin valtavasti kaikenmaailman suureen spektaakkelimaisuuteen, nykyaikaisten cgi-erikoistehosteiden tekoon, tuhatpäisien massojen luontiin ja tehostehirviöiden kanssa kamppailuun, tehosteympäristöissä - VAI käytetäänkö rahaa keskiaikaisen maailman luontiin puvustuksessa ja oikeassa lokaatiokuvauksessa mikä on suoritetu jossain kaukana korvessa. Wiedmin on muinaishistorialliseen epookki-kategoriaan kuuluva eurooppalainen tv-sarja vuodelta 2002, joka tuntuu enemmän ysärin tv-sarjalta tyyliltään ja olemukseltaan, joten on selvää että jälkimmäinen noista kahdesta on se mitä tämän kohdalla on tehty. Katsoessani aikoinaan Netflixin versiota, en milloinkaan tuntenut tunnetta siitä että oikeasti olimme sarjassa jossain muinaiseurooppalaisessa maassa seikkailemassa, vaan kaikki tuntui aina todella irralliselta feikkimenolta, eikä asiaa auttanut umpisurkea käsikirjoituskaan joka ei yhtään tehnyt työtä sen eteen että olisin katsojana ymmärtänyt mitä helvettiä tapahtuu. Puolalaisten oma sarja on täysin päinvastainen tapaus tässä asiassa. Se kertoo huolellisesti rakennettua tarinaansa verkkaisesti ja antaa tapahtumien aina hengittää. Tärkeintä ei ole hirveällä kiireellä eteenpäin pääseminen tai iso action vaan pitkät melankoolliset hetket kun Geralt itsekkin tuntuu miettivän että miksi hemmetissä hän on päätynyt tekemään mitä tekee.

Ei tämä kuitenkaan mikään täydellinen sarja ole. Välillä on tilanteita (varsinkin sarjan ensimmäisen puoliskon aikana) kun jutut tuntuvat kaipaavan parempaa toteutusta ja huolellisempaa kädenjälkeä, mutta kaikki vain vedetään äkkiä läpi. On myös muutamia hirviöiden kohtaamisia kun oikeasti toivoisi että sarja ottaisi itseään hieman niskasta kiinni ja panostaisi vaaralliseen hetkeen kunnolla, irroitaen itsensä edes hetkellisesti sarjan normaalista draamatyylistä. Mutta kuten jo sanoin, sarja on parhaimmillaan kuin vain ollaan ja pohditaan ja jutustellaan. Ja siinä mielessä tämä onkin erittäin toimiva adaptaatio.

3½/5

[Joni Ahonen]

The Prisoner


Miten multa on voinutkaan mennä tämä sarja täysin ohitse? Ehkäpä asiaan vaikuttanut se että kyseessä kohta jo huikeat 60 vuotta vanha tapaus, josta sattumalta kuulin viime vuonna. Sarja ei todellakaan tunnu eikä näytä niin ikääntyneeltä, se on yllättävän moderni ja rivakasti etenevä, vaikka tavallaan homma pyöriikin samoissa ympyröissä. Lavastus on komeaa, pääpaikkana toimiva kylä kiinnostava ja värejä löytyy, mutta kaikessa harmonia. Päähenkilö Number 6. on ovelaa kettuakin ovelampi, jonka syitä erota salaisesta palveluksesta toimii ilmassa leijuvana macguffina loppuun saakka. Kun puhutaan hahmoista, joista itse pidän ja haluaisin olla, Number 6. edustaa juuri tällaista roolimallia: henkisesti vahva, itsenäinen, tyylikäs, viekas ja tarpeen tullen kovaotteinen mies, jota mikään ei lannista. Sarjassa vaihtuu joka jaksossa niin sanottu bossi, jotka yrittävät saada miehestä tiedon irti kaikilla muilla keinoin kuin hakkaamalla, joka tarjoaa monia kiinnostavia elementtejä, jotka ovat osa aika trippejä.

"Tämä on outo!" Lause, mitä usein toistin tätä katsellessa iloisesti. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun tuntui että tässäpä on Jonille mittatilaustyönä tehty kummallisuus, jossa on tyyliä, leikkimielisyyttä, outoutta, persoonia ja kiehtovia kuvia sekä suuria, ihmisiä jahtaavia, valkoisia palloja, joiden taustalla kuuluu epämääräistä karjuntaa. Aivan loistavaa, totesin usein ja nauroinkin tälle menolle. Pohdin välillä, että tässäpä sarja, joka on Twin Peaksin joku vanhempi serkku Briteistä.

Aina kun alkoi epäilemään jotakin, tuntui kuin sarja olisi lukenut ajatukseni, katsojalle paljastetaankin juuri se, mitä pohti mielessään ja tämä onnistuu erikoisesti yllättämään. Homma toimii oudon hyvin, vaikka tavallaan alkaisi lopulta tajuamaan, ettei mikään ole sitä miltä näyttää eikä keheenkään voi luottaa.

Olin nopeasti valmis toteamaan, että ei jumalauta, tälle sarjalle 5/5 ja paikka mun top -listoilla! Mutta mutta... Valitettavasti neljän viimeisimmän jakson kohdalla meno laskee rajusti. Ensin tulee tylsä länkkärijakso, jonka loppu kyllä pelastaa vähän, mutta tuntuu silti täytejaksolta. Ja täytyy nyt paljastaa, että vaikka villistä lännestä on tehty hyviä leffoja, minuun se ei tematiikaltaan ole oikein kunnolla ikinä iskenyt. On aina tätä samaa: saluuna, jossa juodaan ja haastetaan riitaa, on villejä intiaaneja, ulkona pönötystä paahteessa kuka ampuu ensin, hikisiä ukkoja syljeskelemässä ja aina joku riiviö aukomassa päätänsä, eikä missään näy mitään kiinnostavaa, kaikkialla vain tylsää aavikkoa vailla kunnon kiintopisteitä. Ei toiminut lännen jaksot Beverly Hills 90210:ssa eikä viimeisessä Paluu Tulevaisuuteen -leffassakaan. Harmillisesti seuraava jakso on vielä turhempi täytejakso, joka on vain tylsä ja tuli katsellessa ensimmäistä kertaa olo, että miten kukaan edes jaksanut innostua lapsellisesta menosta? Toiseksi viimeinen jakso tavallaan voisi olla kiinnostava, mutta menee huutamiseksi ja sekoiluksi. Ja finaali. Ei iskenyt. Tylsä ja jätti asioita auki. Tavallaan ymmärrän että tällainen avoimuus on yksi syy miksi sarja jäänyt keskusteluihin, mutta itselleni jäi vähän huijattu olo. Kun homma menee liikaa sekoiluksi, oma mielenkiinto katoaa. Samaa ongelmaa oli Twin Peaksissa välillä, täytyy myöntää, mutta onneksi siinä tehtiin myös ryhtiliikkeitä.

Eli heikko lopetus sai pudottamaan sen yhden tähden. En tiedä mitä muu maailma ajattelee näistä mun parjaamista jaksoista (tietenkin kehutaan maasta taivaisiin 5/5-kamaa), mutta kun itse oli jo asennoitunut johonkin muuhun, oli surullista ettei sarja enää vastannut siihen, mitä ajatuksia se oli ehtinyt herättämään.

Varmasti hommaan joskus itselleni blu rayn tästä ja katselen uudelleen läpi loppua myöten, vaikka se jättikin karvaan maun suuhun. Olen jo hommannut Jim Caviezelin tähdittämän uusintaversion, jolta en odota yhtikäs mitään, mutta positiivista siinä että kyseessä vain nelijkaksoinen kokonaisuus, eikä mikään 5 kautta kestävä mammutti. Todella kiinnostavaa nähdä millainen se on.

Harmi kun oli niin lähellä, että tästä olisi voinut tulla ihan yksi suosikkisarjoistani Twin Peaksin, Person of Interestin ja Sopranosin joukkoon. Jää harmillisesti oman top 5 ulkopuolelle.

4/5

[Silence]

THE TRANSFORMERS (kausi 2, 49 jaksoa, 1985-1986)

Back to arvostelemaan more Transformersia vuosi sitten arvostelemani ykköskauden jälkeen. Hoidetaan tässä loput kaudet pois alta kerralla....

Transformersin kakkoskausi sijoittuu sarjan suurimpaan suosionhetkeen, eli kasarin puoliväliin. Kaikki on Transformersia puhtaimmillaan. Luvassa on Autobotit vastaan Decepticonit-seikkailua. Niin Maapallolla kuin myös jonkin verran ulkoavaruudessakin. Luvassa on myös valtava kasa uusia robotteja sekä Transformersien oman maailman syventämistäkin, joka eroaa isosti sarjakuvien vastaavasta.

Mistä tietää että Transformers oli aikanaan aivan järjettömän iso juttu ja menestys? Siitä että vajaan kolmen-neljän kuukauden sisällä alunperin tvstä esitetyllä kakkoskaudella on peräti 49 jaksoa, sillä sarjaa esitettiin tvstä useampana päivänä viikosta. Sarjaa on selvästi isketty ulos liukuhihnalta kovalla kiireellä ja kakkoskausi alkaa varsinkin alkupuolensa jälkeen paljastamaan sen todella ailahtelevalla laadullaan niin juonikuvioissaan kuin varsinkin Japanilaisten muuten niin laadukakassa animaatiossa. Se on jotenkin surullista miten välillä tulee todella rautaisia ja eheitä jaksoja, suorastaan syvälliselläkin ajatuksella ja sisällöllä. Ja sitten tulee vastaan iso kasa "pitää nyt keksiä vaan jotain 20 minuutiksi"-sekoilua, missä kirjoittaja on selvästi suljettu komeroon tunniksi kirjoittamaan JOTAIN että olisi JOTAIN lähetettäväksi japanilaisille animoitavaksi. Ja sama paniikki kireässä aikataulussa on jatkunut Japanin päässä. Jopa sarjan laadukkaimmat jaksot animoinut japanilainen TOEI animaatiostudio on joutunut pudottamaan laatuaan kauden aikana pariin otteeseen, erityisesti piirrettävien framejen määrässä. Ja se sattuu pahinten silloin kun tarinallisesti on luvassa jotain todella erinomaista tavaraa kuten esim uusiin Autobotteihin, Arialbotteihin keskittyvät kolme jaksoa, joissa ensin syvennetään hienosti Transformers mytologiaa ja käsitellään maailmaan juuri syntyneiden hahmojen itsensä löytämistä.

Kakkoskausi ei riko ykköskaudella luotua kaavaa vaan keskittyy lähinnä tuomaan seikkailuun lisää kaikkea. Luvassa on valtava kasa uusia robotteja. Mielenkiintoisia muuttujia ja toisiinsa yhdistyviä ryhmittymiä. Autobotit saavat valtavan kasan ikonisia uusia hahmoja riveihinsä ja ykköskaudella vielä robottien määrästä kärsineet Decepticonit saavat vihdoin ja viimeinkin kunnolla uusia hahmoja riveihinsä. Kakkoskautta ei todellakaan voi uusien hahmojen osalta kritisoida, sillä poppoo on todella värikästä ja persoonallista ja sopii hyvin ykköskaudelta tuttujen hahmojen joukkoon.

Valitettavasti harmittaa se miten vanhoja hahmoja käytetään. Jotkun ykköskauden roboteista vain katoavat. Joo, on näitä ns C ja D-tasoisia hahmoja jotka eivät tunnu niin tärkeiltä, mutta tuntuu silti surulliselta että hahmot vain katoavat eivätkä voisi edes vähän esiintyä mukana. Mutta katoaminen ei rajoitu vain mitättämyyksiin, sillä myös esim kaikkien supersuosikit, Dinobotit tuntuvat katoavan sarjasta kokonaan kauden ensimmäisen puoliskon jälkeen. Se on vain niin absurdia miten helvetisti kaudella on jaksoja, mutta sitten emme ole päässeet näkemään vilaustakaan monien suosikkihahmoista. Toki paljon aikaa annetaan uusille hahmoille, eikä siinä todellakaan mitään, mutta tuntuu että tietyt hahmot saavat uudestaan ja uudestaan ruutuaikaa (köh Tracks köh) mutta toiset eivät sitten ollenkaan(köh Trailbreaker köh). Jotkut onnistuvat AINA olemaan mukana vähintään sivurooleissa, kuin ollen kuin laadukkaita sivuosanäyttelijöitä jotka aina muistetaan ottaa mukaan kohtaukseen tai pariin, ja sitten on niitä jotka muistetaan joskus heivata taustalle jos tuuri käy.
Mutta eniten itseäni häiritsee kakkoskaudessa se miten uudet hahmot tulevat mukaan. Uusia hahmoja on paljon. Todella paljon. Ja hahmot ovat ykköskauden tavoin persoonallisia ja tunnistettavia yksilöitä, täynnä potenttiaalia. Ja erinomaisilla ääninäyttelijöillä varustettuja. Mutta tekijät eivät edes yritä kirjoittaa suurimmalle osalle hahmoista minkäänlaista saapumista sarjaan, vaan käyttäytyvät kuin hahmot olisivat AINA olleet mukana. Uudet lelut- tai siis, tarkoitan HAHMOT alkavat ilmaantua sarjaan kauden jaksossa numero 14, Dinobot Island Part 1. Yhtäkkiä jokapaikassa on uusia hahmoja. Vailla minkäänlaista selitystä. Muistan lapsena jo katselleeni sarjaa ja miettineeni ihan ihmeissäni että jäikö minulta jakso välistä näkemättä kun yhtäkkiä sarjaan ilmestyykin uusia Autobotteja ja Decepticoneja aivan tyhjästä ja kaikki vain ovat kuin ei mitään ihmeellistä olisi menossa. Tuntuu vain ihan järjettömältä että kaudella on 49 jaksoa ja uusien robottien saapuminen maahan ja tarinan tapahtumiin on todellakin jotain sellaista minkä luulisi tarjoavan kuin tarjoittimella tarinan 2-3 tai jopa useampaankin jaksoon läpi kauden. Ja muutamien uusien ryhmittymien kanssa näin jopa tehdään. Mutta 95% poppoosta ei tätä kohtelua saa. Ollaan vain kuin kaikki olisi niinkuin ennenkin. Mitä. Täydellistä. Mahdollisuuksien. Hukkaamista. Siis Aaaargh. Jopa Marvelin sarjakuvaversio osasi tuoda uusia hahmoja mukaan rakentemalla tarinakaaria näiden mukaan saapumiselle.
Kausi kaipaisi jonkun terävän showrunnerin joka olisi huolehtinut ihan rautaisalla nyrkkiotteella tällaisista asioista ja varsinkin vanhojen hahmojen tasaisesta pyörittämisestä taustalla, eikä vain antanut juttujen tapahtua ja hahmojen kadota. Ehkä joidenkin hahmojen katoaminen selittyy leluversion poistumisella myynnistä, mutta tuntuu silti epäuskottavalta selitykseltä kun miettii miten suosittuja esim Dinobotit ovat vaikka näitä ei näy kauden jälkimmäisellä puoliskolla enää missään.

Kakkoskausi tarjoaa jaksoja laidasta laitaan. Luvassa on iso kasa yksittäisiä tarina jaksoja mutta myös kourallinen kaksiosaisia tarinakokonaisuuksia. On todella hyviä seikkailujaksoja, rautaisella toteutuksella kuten Atlantis Arise, Dinobot Island Part 1-2, War Dawn ja Masquarade. On todella hyviä ja peräti syvällisiäkin hahmokeskeisiä jaksoja kuten Master Builders, Golden Lagoon ja Auto Berserk. Ja sitten tyhjänpäiväisiä hevonpaskaa joiden ainoa tehtävä on syödä kestoa, kuten Hoist Goes Hollywood, The Girl who loved Powerglide ja B.O.T. Mutta sitten on outoja yllätyksiäkin kuten vaikka täysin tyhjänpäiväiseltä täytejaksolta vaikuttava Kremzeek! missä Autobotit juoksevat koko jakson Megatronin luoman sähköolennon perässä, todella viihdyttävässä sekoilupaketissa.

Parhaimmat jaksot ovat parhaimmillaan todella hyviä, todella laadukkaasti kasaan laitettuja kokonaisuuksia. Mutta huonoimmat jaksot ovat valitettavasti huonoimmillaan todella tyhjänpäiväisiä, joita katsoo vain sekunttikelloa vilkuillen että "Koska tämä loppuu?". Varsinkin kauden jälkimmäinen puolisko tuntuu selkeästi kärsivän tyhjäpäiväisemmistä jaksoista joissa vain jotain on yritetty saada aikaan. Mutta syytän tästä aivan naurettavan hirveää esitystahtia, enkä niinkään sarjan kirjoittajia/tuottajia. Sillä on selvää että kiireen ohella toiset jaksot ovat selvästi huolella tehtyjä. Kiireen ja laadun putoamisesta todistaa jo sekin että koko sarjan parhaimman näköisistäkin jaksoista vastaava, Japanilainen TOEI Animation ei pysty yhtään pitämään animaation laatua yllä kauden jälkimmäisellä puolella, vaan tuntuu animoivan kuvia mahdollisiman vähäisellä kuvamäärällä. Jopa useamman muuten laadukkaan jakson animaatio on todella heikkoa ja tuntuu että moni umpisurkea jakso on vain laitettu yhteen, ilman että ollaan kunnolla mitään rytmitetty.
Kakkoskauden ilme animaatiossa niin laadultaan kuin tyyliltään on yleensä se mihin alkuperäinen Transformers ihmisten ajatuksissa mielletään. Ja sitä se kyllä aikapaljon onkin. Pidin henkilökohtaisesti enemmän kyllä ykköskauden monipuolisemmasta ja visuaallisesti rikkaammasta ilmeestä. Animaatio oli parhaimmillaan ykköskaudella kuin jostain anime-elokuvasta. Kakkoskausi taas on sen sijaan hyvin rutinoitunutta tv-sarja-animaatiota tyyliltään, ja animaatio pyrkii olemaan aika suoraviivaista. Ja vaikka en tätä sanokkaan kritisoidakseni sitä, mutta jäin kaipaamaan myös ykköskaiden hieman "animemaisempaa" visuaallista tyyliä hahmoissa ja kuvakerronnassa. Kakkoskausi on vain selvästi enemmän rutinoitunut, "amerikkalaistettu lauantaipiirretyksi", jos tuo nyt mitään edes tarkoittaa.

Kritisoin laadun putoavan kauden jälkimmäisellä puoliskolla erityisesti, mutta aivan loppumetreillä kuitenkin onneksi laatu niin tarinoissa kuin animaatiossakin paranee. Kauden lopussa tulee kolme kappaletta suorastaan erinomaisia jaksoja ja näistä se suurin on yksi koko sarjan parhaista: Starscream's Bridage. Jakso VIIMEIN tekee sen mitä koko sarjan alkamisesta saakka on odotettu. Starscream aloittaa kapinan, kasaa omat joukkonsa ja aloittaa oman sisällissotansa Megatronia vastaan. Jakso on alusta loppuun yhtä suurta TF-fanin juhlaa ja huomasin nytkin katsovani jakson läpi valtava hymy suunpielissä. Erinomaisena ratkaisuna tekijöiltä on myös se että jakso on keskittyy täysin Starscreamiin ja Autobotit ovat fiksusti pidetty jaksossa vain pienessä sivuroolissa. Starscreamin ääninäyttelijä Chris Latta loistaa roolisuorituksessaan. Ja myös Starscreamin kokoama oma ryhmä, Combaticonit ovat yksi sarjan värikkäimmistä ja mieleenjäävistä pahiskööreistä. Mikä loistava poppoo! Ja parasta on että heti seuraava jaksokin (Revenge of the Bruticus) jatkaa edellisen lopusta ja antaa näille uusille Decepticoneille kunnon spottivalokeilan. Mikä loistava valinta kauden loppufinaalin lähestyessä. Tällaista ihanuutta katsoessa vain toivoo että kausi enemmänkin luottaisi tämänkaltaisiin jatkuvajuonisiin rakenteluihin.

Aivan mielettömän Starscream-keskeisen loppuosion jälkeen kausi ja samalla sarjan alkuperäinen asetelma päätetään surkuhupaisan umpipaskalla B.O.T. nimisellä sekoilujaksolla joka olisi kyllä pitänyt kätkeä jonnekin kauden välimaastoon eikä tänne loppuun. Kauden toiseksi viimeinen jakso Masquarade olisi itseasiassa ollut täydellinen (ja laadukas) lopetusjakso.

Olen tykännyt aina valtavasti sarjan taustamusiikeista, jotka ovat erittäin klassista ja eeppistä orkesterimusaa. Sopii todella timanttisesti menoon. Muutamat eeppisemmät toimintamusat saavat ihan niskakarvat pystyyn eeppisyydelläänkin. Kakkoskausi käyttää toki ykköskauden musiikkeja mutta tuo mukaan myös usean uuden kappaleen. Muutaman suosikin kakkoskaudelta mainitakseni:
https://www.youtube.com/watch?v=vUe5A8HJ4F8
https://www.youtube.com/watch?v=-74g17OLU-w
https://www.youtube.com/watch?v=ffry5p6 ... cqRmeEdpTs

Season 2 on Transformersia puhtaimmillaan. Ja ongelmineenkin hyvää tavaraa. Paras tapa kuvailla kakkoskautta on että se on rutiiinomaista hyvää Transformersia. Kausi kärsii aivan liian monesta jaksosta ja sen mukana tulevasta kiirehdinnästä. Mutta myös siitä ettei sarja ole tarttunut mahdollisuuksiinsa tarinankerronnassa kun uusia hahmoja on tullut mukaan ovista ja ikkunoista. Mutta ne muutamat kerrat kun tarttuu, luvassa on kauden parasta tavaraa.


THE TRANSFORMERS (kausi 3, 30 jaksoa, 1986-1987)

Kolmoskausi on iso, mutta yllättävän piristävä muutos tuttuun Transformers-kaavaan. Kahden ensimmäisen kauden 1980-lukuisen tapahtumaympäristö on jäänyt pois ja tapahtumat ovat siirtyneet 20 vuoden päähän "kaukaiseen tulevaisuuteen". Eli 2000-luvun puolivälille. Tarkemmin sanottuna kolmoskausi siis sijoittuu Transformers The Movien jälkeiseen aikaan, sillä vuoden 1986 elokuva toimii siltana kausien välissä, esitellen myös ison kasan kolmoskauden uusia hahmoja ja asetelmaa.

Kolmoskausi siirtyy uudelle aikakaudelle, esittäen uudet johtajat niin Autoboteilla (Rodimus Prime) kuin Decepticoneillakin (Galvatron). Kolmoskausi tuo mukaan jo elokuvassakin vilahtaneen uuden osapuolen, Quinteson-avaruusoliorodun josta leivotaan kolmoskauden taustalla pyörivää pahisjoukkiota. Ja yllättävän hyvin tuokin uutta kuvioihin.
Keskiöön pääsee myös Autobottien uusi johtaja Rodimus Prime, josta monet eivät tunnu pitävän, mutta itselleni tämä on aina ollut hyvä hahmo legendaarisen Optimus Primen seuraajaksi. Ja juuri siitä syystä että hahmosta ei ole pyritty tekemään kopiota edeltäjästään. Hahmolla on myös useampi erinomainen hetki kauden aikana kun tämä kamppailee uuden asemansa ja vastuunsa kanssa ja Optimus Primen suuruun kummittelee jatkuvasti kivasti taustalla luomassa painetta.
Uusi Depecticonpomo Galvatron myös mielenkiintoinen uuditus. Elokuvassa mukaan tuotu hahmo oli kuin itse pahuuden herra, mutta tv-sarjan alkaessa tästä on muokattu mielipuoli sekopää, joka on menettänyt järkensä elokuvan ja kauden alkamisen välissä. Ihan mielenkiintoinen idea, vaikka itse lämpenen enemmän elokuvan kylmän pahalle tulkinnalle hahmosta. Tv-sarjassa hahmon ääninäyttelemisestä vastaavan loistavan Frank Welkerin tulkinta hahmosta ei kyllä ole koskaan ollut suosikkejani. En tiedä miksi loistavan kylmästä elokuvan Leonard Nemoyn tekemästä ääniversiosta on luovuttu ja tilalle on tuotu ärsyttävä inisevä pahisääni. Näyttelijänvaihdoksen ymmärrän, en sitä miksi tulkinta on niin erilainen.
Yksi elementti mistä pidän aivan valtavasti kaudessa on se että aikaisempien kausien ja elokuvien menneisyys kummittelee aina vähän taustalla. Kausi ei pyri vain unohduttamaan katsojilta sitä että ennen oli eri robotit pääosassa ja ne tapatettiin elokuvassa pois, vaan sarja jopa uskaltaa lastensarjaksi käsitellä jo poistuneiden hahmojen kuolemaa. En kyllä hirveästi innostu jo kuolleen ja re-animoidun Optimus Primen cameosta kaudella tai tämän todella eeppisestä paluusta sarjan päätöksessä, joka cooleudestaan huolimatta olisi minusta pitänyt jättää tapahtumatta. Kun joku kuolee niin silloin pitää myös pysyä poissa. Optimuksen onnistein cameo liittyy enemmän robottien data-henkimaailmassa käyntiin kun Rodimus tutkii Transformersien menneisyyttä. Ja mielestäni tuo olisi täysin riittänyt Optimus Primen pieneksi cameoksi.
Toisen ikimuistoisen cameon kaudella tekee aavemuodossa paluun tekevä ja muiden kehoja valtamaan pystyvä Starscream, joka kahdesta jaksostaan varsinkin jälkimmäisessä (Ghost in the machine) on todella näppärä jakso.
Kolmoskausi tarjoaa ison kasan erilaisia scifi-aiheisia siekkailuita. On eeppisempää scifi-menoa ja on henkilökohtaisempaa menoa, mutta kaikessa on enemmän sellainen elokuvasta tuttu, aito kasarin rock'n roll-seikkailun fiilis. Omia suosikkijaksojani ovat edellä mainittun Starscream-jakson ohella sellaiset kuin Fight or Flee ja todella ytimekäs ja energinen The Ultimate Weapon.

Kauden alkaessa sarjan menestys on edelleen ollut huipussaan ja sen 30 jaksoa esitettiinkin aikoinaan vajaan kolmen kuukauden sisällä. Mutta toisin kuin kakkoskaudella, laatu tuntuu tälläkertaa olevan paremmin tasoitettu kaiken kaikkiaan läpi kauden.

Kautta pyörittävät juonikuviot on huomattavasti synkempi ja pari pykälää vakavampia sävyjä sisältävä kuin kakkoskauden meno. Myös tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Maapallon sijasta ulkoavaruuteen. Kausien välissä ollut synkkä avaruusseikkailuelokuva selvästi vaikuttaa uuteen olemukseen, mutta hyvällä tavalla. Juonikuviot tuntuvat enemmän kypsemmiltä ja luottavan isomman ja vakavamman kokonaiskuvan suunnitteluun kuin pieninen ja viattoman "mitäs tälläkertaa keksittäisiin" lyhytnäköisiin jaksoihin.
Todella radikaali uudistus on musiikkipuolella joka hylkää täysin kahden ensimmäisen kauden todella tyylikkään ja vaikuttavan, klassisiakin sävyjä omaavan orkesterimusan. Koska tapahtumat sijoittuvat "tulevaisuuteen", musiikki on nyt elektronista synteettisaattorimusaa yhdistettynä rock-henkiseen vingutteluun. Iso inspiraatio musiikkiin on selvästi ollut Transformers The Movien komea Vince DiCola-score, täynnä synteettisaattoreita ja hektistä pimputtelua. Sarjan uudet musat eivät kyllä ole yhtään niin mieleenpainuvia kuin elokuvalla tai edes kahdella aiemmalla kaudella mutta toimivat kuitenkin hyvin tunnelman luojina.
Mukana on muutamia todella kivoja melodioita kuten: https://www.youtube.com/watch?v=v3GTk9cd5sM
tai henkilökohtainen suosikkini: https://www.youtube.com/watch?v=SPC3uE0Cg8g

Kaudella on faninsa ja vihaajansa mutta itse olen aina tykännyt kaudesta, vaikka kaipaankin sarjan alkupään maanläheisimpien jaksojen pariin. Uudet hahmot ovat hyviä mutta tyyli on näissäkin muuttunut selvästi vakavemmaksi. Robottien design on saanut ison muutoksen sillä elokuvan/kolmoskauden hahmot eivät perustuneet ensin kulkuneuvoista roboteiksi muuttuneisiin leluihin, joista sitten suunniteltiin hahmoja, vaan hahmot suunniteltiin ensin hahmoina elokuvaan/sarjaan ja vasta sitten näiden lelut luotiin. Roboteissa tämä tulee esille paljon futuristisempana yleisilmeenä missä muuntautumismuoto ei ole enää ollenkaan niin selvästi näkyvissä. Itseasiassa kolmoskauden robotit tuntuvat välillä enemmän ensin humanoideilta ja vasta sitten muuntautumiskykyisiltä roboteilta. Ääninäyttely on edelleen erittäin laadukasta. Moni elokuvassa isolla tähtinimellä roolitettu näyttelijä on toki saanu recastauksen tv-sarjaa varten sarjan omista veteraaninäyttleijöistä ja täytyy sanoa että ääninäyttelijät valinnut henkilö ansaitsee aploodit samankaltaisten äänien löytämisellä. Rodimus, Kup, Ultra Magnus ovat aivan täydellisen huomaamattomasti vaihtaneet ääninäyttelijää ilman että hahmo edes kuulostaisi erillaiselta.

Joistakin uudistuksista en sitten pidä tippaakaan. Ja suurin niistä on todella pieneen sivuosaan enää laitettujen Dinobottien muuttuminen lähinnä lapsekkaiksi idiooteiksi. Tuntuu kuin nämä olisivat nyt jotain lapsekkaita idioottikoiranpentuja eivätkä alkukantaisia ja pelottavia hirviöitä. Erityisesti Grimlock on muuttunut kolmoskaudella lähinnä typeräksi hassutteluhahmoksi, mikä on aikamoinen muutos kahden ensimmäisen tuotantokauden hardcore soturijohtajaan ja tämän dinosaurusjengiin. Näitä uudistettuja sävyjä oli jo havaittavissa elokuvassa mutta siinä Grimlockin hieman hassumpi olemus sopi pieneksi mausteeksi kaiken ympärillä tapahtuvan synkän seikkailun tasapainottamisessa.

Se mistä kolmoskausi kuitenkin muistetaan varmasti parhaiten on sen useassa jaksossa pudonnut animaation laatu. Kakkoskausi oli selvästi Transformers-innostumisen huipentuma ja nyt ollaan alettu hieman karsia kai budjetista. Kakkoskauden teknisesti huonoimmat jaksot animoinut etelä-korealainen AKOM animaatiostudio vastaa suurimmasta osasta kolmoskautta. Osasta jaksoja (kauden teknisesti parhaimmat jaksot) vastaa Japanilainen Toei ja pari muuta varsin osaavaa poppoota, jotka uskaltavat jopa muuttaa hahmojen piirrostyyliä muutamassa jaksossa todella rohkean animemaiseksi. Mutta luulen että kaikille jää tästä kaudesta päälimmäisenä mieleen sen AKOM-kädenjälki. AKOM on Transformers-piireissä kirosana ja hyvästä syystä, vaikka itse en ihan kyllä kaikkea allekirjoitakkaan. Paras tapa kuvailla AKOMia on että näiden jälki näyttää aivan erilaiselta. Väripaletti ja kuvanlaatu on oudolla tavalla "vähän väärin". Myös sellainen väärällä tavalla vanhanaikainen, 1960/70-lukuinen Hanna-Barbera Scooby Doo-animaatiolook sivuprofiilikävelyillä ja haaleilla taustataiteilla on todella tunnistettava AKOM-tuotemerkki. Akomin jälki menee kyllä huomaamattomammin nyt kokonaisuuteen kuin kakkoskaudella, sillä tapahtumaympäristö (avaruus) antaa puitteet uudistukselle.

AKOM tekee kyllä aivan jäätävää ö-luokan työtä kauden aloittavassa, peräti viisiosaisessa Five faces of darkness -tarinakokonaisuudessa. Viisiosainen aloitus on melkein kuin oma elokuva kauden sisällä ja ymmärtääkseni kyseessä on myös tarina joka pohjautuu alkuperäiseen ideaan Transformers elokuvasta. Mutta millään tällä ei ole väliä, sillä animaatio on niin v*tun hirveää että hädintuskin selvisin elossa jaksoja läpi katsoessani. Millään ei tunnu olevan jaksoissa väliä niiden tekijöille. Ei kokoeroilla, ei hahmoilla, ei ulkonäöillä, ei animaaatiolla tai edes sillä miten kaikki on leikattu yhteen. Ei ole rytmiä, ei ole rakenteita. Kohtauksilla ei tunnu olevan aloitusta tai lopetusta. On vain iso kasa random kuvia jotka on heitetty peräkkäin vailla mitään ajatusta.. Five face of darkness on sellaista roskaa mitä katsoessani lopetin kolmoskauden katsomisen kesken, edellisellä Transformers-maratoonillani kymmenen vuotta aikaisemmin. En vain jaksanut. Tälläkertaa puskin väkisin läpi. Hämmentävää jaksoviisikossa on että se on sellaista hevonpaskaa minkä tasoiseksi roskaksi animaatio ei putoa kertaakaan sarjan aikana muuten. Ei edes Akomin itsensä tekemissä jaksoissa. Itseasiassa... Akom tekee varsin pätevää työtä kauden aikana muuten, selvästi yrittäen panostaa jälkeensä. Jotenkin tuntuu että Akomin käsissä laatu riippuu täysin siitä miten hyvin jaksot on suuniteltu esim storyboard-vaiheessa ja paljonko on annettu aikaa toteuttaa. Jos homma on pikkutarkasti piiretty ja suunniteltu niin silloin myös animaatio on laadukkaasti tehtyä. Ja jos joku on tehnyt storyboardit laiskasti, lähinnä tikku-ukkoja piirrellen niin silloin myös Akomin animaatio on aivan paskaa. Helvetin outoa. Ja eniten hämmentää ettei edes lukuisat ILMISELVÄT virheet animaatiossa ole saaneet minkäänlaista korjausvaatimusta amerikasta, vaan kaikki on vain heitetty sellaisenaan esitettäväksi. Jopa parhaimmat jaksot tehneeltä Toeilta löytyy kauden aikana lukuisia virheitä kädenjäljestään, mitkä luulisi saaneen lennosta korjausvaatimuksen. Vastakohtana tähän on esimerkiksi sarjan ykköskauden päätösjakso Heavy Metal War joka animoitiin uudelleen lukuisten animaatiovirheiden takia ennen tv-esitystä (btw, Hasbron youtubesta löytyvä versio on juuri se VÄÄRÄ, eikä lopullinen esitysversio). Ilmeisesti laadulla ei enää tässä vaiheessa sarjaa ollu enää mitään väliä.

Useaan otteeseen kauden aikana myös tulee tunne että mahtaako sarjalla olla ollenkaan ketään "vastaavaa tuottajaa" joka on pitänyt kaikki langat käsissä, sillä laadun ohella myös hahmoja käytetään välillä ilman mitään järkevää logiikkaa, kuin jakson kirjoittanut ja animoinut poppoo ei tietäisi miten jotain pitäisi vaikka mittasuhteissa esitellä. Esimerkiksi Depecticonsoturipoppoo Combaticoneista muodostuva jättiläissoturi Bruticus vilahtaa useaan otteeseen ihan tavallisena rivisotilaana tapahtumissa, vaikka hahmon pitäisi olla erikoistapaus. Tai vaikka tämän jalaksi tai kädeksi muuntautuva robotti olisi samaan aikaan toisessa kohtauksessa esiintymässä.

Kolmoskauden hämmentävin uutuus on se että usean jakson loppuun (jakson lopetuksen ja lopputekstien väliin) on rakennettu outo, arkistomateriaaleista yhteen pistetty hahmoesittely sarjan hahmoista. Olen satavarma että tämä on jokin budjettiin liittyvä juttu missä tekijät ovat pyrkineet vähentämään jaksojen animointimäärää lyhentämällä kestoa noin minuutin verran. Minuutti ei ehkä kuulosta isolta jutulta mutta tällaisissa about 20 minuuttisissa tv sarjoissa se on kuitenkin iso budotus vaaditusta työmäärästä. Ja ne puuttuvat minuutit korvanneet hahmoesittelyt ovat vaan niin sopimattomia. Ne voisivat olla parempia ehkä puolivälin mainoskatkokohdan yhteydessä mutta juuri ennen lopputekstejä se on lähinnä ärsyttävä fiiliksen tappaja kun jakso saapuu juuri loppuhuipennukseen ja olisi siirtymässä eeppisiin kuoroloppumusiikkeihin. Varsinkin kauden päätösjakson komea ja eeppinen "Autobot, transform and roll out!"-lopetus menee aivan perseelleen kun perään on tungettu joku helvetin Ultra Magnus hahmoesittely ennen lopputekstejä.

Kolmoskausi on hyvällä tavalla raikas tuulehdus uutta ja piristävää energisyyttä. Mutta samaan aikaan se alkaa hieman menettämään sitä magiaa mikä aikaisemmilla kausilla oli, kiitos maanläheisemmän menonsa. Kolmoskausi on periaatteessa scifi avaruusseikkailua missä the robottipuoli jää oudosti hieman toisijaiseksi jutuksi ja avaruuden mysteerit ovat etusijalla. Ja vaikka ei siinä mitään huonoa todellakaan ole, niin ymmärrän kyllä hyvin miten innostus juttua kohtaan on varmasti alkanut pudota pikkuhiljaa katsojilta.

Kolmoskausi on erittäin pätevä, alkuperäisen sarjan päättävä kokonaisuus joka vie juttua kivasti eteenpäin ja tuntuu hyvällä tavalla päätepisteeltä loputtuaan Transformersille.


THE TRANSFORMERS (kausi 4, 3 jaksoa, 1987)

Ja sitten tuli neljäs kausi. Sarjan viimeinen "neljäs kausi" pitää pistää oikeastaan lainausmerkkeihin. Se on periaatteessa kolme extra jaksoa jotka tuotettiin vuoden 1987 lopussa mainostamaan kahta uutta leluerää. Ihmisisapureista laitteiksi muuttuvia apureita, joista en koskaan ole ollut hirveän innostunut. Robottien päiksi muuttuvia Headmasterseja sekä robottien aseiksi muuttuvua Targetmasterseja. Kolmiosaista jaksokokonaisuutta kutsutaan Rebirth-trilogiaksi jonka nimi liittyy myös taustalla pyörivään juonikuvioon uusista sotureista sekä Cybertronin uudesta aikakaudesta. Tavallaan aika runollista myös että sarjan päättää oma pieni, kolmiosainen jaksotrilogia kun alkuperäisen sarjan aloitti myös vastaavanlainen More than meets the eye-jaksotrilogia. Omassa päässäni Rebirth-trilogia ei koskaan lukeudu kolmikautiseen alkuperäiseen Transformers-jatkumoon, vaikka kieltämättä se sinne kuuluisikin.

Rebirth-trilogiasta on vaikea puhua muuna kuin kolmena extra jaksona, enkä nytkään oikein keksi mitään kunnollista sanottavaa. Ne on tehty mainostamaan paria uutta leluerää. Eikä oikein enempää.

Kolmoskaudella paljon kakkaa niskaansa välillä surkeasta animaatiosta saanut AKOM-animaatiostudio tekee itseasiassa ihan hyvää jälkeä kolmiosaisessa minisarjassa, mikä vain entisestään todistaa että poppoo osaa kyllä kunhan saavat aikaa ja budjettia toteuttaa.

Musiikit ovat muuten kiehto yhdistelmä kahden ensimmäisen kauden klassisempaa orkesterimusaa ja kolmoskauden elektronisempaa menoa. Ja vaikka musa on enimmäkseen lähinnä vain edelliskausien uudelleenkäyttöä niin sen yhdistelmä toimii suorastaan hämmentävän laadukkaasti yhdessä.

[whatever]

Tässäpä muutama sarja mitä katsottu viimeaikoina.

Alien: Earth Kausi 1, 8 jaksoa
Oli kyllä kolossaalinen pettymys tämä sarja. Ainoa asia mitä tältä sarjalta halusin, oli nähdä lauma xenomorpheja irti jossain kaupungissa. Ja alkuun vaikuttikin lupaavalta, kun xenoja kuljettava alus pakkolaskeutui keskelle kaupunkia. Mutta kuitenkin ensitöikseen xenot siirrettiin syrjäiselle saarelle tutkimuslaitokseen, ja sinne suurin osa sarjan tapahtumista sijoittuukin. Tutkimuslaitos syrjäisellä saarella ei käytännössä eroa juuri lainkaan aluksesta ulkoavaruudessa, niin mikä järki oli edes sijoittaa sarja maapallolle alunperinkään? Mutta joo, ei tuo olisi koko sarjaa pilannut, jos olisi muuten hyvin tehty. Vaan eipä ollut. Juoni etenee lähinnä muka-ammattilaisten hahmojen hemmetin typerien valintojen voimalla, ja päähenkilö on pahimman luokan Mary Sue joka osaa mielellään hallita kaikkea teknologiaa ja jopa xenomorpheja. Huoh.

Adolescence Kausi 1, 4 jaksoa
Tämän katsoin ihan vain koska jokainen noin tunnin pituinen jakso on kuvattu yhtenä katkeamattomana otoksena. Siis ihan oikeasti, eikä vain editoitu näyttämään siltä, kuten esim. 1917 elokuva (hieno tekele sekin, toki). Eka jakso saatiin purkkiin jo tokalla yrityksellä, mutta muiden jaksojen kanssa meni tusina tai yli yritystä. Mutta teknisen nördeilyn lisäksi, ihan menevä Britannian nuorisoon keskittyvä rikosdraama. Helppo suositus, kun on niin lyhytkin.

Alias Kaikki 5 kautta
Tästä on jo jonkinverran aikaa kun tämän sarjan sain päätökseen. Päätin katsoa kokonaisuudessaan, kun muistan tätä vakoilutrilleriä muksuna telkkarista seuranneeni. Pari ekaa kautta ihan hyviä, kakkoskausi varsinkin. Mutta sitten alkaa sarja ratketa saumoistaan. Tietyt hahmot vaihtavat puolia hyvisten ja pahisten välillä kyllästymiseen asti, ja samoin myös "kuolevat" ja palaavat kuolleista jatkuvasti. No, loppu oli sentään ihan tyydyttävä, vaikka tietääkin että ihan hyvin tätä olisi vielä voitu jatkaa ja kaikki lopun tapahtumat olisi voitu tehdä tekemättömiksi, niinkuin monta kertaa ennenkin. Erityismainintana, vikalla kaudella oli muutama jakso missä kunnon Raccoon City meininki zombeineen päivineen. Varautunut suositus, oli tässä paljon hyvääkin, mutta alkaa toistaa itseään aika pahasti parin ekan kauden jälkeen.

[Silence]

Alien: Earth Kausi 1, 8 jaksoa
päähenkilö on pahimman luokan Mary Sue joka osaa mielellään hallita kaikkea teknologiaa ja jopa xenomorpheja. Huoh.

Joo, tämä. Disney on kirjaimellisesti onnistunut "Disneymoimaan" Xenomorphin seksuaallisesta K-18 hirviöstä perhe-ystävälliseksi kivaksi lemmikkikoiraksi. Wuh! Wuh!

[Silence]

SPIDER-MAN ANIMATED SERIES, KAUSI 1 (1994, dvd)

Supersankarisarjakuvien lukijoita on kyllä ysärin alussa hemmoteltu. Ei vain valtavalla määrällä sarjakuvia, mutta myös erinomaisilla tv-sarja-adaptioilla. Ensin loistavalla Batman Animated Seriellä, sitten X-Men omalla erinomaisella sarjalla ja lopulta Hämiksen omalla versiolta. Puhumattakaan muista, vaikkakin vähemmälle jääneistä Ihmeneloset ja Iron-Man sarjoista.
Katsoin Hämistä aikoinaan MTV3selta kun se tuli 1995sta eteenpäin ja jossain vaiheessa hommasin sarjan kolme ensimmäistä kautta dvdllekin. Dvdltä katsoin nämä joskus 15-16 vuotta sitten viimeksi.

Ennen olivat sarjat rautaa jo ensisekunnilta lähtien, eikä tätä nykytyylistä hidasta hevonpaskavenytystä missä Jotain sitten Joskus, Ehkä, Jossain vaiheessa, Jollain mahdollisen tulevalla tuotantokaudella tapahtuu. Vuonna 1994 alkaneen, The Spider-Man The Animated Seriesin ensimmäinen kausi on ytimekäs 13 jaksoinen kokonaisuutensa, jonka rakenne koostuu Hämiksen tunnettujen vastustajien ensikohtaamisista, hahmo per jakso.
Sarja on kuin oma pieni, hieman pyöristetty tasku-ulottuvuus-tulkintansa vuosikymmenien aikaisten sarjakuvien vastaavista seikkailuista. Tarinat ovat tuttuja sarjakuvista mutta tälläkertaa pienillä uusilla mausteilla varustettuna. Ja tottakai pienellä ysärin scifi-hengellä varustettuna.

Jos tämä sarja olisi tehty nyt, niin luvassa olisi varmasti koko kauden kestävä "Doctor Octavius tai Mörkö-saaga", missä juttu etenisi etanan vauhdilla kohti the suurta finaalia ja siinä ohessa pari pikkutekijää vilahtaisi ohimennen mukana. Mutta ei tässä sarjassa. Tuntuu että studiopmot... tai ehkäpä leluosaston pomot on ottaneet sarjan tekijöitä palleista kiinni ja sanonut että "KAIKKI NÄMÄ LELUT PITÄÄ SAADA MYYTYÄ ELI PISTÄKÄÄ TÄMÄ LISTA HAHMOJA SARJAAN! NYT!" Ja sitten ollaan vaan menty vailla pienintäkään hienovaraisuutta eteenpäin. Hämis kohtaa kauden aikana Liskon, Skorpioonin, Tohtori Mustekalan, Tärisyttäjän, Sarvikuonon, Mysteerion, Kravenin, Kameleonti, Mörön ja jopa Venomin. Siiis huh, alkoi ihan ahdistaa kuin vain listasinkin tuota pahiskööriä.

Ja ihan sydän tykytti sarjaa katsoessakin, sillä tempo on aivan hurjaa. Jokainen jakso on about 20 minuuttia pitkä oma miniseikkailunsa kun Peter Parker aka Spider-Man pääsee kohtaamaan "tämänviikkoisen" pahiksensa, selvittämään näiden taustoja ja lopulta päihittämään homman. Isompaa taustatarinaa taustalla pyörittää New Yorkin rikospomo Kingpin, pikkuisempana ja omaa paikkaansa tarinan pahisten joukossa selvästi etsivänä pikkupahiksena Norman Osborn, sekä Peterin omaa siivielämää mutkistuttavat löve störyt Felicia Hardyn ja Mary-Jane Watsonin kanssa. Unohtamatta tottakai Daily Buglea Jamesoneineen ja May-tätiä kotipuolessa.
Siitä tietää että sarja tekee Jotain todella oikein kun tämän sarjan John Jonnah Jameson tuntuu hahmon parhaimmalta inkarnaatiolta sarjakuvien jälkeen, jonka ääni ja olemus tulee hahmosta aina ensimmäisenä mieleen.

Se että sarja ei onnistu tuntumaan "vain" lelumainokselta vaikka niin sankarit kuin pahiksetkin värikkäiltä leluilta cyberneetisineen osineen näyttävätkin tulee siitä että taustalla sarjalla on hyvin aikuinen ja vakava yleisbiva kaikesta värikkäästä seikkailusta huolimatta. Samalla tavalla kuin Foxin toisella animaatiosarjalla X-Menillä. X-Menillä vakavuus tuli syrjinnän ja rasismin tehokkaista teemoista. Hämiksellä sarjan teemaydin tuntuu muodostuvan DNAsta ja sen vaarallisessa muokkaamisessa. Jo sarjan intro toitottaa tätä kun Peterin DNAt sekoittuvat radioaktiivisen hämähäkin kanssa. Useat Hämiksen vihollisetkin on syntyjään geenimuokkauksen tuotuosta ja se on itseasiassa varsin kiehtovaa miten sarja on uskaltanut ottaa näinkin vakavan ja aikuismaisen lähtökohtapohjan Hämikselle jonka luulisi olevan studioille helppo ja pirteä lypsylehmä keveällä seikkailulla.

Sarja tuntuu tasoittavan Peter Parker/Spider-Man osuuksia niin että sarjan jaksojen sisällöstä about 75% on Hämistä ja vain about 25% Peter Parkeria, mikä kieltämättä kuulostaa aika hurjalta kallistumiselta täysin Hämiksen suuntaan, mutta juttu kuitenkin toimii. Tämä ei ole mikään nykypäivän lässynlässyn "Kyse on Peteristä ja tämän elämästä nuorukaisena ja Hämis liittyy tottakai jonkun verran tapahtumiin", vaan pääpainopiste on terävästi Seitteilijässä ja tämän seikkailuissa, mitä tasapainoitetaan aina pienillä mausteilla Peteriä ja tämän siivielämän murheita. Peter on sarjassa nuori aikuinen, yliopisto-opiskelija ja jättänyt nuoruuden lukiovaiheen taakseen, mikä myös hyvin istuu lähemmäs samaan aikaan sarjakuvapuolella seikkailutta aikuis-Peteriä. Sarjan Peter ei myöskään ole mikään nössö betamies, niinkuin nämä nykypäivän inkarnaatiot kovasti yrittävät saada hahmosta pidettyä, vaan nuoruuden pojusta jo isoksi kasvanut täysin kunnon nuori miehenalku joka kamppailee hämishommien ja oman siviilielämänsä välillä.

Jaksojen tarinat kulkevat yleensä aina kolmella tasolla. Meillä on Tarinan konnajuoni mitä Hämis yrittää selvittää, Peterin sen hetkinen ja kauden aikana etenevä elämästoori, johon liittyy joko opiskelu tai parisuhdejutut ja taustalla isompaa kokonaiskuvaa pyörittävä Kingpin taustajuonikuviot mihin liittyvät niin Norman Osborn kuin toiset kauden aikana esiintyvät pahikset. Maailma tuntuu tämän ansiosta hyvällä tavalla kolmiulotteisen eheltä paikalta.

Kausi alkaa varsin toimivasti, pienimuotoisella mutta täysillä etenevällä lämmittelyllä kun tarinan ensimmäiseksi vastukseksi pääsee Peterin yliopisto-opettaja, ja Liskoksi muuttunut Kurt Connors. Hämiksen pahikset ovat edustaneen todella usein tätä "väärinymmärrettyä" tai onnettomuuden kautta pahikseksi muuttunutta isähahmoa tai Peterin tavoin suuret voimat saanutta ns viatonta henkilöä joka onkin päätynyt rikolliseksi voimiensa kanssa.

Hämiksen kyvyt ja kikat esitellään tehokkaasti sarjan alkupuolella. Sellainenkin ihanuus kuin Hämiksen legendaarinen Hämisvaisto on aivan perhanan tyylikkäällä audiovisuaallisuuksella esitetty sarjassa. Siis miten näin selkeää ja ytimekästä visuaallisuutta ei ole otettu myöhempiin adaptioihin?! Ja koska kyseessä ei ole tv sarja tai elokuva viimeiseltä 25 vuodelta, tekijöillä ei ole tarvetta tehdä umpihidasta syntytarinaa päähahmolle ja pikkuhiljaa asioiden opettelua ja paikkansa löytämistä seikkailussa. Sen sijaan tekijät hyppäävät samantien jo aloituksessa seikkailun syvään päähän, Hämis on jo täysin Hämis, näppäriä viisasteluheittoja heitellen ja jatkuvia elämänsä tasapainoituksia pohtien ja sitten vain mennään. Ja sellaiset nössöydet kuten syntytarinat ja sankarimme motivaatiovat ovat korkeintaa myöhemmin flashbackeissa esitettäviä sivuseikkoja. Ja ei voi sanoa kuin että hitto kuinka piristävää tämä on! Edes vuoden 2018 PS4 Spider-Man peli ei onnistunut esittämään hämistä näin tehokkaasti.

Jaksojen pahiskööri kyllä jaksaa hämmentää. Katsoin sarjaa dvdltä ja en voinut uskoa mitä hahmoja sarja tunkee jo tässä vaiheessa naamalle. Kausi ei ollut kuin vasta tulossa puoliväliin kun meille heittttiin jo VENOM kuvioihin. Eikä vain Venom, vaan myös tämän edeltävä inkarnaatio Peterin yllä, eli musta symbioottipuku. Venomin arkkiin käytetään kauden 13 jaksosta peräti 3 jaksoa ja homma pistää Sam Raimin kolmannen hämiselokuvan aivan häpeään. Siis miten voi olla että megasuuri kakkaleffa kohtelee asiaa kuin vitsinä, eikä tekijöitäkään tunnu kiinnostavan. MUTTA sitten meillä on tässä tyhmä lasten lelumainos-sarja joka pistää Venomin kuvioihin ja ensimmäisen kauden puolivälissä ja tekee todella laadukkaan, huolella rakennetun tarinakaaren hahmolle, kohdellen hahmoa ihan tosissaan ja monipuolisesti. Ja ennenkaikkea VAARALLISENA vastuksena. Itse Venomiksi hahmo muuttuu vasta kolmikkojaksosta viimeisessä osiossa mutta sitä ennen symbiootti viettää aikaa Peterin uutena kumppanina ja jälleen kerran, se mitä Raimin kakka hämisleffa kohtelee lähinnä vitsinä, tämä sarja kohtelee ihan aikuisen oikealla otteella. Puku tekee Peteristä vainoharhainen, agressiivisen sekopään ja hetkellisesti lumoutuukin sen tarjoamista uusista puolista ja tästä eroon pääseminen muodostuu kunnon painajaiskamppailu. Kun lopulta Symbiootti liittyy Eddie Brockiin, luvassa on myös erinomainen inkarnaatio hahmosta. Eddie Venom on todella uhkaava ja häiriintynyt vihollinen joka tuntee kaikki Peterin salaisuudet ja hahmon päihittäminen tuntuu kunnon voitolta. Vaikka kausi ei olisi muuten niin hyvä tai toimiva kuin on niin Venomin kolmijaksoinen osio ansaitsisi silti huippupisteet ja ylistykset todella komeasti tehdystä Symbiootti-tarina-arkista. On kyllä ihan hullua saada Venom jo tässä vaiheessa sarjaa, kun luulisi että hahmo olisi vaikka Season 3n finaalin tavaraa. Mutta ei. Ensimmäisen kauden puoliväliin vain!

Sitä luulisi että Venom veisi kaudelta kaiken huomion, mutta pian perään tulee kaksiosainen, Mörköön keskittyvä jaksokaksikko mikä taitaa viedä tämän kauden mieleenpainuvimman kommelluksen tittelin. Mörkö on tämän sarjan parhaimpia pahishahmoja. Mark Hamilin suorastaan loistavasti ääninäyttelemä, itsekeskeinen ja käärmemäinen konna joka rakastaa itseään yhtä paljon kuin rahaakin. Mörkö on loistavasti kirjoitettu, rakastettavan iljettävä pahis joka pomppii kahden eri pahisosapouolen välillä ja usuttaa nämä toisiaankin vastaan. Tuntuu että kirjoittajat itsekkin ovat tajunneet hahmon voiman sarjassa sillä hahmo saa kunnolla tilaa tarinassa ja todella monta "muuten vain" loistavaa omaa hetkeään, vaikka onkin "vain" vierailija kauden lopussa. Märkö on myös koko hahmopoppoon suurin muutos sarjakuvien alkuperäisiin, sillä hahmo on alunperin Vihreän Menninkäisen jäljiltä syntynyt pahis, mutta animaatiosarjassa tämä menee toisinpäin ja Mörkö on the alkuperäinen "menninkäinen" jonka jäljiltä Vihreä Menninkäinen myöhemmin syntyy. Mutta se ei itseasiassa haittaa yhtään, sillä molemmilla hahmoilla on edelleen sama luoja, eli Norman Osborn taustalla. Vain järjestys on vaihtunut. Huvittava yksityiskohta tähän liittyen... Normanin pojalla Harrylla on päällään molempien pahisten vaatetuksen sävyt: Mörön oranssista asua muistuttava takki ja Menninkäisen vihreää takin alla edustava paita. N.E.R.O.K.A.S.T.A.

Kauden päättää todella ytimekäs Day of the Chameleon-jakso, joka keskittyy New Yorkiin ilmestyvän palkkatappaja Kameleontin metsästykseen. Muuntautujan perässä juoksevat niin aito ja se alkuperäinen Nick Fury, S.H.I.E.L.D. järjestönsä kanssa kuin Hämiskin. Kyseessä on koko kauden suoraviivaisin ja yksinkertaisin jakso ja luulisi että kaiken hulluuden ja rikkaan vihollisköörin jälkeen tämmöinen pikkuinen perässäjuoksujakso ei saisi enää samaa puhtia aikaan, mutta toisin käy. Kameleontin jakso on todella tiukan ytimekäs thrilleri, aitoon ysärin jännärityyliin kun jatkuvasti ulkonäköään muuttavaa Kameleonttia jahdataan. Ja hyvällä tavalla oma eheä seikkailunsa joka päättää kauden erittäin tyylikkäästi.

Ääninäyttelijäpoppoo on erinomainen kauttaaltaan. Sellaiset hahmot kuin J.J. Jameson (Edward Asner) tai Kingpin (Roscoe Lee Browne) en enää pysty edes kuvittelemaan ilman juuri näitä ääninäyttelijöitä! Sama koskee myös Peter Parkerin/Hämiksen äänessä olevaa Christopher Daniel Barnesta joka tekee erinomaista työtä, mutta en kyllä yhtään kadehdi miestä jonka roolisuoritus tuntuu olevan sivukaupalla kaamean nopeasti puhuttua päänsisäistä monologia. Siis tuon tuosta sarjaa katsoessa näin vain päässäni ahdistavia mielikuvia Barnesista äänityskopissa, mikrofoonin edessä tehtävänään lukea puoli sivua monologia ja tunkea se neljään-viiteen sekuntiin, ilman että kuulostaa hätiköidyltä... Ei kyllä kateeksi käy. Aina välillä kyllä tuntuu että Hämis voisi olla vain hiljaa monologinsa osalta ja antaa toiminnan puhua puolestaan. Sivuosista löytyy isokasa veteraaninäyttelijöitä eikä kenestäkään ole pahaa sanottavaa. Rikas äänipoppoo kaikinpuolin joka on yhdistelmä vuosikymmenien takaisia Hollywoodin veteraaninäyttelijöitä ja kovia veteraani-ammattiääninäyttleijöitä. Mark Hamill ansaitsee kyllä ne suurimmat ylistykset vierailevien näyttelijöiden poppoosta ihastuttavan ilkeänä Mörkönä. Se on jännää miten aivoni eivät yhdistä hahmoa Batmanin Jokeriin vaikka suorituksessa onkin vähän samoja sävyjä. Hamil on ehkä näyttelijänä puiseva, mutta ääninäyttelijänä aivan timanttia.

Musiikkipuoli on hyvää ja rikassävysteistä orkesterimusaa, monipuolisilla melodioilla varustettuna ja hoitaa myös paljon tanssin rytmiä sarjan jatkuvassa hektisessä menossa. Tuntuu että kokoajan pauhaa jotain, ja koska sarjalla on usein todella kova kiire, huomaa että musiikin tehtävä on hoitaa "tuulettamiset" ja kerronnan vihjeet siitä että tunnelma on vaihtunut. Ensimmäisen kerran huomasin vasta kauden lopussa hetken kun musiikki puuttui kokonaan kohtauksesta kun Mörkö saapuu Kingpinin luokse ihmettelemään minne kaikki ovat kadonneet, ja tekijät halusivat selvästi luoda häiritsevän tyhjän hetken (onnistuen siinä todella tehokkaasti). Ja se tuntui todella voimakkaalta kun sarjassa ei ollut kertaakaan vastaavanlaista hiljaista hetkeä aiemmin.
Mitä itse tunnariin tulee, niin se on ihan hyvää tavaraa. Ei muistuta lainkaan sarjan omaa musiikkia, mikä kyllä häiritsee itseäni suurestikin. Melkein tuntuu kuin sarjan backround music olisi oikean ammattilaisen säveltämää ja tunnari itse olisi ulkoistettu jollekkin random rokkarille jotta saadaan oudon räiskyvä melodia. Tunnari on kieltämättä mieleen jäävä, mutta ei läheskään niin hyvää kuin sarjan muu musiikki. Samalle tasolle Batman-sarjan ja X-Menin vastaavien tunnarien kanssa se ei kyllä pääse, vaikka hyvä onkin. Rock-vinguttelu tunnarissa on ihan kivaa ja coolia mutta en ole koskaan innostunut tunnarin rap-henkisestä teknovinguttelu lyricoista missä hoetaan oudoilla elektronisilla äänillä sankarimme nimeä. Siis plaah. Olisipa tunnari ollut samaa sävyä sarja muun rikkaan musiikin kanssa, pienellä rockn roll sähkökitaravinguttelulla varustettuna....

Spidermanin ensimmäinen kausi etenee aivan hullulla vauhdilla ja tarjoaa vaikka ketä kuvioihin, mutta ei kertaakaan kaadu tai edes meinaa kompuroida hullusta vauhdistaan huolimatta. Aikamoinen saavutus ja erittäin viihdyttävä (vaikkakin hengästyttävä) katsomiskokemus kaikinpuolin.

4/5

[Silence]

SPIDER-MAN ANIMATED SERIES, KAUSI 2 (1995, dvd)

Season 2sta katsoessa tuntuu siltä kuin joku olisi nauttinut vähän liikaa energiajuomaa. Siis kausi ei tunne sanaa Rauhallinen, vaan Kaikkea ja Kerralla ja Peräperään. Mutta se ei välttämättä ole huono asia. Ihme kyllä.

Jos ykköskausi oli kuin adhd Hämisseikkailu missä jatkuvalla tykityksellä kohdataan Hämiksen tuttuja vihollisia jakso toisensa perään, niin kakkoskausi tekee saman Hämiksen puolella oleville, Marvel universumin sarjakuvahahmoille. Siis kokoajan on joku vieraileva sankarihahmo tekemässä omaa quest starringia. Meillä on ysärin omasta (erinomaisesta) X-men animated seriestä tutut Ryhmä X, Tuomari, Blade (pre-Wesley Snipes). Ja kaikki nämä saavat vielä tuplajakson omille vierailuilleen.

Pahispuolella ei edes jäädä ykköskauden varjoon, vaan kausi luottaa omien yksittäinseikkailuiden sijasta enemmän isompaan ja jatkuvasti rakentuvaan kokonaiskuvaan missä eri pahikset toimivat toisten kautta tarinassa. Kausi räjähtää käyntiin "hienovaraisella" lämmittelyllä kun suurin osa ykköskauden pahiksista liittoutuvat ja iskevät sankarimme kimppuun kerralla. Luulisi että moinen vihollistiimi oltaisiin säästetty kauden finaaliin, mutta ei. Kauden aikana pahiskokonaisuudesta muovautuu rikospomojen Kingpinin ja Silvermanen välinen valtakamppailu minkä aikana mukaan hyppää useampi sarjakuvien sivuhahmo Tombstonesta, Nuijapäähän ja Korppikotkaan. Ja tietenkään unohtavamatta ykköskauden loistavaa Mörköä.. Siis vihollisia on jokalähtöön, mutta tälläkertaa luvassa ei ole yksittäistä vihollistarinaa per jakso, vaan suuremmasta kokonaistarinasta muodostuvia pieniä tarinachaptereita joissa mukaan päätyy aina muutama tuttu vihollinen.

Kauden alkupuoli varsinkin tuntuu kamppailevan vähän fokuksensa osalta. Ei niinkään juonellisesti, vaan päähahmonsa osalta. Hämis tuntuu olevan melkein vieraileva sivuhahmo omassa showsaan kun X-Menin Beast ja Wolverine tuntuvat pöllivän sarjan itselleen. Vierailevissa hahmoissa itsessään ei ole todellakaan mitään vikaa. Itseasiassa juttu on täysin päinvastoin. Ne ovat aivan perhanan laadukkaita! X-Menin omasta sarjasta oleva Ryhmä X-poppoo on todella suloinen ja kätevä oman sarjan mainostaminne Hämiksen omien ongelmien yhteydessä ja mukana on vielä kaikki sarjan omat ääninäyttelijätkin.
Tuomarista pidin itseasiassa eniten. Hahmosta esitetään hieman PG-lapsiystävällinen, mutta erittäin toimiva versio, joka tajuttiin pitää uhkaavana mutta myös vielä näppärästi vain ihmisenä, eikä minkäänlaisena outona semi-superherona.
Tätä vierailukaavaa vähän rikkoo se että Bladen vierailu tapahtuu VÄLITTÖMÄSTI Tuomarin jälkeen ja TAAS meillä on täsmälleen samanlainen mystinen pahistenmetsästäjä, jolla on erikoisvarusteita ja kotitukikohdassa myös tällä on oma Q valmistamassa välineitä....
Blade on aivan muuta kuin paria vuotta myöhemmin tullut Wesley Snipes pre-Neo hahmo, sillä tämä on alkuperäinen sarjakuvatulkinta hahmosta. Erittäin agresiivinen ja lyhytjänteinen moottoripyöräcruisailija joka juuri ja juuri saa pidettyä eläimellisyytensä hallinnassa.

Pahiten tästä adhd-vierailevien hahmojen sivujuonimenosta kärsii Michael Morbiuksen oma vampyyriströöri, joka tuntuu useasta jaksostaan huolimatta jotenkin vain niin kiirehdityltä. Erityisesti hahmosta nousee esille sarjan sensurointi. Hahmo ei voi omilla vampyyrihampaillaan imeä verta, vaan se tapahtuu käsissä olevilla imukupeilla. Eikä vertakaan voi kutsua vereksi, vaan Morbius puhuu kokojan Blasman juomisesta. Blasma sitä, Blasma tätä. Lisää Blasmaa. Tarvitsen Blasmaa. Blasmaa. Plaa palaa. Jos on kerran vampyyri, niin voitaisiin myös kohdella Vampyyrinä. Kaikki mikä liittyy Morbiuksen vampyyriyyteen tuntuu vain niin... varovaisen näkymättömältä muutenkin ja se rikkoo pahasti hahmoa, vaikka hahmo onnistuukin olemaan erittäin traaginen oma pikku kertomuksensa.

Hämiksen sivuunjääminen toimii parhaiten kauden puolivälissä kun Hämis muuntautuu väliaikaisesti hirviöksi ja tämän metsästystä seurataan niin Tuomarin kuin Kraveninkin kautta. Tässä on kaksi karismaattista alfaäijää joista molemmat voisivat kantaa helposti omaa showta harteillaan. Molemmat ovat myös erinomaisesti kirjoitettuja hahmoja joka vain auttaa pientä fokuksen siirtymistä hetkellisesti pois Peteristä.
Koko kauden aikana on vain yksi jakso joka tuntuu omaltaan... tai vähän fillerimäiseltä, vaikka ei sitä olekkaan. Kauden kolmosjakso Hydro-Manin ja Mary Janen ympärille keskittyvät exän stalkkausstoori joka antaa aikaa reippaasti enemmän omalle tarinalleen kuin kauden keskeiselle juonikuviolle. Hyvä jakso, mutta tuntuu kaiken ympärillä olevan olevan suuremman jutun rinnalla todella ulkopuoliselta jaksolta, vaikka sitä ei mistää voikkaan oikein kritisoida.

Spidermannin kakkoskausi on itseasiassa Chaptereihin jaettu kokonaisuutensa tarinassa nimeltä "Neogenic Nightmare". Jokainen jakso on kokonaisuuden Chapterinumero X ja jakson nimi, mikä yrittää (ja antaakin) kaudelle kokonaisuuden tunnetta. Keskiössä meillä on geenimutaation kauheudet/oman kehot halumattomat muutokset. Itseasiassa sarja osaa aika näppärästi käsitellä asiaa kun Peter itse tuntuu kohtaavan oman DNAnsa muutokset kuin kauhuelokuvan kauhistuttavimpina painajaisena missä hänestä on tulossa tunnistamaton hirviö. Ja sitten vastapainona tälle on vierailun tekevät X-Menit jotka tuntuvat joltain oudolta hippinäkemykseltä aiheesta, missä kaikki ottavat oudot mutaatiot melkein avosylin vastaan ja ylistävät erilaisuutta. Taustalla meillä on tiedemiehiä jotka haluavat jalostaa tästä vielä jotain enemmän ja toisia tiedemiehiä jotka haluavat korjata nämä geenivirheet. Tätä sarjaa ei ainakaan voi syyttää tyhjäkäynnistä tai fillerimenosta. Kokoajan on kokonaisuudessa menossa asioita useammalla eri tasolla. Kokoajan on pääjuonen ohella menossa useampi B-story ja taustalla isompia kokonaiskuvioita pyörittävä C-Taso. Nykyaikaisten sarjojen perussynneistä ei ole siis tietoakaan. Eikä sarjalta myöskään puutu sellaiset rikkauden elementit kuin Teemat. Teemoja on vaikka kuinka. Meillä on geenimutaation vaaroista toitottamista, kuolemattomuutta janoavia vanhuksia, sokeasta raivosta/pelosta ymmärtämättömyyttä kohtaan. Jopa pahiksille annetaan erittäin kätevästi sympatiaa kun nämäkin ovat vain ihmisiä ongelmineen pahispintojensa alla.

Huomasin useaan kertaan kauden aikana vain pysähtyväni miettimään että miten paljon rikasta tarinankerrontaa ja monipuolista näkemystä asioista tarjotaan tällaisessa hömppämäisessä pikkupoikien lastensarjassa. Siis kokoajan on hahmo- ja juonikuvioita jotka jatkavat kehittymistään ja Hämähäkkimiehemme tuntuu seitteilevät paniikkimaratoonia kaiken ympärillä vellovan välissä.
Sarjalla on menossa hyvin Game of Thronesmainen "jatkuvasti kasvava tarinapuunsa" missä kaikki juonielementit aina luovat uusia juonipolkuja ja tuovat mukaan uusia hahmoja. Peter on Hämähäkkimies, mutta hepulla on omat ongelmansa parisuhdepuolella, työpuolella, kuin myös DNAnsa kanssa. Ja näistä lähtee liikkeelle useita tarinapolkuja jotka kehittyvät omikseen, toiset yhdistyvät toisiin juonipolkuihin ja toiset kuihtuvat pikkuhiljaa pois, ehkä odottaen myöhempää aikaansa. Tuntuu ihan että omat aivoni ovat sulaneet nykyaikaista, jälkeenjäänyttä nykypaskaa katsoessa kun aivan innostun tällaisesta 30 vuotta vanhasta lastensarjasta joka tekee vain perusjuttuja, mutta tekee ne erittäin hyvin.

Jaksoja on tälläkertaa 14, mikä on yksi enemmän kuin edellisellä kaudella, mutta kausi tuntuu katsoessa melkein kolme kertaa pidemmältä koska luvassa on useampi tuplajakso, useita omilla vuoroillaan tulevia supertärkeitä juonielementtejä, suuria sivuhahmovierailuita ja alati kasvava suuri tarinakokonaisuutensa. Ja kaikki nuo tykitykset peräperään tekevät kakkoskaudesta todella tuhdin ja aivan pullollaan tavaraa olevan kauden. Ykköskausi oli kuin pikajuoksusuoritus suoralla viivalla, kun taas kakkoskausi on kuin valtava pikamaratooni jossa mennään vaikka kuinka monen mutkan ja vuoren yli, aivan rajoilla jaksamisen kanssa. Mutta ihme ja kumma.... kausi ei kompastu omiin menoihinsa.

Tuhtiutta enemmän olin huolissani kauden alussa, kun kakkoskausi alkaa hieman liikaa hämistä sivustalle unohtaen ja liikaa vierailevia sivuhahmoja spottivaloon päästäen, mutta puolivälin jälkeen sarja löytää taas fokuksensa ja ennenkaikkea tasapainonsa eri juonielementtien välillä ja alkaa nousta kauden loppua kohden aikalailla ykköskauden veroiseksi suoritukseksi.

4- /5

[Silence]

SPIDER-MAN ANIMATED SERIES, KAUSI 3 (1996, dvd)

Kahden todella energisen ja ytimekkään tuotantokauden jälkeen Hämiksen kolmas kausi tuntuu ottavan aikaisempaa "verkkaisemman" lähestymisen tarinakokonaisuutta kohtaan. Kolmoskausi tuntuu enemmän siltä kuin mitä tällaiselta pikkupoikien supersankarisarjalta voisi odottaa kuin sitä todella vaikuttavaa adhd seikkailua mitä aikaisemmat kaudet edustivat. Välillä on tärkeitä juttuja menossa ja välillä heilutaan välijaksoissa, jotka eivät edes hirveästi yritä pitää isompaa kokonaisuutta pyörimässä samaan aikaan taustalla.

Edelliskaudella keskiössä olivat geenimutaation kauhut sekä ikuista elämää janoavat ehtoopuolen voimamiehet. Niillä mentiin pikajunana kausi läpi, ilman kompastumisia tai hidastamisia. Kolmoskaudella eheät teemat ja toimivat cameot saavat enemmän epätasaisempaa toteutusta harteilleen. Luvassa on vähän sitä ja vähän tätä ja kovasti juttua yritetään saada tuntumaan eheltä kokonaisuudelta. Ja tälläkertaa tilaa tuntuu myös saavan myös oudot katsojien saarnaukset.

Edelliskausien aikana ollaan jo koettu vaikka mitä ja kohdattu ties ketä, mutta silti on tilaa uusille vihollisille ja liittolaisille. Kauden aloituksessa kyytiin hyppää itse Dr. Strange, eli Tohtori Outo. Ja... en tiedä, jotenkin hahmon överi taikuus abrakadabra-meno ei vain istu sitten yhtään seittipään "maanläheiseen" menoon. Joo hahmo on Marvelin sarjakuvahahmoja, mutta tuntuu vain jotenkin överillä tavalla liian sopimattomalta, vaikka ihan karismaattinen ilmestys onkin ja ääninäyttelijä hoitaa homman hienolla teatraalilla menolla. Hahmo vetelee apuvoimia toisista ulottuvuuksista kuin Final Fantasy-hahmot, käyttäytyy jo kauden avausjaksossa kuin oltaisiin kaikkien aikojen suurimmassa eeppisessä The Final Final Battle lopputaistelussa. Toisaalta hahmo myös esittelee tulevan kauden ja samalla loppusarjan teemoihin nousevat ulottuvuusjutut. Mitkä ironisesti kyllä myös alkavat ainakin omasta mielestäni viedä tätä maanläheistä supersankarisarjaa vähän liian övereihin suuntiin. Mukaan hyppää jo alussa toisessa ulottuvuudessa hengaava Madamme Web joka alkaa hypettämään Hämistä The Chosen Oneiksi. Ja ainakin itse aloin tässä vaiheessa tuntea etäisyyden ottoa juttuun kuin kiinnostuvani Hämiksen seikkailuista entistä enemmän.
Toisessa ääripäässä on kauden loppupäässä, omasta tv-sarjastaan vierailevat Ironman ja tämän sidekick War Machine, jotka edustavat paljon maanläheisempää poppoota ja kaiken järjen mukaan pitäisivät toimia todella hyvin Hämiksen vierailijoina. Mutta Ironman jää TODELLA etäiseksi hahmoksi, joka voisi melkein olla kuka vaan vierailijana. Hahmo on mukana melkein kuin vain pakotettuna vierailijana kuin kunnon oman, orgaanisen osansa tarinassa saavana quest starringina, niin kuin aikaisemin on ollut. Helvetin iso harmi. Itseasiassa ennen Ironman ilmaantumista keskitytään tämän sidekickiin War Machineen ja tämä saa lyhyestä osiostaan huolimatta huomattavasti paremmin metallia luidensa ympärille kuin isukkihahmo. Mutta joo, hauska sidenote tähän väliin: Tony Starkin ääninäyttelijä on klassikkokomedia Airplanen (1980) päänäyttelijä Robert Hays... Hahaha...

Sen sijaan kauden kakkosvierailijana tuleva Daredevil on suorastaan loistava hahmo ja ihan kymppivierailu sarjassa. Loistavassa, kaksiosaisessa jaksossa Kingpin on lavastanut Peter Parkerin syyllisiksin tuhmuuksiin ja Hämis joutuu liittoutumaan Daredevilin ja Peter tämän alter egon Matt Murdockin kanssa todistaakseen syyttömyytensä. Ja mikä komea tiimi tämä onkaan. Edelliskauden Tuomarin tavoin Daredevil tuntuu kuin omasta vahvasta seikkailusarjastaan käymässä olevana tähtivierailijana Spider-Manissa. Todella laadukkaasti toteutettu hahmo ja hahmovierailu ja hahmon ääninäyttelijäkin tekee erinomaista työtä. Daredevil vierailee vain näiden kahden jakson verran sarjassa, mutta on juuri sellainen hahmo tässä muodossaan joka voisi omasta puolestani tehdä vaikka useamman vierailun läpi useamman tuotantokauden.

Kolmoskausi on ensimmäinen missä tuntuu olevan mukana rauhallisempaa menoa, jopa "fillerijaksoja" jotka pikkuhiljaa vievät juonta eteenpäin. Sen sijaan että pikajuna kulkisi täyttä vauhtia aloituksesta finaaliin. Niinkuin kahdella aiemmalla kaudella. Sarja alentuu tälläkertaa tekemään lapsikatsojille "Älä tee väärin, tee oikein"-opetuksia mitkä aina saarnauksellaan saavat turhautumiset nousemaan. Varsinkin kun niitä ei enää osata... tai haluta pukea juonen sekaan hienovaraiseksi osaksi tarinaa. Vaan ne esitetään saarnaavina elementteinä katsojille. Kauden 14 jaksosta peräti kaksi on tuhlattu lähes identiteettisille fillerijuonille joissa molemmissa vanhemmistaan etääntynyt musta poika eksyy kaduille väärään seuraan ja saavat valita mikä on oikein ja mikä väärin. Parempaa tällaista jaksotyyliä edustaa kauden alussa tuleva kaksiosainen jaksokokonaisuus kun Hämiksen hommia lopettamassa oleva Peter päättää suostua pikkutytön vierailukutsuun ja kertoo tälle omasta menneisyydestään ja ottaa tytön mukaansa pienelle seikkailulle. Jakso on siinä ja siinä että se voisi olla TODELLA liikuttava ja mahtava Hämistarina, varsinkin loppupaljastuksensa ansiosta, mutta jää nyt liian turvallisen etäiseksi.

Ylistin kakkoskauden teemoja ja niiden komeaa, kauden yhdessä pitävää rakennetta, mutta kolmoskaudella täsmälleen sama tuntuu enemmän väkisinyrittämiseltä ja katsojaa nuijalla päähän takomiselta. Tälläkertaa teemana on erittäin alleviivavan selvästi vanhempien synnit ja sitä myös sarjan jokainen jakso kantaa nimessään, sillä kausi muodostuu "Sins of the Fathers"-nimisestä tarinakokonaisuudesta. Se mikä viimekaudella oli suorastaan runollisen sujuvaa, tuntuu tälläkertaa oudon itsetietoiselta. Kuin joku olisi ylpistynyt edelliskaudesta vähän liikaa. Välillä tätä teemaa osataan käyttää erinomaisesti kuten Daredevilin ja Kingpinin hahmoissa. Mutta sitten toisaalla saarnataan minkä keritään.

Paljon tapahtuu ja loppufinaali tekee aikamoisia temppuja, mutta kauden huippuhetki tapahtuu jo neljännessä jaksossa kun (vihdoin ja viimein) Vihreä Menninkäinen syntyy. Jakso on helposti sarjan parhaita ja rakentuu samanlaisena tiivistunnelmallisena thrillerinä kuin kehumani ykköskauden Kameleontti-keskeinen finaalijakso. Norman Osborn katoaa kaameassa onnettumuudessa ja kuvioihin ilmaantuu kauhistuttava Vihreä Menninkäinen joka alkaa kaapata kaikkia Normanin kohtaloon syyllisiä pitämiään. Ja sarja näppärästi ohjaa huomiota siihen että synkistelevä ja sisäänpäin kääntynyt Harry olisi tarinan pahis, kostamassa isäänsä. Todella komea, perhanan tyylikäs ja jämäkkä jakso alkusekunnista finaaliinsa.

Kolmoskauden loppusuoralla tarjotaan katsojalle herkkua kun Mörkö palaa viimeistä kertaa sarjaan ja meille selviää jopa tämän henkilöllisyyskin ja Mörkö saa jopa vähän inhimillisyyttäkin kuorensa alle. Hyvää tavaraa ja Vihreä Menninkäinen ottaa hyvällä tavalla paikkansa edeltäjänsä tontilla ja nousee tehokkaasti Hämähäkkimiehen ja samalla Peterin ykkösviholliseksi, aikaisemmin tätä paikkaa pitäneen Kingpinin edelle.
Sen sijaan paluun tekevä Venom/Eddie Brock jää hieman jalkoihin vaikka kovasti yrittääkin. Puhumattakaan tämän uudesta jälkeläisestä Carnagesta, joka myös saapuu kuvioihin. Carnage on edelliskauden Morbiuksen tavoin hahmo joka ihan huutaa sensurointia. Ultravaarallisen psykopaattimurhaaja lastensarjassa ei tietysti oikein toimi ja siksi tämän ja Venomin keskeistä nahikointia katsoo melkein kuin kahden lelufiguurin leikkiä, kuin kunnollista draamaa. Plaah. Carnagein ihmisversio Cletus Casady sentään saa muutaman oikeasti creepyn hetken itselleen.

Jo kolmannen kauden ykkösjaksoa katsoessa tuli outo olo sarjan ulkoasua kohtaan. Jotain oli eri tavalla kuin aikaisemmin. Ensin huomasin paljon dynaamisemmat kuvakulmat ja kuvien käytön kuin aiemmin. Hahmotkin näyttävät hieman erilaisilta. Oliko sarjalla uusi animaatiostudio? Mietin että ehkä sarjalla on uusi kuvasuunnittelija tai jotain. Mutta pikkuhiljaa oivalsin että kyseessä taitaa olla budjetillinen asia. Animaation laatu on nimittäin paikoitellen laskenut reippaasti. Hahmoanimaatiosta tuntuu usein pudonneen pois melkein puolet käytettävistä animaatioframeista, varjostuksia käytetään vain silloin tällöin. Ja uusittu kuvakulmakikkailu tuntuu olevan luomassa vastapainoa tälle riisutummalle menolle ja paljastaa puutteensa välittömästi kun kuvakulmat eivät yritä kätkeä puutetta. Välillä tulee todella heikkoja hetkiä, mitä aikaisemmilla kausilla ei kertaakaan tullut vastaan. Aina silloin tällöin hahmot tuntuvat todella elottomilta. Tai väärällä tavalla kököiltä. Melkein kuin katsoisi fanipiirrosta kuin lopullista, viimeisteltyä animaatioruutua. Yksi kakkamaisimmista hetkistä oli Venomin ja Carnagen paluu, joka tuntui melkein paikoillaan jököttävien lelufiguurien patsastelulta kuin vauhdilla etenevältä, kuumottavalta thrilleriltä. Kuvakulmat ja sarjan aikaisemmin käyttämä tunnelmallinen ympäristökin oli aika hukassa, mikä oli elementti mitä aikaisemmilla kausilla ei ollut mukana. Sekin että Venom ja Carnage ovat tyyliltään kuin painajaisversioita Hämiksestä ja edellisellä vierailullaan Venomiakin käytettiin upeasti liskomaisena stalkkaajana... ja nyt molemmat symbioottihahmot lähinnä vain jököttävät kokokuvissa kirkkaissa valoissa eivätkä tunnu yhtään symbioottihirviöiltään, niinkuin ensimmäisellä kaudella. Plaaaah!
Kolmoskausi ottaa myös sen asenteen että aikaisempien kausien materiaalia saa aivan vapaasti uudelleenkäyttää kun tarvitaan random kuva jostain johonkin väliin kesken kaiken. Räjähdys kaudelta yksi on vapaata ja tuhannesti uudelleen käytettävää materiaalia. Samoin kauhistusreaktio random hahmolta tai poliisi juoksemassa portaikossa kaudelta 2, pahis tekemässä irvistystä lähikuvassa aivan toisessa ympäristössä ykköskaudelta pöllityssä kuvassa, eikä edes tausta täsmää siihen mitä nyt tapahtuu. Ihan sama. Sekaan vain. Eipä tarvitse animoida uutta tähän jaksoon. Siis.. argh. Budjettia sarjalta on selvästi karsittu ja kaikki mahdolliset keinot ja temput käytetään siihen että saadaan JOTAIN tarvittavaa matskua tungettua väliin ilman että pitää animoida uudestaan. Kyseenalaista menoa... mutta jos se on hinta siitä että homma saadaan edelleen pyörimään niin... äh, okeih.

Mutta kyllä sarja edelleen pystyy kovaan laatuun kuin vain halutaan. Esim kauden huippuhetki, nelosjakson Vihreän Menninkäisen ilmaantuminen on kauden komeimpia jaksoja niin animaation kuin varjojenkin osalta, mikä kertoo kyllä paljon kun se on vasta lämmittelyä sille mitä myöhemmin tapahtuu. Loppufinaali itse ei pääse lähellekään samaa laatua mikä on kyllä vähän hämmentävää kun ottaa huomioon miten eeppinen ja traaginen loppufinaali on. Ja siksi kausi jättääkin aina epätasaisen viban jälkeensä.

Spidermanin kolmoskausi on jotain missä ei pintapuolisella vilkaisulla ole mitään vialla, mutta tarkemmalla katsomisella tulee nopeasti selväksi että aikaisempien kausien ytimekäs ja fokuksensa tiukasti pitävä viba on alkanut kadota, vaikka kirjoitus aina tasaisen väliajoin ytimekästä onkin ja hahmoja osataan edelleen käyttää. Mutta jopa teematkin tuntuvat vähän vasaralla päähän taotuilta kuin kauniin hienovaraisesti taustalla pyöriviltä elementeiltä. Vaikka pisteeni ovatkin aikaisempia alempana, kolmoskausi ei todellakaan huono ole. Vain vähemmän ytimekäs ja fokuksessa oleva paketti kuin aiemmin.

3+/5

[PT2]

SPIDER-MAN ANIMATED SERIES

Aloin itsekin tätä katsomaan ja nyt 6 jaksoa olen katsonut. Vähän tuo Spider-Manin kömpelyys välillä naurattaa, kun myöhemmissä leffoissa ja sarjoissa on niin vikkelä jne mutta tässä kaveri putoaa kerrostalon seinästä alas ja jo on hätä päällä. Kunnes tajuaa ampua seitin seinään kiinni.. Mutta oon kyllä nauttinu sarjasta!

[Gigante]

Spider-Man TAS tuli katsottua viimeksi toissakesänä. Olihan tuolla sarjalla merkittävä rooli omassa lapsuudessani, vaikken vielä tuolloin osannut tekstityksiä lukea. Morbiuksen sensuurin myötä tehdyt imukupit ja veriplasmariippuuvuus menivät tuolloin kyllä täysin ohitse. Pienoisena kulttuurishokkina tosin tuli myöhemmin se tieto että Kraven olikin sarjiksissa roistohahmo toisinkuin tässä ysärin sarjassa.

Sarja eteni paikoitellen turhankin pikaisella kelauksella vaikka muuten viihdyttävä olikin. Suosittelen hämisystäville myös yhä erittäin lämpimästi Spectacular Spider-man piirrettyä, joka on minulle edelleen se paras hämispiiretty adaptaatio.

[Silence]

SPIDER-MAN ANIMATED SERIES, KAUSI 4 (1997)

Edelliskauden finaali päättyi jännittävään cliimaksiin kun Peter menetti rakkaan Mary Janensa ulottuvuusporttiin ja nyt potee surkuttelua kun elämänsä rakkaus on kadonnut.... Mutta sen sijaan että Hämis yrittäisi tehdä asialle jotain, sekunttikello kädessä, keinolla millä hyvänsä, apua etsien, saadakseen punapäänsä pelastettua, Hämis vain seitteilee ja voivottelee kuin olisi breikannut gfnsä kanssa...

Kauden aloittaa aivan helvetin nolo ja kökkö fillerijakso mikä unohtaa edellisen kauden dramaattiset päätökset ja esittelee fillerijaksossaan sarjan "uudistetun" ilmeen niin tarinankerronnassa kuin animaatiossakin. Tämä on se piste kun sarja lopullisesti lopettaa tuntumasta siltä aikaisemmalta samalta, varsin laadukkaalta animaatiosarjalta miltä se vielä ennen tuntui ja joka nyt tuntuu siltä että joku Thaimaalainen alihankkijan alihankkijastudio on saanut homman hoitaakseen. Ja myös kirjoituksesta vastaa joku uusi poppoo jolla on aikaisempien kausien juonisynopsikset käsissään, mutta tulkitsevat kaikkea "Lasten pöhkönä hömppänä". Aloitusjaksossa on ihan symppis pohjaidea Jamesonista joka hyppää lehden pääpomosta katuja tallovan toimittajasedän rooliin, paljastaakseen alaisensa Robbien lavastuksen. Mutta siihen ne hyvät puolet sitten loppuvatkin. Jakso on kuin iso facepalm esittelemässä sitä mitä koko kausi edustaa: Halpaa, väärällä tavalla lapsellista animaatiota missä hahmot ovat animoitu korkeintaan suun osalta ja seisovat pahvifiguureina kuvissa. Ja vielä pahempaa: Käsikirjottamisen laatu on muuttunut pikkulapsien logiikaksi, eikä edusta enää aikaisempien kausien "Aikuiset kirjoittavat jänniä seikkailuita aikuisella sävyllä nuorien poikien iloksi"-tyyliä. Siis aaarrgh, sitä sisäistä romahtamisen tunnetta kun vain tunnet musertavaa tyhjyyttä aikaisemmin tuntemasi jännityksen ja innostuksen tilalla...

Irrallisen aloituksen jälkeen sarja muuttaa lopullisesti muotoaan ja tästä tulee enemmänkin The Black Cat and her friend Spider-Man Animated series. Kausi kantaa suurta ja erittäin irrallisen pinnalliseksi jäävää yhteistitleä "Partners in crime" koko kestonsa ajan ja sarja yrittää esitellä asian tekemällä Mustasta Kissasta Hämiksen Sidekickin, mutta näin ei ole. Felicia Hardystä siis tehdään supersotilas, antamalla tälle Kapteeni Amerikan "voimat" ja tästä tulee hämiksen seitteilyitä tekevä Musta Kissa. Ensinnäkin tämä ei tunnu yhtään istuvan Felician hahmoon... sillä hahmo vain napsahtaa aikaisemmasta herttaisesta pikkuneidosta älykkään vaaralliseksi ja kykeneväksi supermimmiksi... mutta öh okei.
On ERITTÄIN ILMISELVÄÄ mitä sarja on tekemässä. Black Cat ei ole mikään sujuva lisäys vaan ilmiselvästi rakennettu tyttökatsojien metsästystä varten. Meillä on Peter Parker Hämiksenä jolla on aina suuri voima tehdä suuria vastuita ja nyt meillä on myös tytöille oma supersankari, supervoimat saaneena Felicia Hardyna jolla on myös pakottava tarve häipyä ongelmien sattuessa ja ilmaantua Mustana Kissana pelastamaan päivä. Black Cat jopa "seitteilee" aivan millilleen samalla tyylillä Hämiksen kanssa, joten hahmo ei edes tunnu muulta kuin tyttöhämikseltä. Mutta SE missä todellinen Ongelma on, on että Hämis tuntuu katoavan sarjasta melkein sivuhahmoksi ja jakso toisensa perään pääosassa on jatkuvasti Black Cat. Siis kenen mielestä tämä oli hyvä uudistusidea? What the fak?
Jaksot alkavat Black Catilla, seuraamme Black Catia, Black Cat kohtaa ongelmia, Black Cat ratkaisee ongelmat. Niin, ja siellä mukana parissa välissä seikkailee myös Hämis. Kuulostaako tämä hienolta uudistukselta?
Jos olisin Peter Parkerin ääninäyttelijä Christopher Daniel Barns, seisoisin äänitysstudiossa, dialogipapereista omaa hahmoani etsien ja miettisin tyhjällä fiiliksellä että "Kuka tämän sarjan päähahmo olikaan....?"
ENNEN Hämis oli tarinan KESKEINEN HAHMO. NÄIMME JA KOIMME KAIKEN HÄNEN KAUTTAAN. JA korkeintaan saimme pienen vierailun johonkin toiseen näkökulmaan siitä mitä tapahtui samaan aikaan. Mutta nyt Hämis tuntuu olevan tuo "toinen, pieni näkökulma" ja tärkeämpää on antaa fokus uusille päähahmoille. Siis Mitä. Helvettiä. Kysymysmerkki.

Homma vain pahenee kun Kissa poistuu sarjasta kun about neljä jaksoa on kautta jäljellä. Luulisi että fokus palautettaisiin Hämikselle... mutta sitten sarjaan palaa koko kauden poissa ollut Mary Jane ja TÄSTÄ tehdään uusi keskeinen päähahmo kaikelle. Peter juoksee Hämiksenä tuon tuosta tämän perässä mutta Hämis on ihan sivuhahmo omassa sarjassaan ja kaikki fokus on aina ensisijaisesti Mary Janessa, ja toisena kyseisen jakson päätarinassa ja vasta kolmantena Hämiksessä. Siis mitä helvettiä täällä tapahtuu? Mitä tälle sarjalle on tapahtunut?
Kaamein esimerkki tästä "uudistuksesta" on kauden toiseksi viimeinen jakso "The Lizard King" missä mutanttiliskojoukko kaappaa Kurt Connorsin ja Mary Janen ja Peter lähtee näitä pelastamaan... paitsi että Peter on Hämiksenä mukana vain ehkä 7% jaksosta ja silloinkaan ei pärjää liskohirviöitä vastaan. Vaan homman hoitaa Mary Jane, joka liittoutuu yhdessä Connorsin vaimon ja labra-assari Debran kanssa. Nämä kaivavat ihan tyhjästä Kurtin jossain välissä kyhäämän Deus Ex-ase"liskopommin" joka ratkaisee kaiken, Debra, täysin hahmolleen epäuskoisesti, hoitelee nyrkkitappelussa liskon mille edes Hämis ei voi mitään ja loput naiset pelastavat päivän ja sitten luennoidaan miten Girls get it done. Eikä edes Kurt Connors tunnu itseltään Kurttina tai varsinkaan liskona, vaan alkukantainen liskohirviön tilalla on joku outo, älykäs Liskokuningas nyt.... Siis mitä täällä tapahtuu?! Kuka tätä sarjaa nykyään kirjoittaa?!?!

Aikaisemmat pahishahmot eivät tunnu enää ollenkaan itseltään, tai siltä että niistä vastaisi yksikään aikaisempien kausien kirjoittajista. Helvetin vaarallinen ja älykkään karismaattinen Kingpin käyttäytyy oudosti -jopa paljastaen oman salaisen henkilöllisyytensä aivan mitättömälle nilkille vailla mitään kunnon syytä kuin tehdä ilkeitä tuhmuuksia. Kakkoskaudelta palaava ja Kingpinin uusi sidekick Landon käyttäytyy oudosti, Tärisyttäjä tuntuu aivan väärältä sidekickiltä siihen hommaan mihin tätä käytetään. Ylempänä mainitsemani Lisko on kuin eri hahmo aivan eri sarjasta. Jopa Vihreä Menninkäinen palaa mutta tälläkertaa Harryna ja nyt Menninkäinen käyttäytyy aivan helvetin oudosti. Jo tämän uusi syntytarina Harryn kohdalla on aivan outo, missä ei ole mitään järkeä. Nyt Meninkäinen ei olekkaan kaasun aiheuttama toinen personallisuus kantajassaan vaan oikeasti toinen henkilö joka vain ottaa valtaansa kantajiaan ja voi olla niin Normanissa, kaasupullossa kuin Harryssakin yhtenä ja samana hahmona....

Kauden aikana paluun hyvispuolen vierailijoina tekevät lyhyesti kakkoskauden Tuomari ja Blade. Kumpaakaan ei voi syytää huonosta vierailusta, mutta ongelma on itse sarja näiden ympärillä kuin hahmot itse, sillä hommaa ei saada toimimaan kunnolla. Varsinkin Tuomarin nätti redemption tarina jää ikävän etäiseksi kun hahmolla olisi kaikki mahdollisuudet olla yhtä kuumottava ja kylmä ilmestys kuin viimeksi, mutta tuntuu nyt melkein vain keveältä vierailulta.

Haukuin jo animaatiota, mutta tarinan rytmitys ja kohtauksien hetket haisevat myös. Fokusta ei enää oikein ole. Kokoajan mennään ja reagoidaan koska juoni sanoo niin, eikä siksi että asioita tapahtuisi luonnollisesti.
Animaatio tuntuu halvalta. Yksinkertaiselta. Liian simppeliltä. Joo väripaletti on sama, taustalla on samat hahmosuunnittelut ja päällä kuuluu tutut ääninäyttelijät ja tuttu musiikki, mutta animaation kaamea, halpa laatu ei kyllä siltikään onnistu hämäämään.
Mutta jatkuvasti on siellä täällä yksittäisiä hetkiä, lähikuvia hahmoista kun huomaan miettiväni "Tuohan näyttää hyvältä! Hyvin piirretty, kivasti varjostettu ja jopa ihan kivasti animoitukin!". Välillä on oikeasti hyvä hetki kun Hämis roikkuu seinästä ja ampuu verkkoaan jonnekin. Mutta ympärillä on usein lähinnä nololta harrastelijaprojektilta näyttävä teos. Vielä edelliskaudella halusin olla diplomaattinen kritisoinneissani, sillä ymmärrän kyllä kun budjetti putoaa ja paineet kasvavat.... mutta tälläkertaa ei ole enää mitään syytä olla varovainen. Sarja on kaatunut halpaan animaatioon ja kökköön kirjoittamiseen, eikä sitä pelasta edes pienet paremmat yksittäiset hetket. Aikaisempien kausien laatua ei enää ole.
Animaation kaameasta tasosta muistuttaa jaksosta toiseen sarjan cool alkuintro mikä muistuttaa katsojaa alati siitä miten komeaa ja hyvin tehtyä animaatio oli viimeistelyineen vielä ykkös ja kakkoskaudella.

Sarjan ei enää tunnu niinkään siltä vuoden 1994 Spider-Man Animated Serieltä, vaan kasarin alun Spider-Man and his Amazing Friends -tv sarjalta missä hämiksellä on jatkuvasti joku sidekick kaverina seikkailemassa ja Hämis itse on kuin joku Love Boat, millä muut hahmot seilaavat. On erittäin selvää että studion isot pomot ovat tulleet tekijöille ja sanoneet "Tämä on liian synkkää ja liian traumatisoivaa. Vanhemmat ovat valittaneet. Tehkää sarjasta enemmän sen pöhkön kasarin lastensarjan kaltainen juttu. NYT. Tai ehkä vain tuomme sen sarjan tekijät teidän tilalle!" Käsikirjoitukset eivät tunnu enää yhtään samalta kuin aiemmin. Rakenne on todella epämääräinen, löysä ja joka suuntaan levällään. Aikaisemmilla kausilla oli aina looginen rakenne jutuissa, niiden rakentumisissa. Mutta tälläkertaa tuon tuosta tapahtumat tapahtuvat koska kirjoittajat pakottavat ne tapahtumaan mitä oudoimmilla logiikoilla. Poissa on myös kaikki aikaisemman sarjan fokus ja intensiivisyys. Dialogi on reippaasti huonompaa, fokus aivan hukassa ja tutut hahmot ovat menettäneet kaiken olemuksensa vaikka ääninäyttelijät samoja enimmäkseen ovatkin. Juonenkuljetus tuntuu ihan toiselta, hahmot eivät tunnu hahmoiltaan, eivätkä kuulosta itseltään. Se ei aina ole suurta, mutta eron huomaa jatkuvasti, kuin ärsyttävän sirinän hämisvaistossa. Nyt tilalla on tyhmä, oudon viattomasti käyttäytyvä lasten heilumissarja missä eniten sekoilusta kärsii päähahmo itse. Hämis itse tuntuu muuttuneen useamman prosenttiyksikön aikaisempien kausien älykkään terävästä aikuisesta seittipäästä "Gee whiz!"-kaltaiseksi pojuksi joka ei enää tunnu pystyvän asioihin niinkuin ennen... Vi-ag-ra voisi ehkä auttaa...

Kaudella on muutamat hetkensä kun se vähän yrittää olla Se Spider-Man animated Series mitä se ennen oli, mutta se vähän ei riitä mihinkään. Edes teemoja ei ole. Tai on, mutta ne eivät istu yhtään juttuun ja tuntuvat ihan pinnallisen irrallisilta. Jaksoja on kaudella on koko sarjan pienin määrä, vaivaiset 11 mutta tuntuu ettei siltikään ole havaittavissa mitään kunnollisen eheää yritystä. Vain filleriä ja random heilumisjaksoja. Jopa kauden päätös on ihan random fillerijakso random pikkunilkistä joka ripuloi elämäntarinaansa Peterille. Peter joutuu teeskentelemään ettei hän tunne tätä, vaikka Hämiksenä tunteekin. Ja itse jouduin teeskentelemään että katson yhä tv sarjaa, vaikka käteni oli jo puhelimella...

Neloskausi on aivan kaamea rimanpudotus jopa edelliskauden kökköyksistä. Paljon yritetään, mutta jopa silloin kun niin tehdään, se tuntuu oudon "väärältä", kuin hommasta vastaisi nyt joku tai jotkut jotka eivät ole lainkaan niin osaavia kuin aikaisempien kausien tekijät olivat. Sarja yrittää kosiskella itseäni loppusuoralla sillä ihanuudella että Peter ja MJ ovat jälleen happy happy mutta se hämäys ei riitä kyllä mihinkään. Siis aaaargh.

2-/5

[Silence]

SPIDER-MAN ANIMATED SERIES, KAUSI 5 (1998)

Kaamean edellisen kauden jäljiltä oli kyllä katsomisfiilikset aivan nollissa. Siis se oli kyllä sellainen rimanpudotus että huh huh. Melkein meinasin jättää koko maratoonin kesken mutta lopulta päätin puskea viimeisen kauden läpi kun kerran vain 13 jaksoa oli sarjaa jäljellä. Ja onneksi tein niin.

Kun kausi alkoi ensimmäisellä jaksollaan, olin hetken että "Oho, no nyt tuntuu paljon paremmalta! Joo, juoni tuntuu yhä hömppähköltä mutta homma alkaa jo toimia paremmin. Focus on kohdillaan, jopa silloin kuin päähahmomme itse ei ole kuvioissa. Rytmi osaa hengittää. Hahmot alkavat taas tuntua itseltään ja käyttäytyvät niinkuin näiltä odottaisin. Tuntuu että inhimillisyyskin... ja varsinkin sen ymmärtäminen on palannut takaisin sarjaan. Ja vaikka animaatiossa on yhä vähän se simppelimpi fiilis, niin kokonaisuutena kaikki on paljon paremmin rakennettu ja animoitu kuin kaamealla neloskaudella.".
Ja tuolla voisin tiivistää koko tuotantokauden. Sarjan viides ja viimeinen kausi on helvetisti parempi kuin edeltäjänsä ihan jokaisella osa-alueella, mutta ei vielä siellä kahden edellisen paikkeilla. Vitoskausi nousee kolmoskauden rinnalle turvallisena mutta toimivana kautena. Ja edelliskauden sekamelskan jälkeen sekin riittää.

Mutta joo, yksityiskohtiin.

Melkein tuntuu siltä kuin kaamean edellisen kauden vastaavat tekijät niin tarinan kuin animaationkin osalta olisivat tulleet nöyränä, lakki kourassa pyytämään apua aikaisempien kausien tekijöiltä. "Jos autatte meitä, niin saatte ottaa sarjasta vastuuta itsellenne taas. Pliiis!"

Kauden aloittaa Peterin ja Mary Janen avioituminen, joka sai itselläni vähän ahdistuskellot päässä soimaan kun taas on tyttöjen hääjuttuja luvassa. Mutta homma alkaa paljastamaan nopeasti sen että edelliskauden häröilyt eivät enää tässä showssa esiinny. Harrykin tekee paluun Vihreä Menninkäinen juniorina ja toimii varsin hyvin antaen tällekin jopa symppis redemaaushetken. Aloitus ei ole kyllä lähelläkään sitä hienoa Peterin painimista vastuun ja vaaran ja menetetyn rakkauden välillä kuin esim aikoinaan sarjakuvissa kun kaksikko avioitui, mutta nykyinenkin, suoraviivainen animaatioversio on ihan jeesh. Aloitus on itseasiassa erinomainen tapa alustaa tuleva kausi kaikelle sille mitä on luvassa. Ja luvassa on anteeksiantoa edellisen kauden jäljiltä.

Aloituksen jälkeen kausi aloittaa itse varsinaisen isomman tarinakaarensa luoden agenttimysteeriä Peterin vanhempien, ww2 vakoojajuttujen ja unohdettujen supersankarien ympärille. Eli toisinsanoen luvassa on Kapteeni Amerikan ja Red Skullin vierailua sarjassa peräti viisi jaksoa kestävän tarinakaaren aikana. Homma esittelee meille Kapteeni Amerikka-universumia mutta yhdistää sen SHIELDin kautta Hämisuniversumiin ja Peterin omaan menneisyyteen. Homma vie perhanasti aikaa ja vähempikin olisi riittänyt, enkä koe Kapteeni Amerikkaa kovinkaan kiinnostavaksi hahmoksi -varsinkaan nykyisessä toteutuksessaan. Eikä David Hayterin ääninäyttely hahmossa kamalasti innosta. Tämä tuntuu muutenkin enemmän Kapteeni Amerikka showlta, jossa Hämis vierailee, eikä toisinpäin. Kun kakkoskaudella X-Menit vierailivat, se tuntui näiden vierailulta Hämiksen sarjassa, eikä toisinpäin. Mukana on myös ällöttäviä lapsellisuuksia mitkä vihjaavat että edellisen kauden kirjoittajat/showrunnerit ovat vielä kuvioissa mukana. Kuten tapa miten Peter päätyy vaikka venäjälle seikkailemaan, huutelemalla Jamesonille että "Siis omg, et ikinä arvaa mitä mä kuulin! Hämis on menossa Venäjälle! Munkin täytyy mennä sinne!" ja Jameson on välittömästi että "Ei jumaliste! Nyt äkkiä sinne jos kerran Hämiskin on siellä!". Tai tarinakaaren lopussa olevalla kattokohtauksella missä täysin vailla mitään syytä Mary Jane juoksee kotoaan, tvn äärestä keskelle keskustan sotatannerta laserammusten sekaan, vain jotta voi Peteristä huolestuneena alistaa itsensä kaameaan vaaraan.... Siiis aargh. Aina kun nykyisissä Spider-Man tulkinnoissa tapahtuu jotain kehitysvammaista niin tuntuu että se on ideoitu tämän sarjan myöhempien kausien aivopieruilta.

Kingpin on hahmo joka on alkanut kovasti putoamaan arvostuksensa osalta viimeisten parin kauden aikana. Tämä loistava, älykäs ja superkarismaattinen rikollispomo joka tasapainottelee hienovaraisen ja raa'an voiman välillä, on nykyään vain arkinen pahispomo joka juonii kauheuksia ja haluaa kaiken mahdollisen kuninkaaksi kuin joku kasarin piirrossarjan hirviöpomo. Eikä hahmo tunnu tämän johdosta enää oikein miltään. Siis mikä ällöttävä, loistavan hahmon tuhoaminen.
Samaa mietin kun katsoin Dr Octaviustakin. Mustekalamme oli aikaisemmin itseään suuressa arvossa pitävä tiedemies, jonka saaminen rikollisiin seikkailuihin vaati Kingpinin kaltaiselta suurelta rikollispomolta paljon taivutteluita. Mutta nyt Doc Oc tuntuu seikkailevan kuin yksi random henchman muiden seassa. Onneksi molemmat hahmot saavat kauden loppupäässä redeemauksen muuttumalla enemmän aikaisemman kaltaiseksi hahmokseen.

Kausi alkaa aikamoisella agenttieeppisyydellä ja päättyy vielä eeppisimmissä maailmanlopputunnelmissa. Mutta kauden huippuhetki tapahtuu kauden puolivälissä, kaksiosaisessa "The Return of Hydro-Man"-tarinassa. Hydro-Man, eli vesipostimies oli kakkoskaudella, yhden jakson ajan lyhyesti mukana käynyt Mary Janen stalkkaaja ja vaikka jakso hyvä olikin, se oli koko kauden ainoa mikä tuntui vähän filleriltä, koska se ei ole päähahmokeskeinen vaan liittyi MJhin. Mutta oh boy... Peterin ja MJn aloittaessa kuherruskuukauttaan, Hydro-Man palaa ja luvassa on koko sarjan parhaimpia juonikuvioita. Laatu niin tarinankerronnassa, hahmoissa, animaatioissa ja muutenkin yleisesti toteutuksessa on erittäin laadukasta. Paljon hyviä oivalluksia, tiukkaa thrilleriä, ja mikä parasta, aikuisella tavalla vakavaa draamaa joka vain sattuu olemaan osa nuorten poikien seikkailusarjaa. Kaksiosaisen jakson ensimmäinen osa vielä vähän lämmittelee ja pitää juttua suoraviivaisena mutta kakkososa varsinkin luo hienon thrillerin ja esittelee sarjassa samaan aikaan sarjakuvissa kuumana käyneen (ja aivan liian pitkälle levinneen) Peterin kloonisaagan.
Tässä on täydellinen esimerkki siitä miten rakennetaan todella kovaa katsojaan ja päähahmoon iskevä shokkitwisti. Rauhallisella rakentelulla, valheellisella onnen annolla ja sitten kaiken kaiken pois ottamisella. Periaatteessa kyseessä on jälleen kerran yksi klassinen Hämisstoori sarjakuvien sivuilta vuosikymmenien takaa, mutta tälläkertaa se on annettu vain uudelle hahmolle tätä sarjaa varten. Spoiler: Edelliskaudella palannut Mary Jane on siis feikki MJ, vaikka tämä täysin oikealta vaikuttaakin ja kun totuus iskee, se sattuu ja kovaa.
Homma on itseasiassa jopa sarjakuvien Gwen Stacy-kloonausta traagisempaa, sillä Stacy oli palatessaan jo kuollut ja kuopattu olento josta oltiin siirrytty eteenpäin. Ja hahmon paluu loi 70-luvulla lähinnä hämmennyksen. Sen sijaan juonikuvion siirtäminen vielä elossa olevan, mutta traagisesti kadonneen Mary Janen ympärille on aivan perhanan julmaa ja kauniilla tavalla kiduttavaa neroutta! Peter on tunnustanut salaisen henkilöllisyytensä tälle ja avioitunut kloonin, eikä oikean Mary Janen kanssa. Ja menettää tämän, oikein tuplaten menetyksensä tuskan. Siis aaaarrgh, miten kauniin julmaa tämä onkaan! Hienosti dramatisoitu juonenkäänne.

Vielä ennen finaalia saamme kokea sarjakuvien legendaarisen Salatut Sodat -tarinakaaren, mutta sarjakuvia pienimuotoisempana versiona missä puolet hahmoista (Ryhmä X ja Kostajat) on pudotettu pois.
Osio on ihan jeesh, vaikka en hirveästi jaksanutkaan innostua toiseen scifi universumiin sijoittuvasta seikkailusta Hämissarjassa. Hyviin puoliin kuuluu että sarjaan paluun tekevä Ironman on paljon parempi hahmo tälläkertaa kuin viimeksi. Ja ainoana X-Meninä kuvioissa esiintyvä Storm on saanut alkuperäisen ääninäyttelijänsä takaisin. Ihmeneloset tulevat tämän myötä myös mukaan sarjaan, ja onnistuvat olemaan varsin hyvä poppoo. Mutta tuntuu että se todellinen shown varastaja on tästä tiimistä on kuitenkin Dr Doom. Salatut Sodat on useamman Marvelin suppaheron yhdistelmästoori mutta nyt vain Hämiksen juttuna se on aika pienimuotoinen scifiseikkailu joka on vähän niin ja näin, mutta tällaisenaankin ihan ok. Ainoastaan Black Catin tuominen mukaan osioon tuntuu todella oudolta ratkaisulta. Luulisi että aika moni toinen hahmo olisi parempi vaihtoehto tällaisessa tilanteessa... Black Catista myös pitää sanoa että hahmo vilahtaa kertaalleen aikaismemin mukana sarja myös kauden aikana, ja hahmo on tälläkertaa saatu toimimaan. Että jee jee. Finaly.

Finaalissa alkaa sarjan multiversemeno, eli useamman eri Hämiksen tuominen tapahtumiin, vaihtoehtoisineen aikajanoineen. Tämä helvetti, mitä jokaikinen studio yritti viimeiset vuodet tehdä jokaiselle stanan francheisselleen on Hämiksen ysärin sarjassa vielä outoa, virkistävää ja freshiä. Sarja ymmärtää pitää fokuksen kunnossa, antaen Meidän Peterin olla keskeinen päähahmo ja käyttää toisia Petereitä kuin esitelläkseen minkälainen hahmo voisi olla täysin erilaisena versiona. Ääripäitä edustaa ylimielinen Ironman-Spiderman ja synkistelevä emopoju Ben Reily ja tottakai tarinan pääpahaksi muodostuva Spider-Carnage mikä päästää pahan Peterin valloilleen.

Christopher Daniel Barnes ansaitsee myös kehut finaalista, sillä miesparka ääninäyttelee kauden finaalissa 7 eri Hämishahmoa. Ja usein vielä yhtäaikaa samassa kohtauksessa. Viimeinen finaalikamppailu katolla Pahis-Peterin ja kyseisellä aikajanalla vielä elossa olevan Ben-sedän kanssa on nerokas tapa lopettaa Peterin sisäinen konflikti. Ja vaikka Meidän Hämiksemme seisookin sivussa, se että tarinan "paha" Hämis herää taas hereille hyvyytensä osalta on jo hieno tapa päihittää pahuus.

Sarja päättyy viidennen kauden mukana, mutta se ei tapahdu niinkään The Finaliin saapuen, vaan enemmänkin Tyydyttävään cliffhangeriin päättyen, mistä pystyy ihan haistamaan tekijöiden epävarmuuden siitä että jatkuuko tämä vielä vai päättyykö tähän. Ja hyvällä tavalla tekijät ovat löytäneet erittäin tyydyttävän, mutta myös mieltä kiihottavan ratkaisun millä päättää sarja. Vaikka juttu jääkin "kesken", päätös tuntuu positiivisen liikuttavalta ja siltä että pitkä matka ollaan seikkailtu tänne ja sarjalla on lupa lopettaa seikkailunsa tähän ja nyt on lupa nauttia.

En todellakaan alkanut katsoa vitoskautta innoissani, koska edelliskaudet olivat jo sammuttaneet alkuinnostumiseni sarjaa kohtaan. Mutta kausi alkaa pikkuhiljaa boostaamaan sitä vanhaa tuttua, intensiivistä seikkailuaan takaisin kuvioihin. Aina on kiva lopettaa sarja tyydyttävään tunteeseen, kaamean turhautumisen ja katsojan suututtamisen sijaan.

3+ / 5

Hämis 1994 Animated Series on hyvää tavaraa kaikinpuolin, vaikka pariin otteeseen menettääkin otettaan. Onneksi loppu taas toimii ja sen ansiota kaikki jää reippaasti plussan puolelle.