Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Joni Ahonen]

JURASSIC PARK (1993)

En ole koskaan tykännyt Laura Dernistä. Siis Dern on oikeasti todella hyvä näyttelijä mutta jokin on vain aina ällötänyt neidossa. Eikä asiaa auta että hän on näytellyt yhtä paskinten kirjoitettua Star Wars hahmoa ikinä. Dern on kuitenkin tässä elokuvassa hyvä, vaikka tuntuukin vähän ylinäyttelevän paikoitellen.

Mulla on ollut aina sama juttu. Lynchin Blue Velvetissä hän on ihan hyvä suloisena naapurintyttönä ja jopa yllättäen pidin hänestä myös paljon veemäisenä agenttina Twin Peaksin kolmannella kaudella. Mutta muuten nainen on aina ollut sellainen ynseä esitys, jonka nähdessäni totean ihan ääneen että onko tuokin hapannaama tässä. Wild Heartissa en tykännyt yhtään Dernistä, oli jotenkin vain ärsyttävä leikkiessään kapinallista rokkipimua.


Kirjastosta lainasin Happy Death Day 2U:n, joka oli huonompi kuin odotin. Siinä missä eka osa lainasi parhaimmista ja oli vastoin odotuksia jopa parempi kuin sen pitäisi olla, jatko-osa tekee kaiken mahdollisimman väärin. Sama juoni vain sotketaan ja asioita selitetään, joita ei tarvitse selittää. Edelleen Jessica Rothe on kuin Sarah Michelle Gellarin Buffy, jossa on vastustamatonta asennetta. Muut hahmot on mitä on. Koko elokuva tuntuu vain pitkältä tv-sarjan täytejaksolta numero 78, jossa ketään ei kiinnosta mikään. Elokuva jopa päättyy ihan leikaten replaan "tein paskan housuun"?! En muista milloinka olisin viimeksi tuntenut oloni yhtä loukatuksi.

*/*****

[Silence]

DUNE (1984)

Nyt tai kohtapuolin (en ole yhtään seurannut) on tulossa elokuvateatteriin uusin tulkinta Frank Herbertin legendaarisesta Dune-scifieepoksesta. Itse en kyllä yhtään osaa sanoa haluanko edes nähdä sitä. Puhtaasti siksi että se ei ole edes kokonainen elokuva vaan vain puolet tarinasta, eikä toisen puolen valmitumisesta ole mitään takeita. Dunen jakaminen kahtia on kuitenkin järkevintä elokuvamuodossa. Dunen laittaminen yhdeksi kahden tunnin leffaksi on sama kuin Puolentoista tunnin pituinen elokuvaversio alkuperäisestä Star Wars-trilogiasta tai Sormustenherrasta. David Lynch palkattiin aikoinaan tekemään näin, ja lopputuloksena on surullisen kuuluisa fiasko missä elokuva pakattiin ainakin tuntia lyhyemmäksi kuin mitä Lynch oli sen suunnitellut olevan.

Fakta on vaan se että Dune ei oikeasti sovellu elokuvaksi. Se on liian iso, liian laaja ja aivan liian monipuolinen aihe mahtuakseen normaaliin elokuvan muottiin. Ihanneversio olisi kunnollinen, laadukas 10-osainen tv-sarja (game of thrones on jo periaatteessa juonensa ja hahmojensa osalta Dune-kopio) tai munakkaasti tehty 4-5 tuntinen elokuva (Lawrence of Arabian tai Ben Hurrin tyyliin)- mutta ilmeisesti sellaiset on vaan jotain niin mahdotonta. Nytkin kohta teattereihin tuleva elokuva on kaksi ja puolituntisella kestollaan vain puolet kirjan tarinasta, eikä jälkimmäistä puolta ole edes kuvattu. Tilanne olisi sama kuin Sormustenherraa olisi kuvattu siihen saakka kun Gandalf the Valkoinen kohtaa Aragornin ja kumppanit Kahden Tornin alussa metsässä ja sitten vain To Be Continued.... Ja jos kristallipalloni on surullisen oikeassa niin elokuva tulee floppaamaan ja jälkimmäinen puoli tulee jäämään lähinnä kymmenien teorisointiartikkeleiden ikuisuusaiheeksi. Dune kun ei ole omana itsenään tarpeeksi seksikäs tai tunnistettava aihe isojen massojen houkuttimseksi. Lynchin Dune on visuaallisesti komea, mutta tarinallisesti kaamea esimerkki epäonnistumisesta ja kiireellä maaliin housut kintuissa juoksemisesta. Kirjojen superälykkäästi ja monipuolisesti rakennettu tarina keskittyy uskontontoihin, maailman ekologiaan sekä niiden molempien hallintaan ja manipulointiin. Lynchin elokuvissa kaikki tällainen on ignoorattu ja tilalla on joku mystinen takapuolesta kuvoihin keksitty "ääniase" jolla kaikki ratkeaa taistelussa vihollista vastaan. Elokuva käsittelee enemmän tai vähemmän kunnollisesti 1/3 Frank Herbertin kirjasta ensimmäisen 1h 10minuuttinsa aikana. Ja jälkimmäinen tunti on aivan helvetin absurdi iso montaasi jossa juostaan äkkiä äkkiä äkkiä läpi loput 2/3 kirjasta sellaisessa montaasissa että Martin Scorsesekin raivoaisi että ei montaaseja näin kuulu käyttää.

Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus ysärin lopussa, käsissäni oli vain iso hämmennys että wtf-tässä tapahtuu. Alkupuolen voi vielä seurata läpi kiinnostuneena ja visuaallisuudesta lumoutuneena, mutta kun kakka tapahtumissa osuu tuulettimeen niin kaikki menee aivan hulluksi. Asioita vaan tapahtuu ja kirjojen tärkeitä reploja lausutaan ääneen ja katsojan oletetaan vain tunnistavan että "ahaa- tämä on SE tärkeä hetki kirjasta!". Mutta näitä ei ole koskaan aikaa rakentaa tai näyttää kunnolla katsojalle jotta millään olisi mitään väliä.

Tämä on se sama kaamea ongelma mikä vaivasi myös Netflixin kaameaa The Witcher-sarjaa. Tosin syy Witcherissä on idiooteissa ja osaamattomissa käsikirjoittajissa jotka eivät tehneet työtään kunnolla vaikka aina oli mahdollisuus siihen. He vain olettivat että "jotain voi mainita ohimennen ja kaikki kirjojen lukijat kyllä ymmärtävät loput" ja käsiin jäi aivan naurettavan tyhjä ja sieluton pieru. Dunessa se johtuu siitä että tekijät yrittävät puristaa varmasti kuuden tunnin edestä materiaalia kahden tunnin elokuvaan. Lopputuloksena on aivan järkyttävän outo elokuva mikä huokuu rahaa ja visuaallisuutta mutta tarinalle ei ole enää alun jälkeen mitään aikaa. Hups.

Frank Herberitin kirja on aina ollut yksi suosikeistani. Olen sekä lukenut että kuunnellut sen äänikirjana niin monta kertaa etten edes muista. Itselläni on siitä suomijulkaisuiden lisäksi myös hieno englanninkielinen nahkakantinen erikoispainoskin. Tämän perusteella minun pitäisi kai inhota tätä elokuvaa. Mutta tämä hemmetin epätasainen elokuva saa silti paljon sympatiaa. Mukana on iso kasa todella kovia näyttelijöitä. Elokuva on paikoitellen huikean näköinen, täynnä todella hienoa production designiä ja moni asia Dunen maailmassa näyttää juuri sellaisen ajattomalta ja kuluneelta miltä sen kirjoja lukiessakin kuvittelen näyttävän. Kasarin klassikkobandi Toton tekemä score on myös todella ikimuistoinen, täynnä synteettisaattorimusaa ja eeppisyyttä. Ympäristöjen/lavasteiden production design ja hahmot näyttävät asuineen aivan helvetin huikeilta. Vain David Lynchin tajunnasta on voinut syntyä myös pienet kiehtovat yksityiskohdat kuten koppakuoriaisilta näyttävät Spice Harvesterit. Westwoodin RTS-klassikot Dune 2, Dune 2000 ja Emperor: Battle for Dune ovat ottaneet selvästi tämän elokuvan visuaallisuuksista suuria esimerkkejä omiin tuotoksiinsa. Lynch yrittää tuoda mukaan myös miehelle sitä ominta itseään eli unenomaisuutta. Välillä onnistuen, välillä pahasti puolitiehen jääden. Varmasti siksi että tuollaiselle ei ole aikaa elokuvassa missä pitää saada valtava megaeepos kahteen tuntiin. Ja vaikka visuaallisuus onkin hienoa niin on vaan ikävä tosiseikka että Lynch ei selvästikkään ole oikea valinta tämän projektin puikkoihin. Mies on aina ollut parhaimmillaan kun hän on saanut työskennellä omien henkilökohtaisten projektiensa parissa. Alunperin Ridley Scottin piti tehdä tämä elokuva ja se vain entisestään saa unelmoimaan miten upea elokuva tämä olisi voinut huonoimmillaankin olla Ridleyn kaltaisen maailmanrakenteluiden ja visuaallisuuden maestron käsissä. Mutta Lynchin kässissä panostuksen laatu kohtausten toteutuksessa vaihtelee kovasti ja välillä joku supertärkeä dramaattinen hetkikin on toteutettu yhtä laiskan tasapaksusti kuin minun kauppareissuni spagettipussia ostamaan. Näyttelijöidenkin laatu vaihtelee todella oudosti. Jotkut tekevät huippujälkeä vaikka mitä tapahtuisi, mutta välillä tuntuu että näyttelijät lukevat puhelinluetteloa ääneen vailla mitään motiivia.

Ollakseen toimiva adaptaatio -tai edes itsenäinen elokuvansa, Dune olisi vaatinut radikaalia muutosta alkuperäisnovellista. Mutta siitäkin huolimatta elokuvan ensimmäinen tunti tunnutaan juonikuvioissa menevän kuin kaikkeen olisi aikaa kyllä elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla. Mutta vaikka jälkimmäinen puoli onkin aivan kaamea sekasotku niin elokuva onnistuu kuitenkin kiehtomaan ja vangitsemaan varsinkin vielä alkupuolensa aikana potenttiaallisuudellaan sen verran ettei se täydelliseksi maailmanlopun tekeleeksi sorru. Aikamoinen saavutus sinänsä.

2/5

[Joni Ahonen]

WHERE EAGLES DARE (1968)

Viimeaikoina on tullut katsottua niin paljon randomisti valikoituja kakkaleffoja että oli pakko välillä etsiä katsottavaksi elokuva jonka tiesin jo ennakkoon hyväksi, mutta jota en ole vuosiin nähnyt.

Where Eagles Dare on toiseen maailmansotaan sijoittuva tiivistunnelmainen jännitystoimintaelokuva brittiläisestä kommandojoukosta joka lähetetään linjojen taakse pelastamaan vangiksi jäänyttä amerikkalaiskenraalia alpeilla sijaitsevasta natsilinnoituksesta. Kenraali kun tietää Joni Ahosen taidenäyttelyn avajaispäivän, niin mies pitää saada turvaan ennen kuin tieto pääsee natsien haltuun.

Natsit ovat aina urkkimassa salaisia tietojani.

Katselin tämän jännitysnäytelmän eilen, kun tässä tullut hommailtua itselle uusia nimikkeitä joka kuukausi leffahyllyyn. Karismaattisia miehiä pursuva elokuva etenee mukavan verkkaiseen tahtiin ja huomaa että tehty aikaa ennen Indiana Joneseja ja muita rymistelyitä, vaikka tavallaan kaava on tuttu, että lopussa sitten mennään ja lujaa mennäänkin, mutta edelleen elokuvan sanelemaan tahtiin. Puolenvälin twistikohtaus ja monien muiden käännehetkien vuoksi tämä pitäisi katsoa uudestaan. Homma pysyy kasassa ja uskottava realismi pidetty mukana kovasta menosta huolimatta. Pidän siitä että kaikki ovat kuitenkin kuolevaisia ihmisiä, Clintin ja Richardin hahmot eivät nyrkein tappelen kymmeniä natseja vastaan, vaan suunnitelmallisuudella ja räjähteiden jatkuvalla käytöllä pelaavat itsensä ulos mahdottomasta tilanteesta. Eipä muuten tule mieleen toista leffaa, jossa räjähteillä olisi näin iso ja taktinen rooli.

Aidoissa lumisissa maisemissa kuvattu leffa näytti useissa kuvissa todella kotoisalta, suorastaan tuli nostalginen olo lapsuuden talvista. Esimerkiksi kylän sulat maantiet ovat kaikessa ihanassa inhottavuudessaan näky, joka muistuttaa kuinka mukavalta tuntuikaan aina kävellä kengät märkinä sohjossa koulutaksia odottamaan.

Elokuvalla oli pituutta, mutta missään vaiheessa ei tullut tunnetta että etenisipä nopeammin. Oli kiva yllätys ettei Clint selvästi ole päähenkilö, vaan hän jää aika sivulle ollen itsekin pihalla sopivasti välillä missä mennään. Oikein toimiva ja upea paketti. Uskoisin toisella katsomiskerralla nauttivani vielä enemmän, kun osaa ja tietää punoa langat selkeämmin yhteen.

****/*****

[Masse]

No Country For Old Men

Tämän leffan katsomista tuli viivyteltyä aivan liian pitkään. Loistava leffa ja se psykopaatti-päähenkilö veti helvetin hyvän roolin.

4,75/5

[Joni Ahonen]

Speed

Kirppikseltä eurolla löysin special editionin ja oli kova himo nähdä tämä uudestaan. Tykkäsin aikoinaan ja tykkään edelleen. Jo leffan juonikuvaus saa jännittämään, joka on yksinkertaisen nerokas. Toimii huippuhyvin, musikki on loistavaa, josta tulee Metal Gear Solidin tunnari mieleen ja Keanu Reeves on erikoinen, mutta oikein pätevä toimintasankarina tässä. Dennis Hopper ei tainnut paljoa muuta näytelläkään kuin hulluja pahiksia ja vaikka hän taatun hyvin roolinsa vetääkin, olisin ehkä halunut nähdä jonkun muun pahiksena. Elokuvan fokus on niin tiukasti bussissa, että olin vallan unohtanut alun ja lopun keskittyvän muihin paikkoihin.

Lopputekstien Billy Idol toimii helvetin hyvin.

*****/*****


Dracula

Elikkäs se Leslie Nielsenin "komedia". En ollut koskaan nähnyt ja tiesin etukäteen olevan paska. Ja paska oli. Juuri sellainen köykäinen esitys, jossa mikään vitsi ei toimi ja kaikki on typerää. En kertaakaan edes hymähtänyt. Edes Nielsen ei naurata. Plussaa viktoriaanisen ajanjakson puvusteista ja goottikuvastosta.

*/*****

[Joni Ahonen]

007 No Time To Die

Sisältää vähän spoilereita!

Oma kiinnostus oli vähän kaikkien tavoin laantunut tätä Bondia kohtaa, sillä vaikka pidinkin Spectreä ihan hyvänä, moni sen ratkaisuista ja juonikuvioista ei miellyttänyt. Koska No Time To Die on selkeästi jatkoa sille hahmojensa vuoksi, odotukset olivat varsin matalat, sillä ei minua kiinnostanut Christoph Waltzin itseään esittävää pahista nähdä jälleen kerran kekkuilemassa. Siksi olikin todella, todella piristävää, että elokuva osasi yllättää ja uusi pahis Rami Malekin esittämänä oli sopiva Bondille, koska tällä kertaa sankarimme on erittäin haavoittuvaisessa asemassa. Leffassa on monia kovia ratkaisuja ja Bond jää jopa usein sivuun, sillä tässä nyt nähdään myös kauhisteltu musta nainen, joka on 007. Ratkaisu on hyvä näin ja toimii. Toisin kuin Spectressä, tässä kokonaisuus pysyi selkeästi hallussa. Mukana oli sopivasti Bondimaisuutta sekä otettu etäisyyttää moniin tuttuihin elementteihin ja taasen tuotu niitä mukaan. Huumoria ja tyhmiä letkautuksia ei ollut kahden aikaisemman Bondin tavoin niin paljoa, josta myös plussaa.

Elokuva oli haikea ja Billie Ellishin kappaleen kuulin vasta nyt ekaa kertaa, josta pidin todella paljon. Tunteellinen ja jännittävä elokuva, jossa oli paljon hyvän näköistä kuvastoa, etenkin alun lumisissa maisemissa nähty kauhuelokuvamaisuus oli piristävää. Ei samalla tavalla anteeksiantamaton kuten Casino Royale, mutta mielestäni se toiseksi paras Craigin Bondeista jättäen Skyfallin taakseen, josta en ole ikinä niin paljon paljon pitänyt kuin monet muut. Muun maailman (ja Silencen) mielipiteistä en tiedä, joten en ole antanut niiden vaikuttaa tähän arvosteluun. Stekkaan arvostelut vasta tämän jälkeen.

****/*****

[Silence]

007 No Time To Die
(ja Silencen) mielipiteistä en tiedä

En olisi uskonut että tämä olisi tilanne, mutta en ole suunnitellut katsovani elokuvaa. Ei vaan kiinnosta.
Vaikka Craigin aikakautta nyt kaikki tuntuvatkin huutaen ylistävän, niin se tuntuu kyllä täysin Pierce Brosnanin aikakauden toisinnolta josta surkea kokonaiskuva paljastuu katsojille taas kerran vasta myöhemmin. Ensin aloitetaan supervahvalla elokuvalla (Goldeneye/Casino Royale) ja heti sen jälkeen lähtee kiihtyvä alamäki liikkeelle. Skyfallia kaikki tuntuvat ylistävän ihan suu vaahdossa, mutta tuntuu siltä ettei kukaan tajua miten hemmetin typerä ja huonosti kokonaisuuteen istuva elokuva se todella on. Naurettavinta koko Craigin 007-ajanjaksossa on se että emme ole päässeet näkemään ainuttakaan Oikeaa 007-seikkailua. Emme ainuttakaan missä Bond lähetetään suorittamaan tehtävää. Kaikissa Craigin Bondeissa on ollut vain kyse James Bondista ja tämän menneisyydestä. Bondin pitäisi olla väline millä mennään seikkailuun eikä seikkailun olla tekosyy keksittyä vain James Bondiin.

Kuten Spectren arvostelussanikin taisin kirjoittaa, sen lopetus tuntui siltä kuin koko sarja olisi tapettu siihen paikkaan. Eikä elokuvan jäljiltä ole enää minkäänlaista mielenkiintoa tätä uusinta kohtaan. Ei minkäänlaista. Ja se on aikamoinen saavutus sarjalta jota olen pikkupojasta asti katsonut ja kaikki elokuvat vuoden 1997 Tomorrow never diesista saakka elokuvateatterissa käynyt katsomassa. Jätin Rise of the Skywalkerinkin väliin täsmälleen samasta syystä, enkä usko että tätä tulen näkemään ennen kuin se joskus tvstä tulee. Ei vaan voisi vähempää kiinnostaa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Zombie Flesh Eaters (1979)

Zombie aka Zombi 2 on Italialaisten tekemä zombie-elokuva, joka on nimetty italiassa Zombi 2-nimellä koska George Romeron Dawn of the Dead julkaistiin italialassa nimellä Zombi ja vaikka tämä onkin oma zombie-elokuvansa niin se on yritetty saada myytyä katsojille romeron elokuvan "jatko-osana". Mikäs siinä, kyseessä kun on erittäin laadukas zombie-elokuva joka istuu täydellisesti perinteiseen zombie-genreen ja on varmasti yksi lajityyppinsä parhaimmistakin.

Tarina kertoo pienestä Haitilaisesta saaresta missä kuolleet tuntuvat heräävän tuntemattomasta *köh*voodoo*köh* syystä eloon ja jatkavan vaellustaan, ihmislihaa metsästäen. Tapahtumia lähtee selvittämään New Yorkilainen reportteri The Mies, mukanaan The Nainen jonka saarella asustavasta isukista ei ole kuulunut mitään. Tarina on varsinkin ensimmäisellä puoliskolla ihan hyvin rakennettu ja tykkään erityisesti tavasta miten tarina lähtee New Yorkissa liikkeelle. Näppärästi tekijät istuttavat isomman kuvion taustalle heti alussa mutta itse elokuvassa keskitytään vain pieneen tarinaan muutaman päähenkilömme kautta. Jälkimmäisellä puoliskolla porukkaa lähinnä lahdataan ja aika suoviivaisella vauhdilla. Hahmoja on vain kourallinen ja vaikka sokeakin voi arvata kuka ja missä järjestyksessä ne kuolevat, niin ne palvelevat tarkoituksensa.

Jännää miten tästä elokuvasta tulee itselleni aina ennen katsomista sellainen vähän kökkö ja halpa mielikuva, mihin ei kannata suhtautua kovinkaan suuria toivoen. Mutta itse elokuva on erittäin laadukas ja taidokkaasti toteutettu zombie-genren kauhuelokuva. Italialaiset ovat aina osanneet tehdä genre-elokuvia ja Zombie on täydellinen esimerkki siitä. Se on erittäin tiivistunnelmallinen, oikealla tavalla vähäeleinen ja kuumoittava elokuva, joka on kaikin puolin tehty hyvin. Eniten pidän sen atmosfäärisestä kuvauksesta ja tavasta käyttää hiljaisuutta kuumottavan hetken korostamiseen. Jotenkin masentavaa katsoa elokuvaa yli neljänkymmenen vuoden takaa joka on oikeasti likaisen ja tunkkaisen tuntuinen teos, eikä nykypäivän kliinisen ja hajuttoman mauttoman tuntuinen pökäle. Tämä on niitä elokuvia missä lokaation tuoksun voi ihan haistaa ja maistaa.
Elokuva harrastaa vähän liikaa superläheisiä naamakuvia zombeista, eikä maskit todellakaan aina kestä ihan sitä. Parhaimmillaan zombiet ovat aina etäämpänä vaeltaessaan. Tykkään valtavasti elokuvan tulkinnasta zombeista jonka muistuttaa enemmän voodoon voimalla lumottuja unissakävelijöitä. Zombiet tuntuvat pitävät silmiä usein kiinni ja hoipertelevan vain aina minimaallisin liikkein eteenpäin, mikä on itseasiassa erittäin "realistinen" ja toimiva ratkaisu kuvaamaan kuollutta joka on lähtenyt liikkeelle.
Mitä elävien hahmojen roolisuorituksiin tulee niin ne ovat hieman epätasaisempaa laatua. Kaikki keskeiset hahmot näyttelijöineen ovat hyviä ja tärkeimmät jopa erittäin karismaattisia, mutta sitten pienistä sivuosista löytyy näitä jotka eivät tunnu osaavan näytellä ollenkaan.
Musiikki on ihan hyvää mutta sama tunnussävelmä alkaa oikeasti pikkuhiljaa ärsyttämään kun se vaan soi ja soi samalla temmolla kokoajan läpi elokuvan. Enemmän pidin hienovaraisemmasta afrikan rumpumenosta mitä käytettiin varsinkin alkupuolella taitavasti taustalla luomaan kuumottavaa atmosfääriä.

Elokuvalla on kestoa tasan puolitoista tuntia ja se aika on hyvin käytetty. Kesällä katsoin Zack Snyderin kaamean Army of the dead-zombie elokuvan jolla oli vähemmän juonta kuin tällä, mutta kestoa kaksi ja puoli tuntia. Hitto uusin Bondikin on käsittämättömän 2h 45minuuttia pitkä. Tuntuu siltä että nykyaikaisilta elokuvantekijöiltä on kadonnut kokonaan kyky kertoa tarinoita tehokkaan ytimekkäästi. Zombie on tehty 1979 ja se on elokuvana jännittävä ja tiukka paketti mutta sillä on silti aikaa hieman irrallisen tuntuiselle alastoman neidon sukeltelujaksolle missä kohdataan niin vedenalainen zombie kuin haikin. Unohtamatta mainita näiden kahden välistä kamppailu

3½/5

[Silence]

Koska juhannus lähestyy, niin ajattelin arvostella muutaman aiheeseen liittyvän elokuvan.


HALLOWEEN (1978)

John Carpenterin legendaarinen shlaser-elokuva Halloween on yksi suosikkielokuvistani ja kuuluu siihen x-joukkoon elokuvia joita tykkään katsoa aina joka vuosi tiettynä vuoden aikana.

John Carpenter on yksi harvoista amerikkalaisista kauhuohjaajista jotka oikeasti ymmärtävät mitä todellinen kauhu on. Tärkeintä on Tunnelma & Tuntemattoman pelko. Ei supermonimutkaiset juonet, överiksi vedetyt toimintakohtaukset ja verellä roiskiminen. Halloweenin menestyskaavan salaisuus on olla todella yksinkertainen mutta jokaisella osa-alueellaan supertehokas elokuva. Elokuva on jopa melkein täysin veretön tekele, eikä tappojen yhteydessä oikeastaan koskaan edes läträtä verellä. Elokuvan todellinen kuumoittaja on sen mystinen tappaja Michael Meyers, joka mielisairaalasta karattuaan palaa kotikulmilleen viettämään Halloweenia -William Shatnerin astronauttiasuun pukeutuneena.
Carpenterin yksi suurimmista nerokkuuksista liittyy juuri Meyersin hahmoon, joka käyttäytyy todella alkukantaisen olennon tavoin. Hahmo ei koskaan tee mitään ylimääräistä tai vähänkään persoonallista. Hahmo vain seisoo paikallaan. Tuijottaen. Kävelee yhdestä pisteestä toiseen. Seisoo ikkunan tai oven takana. Ja ilmestyy kuin mystinen pahuus aina pimeydestä tekemään tappoiskun. Ja silti pinnan alla on jotain mitä hahmossa ei pitäisi olla. Hahmo tekee jatkuvasti asioita mihin tällä ei pitäisi olla mitään osaamista ja hahmo omaa oudon yliluonnollisen voimakkaat voimat.

Mielenkiintoista kyllä, tykkään reippaasti enemmän elokuvan ensimmäisestä, päiväsaikaan tapahtuvasta puoliskosta, joka vasta rakentaa tunnelmaa, tarinaa ja hahmoja elokuvan jälkimmäistä puoliskoa varten. Carpenter ja kumppanit käyttävät taidolla aikaa tunnelman rakenteluun ja Michael Meyersin muodostaman mystisen uhkakuvan luontiin. Yksi tärkeimmistä elementeistä elokuvassa on veteraaninäyttelijä Donald Pleasencen esittämä psykiatri Dr. Loomis, jonka harteille elokuva taitavasti kasaa ns "taustojen selittelyn". Mutta taitavasti hahmoa käytetään juuri Michael Meyersin uhkakuvan muodostamiseen koska koko hahmoakaartin kylmin ja ammattimaisin hahmo on se joka eniten ymmärtää että kyseessä on jotain ihmisjärjelle ymmärtämäntöntä ja yliluonnnollisen uhkaavaa. Paljon elokuvan onnistumisesta nojaa juuri Pleasencen roolisuorituksen harteilla ja mies onkin yhtä tärkeä elementti elokuvassa kuin Carptenterkin.

Elokuvan tappajaakin ikimuistoisempi osa-alue elokuvassa on Carpenterin itsensä sille säveltämä musiikki. Tunnussävel on ikoninen ja saa tuhannenkin katselukerran jälkeen ihokarvat pystyyn. Elokuvan aikana ei paljoa musiikkia kuulla, mutta se mitä kuullaan on usein erittäin yksinkertaista ja juuri tämän ansiosta todella kuumoittavan toimivaa muutaman pianon nuotin edestakaista soittamista. Elokuva on tehty superhalvalla, mutta juuri siinä piilee elokuvan suurin onnistuminenkin. Isoihin juttuihin ja megavalaistuksiin ei ole ollut varaa ja kaikki on tehty tarkkasti suunnitellen ja tehokkaan yksinkertaisesti ja juuri siksi lopputuloksena on erittäin voimakas ja ikoninen kauhuelokuva.

Oikeastaan ainoampana miinuksena on muutamat roolisuoritukset Jamie Lee Curtisin esittämän päähenkilön kaverijoukkueessa jotka lausuvat dialogia välillä sellaisella tasapaksulla sävyllä että tuntuu kuin joku viiltäisi liitutaulua kynsillään. Myös elokuvan jälkimmäinen puoli voisi muutamissa osioissa olla vähän nopeatahtisempi, mutta tämä pieni särö ei onneksi paljoa haitaa. Elokuva säästää onneksi parhaimman hetkensä aivan loppuun: Viimeinen minuutti ennen lopputekstejä on kirjaimellisesti täydellinen lopetus elokuvalle ja saa jokaikisellä katselukerralla niskakarvat pystyyn.

4½/5

[Silence]

HALLOWEEN (2018)

Halloween is Back! Ensimmäistä kertaa 40 vuoteen.... siis jos ignoorataan kaikki 7 tai 8 jatko-osaa, yksi spinnoff ja Rob Zombien kaksi remakea. Onneksi elokuva on nimetty jopa alkuperäiselle uskollisesti pelkästään Halloweeniksi, jottei se mene vahingossakaan sekaisin The Thingin, Predatorin tai Screamin samannimisten "jatko-osien" kanssa......asfdghj

Elokuvan suurin ongelma on sen aivan uskomattoman tyhjillä paukuilla kulkeva ja pahasti fokuksensa hukannut käsis. Tekijät ovat tehneet "radikaalin" ratkaisun ja ignooranneet kaikki alkuperäisen elokuvan jälkeen tulleet jatko-osat, tehden tästä elokuvasta "virallisen" jatko-osan The Alkuperäiselle elokuvalle. On kulunut 40 vuotta alkuperäisen elokuvan tapahtumista, jonka lopussa noin 7 minuutin verran tappaja Michael Meyersin kanssa tekemisissä ollut Jamie Lee Curtis on nyt vanha mummo ja on muuttunut hulluksi survival Expertiksi odottaen Michaelin paluuta viimeiset neljä vuosikymmentä...... öööh, olenko ainoa jonka mielestä tämä on ihan helvetin absurdin typerä lähtökohta juoneksi? Jamiellä ja Michaelilla ei ole enää edes kakkososassa luotua sukulaissuhdetta. Nyt he ovat kaksi täysin irrallista hahmoa, joita jopa elokuvan käsikirjoittajat yrittävät lopussa todella tyhjästä tulevilla väkinäisillä juonenkäänteillä saattaa yhteiseen loppufinaaliin. Koko elokuvan alkupuolen olin kuin puoliunessa. Mitään ei tapahdu. Kaikki puhuvat Michael Meyersistä kokoajan kuin tämä olisi kaikkien aikojen suurin legenda.... Mutta tämä EI ole. Hahmon kaikki aikaisemmat seikkailut on poistettu timelineltä, joten tapahtumat puhutaan enemmänkin yleisölle, jonka oletetaan tiedostotavan Meyersin tapposeikkailut populaarikulttuurin viimeiseltä 40 vuodelta.

Homma muistuttaa kolmea viimeistä Daniel Craigin Bond-elokuvaa missä kokoajan isketään katsojille fanservicea vanhoista elokuvista:
"Muistatteko tämän Goldfingeristä? Eikö olekkin coolia että Bond ajaa vanhalla tutulla Aston Martinilla?".
Ja tässä kohtaa nojataan täysin siihen että katsoja on joko täysin tietämätön, lähinnä pintapuolisesti asioista perillä ollen- tai tarpeeksi tyhmä kyseenalaistaakseen mitään.
Toisin kuin minä: "Ööööh.... Tämä on REBOOT timeline. Bond ei ole koskaan kohdannut Goldfingeriä. Miksi Bondilla on Q-osaston 60 vuotta vanha agenttiauto omana autonaan? Eihän tässä ole mitään v*tun järkeä! Oletteko kaikki ihan sekaisin?"
Tekijät: "TURPA KIINNI JA NAUTI FANSERVICESTÄ! OLISIT KIITOLLINEN TÄSTÄ! Hei muuten, muistatko tämän musiikin On Her Majestys secret servicestä? Hans Zimmer sävelsi siitä uuden remix-version tätä leffaa varten!".
Huoh...

Vitutuskäyrääni kiristää entisestään se että että vuonna 1998 ilmestynyt Halloween H20 teki täsmälleen saman juonen kuin tämä, mutta sata kertaa paremmin, laadukkaammin ja ajatuksella. H20 käytti juuri oikean verran aikaisempien Halloweenien historiaa tehdäkseen tarpeeksi syvällisen ja toimivan jatko-osan alkuperäiselle tarinalle. Se oli kuin Carpenter elokuva- mutta vain ilman Carpenteria. Tämä elokuva tekee samaa, mutta ignooraa typerästi Kaikki alkuperäisen elokuvan jälkeen tulleet leffat, ollen täysin tyhjä ja mitätön tekele. Mutta elokuva selvästi luottaa siihen että katsojille Michael Meyers on tuttu legendaarisena tappajana pop-kulttuurista, eikä muuta loogisuutta tapahtumille tarvitakkaan.
Elokuva on periaattessa alkuperäisen Halloweenin ja Halloween H20nen yhdistelmä-remake, joka tekee kaiken saman mutta huonommin. Tuntuu oudolta että elokuva ignooraa jopa H20n, sillä se jos mikä olisi tarjonnut kaikki tarpeelliset puitteet tätä elokuvaa varten. Mutta ei, miksi käyttää hyväksi, kun voidaan vaan tehdä sama leffa mutta huonommin. Periaatteessa kaava on se sama mikä tuntuu olevan Hollywoodissa nykyään kaikissa francheisse elokuvissa: Otetaan vanha elokuva, kaivetaan vanhat näyttelijät haudasta cameoihin mukaan ja kuvataan sama juttu uudestaan, muutamalla päivityksellä varustettuna -täysin nostalgiaan luottaen. V**tu olen elossa kyllä ihan väärällä vuosikymmenellä kun joudun tätä paskaa läpi käymään.

Vanhoja faneja tottakai houkutellaan vanhainkodista kameroiden eteen lainatulla Jamie Lee Curtisilla ja alkuperäistä tappajaa esittänyt Nick Castle esittää hahmoa tasan yhden kuvan verran elokuvassa, jotta varmasti jokainen fani saadaan teatteriin ihailemaan kuinka uskollisia ollaan alkuperäiselle elokuvalle. Uusista hahmoista ei ole kyllä oikein mitään hirveästi sanottavaa. Alkupuolella seurattavat tyhjänpäiväiset reportterit vaan tapetaan heti kun ovat palvelleet juonensa, Jamie Leen tyttärentytären teenage-seikkailut eivät kiinnosta tippaakaan -eivätkä liity mihinkään, potenttiaalisen sheriffin hahmokin jää aika mitättömäksi ja jopa kaikista parhaimmat hahmot, kuten Judy Greerin näyttelemä tytär ja Virginia Gardnerin supernätti bestis jäävät aika mitättömiksi sivuhahmoiksi lopulta.

Jos jotain oikeasti hyvää tästä elokuvasta pitää sanoa, niin Score on suorastaan erinomainen. Se sekoittaa sopivasti alkuperäistä ja uutta samantyylistä musaa, luoden kivasti tunnelmaa elokuvalle, millä ei muuten ole mitään fiilistä. Suosikkikappaleeni on "Prison Montage". Kaunis ja tunnelmallinen pianokappale. Credittien mukaan sävellyksestä vastaa John Carpenter itse, sekä tämän poika ja joku kolmas säveltäjä... Tosin kyyninen puoli Silencea saa epäilemään että onkohan Carpenter oikeasti tehnyt tälle mitään musiikkia, vai onko tämä taas näitä "laitetaan kaikkien tuntema nimi julisteeseen houkuttelemaan faneja". En tiedä. Mutta score on kuitenkin laadukas. Melkeinpä haluaisin cdn hommata.

Itse elokuvan parhaimmat osiot ovat sen ihan loppumetreillä. Elokuvan ylivoimaisesti paras ja jännittävin hetki on talon takapihalla liikkeentunnistinvaloihin liittyvä tappokohtaus joka on ihan helvetin jännittävä ja juuri oikealla tavalla rakennettu kohtaus: Ensin Michael seisoskelee aavemaisesti kauempana, mutta valojen sammuessa ja syttyessä Michael on aina siirtynyt lähemmäs. Nerokas osio. Tämän lisäksi Jamie Lee Curtisin talossa tapahtuva finaaliosio on mukavan jännittävä ja tykkään erityisesti mitä päähahmon Judy Greerin näyttelemälle tyttärelle tehdään lopun toimintakohtauksessa. Hemmetin näppärä idea. Mutta tämä kaikki on aika vähän pelastaakseen kokonaisuutta. Kaiken tämän ulkopuolella elokuva on vain täynnä tyhjänpäiväisiä kamera-ajoja ja tiukkoja lähikuvia ihmisten naamoista, vailla mitään tunnelmaa tai pelottavuutta. Mukana on myös aivan käsittämättömän outoa dialogia monien hahmojen välillä: Isä ja Poika istuvat autossa ja puhuvat pojan tanssiharrastuksesta. Tai kahden poliisin istuessa autossa vartiossa ja puhuessa itseleivotuista suklaaleivoksista. Öööh... Edes Michael Meyersiä ei hirveästi kätketä enää varjoihin, vaan antisankarimme kävelee kaduilla ja pihoilla kuin minä päiväkävelyllä.

Kaikenkaikkiaan Halloween (2018) on ontto ja hajuton pieru joka pelaa todella mitättömillä korteilla peliään. Se hyvä mitä leffa ihan loppumetreillä tarjoaa, ei paljoa kokonaisuutta pelasta. Kirjaimellisesti Kaikki tapot ja tapahtumat pöllitään aikaisemmista elokuvista mutta tehdään huonommin, eikä tällä teoksella ole muuta tarjottavaa kuin fanservicen tarjoaminen katsojille. Elokuvasta tulee paljon mieleen parinvuoden takainen Jokeri jossa myös oli ohjaajana lähinnä perseilykomedioihin erikoistunut tyyppi ja toteutus oli hyvin persoonatonta ja tekotaiteellista. Tosin Joker onnistui hommassaan reippaasti tätä pierua paremmin.

Tämä oli toinen kertani kun katsoin elokuvan. Muistan kuinka ekalla kerralla minulla oli läpi koko elokuvan tunne että "jokin on nyt pielessä...". Luulin että taustalla olisi menossa jokin juonentwistin poikanen joka paljastettaisiin katsojalle lopputwistinä. Michael Meyers kun käyttäytyi minusta hyvin oudosti läpi elokuvan. Ja elokuvan alussa meille näytettiin mielisairaalassa muita potilaita. Muodostin teoriani elokuvaa katsoessa että elokuvan aikana veitsen kanssa heiluva tappaja ei olekkaan Michael vaan copycat- yksi mielisairaalan toisista potilaista, joka jäljittelisi fanina maestroa. Mutta teoriani olikin väärä. Ilmeisesti katsoin vain fanielokuvaa, jonka johdosta elokuvan meno tuntui olevan hieman pielessä. Tervetuloa nykyaikaisten francheisse elokuvien maailmaan... Kaikki on vain fanielokuvaa, remixiä ja pelkkää nostalgialla ratsastamista.

2-/5

ps. Tuskin maltan odottaa elokuvan ohjaajan ensivuonna tulevaa seuraavaa elokuvaa, joka on "Virallinen" jatko-osa alkuperäiselle Manaaja-elokuvalle. Elokuva kun myös ignooraa kätevästi kaikki muut jatko-osat ollen se Oikea jatko. Ja tottakai elokuva kantaa myös samaa nimeä ja muutamia vielä elossa olevia näyttelijöitäkin kuin 50 vuotta vanha alkuperäinenkin.... Luoja että vihaan elokuvia nykyään.

[Joni Ahonen]

^
Halloweenin biisejä kuunnellut tässä ja uudessa on kyllä yllättävän hyviä kappaleita myös. Jopa legendaarisen themen päivitetty versio toimii hyvin. Kyllä totta että vähän tylsää millä mitalla nykyisin näitä "oikeaita" jatko-osia tehdään. Silloin kun Neil Blomkampista oli vielä kuva pätevänä ohjaajana, olin innoissani hänen ideastaan tehdä kunnollinen Alien 3. En edes tuolloun tiennyt että näinkin voi tehdä pyyhkimällä kaanonista "paskat" tekeleet. En yllättyisi etteikö vielä tuli triplat näiden "oikeiden" jatko-osien suhteen, mitä tavallaan Halloween jo on, sillä en muistanut Halloween H20 -elokuvan olemassaoloa.

Scream

Kirppikseltä löysin tämän museotavarana olevan DVD:n, jossa oli vieläpä citymarketin hintatarra päällä: 139.00 markkaa. Kuvasuhde väkisin venyi 4:3:sta sellaiseksi venynaamailuksi, että katselukokemusta häiritsi, mutta muuten oli yllättävän sharppi, sillä alkupään DVD:n leffojen laatu on välillä kammottavan juustoista.

Scream on itselleni ollut aina vähän mysteerileffa, sillä olen nähnyt tämän ekan osan vain kerran yli 20 vuotta sitten ja välillä pohtinut tähän päivään saakka, että oliko se kauhua vai komediaa. Päähäni oli jopa sekoittunut ekan Scary Movien kohtauksia. Oli siksi vain todella mielenkiintoista katsoa leffa uusin silmin, sillä olin melkeinpä unohtanut ne tappajatkin, vaikka nopeasti osasin päätellä riehujat hahmoesittelyjen jälkeen. Screamin alku on jäänyt ikuisesti mieleen, jotenkin popparit paistinpannulla ei unohdu koskaan. Ghostfacen naamari on yksinkertaisuudessaan oikein upeasti suunniteltu ja koko mustakaapu pienine kimaltelevine yksityiskohtineen siisti antaen hahmosta sellaisen nopean ja notkean vaikutelman.

Scream oli ilmestyessään varmasti monelle sellainen mitä hittoa -leffa, jossa tiedostetaan genren kliseet ja heitetään ylläreitä naamalle. Pidän aina siitä, että tapettavat teinit eivät ole täysin avuttomia, vaan Ghostface ottaa osumaa ja näin tästä ei anneta liian yliluonnollista kuvaa. Tapot ovat tarpeeksi rankkoja, etenkin autotallissa tapahtuva tilanne, jossa neito jää koiranluukkuun jumiin ja Ghostface rullaa autotallin oven kiinni. Näyttelijät ovat nuoria ja kaikki itselleni Frendien Monicaa lukuun ottamatta tuntemattomia. Sopivasti ärsyttäviä ja tyyliin istuvia, jossa Sidney (aina muistan nimen olevan Cindy) on se viileä ja fiksu tyttö. Suoraan voin sanoa, että heti alkukohtauksen jälkeen Scream oli mielestäni aika perushöttöä ja menettelevä, kunnes loppuhuipennus monine käänteineen ja dialogeineen sai minut jännittämään sekä nauramaan eri asennoissa. Elokuvan loppu on aivan mahtavaa tykitystä, joka osaa tehdä asiat juuri niin mahtavan itsetietoisesti, että melkein alkaa ärsyttämään moinen ylimielisyys. Katsellessa ajattelin usein, että jos itse osaisin tehdä elokuvia, tekisin juuri tällaista kamaa, jossa matto vedetään katsojien alta tuon tuosta.

Iski kyllä ja tekisi mieli hankkia kunnon blu-ray hyllyyn. Tämän DVD:n valikot ovat kuin 8-vuotiaan väsäämät Applen iDVD-ohjelmalla.

****/*****

[Silence]

Kuvasuhde väkisin venyi 4:3:sta sellaiseksi venynaamailuksi, että katselukokemusta häiritsi, mutta muuten oli yllättävän sharppi, sillä alkupään DVD:n leffojen laatu on välillä kammottavan juustoista.

Iski kyllä ja tekisi mieli hankkia kunnon blu-ray hyllyyn. Tämän DVD:n valikot ovat kuin 8-vuotiaan väsäämät Applen iDVD-ohjelmalla.

Äbäbäbä, Screamin dvd ja bluray julkaisut ovat olleet roskaa. Elokuvasta tehty vain yksi skannaus silloin kun dvd ilmestyivät 1998 ja niin dvd kuin bluraykin pohjautuvat kyseiseen paskaprinttiin.

MUTTA ensiviikon maanantaina (18.10) julkaistaan viimeinkin Restauroitu 4K julkaisu (mukana myös bluray) elokuvasta uudella skannauksella: https://cdon.fi/elokuvat/scream-4k-ultra-hd-blu-ray-import-80752274
Joku nimeltä mainitsematon henkilö kuulemma suunnittelee tämän julkaisun hommaamista... köh köh...

----------------------------

Ensimmäinen Scary Movie on kyllä aikaimoinen parodialeffa. Se oikeasti onnistuu ihan helvetin hyvin tekemään Screamista parodiaa ja melkein jopa pilaa alkuperäisen elokuvan vakavuuden... Mutta en voi kuin nauraa vedet silmissä sen jutuille.

[Masse]

Scream

Scream on varmaan oma lemppari-saaga mitä kauhuleffoihin tulee. Ihan helvetin kova trilogia joka kuohuu ihanaa ysäri-estetiikkaa eikä se nelonenkaan paska ollut. Kannattaa siis katsoa ne kaksi muutakin jos niiden näkemisestä on yhtä pitkä aika tai et ole nähnyt ollenkaan.

Itse tuli tällä viikolla katsottua koko Cornetto-trilogia jälleen kerran. Huvittavaa kyllä käänteisessä järjestyksessä. Simon Pegg ja Nick Frost on mielestäni tajuttoman lahjakkaita näyttelijöitä. Kun näitä elokuvia vertailee niin on vaikea uskoa, että samat henkilöt näyttelee kussakin.

How's that for a slice of fried gold?
YEEEEEEH BOIIIIIIIIIIII

[Joni Ahonen]

Scream

Scream on varmaan oma lemppari-saaga mitä kauhuleffoihin tulee. Ihan helvetin kova trilogia joka kuohuu ihanaa ysäri-estetiikkaa eikä se nelonenkaan paska ollut. Kannattaa siis katsoa ne kaksi muutakin jos niiden näkemisestä on yhtä pitkä aika tai et ole nähnyt ollenkaan.

Itse tuli tällä viikolla katsottua koko Cornetto-trilogia jälleen kerran. Huvittavaa kyllä käänteisessä järjestyksessä. Simon Pegg ja Nick Frost on mielestäni tajuttoman lahjakkaita näyttelijöitä. Kun näitä elokuvia vertailee niin on vaikea uskoa, että samat henkilöt näyttelee kussakin.

How's that for a slice of fried gold?
YEEEEEEH BOIIIIIIIIIIII

Olen nähnyt kaikki Screamit ja niiden katsomisesta aikaa yhtä kauan, joten en muista mitä juuri kakkosessa tai kolmosessa tapahtui. Nelosen nähnyt joskus 8 vuotta sitten ja jäi fiilis, että oli todella mitäänsanomaton. Siitä muistan vielä vähemmän kuin näistä muista. Uuden Screamin traileri tuntuu pelkältä pastissilta. Jos tekijät olisivat ovelia, se olisi tahallisesti tehty niin ja sitten itse leffa olisikin jotakin muuta. Epäilempä vahvasti että näin olisi.

Nyt Katson Commando Ninjaa, joka tässä kirjoitellessa on loppusuoralla. Alku oli oikein lupaava ja voi sanoa tämän olevan parempi kuin Kung Fury, jossa green screenillä kuvatut kohtaukset ovat ahtaita ja tunkkaisia. Tämäkin leffa on pelkkää parodiaa, mutta alussa välillä unohdin katselevani sellaista, sillä on tehty yllättävän laadukkaasti ja näyttää kuin kuvattu 80-luvulla ja restaroitu nykypäivään. Elokuva vaan alkaa tuntumaan helvetin pitkältä jo puolenvälin jälkeen, vaikka tekeleellä ei ole kestoa kuin reilu tunti. Liian pitkitettyjä kohtauksia ja täyteen ahdettu kaikkea. Voi katsoa ilmaiseksi Tubesta.

https://www.youtube.com/watch?v=No6isuzn0FQ

**/*****

[Silence]

Scream

Scream on varmaan oma lemppari-saaga mitä kauhuleffoihin tulee. Ihan helvetin kova trilogia joka kuohuu ihanaa ysäri-estetiikkaa eikä se nelonenkaan paska ollut. Kannattaa siis katsoa ne kaksi muutakin jos niiden näkemisestä on yhtä pitkä aika tai et ole nähnyt ollenkaan.

Olen nähnyt kaikki Screamit ja niiden katsomisesta aikaa yhtä kauan, joten en muista mitä juuri kakkosessa tai kolmosessa tapahtui. Nelosen nähnyt joskus 8 vuotta sitten ja jäi fiilis, että oli todella mitäänsanomaton. Siitä muistan vielä vähemmän kuin näistä muista. Uuden Screamin traileri tuntuu pelkältä pastissilta. Jos tekijät olisivat ovelia, se olisi tahallisesti tehty niin ja sitten itse leffa olisikin jotakin muuta. Epäilempä vahvasti että näin olisi.

Scream on ysärin lopusta asti ollut yhdessä alkuperäisen Halloweenin kanssa ihan top-suosikkejani. Itse tykkään niin Scream 1stä kuin 2sesta melkein yhtäpaljon. Kakkonen on ehkä askeleen verran ykköstä perässä.
Scream 3 kärsii siitä että sillä on eri käsikirjoittaja ja Sidneytä lukuunottamatta kaikki hahmot tuntuvat tosi vastenmielisiltä ja leffa on täynnä kolmososalle tyypillisiä väkinäisiä "uusia ideoita" ja tarpeettomia "lankojen yhdistelyitä".
Vitosen traileria katsoessa sain lähinnä flashbackeja Scream 4sesta mikä ei todellakaan nostanut kiinnostustani. Nelonen tuntui lähinnä itsensä parodian parodialta, eikä kunnolliselta slasher kauhuelokuvalta.

[Silence]

HALLOWEEN H20: 20 Years Later (1998)

Halloween H20 sijoittuu 20 vuotta alkuperäisen elokuvan ilmestymisen ja tapahtumien jälkeiseen aikaan. Elokuva hylkää myöhempien jatko-osien kaameat kultit ja jeesustelut ja keskittyy taustoittamaan itseään vain kahden ensimmäisen elokuvan voimin. Kakkoselokuvassa aikoinaan Carpenterin itsensä humalassa vetäisemä juonenkäänne päähenkilöiden sisarrussuhteesta on typerä, mutta tämä elokuva oikeasti käyttää sitä toimivasti hyväkseen, muodostaakseen uskottavan ja toimivan taakan tapahtumien taustalle.
Halloween H20 on sarjan kaksikymmentävuotis juhlaelokuva, mutta myös vuoden 1996 Screamin myötä syntyneen slasher-genren renensanssiajan voimin tehty tekele. Ysärin Scream-ajan puukkohippa-elokuva siis, mutta ironisesti erittäin uskollinen omalle alkuperäisesikuvalleen. On kyllä kiehtovaa katsoa näitä kaikkia kolmea Halloween-elokuvaa, sillä jokainen niistä on aito aikakapseli omasta ajastaan ja niiden elokuvista: 70-luvun elokuva oli luovin ja visionäärisin. 90-luvun elokuva oli selkein McDonnalds -ateria ja tiesi millilleen miten pika-ateria-annos tehdään kuin suoraan kaupanhyllylle. Ja 2018-elokuva oli Luovan aikakauden jälkeisen ajan tyhjä tekele, mikä pöllii kaiken muualta, luottaen pelkkään fanserviceen ja nostalgiaan mutta ei silti onnistu potkimaan ruumiiseen eloa.

Elokuvalle yritettiin aikoinaan saada Carpenteria itseään sen puikkoihin, mutta ilmeisesti miehellä oli kiire pelata pleikkarilla tai jotain, sillä se yksi tärkeä -ja ehkä tärkein mauste tästä leivoksesta valitettavasti puuttuu. Ja tämä on iso sääli, sillä käsikirjoitus on kuin tehty Carpenteria varten. Juoni on simppeli mutta kunnolla alusta loppuun rakennettu kokonaisuus. Elokuva on ilahduttavan suoraviivainen ja suorastaan jopa yllättävän tiivis paketti, jolla ei ole kestoakaan kuin vajaat 85 minuuttia. Ennen aikaa ei kyllä hukattu edes vahingossa. Elokuva menee suoraan asiaan ja onnistuu lyhyestä kestostaan huolimatta kertomaan tehokkaasti juonensa.
Elokuva alkaa todella hyvällä ja jännittävällä intro-osiolla ensimmäisestä elokuvasta tutun hoitajanaisen kotona -jotain sellaista jännitystä minkälaista 2018 elokuva ei saa aikaan edes vahingossa. Kiehtovaa myös miten tekijät ovat saaneet jopa alkuperäisen näyttelijän palaamaan rooliin ja silti homma ei tunnu fanserviceltä siitä yksinkertaisesta syystä että hahmo on ensisijaisesti tärkeä hahmo tarinan käynnistämisen kannalta ja palvelee tarkoituksensa. Jos tämä oltaisiin tehty nyt niin sama hahmo olisi satavarmasti istunut jossain vanhainkodissa tai kapakassa alkoholisoituneena ja toistanut katsojille varoituksen sanoja Michaelista ja tämän pahuudesta jotta katsojat olisivat voineet todeta "Hei mä tunnistan tuon näyttelijän siitä alkuperäisestä! Ja uuh! Se sanoo samoja sanoja kuin se kalju lääkärimies ekassa sanoi! Oih kun tää on uskollinen leffa alkuperäiselle!". Alun jälkeen Michael hieman jää syrjään kuvioista mutta elokuva käyttää erinomaisesti aikaa Jamie Lee Curtisin päähenkilön seuraamiseen. Tekijät ovat itsekkin ymmärtäneet että yhtä paljon elokuvan tehokkuudesta on myös Curtisin hahmon harteilla kuin tappajankin. Vähän kyllä harmittaa että kun Michael lopulta aloittaa The juttunsa päätapahtumapaikalla, kaikki tapahtuu vähän liian nopeasti. Itseäni ei yhtään haittaisi viiden tai kymmenen minuutin edestä hieman fiilistelevää lisärakentelua tunnelmalle. Potenttiaalliset hahmot kuten Jamien uusi poikaystävä, tai supersymppis LL Cool Jn esittämä vartija ja oma poikakin siirretään aika nopeasti syrjään jotta päästää vain mahdollisimman äkkiä actioniin.
Elokuvan viimeinen osio on tehokas kauhutoimintaosio, joka ei ihan onnistu nappaamaan tunnelmallaan koska musiikki pauhaa niin voimakkaasti ja vähän liikoja yritetään tilanteissa joissa yksinkertaisuus olisi niin paljon tärkeämpää. Mukana on kuitenkin erinomaisia osuuksia, joista suosikkini on ruokasalissa tapahtuva pöytäosio. Elokuvan todellinen timanttihetki on kuitenkin sen vihoviimeinen hetki joka on selvästi tehty The Lopetukseksi sarjalle. Kun Jamie tekee viimeisen temppunsa kirveellä ja alkuperäinen tunnussävel lähtee soimaan, syntyy samanlainen upea fiilishetki kuin alkuperäisen elokuvan lopetuksesta. Ilmeisesti studio ja tuottajat tulivat kuitenkin toisiin aatoksiin tästä lopetuksesta hieman myöhemmin...

Tykkään valtavasti Jamie Lee Curtisin hahmosta ja suorituksesta tässä elokuvassa. Hahmo tuntuu uskottavalta traumojensa kanssa elävältä ihmiseltä joka on kaikesta huolimatta onnistunut saamaan jotain oikeasti hyvää aikaan elämässään. Hahmolla on myös mukava suhde Josh Hartnettin näyttelemän poikansa kanssa. Hartnett on aina kuulunut hyviin näyttelijöihin ja hänen hahmollaan on vielä alkupuolella lupaavaa menoa, mutta hahmo aikalailla valitettavasti katoaa kuvioista loppuosion alkaessa. Katsoessa tätä alkoi entisestään ärsyttämään että vuoden 2018 elokuva ignooraa tämän teoksen, sillä Hartnettin ja Jamien juttua olisi voinut kätevästi jatkaa 20 vuotta myöhemmin...
Elokuvassa on yllättävän monta nykyään todella tunnettua näyttelijää pienissä sivurooleissa, kuten Joseph Gordon-Levitt ja Michelle Williams. Varmasti koko näyttelijöjoukon isoin bongaustapaus on kuitenkin Jamie Lee Curtisin äiti, elokuvalegenda Janet Leigh jolla on hauska pikkurooli päähenkilön sihteerinä.
Myös tapahtumapaikka on erinomaisesti valittu Californian maaseudulla oleva yksityiskoulu, joka onnistuu olemaan juuri oikeanlainen syrjäinen ja goottilaisvivahteinen tapahtumapaikka puukkohipoille. Oudosti tulee tästäkin Sream mieleen..

Tietyt asiat elokuvassa kyllä vaivaavat enemmän kuin mitkään. Päälimmäisenä on se että elokuvasta puuttuu Carpenterin yksinkertainen lähestyminen ja pienibudjettisuus. Tämä on selvästi teinikauhu-studioelokuva yhdeksänkymmentäluvulta. Valaistukset ovat isoja ja kaipaisivat enemmän tappajan kätkemistä pimeyteen. Myös musiikki on ikävän isoa ja eeppistä orkesteripumputusta, vaikka oikea ratkaisu olisi tehdä jotain pienempää ja henkilökohtaisempaa. Varsinkin häiritsee se että scorea on pöllitty moniin kohtauksiin suoraan saman tuotantoyhtiön Screameista, sen sijaan että käytettäisiin Carpenterin alkuperäisiä nuotteja... Mutta eihän niitä voi käyttää kun ne ovat niin yksinkertaisia ja noloja "nykypäivänä". Varsinkin kohtaus missä Jamie näkee Michaelin hahmon lähestyvän häntä koulun pihalla on kohta joka suorastaan huutaa Carpenterin muutaman nuotin kuumoittavaa pimputusta eikä täysillä pauhaavaa orkesteria. Mutta näin se menee. Aikakautensa teos. Yksi suurimmista ärsyttävyyksistäni on kuitenkin itse Michael Meyers. Tätä näyttelevä suntmies Chris Durand tuntuu aivan liian vääntyilevältä ja yliesittävältä hahmokseen. Michael tuntuu aina astuvan kuviin kulman takaa jotenkin vain niin kömpelön pellen oloisesti, kuin Tim Curryn Pennywise-pelleä muistuttaen ja kääntelevän päätään kuin varmistaen että varmasti on asennetta. Tosin miehen roolisuoritus aivan parissa viimeisessä osiossa on kuitenkin täydellinen ja erityisesti viimeisen kohtauksen suoritus ansaitsee kehut.
Yksi itseäni koko nuoruuden vaivannut asia on myös se että olisin voinut vaikka vannoa että Michaelin naamio muuttaa useampaan otteeseen elokuvan aikana ulkonäköään. Meinasin tulla hulluksi nuorempana kun ihmettelin tätä. Ja näin myös oli: Tekijät joutuivat käyttämään useampaa naamiota niin ulkonäköongelmien kuin tekijänoikeusongelmienkin takia ja Michaelin kuvia jouduttiin kuvaamaan moneen kertaan uudestaan. Yhdessä kuvassa Michaelilla on jopa aivan kaamean näköinen cgi-naamio päässä koska tekijät eivät voineet kuvata kohtausta uudestaan. Lopputuloksena on outo kaaos missä Michaelin naama tuntuu muuttuvat läpi elokuvan edestakaisin. Naamareista suosikkini on elokuvan alkuintron naamariversio joka on ilmeisesti Halloween 6sessa käytetty naamari. Itse myöhemmin käytetty päänaamari omaa mielestäni aivan liian suuret silmäalueet ja paljastavat aivan liikaa näyttelijän omia silmiä sen alta. Mutta en usko että kaikkien katsojien edes huomaavan mitään outoa jos eivät ole samalla tavalla tarkkasilmäisiä kusipäitä kuin itse olen.

Halloween H20 onnistuu olemaan hyvä jatko-osa ja juuri sopivan itsenäinen teos. Sillä on oman aikakautensa ongelmia, mutta näistäkin huolimatta se on eheä elokuva, jolla on selkeä kokonaisuus ja paikoitellen hyvää tunnelmaa. Toisin kuin kaamean tyhjä ja hukassa oleva 2018-versio. Jos Halloween 2018 oli kuin tyhjänpäiväinen fanielokuva ja alkuperäinen kuin A-luokan merkkiteos, niin H20 on enemmänkin B-tiimin McDonalds-studioteos.

3/5

[Gigante]

Dawn of The Dead -Director's Cut (2004)

Täysi remake tämä ei ihan ole, vaikkakin lähtökohdat ja miljöö vastaavat alkuperäistä Romeron leffaa. Tämä pätkä ottaa kuitenkin mielenkiintoisia vapauksia ja lisäyksiä alkuperäiseen visioon. Toisaalta elokuvan meno on aavistuksen liian nopeatempoista siinä missä klassisessa versiossa asioiden rakentamiseen käytettiin enemmän aikaa. Muutenkin, kuten muutkin leffaa katsoneet ovat sanoneet. Hahmojen päätös karata pois ostarin suojista ontuu. Varsinkin kun mietitään että päämäärä on ensimmäinen randomi saari, jonka turvallisuudesta ei ole mitään takeita.
Ei tämä kuitenkaan huono pätkä ole missään nimessä, eritoten kun otetaan huomioon että Day Of the Deadin nimeä lainaava kyhäelmä vegaanizombeilla ja muilla tyhmyyksillä oli pelkkää ripulia.



Urusei Yatsura Movie 2: Beautiful Dreamer

Järkevin lyhyt kuvaus juonesta menisi kutakuinkin:
Lukion valmistelut festivaalivalmistelut pitävät kaiken porukan hyvin kiireisinä, eritoten kun festivaalien on tarkoitus alkaa huomenna, joka ei kuitenkaan koskaan tunnu tulevan... Tästä sitten sirrytään lopulta sangen unenomaiseen ja tripahtavaan meininkiin.

Aikaisemmasta katselukerrasta youtuben kautta oli jo pitkä pitkä aika, joten päätin katsoa tämän huutonetistä ostamasta dvd:ltä.
Mitäpä sanoisin itse elokuvaan pohjautuvasta sarjasta? Henkisesti "Japanilaisten Ankkalinna (ilman ankkoja)" olisi varmaan se lähin vertauskuva jonka keksisin. Valehtelisin jos väittäisin ettei Lum ollut se ensimmäinen asia joka herätti mielenkiinnon, mutta toisaalta myös sarjan sekopäinen maailma missä voi tapahtua vähän kaikkea on toinen syy miksen sarjaa voi ikinä unohtaa.


Itse elokuva sitten on visuaalisesti kelpoa jälkeä ja alkupuoli sisälsikin enemmän eriskummallisuuksia ja paikoitellen jopa creepejä kohtauksia mitä vanhastaan edes muistin. Pakko myöntää, että elokuva hyödynsi tätä alkup. mangan ainoastaan yhdessä chapterissa esiintynyttä hahmoa mielenkiintoisalla tavalla. Suomitekstityksissä esiintyi pari kirjoitusvirhettä ja ainakin yksi repla joka ei oli aivan väärä siihen nähden mitä hahmo sanoi, mutta muutoin jälki menetteli.



Monet sanovat, että kakkoselokuva on ainoa sarjan elokuva jonka voi katsoa ilman että tietää itse sarjasta, mutta itse en tätä väitöstä voi allekirjoittaa. Suosittelisin vähintään katsomaan tyyliin sarjan ekat 20 jaksoa jotta saa jonkinmoisen käsityksen sarjan menosta ja vakiokaartista ennen kuin yrittää elokuvaa katsoa. Tämän sarjan kohdalla pitää ekana muistaa että "Älä ota tätä haudanvakavasti" ja sama pätee tähän leffaankin.

[Joni Ahonen]

A.I. Tekoäly

Ristiriitaisia arvosteluita saanut elokuva, jonka alun moraallinen dilemma oli häirinnyt minua 20 vuotta, kun viimeksi tämän näin. Muistin koko idean ottaa robottipoika korvaamaan oma sairaalassa makavaa lapsi, jota olin pitänyt hyvin, hyvin järjettömänä. Nyt kun elokuvan katsoi uudestaan, asia selitetään ihan ns. terapeuttisessa mielessä kyllä siedettävästi, mutta edelleen häiritsee ettei perheen lapsi olekaan kuollut vaan syväjäädytetty. Silti edelleen leffan juoni olisi parempi, jos perhe olisi lapseton tai heidän oma lapsensa olisi kuollut, jolloin robottipoika tulisi korvaamaan ymmärrettävästi tätä tyhjyyttä. Ilman Frances O' Connorin esittämää lempeää perheenäitiä homma ei toimisi. Näyttelijästä huokuu juuri sellainen äitiys ja pehmeys, joka koskettaa.

Haley Joel Osment on yksi kuuluisimmista lapsinäyttelijöistä, joka teki kovia leffoja. Hän ei kuitenkaan ole uskottava roolissaan, enkä ajatellut inhimillistä robottia oikein koneena tai ihmisenäkään. Elokuva menee aivan väärille raiteille puolessävälissä ja homma alkaa laahaamaan. Suurin ongelma on että katsoja tietää ettei Davidin haave ole mahdollista toteuttaa ja koska hänen seuraansa lyöttäytyy toinen androidi, ei ole ketään oikeaa ihmishahmoa heille ja katsojille kertomassa mitä rakkaus ja inhimillisyys ovat. Ei Terminaattori -leffat toimisi pelkillä terminaattoreilla, vaikka Cameron saisi huippuaikoinaan varmasti siitäkin toimivaa viihdettä.

Elokuvasta muistin paljon yksittäisiä asioita ja loppu on hieno. Kaikessa paistaa Spielbergin sadunomaisuus, mutta selvästi elokuvasta puuttuu se henki ja fiilis, jota tekijät yrittäneet tavoitella. Lopputulos on kuin puoleen puhallettu ilmapallo.

**½/*****


Aikakone

En ollut koskaan kuulut tästä elokuvasta, joka on hämmentävää, sillä nimen perusteella voisin uskoa siihen törmänneeni ja varmasti sen katsoneeni tv:stä. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa: elokuva jätti sanattomaksi ja samaan aikaan siitä itsekseni palpatin höpistä kovaan ääneen vissiin 40 minuuttia katsomisen jälkeen.

Asioita vain tapahtuu ja persoonaton päähenkilö suhaa suu auki ilman mitään ongelmia sinne tänne. Elokuvassa ei jakseta pohjustaa alun rakkausjuttuakaan mitenkään, jonka jälkeen tyyppi luovuttaa ja alkaa matkustamaan tulevaisuuteen etsimään vastausta siihen miksei menneisyyttä voi muuttaa. Okei...? Pysähdytään kiintoisasti vuoteen 2030, jonka näkemys ajasta on varsin realistinen: kaupunkipyöriä, tabletteja koulukkailla ja tekoäly auttamassa kirjastopalveluissa. Mutta sitten mennään lähes miljoona(!!) vuotta ajassa eteenpäin, jossa heti ollaan kiinnytty naiseen ja tämän lapseen. Kohdataan tasan yhdessä kohtauksessa luolassa joku ukko WoW-cosplay -asussa, joka lakonisesti selittää miksei menneisyyttä voi muuttaa. Sitten yllättäen alkaa tappelu ja katsojana olin vain "ahaa, tämä on nyt joku pahis", joka tasan yhdessä kohtauksessa nähdään ilman pohjustusta ja sitten ollaankin pelastettu kaikki. Päähenkilö unohtaa kaiken miksi edes tuli tulevaisuuteen ja haluaa jäädä luolamiesten keskuuteen elämään, koska ehti päivässä kiintyä kaikkiin, joista kukaan ei puhu samaa kieltä hänen kanssaan. Okeii...

Pohjustamaton. Voiko näin pohjustamatonta elokuvaa ollakaan? Tuntuu kuin materiaalia selittämään asioita olisi leikattu 40 minuutin edestä ja siitäkin huolimatta tarinassa on kaksi täysin irrallaan olevaa maailmaa ja tapahtumaa. En tajunnut mistään mitään. Pahinta on kuinka elokuvassa jo ennen puoltaväliä päähenkilö toteaa tietävänsä miten tuskaista on muuttaa menneisyyttä, vaikka hän vain tasan kerran yritti tehdä asialle jotakin. Tulee olo kuin katsoisin teatraalista näytelmää, jossa puhutaan suuria ilman oikeita tapahtumia. Pahinta on loppu, jossa katsojalle vinkataan suurieleisesti, että eikös ollutkin suuri seikkailu, heh heh. Olin suu auki vissiin koko lopputekstien ajan. Kuin olisin ollut surkeassa terapiaistunnossa tunnin, jonka lopussa vuodatetaan kyyneliä kauniista matkasta, vaikka mitään ei oikeasti tapahtunut.

Tätä elokuvaa parhaiten kuvaa kakku, johon unohtunut lisätä sokeria, kananmunia ja hillot. Tekijät ovat unohtaneet esittää henkilöt, tapahtumat ja syy-seuraus-suhteet. Jopa Adam Sandlerin Klik! -elokuva kertoo oikean tarinan, jonka lopussa on oikeasti palkittu olo. Tästä jää todella, todella käsittämätön fiilis. Harmi sillä lavastuksiin on panostettu ja vaikka cgi onkin heikkoa nykymittapuulla, elokuvaan on upotettu aikaa. Juoni, hahmot ja tarina olisi pitänyt vaan kokonaan vaihtaa. Miksei jääty viktorinaaniseen Lontooseen pelastamaan vaimo matkaamalla menneisyyteen vaikka 100 kertaa Päiväni Murmelina -tyyliin? Käsittämätön katselukokemus.

*/*****

[Silence]

A.I. Tekoäly
Kaikessa paistaa Spielbergin sadunomaisuus, mutta selvästi elokuvasta puuttuu se henki ja fiilis, jota tekijät yrittäneet tavoitella. Lopputulos on kuin puoleen puhallettu ilmapallo.

A.I. on kyllä surullisen epätasainen elokuva. Tavallaan koskettava ja sadunomainen mutta myös tavallaan todella etäisen kylmä ja ilkeä. Johtuu varmasti siitä että se on Stanley Kubrickin alunperin suunnittelema tarina jonka Spielberg on perinyt itselleen. Kahden eri ääripään tekijän teos näyttää myös aikalailla siltä miltä kuulostaakin.

Aikakone

En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa: elokuva jätti sanattomaksi ja samaan aikaan siitä itsekseni palpatin höpistä kovaan ääneen vissiin 40 minuuttia katsomisen jälkeen.
Pohjustamaton. Voiko näin pohjustamatonta elokuvaa ollakaan? Tuntuu kuin materiaalia selittämään asioita olisi leikattu 40 minuutin edestä ja siitäkin huolimatta tarinassa on kaksi täysin irrallaan olevaa maailmaa ja tapahtumaa. En tajunnut mistään mitään. Pahinta on kuinka elokuvassa jo ennen puoltaväliä päähenkilö toteaa tietävänsä miten tuskaista on muuttaa menneisyyttä

Voitko hieman täsmentää mistä elokuvasta puhut? Oletan että tarkoitat nyt vuoden 2002 unohdettavaa pannukakkufilmatisointia etkä vuoden 1960 klassikkoelokuvaa H.g. Wellsin kirjasta?

2002 elokuva on kyllä ihan sellainen elokuva miltä se kuulostaakin: Se on kirjan kirjoittaneen Wellsin lapsenlapsenlapsen ohjaama intohimoprojekti, jossa tekijän kokemattomuus kyllä ikävä kyllä näkyy. Gore Verbinskin korvattiin ohjaajaksi loppusuoralla viimeistelemään teos jonkinlaiseen muotoon että se voitiin heittää teattereihin.

[Joni Ahonen]

Voitko hieman täsmentää mistä elokuvasta puhut? Oletan että tarkoitat nyt vuoden 2002 unohdettavaa pannukakkufilmatisointia etkä vuoden 1960 klassikkoelokuvaa H.g. Wellsin kirjasta?

2002 elokuva on kyllä ihan sellainen elokuva miltä se kuulostaakin: Se on kirjan kirjoittaneen Wellsin lapsenlapsenlapsen ohjaama intohimoprojekti, jossa tekijän kokemattomuus kyllä ikävä kyllä näkyy. Gore Verbinskin korvattiin ohjaajaksi loppusuoralla viimeistelemään teos jonkinlaiseen muotoon että se voitiin heittää teattereihin.

Just se uudempi. En ole vanhempaa versiota nähnyt, jossa samanlainen juonikuvio...? On kyllä vähän vaikea. En ikinä ole pitänyt ajatuksesta matkustaa niin kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa kaikki elääkin luolamiesten tavoin. Se on tylsintä mitä voi olla. Asetelman tekeminen järkeväksi tämän leffan nähtyään mahdotonta kuvitella toimivaa tarinaa ideasta.

Tämä oli kyllä ihan uskomaton kalkkuna. Onneksi pituutta vain 92 minuuttia.


A.I. Teköälyä katsellessa pohdin usein millainen olisikaan ollut Kubrickin versio. Elokuvasta näkee kahden eri ääripään ohjaajien visioiden törmäämiset. "Seksikaupungista" sen parhaiten näkee ettei Spielbergin tyyliin sovi lainkaan.

[Joni Ahonen]

Miekkailija

Oikein upea ja sielukas elokuva, joka kertoo varsin tiiviin tarinan. Neuvostoliittomaisessa kuvastossa on aina oma viehätyksensä kaikessa ankeudessaan, ja katselin ihaillen vähäm riutuneen näköisiä vakavia ihmisiä, joista jokaisesta saisi upeita maalauksia aikaiseksi. Liikuttava ja jännittäväkin elokuva, joka aavistuksen kärsii virkamiesmäisestä otteestaan, jossa perinteisiä kerronnan keinoja mukailen vastoinkäymisiä tulee ja tulee, joista sitten vähemmän yllättäen myös selviydytään nopsaa. Päälle lisätty rakkaustarina lyhyellä montaasillaan ja kirkkaan aurinkoinen loppu enkä liikaa muistuttavat nimenomaan siitä, että tämä on Elokuva, josta "virkamiesmäinen" fiilis tulee.

****/*****

The Butler

2010-luvulla orjuutta ja mustien sortoa kuvaavia leffoja tuntui tulleen kuin sieniä sateella. The Butler on laadukkaan näköinen elokuva huikeilla näyttelijöillä, mutta se tuntuu keskittyvän juuri liikaa vähemmän kiinnostaviin asioihin ja tunkee liikaa naamalle rotuerotteluasioita, jolloin viesti tuntuu jo paasaavalta. Presidenttien vuoksi tätä katsoin eniten, joista Kennedy oli kyllä ihan muuta kuin Kennedy: näytti sliipatulta Jim Carreylta enemmänkin. Kyllähän tämän katsoi, mutta ei mitään ihmeellistä.

**½/*****

[Silence]

THE LIGHTHOUSE (2019)

The Lighthouse on parinvuoden takaisin kehutun The Witch-elokuvan tekijöiden seuraava elokuva. Witch oli ihan hieno, vähäeleinen atmosfäärinen kauhuelokuva amerikan Uuden-Englanin alueen kivoilta noitavaino-aikakausilta. Lighthouse on samaa sukua mutta nojaa enemmän 1800-luvun lopun teolistusneen yhteiskunnan aikaan. Psykologisen thrillerin joka nojaa H.P. Lovecraftimaisen hulluuteen ajautumisen kuvaukseen ja vieläpä vahvalla mustalla huumorilla maustettuna.
Kuten elokuvan nimestä voi ehkä päätelläkkin, tapahtumat sijoittuvat The Majakalle, pienellä majakkasaarella. Tarina seuraa kahta neljän viikon vahtivuoroon saapuvaa, Willem Dafoen ja Robert Pattinsonin esittämää majakanvartijaa ja näiden pikkuhiljaa tapahtuvaa vajoamista vainoharhaisuuden kautta hulluuteen. Pieruja ja ryypiskelyitä siinä sivussa unohtamatta.

Siitä on aikaa kun olen viimeksi istunut penkissä ja katsonut aika lumoutuneena elokuvaa ja ihaillut tasapuolisesti aikalailla kaikkea mitä elokuva heittää katsojalle.

Tämä on todellinen näyttelijöidensä elokuva, missä "juoni" ja visuaallisuus on se mikä lumoaa, mutta elokuvan lopullista toimivuuttaa kantaa täysin näyttelijöiden huikea yhteinen kemia ja roolisuoritukset. 99,8% elokuvasta on tasantarkkaan kahden näyttelijän showta. Robert Pattinson ja Willem Dafoe on todellakin uppoutuneet rooleihinsa. Kaukana on nykyhollywoodelokuville tyypillinen pintakiiltoiset ja nukkemaiset näyttelijät. Molemmat näyttävät klassisilta 1800-luvun lopun tehdastyöläisiltä. Kasvot ovat rasvaiset ja paskaiset(kirjaimellisesti), karvaa kasvaa niin paljon että pahaa tekee ja molemmilla on myreät syvältä kurkusta puhuvat viinan tuhoamat äänet. Kaksikon loistavaa kemiaa on kyllä lumoavaa katsoa. Molemmat on timanttisia näyttelijöitä ja pystyisivät yksinkin kantamaan helpoisti koko leffaa jos toinen hahmoista pudotettaisiin pois. Dafoe esittää tiukkaa ja kusipäistä kokenutta jermua, joka pistää nuoremman Pattinsonin esittämän apupoikansa jatkuvasti tekemään kaiken paskaisemman homman ja muistaa aina haukkua apurinsa lyttyyn, teki tämä hommat miten hyvin tai huonosti tahansa. Vastapainona on kaksikon välillä yllättävän helliä ja tunteikkaita hetkiä kynttilän valossa kun miehet avautuvat omista surkeuksistaan illan hämärässä. Ja sitten taas seuraavana päivänä takaisin paskaa naamalle heittämään. Ihan tulee omat muistot omilta nuoruuden työseikkailuvuosiltani mieleen. Pattinson varsinkin teki vaikutuksen, sillä mies joutuu valitettavasti koko loppuelämänsä kantamaan harteillaan Twilight-elokuvien taakkaa, mutta mies on onnistunut vastapainoksi todistamaan lahjakkuutensa monessa muussa hienossa elokuvassa ja Lighthouse ansaitsee ehdottomasti olla se paras esimerkki miehen kyvyistä näyttelijänä. Willem Dafoe taas on vanha kunnon veteraaniveijari joka on suorastaan syntynyt näyttelemään tällaisia sekopäisiä, hulluuden kiillot silmissä hehkuvia rooleja. Miehellä on monta ikimuistoista monologia läpi elokuvan ja mies näyttää siltä kuin puhuisi niitä kuin olisi oikeasti seonnut.

Näyttelijäsuoritusten ohella toinen shownvarastaja on elokuvan koko ulkoinen olemus. Kuten näyttelijätkin, poissa on nykyelokuvien pintakiiltoiset ja feikit ympäristöt. Koko elokuva tapahtuu pienellä majakkasaarella... tai pikemminkin kalliolla ja ympäristö on niin aidon näköinen ja oloinen että elokuvaa katsoessa voi suorastaan tuntea ympäristön sormissaan.
Elokuva näyttää saaneen oscar-ehdokkuuden kuvauksesta ja sen se todellakin on ansainnut. Elokuvan mustavalkoinen 4:3-kuvasuhteen filmikuvaus on aivan helvetin upeaa läpi elokuvan. Se jäljittelee paikoitellen vahvasti vanhojen 1920-luvun mykkäelokuvien visuaallista kerrontatyyliä. Erityisesti 1920-luvun Saksalainen Expressionismityyli on todella vahvaa kun elokuva alkaa puskea hulluutta etualalle. Yllättävää miten toimivasti samanlainen kuvakerronta toimii nykypäivänkin, kunhan sen tekee huolella. Se toimii ennenkaikkea siksi että se ei yritä olla väkinäinen pintakikkailu, vaan osa koko elokuvan vahvaa identitettiä. Elokuva yhdistää tähän paljon nykyaikaisempaa kameran käyttöä ja yllättävää miten sujuvasti melkein sadalla vuodella eroavan kahden erilaisen tyylin yhteistyö toimii.
Isot kehut ansaisee myös elokuvan äänisuunnittelu joka auttaa kuvastoa pysymään todella synkänkuuluisena. Varsinkin elokuvan ensimmäiset minuutit tapahtumien käynnistyessä olivat todella vaikuttavaa jälkeä. Majakan pitäessä aivan kammottavaa sumurtorviääntä ja en koskaan ollut aivan varma oliko se majakan ääni vai vain osa elokuvan omaa "musiikkia".

Jostain helvetin syystä katsomani versio Netflixissä oli venytetty 4:3-kuvasuhteeltaan sivusuunnassa leveämmäksi kuin mitä elokuva oikeasti on. Se ei täytä koko sivusuuntaa, mutta venyttää kuvaa ärsyttävästi sen verran että ruudusta peittyy enemmän myös reuna-alueet. Lopputuloksena vammainen lopputulos missä näyttelijät näyttävät venähtäneiltä ilman minkäänlaista kunnollista syytä. Kiitos vaan, Netflix.

Mutta itse elokuva oli todella vaikuttava, vaikkakin hullu seikkailu kahden majakanvartijan mukavaan arkeen. Jos kiinnostaa tietää mihin merenneitoja pannaan, niin tätä elokuvaa katsomalla sekin selviää...

4/5

[Silence]

MIDSOMMAR (2019)

Midsommar on Juhannuksesta... tai paremminkin keskikesän huipentumasta ruotsalaisversion meille kertova jenkkikauhuelokuva. Neljä nuorta, joista yhdenkään nimeä en muista tai välitä paskan vertaa, lähtevät ruotsalaisen koulututtunsa kanssa tämän kotiseuduille Ruotsalaiseen maalaismaisemaan. Luvassa on tansseja niityllä, taiteen ihailua, kulttuurin tutustumista, häpykarvojen syöntiä ja munasillaan juoksua ennen kuin tapahtumat huipentuvat juhannuskokkoon.

Haluan aloittaa positiivisista asioita, koska elokuva sen ansaitsee. Elokuva kun yrittää lähestyä kauhua "Horror in daylight" -näkökulmasta mikä on aina haastavampaa ja onnistuessaan ansaitsee minulta aina isot aploodit. Midsommar käyttää paljon aikaa oudon ja pikkuhiljaa kiristyvän todella häiritsevän fiiliksen luomiseen ja onnistuukin siinä varsin hyvin. Jo hyvin hyvin hyvin pian tapahtumapaikalle siirtyessä alkaa tulemaan ainakin itselleni sellaiset häiritsevät kulttivibat että "ehkä tänne ei ollutkaan hyvä idea tulla" ja aloin jo eläytyä siihen että haluan vain painua v*ttuun koko paikasta. Nykytrendejä päinvastaisesti elokuva luottaa myös paljolti auringonvaloon ja kirjaviin väreihin, mikä on piristävää nykyisen amerikkalaisen "kauhu"elokuvatarjonnan keskellä missä kaikki värjätään nykyään joko likaisen siniseksi tai vihreäksi. Tykkään myös paljon keskeistä hahmoa näyttelevästä Florence Pughista. Neito on oikeasti hyvä näyttelijä. Harmi vaan ettei hahmoa loppufinaalissa viedä oikein mihinkään.
Mutta.

Jo elokuvaa aloittaessani huomasin että sillä oli kestoa 2h ja 20minuuttia ja hälyytyssireeni päässäni alkoi soida ja kovaa. Elokuvat ovat nykyään ihan absurdin ylipitkiä eikä sille tunnu olevan mitään muuta syytä kuin huonosti tehty (tv-sarjamainen) juonenkerronta/kuljetus ja turhaa pohjustamista millä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa loppupeleissä. Elokuvan alku muistuttaa jotain normaalia tv-sarjaa missä yritetään tuhlata aikaa tempulla "tässä jaksossa vasta keskitytään kotioloihin ja seuraavassa jaksossa sitten siirrytään tapahtumapaikalle". Vilkaisin kelloa kun tapahtumat VIIMEIN lähtivät liikkeelle ja elokuvaa oli kulunut siinä kohtaa tasan 20 minuuttia. Kirjaimellisesti kaiken siihen saakka tapahtuneen voi kuvata sanoilla "Istuttiin sohvalla ja juteltiin millaisia kaksi keskeisintä päähahmoa ovat".
Hitto tykkäsin elokuvista vielä 1600-luvulla kun ne käynnistyivät heti ja lähtivät liikkeelle katsojan aikaa tuhlaamatta.
Elokuva on muutenkin täynnä välillä aivan kaameaa dialogia jenkkiteiniemme välillä. Suosikkini oli hetki kaamean rituaali-itsemurhan jälkeen, jonka juuri todistaneet järkyttyneet jenkkinuoremme alkoivatkin jutskata siitä miten he aikovat kirjoittaa gradun Juhannuksesta.

Elokuva onnistuu aina välillä nostamaan juuri ihastuttavan tehokakasti häiritsevää fiilistä niin päähahmoissa kuin katsojassakin. Ja usein tämä tehdään hyvin juuri pienillä yksityiskohdilla, kuten helvetin epäilyttävältä näyttävällä mehumukilla tai jonkun paikallisen oudolla käyttäytymisellä.
Mutta yleensä asioissa luotetaan aivan liikaa normaaliin americalaiseen "plaa plaa plaa"-dialogiin minkä ideana on Kertoa sen sijaan että Näytetään. Joku voisi kertoa näille jenkkikirjoittajille että hahmon ei tarvitse koko ajan kertoa olevansa järkyttynyt tai huolestunut tai ahdistunut. Riittää että se näytetään, saatana sentään. Tykkään miten elokuva käyttää tapahtumapaikalla aikaa asioiden virittelyyn, mutta kun homma alkaa viimein lähteä kohti loppufinaalia niin kaikki kestää aivan absurdin kauan. Loppufinaali on tiukan elokuvan kolmannen näytöksen sijasta kuin yksi kokopitkä tv-sarjan jakso. Kaikkea venytetään ja venytetään. Myös elokuva alkupuolella rakennetut hahmojen tarinat vain unohdetaan. Ja taustalla soi aivan helvetin väärällä tavalla häirisevä mölinä-ambient pauhuttelu. Olisi ollut paljon toimivampaa käyttää vaikka tapahtumiin liittyvää musiikkia, mutta sellainen on kai liian vanhanaikaista.

Elokuva myös lainaa.... *lainaa* todella paljon vuoden 1973 klassikkokauhuelokuva The Wicker Manilta. Tosin se elokuva oli vain 1h 27minuuttia pitkä. Tällä "modernilla versiolla" samasta ideasta on kestoa 2h 20minuuttia -eikä nykyinen kesto tuo mitään muuta kokonaisuuteen kuin tehokkaan kokonaisuuden vesityksen.

Elokuvalla on paljon hyvää mutta kaikki jää vähän puolitiehen. Ne oikeasti hyvät ideat ja tehokkaat hetket voisivat olla aivan helvetin hyviä paremman tekijän käsissä. Juuri edellisenä leffana arvostelemani The Lighthousen tekijän käsissä tämä voisi olla samanlainen merkkiteos. Nyt se jää vain teinien pöhköksi, löysästi kirjoitetuksi ja erittäin ylipitkäksi kauhusekoiluksi.

Mutta loistava matkailumainos tämä kuitenkin on Ruotsalaisille.

2/5

[Joni Ahonen]

Bad Taste

Ensimmäistä kertaa näin tämän ja kävin Kino Reginassa stiigaamassa, jossa sitä pyöritettiin rouhevan rakeiselta nauhalta. Yleisöllä oli hauskaa ja itsekin naurahtelin muutamissa kohtaa. Varmaan paras nauru tuli kun Peter Jacksonin itsensä esittämä hölmöläinen vetäisee itseltään kurkun auki.

Todella hienoa kameratyöskentelyä ja efektejä sisältävä elokuva, jossa näkee kyllä rakkauden elokuvan tekemistä kohtaa. Varmasti niille joille genre iskee ja leffa on tuttu nauttivat tästä suuresti. Silti ehkä odotin enemmän, mutta toisaalta Hard Ticked to Hawaiia olen alkanut arvostamaan myös enemmän ajan myötä.

***/*****

Full Metal Jacket

Alun koulutusosio on aivan legendaarista tykistystä koko ajan, joka loppuu todella hyytävästi. Vietnam-osuus on ollut aina tylsempää, mutta nyt pidin lopun viimeisestä osuudesta todella paljon enemmän. Hieno elokuva, jossa jokainen näyttelijä loistaa. Uskomattoman hyvin saatu lavastettua Englanti Vietnamiksi, ei ikinä uskoisi.

*****/*****

[Silence]

Bad Taste
Silti ehkä odotin enemmän, mutta toisaalta Hard Ticked to Hawaiia olen alkanut arvostamaan myös enemmän ajan myötä.

Vähän epäreilua verrata näitä kahta keskenään. Ridge Forresterin Hawai-lomaleffa on kuitenkin B-tuotantonakin "oikea elokuva".

Bad Taste on todella vakuuttava teos kun ottaa huomioon että se on "vain" kaveriporukalla viikonloppuisin tehty nollabudjetin harrastelijaleffa.
Siinä kyllä näkyy hienosti Peter Jacksonin intohimo ja lahjakkuus. Miulla on dvdnä leffa ja kannessa elokuvaa mainostetaan "SORMUSTEN HERRAN TEKIJÄN" elokuvana.... hahaha

[Gigante]

Evil Dead 2

Jatko-osien kannalta Evil Dead 2 on kyllä sieltä erikoisemmasta päästä. Se on tavallaan jatko-osa ja tavallaan edellisen leffan uusioversio joka retconnaa tapahtuneet asiat.
Tämä raina on se pätkä joka teki Bruce Cambellin Ash Williamsista sen ikonisemman version, joka on varustettu katkaistulla haulikolla, moottorisahakädellä ja repaleisella kauluspaidalla, unohtamatta kuolemattomia lausahduksiaan.
Ymmärrän kyllä miksi väki suosii tätä elokuvaa, kiitos yhdistelmän makabeeria komediaa sekä kauhua. Itse silti pidin siitä kuinka edellinen elokuva painottui enemmän pelkkään kauhuun huumorin sijaan.
Osat erikoistehosteista eivät ole vanhentuneet järin arvokkaasti, mutta käytännön tehosteita ja meikkauksia osaa silti arvostaa aina. Haluaisin kovasti tietää miksi tämä pätkä silti jättää suurimman osan rajuimmasta goresta ruudun ulkopuolelle näkymättömiin (esim. Ashin "ratkaisu" riivattua kättään kohtaan), onko syynä tehosteiden rajallisuus vaiko jokin ihmeen keino välttää jotakin ikärajamerkintää?


Klassinen pätkä, mutta itse suosin enemmän ekan leffan fiilistä.

Arvosana: Neljä käkättävää mööpeliä.