Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Silence]

mutta itse suosin enemmän ekan leffan fiilistä.

Juuh, itselläni on sama.
Mutta tuo Kakkosen suuri rakkaus on varmasti samaa kuin esim Alien/Aliens-kohdalla. Toinen on iso ja räiskyvä kokonaisuus ja toinen on hidas kauhukokonaisuus. Räiskyvyys on vain valitettavasti se mikä nappaa aina enemmän suurta yleisöä mukaansa. Party-party-meininkiä.

-------------------------------------------------------------

PULP FICTION (1994)

Tulipa pitkästä aikaa katsottua tämä. Jostain syystä Pulp Fiction kuuluu siihen samaan sarjaan elokuvia kuin esim Terminator 2 tai Matrix, mitä on tullut nuorempana katsottua niin paljon että jostain syystä aina tulee elokuva skipattua kun alkaa miettimään että pitäisikö katsoa.

Pulp Fictionin tarinakokonaisuus on outo ja kiehtova samaan aikaan. Kuten kaikki Tarantinon käsikset, kokonaisuus on kirjoitettu enemmän kirjamaiseksi chapter-kokoelmaksi eikä "elokuvakäsikirjoitukseksi". Eheän juoni- tai tarinakuvion sijasta juttua pitää kasassa yhtenäinen teema kolmen keskeisen päähenkilön kohdalla. Rakenne on kiehtova, sillä ensimmäisen puoliskon elokuvaa katsoo hämmentyneenä että "Minne tämä on menossa?", mutta kun puolivälin jälkeen palataan takaisin tarinan alussa nähtyyn Julesin ja Vincentin osioon, yhtäkkiä palaset alkavat loksahtamaan paikalleen. Ja viimeistään lopussa, kun katsoja tajuaa missä ravintolassa sankarikaksikkomme syö aamiaista, kaikessa alkaa yhtäkkiä olemaan suurta ja eheää kokonaisuuden tunnetta. Todella hieno saavutus nuorelta Tarantinolta. Mestarin ottein rakennettu elokuva.

Elokuvalla on kestoa vajaat kaksi ja puoli tuntia ja se suhahtaa läpi kuin olisin ollut hypnoosissa. Tarantinon dialogi on lennokasta ja nappaa mukaansa ekasta kohtauksesta lähtien. Ei ole kovin montaa käsikirjoittajaa jotka periaattessa kirjoittava päähahmojen välille lähinnä paskanjauhantaa, mutta saavat tämän silti kuulostamaan kuin seuraisi jotain Shakespearen suurta runoutta. Puhumattamaan koko elokuva rytmistä joka kulkee todella sujuvasti alusta loppuun saakka. Tämä on kyllä jotain mitä monet ovat kokeilleet, mutta yleensä aina tuhoisasti epäonnistuen. Kohtauksia katsoo vain lumoutuneena vaikka yleensä kaikki on vain sitä että kaksi hahmoa lähinnä seisoo tai istuu toisiaan vasten ja suusta tulee hevonpaskaa. Välillä tapahtumia väritetään "tarantinomaisesti" överiksi vedetyllä ilkeällä huumorilla ja todella övereillä juonenkäänteillä, mutta jostain syystä homma ei koskaan hajoa tällaiseen.
Ainoa osio missä elokuva mielestäni hieman laahaa on sen ylipitkän tuntuinen osio Brucen ja tämän tyttöystävän välillä hotellissa. Kaksikon sängyssä tapahtuva makuu-kohtaus tuntuu vain aina kestävän aivan liian kauan. Mutta heti tämän jälkeen homma lähtee onneksi taas liikkeelle ja vauhdilla.

Tarantino on kyllä outo eläin. Miehen ura tuntuu kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä tällaisten selvästi lahjakkaiden taiteilijoiden urat. Miehen ylivoimaisesti parhaimmat elokuvat/Mestariteokset ovat heti miehen uran alussa ja tämän jälkeen alkaa teinimäisemmät lapsellisuudet ja tyylien testaukset ja ylitaiteelliset kikkailut. Pulp Fiction tuo aina itselleni mieleen Akira Kurosawan uran lopussa olevan mestariteoksen RAN (1985), missä suuren ja vuosikymmeniä elokuvia tehneen maestron hienovarainen ja vähäeleisen itsevarma ote näkyy kaikessa. Kaikki on todella pienimuotoista ja vähäeleistä, muutamissa huoneissa parin henkilön välillä tapahtuvaa. Eikä mitään muuta tarvita suuren ja vaikuttavan tarinan tekemiseen. Mutta Tarantinolla tällainen ote ja lopputulos on jostain syystä heti miehen uran alussa eikä nyt uran loppupäässä. Outoa. Todella outoa.
Mutta onneksi meillä on Pulp Fiction, yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Huikea elokuva.

5 / 5

[Joni Ahonen]

Split

Splitistä voin jo kuulla terapeuttien ja psykiatrien marinaa siitä kuinka dissosiaatiohäiriötä käsitellään viihteellisesti ja aivan ylilyödysti.
James McAvoy esittää mieleltään jakautuneita hahmoja, joka kidnappaa kolme teinityttöä, joista suurimmaksi tähdeksi nousee ihana kauris silmäinen Anya Taylor-Joy. Split on kiinnostava, mutta se ei osaa oikein päättää ollako tympeää teinitytöt-pulassa -kauhua vai psykologinen trilleri. Se valitettavasti kompuroi vähän kaikilla osa-alueilla eikä missään ole tyyliä. McAvoy on ihan hyvä haastavassa roolissaan, mutta suurimman vaikutuksen tekee Anya Taylor-Joy, joka ei onneksi ole vain ärsyttävästi kaikkitietävä tyttö, vaan hän myös aidosti pelkää sekä epäröi. En ole ikinä pitänyt siitä kuinka autistisin tyyppi on coolein, joka tuntuu aina olevan muita askeleen edempänä.

Splitin lopputwistin voin paljastaa, koska tavallaan kaikki sen tietävät elokuvan jatko-osan vuoksi. Eli leffa sijoittuu samaan maailmaan Unbreakablen kanssa, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Se voisi sijoittua ihan hyvin vaikkapa samaan maailmaan Kuudennen aistin kanssa tai ihan minkä tahansa muun. Nähtyäni Glassin tajusin miten turha twisti olikaan.

***/*****

Glass

Outoa nähdä leffa, jossa Samuel L. Jackson malttaa pitää turpansa kiinni näin kauan aikaa. Hmm, mitähän Shyamalan päässä oikein liikkuu? Huippuvartioidussa sairaalavankilassa heikko pyörätuolipotilas vaeltelee ihan vapaana, jossa ei nähtävästi ole ketään valvontakopeissa katsomassa touhuja, vaikka elokuva oikein muistuttaa kuinka valvontakameroita on 100 kpl. Bruce Willis on ollut viimeiset 20 vuotta ihan omissa maailmoissaan ja tässä leffassa hän on mukana koska... Splitin tapahtumat sijoittuvat Unbreakablen kanssa koska... Shyamalan on niin päättänyt.

Olisi keskitytty pelkästään James McAvoyn ja Anya Taylor-Joyn suhteen kehittämiseen, mutta edes sekään ei riittäisi. Pidän kyllä ajatuksesta tehdä yllättäen jatkoa ja luoda trilogia vanhalle leffalle, mutta ei tällä tavalla. Mitään järkeä ei ole missään, kaikki näyttää kolkolta ja elokuva on aivan liian pitkä. Nauroin epäuskoisesti lopussa, jossa Bruce Williksen esittämä maailman vahvin mies kirjaimellisesti tapetaan hukuttamalla tiellä olevaan lätäkköön.

Ja tämä oli siitä erikoinen leffa Shyamalanilta ettei lopussa ollut twistiä. Tai se oli kyllä ihan todella surkea. Erikoinen mies joka tunnetaan oudoista elokuvista, jotka ovat todellisuudessa oudon tyylittömiä ja hengettömiä olleet viimeiset 20 vuotta.

*/*****

[Gigante]

Spoilaan teille nyt elokuvaa, jotta teidän ei tarvitse kärsiä.

The Dead Dont Die

"Tää ei tule päättymään hyvin hei..."
"Miksä koko ajan jauhat tuota?"
"No kun mä luin leffan käsiksen"

Naurattiko? Ei minua ainakaan

Sitten vielä elokuvan nyky-yhteisöä kritisoiva viesti:
-"Jos olet koskaan omistanut rahaa ja ostanut vaikka Nintendo Gameboyn, olet myynyt sielusi ja olet siten jo valmiiksi zombi. Ole metsässä asuva, kanoja varasteleva erakko, se on oikea tapa elää!"
Romero teki samantapaista satiiria omana aikanaan, mutta se silti toimii edelleen. Tämän leffan versio on yhtä hienovarainen asian suhteen kuin pesäpallomaila vasten kasvoja.


Dialogi/monologi oli jäätävän surkeaa, näyttelijät likimain kaikki niin elottomia ja tönkköjä että he olisivat menneet luonnostaan zombeista. Vitsit eivät ollenkaan naurattaneet, eikä hahmojen 'ihan sama'-asenne huvittanut kertaakaan. Alun hemmetin hitaan rakentelun perusteella olisi suorastaan toivonut jotain suurempaa lopputulosta, vaan ei.
Paska leffa, joka ei toimi zombileffana saati itsetietoisena kauhukomediana, onneksi en sentään maksanut siitä mitään.

Arvosanaksi Yksi tomua pölisevä zombi, koska se oli aika siisti tehoste.

[Silence]

AVATAR (2009)

Kun aikoinaan näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, "vitsailin" että elokuvan käsikirjoitus tuntuu siltä kuin James Cameron olisi kirjoittanut sen yhdellä käsisversiolla viikko ennen kuvausten alkua kun studio vaati että käsikirjoitus pitää olla ennen kuin studio antaa luvan aloittaa kuvaukset.

Avatar on elokuva joka jaksaa vain turhauttaa maailman tappiin saakka. Olo elokuvan jälkeen on samanlainen kuin olisin syönyt jotain pilalle mennyttä ruokaa. Ai miksi? Koska sen on tehnyt itse James Cameron -todellinen elokuvalegenda ja yksi kaikkien aikojen suurimmista toimintaelokuvan ohjaajista. Miehen elokuvissa on aina yhdistynyt nuorten miesten mielikuvitukselliset scifitoimintafantasiat ja älykäs juonenkuljetus, missä kaikki palaset ovat aina ajatuksella rakennettu kokonaisuuteen. Lyhyesti sanottuna James Cameron on aina ollut huippuälykäs elokuvankirjoittaja ja ohjaaja joka on rakentanut tarinansa, niiden hahmot ja toiminnan kulkemaan paremmin yhdessä kuin yksikään toinen tekijä. Cameron on aina kuulunut oman sukupolveni suuriin elokuvajumaliin, jonka katoamien Titanicin jälkeen osasi turhautttaa. Ja nykyään mies on enemmänkin George Lucasin kaltainen vitsi.

Kaikki kehuminen mitä tuossa kirjoitin Cameronista on päänlaellaan Avatarissa. On ihan ahdistavan turhauttavaa katsoa Avataria joka tuntuu todella kököltä ja lapsellisen yksinkertaiselta, kaikille katsojakunnille yhteisesti tyhmennetyltä pikaruokaelokuvalta. Poissa on KAIKKI James Cameronin tavaramerkit. Tilalla on aivan absurdin yksinkertainen ja ennenkaikkea palikkamaisesti kerrottu tarina ja hahmot, jotka eivät yritä mitään. Varsinkin aivan absurdisti tehty juonenkuljetus, eli päähenkilön omakohtaiset blogit, missä päähahmo puhuu suoraan kameralle juonesta ja hahmostaan on aivan ö-luokan halpaa elokuvakerrontaa -jotain mihin James Cameronin kaltaisen itsevaltias-tekijän ei pitäisi edes kuumepäissä pystyä sortumaan. Cameronin kaikki mielenkiinto tuntuu selvästi olevan teknisessä toteutuksessa. Ja myönnänkin että kokonaan cgillä tehdyt Navi-olennot, näiden intiaanimenot ja maailma ovatkin erittäin vakuuttavaa seurattavaa. Cgi on tänäkin päivänä 90% täysin aidontuntuisen toimivaa ja homma tuntuukin pitkälti tämän ansiosta enemmän elämysmatkalta kuin elokuvatarinalta. Kun elokuva loppuosiot alkavat, alkaa tulla esille se puoli cameronista jonka me kaikki haluamme nähdä: Aivan helvetin eeppiset ja laadukakasti tehdyt toimintaosiot. Valitettavasti täysin lapsellisen yksinkertainen käsis, sen hahmot ja juonenkuljetus on siihen menneessä syönyt ja pahasti elokuvan toimivuutta ja meno on kautta elokuvan muutenkin niin tunnottoman cgi-pitoista että eeppiset hetket ja jännitys ei pahemmin tunnu yhtään miltään.
Jos jotain hyvää käsikirjoituksesta pitää sanoa, niin ainakaan Cameron ei tuhlaa aikaa hevonpaskaan. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtuu enemmän kuin useassa 10-jaksoisessa tvsarjassa yhteensä ja Cameron tietää miten hommaa viedään nopeasti eteenpäin. Harmi vaan että laadulle tai hahmojen syventämiselle ei ole tippakaan aikaa. Kaikki on Niiin pintapuolista että ihan voin pahoin.

Hahmot ovat aivan uskomattoman yksinkertaisesta kirjoituksesta huolimatta enimmäkseen castattu hyvin. Sam Worthington on aika laimea ja vailla pääroolin karismaa oleva näyttelijä pääosassa, mutta kaiken ympärillä olevan visuaallisen pommituksen ja cgi-painoiteisen roolisuorituksen ansiosta päähahmo toimii tarpeeksi hyvin, jotta elokuva ei onnistu romahtamaan. Sigourney Weaver on ihan hyvä, vaikka hahmo tuntuu hyppäävän yhdestä hahmotyypistä toisenlaiseen aivan liian nopeasti elokuvan aikana. Kaikista parhaimmat roolisuorituksen tekee Zoe Saldana -tai ainakin tämän cgi-hahmo. Cgin altakin pystyy näkemään neidon loistavan suorituksen joka on todella voimakas ja karismaattinen. Karismasta puheenollen, tarinan pääpahista näyttelevä Stephen Lang on aivan saatanan coolin näköinen ja oloinen, mutta hahmo on uskomattoman yksinkertainen rasistinen pahis ja aivan korvia särkevän lapsellista pahisdialogia oksentava hahmo. Samaa voi sanoa myös Giovanni Ribisin aivan uskomattoman yksitoikkoisesta kakkospahishahmosta joka tuntuu ihan joltain lasten lauantaiaamun piirretyn yliyksinkertaiselta pahishahmolta... Näiden kohtauksia katsellessa pyöritin vain silmiä päässäni ja huomasin hokevani epäuskoisena "Mitä täällä tapahtuu?".

Yksi tekijä jonka haluan nostaa esille on musiikeista vastaava pitkän linjan säveltäjäveteraani James Horner. Mies on kuuluisa tuhanteen kertaan uudelleenkäyttämistään vanhoista sävellyksistään, mutta tälläkertaa mies onnistuu kerrankin luomaan ihan uudenlaisen ja elävänoloisen soundtrackin joka jopa -enimmäkseen- onnistuu välttämään miehen aikaisempien töiden apinoimisen. Vaikka elokuvan olen nyt nähnyt tasan kaksi kertaa, niin musiikkia olen silloin tällöin huomannut youtubesta kuuntelevani.

Mitä Avatarista voisi enempää sanoa? En edes jaksa hirveästi enempää sanoa koska tuntuu siltä että elokuva söi viimeisetkin voimani. Avatar on upea esimerkki siitä että kassamenestys ei ole sama asia kuin elokuvan laatu. Avatar on jopa Cameronin huiman filmografian ylivoimaisesti huonoin elokuva, mutta silti maailman menestynein elokuva.... Mikään ei kerro Cameronin nykyajattelusta enempää kuin se että mies ulkoisti vuosikymmeniä haaveilemansa elokuvaprojekti Alita Battle Angelin Robert Rodriquezille ja itse keskittyy yhtäaikaa tehtäviin tuhanteen Avatar-jatko-osaan.....

Cameron tuntuu kyllä nykyään seilaavan ihan omissa universumeissaan. Mies teki vielä kasarilla joka toinen vuosi huippuluokan elokuvia ja on tehnyt nyt viimeisen 24 vuoden aikana tasan 2 elokuvaa. Ja Avatar 2,3,4,5,6,7,8,9,10,11,12,13,jne ovat olleet "ihan kohta tulossa" viimeiset 10 vuotta.... Haluan vain oksentaa.

3-/5

[Silence]

ROCKY (1976)

Ensimmäinen ajatus mikä Rockystä aina tulee on että "se on se nyrkkeilyleffa" ja seuraava ajatukseni on "...eikä voisi siksi vähempää kiinnostaa". Mutta se on virhe koska Rocky on niin paljon enemmän kuin kehässä pari toisiaan hakkaavaa nyrkkeilijää.

Se mikä ihmisiltä ja itseltänikin usein tuntuu unohtuvan kaikkien Stallonen machoilu-elokuvien aikana on että mies on erinomainen näyttelijä ja sitäkin lahjakkaampi käsikirjoittaja. Stallone nappasi Oscarin-ehdokkuuden Rockyn pääosasta ja käsikirjoituksesta, enkä todellakaan voi ihmetellä että miksi. Kaavamaisen nyrkkeilyleffan sijasta kyseessä on jotain niin paljon enemmän. Pohjana on Rockyn ja naapurityttö Adrianin supersuloinen rakkaustarina, Rockyn asema yhteiskunnassa ja todella kolmiulotteiset hahmot. Suosikkini pääkaksikon ulkopuolella on Rockyn valmentaja Mickey jota näyttelee 60-luvun Batman-sarjan Pingviiniä näytellyt Burfess Meredith. Miehen sydäntäsärkevästä veteraanihahmosta voi nähdä niin paljon jo pienien reaktioiden pohjalta. Jopa tarinan "pahis" eli Rockyn vastustaja Apollo Creed on moniulotteinen hahmo joka on ehkä pintapuolisesti nyrkkeilijä, mutta paljon enemmän bisnesmies.

Stallonen itsensä näyttelemä Rocky varmasti yksi elokuvahistorian kiehtovimmista hahmoista. Ja roolissa on mahdoton nähdä ketään muuta kuin Stallonea, sillä mies tekee roolista todellakin omansa. Rocky on samaan aikaan tyhmä, viisas, ulalla kaikesta, hauska kuin mikä ja yllättävän syvällinen tyyppi jolla ei ole koskaan ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta mihinkään ja kaikki tuntuvat sympatioivan heppua kun mies saa suuren mahdollisuuden taistella nyrkkeilymestaruudesta. Hitto, jopa tarinan ilkeä koronkiskuri joka Rockya työllistää, tsemppaa Rockya ja sujauttelee tälle seteleitä kouraan "Vie tyttö johonkin mukavaan paikkaan."

Elokuva välttelee normaaleja kaavamaisia kliseitä mitä tämäntyyppiset elokuvat usein etenevät ja tuntuu kulkevan omia polkujaan. Tykkään elokuvan haikeasta maailmasta, missä kaikki tuntuu olevan aika surkeaa, mutta Rocky on hahmo joka tuo ihmisille jotain hyvää.
Elokuvan nyrkkeilykohtaukset ja nyrkkeilijöiden maskit ansaitsevät isoja kehuja, sillä meno kehässä on todella vakuuttavan oloista ja hahmojen murskatut naamat näyttävät pelottavan aidoilta. Huvittavaa kyllä, mutta en ole koskaan ollut lopulta Rockyn The Ottelusta edes niin kiinnostunut vaan enemmän tarinan ytimessä olevasta Rockyn ja Adrianin rakkaustarinasta.

Huikea leffa.

5/5

[Joni Ahonen]

^
Aina silloin tällöin olen pohdiskellut miksi Cameron lopetti elokuvien ohjaamisen Titanicin jälkeen? Kuinka monta todennäköisesti erinomaista elokuvaa olisimmekaan saaneet Titanicin jälkeen häneltä. Jos pääsisin matkustamaan toiseen multiuniversumiin, haluaisin ehdottomasti nähdä Cameronin oman Spider-Manin!


Don't Breathe

Tämä oli oikein näppärä ja jännittävä leffa, jossa vähän erilainen asetelma. Päähenkilöt aika harmittavan tympeitä, joita ei symppaa, mutta onneksi todella heikon alustuksen jälkeen leffa pääsee vauhtiin. Epäloogisuuksia löytyy sieltä täältä, jotka ei onneksi katsomiskokemusta pilaa, kun kestoa sopivasti noin puolitoista tuntia. Avatarista tuttu Stephen Lang on kovassa fyyisessä kunnossa ja mies osaa olla hyytävä. Vähän yllättäen elokuva on saanut vastikään jatko-osankin.

***/*****

[Joni Ahonen]

Cubic/Equilibrium

Tuli tänään kirppiksellä vastaan eurolla ja heti lähti mukaan. Olen tämän leffan tasan kerran nähnyt tv:stä joskus 12-vuotiaana ja muistan edelleen Itä-Savossa olleen arvostelun, jossa kehuttiin Matrixiakin paremmaksi. No ei ehkä sentään, mutta kyllä todella aliarvostettu helmi.

Leffassa on oikealla tavalla tyylikäs ja tarpeeksi omatyylinen meininki, joka lainailee toki vähän Deus Exää ja kenties Matrixiakin. Tunnelman suhteen meno kurttuotsaisuudestaan huolimatta koko ajan kiinnostava ja Balen kasvoissa viipyilevät kuvat eivät ehdi kyllästyttämään. Juoni on kiinnostava ja näin henkilökohtaisesti usein pohtinutkin, että olisiko tunteeton elämä helpompaa.

Tätä leffaa katsellessa tuli ihan erikseen listattua sen kaikkia hyviä puolian:

- Seinien rappauksista suihkuava pöly
- Erikoisjoukkojen asut ja kypärien poksahtelevat visiirit
- Pistoolien monimuotoinen hyötykäyttö lähitaistelussakin
- Hymni-musiikki ja musiikki muutenkin
- Videopelimäinen fiilis väliajoin
- Siisti rannekello
- Neuvostoliittohenkinen lähitulevaisuuden maailma
- Teloituskohtaus paksun lasin läpi
- Peilipöytä kuulusteluhuoneessa
- Söpö koiranpentu
- Lopputaistelu

Harmi että tämä jäänyt selvästi Minorty Reportin jalkoihin. Jos itselläni olisi rahaa ja rahkeita tehdä elokuva, upottaisin siihen paljon Cubicin tavoin kaikkia pieniä siistejä yksityiskohtia. Ainoastaan kritiikkiä annettava vanhentuneesta CGI:stä ja pahiksista, jotka olisi voinut castata toisin.

****/*****

[Silence]

PIRATES OF THE CARIBBEAN: The Curse of the Black Pearl (2003)

Merirosvoelokuva on genre josta olen aina tykännyt valtavasti. Kuin lännenelokuva, mutta merellä ja astetta mystisempänä. Piraattielokuvia on tehty yhtä kauan kuin itse elokuva on ollut viihde/taidemuotona olemassa ja muutama niistä on aina kuulunut suokkeihinkin kuten Michael Kurtizin Captain Blood (1935) ja Seahawks (1940). Ja molempia niitä tähdittää jopa Errol Flynn, jota epäilyttävästi tämän elokuvan sankaria, Will Turneria näyttelevä Orlando Bloom kummasti muistuttaa ulkonäöltään. Enkä todellakaan usko että kyseessä on sattuma.

Ulkoisesti elokuvalla on kaikki kunnossa. Lavastus ja puvustus on viimeisen päälle komeaa. Lokaatiot uskottavia ja tapahtumissa voi ihan tuntea aikakautensa tuoksun. Kun rahaa on, niin tekijät kyllä saavat hollywoodissa hienon näköistä jälkeä aikaan. Elokuva on myös castattu täyteen erinomaisia näyttelijöitä niin pääroolit kuin sivuroolitkin täyteen. Hienoa, hienoa...

Juoni ei valitettavasti kuitenkaan hirveästi yritä. Lähtökohtainen idea on kyllä täydellinen tällaiselle seikkailuelokuvalle, varustettuna mystiikalla ja yliluonnollisilla elementeillä. Valitettavaa vain että tällä huikealla lähtökohdalla ei lopulta hirveästi mitään tehdä. Mysteeriä ei koskaan saada nostettua esille ja sankariemme uljas seikkailutarinakin jää aika mauttomaksi lopulta. Periaatteessa kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin aikana juostaan paljon ympyrää, kaikki kaikkien perässä ja lopulta saadaan jotain aikaan. Gore Verbinskin ohjaus on ikävän mautonta ja tasapaksua, eikä onnistu nappaamaan otetta kiehtovasta maailmasta tai tilanteista vaikka koko elokuva tuntuu suorastaan tarjottimella niitä tarjoavan. Jotkin pienet hetket ovat kyllä napakymppihetkiä nykyiselläänkin, kuten Jack Sparrown esittelykohtaus, miehen saapuessa satamaan. Sekä lopussa tuleva hieno ja yllättävän liikuttava hetki kun kirous on murettu ja tätä koko elokuvan tavoitelleet merirosvot joutuvatkin karun tilanteen kanssa tekemisiin.
Harmi vain että elokuva tuntuu aika mauttomalta kauttaaltaan, sillä potentiaalia olisi valtavasti. Tämä on kyllä niin sellainen elokuva missä tekijätiimillä on paljon väliä. Toisen osaavan henkilön puikoissa ja hiotummalla käsikirjoituksella tässä voisi olla 2000-luvun ikimuistoisin seikkailuelokuva. Mutta vaikka juoni on aika plaa, niin hahmot ovat enimmäkseen hyvin kirjotettuja. Jopa tarinan sivustalla olevat kliseisemmät hahmot kuten tarinan the neidon, Keira Knightleyn jäykkä isukki tai neidon kilpakosija-upseeri ovat yllättävän moniulotteisia hahmoja, eikä vain tyypillisiä hollywood-kusipäitä.

Tarinan keskiössä oleva Captain Jack Sparrow on ylivoimaisesti koko elokuvan parhaiten kirjoitettu ja samalla kiinnostavin hahmo. Valitettavasti Johnny Deppin aivan överi "roolisuoritus" tuhoaa aikalailla kaiken ja tekee hahmosta vain sätkivän ja häröilevän sekopallon, josta en oikein osaa sanoa mitään. En voi uskoa että Depp sai oscar-ehdokkuuden roolista, sillä hahmo on niin levällään joka suuntaan että en voi kutsua roolisuoritusta edes kelvolliseksi. Jos joku sanoisi että Depp oli koko kuvauksen ajan ihan humalassa ja improsi kännissä kaiken tekemisensä, niin uskoisin hetkeäkään epäröimättä. Asiaa pahentaa se että Sparrown hahmo on selvästi kirjoitettu paljon vanhemmaksi veteraanikapteeniksi, mutta Depp on hot 39-vuotias nuorukainen jolla ei ole mitään kapteenin hahmon karismaa tai käskyvaltaa. Ja silti jokainen hahmo ympärillä tuntuu kohtelevan tätä ääniväristen kuin kaikkien aikojen legendaarisinta ja kaiken nähnyttä merikapteenia, vaikka itse näin ruudussa lähinnä kännissä olevan, patologisen valehtelija-merimiehen.

Sain kesken elokuvan ajatuksen päähäni, mistä en päässyt irti koko loppuelokuvan aikana. Ja se on tämä: Johnny Deppin ja tarinan pääkonnaa näyttelleen Geoffrey Rushin olisi ehdottomasti pitänyt vaihtaa rooleja keskenään. Depp olisi paljon osuvampi valinta kapinoivaksi ja Sparrown laivan sekä tämän miehistön itselleen pöllineeksi vallanastajaksi ja samalla tarinan pääpahaksi. Ja Rush nappivalinta kaiken nähneen vanhan kapteenijermun rooliin, jolla on kaiken ilkeyden, hulluttelun ja sydämettömyyden alla piilossa kuitenkin jotain hellää tarinan nuorille sankareille. Homma toimisi näin muutenkin paremmin sillä Sparrown ja Orlandon hahmoille yritetään rakentaa klassista, monissa Merirosvoseikkailuissa olevaa oppi-isä meets poika -suhdetta, mutta homma ei toimi nyt ollenkaan kun kaksikko näyttää siltä että näillä on ikäeroa ehkä 10 vuotta.

Vaikka Jack Sparrow kieltämättä varastaakin (niin hyvässä kuin pahassa) koko shown, niin tarinan keskiössä on päähenkilökolmikko, jonka muodostaa Deppin lisäksi Orlando Bloom ja Keira Knightley. Kolmikossa tuntuu olevan yksi hahmo liikaa, sillä Orlando Bloom tuntuu jäävän kokoajan sivuun kahinoinneissa kun fokus on Jack Sparrown lisäksi yleensä Keira Knightleyn hahmon sankarimenossa, eikä Orlandon nuoressa sankarissa, mitä elokuva kovasti alussa yritti tarinan tähdeksi rakentaa. Mekossa heiluvalle Knightleylle annetaan oudosti kaikki ne klassisen johtajasankarin hetket, mitkä yleensä olisi varattu Bloomin sankarihahmolle. Elokuvan lopussa on hieman koominen hetki kun Orlando saapuu tarinan ritarina ja aivan Errol Flynnin näköiseksi muskettisankariksi pukeutuneena päättämään elokuvan päivän pelastavana jalona sankarina ja itse huomasin miettiväni että mistä hitosta tämä tyyppi nyt tuli kuvioihin, kun olit koko aikaisemman elokuvan ihan syrjässä.

Tässä on kyllä elokuva joka jaksaa ihmetyttää. Se voisi olla niin helvetisti parempi eri tiimin tekemänä, mutta nyt käsissä on aika tyhjän yhdentekevä -vaikkakin komean näköinen piraattileffa.

2+ / 5

[Joni Ahonen]

Omerta 6/12

Ilkka Remeksen kirjan tästä luin aikoinaan reilu 10 vuotta sitten siviilipalveluskeskuksessa Lapinjärvellä. Odotin jopa toiveikkain fiiliksi tätä leffaa, sillä Suomessa ei tämän maan mittapuulla isolla rahalla tehtyä toimintaa juuri nähdä. Harmillista että elokuvasta puuttuu henki ja kunnon asenne, joka selittyneen myös äärettömän ongelmallisella tuotannolla.

Elokuvan alussa laskeskelin kuinka 10 minuutin sisään ehdittiin pyöriä vissiin puolessa eri EU-maissa, kun koko ajan tapahtuu niin Helsingissä, Ruotsissa, Belgiassa ja Virossa. Jonkin sortin ennätys vissiin tehtiin tässä leffassa jatkuvilla kokoilmakuvilla eri kaupunkien yllä infotekstin kera. Asia alkoi häiritä noin 10 kerran jälkeen.

Jasper Pääkkönen ja hänen parinaan toimiva Sylvian pitäisi olla elokuvan päähahmot, joista kuuluisi välittää, mutta valitettavasti fokus on täysin hukassa. Liian koominen ja itsestään räyhäävä Pertti Sveholmin hahmo tuntuu olevan repäisty kuin eri leffasta, enkä jaksanut huvittua hänen jatkuvista perkele-huudoistaan. Muut hahmot ja etenkin tiedustelupääliköt ovat juuri mitä voisi odottaa: vakavia ihmisiä monitorien edessä eikä muuta. Jasper on miellyttävä näyttelijä ja puhuu hyvää englantia, mutta jostakin syystä tässä leffassa englanti särähti välillä jopa omaankin korvaan. Todellisuudessa toiminta ja meno ei ole yhtään sen kummempaa kuin missään muussa iltaysiltä nähtävässä toimintasarjassa. Harvoin jaksan valaistukseen kiinnittää huomiota, mutta tämä elokuvan synkeä ja tympeä värimaailma suorastaan kirkuu valoja, mielenkiintoa ja syvyyttä. Nyt kaikki näyttää todella pliisulta, jopa yllättävän huonolta kuvauksellisesti, sillä mitään persoonallisuutta ei ole.

Jos hahmot toimisivat, leffa olisi kevyesti parempi geneerisyydestään huolimatta. Alussa koin Nanna Blondellin esittämän Sylvian tylsäksi hahmoksi, joka on väkisin pultattu Jasperin pariksi, mutta leffan edetessä aloin pitämään hänestä ja tajusin että hänet olisi pitänyt kokonaan asettaa tarinan pääsankariksi. Hän muistuttaa paljon Meghan Marklea sillä erotuksella, että osaa oikeasti näytellä omaten herkkyyttä että uskottavuutta roolissaan agenttina ja tavallisena ihmisenä. Jasperin Max Tanner on vain ammattimies, joka tasan kerran avautuu pullollisen äärellä elämästään. Muuhun ei ole aikaa, kun kiire on koko ajan.

Remes kirjoittaa kutkuttavia tarinoita mahdollisimman todentuntuisesti runsaalla määrällä faktoilla ja kieltämättä ajatus iskusta Presidentinlinnaan on mielenkiintoinen. Harmi vain ettei mikään tunnu miltään ja uutispätkät meidän tutuilla uutisankkureillamme muistuttavat vain siitä tosiasiasta että kyseesä on elokuva, joka yrittää olla kuin isoveljensä Amerikassa, mutta suomalaisille.

Omerta olisi voinut hyvä ja näyttävä toimintapätkä jopa ulkomaille asti, nyt tuntuu ettei se kiinnosta edes Suomessa kohuotsikoita enempää. Edes elokuvan karu kuvaus iskusta linnanjuhliin ei kiinnosta läheskään nykyisin niin paljon kuin Antti J. Jokisen työuupumus.

**/*****

[Joni Ahonen]

Rocky IV: Rocky vs Drago Ultimate Director's Cut

Oli kyllä yksi parhaista teatterikokemuksista ikinä! En ole alkuperäistä Rocky IV:ta nähnyt kuin kahdesti, joten en silleen osaa verrata selkeästi mitä kaikkea uutta oli, mutta fiilis välillä lähenteli jopa ykkösen draamaa, mutta leffa oli kuitenkin aivan yhtä suoraviivainen edelleen ja helvetin viihdyttävä. Yllättävän hyvän näköinen elokuva, jotenkin ajattelin että uudet kohtaukset olisivat suttuisia tai jotenkin sellaisia selkeästi ylijäämäkamaa. Kyllä nautin joka sekunista ja hymyilin koko ajan tehden itsekin ilmaan tyrmäyksiä loppuottelun aikana.

Piristi huimasti. Kävelin kiprakassa säässä suuntaansa 8 kilometriä tämän vuoksi ja eipä ennen ole tuntunut kahdeksan kilometriä yhtä nopealta kuin tämän leffan jälkeen. Tästä leffasta, kuten Rocky IV:sta aina, jäi olo kuin lämmintä hunajaa olisi vadeltu kiveksille ja sitten isketty punaisella nyrkkeilyhanskalla heti petään!

Se että onko tämä parempi elokuva voidaan olla montaa mieltä. Tuli olo että elokuvallisilta ansioltaan kyllä ja sellainen varmasti huolellisempi, mutta alkuperäistä Rocky IV:ta rakastetaan kuitenkin sen rehellisen kasarin menon vuoksi. Jatkossa katson edelleen alkuperäisen, mutta ei tätä voi huonommaksi sanoa.

*****/*****

[Gigante]

Duel, eli "Kauhun Kilometrit"

Tiedättehän millaisia mulkkuja rekkakuskit osaavat olla? Ajavat miten lystäävät ja pitävät muita kuskeja pilkkanaan, vaan kun heillä on isompi kulkupeli.
Kuvitelkaa nyt, jos joku semmoinen punaniskakuski ottaa sut silmätikukseen ja alkaa vainota sinua kulkupelillään autiomaan teillä, paikassa jossa ei apua pahemmin löydy eikä tule.

Spielbergin ekaksi filmiksi, ei lainkaan pöllömpi. Kerronnaltaan riittävän minimaalinen ja käytännön tehosteista ei muuta kuin plussaa. Itse pahaententeisestä rekkakuskista ei nähdä muuta kuin kengät ja kädet parissa kohdassa, fokuksen ollessa enemmän tämän ruosteisessa, kuluneessa, mutta sitäkin uhkaavannäköisessä säiliörekassa. Hyvällä tavalla asiat on myös sidottu oman aikansa realismiin ja jännitys kasvaa hiljalleen puolentoista tunnin aikana. Loppuhuipennus on kyllä semmoinen, mikä on hyvä nähdä edes kerran elämässään.

Päähahmon ääneen luetut ajatukset ovat vähän outo ratkaisu, mutta toisaalta millä muulla pysyisimme kärryillä tämän mielenkuluista kun tämä on yksinään tiellä?
Ainoat miinukset mitkä tähän hätään keksin ovat se yksi pikkuruinen erikoistehostevahinko lopussa* ja ne koulubussin skidit. Jos tuommoisia kurittomia kusipääkersoja tulisi vastaan, saisivat pitkin korvia, saakeli.

*Se rekan ovi oli jäänyt auki loppukohtauksessa stunttimiehen loikattua ulos. Tämä olisikin ainoa kohta, jonka sallisin Spielbergin filmiin jälkikäteen korjatuksi digitaalisesti.


Arvosana semmoiset: Neljä rekan tööttäystä

[Silence]

THE SECRET OF NIMH (1982)

Secret of Nimh on yhden amerikkalaisen animaation legendaarisimmista nimistä, Don Bluthin aikaansaannos. Miehen vasta toinen varsinainen teos, itseasiassa. Synkkä satumuotoinen animaatioelokuva joka perustuu Rober C. O'Brienin romaaniin ja jonka Disney hylkäsi "liian synkkänä" projektina. Bluth ja joukko animaattoreita lähti Disneyltä, vain tehdäkseen tämän elokuvan. Naurettavan yksinkertaisesti juonen voisi tiivistää "Maalaistalon pelossa asustava Hiiriemo lähtee hakemaan apua sairaalle lapselleen". Mukana on myös sidekick-varis, ikivanha ja viisas pöllö ja rottien maanalainen valtakunta... Mutta tämä ei todellakaan ole mikään hassu Disney-animaatio, täynnä laulua ja iloista rakkautta. Päinvastoin. Elokuva on täynnä synkkyyttä, melankoollisuutta, menetystä, surua ja kauhua. Päähahmon aviomies on juuri kuollut, lapsi kuolemassa sairauteen, koti meinaa tuhoutua ja hiiriemo Mrs. Brisby lähtee etsimään apua kauhistuttavan synkistä luolastoista mitkä varmasti aiheuttavat jokaiselle pikkulapselle karmivia painajaisia. Ennen vain osattiin tehdä lapsillekkin munakkaasti elokuvia vähät välittämättä siitä kuinka raadollisia ne olisivat pikkulapsien kasvulle. Tärkeintä oli luoda jotain ikimuistoista mitä jokainen voisi kantaa muistoissaan mukana läpi elämän.

Näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa vasta kun olin 27 vuotias ja muistan miten kiroilin sitä miten turhauttavaa oli etten ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaista elokuvaa minkä ehdottomasti pitäisi päästä kokemaan 7-9 vuotiaana. Secret of Nimhin katsominen on jotain sellaista mitä olen kauan sitten pikkulapsena saanut kokea mystisiä animaatioelokuvia katsessa ja jota olen pystynyt ennen tätä elokuvaa tavoittelemaan vain nostalgisissa mielikuvissani. Tuntuu kuin olisin laskeutunut aikakoneella menneisyyteen kokemaan jotain mitä olen saanut pienenä muistikuvieni mukaan kokea.

Animaatio ja taustataide ansaitsee ylistystä. Tekijätiimi saattaa olla alunperin Disneyltä ja sieltä on varmasti opittu paljon sulavasta animaatiosta, mutta myös päästy eroon Disneyn kaameista "kustannustehokkaista" tyyleistä, kuten varjostusten väliinjättämisestä. Animaatio on yllättävän hyvää ohjaajan autotallissa pyörineen studion "indieleffaksi" ja erityisesti huomasin ihailevani päähenkilön, Mrs. Brisbeyn hienovaraista animaatiota läpi elokuvan. Taustamaalaukset ovat aivan uskomattoman hienoja ja atmosfäärisiä. Kuin katsoisin taivasti kuvitettua satukirjaa. Kokoajan taustoissa on menossa sellainen hieno vanhahtavan tarinankerronnan mystinen, illanruskoinen värimaailma mitä ei enää pystytytä yhdessäkään nykyelokuvassa saamaan aikaan. Jos vain voisin, halusin hinnalla millä hyvänsä elokuva taidetta esittelän opuksen käsiini. Siis jos sellainen olisi olemassa. Harvoin myös amerikkalaisessa animaatiossa näkee samanlaista rikkautta ja tunnelmallisuutta kuin Nimhin visuaallisuudessa. Tekijät oikeasti tuntuvat ymmärtävän että niin paljon voi tehdä niin vähällä. Kaikkea ei tarvitse vain tunkea ruudun eteen heilumaan vaan, taitavasti elokuva hyödyntää niin varjoja, sumuja, valoja kuin ympäristöjäkin hyödykseen. Vastaavaa on yleensä pystynyt näkemään vain animen puolella tässä samassa mitassa.

Myös Jerry Goldsmithin musiikki on niin täydellistä kuin vain voi olla. Se tukee täydellinen tarinaa, hahmoja ja maailmaa, ilman että kertaakaan varastaa showta liikaa, mutta kulkee aina kauniisti mukana tapahtumissa. Elokuva luottaa myös ihastuttavan paljon vain hiljaisuuteen ja luulen että se on myös yksi tärkeimmistä elementeistä miksi elokuva esittäytyy niin voimakkaana kokemuksena.

Minulla ei ole oikein hirveästi mitään kritisoitavaa elokuvasta. Vain alkupuoli on hieman verkkainen. Mutta varsinkin jälkimmäinen puoli pitää täysillä otteessaan loppuun asti. Yllätyin jopa siitä miten jännittävä ja aidosti vaaralliselta lopun ... hmmm ilman spoileireita sanomatta, lopun kaksintaistelu on. Ilmassa on aitoa vaaran tuntua.
The Secret of Nimh on todella vaikuttava piirrosanimaatioelokuva. Pari Bluthin seuraavaa elokuvaa, An American Tail ja The Land before Time muistuttavat kyllä tyyliltään paljon tätä teosta mutta kokonaisuus on ylivoimaisesti parhaiten kasassa juuri Nimhissä. Sinänsä hienoa että tämä elokuva on välttänyt saksimiset häijympien hetkiensä osalta, kun taas kuusi vuotta myöhemmin tullut, alkuperäinen The Land before Time tuntuu suorastaan turhauttavan saksitulta tekeleeltä samanlaisten osioiden osalta. Ja nyt kun tuli mieleen niin jostain hemmetin syystä Suomi on ilmeisesti ainoa maa koko maailmassa jossa tuo kyseinen elokuva ilmestyi leikkaamattomana (vhs)versiona alunperin. Kun näin elokuvan vuosia lapsuuteni jälkeen dvdltä, niin olin ihan ihmeissäni ja meinasin tulla hulluksi kun olin aivan satavarma että siitä puuttui juttuja jotka ilmiselvästi muistin olleen elokuvassa mukana. Mutta siitä ehkä enemmän joku toinen kerta.

4/5

[Silence]

MORTAL KOMBAT (2021)

Alkuperäinen Mortal Kombat (1995) ei todellakaan ole mikään mestariteos, mutta se on pikajunan vauhdilla eteenpäin kulkeva, jännittävä, visuaallisesti kiehtova ja äänimaailmaltaan rikas leffa jossa on kunnon koreografialla tehtyä taistelua, värikkäitä hahmoja ja viihdyttävää menoa kaikinpuolin. Ja mikä tärkeintä: Elokuva tiesi aina millilleen milloin ottaa itsensä vakasti ja milloin keventää otettaan.
Vuonna 2021 ilmestyneessä elokuvassa ei ole mitään tuossa yllä mainittua. Se on ylisynkän tosissaan itsensä ottava, totinen, harmaan tasapaksu, hajuton ja mauton "Dark Knight"-versio sekamelska jossa heilutaan paljon mutta mitään ei saada aikaan. Ohjaaja ja käsikirjoittajakin ovat näköjään ensikertalaisia ja siltä tämä tekele myös tuntuu: Todella kokemattoman tekijän sekamelskalta joka on paljon halunnut laittaa mukaan mutta se että miten, onkin sitten ihan toinen juttu. Lopputulos ei pitänyt minua sekunttiakaan otteessaan ja kaikki tuntui vain tavallista isommalla rahalla tehdyltä kaveriporukan fanileffalta.

Tapa miten elokuva kertoo tarinaansa ja esittelee hahmojaan tuntuu olevan tehty vain täysin pelejä pelanneille pitkän linjan faneille, eikä taviskatsojille. Olin ihan ulalla kokoajan että mitä taas muka tapahtuu ja pahinta oli etten ollut tippaakaan kiinnostunut mistään. Elokuva etenee niin tunnottoman harmaasti eteenpäin että millään ei tunnu olevan väliä. Luojan kiitos että edes muutama peli ja pari aikaisempaa elokuvaa olivat tuttuja että osasin jonkinlaisia käsityksiä tapahtumista luoda päässäni. Kokoajan jutellaan ihan helvetin tosissaan ja hahmojen nimiä sanotaan alleviivaavasti ääneen kun joku poseeraa kameran edessä ja en voinut kuin nauraa miten absurdia kaikki on kun elokuva yrittää ottaa aiheensa niin kylmän tosissaan. Pahinta tässä kaikessa on se että elokuva ei missään vaiheessa kunnolla esittele maailmaansa, tarinan osapuolia tai maailman sääntöjä katsojille vaan ne ohitetaan kylmästi ja asioita vain heitetään ruudulle kuin kaikki olisi ihan itsestäänselvää.

Haluaisin kirjoittaa hahmoista- mutta mistä hahmoista? Kenelläkään ei ole persoonallisuutta tai edes omaa hahmojuttuaan. Elokuvan hahmot eivät ole hahmoja tai eivät edes karikatyyrejä hahmoista, vaan puhtaasti muropaketin takakannesta irti leikattuja pahvipaloja jotka on laitettu kameran eteen poseeraamaan pelistä tutulla asenolla. Ainoa hahmo joka onnistui hieman nappamaan oli Kano, jonka näyttelijä tuntui löytävän juuri riittävän oikeanlaisen asenteen hahmolleen, jotta hahmo nousi kaikkien muiden yläpuolelle. Itseasiassa yhdessä vaiheessa elokuvaa naureskelin itsekseni että tekijät varmaan tarkoituksella uhrasivat kaikki muut hahmot jotta saivat edes yhden hahmon tehtyä jotenkin toimivaksi. Toisessa ääripäässä ovat esim Kabal, Shang Tsung ja Raiden joiden noloa menoa katsoessa tein vain facepalmia. Tekijöillä on näköjään ollut tärkeää castata rooleihin oikeaa etnisyyttä mutta hahmon osalta kaikki muu onkin sitten jätetty tekemättä.
Mietin myös koko hemmetin alkupuolen kuka hitto tämä uusi päähahmo Cole on? Umpipaskalla ja vailla karismaa olevalla näyttelijällä varustettu Kickboxaaja josta en ole ikinä kuullutkaan. Ja kun asia selvisi, niin ei voinut vähempää kiinnostaa. Koko hahmon ympärille rakennettu tarina on ihan whaever-kamaa ja miehelle luotu perhekuvio saa vain ihmettelemään että miksi hitto mitään tällaista on laitettu tällaiseen elokuvaan? Ja mitä enemmän elokuva etenee, sitä vähemmän merkityksellisemmäksi hahmo muuttuu. Lopussa Cole hakkaa jäätä irti seinästä samalla kun vieressä on menossa vuosisadan kaksintaistelu. En tiedä miksi tekijät loivat uuden hahmon, eivätkä käyttäneet esimerkiksi vaikka Johnny Cagea tarinan kertomiseen... eiku, hups, niinhän ne tekivät viimeksi.

Elokuvan katsomisesta on tätä kirjoittaessa jokunen tunti, enkä rehellisesti sanottuna muista toimintakohtauksista yhtään mitään. Kaikki oli aika mautonta ja tunnotonta menoa missä tekijät tuntuivat enemmän luottavan valtavaan kuvien leikkausmäärään kuin itse taistelun omaan voimaan. Paljon heiluttiin mutta oikein mikään oikeasti fyysistä ei tunnuttu saavan aikaan. Meno muistutti paljon Star Wars prequelien lightsaber-taisteluita missä oikean miekkataistelun sijasta tuntui vain lähinnä siltä että näyttelijät vetelevät ennalta koreografioitua tanssiesitystä seuraavat pari minuuttia.
Taisteluista paras oli yllättävää kyllä ihan lopussa oleva Sub-Zeron ja Scorpionin välinen taistelu. Se sentään käytti jotenkin ympäristöäkin hyödyksi ja tuntui siltä että molemmilla osapuolilla oli jonkinlainen motivaatio hommaan.

Elokuva ilmeisesti ylpeilee paljon runsaalla väkivallalla ja veren käytöllä, mutta eipä silläkään osa-alueella paljoa ylpeiltävää löydy. Veri on sellainen nopeasti ruiskahtava cgi-vilautus mikä ei missään tunnu. Veri on myös usein värimääritelty melkein värittömän harmaaksi, jolloin se ei edes tunnu vereltä. Yhdessä vaiheessa Kano repi Reptilen sydämmen rinnasta ja katsoessani Kanon veristä kättä, koko käsi oli ihan harmaan värinen. Elokuva teki juuri sen mitä trailerin perusteella epäilinkin: Paljon pintapuolista/tunnotonta väkivaltaa ja tasan tarkkaan kolme nopeampaa graaffisempaa vilautusta jotta ikäraja R ei ole noussut astetta isommaksi.

Parhaiten elokuvaa voisi kuvailla cosplayasuisen fanielokuvan ja 2000-luvun alun Sci-fi Chanel-tv kanavan halvahkon tv-sarjan yhdistelmäksi. Efektit näyttävät paikoitellen todella halvoilta ja varsinkin tapa miten elokuva on valaistu, kuvattu ja harmaan mutaisasti värimääritely saa kaiken näyttämään todella pikkubudjettiselta ja harrastelijamaiselta. Varsinkin puvustus on ihan vitsi: Hahmojen peleistä tutut asut näyttävät ihan absurdin kököiltä cosplayer-asuilta näyttelijöiden päällä. Ja todella usein näyttelijät näyttävät siltä että ovat muutamaa kokoa liian isoja asuihinsa. Outo ratkaisu.

Tällaisia elokuvia ei todellakaan tehty ennen vanhaan. Ja siihen on erittäin hyvä syy: MITÄÄN EI TAPAHDU KOKO HELVETIN ELOKUVAN AIKANA. En tiedä miksi elokuvan nimi edes on Mortal Kombat, sillä kyseessä on pikemminkin Prequel to Mortal Kombat-esiosa missä vasta valmistaudutaan turnaukseen, ensikertaa kohdataan hahmoja ja opetellaan kykyjä. Zzzzzz. Who the fuck cares miten Kano sai lasersilmänsä tai miksi Liu Kang on niin vihainen Shang Tsungille. Nämä ovat asioita mitä itse varsinainen leffa voi 15 sekunnin flashbackilla meille esittää. Elokuva loppukin on täsmälleen samanlainen kuin 2019 reboot-Tomb Raiderilla, missä vihjataan että "Holy shit, seuraavassa elokuvassa alkaa Oikea Mortal Kombat!". Mutta itse mietin vain että Miksi se oikea Mortal Kombat ei voinut alkaa Tässä elokuvassa?

1½ / 5

[Joni Ahonen]

New York Ninja

Ainoa Night Visionissa katsomani leffa. Voisin ensi vuonna tutustua festivaaliin enemmän kuin vain pikaisesti yhdessä näytöksessä käydä.

Kiinnostuin tämän elokuvan taustatarinasta, joka tekee siitä hyvin uniikin. Eli kyseessä on 35 vuotta sitten filmattu leffa, jota ei koskaan leikattu valmiiksi. Nyt kelat kaivettu esiin jostakin arkistoista ja leffa päätetty viimein tehdä yleisölle nähtäväksi. Musiikit ja dubbaukset on tehty kokonaan uusiksi, joten leffaa katsellessa vain arvailin, että sanoivatkohan hahmot juuri tässä niin ja noin.

Oli hauska kokemus. Yleisöä ei ollut kamalasti paikalla, mutta jokainen tiesi kyllä mitä tuli katsomaan. Yllätyin miten paljon elokuvassa oli ihan siistejä koreografioita, vaikka moni olikin niin selvästi koreografioitu kuin vain olla, mutta tässä se toimii. Päähenkilö on tarpeeksi symppis ja hauska, että hänestä jopa alkaa välittämään. Mukana oli niin tahatonta kuin tahallista huumoria, mutta myös vähän kyseenalainen juttu, jossa päähenkilölle tulee liian lämpimät välit erään pikkupojan kanssa...

Hauska ja pirteä elokuva. Jos tämä olisi ollut taas yksi 2020-luvulla kasarityyliin tehty pökäle, en olisi katsonut. Tämä on sitä aitoa kasari ninjailua!

***/*****

Dirty Harry

Clint istuu rooliinsa täydellisesti kovana kyttänä, joka ei armoa anna. Yllätyin paljon siitä kuinka nuori leffan pahis onkaan, joka nöyryyttää ja juoksuttaa Clintin hahmoa enemmän kuin laki sallii. Kun on tottunut näkemään kiveäkin kovempia mafiosoja ja isoja roistoja, joita sankari yrittää napata, tuntui Scorpio suorastaan oudolta, jonka paikka on olla pomon alin pikkukätyri, ei mikään pääroisto. Mutta hänestä on onnistuttu tekemään uhka pysymällä aina etäällä ja pelaamalla omia pelejään. Piristävää. Olisi välillä Marvelinkin elokuvissa hemmetin iso yllätys nähdä pahiksena joku tavallinen pikkuroisto, ei maailmaa ulkoavaruudesta valloittamaan tuleva 10 kertaa Arskaa isompi lihaskimppu.

Oikein hyvä leffa.

****/*****

[Silence]

MORTAL KOMBAT (1995)

Ainoa hyvä asia mitä tämänvuotisesta Mortal Kombat-pökäleleffasta olisi voinut koitua, olisi ollut se että se olisi voinut olla hyvä syy julkaisijalle julkaista alkuperäisestä vuoden 1995 filmatisoinnista laadukas, 4k remasteroitu 4K UHD bluray-julkaisu. Mutta koska maailma ei näköjään ole reilu paikka, niin katsotaan sitten vuoden 2001 dvd julkaisu. Plaah.

Parhaiten elokuvaa voisi kuvailla audiovisuaallisena kokemuksena. Se on tyhmä viihdeleffa, mutta laadukasti kokoonlaitettu tekele, jolla ei ole ongelmia edetä alusta loppuun. Pohjana on ehkä tyhmä hakkaamispeli mutta kumman tehokkaan kokonaisuuden siitä on saatu aikaan kun ollaan hieman *lainattu* Enter the Dragonista (1973) juonikuvioita. Ihme ja kumma kyllä elokuva ymmärtää lähdemateriaalinsa yllättävän hyvin ja tekee asiat mahdollisimman selkeästi jotta aikaa ei tuhlaannu oikein mihinkään ulkopuoliseen. Ensimmäinen puolituntinen lämmitellään ja viritellään tunnelmaa. Ja kun kamppailut alkavat niin ne tehdään ytimekkäästi, fokus on kunnossa ja homma etenee ripeästi eteenpäin. Taistelut elokuvassa on tyylikkäitä ja huolella koreografioituja ja mikä parasta, niiden fyysisyys on erittäin hyvin esillä kunnollisen leikkausrytmin ansiosta. Hyvänä ratkaisuna on myös tekijöiltä se että focus pidetään tiukasti kolmessa päähahmossa eikä tekijöillä oleva tarvetta alkaa esittelemään muita hahmoja sen enempää. Elokuva onnistuu myös yllättävän toimivasti tunkemaan kaiken kokonaisuuden sekaan fanservisea peleistä, kuten tiettyjä liikkeitä tai dialoginpätkiä, ilman että ne iskevät väärällä tavalla naamalle häiritsemään.

Toisin kuin uudessa leffassa, vanhassa elokuvassa kaikilla hahmoilla on motivaatiot, persoonat ja hahmonkehityksetkin. Liu Kang on koko poppoon lahjakkain taistelija, jonka muodostaman uhan jopa pahikset tunnistavat, mutta mies itse on uskonsa kanssa aivan hukassa ollakseen tarpeeksi vahva. Sonya ei ehkä ole porukan lahjakkain mutta omaa niin vahvan päättäväisyyden että sillä mennään vaikka vuoren läpi. Ja vaikka itsekkäistä syistä mukana oleva Johnny Cage vaikuttaa aluksi pelkältä kevennyshahmolta, paljastuu mies taisteluiden alkaessa koko sankaripoppoon älykkäimmäksi hahmoksi joka tuntuu aina lähestyvän taisteluita älykkään strategioinnin kautta. Jopa pahikset ovat persoonallisia tapauksia, oli sitten kyseessä pääpaha, sidekick Kano tai erikoistehoste kuten Goro. Nämä ovat ennenvanhaan olleet elokuvissa ihan ABC-juttuja, mutta ilmeisesti sellaisille asioille -tai edes kunnolliselle juonelle tai juonenkuljettelulle ei ole nykyään enää tarvetta tai tilaa kun on CGI ja kaiken voi sen ansiosta tehdä kuvausten jälkeen jälkituotannossa.

Elokuva on ihan hyvin castattu. Robin Shou, Linden Ashby ja Christopher Lambert ovat hyviä ja ennenkaikkea symppis-valintoja rooleihinsa. Kukaan heistä ei tunnu liian överiltä rooliinsa ja kaikki tuntuvat ymmärtävän tasapainon vakavuuden ja keveämmän menon välillä. Näyttelijäpoppoon ikimuistoisin hahmo on Cary-Hiroyuki Tagawan näyttelemä Shang Tsung. Tagawa on aina ollut todella intensiivinen näyttelijä ja heppu tuntuu olevan elämänsä roolissa ja suoritusta on kyllä ilo katsoa kun mies tuntuu siltä että tämä rakastaa joka. ikistä. replaansa. enemmän. kuin. mitään. muuta. koko. maailmassa. Ainoa näyttelijä josta en niin hirveästi pidä on Sonyan näytttelijä joka on aivan liian nuori ja pullaposkinen ja yksitoikkoisen äkäinen rooliinsa.

Yksi alue mistä elokuva varmasti jää kaikille mieleen on sen äänipuoli. Score ja musiikkinkäyttö yleensä on todella rikasta ja mieleenpainuvaa. Elokuva tekee myös kiehtovasti saman, suorastaan kameleonttimaisen sekoituksen mitä Terminator 2 teki, missä en aina ole varma onko kuultu ääni osa elokuvan äänimailmaa vai osa scorea. Score itse on erinomainen yhdistelmä vanhempaa, aasialaista musiikkielementtiä ja hektisen electronisempaa musiikkia. Yllättävän toimiva sekoitus. Myös lisenssimusa on hyvin valittua ja sopii yllättävän hyvin elokuvaan. Täytyy myös erikseen kehua tunnaria joka on kyllä ikimuistoinen. Elokuvan musiikkipuoli on kyllä malliesimerkki kokonaisuudesta millä soundtrackeja myydään.

Efektipuolella meno on hyvä yhdistelmä varsin hyvin käytettyä tietokonegrafiikkaa ja practical-efektejä. Tekijät osaavat hyvin naittaa näitä kahta elementtiä läpi elokuvan. CGI loistaa parhaiten yksinkertaisissa, mutta sen ansiosta tehokkaissa tempuissa kuten eri kuvien yhteen sulavasti morfauksessa, jää- ja salamointiefekteissä tai ympäristöihin lisätyissä maisemissa. CGI-puolelta ainoastaan Reptile-lisko on jotain mikä ei näyttänyt hyvältä vuonna 1995 eikä todellakaan näytä siltä nytkään. Practicalin osalta vaikuttavin ilmestys on kokonaan oikeasti tehty hirviövastus Goro joka on hemmetin taidokas yhdistelmä puvun sisällä olevaa stuntimiestä ja kauko-ohjattua robottikehoa. Gorolla on ihan järjettömän paljon persoonallisuutta ja karismaa ollakseen vain kauko-ohjattu nukke.

Tykkään paljon elokuvan lavastuksesta, valastuksesta ja ympäristöistä. Varsikin ulkona tapahtuvat osiot ovat komeita ja taisteluareenat on selvästi tarkasti ja visiolla valittuja. Muutenkin menossa näkyy että Paul WS Anderson on lahjakas tekijä joka osaa rakentaa kokonaisuuksia... Tai ainakin ollut jossain vaiheessa. Joku jolla on ollut visiota ja näkemystä. Ihan kaikki ympäristöt eivät kyllä toimi, kuten laivan kannella tapahtuvat osiot. Tosin vanha dvd-julkaisu ei kovin isoja kehuja ansaitse, sillä sillä on paha tapa tehdä omia "parannuksia" kuvaan kuten vaalennuksia muuten pimeisiin tunnelmakuviin ja värikorjauksia, mitä dvd-aikaikaudella niin pirun monella elokuvalla on pahana tapana tehdä.

Rytmillisesti elokuva kulkee tehokkaasti alusta alkaen eteenpäin. Mikään ei tunnu koskaan kestävän liian kauaa ja aina mennnään hyvällä rytmillä eteenpäin -toisin kuin uudessa elokuvassa missä vaan jauhataan plaa plaa-dialogia ilman mitään päämäärää eikä kenelläkään ole mitään persoonallisuutta vaikka paljon hahmot keskenään haistattelevatkin. Elokuva kompuroi vasta ihan loppumetreillä kun finaalia rakennetaan ihan liian äkkiä katsojalle päin naamaa. Parempi ja hienovaraisempi tunnelman kiristyminen Goron astuessa näyttämölle olisi paikallaan kun Shang Tsungilta alkaa apurit loppua. Myös Liu Kangin ja Reptilen välinen taistelu on todella fyysisestä ja komeasta visuaallisuudestaan huolimatta aika turha välikamppailu ennen loppua.

Mutta joo, kaikinpuolin alkuperäinen Mortal Kombat -filmatisointi on tyhmää viihdettä mutta laadukkaasti kokoonpistetty kokonaisuus joka tarjoaa viihdettä, paljon tyyliteltyä visuaallisuutta ja komean scoren.

3- / 5

[Silence]

MORTAL KOMBAT (2021)
Elokuva loppukin on täsmälleen samanlainen kuin 2019 reboot-Tomb Raiderilla, missä vihjataan että "Holy shit, seuraavassa elokuvassa alkaa Oikea Mortal Kombat!".

PÄIVITYSTÄ TÄHÄN:
Ilmeisesti Mortal Kombat (2021) sulatti aivosolujani jonkin verran, sillä minulla kesti melkein vuorokausi tajuta jotain naurettavan ilmeistä elokuvasta: Koko elokuvan juoni päähenkilön osalta on suoraan vuoden 2019 Tomb Raider-rebootista:

Vanhempansa ja identiteettinsä hukannut sankarimme harrastaa Kickboxingia, saaden siinä pahasti turpiinsa. Kunnes saa kutsun seikkailuun, mihin liittyy hänen perheensä superduper mysteeri. Matkan aikana sankarimme jää aivan sivuun kun kaikki muut hoitavat itse varsinaisen tekemisen. Mutta lopulta sankarimme kohtaa kuolleeksi oletetun isukkinsa ja katsoo sivusta kun isukki uhrautuen pelastaa päivän ja lopussa kotiin palattuaan sankarimme antaa vink vinkiä katsojille että "seuraavassa elokuvassa alkaa se Oikea Mortal Kombat / Tomb Raider.

....Huoh.
Pakko sanoa että Hollywood on kyllä ahdas paikka juonien osalta.

[Joni Ahonen]

Spider-Man No Way Home

ALKUUN PIENIÄ SPOILEREITA, mutta ei mitään sellaista, jota ei jo trailereista tiedettäisi.

Mulla oli aika kovat odotukset tätä leffaa kohtaa ja sain oikeastaan sen mitä halusin, mutta ei kuitenkaan yli parempaa sentään, vaikka alkuun siltä vaikuttikin. Koska kaikki osasivat odottaa vanhoista leffoista cameoita, olin vähän huolissani miten 5(!) pahista saadaan mahtumaan leffaan, sillä kaikkien edellisten hämmäreiden viimeiset osat ovat kaatuneet liian moneen hahmoon. Uskomatonta kyllä tällä kertaa homma toimii! Jokainen pahis saa tarpeeksi ruutuaikaa ja heitä myös inhimillistetään paljon. Raimin leffoista Willem Dafoen Green Goblin on itse asiassa yllättäen pääpahis, joka on hieno veto eikä mies tunnu vanhentuneen ollenkaan, hän on aivan selvästi innoissaan päästessään pahistelemaan oikein kunnolla pirullisesti hymyillen. Myös Alfred Molinan Doctor Otcopus toimii ja näyttää hyvältä. Kaikki vanhat viittaukset puheillut ovat nannaa alkuperäisleffat nähneille. Oli myös positiivista että Jamie Foxin Electro toimii paremmin tässä leffassa ja yllättäen epäonnistuneessa Spider-Man 3:n paras juttu, eli hiekkamies, on tässäkin hyvin esitetty, joka sopivan uskottavasti alkaa menettämään malttinsa muihin.

JA NYT SPOILEREIHIN.

Spoiler: show

Se isoin juttu oli nähdä Tobey Maquire ja Andrew Garfield, jotka tekevät cameot leffassa. Itse asiassa minua alkoi harmittamaan miten Garfieldin hämmärit otettiin vastaan, sillä olin unohtanut miten hauska ja svengaava hän onkaan. Yleisö taputti hänet nähdessään. Ja se odotetumpi tapaus olikin pieni antikliimaksi, kun hetkeä aiemmin Tobey Maquire tulee ruutuun tismalleen samalla tavalla, ja pohdin ennen sitä mielessäni, että olisipa tylsää jos Maquire nyt seuraavaksi vaan astelisi kuvaan. Ja sitten hän vaan asteli kuvaan. Oli niin outoa nähdä selvästi vanhentunut ja kuihtunut Maquire, mutta onneksi kolmikon sanailu oli hauskaa, vaikka Maquiren suhteen näkee ettei hän istu tähän Hollandin universumiin läheskään niin hyvin kuin Garfield. Kyllä silti vanhaa fania lämmitti nähdä hänet ja etenkin kun tutut melodiat Raimin leffoista lähtivät soimaan, itkin kyllä.

EI SPOILEREITA.

Olen tykännyt paljon Tom Hollandista ja trilogia on ollut onnistunut. Se jatkaa Marvelien linjaa, eli näyttävyyttä on ja vilskettä hulluna. Kuitenkin vaikka pääosan esittäjä Holland on loistava roolissaan ja näyttää edelleen uskottavasti 16-kesäiseltä, täytyy silti sanoa ettei samanlaista lämpöä tällaisten tehostepöhinöiden keskellä synny kuten Raimin hämmäreissä. On hauskaa läppää, kovia tunteita ja vauhtia, mutta kaikki on varsin laskelmoidusti tehtyä ja vaikka nuorekasta menoa onkin, ei mikään ole oikeasti uskottavaa. Edelleen alkuperäiset Hämähäkkimiehet Raimilla vievät voiton.

Silti olen viihtynyt huippuhyvin näiden leffojen parissa ja laatu on ollut tasaista. Voisin hyvin ostaa trilogian blu-raylle kun ilmestyy.

****/*****

[Silence]

Itse asiassa minua alkoi harmittamaan miten Garfieldin hämmärit otettiin vastaan

No siihen on yksinkertainen syy: Amazing Spider-Manit ovat roskaa. Ihan levällään jokasuuntaan olevia tekeleitä joilta on identiteetti ja focus hukassa. Enemmän studion check-listoja kuin Spiderman-elokuvia. Eikä asiaa auta surkea toteutus ja liian täyteen ahdettu juonikuviot. Puhumattakaan siitä että eka leffa on vain Raimin ekan Spidermanin paska (ja tarpeeton) remake ja kakkos amazing toistaa kaikki Spiderman 3sen ongelmat ilman että on oppinut mitään aikaisemmista virheistä...


Olen kyllä ihan ulalla Tom Holland-aikakaudesta. Oma kiinnostus on aikalailla kuollut kun Spidermaneja on rebootattu, kustu ja remakettu niin huolettomasti ja usein viimeisten vuosikymmenten aikana että kaikki merkitys niitä kohtaa on itselläni jo aikaa sitten kadonnut. Luultavasti katson jossain välissä nämäkin, mutta eipä ole kiire. Tosin uusin tekele kuulostaa yhtälailla kiinnostavalta kuin huolestuttavaltakin. Muistan jo kun ysärin Spiderman-animaatiossa tekivät tuon saman Multiverse-jutun sarjan loppupuolella. Aika hullua ajatella että nyt ovat päässeet tekemään saman myös live-action elokuvissa... Eletään kyllä outoa aikaa...

[Joni Ahonen]

Itse asiassa minua alkoi harmittamaan miten Garfieldin hämmärit otettiin vastaan

No siihen on yksinkertainen syy: Amazing Spider-Manit ovat roskaa. Ihan levällään jokasuuntaan olevia tekeleitä joilta on identiteetti ja focus hukassa. Enemmän studion check-listoja kuin Spiderman-elokuvia. Eikä asiaa auta surkea toteutus ja liian täyteen ahdettu juonikuviot. Puhumattakaan siitä että eka leffa on vain Raimin ekan Spidermanin paska (ja tarpeeton) remake ja kakkos amazing toistaa kaikki Spiderman 3sen ongelmat ilman että on oppinut mitään aikaisemmista virheistä...

Garfieldin leffat epäonnistuivat kyllä, mutta itse näyttelijä oli roolissaan oikein menevä ja hyvä tyyppi. Leffojen synkkä tyyli otti liikaa vaikutteita Batmaneista ja leffojen tyyli ei toiminut muuten oikein mitenkään. Muistan kyllä hyvin sen kuinka ekan leffan kohdalla oma mielenkiinto kuoli loppua kohden niin pahasti, että aloin vaan läppärillä pornoa selaamaan sivusilmällä. Kakkonen oli niin haukuttu, että loppujen lopuksi se olikin parempi kuin oletin, mutta kökkö silti.

Hollandin Hämähäkkimiesten suurin ongelma (sekä joidenkin mielestä vahvuus) on niiden sijoittuminen niin kiinteästi Marvel-universumiin. Itse en ole jaksanut katsoa kuin yhden Avengersin ja ekan Iron Manin. Ihan huimaa ajatus että pitäisi katsoa joku 25 elokuvaa ja lukuisia tv-sarjoja. Siksi juuri Raimin Hämähäkkimiehet ovat niin hengittäviä, kun ne keskittyvät tasan vain Hämähäkkimieheen. Voin kyllä ymmärtää että varmasti monille nykyajan lapsille nämä ajat ovat kulta-aikaa, joita sitten muistelevat 10 vuoden päästä ja menevät teattereihin katsomaan satojen kostajien kohtaamista miljoonatta kertaa.

[Gigante]

^ Mielenkiinnosta kysyn, että rajaatko, Silence, nämä Hämiksen viimeisimmät rebootit yms nyt enimmäkseen elokuviin? Meinaan, Ps4-peli on olut erittäin kehuttu, kuin myös Spectacular-Spider-man piirrossarja, joka on itselleni se paras Hämikseen pohjautuva sarja. Into Spider-verse-piirroselokuva sai sekin hyvän vastaanotot ja sille on luvassa jatkoakin.
Hassua kyllä näin jälkikäteen ajateltuna, että Ysärikauden piirretty oli edelläkävijä nykyhetken universumien kohtaamiseen.


Itsellä olis tarkoitus käydä katsomassa No Way Home vielä ennen jouluja. Pitkästä aikaa on mukavat hypetykset/jännitykset päällä.

[Silence]

Garfieldin leffat epäonnistuivat kyllä, mutta itse näyttelijä oli roolissaan oikein menevä ja hyvä tyyppi. Leffojen synkkä tyyli otti liikaa vaikutteita Batmaneista ja leffojen tyyli ei toiminut muuten oikein mitenkään. Muistan kyllä hyvin sen kuinka ekan leffan kohdalla oma mielenkiinto kuoli loppua kohden niin pahasti, että aloin vaan läppärillä pornoa selaamaan sivusilmällä. Kakkonen oli niin haukuttu, että loppujen lopuksi se olikin parempi kuin oletin, mutta kökkö silti.

Garfield onnistuu kyllä Tobeyta paremmin itse Hämiksenä, mutta Peter Parker on hepulla ihan levällään. Mutta se johtuu miten hahmo on kirjoitettu ja ohjattu, eikä niinkään näyttelijästä itsestään. Amazing Spiderman jostain syystä tekee Peteristä todella oudon "vain puolillaan kaikkea" olevan hahmon ja luulen että vain siksi että hahmo eroaisi Raimin elokuvista: Amazingissa Peter on kiusattu nörtti... Mutta hahmo esitetään silti coolina skeittaajana ja koulukiusaaja ei kiusaa häntä vaan häntä pahempia nörttejä. Peter on myös fiksu tiedemies.... mutta jostain syystä Peter ei olekkaan se nero, vaan Gwen Stacy....

Parhaiten tuon voisi tiivistää Spider-Manin legendaarisena opetuksena joka alkuperäisessä on: "With great power comes great responsibility"
Mutta Amazingiin tuo on muutettu ihan naurettavan monimutkaiseen muotoon, ja varmasti vain siksi että pystyvät väittämään että elokuva ei ole suora kopio edellisistä: "If you could do good things for other people, you had a moral obligation to do those things. That's what's at stake here. Not choice. Responsibility."

Hitto tulee ihan paha olo kun mietinkin Amazing Spider-maneja....

^ Mielenkiinnosta kysyn, että rajaatko, Silence, nämä Hämiksen viimeisimmät rebootit yms nyt enimmäkseen elokuviin? Meinaan, Ps4-peli on olut erittäin kehuttu, kuin myös Spectacular-Spider-man piirrossarja, joka on itselleni se paras Hämikseen pohjautuva sarja.

Joo siis, ihan elokuvista puhun. Pelit ja tuhannet piirrossarjat on asia erikseen.
Ps4-peli itseasiassa kiinnostaa ja olen odotellut että Sony vahingossa päästäisi sen tulemaan PClle...

[Silence]

KINGDOM OF HEAVEN - Director's Cut (2005)

Näin tämän Ridley Scottin eeppisen historiaspektaakkelin alunperin joskus elokuvan ilmestymisen aikoihin. Näin sen ja olin ihan helvetin pettynyt. Elokuva oli tyhjänpäiväisen yksitoikkoinen miekanheilutteluleffa ilman suurempaa ideaa tai pointtia. Hieno visuaallisesti, tyhjä kuori sisällöllisesti. 2/5. Se oli leffa jonka kerran katsoin, petyin ihan helvetisti, enkä koskaan enää halunnut nähdä uudestaan. Heitin leffan pois ja unohdin pettyneenä koko tekeleen...

....Kunnes vuosia myöhemmin eräs tuttuni sivumainintana mainosti elokuvaa suureksi mestariteokseksi. Olin ihan ulalla että WTF, sehän oli umpipaska pieru koko leffa. Ja tuttuni oli "Mitä? Eieieieiei, katsoit VÄÄRÄN version! Ohjaajan versio on tunnin pidempi ja aivan eri elokuva!" Olin ihmeissäni että mitä ihmettä ja päätin tutustua elokuvaan uudelleen...

Näin Director's Cutin. Ja leukani oli lattiassa. En voinut uskoa näkemääni: Toisin kuin pieru teatteriversio, tuntia pidempi ohjaajanversio oli viiden tähden merkkiteos. Yhtälailla hieno kuin pelottavakin esimerkki siitä miten tärkeää on kun elokuva on leikattu hyvin. On elokuvia kuten alkuperäinen Star Wars, jonka materiaalia oli roskaa, mutta taitava leikkaus teki siitä yhden kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista. Ja sitten on elokuvia kuten tämä joka olisi voinut olla suuri mestariteos, mutta se päätettiin tahallisesti pilata jotta se voitaisiin myydä katsojille seksikkäänä actionteoksena. Jo elokuvan aloitus oli kuin eri planeetalta verrattuna teatteriversioon kun päähahmon koko tarinakaari oli rakennettu ensisekunneista asti huolella ja syvällisesti. Toisin kuin teatteriversiossa missä pari asiaa nopeasti tapahtuu ja kohta ollaan jo seikkailemassa. Puhumattamaan aivan käsittämättömistä poistoista teatteriversiossa jotka liittyvät elokuvan pääjuoneen todella keskeisesti.
Elokuvista on paljon erilaisia versioista, Extendet Cutteja, Directors Cutteja, Special Editioneja, Unrated cutteja. Yleensä ne lisäävät elokuvaan jotain mitä on pituuden tai focuksen tai ikärajan takia trimmattu pois itse varsinaisesta alkuperäisulkaisusta. Kohtauksia, ylimääräisiä hahmojuttuja, liian överiksi menevää väkivaltaa/seksuaallisuutta tai vaikka muuten vain jotain mikä on ollut tekijöille rakasta ja haluttu palauttaa teokseen tunnesyistä.
Mutta en ole ikinä nähnyt toista elokuvaa joka muuttaisi radikaalisti kokonaista elokuvaa aivan toisenlaiseksi kuin Kingdom of Heavenin Director's Cut. Itseasiassa koko Director's Cut-nimike on väärä, sillä kyseessä ei ole Ohjaajan versio, vaan alkuperäinen kolmetuntinen versio, jollaiseksi se alunperin kirjoitettiin, kuvattiin ja leikattiin. Studion mielestä elokuva oli liian pitkä, liian hidas, liian täynnä juonta, hahmoja ja teemoja ja halusi saksia siitä vajaan kahden tunnin tehokkaan summerblockbusterin. Mutta tämä ei ole mikään toimintaelokuva. Kingdom of Heaven on eeppinen historiaspektaakkeli, joka sijoittuu 1100-luvun ristiretkien aikakauteen. Pääosassa on uskonsa menettänyt seppä Balian (Orlando Bloom) joka lähtee pyhään maahan, Jerusalemiin etsiäkseen merkitystä elämälleen ja saadakseen syntinsä anteeksi. Mutta Jerusalemissa odottaa taivaallisen ihanuuden sijasta konfilktien pesä, missä paikkaa hallussa pitävät ristiretkeläisritarit ovat verenhimoissaan sytyttämässä sotaa Jerusalemiin takaisin haluavaa muslimivaltakuntaa vastaan.

Käsikirjoitus on todella kauniisti kirjoitettu. Se käsittelee uskomattoman monipuolisesti että tasapuolisesti tapahtuvaa konfliktia, antaen kunnollisen kuvan jokaisesta osapuolesta. Jokaiselta tahoilta löytyy ne jalot ja fiksut johtajat, näiden takana olevat verenhimoiset sekopäät ja neutraalit hahmot jotka pyrkivät tekemään oikein ja näkemään suuren kokonaiskuvan. Varsinkin dialogi on kautta elokuvan erinomaista, täynnä loistavia hetkiä ja hienoja yksityiskohtia. Ja puhun nyt VAIN Director's Cutista. Elokuva säästää varmasti parhaimman kohtauksensakin aivan loppuun kun päähenkilömme Balian kohtaa kasvotusten muslimien armeijan johtaja Saladinin. Upea kohtaus.
Hahmot on huolella rakennettuja ja kirjoitettuja. Kaikista hahmoista pystyy näkemään että näillä on pitkät taustahistoriat ja tärkeät asemat tarinassa. Jopa vain alussa lyhyesti mukana oleva ristiretkiritari-ryhmäkin on täysin uskottava poppoo joka voisi helposti olla pääosassa koko elokuvan ajan.

Ridley Scott on yksi legendaarisimmista elokuvantekijöistä koskaan. Scottia on aina voitu kuvailla elokuvapuolen renesanssi-taidemaalariksi. Mutta miehen ura on ollut todella epätasainen. Sieltä löytyy elokuvahistorian suurimpia merkkiteoksia (Alien, Blade Runner) mutta myös aivan absurdeja pökäleitä kuten Prometheus ja Exodus. Scottin filmografiassa tämä elokuva menee director's cuttina itselläni miehen TOP 3neen. Loistavan käsikirjoituksen lisäksi se on huikean visuaallinen elokuva ja eikä tuo ole ihme sillä Ridley Scott on aina ollut niitä tekijöitä jotka luovat ilmeen mitä muut sitten alkavat kopioida. Tässäkin on teos mikä on pitkänlinjan veteraanin varmoilla otteilla rakennettu. Ridleyn elokuvissa on aina ollut moderni ote, mutta myös vanha klassisen kulta-ajan hollywood-spektaakkelin tuntu. Maailma on todella elävän tuntuinen ja elokuvan lavastus ja puvustus on viimeisen päälle komeaa ja aidontuntuista eikä tyypillisen holywoodmaista missä "cooleuden" nimissä vähän *modernistetaan* epookkielokuvia tiukoilla nahkahousuilla ja rastoilla. Scott on niitä harvoja tekijöitä jotka oikeasti osaavat tänäkin päivänä luoda aidon ja elävän tuntuisia spektaakkelielokuvia historiallisista tapahtumista. Täynnä kokoa ja monipuolisen uskottavaa maailmaa. Hullua miten helpolta Scott saa nämä hommat aina tuntumaan kun toiset eivät pysty vastaavaan vaikka kuinka yrittäisivät ja kikkailisivat kädet veressä. Niin, ja Director's Cut palauttaa myös veren ja gorekin takaisin elokuvaan mikä oli teatteriversiossa maalattu piiloon, kun eihän nyt herranjestas R-ikäluokan sotaleffassa voi näyttää väkivallan seurauksia!

Jos elokuva on visuaallisuudeltaan huikea niin sitä se on myös castingin puolelta. Casting on täynnä kovanluokan veteraaneja ja tuoreempia laatunäyttelijöitä. Pääosassa nähdään 2000-luvun epookkielokuvien vakiohahmo Orlando Bloom, joka tekee suorastaan yllättävän hyvän roolin uskonsa hukanneena ja väkivaltaa vain pakonedessä käyttävänä miehenä. Bloom osaa olla myös yllättävän uhkaava heppu käyttäessään pelkkää mykkää olemustaan. Bloomilla ei valitettavasti ole ihan sitä karismaa mitä elokuva ja päähahmo tarinan loppumetreillä kaipaisi, mutta onneksi tällainen pieni kauneusvirhe ei muuten huikeaa kokonaisuutta riko.
Keskeisissä sivurooleissa nähdään iso liutta kovia nimiä kuten Eva Green, Liam Neeson, Jeremy Irons, Marton Csokas, Iain Glen ja Brendan Gleeson. Yksi ikimuistoisimmista suorituksesta tulee täysin naamion taakse tunnistamattomaksi kadonneelta Edward Nortonilta, jota ei ikimaailmassa tunnistaisi roolista, vaikka etukäteen tietäisikin miehen olevan elokuvassa.
Aina valitetaan ettei suomalaiset pääse koskaan Hollywoodelokuviin, mutta sitten kun pääsevät niin sitten ollaan kuin ei huomattaisikaan. Suomen omalla Arnold Schwarzeneggerillä, eli Jouko Aholalla on yllättävän suuri rooli elokuvan alkupuolella yhtenä Liam Neesonin ristiretkiläisistä.

Pitää myös ylistää Harry Gregson-Williamsin musiikkia joka on niin täydellistä elokuvaan. Varsinkin elokuvan aavemainen päätema tuntuu ainakin itselläni jäävän aina kummittelemaan päähän.

Jos Kingdom of Heaven olisi julkaistu alkuperäisessä muodossaan alunperin, se varmasti muistettaisiin yhtenä 2000-luvun hienoimmista elokuvista. Mutta nyt se on unohdettu, yhdentekevän teoksen maineessa oleva tekele jonka loistavasta versiosta tuntuvat tietävän vain pienet ympyrät ja joku Resident Evil -fanisivuston elokuvafani. Aina kun elokuva tulee tvstäkin niin se on sen kaamea ja haukuttu teatteriversio...

Tosin kiinnostava analyysi onkin että tuleeko suuri arvostukseni tätä versiota kohtaan siitä että näin alkuperäisen julkaisun huonouden ja tämä versio nousikin valtavaksi mestariteoksesi sen rinnalla -vai nousiko elokuva tähän tasoon ihan omilla voimillaan.

"I once fought two days with an arrow through my testicle." -Liam Neeson

5/5

[Gigante]

Mahdollisia lieviä spoiluja luvassa, n'kay?
Spider-Man: No Way Home tuli käytyä katsomassa serkun kanssa eilen illalla. Olipa hyvä että kävin ostamassa liput päivää ennen, sillä sali olikin aikas hemmetin täynnä. Koronapassia eivät täälläpäin vielä vaadi.

Omasta mielestäni kyllä kaiken odottamisen väärti. Kuten monet tietävät, ei tämä pätkä ollut vain kolmas osa MCU:n hämärin seikkailuihin. Hymyilin kyllä rutosti kaikkiin tuntemiini viittauksiin, eritoten tämän erään Marvel-hahmon lyhyen visiitin aikana siinä alussa. Kiva nähdä nyt kerrankin usealla hahmolla siunattu Hämisleffa joka peräti toimii. Olisin ollut mielissäni jos sekaan oltaisi saatu myös kuudes pahis, mutta toisaalta olen tyytyväinen että kuudenneksi hahmoksi ei sittenkään päätynyt "SE" eräs hahmo sillä tämän selittäminen tarinaan olisi vienyt aivan liikaa aikaa. Ainoastaan keskivaiheilla meno jäi vähän seisomaan paikoilleen ja konnantkin vain katosivat ruudusta ennen kuin palasivat viimeiselle koetukselle. Menninkäisen päivitetty lookki höystettynä klassisella kyllä toimi hyvin, mutta olisin mielelläni halunnut siihen vielä mukaan vaikka jonkin yksinkertaisen maskin tai vaikka TASMin hiukan vääristyneen naaman, jolloin tämä olisi ollut täydellinen.

Selänrusautuskohtaus herätti kyllä erikoisimman deja vu:n ja samaistumisen tunteen kenties koskaan.

Puristit valittaa varmasti jostakin, mutta itse kyllä tykkäsin. Ei täydellinen, mutta silti nannaa näin hämisfanin vinkkelistä. Toivotaan nyt, että seuraava mahdollinen hämistrilogia onnistuu yhtälailla ja välttää edellisten leffasarjojen sudenkuopat.

Arvosana: Yksi kurpitsapommi, yksi legoukko, yksi taikasormus sekä yhden punaiset aurinkolasit, eli toisin sanoen Neljä viidestä.

[Silence]

LAWRENCE OF ARABIA (1962)

Arabian Lawrence on yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista ja samalla eeppisimmistä elokuvista. Niitä, joita varten suuret teatterisalien kankaat on tehty. Se on valtava megaeepos-spektaakkeli jonkalaisia ei nykypäivänä enää voisi tehdä.

Elokuva kertoo tositarinan nuoresta brittiupseeri T.E. Lawrencesta joka lähetetään Ensimmäisen Maailmansodan (tai noh, silloin sitä kutsuttiin nimellä The Gear War) aikana Lähi-Idän kuumaan autiomaahan ottamaan selvää Brittien Arabiliittolaisten suunnitelmista taistelussa yhteistä vihollista Turkkia vastaan. Kirkasotsainen luutnantti Lawrence unohtaa kuitenkin nopeasti hienovaraisen tiedustelutehtävänsä ja muuttuu nopeasti heimoissa elävien Arabien yhdistäväksi messiasmaiseksi johtajahahmoksi, jonka legenda leviää nopeasti ympäri maailmaa. Tarina seuraa Lawrence nousua itserakennetuksi jeesushahmoksi, tämän sekoamista omaan maineeseensa, sekä lopulta romahtamista kyyniseksi ja hyväsikäytetyksi pelinappulaksi.

Elokuva on yhden kaikkien aikojen legendaarisimman elokuvatekijän, David Leanin suuri mestariteos ja samalla miehen tunnetuin elokuva. Lean oli aikoinaan erikoistunut supermega-eeppisiin spektaakkeliteoksiin (The Bridge on the river Kwai, Tohtori Zivago) ja tämä on miehen suurin teos, jonka rinnalla miehen toiset eeppiset megaleffatkin katoavat varjoihin. Elokuva kokoluokka on aivan käsittämätön, jotain mitä yksikään nykyelokuva ei pystyisi edes haaveilemaan. Valtavia maisemia, tuhansia avustajia ja ei tietoakaan mistään tietokonegrafiikasta. Se on romanttinen seikkailuelokuva, jonka romanssin kohteena ei ole henkilö, vaan hiekan täyttämä autiomaa. Elokuva on tehty täysin todellisissa lokaatioissa, keskellä autiomaata. Jopa teltoissa sisällä tapahtuvat kohtaukset on kuvattu aidoissa ympäristöissä, eikä studiossa. Supereeppisyyden rinnalla elokuva tarjoaa valtavasti loistavaa hahmodraamaa ja huumoriakin, josta yleensä vastaa erittäin brittimäisen britit. Brittiohjaajaksi Lean tuntuu yleensä elokuvissa nauravan koko brittiläisyydelle sillä klassiset "Jolly good!"-brittihahmot tuntuvat aina olevan miehen leffoissa naurattamassa yleisöä.

On ihan käsittämätöntä että elokuva täyttää ensivuonna 60 vuotta. Lawrence tuntuu ajattomalta teokselta, joka lumoaa taatusti nykykatsojan siinä missä katsojat 1960-luvullakin.
Elokuvalla on kestoa huikeat 3h ja 47minuuttia (sisältäen väliajan), ja tuo pitkä kesto tuntuu hujahtavan läpi. Elokuva jakautuu kahteen puoliskoon. Ensimmäinen puoli kuvaa Lawrencen messiasmaista nousua ja jälkimmäinen tämän synkkyyteen vajoamista. Varsinkin ensimmäinen puolisko- ja erityisesti elokuvan ensimmäinen tunti on taatusti kaikkien aikojen parasta elokuvaa mitä olen koskaan päässyt näkemään. Jokainen hetki on aivan käsittämättömän koukuttavaa ja lumoavan kaunista. Tapa miten elokuva on kerrottu ja kuvattu vie katsojan mennessään. Taustalla pauhaa Marice Jarren eeppinen musiikki joka vain entisestään boostaa kokonaisuutta. Elokuva myös ymmärtää hiljaisuuden ja yksinkertaisuuden merkityksen tunnelman luonnissa. Toinen puoli elokuvasta on hieman sirpalemaisempi ja etäisemmän oloinen, joka tuntuu tarkoituksellisessti etäännyttävän yleisöä Lawrencen hahmosta ja tämän kosketuksesta tapahtumiin.
Jos elokuvan päättää katsoa, niin herranjumala se ei saa olla joku vanha ja utuinen dvd-julkaisu vaan 4K-restauroitu bluray julkaisu joka todellakin tuo elokuvan kauneuden hienosti esille.

Lawrence of Arabian käsikirjoitusta voisi aika helposti kuvailla kaikkien aikojen käsikirjoitukseksi. Tarina on aivan huikea ja tapa miten katsoja tuodaan mukaan tarinaan, huolehtii siitä että katsoja liimautuu ensisekunneista saakka elokuvaan. Ja vaikka se tottakai vähän voiteleekin tamahtumia sieltä täältä (ja sensuroi tiettyjä asioita), niin pohja on kuitenkin totista totta. Päähenkilö Lawrencen matka on todellinen elämysmatka, jota värittää päähahmon ympärillä olevat todella värikkäät hahmot. Dialogi varsinkin on parasta mitä olen ikinä missään elokuvassa kuullut. Se on aivan käsittämättömän näppärää, nerokasta, täynnä syvällistä merkitystä ja hemmetin viihdyttävää. Voisin aikalailla sokkona valita minkä tahansa kohtauksen elokuvasta ja silti olla varma että se sisältää dialogia minkä voisin kehystää seinälle ikimuistoisena tekstinä.

Elokuva on aikamoinen tapaus jo siinä mielessä että vaikka se onkin kaikkien aikojen romanttinen seikkailudraama, niin elokuvassa ei ole ainuttakaan naishahmoa. Ei ketään. Tai noh, tiettyä teoriaa voi heittää että päähenkilö Lawrence on tarinan ainoa naishahmo, sillä heppu on brittimenollakin erittäin naisellinen tapaus. Lawrence (Peter O'Toole) on varmasti kaikkien aikojen elokuvahahmo. Hahmon mielenkiintoista olemusta on vaikea sanoin kuvailla, sillä se on todellakin jotain mikä pitää itse nähdä. Hahmo itse on syntyjään yhtä kansaa ja olemukseltaan toista, vailla kunnollista identiteettiä. Läpi elokuvan Lawrencelta jatkuvasti kysytään, kuka hän luulee olevansa ja miehen erilaiset vastaukset, sekä sanattomuus läpi elokuvan vain entisestään niin syventävät kun nostattavat enemmän kysymyksiä koko hahmosta. Peter O'Toolen karismaattinen roolisuoritus myös on aivan käsittämättömän kiehtova. Superkarismaattinen ja vain entisestään boostaa Lawrencen hahmon mysteeriä ja kiehtovaa persoonaa. On ihan käsittämätöntä että heppu oli kyllä ehdolla, mutta ei silti napannut Oscaria roolisuorituksestaan.
Pääosan lisäksi elokuva on täynnä sekä mielettömiä hahmoja kuin castingiakin. Koska elokuva on tehty vanhaan kunnon aikaan, niin paikallisten näyttelijöiden sijasta kaikki ovat toki hollywood/brittinäyttelijöitä. Tosin sillä poikkeuksella että Lawrencen parasta ystävää Sherif Alia näyttelee Egyptiläinen Omar Sharif josta tämä elokuva teki maailmanlaajuisen supertähden -ja hyvästä syystä. Heppu on roolissaan vähintään yhtä loistava kuin O'Toolekin ja en yhtään ihmettele jos Sharif on ollut aikoinaan naisten salainen märkä uni. Muita todella kovanluokan näyttelijöitä, todella loistavissa rooleissa ovat mm Alec guiness, Jack Hawkins, Anthony Quinn, Claude Rains kuin Anthony Quaylekin. Yksi omista suosikkihahmoistani (kaikkien noiden edellä mainittujen lisäksi) on puolivälin jälkeen tapahtumiin tuleva lehtimies Jackson Bentley (Arthur Kennedy), jonka sarkastinen olemus ja nokkela dialogi jaksaa aina hymyillyttää.

Tällainen vaatimaton arvostelu, vanhasta elämää suuremmasta seikkailuleffasta.

"Sir, we can't just do nothing!"
-"Why not? It's usually best."

5+/5

[Joni Ahonen]

Olisin ollut mielissäni jos sekaan oltaisi saatu myös kuudes pahis, mutta toisaalta olen tyytyväinen että kuudenneksi hahmoksi ei sittenkään päätynyt "SE" eräs hahmo sillä tämän selittäminen tarinaan olisi vienyt aivan liikaa aikaa.

Hmm, kukahan siis...?


Dial Code Santa Claus

Etukäteen se vähä mitä tiesin kertoi leffasta paljon. Vaikka ranskalainen tekele olikin, ei sisällössä ollut mitään... öh ranskalaista tai omaleimaista. Elokuva oli todella hidas ja alkoi vaan ärsyttämään miten juonellisesti se hyppelehtii eri kohtauksesta toiseen fiiliksen muuttuessa laidasta laitaan. Elokuvan pahispukki alkoi vaan vituttamaan ja ei ollut todellinen uhka, enemmänkin vain etanan vauhdilla liikkuva kiusankappale pedari, jonka muka kamala uhkaavuus alkoi lähinnä ärsyttämään siinä missä myös lapsinäyttelijän munattomuus. Tuntuu kuin leffa olisi tehty niin että keksitty koko ajan mistähän se pukki seuraavaksi tulee ja päähenkilö muuttuu välillä itsevarmasta ruikuttavaksi tolloksi minuutin välein.

Siinä missä New York Ninja oli hyväntahtoinen ja hauska leffa, tämä oli lähinnä huonolla tavalla outo ja epähauska, jossa ei ole yhtenäistä tunnelmaa kokonaisuudelle. Sain sitä mitä oletin, mutta hemmetin munattomana, joka oli ikävä yllätys. Ei tällainen leffa saa olla tylsä ja ärsyttävä.

**/*****