Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Silence]

MUNICH / München (2005)

Munich on Steven Spielbergin tosipohjainen draamaelokuva vuodelta 2005, joka käsittelee vuoden 1972 Munchenin olympialaisten verilöylyä, missä Palestiinalaiset terroristit tappoivat joukon Israelialaisia urheilijoita. Itse tapahtuma nähdään elokuvan aikana vain lyhyesti ja päätarina keskittyy kaikkeen mitä sen jälkeen tapahtui. Päähahmot ovat enemmän tai vähemmän fiktiivisiä mutta tapahtumat pohjautuvat kuitenkin oikeasti tapahtuneisiin murhiin ja terroritekoihin. Keskiössä seurataan Eric Banan esittämän Israelilaisen ex-sotilaan johtamaa salamurhajoukkoa jonka tehtävä on kostaa vääryys vastapuolelle samalla mitalla. Elokuvan keskiössä on loputon koston kierre ja miten kamaluus aiheuttaa vain lisää kamaluutta, joka kestää läpi vuosikymmenien ja vuosisatojen.

Hienovaraisuus ei ole koskaan ollut Spielbergin uran mainoskortti, mutta mies onnistuu hämmästyttävän maltillisesti ja taidokkaasti kertomaan tasapuolisesti vaikeasta aiheesta ja kritisoimaan myös omaakin maataan sen hyväuskoisuudesta ilman että asiasta tehdään kertaakaan isoa numeroa (heti ensimmäinen kohtaus elokuvassa). Elokuvan viimeinen kohtaus läimäyttää tyhmintäkin katsojaa siitä mitä elokuva yrittää kertoa, mutta ei silloinkaan sorru Spielbergille tyypilliseen alleviivaavaan voiteluun mikä usein tuhoaa paremmatkin Spille-elokuvat.
Spielberg on aina timanttisimmillaan kun mies saa käsiinsä tosipohjaisen ja erittäin julman aiheen. Satusedän maine saattaa kärsiä kun Spielberg ei kaunistele tapahtumien julmuuksia vaan näyttää väkivallaan seuraukset aina koruttomasti vailla mitään kaunisteluita. Jo Schindlerin Listassa ja Saving Private Ryanissa oli hyvin samankaltainen meno, mutta tälläkertaa asioita ei enää käsitellä vain mustavalkoisesta näkökulmasta, missä toinen puoli on selvästi suuri saatana ja toinen viaton kärsijä. Molemmat puolet esitetään todella tasapuolisesti inhimillisinä olentoina jota motivoi jo esi-isien aikaiset vihanpidot, menetykset ja haaveet. Niin käsikirjoittajat kuin Spielbergin sympatisoivat kauniisti usein juuri päähahmojemme murhattavia kohteita jotka ovatkin sympaattisia perheenisiä ja hyvää tarkoittavia kansanihmisiä.
Spielberg on aina parhaimmillaan kun on kyse yksittäisestä kohtauksesta/osuuksista jotka vaativat paljon. Vaikka Spielberg muistetaankin erityisesti satuleffoistaan niin miehellä on suorastaan Alfred Hitchockinmainen kyky luoda jännitystä. Munchen on täynnä tällaisia isoja kokonaisuuksia joissa jännitystä rakennetaan taitavasti hetki hetkeltä ja Spieberg tuntuu kerta toisensa jälkeen saavaan harvinaisen hienovaraisesta tyylistään huolimatta luotua todella unohtumattomia kokonaisuuksia. Varsinkin puhelinpommin ympärille rakennettu osio on ihan pirun kuumoittava. Ihan itkettää ettei Spielbergiä nähdä thrilleriohjaajana, sillä mies tekee kyseisen osa-alueen paremmin kuin suurin osa kyseisen genren mestareista.

Spielbergin hovikuvaaja Janus Kaminski on kuvannut kaikki Spielbergin elokuvat viimeiseltä 30 vuodelta, Schindlerin Listasta lähtien. Mies on helvetin lahjakas ja osaa maalata kameralla ja valolla kuin Leonardo Da Vinci öljyväreillä kanvaasille. Mutta rehellisesti sanottu usein huomaan toivovani että joku muu hionovaraisempi kuvaaja olisi vastuussa Spillen elokuvista. Ihan vain koska Kaminskin ylivedetty tyyli on todella voimakas eikä todellakaan yritä piilotella itseään. Munich on onneksi yhdessä Minority Reportin kanssa toinen Spille-Kaminski-duon elokuvista missä miehen ylivedetty visuaallinen tyyli toimii täydellisesti. Tekijät tuntuvat myös rauhoittavan sitä vaadittaessa, jolloin hienovaraisemmat hetket eivät peity pelkkään visuaalliseen kikkailuun. Nytkin katsoessani elokuvaa huomasin vain ihailevani miten tekijät ovat onnistuneet luomaan todella hienon näköisen ja uskottavan tuntuisen 1970-luvun alun euroopan. Spielberg tuntuu myös rikkovan normaalia tyyliään tuon tuosta. Mukana on paljon normaaleja Spielberg-kikkailuja, mutta myös miehelle aivan uutena elementtinä valtavasti 70-luvun elokuvissa nähtyjä zoomailuja kameran kanssa.

Casting on todella monipuolinen. Päänäyttelijät on toki castattu tutuimmilla kansainvälisillä jenkkielokuvien näyttelijöillä kuten Eric Bana, Daniel Craig, Ciaran Hinds, Mathieu Kassovitz ja Geoffrey Rush, mutta mukana on iso kasa pienissäkin rooleissa todella kovan luokan näyttelijöitä. Ja Bond-faneja herkutellaan Itse Craigin lisäksi peräti kahdella James Bond-elokuvien pääpahiksella, jotka näyttelevät ironisesti isää ja poikaa tässä leffassa. Aina kun katson tätä elokuvaa niin huomaan miettiväni että mitä jos Bond-tuottajat olisivatkin päättäneet valita seuraavana vuonna tehtyyn Casino Royaleen uudeksi 007-agentiksi Banan, sillä mies oli yhdessä Craigin ja usean muun kanssa ehdolla rooliin. Ei olisi todellakaan ollut huono valinta. Erittäin, erittäin erillainen kuin Craig, mutta ei todellakaan huono.

Aina huvittaa huomata että John Williams vastaa elokuvan musiikista, sillä tämä on taatusti maestron uran huomaamattomin score. Elokuva luottaa paljon hiljaisuuteen ja eniten jää musiikista mieleen hektisten jännityskohtausten sydämmensykettä muistuttava tahtiääni jota voi juuri ja juuri kutsua musiikiksi. Vasta ihan loppumetreillä elokuvassa on jotain mitä itse aloin tiedostamaan ja voin sanoa selvästi musiikiksi.

Elokuva voisi ehkä hyötyä hieman vähemmän alleviivaavasta viestistä ja hienovaraisemmasta/hiotummasta hahmodraamasta mitä joku Spielbergiä kykenevämpi/vähäeleisempi draamaohjaajaa voisi saada aikaan, mutta näilläkin meriiteillä elokuva lähentelee ihan viittä tähteä. Munchen on helposti Spielbergin paras elokuva viimeiseltä 25 vuodelta ja kuuluu ohjaajalegendan ihan parhaimpien elokuvien kärkeen.

Loppuun haluan vielä ylistää todella laadukasta bluray-julkaisua. Helvetin hyvää työtä.

5-/5

[Joni Ahonen]

Terminator Dark Fate

Minua on pervessillä tavalla kiinnostanut katsoa tämä leffa vielä kerran. Muistan kuinka jenkeissä tämän silloin 2,5 vuotta sitten kävin katsomassa ja aika pian näkemäni jälkeen minua alkoi sattumaan vähän joka paikkaan. T-leffojen tekijöillä on vakava ongelma, jossa ei tajuta uskaltaa poiketa kahden ensimmäisen mestariteosten kaavasta, vaan pakkaa sekoitetaan mitä idioottimaisimmilla ratkaisuilla. Tuntuu kuin käsikirjoitustiimissä olisi tehty työtä keksiä mahdollisimman paskat ideat, jotka sopisivat paremmin T-parodiaan -jos nyt edes siihenkään.

Meksikolaiset hahmot kolahtaa huonolla tavalla ottaen kantaa rajahommiin rivien välissä, uusi suojelija kone-ihminen on epävarman uimaopettajan näköinen hujoppi, jolle nousee kuume ilman vettä, uusi kohde on joku aivan mitäänsanomaton hobitin kokoinen tyttö, joka onkin jo valmiiksi badass ja muistaa itkeä noin 2 sekuntia järkytystään kunnes taas mennään. Outoa oli sekin että miksi hän osaa käyttää asetta, vaikka parin minuutin päästä sitten kyllä opetetaan kädestä pitäen purnukoita ampumaan samalla kun siemaillaan mehua. Kaikki vanhojen asioiden sotkemiset tuntuvat pyhäinhäväistyksiltä, eivätkä tympeät cameoroolit tekevät Linda Halilton ja Arska toimi lainkaan. Siis ziisus mitä kuraa ne ovatkaan keksineet Arskan hahmon suhteen. Ihan sattuu kun ajattelee.

Tulevaisuuteen sijoittuvissa pätkissä kaikki näyttää tosi Salvatiomaiselta, suorastaan kuin katsoisin Gears of War -elokuvaa. Uusi pahisrobotti ei ole uhkaava, mutta idea kahtia jakautuvasta koneesta on ihan hyvä gimmicki, joskaan tosin en tajunnut millä tavalla ne tarvitsevat toisiaan, jos nestemmäistä metallia oleva osuus pysyy pystyssä ilman tukirankaakin? Myöskään tekijät eivät oikeasti ole pohtineet ideoita loppuun ja toimintaosuudet ovat pelkkää räiskettä. Mitään jännitystä ei ole.


Kun tämän katsoin, olen iloinen siitä että leffa ei ole yhtään muistettava ja uskottava sen omassa maailmassaan, koska niin paljon tämä tekee pilatakseen kaiken aikaisemman. Katsoa en aio enää koskaan. Ainoastaan voin sanoa tämän olevan Genisystä pikkuriikkisen parempi, mutta se on nyt melkein sama kuin sanoisi pitävänsä kusen mausta enemmän kuin paskan.

*/*****

[Gigante]

Uusi pahisrobotti ei ole uhkaava, mutta idea kahtia jakautuvasta koneesta on ihan hyvä gimmicki, joskaan tosin en tajunnut millä tavalla ne tarvitsevat toisiaan, jos nestemmäistä metallia oleva osuus pysyy pystyssä ilman tukirankaakin?

Sikäli kun olen Terminaattorileffojen lorea netistä tutkinut (meikä siis lukee yhtenään kaikenlaista vähemmän hyödyllistä tietoa) niin nestemetallista kasattujen terminaattorien (kuten T-1000), heikkous on niiden hauraampi rakenne verrattuna tukirangallisiin yksilöihin (kuten Arskan mallit). Näin ollen nestemäinen metallinen pinta yhdistettynä vahvaan metallirankaan tarjoaa molempien mallien edut, kyvyn muokata ulkomuotoaan ja olla samalla voimakas sekä kestävä (kuten kolmosleffan T-X). Kyky jakautua kahdeksi omatoimiseksi yksilöksi tietenkin tarjoaa eri mahdollisuuksia multitaskaamiseen ym. Teoriassa kaksi yksilöä yhtenä voisi varmaan tarjota bonuksia datan prosessoimiseen tahi jotain, mutta tämä on lähinnä omaa spekulointia.

En siis ole elokuvaa itse katsonut, mutta tiedän sen juonen suurpiirteisesti, kun satuin katsomaan Nostalgia Criticin videot leffasarjasta.

[Joni Ahonen]

Uusi pahisrobotti ei ole uhkaava, mutta idea kahtia jakautuvasta koneesta on ihan hyvä gimmicki, joskaan tosin en tajunnut millä tavalla ne tarvitsevat toisiaan, jos nestemmäistä metallia oleva osuus pysyy pystyssä ilman tukirankaakin?

Sikäli kun olen Terminaattorileffojen lorea netistä tutkinut (meikä siis lukee yhtenään kaikenlaista vähemmän hyödyllistä tietoa) niin nestemetallista kasattujen terminaattorien (kuten T-1000), heikkous on niiden hauraampi rakenne verrattuna tukirangallisiin yksilöihin (kuten Arskan mallit). Näin ollen nestemäinen metallinen pinta yhdistettynä vahvaan metallirankaan tarjoaa molempien mallien edut, kyvyn muokata ulkomuotoaan ja olla samalla voimakas sekä kestävä (kuten kolmosleffan T-X). Kyky jakautua kahdeksi omatoimiseksi yksilöksi tietenkin tarjoaa eri mahdollisuuksia multitaskaamiseen ym. Teoriassa kaksi yksilöä yhtenä voisi varmaan tarjota bonuksia datan prosessoimiseen tahi jotain, mutta tämä on lähinnä omaa spekulointia.

En siis ole elokuvaa itse katsonut, mutta tiedän sen juonen suurpiirteisesti, kun satuin katsomaan Nostalgia Criticin videot leffasarjasta.

Jakautuvasta T-mallista olisi saatu irti paljonkin, jos toiminta ei olisi noudattanut pelkkää päätöntä ryskettä. Hyvä vinkki tekijöille vaikka sellainen idis, jossa toinen puolikas olisi saatu tuhottua kesken leffan, joka olisi muutanut sitten vihollisen toimintoja ratkaisevasti.

Itseäni näissä uusissa T-leffoissa häiritsee suuresti se että vastustajasta on tehty niin ylivertainen. Jopa T-1000 ottaa vahinkoa vastaan ja poisleikatuissa kohdissa nähdään selvästi kuinka tämä alkaa sekoilemaan loppua kohden. Vihollisellakin on oltava heikkouksia ja osumilla jotakin vaikutusta, muuten tapahtuu ihan samanlainen turhautuminen kuin voittamatonta bossia vastaan hinkkaaminen.


Jos ja kun sitten joskus T-leffoja tulee lisää, niin tekijöiden olisi suosiolla unohdettava vanhat hahmot ja näyttelijät. Ei faneja voi enempää suututtaa, sillä tuskin kukaan haluaa nähdä enää samaa kaavaa huonommin toteutettuna. Joko tulevaisuuteen sijoittuva sotaelokuva tai sitten kokonaan uusilla hahmoilla eri näkökulma aiheeseen, jossa esitetään siviilien selviytymistä koneiden otettua vallan. Ja muutenkin konsepti pitäisi pitää yksinkertaisena, ei mitään Salvationissa nähtyjä ihmisen ja koneen yhdistelmiä, ne kuuluvat Deus Exin maailmoihin. Keep it simple!

[Masse]

Scarface

Nyt vasta katsoin ekaa kertaa. Ihan viihdyttävä, tosin paikoin vähän tylsä. Eniten nautin kohdista ja musiikista jotka toimi suorana inspiraationa GTA-peleihin, etenkin Vice Cityyn.

Arvosana: 3,5/5

[Silence]

Scarface

Nyt vasta katsoin ekaa kertaa. Ihan viihdyttävä, tosin paikoin vähän tylsä. Eniten nautin kohdista ja musiikista jotka toimi suorana inspiraationa GTA-peleihin, etenkin Vice Cityyn.

Itse olen aina tykännyt enemmän alkuperäisestä elokuvasta kuin tuosta De Palma/Al Pacino versiosta, vaikka hyvä leffa se onkin. Muistan kun pelasin GTA3sta ensimmäistä kertaa ja meinasin saada kohtauksen kun yhtäkkiä radiosta alkoi kuulua Scarfacen musiikit.
Mutta Jos tuo tuntui tylsältä niin luulen että originaali voisi iskeä paremmin. Puolet lyhyempi ja reippaasti ytimekkäämpi.

[Joni Ahonen]

Scarface

Nyt vasta katsoin ekaa kertaa. Ihan viihdyttävä, tosin paikoin vähän tylsä. Eniten nautin kohdista ja musiikista jotka toimi suorana inspiraationa GTA-peleihin, etenkin Vice Cityyn.

Itse olen aina tykännyt enemmän alkuperäisestä elokuvasta kuin tuosta De Palma/Al Pacino versiosta, vaikka hyvä leffa se onkin. Muistan kun pelasin GTA3sta ensimmäistä kertaa ja meinasin saada kohtauksen kun yhtäkkiä radiosta alkoi kuulua Scarfacen musiikit.
Mutta Jos tuo tuntui tylsältä niin luulen että originaali voisi iskeä paremmin. Puolet lyhyempi ja reippaasti ytimekkäämpi.

Mulle taas De Palman Arpinaama ollut aina yksi suosikkileffoistani, jonka tykkään katsoa vuosittain. Sellainen henkilökohtainen lemppari, fiilisleffa 6/5. Juliste löytyy seinältä ja leffan omistan niin VHS:llä, DVD:llä ja Blu-raylla. Plus parhaat sountrackit ikinä.

[Silence]

Viikonlopun kunniaksi mega-arvostelu:

ALIEN (1979) (Teatteriversio, 4K ULTRA HD Bluray)

Olen ollut Alien-sarjan fani yhtä kauan kuin olen ollut elokuvafanikin. Muistan vielä sen pitkä ajanjakson kun Alien oli *vain* neljän hyvin erilaisen elokuvan sarja. Tekijöinään neljä hyvin erilaista visionääriä, joiden kaikkien teokset olivat erilaisia ja vaikka laatu putosikin kahden ensimmäisen elokuvan jälkeen, olivat tuotantoarvot jokaisella elokuvalla todella isot. Se oli kivaa aikaa se.

Nuorempana kallistuin aina enemmän jatko-osa Aliensin suuntaan, joka oli vauhdikkaampi ja räiskyvämpi, mutta aika nopeasti alkoi homma kallistua hyvin tasapuoliseksi kahden ensimmäisen elokuvan osalta. Kun lapsena näin sarjan, niin jouduin näkemään sen tvstä tai vhsltä 4:3-kuvasuhteeseen rumasti cropattuna ja varsinkin alkuperäinen Alien kärsi tästä ongelmasta valtavasti, sillä Alien on niitä elokuvia jotka on tarkoitettu valtavalle kankaalle eikä pieneen neliön muotoiseen kuvaputki-tvseen pienen Silencen lapsuuden huoneen nurkkassa. Vasta dvd-aikakaudella pääsin näkemään alkuperäisen teoksen oikeassa kuvakoossa ja koko komeudessaan. Alien on sarjana niitä elokuvia joiden julkaisuja olen aina vaaninut hyllyyni sitä mukaa kun niitä on ilmestynyt. Itselläni on kaikki formaatit alkuperäisestä elokuvasta (miinus laserdics) vhs, dvd, bluray... ja nyt 4K ultra hd-blurayjulkaisu, mistä tätäkin elokuvaa ensimmäistä kertaa katson.

Alien on 20th Century Foxin science fiction-elokuva. Se on näitä elokuvia 70-luvun lopusta kun Star Wars ilmestyi ja muutti maailmaa supersuosiollaan. Jokainen studio halusi äkkiä tehdä valtavasti science fictionia, hinnalla millä hyvänsä. Ja Foxilla oli pöydällä jo valmiina käsikirjoitus nimeltä Alien... tai tarkemmin sanottuna se oli siihen aikaan nimellä Star Beast. Elokuvan on kirjoittanut Dan O'Bannon, jonka yhdessä Ronald Shusettin kanssa suunnittelemaan tarinaan tämä perustuu. Todellisuudessa käsikirjoituksesta vastaavat myös elokuvan tuottajat David Giler ja Walter Hill, jotka muokkasivat O'Bannonin käsikirjoitusta nykyiseen muotoonsa antaen paljon niin elokuvan hahmoille kuin tapahtumillekin ja vieden tapahtumia scifin suunnasta paljon arkisempaan "Rekkakuskit avaruudessa"-visioon. Kaksikkoa ei kuitenkaan löydy elokuvan kirjoittajacrediteistä, sillä miehet yrittivät omia creditin kirjoittamisesta kokonaan itselleen ja tästä pillastunut O'Bannon vei asian käsikirjoittajien liittoon ja voitettuaan omi jakamisen sijasta kostona koko creditin itselleen. Sekavaa puuhaa. Mutta niinkuin monet muutkin teokset, myös Alien on monen visionäärin yhteistyön tulos. Alien on scifielokuvien kulttuurihistorian osalta kiehtova leffa, sillä vaikka se on olemassa puhtaasti Star Warsin menestyksen ansiosta, niin sen juuret ovat paljon syvemmällä. Suuri osa elokuvan taiteellisesta taustaporukasta on itseasiassa peräisin Alejandro Jodorowskyn pieleen menneestä Frank Herbertin Dune-elokuva-adaption työryhmästä. Myös käsikirjoittaja O'Bannon, joka loi Alienin pohjan toisesta aikaisemmin kirjoittamastaan scifi-elokuvasta ja John Carpenterin esikoisteoksesta Dark Star, jossa myös pienen avaruusaluksen miehistö saa kyytiinsä oudon muukalaisen... ja shit happens.

Alienin juonikuvio ei sinänsä ole mitenkään uskomattoman omaperäinen, vaan se on hyvin tyypillinen 1950-lukuinen hirviöleffa. Se voisi helposti sijoittua vaikka merellä seilaavaan laivaan. Mutta nyt laiva seilaa vain avaruudessa. Elokuva ottaa jopa juonielementtejä aika tarkastikkin mm It the Terror from beyond spacesta (1958) ja Mario Bavan italialaisesta Planet of the Vampiresta (1965). Mutta se ei tunnu kuitenkaan esikuviltaan, kiitos aivan uskomattoman hienon ja korkealuokkaisen toteutuksen, missä yhdistyy niin arkinen realismi kuin superkaunis visuaalisuus ikimuitoisen kauhuelokuvan pakettiin.
Tämä on ohjaajamaestro Ridley Scottin vasta toinen elokuva. Miehen depyyttileffa oli todella erinomainen The Duellist (1977) joka kertoo kahden ranskalaisupseerin läpi vuosien jatkuvasta kaksintaistelusta. Todella pienellä tehty, mutta visuaallisesti aivan huikea ja tunnelmallinen elokuva. Alien... noh... Alienilla ei ole mitään tekemistä Duellistin kanssa, mutta ilmeisesti ennenvanhaan tuottajat osasivat ajatella laatikon ulkopuolella ja aistia kun laatua oli lähettyvillä, sillä Ridley tuotiin projektiin juuri miehen visuaalisen kyvykkyyden ja maailmanluonti taitonsa takia.

Ridleyn suurin inspiraatio Alienille oli kuulemma alkuperäinen The Texas Chain Saw Massacre (1974), joka pyrkii todella pienieleisesti ja realistisen maanläheisellä lähestymistavallaan luomaan kauhua. 1970-luvun science fiction elokuvaksi Alien ei sisällä mitään lajityypin normaaleja scifistelyitä, vaan tilalla on superarkisen oloinen maailma mikä tuntuu todella uskottavan ja ennen kaikkea käytetyn oloiselta. "Truckdrivers in space" oli elokuvan suunnittelumotto ja se kyllä välittyy ihan jokapaikasta. Kun katsoo avaruusalustakin, se ei tunnu miltään hassulta science fiction-designiltä vaan tuntuu kuin päähahmomme olisivat oikean rahtilaivan likaisilla käytävillä tai yhteistilassa hengaamassa. Jopa pienen pieniin yksityiskohtiin on nähty todella paljon vaivaa. Elokuva on myös todella ajaton ja siitä puutuu jopa selkeät vihjeet siitä millä vuosikymmenellä se on tehty. Lavasteet, puvustus tai edes hiustyylit eivät onnistu kertomaan elokuvan tekoaikaa. Jos katsoja ei elokuvan vuosilukua tiedä etukäteen niin se voisi helposti olla peräisin usealta eri vuosikymmeneltä ja se on kyllä aikamoinen temppu elokuvan tekijöiltä.
Voisin kirjoittaa koko arvostelun keskittyen pelkästään elokuvan production designiin. Ihan sairasta ettei elokuva ole saanut lavastuksesta oscaria, mutta sentään ehdokkuuden. Kun tekniikka kehittyy ja Alienien eri julkaisuformaattien laatu vain paranee, niin huomaan vain entistä enemmän ihastelevani miten uskomattoman kaunis elokuva ja ennen kaikkea sen ympäristöt ovat. Paria vuotta aikaisemmin tullut alkuperäinen Star Wars yritti tehdä aikalailla samankaltaista temppua omalla "Käytetyn maailman"-ilmeellä, mutta Alien vie homman ihan eri ulottuvuuteen. Se ei vain vähän tunnu siltä vaan ON sitä. Jokainen hetki avaruusalus Nostromon kyydissä on yhtä pirun ihastelua siitä miten uskottavaa ja elävän tuntuista kaikki on. Maailma tuntuu elävältä, elätyltä ja uskottavalta. Asuintilat ovat realistiset mutta todellinen visuaalisuus tulee esille kun mennään konehuoneen ja rahtitilojen puolelle. Kaikki on likaista, öljyistä, käytetyn näköistä. Ympäristö ei näytä siltä että se olisi suunniteltu vain juuri tätä elokuvaa varten, vaan kaikki näyttää siltä kuin ne olisivat vain pieni ja mitätön osa suurta maailmaa. Juuri sellaista kuin asiat olisivatkin oikeassa maailmassa.

Ridleyn pyrkimä maanläheisyys näkyy lavasteiden lisäksi myös loistavasti juuri näyttelijöissä, joiden kaikkien meno tuntuu hyvin realistiselta, melkein siltä kuin näyttelijät olisi vain heitetty kameran eteen muutaman vihjeen saaneina ja loput on annettu vain tapahtua. Esim vuoden 2012 kaamea Prometheus yrittää tehdä jotain samanlaista mutta epäonnistuu aivan kaameasti hommassa ja kaikki tuntuu todella väkinäisesti kirjoitetulta "hengausmenolta" kun kaikille on yritetty keksiä jotain hengattavaa tekemistä. Alienissa asia on toisinpäin. Tuntuu kuin vain katselisin joukkoa ihmisiä työkeikalla tekemässä työtään, hengaamassa ja puhumassa paskaa. Ja kun kakka osuu tuulettimeen, niin pääsen seuraamaan kun tilanne näiden normaalien ihmisten seassa vain pahenee ja välit alkavat rakoilla ja ihmisluonto ottaa valtaa hahmoista. Suurin syy näyttelijäpoppoon loistavaan dynamiikkaan on taatusti se että casting on täynnä todella kovanluokan veteraaninäyttelijöitä, joiden käsissä hahmot ovat saaneet oman, hengittävän persoonansa. Itseasiassa Sigourney Weaver on koko näyttelijäpoppoon kokemattomin näyttelijä sillä Alien on vasta neidon ensimmäisiä elokuvia.
Parasta on myös hahmoissa se että ketään ei oikein nosteta selvästi pääosaan tarinan aikana, vaan seitsemänhenkinen hahmojoukko esitetään aika tasapuolisena poppoona joissa kaikki tuntuvat elelevän työnkuvansa ja ihmissuhteidensa kautta. Jos katsoja ei etukäteen Ripleyn "Final girl"-juttua tiedä niin päähenkilön voisi luulla olevan aluksen kapteeni Dallas, jonka mukana tunnutaan enemmän käsittelevän pinnan alla olevia juttuja. Ripley enemmänkin tulee joukkiosta pikkuhiljaa esille kun muita ei enää vain yksinkertaisesti ole jäljellä. Ja se toimii pelottavan hyvin. Ripleytä kun ei elokuvan alkupuolella edes mitenkään pakoteta päähenkilönä tarinan keskiöön. Hahmo ei edes käy muukalaisaluksella ja käyttäytyykin aika mulkkumaisesti muita kohtaan, ollen se ärsyttävä sääntöjä seuraava inisijä.
Suosikkihahmoni on kuitenkin Bilbo Reppulin... eiku Ian Holmin Ash. Holmin roolisuoritus on aivan pirun loistava. Ja hahmoa voi katsoa kahdesta eri näkökulmasta riippuen onko elokuvaa katsomassa ensimmäistä kertaa vai ei. Siihen nähden miten muut hahmot tuntuvat vain hengaavan ja olevan, niin Holmin näyttelemä Ash tuntuu jatkuvasti olevan tekemässä asioita ja manipuloimassa tilannetta huomaamattomasti edukseen.

Koko elokuvan yllä on sellainen outo, häiritsevä seksuaallisuuden teema. Ympäristöt eivät suoraan sitä katsojalle sano, mutta viestittävät epäilyttävästi niin peniksiä kuin vaginoitakin kuvastossaan. Se näkyy niin lavasteissa, hahmoissa kuin teemoissakin. Tuntuu todella oudolta että tällainen on mennyt amerikkalaisella elokuvastudiolla läpi. Niin, ja tietysti itse päähirviössä, joka on ylivoimaisesti nerokkain hirviöluomus mitä valkokankaalla on ikinä nähty. Alien eli kaverien kesken xenomorph perustuu sveitsiläisen kuvataiteilija H.R. Gigerin maalauksiin, joista mies on itse rakentanut puvun. Koko alienissa ja sen evoluution vaiheissa on todella häiritsevä seksuaallisuuden ja jopa raiskauksen teema mikä nerokkaasti häiritsee niin elokuvan mies kuin naiskatsojiakin. Nerokkkaana temppuna elokuvassa on se että vaikka Ripley onkin tarinan päähahmo jota hirviö jahtaa, niin raiskauksen kohteeksi joutuukin miehistön miespuolinen jäsen.
Alien on juuri sellainen hahmo joka voisi tuntua todella kököltä jos hahmo vain lätkäistäisiin keskelle käytävää spottivalossa, mutta tekijät taitavasti piilottevat olentoa varjoissa, eivätkä koskaan näytä hirviötä kunnolla ja yleensä hahmoa vilautetaan vain nopeasti juuri ennen kuin joku päätyy hengiltä.
Ridley Scott tunnetaan suurena visualistina joka maalaa kameralla ja valolla teoksiaan. Alien on Blade Runnerin ohella näitä elokuvia jotka ovat pitkälti rakentaneet koko visuaallisen ilmeen scifin lajityypille. Paria vuotta myöhemmin tulleeseen Blade Runneriin verrattuna Alien on toki reippaasti vähäeleisempi visuaalisuutensa osalta, mutta silti aivan pirun hienon näköinen elokuva joka näyttää siltä miltä miljoonia maksaneen elokuvan kuuluukin näyttää. Arvokkaalta, huolella tehdyltä ja rikkaalta ulkonäkönsä osalta.

Kaiken upean visuaalisuuden päällä on vielä Jerry Goldsmithin aivan huikea, vaikkakin pienimuotoinen score. Sinänsä mielenkiintoista että elokuvan ei soita Goldsmithin musiikkia kovinkaan usein niinkuin se on tarkoitettu soitettavaksi, vaan elokuvantekijät ovat aikalailla tehneet musiikilla mitä ovat halunneet. Välillä elokuva lainaa jopa Goldsmithin aikaisempia sävellystöitä, sen sijaan että käyttäisi juuri tätä elokuvaa varten sävellettyä materiaalia.
Elokuva luottaa myös valtavasti hiljaisuuteen ja sydämmen sykettä muistuttavaan tykytysambienttiin, jonka luo kauniin vähäeleisellä tavalla elokuvalle kuumoittavaa tunnelmaa.

Alien on yksi kaikkien aikojen parhaimpia elokuvia ja oman lajityyppinsä mestariteoksia. Mietin kyllä että nykykatsojalle se saattaa olla liian hidas tai liian vähäeleinen, sillä räiskyvään ADHD-nollasta sataan-menon tottunut nykykatsoja varmasti kuolee tylsyyteen jo ennen kuin edes ensimmäinen hahmo on ilmestynyt ruudulle. Mutta juuri siksi Alien toimiikin niin loistavasti. Se etenee rauhallisesti, fiilistellen, pikkuhiljaa tunnelmaansa nostaen. Ja kun lopulta tapahtuu niin katsojan on napattu kunnolla mukaan maailmaan.

Katsomani versio on siis 4K Ultra HD Bluray-julkaisu. Pidin jo kymmenen vuotta sitten tullutta blurayjulkaisu ihan parhaimpana laatunsa osalta, sillä kyseessä on ihan kymppijulkaisu. Mutta 4K versio pistää kyllä tätäkin paremmaksi. Tottakai ilme on helvetisti yksityiskohtaisempi ja tarkempi isomman 4K-resoluutionsa ansiosta, mutta myös yleinen ilme on blurayn "hiottua" ulkonäköä naturalistisempi. Värit ovat luonnollisemmat ja hieman yllättäen pari hetkeä jotka olivat bluraylla "korjattu" kuntoon muutaman valovirheensä osalta, eivät ole sitä 4K julkaisussa. En ihan tiedä mitä tuosta ajatella, mutta ainakin visuaalisesti kyseessä on alkuperäisjulkaisulle uskollinen versio. Jokin pieni kohinanpoisto elokuvalle on selvästi tehty sillä kuva on yllättävän puhdas siihen nähden mitä elokuvalta odottaisi, mutta ei mitään isoa, vaan kyseessä on todella kovalaatuinen ja kuvaltaan terävä huippujulkaisu, mitä Ridleyn vanhoista elokuvista on aina totuttu näkemään. Isot suositteluni, vaikka bluraykin on erinomainen versio.

Alienista on kaksi versiota. Arvostelemani Teatteriversio sekä dvd-julkaisun yhteydessä vuonna 2003 tullut Ridleyn Ohjaajan versio, joka on uusista kohtauksista huolimatta peräti minuuttia alkuperäistä lyhyempi. Versiot ovat sinänsä hyvin samanlaisia, eikä maailma tuhoudu vaikka umpimähkään jommankumman katsoisi alkuperäisenä elokuvana. Itse olen aina suosinut enemmän teatteriversiota... koska se on alkuperäinen. Ohjaajan versiossa on muutamaa hidasta fiilistelyä lyhennetty hieman ja muutamaa dialogia, kuten Ashin taustaa on jostain oudosta syystä päätetty napsia pois. Mukana on muutama uusi kuva ja kuvakulma ja pari korjattua tehostekuvaa, mutta isoin muutos on parin poistetun kohtauksen palauttaminen elokuvaan. Suosikkini niistä on ennen planeetalle laskeutumista oleva signaalin kuunteluhetki. Se varmasti kuuluisin on kuitenkin elokuvan lopussa oleva kohtaus kun Ripley hetkellisesti eksyy paetessaan ja löytää niin Brettin kuin Dallasinkin laivan ruumasta. Ihan hyvä kohtaus, mutta itse suosin ehdottomasti teatteriversion mysteeriä missä kadonneet hahmot pysyvät kadoksissa. Plus kohtaus ei oikein toimi enää kun jatko-osat ovat erilaisella visiolla mukana tuomassa eri suuntaan kehittyvää maailmaa.

5/5

[Joni Ahonen]

Jos katsoja ei etukäteen Ripleyn "Final girl"-juttua tiedä niin päähenkilön voisi luulla olevan aluksen kapteeni Dallas, jonka mukana tunnutaan enemmän käsittelevän pinnan alla olevia juttuja. Ripley enemmänkin tulee joukkiosta pikkuhiljaa esille kun muita ei enää vain yksinkertaisesti ole jäljellä. Ja se toimii pelottavan hyvin. Ripleytä kun ei elokuvan alkupuolella edes mitenkään pakoteta päähenkilönä tarinan keskiöön. Hahmo ei edes käy muukalaisaluksella ja käyttäytyykin aika mulkkumaisesti muita kohtaan, ollen se ärsyttävä sääntöjä seuraava inisijä.

Jotenkin olin onnistunut lapsena välttymään tältä tiedolta jo olemassaolevista jatko-osista huolimatta että Ripley selviää (ja kissa!) alukselta ainoina hengissä.


Kiitos kiinnostavasta arvostelusta! On todella kiehtovaa kuulla juttuja leffojen taustoista ja etenkin näkemyksiäsi leffojen teemoista suoraan. Tuo seksuaalisuus ja raiskausteema Alienissa on se pinnan alla kytevä juttu, jossa on jotakin hyvin kiehtovaa ja häiritsevää samanaikaisesti. Myös hyvin avasit tuota miksi leffan maailma tuntuu niin aidolta ja eletyltä. Nämä on niitä asioita, jotka kyllä katsojana huomaa, mutta ei osaa oikein kunnolla selittää.

Alienin haluaisin kyllä teatterissa nähdä. Jokaisella katsomiskerralla siitä löytää jotakin enemmän. Häiritsevä ja upean näköinen elokuva.

[Joni Ahonen]

Rambo Last Blood

Olin koko ajan mielessäni ajatellut viidennen Rambon olevan keskinkertaista toimintaa tarjoava kesy K13-leffa, jonka päähenkilö voisi olla ihan joku muukin Stallonen esittämä hahmo kuin Vietnanim sodanveteraani John Rambo. On ihanaa olla väärässä, sillä voi pojat mitä menoa tämä tarjosikaan! Enpä olisi uskonut että vielä nykyisin tällaista nähtäisiin teattereissa.

Elokuva on suoraviivainen, mutta katsojana yleensä voimme olettaa ettei viattomille käy kuinkaan ja sankarikaan ota pahemmin turpaan. Leffa yllätti suuresti kun asiat eivät voikaan päättyä onnellisesti ja helvetti pääsee irti. Harvoin elokuvien väkivalta saa ihmetystä aikaiseksi, mutta tässä Rambo kiduttaa ja pistää porukkaa matalaksi tavalla, joka saa Jack Bauerin vaikuttamaan kiltiltä tarhasedältä. Toiminta on todella messevää ja liikaa silmiin pistäviä tietokonetehosteita ei nähdä. Meno yltyy leffan parissa välillä niin hillittömäksi ettei voi kuin nauraa järkytyksestä.

Jos tämä olisi kesympi, unohtaisi koko filmin heti. Plussaa myös hienosta lopusta, jossa nähdään hidastuksien saattelemina Rambon edellisten leffojen kohtauksia. Vaikka neljäsosa olisi ollut oivallinen lopetus, en valita kun viides olikin näin yllätyshyvä!

****/*****

[Silence]

On suuren juhla-arvostelun aika!

STAR WARS EPISODE II: Attack of the Clones (2002)

Tänävuonna tulee kuluneeksi useasta elokuvasta isoja vuosilukuja. Nosferatu 100 vuotta, Dr. No 60 vuotta, Lawrence of Arabia 60 vuotta, Kummisetä 50 vuotta, Blade Runner 40 vuotta, The Thing 40 vuotta, Spider-man 20 vuotta, Resident Evil-elokuva 20 vuotta.... Mutta jostain oudosta syystä mikään niistä ei iske itselleni järkytyksenä yhtä voimakkaasti kuin se että Attack of the Clones täyttää 20 vuotta. Ei helvetti. Muistan edelleen missä jopa istuin teatterissa katsomassa sitä ja millainen sää oli. Enkä edes tykkää koko s*tanan prequel-trilogiasta. Tosin Disneyn oman sequel-trilogian jälkeen Georgen Prequelit tuntuvat mestariteoksilta.

Vuonna 1999 ilmestyi yksi kaikkienaikojen legendaarisimmista elokuvista, joka vei kaikkien huomion.... The Matrix... Silloin ilmestyi myös Neljäs Star Wars-elokuva ja uuden prequel-trilogian avausteos Episode I: The Phantom Menace.... Se tuli, porukka eli jonkinaikaa valheessa että se oli loistava elokuva... kunnes ihmiset alkoivat myöntää että Phantom Menace oli aivan kaamea pettymys, suorastaan naurettavan jäykkä ja kökkö teos josta puuttuu niin päähahmo kuin selkeä juonikin. Itse en ollut silloin vielä mikään leffanörtti ja Star Warskin oli hädintuskin tietoisuudessani.... mutta jo silloin tiedostin että Episode 1 oli helvetin epäselvä ja todella tylsä elokuva.
Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2002 ilmestyi paljon odotettu trilogian toinen osa joka viimeinkin aloittaisi tarinan synkentämisen ja isomman juonikuvion... Elokuva tosin sijoittuu 10 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeiseen aikaan, mikä heti tuhoaa koko Phantom Menacen olemassaolon tarkoituksen, kun sen tapahtumista on niin paljon aikaa ettei mikään ole enää maailmassa samalla tavalla. George ei tainut ihan miettiä tätä loppuun asti...
Tosin ihan kuuro ei Lucaskaan sentään ole, sillä niin Phantom Menacessa esitetyt Midicloriansit kuin kaikkien tosifanien suosikkihahmo Jar Jar Binskin on siirretty syrjään.

Koska edellisellä elokuvalla ei ollut fokusta, selkeää tarinaa kuin edes päähahmoa, niin Episode 2 toimii jonkinlaisena uutena aloituksena trilogialle. Tapahtumat ovat muuttuneet niin paljon Episode 1sästä että periaatteessa tämä trilogia voisi alkaa suoraan tästä. Anakin ja Obiwan suojelevat senaattori Amidalaa ja selvittävät samalla mysteeriä siitä mitä tapahtuu. Tai näin ainakin paperilla. Itse elokuva ei ihan näin selkeä tapaus ole.

Tälläkertaa päähahmosekoilu on saatu tiivistettyä ehdottomasti paremmin Obi Wanin ja nuoren Anakinin väille, joista Obi on selvästi se leading man, mutta George tuntuu usein unohtavan tämänkin, sillä miehen käsikirjoittajan kuin ohjaajan taidotkin ovat lievästi sanottuna jäykät.
Ewan McGregor on upea näyttelijä ja ylivoimaisesti paras asia mitä koko tällä trilogialla on tarjottavana. Ja luulen että vaikka elokuvaa vihaisi tai rakastaisi niin kaikki voivat nyökyttää päitään tämän asian osalta yhtämielisinä. McGregor kuuluu niihin laatunäyttelijöihin jotka eivät edes surkeissa käsissä onnistu tekemään huonoa roolityötä vaan tekevät aina laatua ja aina löytyy keino saada umpipaska dialogikin kuulostamaan siltä kuin se olisi mestarin kirjoittamaa. Ewanin Obi-Wan on ylivoimaisesti SE hahmo johon tämän trilogian pitäisi keskittyä. Nuori jediritari jonka kautta tapahtumia seurataan. Mutta sen lisäksi pakkaa sekoittaa myös Hayden Christensenin Anakin Skywalker, joka ei itselleni koskaan toimi yhtään. Sanon samantien että olen todella pahoillani Christensenin puolesta sillä heppu vaikuttaa todella symppikseltä, mutta on todella paskassa asemassa. Hän on nuori ja Lucasin paskan toteutuksen vanki ja varmasti lupaava urakin alkoi kariutua prequelien ansiosta. Mitä itse Anakiniin tulee niin itselläni on aina ollut helvetisti ongelmia niin hahmon tarinassa olevan aseman kuin hahmon iän kanssa. Minusta Episode 1sen orjapoika Anakinin olisi pitänyt olla iältään se mitä nyt näemme kakkosepsodissa. Se selittäisi paljon paremmin miksi Anakinin on hieman vaikea toimia yhtä ammattimaisesti kuin muiden, lapsesta asti koulutettujen jediritarien. Edellisen elokuvan lapsihahmoista ei ole muutenkaan enää mitään jäljellä, joten miksi helvetissä tätä trilogiaa ei vain aloiteta nykyisestä asetelmasta?

Tarinan aikana mukana roikkuu joukko muita hahmoja, mutta koska tarina tunnutaan pyyhkäistävän kokonaan taka-alalle niin on aika sama ketä mukana olevat hahmo ovat. Paljon on nimettömiä poliitikkoja ja jedineuvoston tyyppejä mukana pyörittämässä pääjuonikuviota, mutta Lucasin käsissä oikein mikään ei saa minkäänlaista draamaa liikkeelle. Elokuva on vain kasa kohtauksia missä hahmot lausuvat dialogia ääneen ja that's it. Kaameimmin Lucasin kömpelyys näkyy jedineuvoston jäsenissä, sillä tahtomattaan George on saanut jokaisen näistä tuntumaan ihan pihalla kaikesta olevilta pelleiltä. Tämä on Se elokuva missä jedineuvoston pitäisi oikeasti nousta isompaan rooliin tarinassa, mutta homma on lähinnä sitä että Samuel L. Jackson seisoo/istuu bluescreenin edessä ja puhuu tyhjälle kohdalle huoneessa, mihin myöhemmin sitten lisätään CGI-yoda. Jackson on muutenkin ihan väärä valinta Windun rooliin. Ei pahalla Jacksonia kohtaan mutta hän vain yrittää näyttää viisaalta, sen sijaan että olisi sitä. Frank Oz tekee toki erinomaista työtä kuten aina Yodana, mutta hahmo on nyt ensimmäistä kertaa tehty CGIllä ja hahmo vain tuntuu ihan erilaiselta niin alkuperäistrilogiaan kuin Phantom Menacen nukkeenkin verrattaessa. Lisää Yodasta myöhemmin.

Count Dracula... eiku Count Dooku on hahmo joka olisi pitänyt kyllä olla mukana jo edellisessä osassa ja nyt nousta kunnolla esille. Tämän elokuvan Darth Vader-sijainen on edelliselokuvan Darth Mauliin verrattuna ihan eri luokassa. Christopher Leen kaltaisen superkarismakoneen käsissä edes George Lucas ei pysty romuttamaan juttua. Dooku on helposti elokuvan ja koko prequel-trilogian parhaimpia uusia hahmoja, mutta jää lopulta aika mitättömäksi, sillä miehen osuus tarinassa on itse elokuvassa leikattu todella minimaalliseksi. Puolet mieheen liittyvistä kohtauksista löytyvät poistetuista kohtauksista.
Ihan millilleen sama koskee todella kovaa uusiseelantilaisnäyttelijä Temuera Morrisonia jonka Jango Fett jää ihan statistiksi koko tarinassa. Huh mitä tuhlausta!

Yksi asia mistä minulle tulee aina automaattisesti vastenmielinen olo kun mietin prequel-trilogiaa on valomiekat. Kun suljen silmäni, näen vain mielessäni juuri Episode 2sen ja sen kymmenet eriväriset lelukarkkitangot huitomassa eri suuntiin. Tämä on kai minun ylipitkä tapani sanoa että Prequelit ylikäyttävät valomiekkaa. Tuntuu siltä että AINA kun cgi-taiteilija on nähnyt että näyttelijällä on valomiekan kahva kädessä, niin sille pitää lisätä cgi-valomiekka. Kaikki tuntuvat kokoajan olevan miekat pystyssä ja alkuperäistrilogian aivan uskomattoman eeppinen ja vaarallinen fiilis mikä syntyi jokaisesta valomiekasta on tyystin kadonnut. Valomiekoista syntyvän fiiliksen muutos johtuu myös siitä että valomiekkojen tekotapa on muuttunut. Ne eivät ole enää käsinpiirrettyjä ja rotoscopattuja efektejä vaan automaatisia cgi animaatioita jotka on vain lätkäisty oikeaan kohtaan kuvaa.
Mutta ongelma ei ole pelkästään määrä vaan myös motiivit valomiekkojen käyttöön. Toimintakohtaukset valomiekoilla ovat enemmänkin tanssinäytöksiä kuin kamppailua. Näyttelijöillä tuntuu aina olevan oikeat tanssiliikkeet jolloin karkkitankoa heilutetaan ja aina on aikaa piruetille tai kahdelle, sen sijaan että alkuperäistrilogian oikeasti kuumoittavat miekkataistelut saisivat tilaa.
Pystyn edelleen kuulemaan räkäisen teatteriyleisön naurunäänen korvissani kun elokuvassa tuli kohtaus missä Yoda opettaa vauva-padawaneja taistelemaan valomiekalla. Kohtaus tiivistää kaiken sen miksi prequelit ovat perseestä ja miksi Georgen pää tuntuu myös olevan usein siellä. Tärkeää ei ole loogisuus tai toimiva tarinankerronta vaan helppo fanservice ja lelumyynti. Tuntuu vain siltä että.... George Lucas ei tunnu enää ymmärtävän omaa, itse luomaansa maailmaa.
Jopa YODA, vittu YODA, Star Warsin rakastetuimpia ja ikimuistoisimpia hahmoja on niin väärinkäytetty tässä elokuvassa että pahaa tekee. The Forcen käytön mestari opettaa miekailua? Kun katsoo alkuperäistä elokuvaa Yoda ja Emperor halveksivat valomiekkoja sillä he tietävät että todellinen voima on jotain paljon suurempaa. Mutta prequeleissa molempien ykkösratkaisu on aina turvautua valomiekkaan. Ja miksi vitussa vauvaikäiset padawanit edes harjoittelevat miekoilla? Luulisi että tuossa iässä keskityttäisiin vaikka meditaatioon. Hitto, jopa Samurait harjoittelivat ensin puumiekoilla ennen kuin vasta aivan loppupäässä saivat käsiinsä oikeaa aseistusta. Muutenkin padawan-kohtauksessa pitäisi olla kyse jostain mielentyhjennysestä ja fokuksen löytämisestä, eli juuri siitä mistä Yoda Lukeakin opetti. Yodan ja Dookun kamppailu on samanlainen hetki, mikä tuntuu olevan olemassa vain actionin, eikä loogisuuden takia. Mitään valomiekkailua kaksikon välillä ei koskaan pitäisi edes olla, vaan pelkkä kaksikon kohtaaminen pitäisi saada Dookun hermostumaan ja pakenemaan. Se kertoisi helvetisti enemmän niin Yodasta kuin Dookustakin kuin pariminuuttinen valosapeliheilutus.

Episode 2 yrittää jopa tehdä yhden typerimmistä "pienistä yksityiskohdista" fanservicen nimissä, eli teknologian kehittymisen trilogioiden välillä: Anakinin saama robottikäsi on paljon alkeellisempi kuin Luken tai että Obi Wanin avaruusalus ei ole niin kehittynyt kuin alkuperäisen trilogian alukset. Se on kyllä varmasti ollut nopeana heitettynä ideana hyvän kuuloinen idea.... Ongelma vain on siinä että Star Warsin maailma on (tai ainakin pitäisi olla) keskiaikaisen pysähtynyt maailma missä tuhannet maailmat ja tuhannet rodut elävät vuosituhansien yhteiselossa ilman varsinasta teknologiahyppäilyä. Se on juuri Prequelien pahimpia ongelmia mitä katsojat valittivat jo 20 vuotta sitten että prequelien maailma tuntuu vain niin erilaiselta verrattuna alkuperäistrilogiaan.

Kun elokuvaa katsoo ja tasapaksun tylsän etenemisen aikana ajatukset alkavat harhailla, alkaa väkisinkin miettiä että "Mikä tämän juoni oikein olikaan?". Jotain Padmen suojeluun ja jotain mysteeriin liittyvää se oli mutta oikein millään ei tunnu olevan väliä kun elokuva vaan liikkuu eteenpäin tapahtumasta toiseen ja tuntuu jo unohtaneen vanhat lähtökohtansa. Nopeasti käy myös se selväksi että Lucasille selkeän juonenkuljetuksen sijasta kaikki kaikessa on toiminnan ohessa tapahtuvat kohellukset sillä ne tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Aina on aikaa kolmekertaa liian pitkälle takaa-ajolle tai tai paniikkiheilumiselle kun mukaan voi heittää isoin kasoin hassuttelua. Sellaiset osiot kuin alkupuolen salamurhaajan takaa-ajo tai lopun droiditehdas tuntuvat vain kestävän ja kestävän ja cgi-animaattorit ovat vain heittäneet lisää ja lisää ideoita mukaan. Areenalla tapahtuva suuri taistelukin on niin väkinäinen mikä tuntuu olevan siellä vain siellä olemisen takia. Kaikista turhin on Empiren vastaavaa kopioiva asteroidikohtaus, joka on ihan turha ja elokuva toimi huomattavasti paremmin jos kyseistä kohtausta ei olisi elokuvassa ollenkaan. Toiminta on aina parhaimmillaan kun siihen on selkeä motivaatio ja kehittymisen suunta kuten elokuvan parhaimmalla toimintakohtauksella eli Obin ja Jango Fettin juuri sopivan pituisessa kaatosadetaistelussa.

Kun etsii itse juonta -eli sitä mistä tämä elokuva kertoo tarinaansa, niin ne löytyvät dvdn poistetuista kohtauksista. Sieltä löytyy niin mysteerin kuin uusien hahmojenkin syventämiset. Asiaa ei auta että valtavasti varataan aikaa Anakinin ja Padmen aivan kaamealle romanssidialogille, joka on kuin jostain huonosta Shakespheren Romeo and Juliet-kopionäytelmästä. Oudointa Lucasin tarinankerronnassa on se miten epätasaista se on. Välillä pyörin tuolissani tuskastuttavia ääniä suustani päästäen, mutta välillä havahduin hereille kun oikeasti jotain näppärää ja todella potenttiaallista viritellään. Elokuvalla on naurettavasti pituutta siihen nähden miten vähän juonta ja miten paljon toimintaa on. kaksi tuntia ja 17 minuuttia pitkä elokuva voisi olla helposti 20-30 minuuttia lyhyempi kun elokuvaa vain vähän tiivistettäisiin ja turhaa kohellusta vähennettäisiin. Silloin pituus ei edes lisääntyisi vaikka tärkeät poistetut juonikohtaukset palautettaisiin elokuvaan.

John Williamsin score on sentään todella komea. Ei ehkä yhtä ikimuistoinen kuin alkuperäistrilogian musiikit, mutta siitä huolimatta huippulaatua ja yrittää kovasti tehdä elokuvasta parempaa kuin se on. Ja varmasti hämääkin useampaa katsojaa luulemaan niin. Williams on kovassa vedossa ja mukana kaikkea samaa taianomaista kuin alkuperäistrilogiassakin ja paljon enemmän. Varsinkin elokuvan keskeinen rakkausteema Across the Stars on todella kaunis ja herkkä kappale mikä kuuluu omien suosikki-star wars sävellysteni joukkoon ja mitä huomaan usein kuuntelevani muutenkin. Sen upeutta tuhoaa vain se että... rakkaustarina itse elokuvassa on kömpelösti toteutettu.

Episode 1: The Phantom Menace oli ehkä umpipaska ja umpisurkeasti kirjoitettu elokuva, jonka olemassaolokin on juonensa takia hyvin kyseenalaista koko tässä trilogiassa.... mutta toisin kuin Episodi 2, niin se sentään pystyy ylpeilemään sillä että se näyttää ihan oikealta elokuvalta. Toisin kuin tämä videoräpellys. Episode 2 on kuvattu vuonna 2000 ja se on yksi ensimmäisistä koskaan kokonaan digitaalisesti kuvatuista elokuvista. Onhan se hienoa olla pioneeri alallaan, mutta ensimmäisenä olemisessa on myös se huono puoli että asiat pitää hoitaa reippaasti hyväksyttävää stantardia huonommalla kalustolla. Tekijät yrittävät enimmäkseen parhaansa, mutta elokuva ei onnistu karkaamaan halvahkolta videomaisuudelta. Varsinkin katsomani dvd näytti aivan helvetin hirveältä. Jos tämä olisi joku vuonna 2000 tehty Sci-fi Channelin tv-elokuva niin voisin raskaasti huokaisten hyväksyä toteutuksen. Mutta EN kun kyseessä on jumalauta uusi Star Wars, yksi legendaarisimmista elokuvasarjoista ja tuotantoarvot pitäisi olla ihan taivaissa. Tuntuu vain niin oudolta että Lucas päätti kuvata elokuvan digitaalisesti sillä näin tehosteraskaan elokuvan luulisi hyötyvän juuri parhaasta mahdollisesta, korkealaatuisesta pohjamateriaalista. Sen sijaan elokuva on tehty vain 1080p -resoluutiolla HD-videolle mikä on laatuna nykyään ihan vitsi. Jälki on todella haaleaa, sumeaa ja lättänää videokuvaa mikä vain entisestään korostaa elokuvan feikkiä bluescreen/greenscreen toteutusta. Argh. Pari vuotta sitten elokuvasta julkaistiin 4K Ultra HD -julkaisut ja lähinnä nauroin turhautuneena häpeästä kun julkaisuiden ykköstavoite tuntui olevan matalaresoluutioisen ilmeen kätkeminen katsojalta.

Elokuva luottaa myös aivan liikaa tietokonegrafiikkaan. Phantom Menace tuntui täydelliseltä yhdistelmältä oikeaa käsintehtyä ja cgitä, mutta nyt ollaan siirrytty rajan yli digitaalisuuden maailmaan. Melkein kaikki on cgitä. Avaruusolioita ei edes yritetä tehdä fyysisesti. Tapahtumapaikat ovat lähes kokonaan jälkikäteen lisättyjä. Juuri Episode 2 on surullisen kuuluisa sen making of materiaaleista missä tuottaja Rick McCallum hypettää elokuvaa siitä miten jokaisessa kuvassa on valtavasti cgi-efektejä ja miten George myhäilee tyytyväisenä miten cgin ansiosta hän voi nyt vihdoin luoda ihan mitä hänen mielikuvituksensa ikinä keksiikään...
Ongelma kaikessa on se että maailma tuntuu todella feikiltä, näyttelijöiden seisoessa lättänöiden taustakuvien edessä. Alkuperäistrilogian käsinkosketeltava ja satumaisen maagisen realistinen maailma on todella harvoin läsnä prequel-trilogiassa. Yllätys yllätys, elokuva tuntuu aina parhaimmalta silloin kun tekijät ovat jaksaneet mennä oikeaan lokaatioon kuvaamaan. Silloin visuaalisuudessa ja dynamiikassa on jotain kiinnostavaa. Suurin osa elokuvasta on kuitenkin kuvattu aina jossain muodossa joko osittain tai kokonaan blue/greenscreenin edessä ja mahdollisiman vähäisellä oikealla lavastuksella. Ja mikä pahinta, AINA on sellainen kaamean ahdistava tunne että hahmot eivät ole oikeassa laajassa fantasia-ympäristössä vaan ahtaassa studiossa taustakangasta vasten näyttelemässä ja eivät ihan tarkasti tiedä missä ollaan tai mitä tehdään. Riittää vain että kävellään yhdeltä pisteeltä toiselle ja sanotaan dialogia ääneen.

Tämä on myös itselleni ja varmasti monelle muullekin SE elokuva joka esitti yhden nykypäivän digitaalisen tehoste-elokuvien pahimman ongelman ensimmäistä kertaa. Ai mistä puhun? Siitä että Aina kun kyseessä on näyttelijöiden kanssa tehty kohtaus, kyseessä on heikosti valaistu, kuvattu ja toteutettu kohtaus joka tuntuu tekijöiden osalta todella kankealta ja visuaalisesti köyhältä... mutta heti kun kaikki menee kokonaan CGIhin- kun tekijät eivät ole enää rajoitettuja hitaasta kamerasäädöstä ja vaivalloista valosäädöstä, niin maailma muuttuu viimeisen päälle hiotuksi. Yhtäkkiä jokainen kuva on viimeisen päälle tarkasti rakennettu, kuvakulmat dynaamisiä, valaistus on tarkasti hiottu ja leikkaus on rytmiltään todella napakkaa ja selvästi tarkkaan ennalta suunniteltua. Aivan kuin täysin eri tiimi, täysin erilaisella osaamistasolla olisi tekemässä elokuvaa. Kun kloonisodat lopussa alkavat, elokuva muuttuu yhtäkkiä todella näyttäväksi cgi-elokuvaksi.... kunnes taas palataan kaameiden green screenien edessä kuvattujen näyttelijöiden videoesitykseen. Live-osioiden kuvaus tuntuu vain niin pirun löysältä ja väärällä tavalla yksinkertaiselta. Kaikki on vaan "tehty". Luultavasti siksi että kun näyttelijät ovat pelkän greenscreenin edessä, on ympäristöä vähän vaikeaa alkaa käyttämään hyödyksi. Onneksi aina heti kun tapahtuvat siirtyvät oikeaan ulkoilmaan, elokuva muuttuu rutkasti kiinnostavammaksi ja tekijät tuntuvat enemmän kokeilevan luovia (LUE= Normaalien elokuvien) ratkaisuja.... ihan kuin oikeat ympäristöt herättäisivät tekijät hetkellisesti eloon ja luoviksi.

Ja leikkauksesta puheen ollen. Tämän elokuvan- ja koko trilogian pahin ongelma on ylivoimaisesti juuri umpipaska leikkaus. Jopa kaameankankean käsikirjoituksen ongelmat ovat pienempi murhe, joista suurimman osan voisi ratkaisu laadukkaalla leikkauksella. Jostain syystä tämä on asia mikä ei tunnu ikinä nousevan ihmisillä esille prequeleista puhuttaessa ja uskon että se johtuu siitä ettei ns. tavallinen katsoja pysty ymmärtämään miten tärkeää leikkaus on sen kannalta miten toimiva tai kömpelö elokuva voi olla. Jokakerta kun joku milleniaali alkaa jossain puhumaan miten prequelit ovat oikeasti mestariteoksia, haluan vain vääntää kyseiseltä pelleltä niskat nurin.
Leikkaus tuntuu todella keskeneräiseltä. Siitä puutuu dynaamisuus, tarkkuus ja energisyys mitä odottaisin automaattisesti miltä tahansa Valmiilta elokuvalta.
Alkuperäisen Star Wars sai ansaitusti Oscarin upeasta leikkauksesta ja uskallan väittää että se on ykkössyy sille miksi alkuperäinen elokuva onkin yksi kaikkien aikojen parhaimpia elokuvia koskaan. Prequelit on kuitenkin superammattilaisten sijasta leikannut Lucasin vanha kamu Ben Burtt, joka ei edes ole leikkaaja vaan hollywoodin legendaarinen äänisuunnittelija. Mies on vastuussa kaikista legendaarisista Star Wars- ja Indiana Jones-äänistä R2-D2n piippauksista Indyn ruoskan ääniin, mutta en voi ymmärtää miksi mies on saanut yksin harteilleen myös koko trilogian leikkauksen joka ei ole edes hepun normaalia työaluetta. Episodi 3 on prequeleista parhaiten leikattu ja ei ole sattumaa että sen crediteissä Burtt jakaa roolin toisen tyypin kanssa. Moni sellainen asia mikä tätä elokuvaa vaivaa aivan tuskastuttavalla tavalla olisi helposti korjattavissa jos leikkaus vain olisi ammattitaidolla tehty.
Täydellinen esimerkki on vaikka Hayden Christensenin roolisuorituksen hirveä itkuvalitus kaikesta. Vain hieman trimmaamalla Anakinin ruikutusta läpi elokuvan, hahmosta saisi todella eheän hahmon sillä pelkästään Christensenin hiljainen roolisuoritus antaa jo tarpeeksi hahmolle. Mutta Lucas tuntuu aina luottavan siihen että asia pitää huutaa ääneen eikä vain luottaa siihen että näyttelijä voi hienovaraisesti ilmaista läpi käymäänsä asiaa.


Mutta nyt tulee se suurin paljastus, sillä olen haukkunut elokuvaa tarpeeksi: Vaikka Phantom Menace on koko prequel-trilogian turhin elokuva ja Episode 3nen se parhain... niin minulla on aina ollut outo "Soft Spot" Episodi 2selle. Se johtuu siitä että siinä missä Episodi I on tylsä, huono ja ennen kaikkea turha ja Episode 3nen on se kolmikosta helpoin teos, jonka vastuulla on lähinnä juonilankojen yhdistäminen, niin Episode 2 tarjoaa oikean, oman tarinansa. Toki, se on huonosti, kökösti ja paikoitellen amatöörimäisesti kerrottu, mutta ainakin sillä on tarina mitä kertoa. Elokuva yrittää syventää maailmaa, luoda oikeaa mysteeriä missä tarina etenee johtolangasta toiseen ja Anakin joutuu kamppailemaan tuntojensa ja velvollisuuksiensa välillä. Se kaikki ei ole kovin hyvin toteutettua, mutta ainakin elokuvalla on kaikkea tuota. Elokuva tuntuu hyvällä tavalla omalta tarinaltaan joka taustalla liikuttaa isompaa mysteeriä ja onnistuu luomaan omaa juttuaan etualalla.
Episode 2 tiivistää täydellisesti koko prequel-trilogian: Aivan helvetisti potentiaalia, täynnä loistavia ideoita ja maailman entisestään suurentavaa rikastuttamista.... mutta toteutus on aivan saatanan kökköä, lyhytnäköistä ja melkein amatöörimäisen heikkoa/laiskaa räpeltämistä. Ei ole tarpeeksi isoa Picardin facepalmia tekemään meemiä tuntemuksistani koko trilogiaa kohtaan.

Niin ja tähän loppuun haukun vielä elokuvan aivan hemmetin typerää nimeä. Joku voisi kertoa Lucasille että teokset kuuluu nimetä TEEMAN eikä Yhden elokuvan lopussa tapahtuvan kohtauksen perusteella.

Tulipa pitkä ja tasapaksu arvostelu. Eli todella uskollinen arvostelemalleni elokuvalle.

2/5

[Joni Ahonen]

^
Mielestäni se tylsin Star Wars -elokuva ja se unohdettavin muutenkin kun aina sysipaskaksi haukuttu Episode 1 varastaa keskusteluissa shown. En aikoinaan jaksanut edes katsoa loppuun, kun tuntui että olisin seurannut pelkkää videopelien välianimaatiota.

Kohtaus tiivistää kaiken sen miksi prequelit ovat perseestä ja miksi Georgen pää tuntuu myös olevan usein siellä.

Tänään tuli pitkän tauon jälkeen katsottua Mies ja alaston ase -leffojen kaksi ensimmäistä osaa putkeen. Kyllä edelleen naurattavat ja ovat parhaimpia komedioita ikinä. Ei se kolmasosa ei ole huono, mutta heikompi kuin erinomaiset edeltäjänsä, jonka olen sattumoisin nähnyt näistä useimmiten. Leslie Nielsenin pärstä saa aina hyvälle tuulelle. Harmi ettei tällaisia elokuvia enää osata tehdä.

Naked Gun 1 & 2

****/*****

[Gigante]

^ On kyllä totta, että Episode 2:n nimi on erittäin harhaanjohtava. Kloonithan suorittavat hyökkäyksensä vasta episodissa...noh, tiedätte kyllä. Muutenkin esi-trilogia on itselleni ollut usein HYVIN unettava kokemus näin jälkikäteen. Ykkösessä oli niin paljon joutavaa politiikkalätinää ettei mitään järkeä ja kakkosleffan Padmen ja Anakinin romanssi sitä luokkaa kuin näyttelijät olisivat pidätelleet vuorotellen oksennusta toisille puhuessaan tai kameran ulkopuolella ohjaaja on uhannut ampua koiranpennun, mikäli näyttelijät eivät suostu puhumaan toisilleen kohtauksen aikana.


....

Katsoin alkuviikosta Ghibli Studion "Marnie-tyttö ikkunassa" (elokuvalle löytyy kourallinen muitakin lisäotsikoita.)
Elikkä siis sosiaalisesti rajoittuneempi ottolapsi Anna, lähetetään ei-verisukulaisten luo maaseudulle kesäksi. Ranta-alueella Annan huomion kiinnittää autio rantahuvila, joka yhtäkkiä ei olekaan niin autio miltä näyttää ja tästä seuraa epätavallinen ystävyys.
Itse alustava twisti on hyvin selviö, mutta se toinen twisti tuli hivenen odottamatta. Itseäni naurattaa kyllä jälkikäteen se miten sokeasti ns. shippaajat ovat alkaneet parittamaan päähahmoja keskenään ennen kuin elokuvan suurempi twisti nostaa päänsä esille. Ei mulla mitään lesbosuhteita vastaan olisi ollut, mutta ihmiset, se järki käteen niiden shippauslasien käytössä.
Visuaalisesti kyllä erittäin kaunis elokuva ja lopetuskin jättää Ghibli-leffojen tapaan sen lämpimän fiiliksen. Ei ihan Miyazakin tasoa, mutta kelvollinen kuitenkin.

[Joni Ahonen]

^ On kyllä totta, että Episode 2:n nimi on erittäin harhaanjohtava. Kloonithan suorittavat hyökkäyksensä vasta episodissa...noh, tiedätte kyllä. Muutenkin esi-trilogia on itselleni ollut usein HYVIN unettava kokemus näin jälkikäteen. Ykkösessä oli niin paljon joutavaa politiikkalätinää ettei mitään järkeä ja kakkosleffan Padmen ja Anakinin romanssi sitä luokkaa kuin näyttelijät olisivat pidätelleet vuorotellen oksennusta toisille puhuessaan tai kameran ulkopuolella ohjaaja on uhannut ampua koiranpennun, mikäli näyttelijät eivät suostu puhumaan toisilleen kohtauksen aikana.

Ainakin meemikuvat ovat tarjonneet monet viihdyttävät hetkensä.


Jestas miten montaa Star Wars -sarjaa ne tekeekään! Muistan vieläkin kuinka 2010 ihmettelin ihan ääneen että Star Warsista oli suunnitteilla live-action -sarja, jolloin ei voinut kuvitellakaan niin isoa universumia töllöttimeen. Kovasti ehtii maailma muuttumaan.

[Silence]

Ainakin meemikuvat ovat tarjonneet monet viihdyttävät hetkensä.

Luin jostain että 1/3 Episode 2sen sisällöstä on väännetty meemiksi.... Auts.

Jestas miten montaa Star Wars -sarjaa ne tekeekään! Muistan vieläkin kuinka 2010 ihmettelin ihan ääneen että Star Warsista oli suunnitteilla live-action -sarja, jolloin ei voinut kuvitellakaan niin isoa universumia töllöttimeen. Kovasti ehtii maailma muuttumaan.

Disney tekee nyt vain samaa mitä yrittivät tehdä elokuvilla pari vuotta sitten. Kokokokoajan uutta sarjaa joka tuutista. Kun yksi loppuu niin toinen heti perään... kunnes homma kaatuu ylitarjontaan ja kaikki romahtaa, kuten jo kaameat haukut saanut Book of Boba Fett pahasti vihjaili.
Ja sitten rumba aloitetaan taas alusta elokuvilla, kunnes pitää vaihtaa sarjoihin... Tosin tätä menoa koko Star Wars on varmasti kuollut ja kuopattu kymmenen vuoden päästä kun ketään ei enää kiinnosta.

[Silence]

ALIENS (1986) (teatteriversio, bluray)

Jos olet elänyt koko elämäsi luolassa, tai olet 20v Marvel Cinematic Universen fani niin Aliens on jatko-osa legendaariselle kauhuelokuvalle Alien. Mutta alkuperäistiimin sijasta studio hommasi puikkoihin juuri Terminattorilla lahjakkuutensa tekijänä ja tarinankertojana todistaneen James Cameronin. Tämä on niitä aikoja kun studio näki lahjakkaan visionäärin ja antoi tehdä elokuvan, sen sijaan että alisti tämän orjaksi toteuttamaan jokaista päähänpistoaan, kuten tämän sarjan seuraavalla osalla tapahtui. Sinänsä hullua että Cameron kirjoitti Aliensin käsikirjoituksen aikana myös Stallonen Rambo 2sen käsikirjoitusta... ja no shit, elokuvasta pystyy kyllä huomaaman sen.

Cameron on rakentanut jatko-osan Alienille samalla tavalla kuin pari vuotta myöhemmin Terminator 2sen, eli jatko-osana, mutta myös itsenäisenä teoksena toimivana elokuvana joka ei vaadi ensimmäisen elokuvan näkemistä toimiakseen, mutta antaa katsojalle paljon jos alkuperäinen on tuttu. Jos alkuperäinen oli scifi-thrilleri, niin Aliens on toimintajännitys. "Toimintaelokuvaksi" Cameron rakentaa jatko-osan tiukasti ensin jännityksen varaan ja toiminta on enemmän jännityksestä pursuavaa elementtiä kuin puhdasta toimintaa. Ja hyvä niin.

Monta asiaa pidetään Alien-sarjassa itsestäänselvyytenä. Mutta about 60% niistä on peräisin tästä elokuvasta. Suuri muutos itse Alienissa on sen oma kehityssuunta joka on isosti muokattu tähän elokuvaan. Alienissa olento oli enemmänkin vain itsenäinen hahmo, mutta Aliensissa olento on muutettu enemmänkin laumaeläjäksi joka työskentelee täysin oman emonsa/lajinsa lisääntymisen eteen. Ridley yritti palata tähän suuntaan vuoden 2012 Prometheuksessa... mutta ei siitä ripulista enempää. Aliensissa esitetään Cameronin itsensä suunnittelema Alien Queen joka on kyllä kieltämättä aikamoinen esitys.
Itse xenomorphia on radikaallisti muutettu ulkonäön osalta tähän elokuvaan. Hahmon pää on hyvin erinäköinen tässä osassa kuin edellisen elokuva penismuotoinen olemus. Tosin ironaa on se että se "Ikoninen" versio mitä hahmosta jokapaikassa aina näytetään, on eniten peräisin Alien3sesta eikä tästä elokuvasta.

Ihmeellistä miten toimivalta ja alkuperäiselokuvaa muisuttavalta maailma tuntuu vaikka kaikki taiteelliset vastaavat ovatkin jatko-osassa vaihtuneet uusiin ihmisiin. Alien oli hyvin brittimäinen teos kun taas Aliens on americalainen. Tyyli ja fiilis ja lähestyminen on selvästi erilainen kuin Alienissa, mutta hyvällä tavalla. Ei ärsyttävän rikkinäisellä, kokonaisuutta rikkovalla keskisormennäytöllä, vaan alkuperäisteosta syvästi kunnioittavalla, mutta rohkeasti omana tulkintana aiheesta.
Cameron tuntuu myös ymmärtävän todella hyvin Ripleyn hahmoa, vaikka varmasti suuri osa hahmosta onkin peräisin Sigourney Weaverin roolisuotuksesta.

Eniten itseäni rasittaa elokuvassa sen hyvin väkinäinen jenkkidialogi missä jonkun on jatkuvasti pakko heittää jotain nokkelaa. Käsikirjoitus on muutenkin paljon "amerikkalaisempi", kaavamaisempi ja tähtää katsojien "crowd pleaseriin" sen sijaan että yrittäisi olla toisinto alkuperäisestä elokuvasta tai hiljaa tunnelmaa luova teos. Erityisesti huomasin Bill Paxtonin Hudsonin ärsyttävän itseäni suunnattomasti elokuvan ensimmäisellä puoliskolla, vaikka itse hahmo onkin hyvä. Elokuva voisi ottaa mallia Ridleyn Alienista ja luotaa ahdistavaan hiljaisuuteen enemmän, sen sijaan että jatkuvasti jonkun täytyy heittää ääniraidalle jotain nokkelaa.
Toinen samaan asiaan liittyvä on että hiljaisten tunnelmointien ja tyhjien käytävien sijasta elokuva on pullollaan näyttelijöiden naamakuvia. Cameronilla on uransa alkuvaiheissa outo tv-tyyli kuvata hahmoja jatkuvasti naamojen osalta, eikä niinkään tehdä suurta teatteri-kangaselokuvaa. Tämä ei ole mikään maailmanlopun ongelma mutta jatkuva tiukka naamakuvasto alkoi tuhrhauttaa. Ongelma nousee vain entisestään esille koska Aliens on koko neliosaisen elokuvasarjan ainoa elokuva joka ei ole kuvattu todella laajassa valkokangaskoossa, vaan paremmin tv-ruuduille sopivana teoksena. Lähestyminen on enemmän insinöörimäistä mekaanista toteutusta kuin taiteilevaa fiilistelyä. Joskus huomaan miettiväni millainen elokuva olisi ollut jos Cameronin käsis olisikin päätynyt alkuperäistiimin tekemäksi.

Rasittavasta dialogista huolimatta elokuva on täynnä koko Alien-sarjan ikimuistoisimpia hahmoja ja elementtejä. Hudson, Hicks, Vasquez ovat kaikki varmasti jokaikisen elokuvan nähneen muistoissa. Fan-favorite on tottakai Lance Henriksenin loistava android Bishop, jolla Cameron leikkittelee edelliselokuvan Ash-traumojen osalta varsin onnistuneesti. Elokuvan kalusto on superikonista populaarikulttuurista. Sotilaiden ulkonäkö tai pulssikiväärit ovat aivan legendaarisen tason elementtejä mitkä jokainen taatusti tuntee.

Kuulun siihen sukupolveen jolle James Cameron on... OLLUT jossain vaiheessa ihan jumala. Miehellä on käsittämätön kyky luoda pikkupoikien salaisia science fiction fantasioita eläviksi ja laadukkaasti silmien eteen. Cameronia on sanottu älykkään miehen Michael Bayksi.... mutta mielestäni tuo on loukkaus molempia kohtaan. Ja sen kuuluisi olla toisinpäin: Michael Bay on yksinkertaisempien ja vähemmän vaativien miesten versio James Cameronista. Siinä missä Bay omaa ymmärrtystä hyvin pintakiiltoisen seksikkään olemuksen myymiseen katsojille, Cameron ymmärtää miten asioita luodaan, miten syvemmän tason mekaaniset elementit liikuttavat asioita eteenpäin ja ennenkaikkea miten se hulluinkin asia saadaan toimimaan, samaan aikaan kun toinen tiimi epäonnistuisi surkeasta vastaavassa räpellyksessä. Cameron käyttää jopa ikivanhaa taustaprojisointia uskomattoman nerokkaasti elokuvissaan, ilman että sitä edes tajuaa välttämättä taustaprojisoinniksi. Cameronilla on myös aina ollut mieletön kyky ratkaista ongelmia mistä nykyään sanottaisiin "Ei voi tehdä ilman cgitä. Ei ole mahdollista. Liian kallis. Liian vaikeaa. Ei ole teknologiaa.". Loistavana esimerkkinä vaikka elokuvassa nähtävät Powerloader-robottitruckit. Niin yksinkertainen ja tehokas concepti ja ikimuistoinen elementti elokuvassa. Näyttää täysin uskottavalta raksalaitteela eikä kukaan osaa edes ajatella että tekninen ratkaisu on superyksinkertainen: Puku jonka sisällä on kehonrakentaja-voimamies ja jonka jalkojen päällä seisova näyttelijä vain esittää ohjaavansa suurta mekaanista laitetta. Ja paikoitellen hommaa on täydennetty pienoismalleilla juuri sopivissa väleissä, ilman että sitä edes tajuaa. Esimerkiksi The lopputaistelu aluksen ruumassa on huikea esimerkki tästä. Helvetin nerokasta. Ja simppeliä. Elokuvan budjetti oli 18 miljoonaa dollaria josta tekijät käyttivätkin vain 17. En usko että Cameron pystyisi nykyään enää samaan.

Elokuvaa tukee itseasiassa todella loistava äänisuunnittelu. Silloin kun EI puhuta niin elokuva käyttää samoja kikkoja kuin alkuperäinenkin teos. Parasta tällaista edustaa esim osio kun sotilaat ensimmäistä kertaa saapuvat siirtokuntaan. Musiikkia elokuva käyttää reippaasti enemmän kuin alkuperäinen elokuva. James Horner oli loistava säveltäjä, mutta jopa Eric Serraakin pahempi oman aikaisemman tuotantosa kannibalisoija. Kun on yhden Horner-soundtrackin kuullut niin sitä pääsee taatusti kuuntelemaan myös miehen muissa teoksissa. Aliensin score varsinkin on ollut miehen uusiokäytön kohteen turhauttavan monta kertaa. Itse score on sentään loistava. Paljon hiljaisuutta ja ihanan yksinkertaisia tyylejä jotka ovat selvästi peräisin alkuperäisestä elokuvasta mutta hieman uudelleen viritettyinä. Mutta vastapainona on todella eeppistä actionmusaa, sotilasrummutuksin ja varsinkin elokuvan lopussa kuultava Bishop's Countdown on varmasti yksi kuuluisimmista ja eniten elokuvatrailereissa käytetyistä elokuvasävellyksistä koskaan.

Elokuvasta ei ole julkaistu vieläkään 4K Ultra Hd-julkaisua. Ei, vaikka 30th ja jopa 35th anniversary tuli ja meni aikoja sitten. En tiedä mikä helvetti Cameronia vaivaa sillä miehen elokuvien uusintajulkaisut tuntuvat kadonneen syvempänä maanrakoon kuin Avatarin jatko-osien julkaisupäivät. True Lies ja The Abyss eivät ole saaneet uutta julkaisua sitten vuoden 1999 dvd julkaisuiden. Ehkä True Liesin kohdalla Cameron pelkää että joku loukkaantuu terroristiteemasta ja The Abyss taas voi pilata Avatar 2sen markkinoinnin "Ensimmäisenä vedenpinnan alla kuvattuna elokuvana".... Who knows...
Aliensista oli pitkään koko sarjan kököimmän näköinen dvd julkaisu vuodelta 2003 mutta sarjan bluerayboxin mukana tuli viimeinkin blurayna uusi 4K-restoration ja helvetin laadukas sellainen. Kuva on todella terävää ja elokuvalle on tehty pieni värimäärittely sinisen/vihreän värin osalta, joka toimii erittäin hyvin, vaikka vähemmänkin olisi ollut kiva. Restauroinnin ansiosta Aliens on nykyään Alienin jälkeen sarjan laadukkaimman julkaisun omaa elokuva.

Se mitä Aliens häviää tunnelmoinnissa ja vähäeleisyydessä, se ottaa isosti takaisin isoissa uusissa elokuvien maailmaa rikastuttavissa ideoissa ja nerokkaissa teknisissä oivalluksissa. Aliens on superlegendaarinen elokuva, vaikkakin enemmän tekninen kuin taiteellinen teos, jonka on tehnyt viiniä maistelevan taidemaalarin sijasta raksalla työskentelevä puuseppä. Se laajentaa valtavasti maailmaa ja luo kokonaan uuden suunnan sarjan nimikkohahmollekkin. Selkeästi helpommin lähestyttävämpi elokuva ison yleisön osalta, mutta ei silti onnistu pilaamaan elokuvaa tai perintöään. Legendaarinen scifielokuva.

Cameronin normaaliin ja varsin hyvään ratkaisutyyliin, miehen tapa on kirjoittaa leffa täyteen kokonaisuutta bosotaavia elementtejä, mutta tarvittaessa mies osaa leikata turhat aina pois ja muodostaa teatteriin erittäin toimivan elokuvan. Aliens on yhdessä Terminator 2sen kanssa parhaimpia esimerkkejä tästä. Elokuvalla on myös 2003 dvd julkaisuun viimeinkin koottu Special Edition jossa nämä elokuvasta ylimääräiset lihat on palautettu teokseen. Special Edition on muuten teatteriversion kanssa hyvin tasapuolinen ja erinomainen versio. MUTTA. Special Editionin alussa esitetty Siirtokuntaosio ennen kuin Ripley itse sinne saapuu on todella kaamea ja ehdottomasti poistettavan osion arvoinen tekele. Aina Special Editionia katsoessa skippaan kohtauspainiketta painaen kyseisen osion. Osio paljastaa aivan liikaa, näyttely on todella huonoa ja mikä tärkeintä: Teatteriversisosa katsojan saapuminen paikkaan yhdessä merijalkaväen kanssa on paljon toimivampi ratkaisu. Osio tuntuu enemmänkin sellaiselta kaavamaisen amerikkalaiskäsikirjoituksen oppikirjaratkaisulta, eikä niinkään palvele elokuvaa yhtä hyvin kuin teatteriversion ratkaisu. Pari hyvää hetkeä löytyy myös Special Editionilta kuten Ripley tyttären kuolema, joka ei todellakaan ole tärkeä elementti tarinassa, mutta auttaa elokuvan keskiössä olevaa Äitiyden teemaa. Suosikkikohtaukseni kuitenkin on Alieneiden aikaisempi hyökkäysyritys jäljellä olevien sankariemme kimppuun, joka kuitenkin kaatuu Alieneiden osalta automaattitykkien tulitukseen. Kohtaus on tavallaan tarpeeton, mutta todella taitavasti toteutettu ja hieno osoitus siitä miten pelkkä tietokoneruudulla näkyvien ja kokoajan vähenevien automaattiaseiden luotimäärien näkeminen voi olla todella hermoja raastavan jännittävää, vaikka periaatteessa mitään kongreettista ei edes näytetä katsojille.

5-/5

[Silence]

Oho, tämänkin julkaisusta tuli juuri kuluneeksi 30 vuotta.


Alien³ (1992, teatteriversio, bluray)

James Cameronin Aliens oli niitä jatko-osia joiden vaikutus muuttaa koko myöhempää sarjaa seuraamaan ensimmäisestä osasta poiketen jatko-osan luomaa tarinaa, uusia suuntia vain osittain antaen ja sitä samaa senkin sijasta uudelleen pakottaen. Ja alkuperäisestä teoksesta tulee se outolintu mikä ei enää istu muuhun sarjaan....

....Tai siis näin on muiden sarjojen kohdalla. Alien3 ei paljoa Aliensista ja sen crowd pleaser-menosta välitä vaan päättää palata tiukasti takaisin alkuperäisen Ridley Scottin elokuvan suuntaan, puhtaasti omilla ehdoillaan. Suuri ja räjähtävä actionmeno on poissa ja tilalla on autioita käytäviä ja hahmodraamaa.
Tämä on juuri se asia mistä valtavasti pidän koko neliosaisessa Alien-sarjassa. Jokainen osa on oikeasti erilainen, omalla visiollaan ja omalla tekijätiimillään. Joo, jokainen elokuvista ei todellakaan ole onnistunut, mutta ainakin ne oikeasti yrittävät ja jokainen omaa oman selkeän identiteettinsä.

Itseasiassa Cameronin Aliensin tarinaa jatkoi omassa "Alien 3"-tulkinnassaan sarjakuvamuodossa suomessakin 90-luvun alussa ilmestyneenä kolmiosaisena Aliens -Muukalaiset sarjakuvana, joka keskittyy Hicksin ja aikuiseksi kasvaneen Newtin seikkailuun ja elokuvassa nähtyjen traumojen purkamiseen. Kirjoittajana Mark Verheiden ja piirtänyt Mark A. Nelson. Erittäin uskollinen siihen asti ilmestyneelle Alien-sarjalle, jonka olen aina kokenut eräänlaiseksi vaihtoehtouniversumin versioksi siitä mihin Alien 3 olisi voinut mennä jos vaikka Sigourney Weaver ei olisi palannut rooliin. Oudointa sarjakuvassa on se miten se sisältää elementtejä mitä löytyy myös Alien 3sesta...

Alien 3 on yksi näistä hollywoodin tuotantohelvetti-elokuvaproductioneista missä kaikki tuntui olevan romahduksen partaalla jatkuvasti. Elokuvaa tehtiin ilman kokonaista käsikirjoitusta ja samoja juttuja kuvattuun uusiksi käsikirjoituksen muuttuessa. Lavasteita rakennettiin ilman että tiedettiin minne elokuva edes sijoittuu. Ensikertalaisohjaajaa pompotettiin tuottajien toimesta ja heppu lähti lopulta itse ovet paukkuen tuotannosta. Mutta lopulta toisesta päästä tulikin ihan eheä leffa ulos. Nykyään sitä on vaikea uskoa mutta vähän yli 30 vuotta sitten suomen omapoika Renny Harlin oli hollywoodin kuumin elokuvantekijä ja Alien 3sen ohjaaja. Pyöriteltyään juonikuvioita vuoden, Harlin jätti projektin koska ei ollut saanut tiiminsä kanssa mitään uutta tai edellisosia ylittävää keksittyä Alien-sarjaan ja pyysi päästä projektista pois. Kyllä ajat ovat muuttuneet kun ennen elokuvasarjan kolmas osa haluttiin tehdä suurella arvokkuudella omaksi teoksekseen ja ylpeäksi osaksi arvostettua elokuvasarjaa.... Nykyään joku J.J. Abhrams myisi oman visionsa studiolle vain sillä että "Tehdään vaan alkuperäinen leffa uudestaan kohtaus kohtaukselta ja remiksataan vähän juttuja seksikkäämmäksi ja poks, miljardin lipputulot".
Harlinin jälkeen homman sai vastuulleen uusiseelantilainen taideohjaaja Vincent Ward, joka myös lopulta lähti projektista, mutta suuri osa Alien 3sen perusrakennetta ja pohjalla olevaa juonikuviotta perustuu rankasti muunneltuun versioon Wardin alkuperäisestä tarinasuunnitelmasta munkkiluostariin syöksyvästä Ripleystä ja helvetillistä demonia vastaan taistelusta. Itse lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa myös alkuperäistä elokuvaa kirjoittaneet sarjan tuottajat David Giler ja Walter Hill joiden käsissä elokuvan juoni sai lopullisen muotonsa luostarimaisesta vankilaplaneetasta ja siellä viimeistä seikkailuaan kokevasta Ripleystä ja tämän uudesta .... mmh... äitiydestä. Niin joo, ja elokuvan ohjaaja on itse David Fincher. Siis ennen kuin mies teki kaiken muun urallaan.

Alien 3sen aloitus on niitä ikuisesti traumatisoivia elokuva-aloituksia missä katsoja vain epäuskoisesti hokee ettei näin voi tapahtua. Todellinen keskisormen näyttö niin James Cameronille kuin tämän Aliensillekkin. Pystyn yhä tuntemaan lapsuudesta sen häiritsevän epäuskon että kaikki edellisen elokuvan selvinneet sankarimme tapetaan jo elokuvan introssa. Ja jollain kierolla tavalla rakastan tuollaista munakkuutta. Mutta mikä tärkeintä, elokuva ei tee sitä vain pyyhkiäkseen pöytää puhtaaksi kaikista ongelmistaan vaan käyttää sitä hyvänä tarinankerrontaelementtinä kolmoselle jossa teemana tuntuu olevan jonkin sortin pelastus tai syntien anteeksianto juuri ennen lopullista kuolemaa.
Elokuvan alku on helvetin lohduton ja tuntuu unohtavan joksikin aikaa koko Alien-jutun. Pikkuhiljaa uhka ja salaperäisen "hirviön" mukana olon valjetessa tunnelma alkaa kiristymään. Tuntuu vain siltä että vaikka elokuva paljon yrittää, niin milloinkaan se ei komeasti ulkonäöstään huolimatta onnistu nappamaan tarinastaan tehokkaasti kiinni.
Elokuva tekee fiksusti ja heittää hemmettiin kaikki edellisosan militaristiset ratkaisut ja jättää Ripleyn täysin vaille minkäänlaista turvaa ja tukea. Hahmo on aikalailla yksin kaikkea vastaan ja maailma tuntuu paljon epätoivoisemmalta kuin koskaan ennen. Kaikessa on vain sellainen fiilis että tämä on finaali ja on vain ajan kysymys koska loppu koittaa.
Elokuva on heikoimmillaan puolivälin paikkeilla. Kun tohtori ja vankilanjohtaja ovat.... mmmh... *poistuneet* tapahtumista, elokuva alkaa oudosti pyöriä tyhjänä ympyrää, mitään saavuttaen. Hahmoja tulee ja menee mutta oikein mikään ei rakennu loogisesti. Tähän palaan kohta lisää, mutta elokuvan keskikohta vain lässähtää pahasti, kunnes loppufinaalissa taas elokuva onnistuu nappamaan itseään kunnolla niskasta. Loppufinaali sulattamon käytävillä aivan hulluineen kamerakuvakulmineen ja juoksuineen nappaa katsojan väkisinkin mukaansa.

Itse Alien on tälläkertaa muuttunut jonkinverran. Tälläkertaa se syntyy ihmisen sijasta eläimestä, joten tekijät ovat muuttaneet hahmoa osittain enemmän nelinraajoin kulkevaksi, kun aikaisempien elokuvien xenomorph käytti ihmismäisempiä liikkeitä. Elokuva on luonut myös uuden tekniikan näyttääkseen hahmoa laajemmissa kuvissa. Tekijät ovat kuvanneet xenomorphia nukkena greenscreeniä vasten ja ovat usean nukkeanimaattorin toimesta liikuttaneet hahmoa kameran edessä ja kuvasta on maalattu piiloon kaikki animaattorit ohjaustikkuineen. Ideana tämä on suorastaan loistava ja hahmo liikkuukin pirun vakuuttavasti. Juuri näin se pitääkin tehdä! ....Ongelmana vain on että jokin on mennyt aivan kaameasti pieleen greenscreen-prosessissa. Hirviöllä on jatkuvasti aivan hirveät vihreät äärivivat ympärillään ja hahmo ei tunnu istuvan lainkaan kuviin. Tämä on ongelma joka olisi nykypäivänä helposti korjattavissa mutta vuonna 1992 tekijät ovat varmasti hirttäytyneet tuoleihinsa teatterissa kun ovat nähneet ettei tekniikka toiminutkaan.

Sigourney Weaverin roolisuoritus on naisen paras mitä tämä koko Alien-sarjan aikana antaa. Ripleyn hahmo on todella inhimillinen ja reippaasti enemmän ensimmäisen osan kaltaisempi kuin äidillinen versio Aliensista. Tämä ei tunnu miltään tusina palkkashekiltä, vaan Weaver selvästi antaa kaikkensa ja on erittäin motivoitunut hommaansa vaikka menossa onkin jo kolmas osa ja tuotanto oli kuulemma aivan hanurista. Samaa voi toki sanoa muistakin, mutta Weaver on ylivoimaisesti tämän elokuvan keskeinen tähtihahmo. Charles Dancen lääkärimies Clemens on toinen erittäin hyvä hahmo jota Dancekin näyttelee erinomaisesti, mutta hahmo.... mmmh.. *poistuu* tarinasta ensimmäisen puoliskon jälkeen ja valitettavasti tämän jälkeen jäljellä olevat hahmot ovat vain inhottavia ja vastenmielisiä kaljupäisiä vankeja. Outoa myös miten paljon Clemensiä pohjustetaan, sillä hahmoon keskitytään elokuvan alkupuolella yhtäpaljon kuin Ripleyynkin, mutta sitten hahmo.... mmmh... siirretään syrjään. Absurdia myös miten joku aivan mielettömän kova näyttelijä kuten Pete Postlethwaite on vain ihan mitättömässä vangin roolissa. Olen kuitenkin aina ihan rakastanut sitä miten niin Lance Henrikseniä kuin tämän roolihahmoa Alien3sessa käytetään.

Musiikista vastaa Elliot Goldenthal. Score on itseasiassa hyvä, mutta ei aina toimi. Score tuntuu toimivan paremmin itsenäisenä kuunteluna kuin elokuvassa, sillä usein jotenkin vain tasapaino tapahtumien, äänimaailman ja musiikin välillä ei vain tunnu toimivan. Liian usein tuntuu että kaikkea on vain heitetty sekaan. Välillä musiikki tuntuu yrittävän kuvastoon nähden liikaa ja välillä olisi ehdottomasti parempi kun musiikkia ei olisi ollenkaan. Koko elokuvaa vaivaa muutenkin vähän tällainen ongelma että kaikki on siellä, mutta jutut eivät ole vain hiottu kuntoon. Molemmat elokuvan pääteemoista tosin ovat pirun komeita ja ihan rakastan sitä tapaa miten varsinkin kakkosteemaa käytetään loppufinaalin taustalla. Todella vaikuttavaa jälkeä. Goldenthalin score ei edes pahemmin yritä matkia kahta edellistä vaan pyrkii Goldsmithin lähtökohdista tekemään aidosti omaansa.

Vaikka itse elokuvaan on pistetty kunnolla rahaa ja se on kaikin puolin todella komean ja vakuuttavan näköinen, niin samaa ei voi sanoa blurayjulkaisusta. Studion panostus alkuperäisten Alieneiden julkaisuja kohtaan päättyi Aliensiin. Siinä missä Alien ja Aliens saivat 2011 julkaistuissa bluray julkaisuissa upouuden 4K scannaus ja remasteroinnit niin sarjan kaksi viimeistä osaa Alien 3 ja Alien Resurrection ovat *vain* vuoden 2003 dvd julkaisuita varten tehtyjä korkealaatuisia versioita silloisista dvd-masteroinneista. Studion aidan alitus ihmetyttää erityisesti siksi että studio on kuitenkin bluray-versioita varten kutsuneet Weaverin, Dancen, Lance Henriksenin ja muutaman sivuhahmon näyttelijän uudelleenäänittämään muutamia repliikkejä, mitä olivat aikaisemmin aika tuhnuisen kuuloisia. Outoja ratkaisuja prioritettien välillä...
Alien 3 on kaikin puolin hieman jokasuuntaan yrittävä mutta oikein missään täysin toimivasti onnistuva teos. Selkeästi elokuvalta puuttuu se lopullinen hiominen missä asiat laitetaan oikeaan taajuuteen ja toimimaan. Nyt kaikki on vain lätkäisty tasapuolisesti mukaan ja Alienin ja Aliensin kaltaista teosta ei ole sen johdosta käsillä. Mutta elokuvan tuotantohistorian huomioon ottaen se on kuitenkin hämmentävän yhtenäinen leffa. Todella komea ja niin lavastukseltaan, visuaallisuudeltaan kuin yleisestikin tuotantoarvoiltaan ja rehellisesti oma itsenäinen osansa Alien-sarjassa.
Ongelma on vain se että tämä on Alien-elokuva. Sen pitäisi olla vähintään jännittävä thrilleri ja sitä Alien 3 ei vain onnistu olemaan kuin pieninä hetkinä.
Alien 3 toimii kyllä ehdottomasti teatteriversionakin MUTTA se tuntuu hieman tyhjältä ja ylisuoraviivaiselta vailla kunnon pointtia ja lihaa luiden päällä. Mutta näin se aina välillä on kun suuri osa sisällöstä päätettiin muuten vain leikata pois ja tehdä mahdollisimman suoraviivainen teos.


Mutta nyt päästään siihen kaikista herkullisimpaan asiaan, mikä on koko elokuvan kiinnostavin juttu. Kun vuonna 2003 elokuvista julkaistiin dvdt Alien Quatrilogy-dvdboxina, studio 20th century fox teki jotain todella ihmeellistä ja jokainen neljästä elokuvasta sai julkaisun yhteyteen vaihtoehtoiset "ohjaajan versiot". Ja näistä Alien 3sen peräti puoli tuntia pidempi Assembly Cut on varmasti koko sarjan tärkein asia sitten alkuperäinen Alien-elokuvan. Se ei ole ohjaajan versio, sillä Fincher poltti näppinsä niin pahasti studion kanssa ettei ilmeisesti halunnut olla missään tekemissä tämän asian kanssa enää. Sen sijaan kuten version nimikin kertoo, kyseessä on kasattu versio, josta vastaan elokuvan leikkaaja. Assembly Cut on yritetty tuoda mahdollisimman lähelle Fincherin alkuperäistä versiota, ennen kuin tuhannet tuottajat päättivät muokata elokuvaa haluamakseen.
Assembly Cut ei mitenkään ole The Todellinen versio elokuvasta, sillä se on ylipitkä, ylihidas ja selvästi hiomaton, MUTTA se on loistava ja samalla superkiehtova vilkaisu niistä mahdollisuuksista mitä Alien 3 OLISI voinut olla. Tähän versioon nähden Teatteriversio on todella puristettu kasaan. Välillä erittäin taidokkaasti, välillä turhauttavan tiukasti. Assembly Cutin mukana on myös outoja vaihtoehtoisia kohtauksia kuten paremmin planeettaa esittävä aloitus sekä se että teatteriversion koiran sijasta xenomorph "kuoriutuukin" härästä. Itse suosin itseasiassa teatteriversion ratkaisua tuon osalta.
Pahiten teatteriversion ratkaisuista kärsii niin tunnelma kuin hahmotkin, jotka eivät teatteriversio paljoa saa lihaa luiden päälle ja vankijoukko pysyy teatteriversiossa muutenkin turhauttavan kasvottomana. Assembly Cut tuo porukkaan valtavasti persoonallisuutta ja hahmoja alkaa tunnistaa kaljupäisen joukon seasta ihan omiksi hahmoikseen.
Mutta mikään ei ole Assembly Cutissa niin keskeistä näkemistä kuin valtava juonikuvio joka käsittelee juuri mitä elokuvan puolivälissä tapahtuu: Teatteriversiossa on outo osuus puolivälissä kun sankarimme vähän yrittävät teljetä hirviötä panssaroituun huoneeseen, mutta kaikki meneekin pieleen, porukkaa kuolee ja homma jää todella tyhjänpäiväiseksi osioksi..... MUTTA Assembly Cut paljastaakin paljon, paljon enemmän. Sankarimme onnistuvatkin aikeissaan. Hirviö teljetään kammioon ja alkaa kuumotus siitä milloin hirviö pääsee vapaalle. Mutta tällöin elokuva alkaa esittää uutta juonielementtiä Alienin maailmassa. Jotain mitä itseasiassa aikaisemmin mainitsemani Aliens-sarjakuvakin jo esitteli: Xenomorphic pystyvät lumoamaan uhreja ja nämä oma-aloitteisesti toimivat eräänlaisina apulaisina hirviölle. Yhtäkkiä elokuvalla onkin paljon omaa annettavaa, uusia kiehtovia ideoita, joita tutkia. Mutta tuottajien riitelyn ja ohjaajan mitättömän päätäntävallan takia tällaiset skipattiin ja elokuvasta tehtiin paljon, paljon suoraviivaisempi. Ja samalla tyhjempi. Niin, ja ennenkuin unohdan niin 100-0 rakastan Assembly Cutin Bishop-lopetusta teatteriversiota enemmän. En tiedä miksi sitäkin on pitänyt sorkkia. Hmph. Ja sidenotena vielä että Lance Henriksenin uudelleenduppaamat tuskaisat ja raivoa täynnä olevat repliikit Assembly Cutin loppufinaalissa ovat hemmetisti vuoden 2003 dvd julkaisun alkuperäisääniä huonompia ja sieluttomampia.
Vaikka Assembly Cut ei elokuvasta mitään mestariteosta teekkään, niin se oikeasti paljastaa kaiken sen potentiaalin mitä pinnan alla olisi ollut olemassa. Kumpikaan versoista ei ole se Yksi ja ainoa oikea versio, mutta nämä kaksi yhdistämällä voisi sellaisen kyllä saada aikaan...

Pakko antaa studiolle propseja siitä miten avoimesti nämä Alien 3sen tuotantohelvetistä ovat antaneet tietoa jälkikäteen. Alien quatrilogyn dvdboxin ja myöhemmin blurayn vielä enemmän paljastavat making of bonukset ovat todella vaikuttava ja avoin katsaus siihen miksi asiat tapahtuivat niinkuin tapahtuivat ja keitä siitä voi syyttää.

Teatteriversio: 3+/5

Assembly Cut: 4- /5

[Joni Ahonen]

^
Alien 3 on aina ollut itselleni todella ristiriitainen kokemus, sillä muistelen elokuvan olevan äärimmäisen synkkä ja vakava, mutta sitten (ainakin viime katselukerralla) yllätyin miten höhliltä vankilan tyypit vaikuttivatkaan ja kokonaisuudesta jäi todella ristiriitainen olo. Vaikka olen elokuvan nähnyt ainakin kahdesti, en edelleenkään muista ollako sittenkään varma näistä fiiliksistä vai ei. Pitäisi mielenkiinnosta tuo pidennetty versio nähdä.


Pisteet siitä todellakin että elokuvat ovat erilaisia ja melkein kaikki ohjaajiensa näköisiä. Alien 3:n aloitus on varmaan lohduttomin ikinä, joka tuntuu niin väärältä, mutta sopii myös tuohon synkkään maailmaan.


Jälkikäteen pohdittuna en enää olisi ollut niin innostunut siitä Alien 5:sta, joka olisi Neill Blomkampin toimesta ollut "oikea" jatko-osa Aliensille. Ajatus oli kiehtova, mutta nyt kun näitä surkeita lisäosia tullut eikä Blomkamp ole onnistunut nähtävästi yhtäkään hyvää elokuvaa tekemään District 9.n jälkeen, luulen että hyvä vain kun peruuntui. Mutta vaihtoehtoisessa maailmassa olisin Neilin Alien 5:n halunnut nähdä enemmän kuin Ridley Prometheusin tai Covenantin.

[Silence]

Jälkikäteen pohdittuna en enää olisi ollut niin innostunut siitä Alien 5:sta, joka olisi Neill Blomkampin toimesta ollut "oikea" jatko-osa Aliensille. Ajatus oli kiehtova, mutta nyt kun näitä surkeita lisäosia tullut eikä Blomkamp ole onnistunut nähtävästi yhtäkään hyvää elokuvaa tekemään District 9.n jälkeen, luulen että hyvä vain kun peruuntui. Mutta vaihtoehtoisessa maailmassa olisin Neilin Alien 5:n halunnut nähdä enemmän kuin Ridley Prometheusin tai Covenantin.

Neilin "Alien5" oli hyvältä kuulostava idea about viisi sekunttia joskus silloin Prometheuksen jälkeen, mutta nykyään on tullut ihan hemmetisti näitä pirun leffoja jotka tekevät samaa "pyyhkien huonot jatko-osat pois" ja kaikki tuntuvat täsmälleen samalta: Fan fictionilta jonka idea on vain tehdä aikaisempi leffa uudestaan remix-versiona.


--------------------------------------------------------------------------

RESIDENT EVIL (2002)

Pari päivää sitten tuli kuluneeksi 20 vuotta tämän ensi-illasta joten mikä olisikaan huonompi tekosyy katsoa elokuva pitkästä aikaa.

RE on meidän kaikkien suosikkitekijä Paul W.S. Andersonin uran peräti toinen pelileffa Mortal Kombatin jälkeen. Nykyään Resident Evil-elokuvasarja on maineeltaan ihan sontaa mistä kukaan ei edes yritä keksiä positiivista sanottavaa. Ja suurin syyllinen siihen on juuri Anderson itse. Mutta sarjan alkupäässä löytyy itseasiassa pari ihan kelvollista tekelettäkin. Ja tämä on yksi niistä.

Resident Evil vuodelta 2002 kuuluu adaptaatioltaan luokkaan "Otetaan tuote ja käytetään sitä oman jutun tekemiseen". Ja niin paljon kuin se kaiken järjen mukaan pitäisi minua vituttaa ja trigeröittää, niin asia ei todellakaan ole niin. Joo, tuntuu ihan helvetin oudolta että tekijät ovat missanneet loistavan mahdollisuuden tehdä adaptaatio alkuperäisestä pelistä ja sen asetelmasta, joka suorastaan HUUUUTAAA sitä. Kaikki olisi suorastaan täydellisesti rakennettu aidon RE-kauhuelokuvan tarpeisiin. Andersonin RE-elokuvassa ei ole mitään tuollaista rakentelua tai mysteeriä kuin peleissä. Kaikki vain lätkäistään naaman eteen samantien. Umbrella. Virukset. Outbreak. Sotilaita pyssyt kourassa. Joni Ahosen alastonkuva. Tekijät ovat aikalailla ignooranneet pelien juonen, aavemaisen lähestymisen ja ottaneet vain perusasetelman ja rakentaneet sen päälle..... Ja hitto, valittamisen sijaan huomaan vain nyökyttäväni hyväksyvästi päätäni sen puolesta että arvostan tekijöiden päätöstä ja omaa ratkaisuaan lähestyä aihetta. Tämä ei ole mikään Resident Eviliä raiskaava häväistyselokuva vaan aikalailla oma itsenäinen adaptaationsa ja seisoo kyllä omilla jaloillaan.
Tekijät ovat jopa onnistuneet muutamassa aika näppärässä omassa ideassakin kuten vaikka erinomaista Cube (1997)-elokuvaa lainailevassa laserkäytävä kohtauksessa.

Noloa myöntää että en ole tätä ennen huomannut mutta elokuvan ilmiselvä esikuva on ollut James Cameronin Aliens. Visuaalisen toteutuksen lisäksi hyvin samantapainen kommandoryhmä lähetetään suorittamaan hyvin samanlaista tehtävää ja perillä odottaa tyhjiä käytäviä ja kellarissa yllätys jos parikin ja kohta pari jäljellä olevaa yrittää kovasti päästä pakoon. Mukana ovat niin Hudson aka Kaplan kuin Vasquezkin aka Rain. Mutta siksi varmasti nytkin huomasin kun Aliensin juuri viimeviikolla katsoin, sillä RE ei copy-pasteta juttuja vaan rakentaa ihan omillaan kulkevan kokonaisuuden, eli miksikään kopioksi tätä ei voi syyttää.

Näyttelijäkaarti on ihan ookoo ja sivuosat ovat ehdottomasti siitä poppoosta ne laadukkaimmat. Pääkaarti on aika puista katsottavaa. Milla Jovovich pärjää juuri ja juuri, Eric Mabius patsastelee aika ilmeettömänä rooliinsa tunnetiloihin nähden ja Michelle Rodriquez on Michelle Rodriquez. Tosin tämä saattaa olla yksi paremmista Rodriquezin rooleista sillä hahmon poikatyttö-vittuilumeno tuntuu kerrankin istuvan hahmoon juuri sopivasti. Pitäisi kai useamminkin puraista palanen pois neidosta niin saisi jotain potkua tämän roolisuoritukseen. Sivuosista löytyy muutamia oikeasti hyviäkin tapauksia kuten James Purefoy, Colin Salmon ja pari alussa nähtävää Umbrellan työntekijää. Sellainenkin tapaus kuin Jason Isaacs vilahtaa alussa ja lopussa mukana mutta uudelleenroolitettiin aikatauluongelmien takia Iain Glenillä jatko-osiin. Paras kaikista on kyllä joukkion tietokone-ekspertti Hudsonia... eiku Kaplania näyttelevä Martin Crewes. En tiedä kuka heppu on sillä en ole nähnyt tätä koskaan missään toisessa leffassa mutta heppu on porukasta se sympaattisin ja laadukkain näyttelijä jonka käsissä aika simppeli hahmokin muuttuu todella symppikseksi, jonka kuolema oli ainut joka oikeasti vähän harmitti.

Teknisesti elokuva on selvästi pienellä mutta aika osaavalla tiimillä tehty. En ole koskaan fanittanut Paul W.S. Andersonia mutta mies on kyllä ennenvanhaan osannut tehdä leffoja. Resident Evil ei ole mikään epämääräinen pieru mikä menee randomisti joka suuntaan ja yrittää tunkea fanservicea naamalle, vaan on hyvin määrätietoinen leffa. Tämä jopa näyttää ja tuntuu oikealta elokuvalta, toisin kuin ne RE-elokuvasarjan myöhemmät videoleffat missä cgi meinaa tulla korvista ulos.
Elokuva on tiivistunnelmallinen ja paikoitellen mukavan hektinen tekele joka onnistuu erityisesti ensimmäisessä näytöksessään liikuttamaan kokonaisuuttaan todella vakuuttavalla temmolla eteenpäin. Asiaa myös auttaa se että kokonaisuus on hyvin kirjoitettu kasaan, tarina etenee hyvällä temmolla, eivätkä tekijät suhtaudu aiheeseen hölmönä leluleffana. Elokuva vähän lässähtää puolivälin selittelyiden aikana mutta loppua kohti juttu saa taas vähän puhtia alleen. Tekijät onnistuvat käyttämään myös tapahtumia taustoittavia flashbackeja varsin toimivasti elokuvan aikana.

Eniten elokuva kärsii siitä että se joutuu välttelemään ikärajansa ja varsinkin aikakautensa sietokyvyn takia kaikista goreisimpia juttuja. Paljon ammutaan ja sohitaan, mutta hirveästi mitään veristä ei näytetä. Tämä ei todellakaan ole mikään Romeron klassikkotrilogian lähisukulainen. Myöskään zombiet eivät ole pelien mädäntyneitä viruszombeja vaan aika taviksen näköisenä kuolleita ihmisiä, mikä on yksi isoimmista asioista mikä itseäni on leffassa aina harmittanut. Välillä leikkauksessa on ärsyttäviä kikkailuhidastuksia ja usein elokuva voisi oikeasti vähän hengittää enemmän sillä siihen nähden miten aavemaisia ympäristöt voisivat olla, ne mennään nyt aikamoisella vauhdilla läpi.

Musiikkipuoli on vähän kaksijakoinen. Siitä vastaa Marco Beltrami ja.... ööh... Marilyn Manson. Välillä musiikki on todella näppärää. Varsinkin koko alkupuolen ajan. Tykkään ihan hemmetisti Marilyn Mansonin säveltämästä teemakappaleesta. En ole koskaan ollut Mansonin musiikista kiinnostunut mutta miehen osaaminen nousi tämän elokuvan ansiosta ihmeellisesti omaan tietoisuuteeni. Lahjakas heppu. Lopputeksteissä paljastuu ohjaajan suosikkibändien salainen listaus ja mukana huutaa mm Ramstein. Ei hirveästi kiinnosta vaikka ihan kohtalaisesti kai lopputeksteissä toimiikin. Eniten elokuvan musiikissa ärsyttää väkinäiset rummutukset ja vingutukset silloin kun niitä käytetään todella väkinäisesti luomaan kiirettä tai shokkiarvoa ja meininkiä toimintaan.

Ensimmäinen Resident Evil on aika pienimuotoinen mutta hämmästyttävän eheä ja toimiva elokuva siihen nähden mikä sen maine nykyään on, kiitos jatko-osien. Uskollisuutta pelien tarinankerronnalle tai hahmoille on turha hakea, mutta se mitä elokuva omin voimin tekee, toimii hyvin. Hyvä itsenäinen teos joka ei ole riippuvainen peleistä. Lopetus on myös aika cool cliffhanger-hetki... mutta parempi vain etten mieti miten tämä juttu seuraavaksi jatkuu.

3-/5

[Joni Ahonen]

RESIDENT EVIL (2002)
Kaikki vain lätkäistään naaman eteen samantien. Umbrella. Virukset. Outbreak. Sotilaita pyssyt kourassa. Joni Ahosen alastonkuva.

Syy katsoa elokuva pitkästä aikaa, unohtunut moinen yksityiskohta!


Casino

Jostakin syystä Martin Scorsesen Casino on jäänyt itseltäni täysin unholaan kaikki nämä vuodet. Elokuvan pituus vähän huolestutti kolmen tunnin kestollaan, mutta karsimaattisilla näyttelijöillä ja tinkimättömällä tyylitajulla juttu toimii. Kertojaäänistä ja kestostaan huolimatta jää vahvasti vaikutelma että elokuvaan ei ole saatu mahdutettua kaikkea ja koko ajan on kiirehtimisen makua ilmassa. Casinon tarina toimisi minisarjana paremmin.

Robert De Niroa on aina ilo katsella silloin kun mies oikeasti näyttelee vakavissaan. Joe Pesci on tuttuun ja parhaaseen tapaansa kuumakalle pahimmasta päästä, joka osaa olla hauska ja uhkaava. Sharon Stone on loistava sekopäisenä kamanvetäjänä ollen silti todellisuudessa leffan empaattisin hahmo. Sivuosissa on miellyttävin hahmo on Don Rickelsin Billy, joka pehmentää tunnelmaa läsnäolollaan.

Casino on odotettua laatua Scorseselta, mutta välillä täyteen ahdettu tarinankerronta monine voice-overeineen, tekee sen seuraamisesta raskasta. Kunnollista pysähtymistä tai lepuuttamista ei tapahdu. Goodfellasin tarinankaari on selkeämpi ja tapahtumarikkaampi, johon pääsee sisälle asioista perehtymätönkin helpommin.
Ehkäpä kasinomaailmasta kiinnostuneempi saa tästä leffasta huikeasti enemmän irti.

****/*****

[Joni Ahonen]

The Mule

Clintin ok tekele, joka menee plussan puolelle. Elokuvassa voi ihailla sitä miten lähes 90-vuotias Clint on edelleen liikkeissään nopea ja omaa murhaavan katseen, joka saa meksikolaiset huumekauppiaat näyttämään aivan pikkupojilta. Ei mikään maailman jännittävin leffa todellakaan, kun mitään kissa ja hiiri -leikkiä ei huumekauppiaita jahtvaavien FBI-agenttien toimesta juurikaan kehitellä. Draama tökkii ja elokuvassa jaetaan latteuksia perheen merkityksestä. Kyllä tämän mielellään kerran katsoo.

***/*****

Daniel isn't real

Alkuun vaikutti suhkot kiinnostavalta, mutta todella sieluton tekele, jonka ylisynkkyys lähinnä puuduttaa. Minulta meni pitkä aika ihmetellessä miksi Danielin pahisversio on niin tutun näköinen, kunnes tajusin kyseessä olevan Arskan Patrick poika. Ei ole isältään perinnyt karismaa tippaakaan ja ilman valaistuksia sekä muuta efekteilyä mies olisi täysin näkymätön roolissaan. Synkkä kuvasto ihan hienoa välillä, mutta muu sisältö niin samantekevää, että pikakelauksella meni loppupuoli.

**/*****

[Joni Ahonen]

A Quiet Place

Tämä taitaa olla sellainen netflix-leffa, joka tuntuu puolielokuvalta. Osa kauhuleffoista toimii sillä ettet tiedä mistään mitään, mutta se harvemmin toimii että hahmot tietää jo kaiken, mutta katsojalle ei selitetä mitään koskaan. Elokuvan liian ylivertaiset ja kökösti cgi:llä toteutetut hirviöt eivät pelota ja herätä mitään uhkan tunnetta. Jos elokuvan maailmassa hahmot eivät voi edes puhua hiljaa, ei ole kovin uskottavaa että kukaan, saatika perhe lapsineen pysyisi hengissä viikkoakaan. Miksi porukka asuu metsässä? Miksi he eivät ole äänieristäneet taloa tai huoneita? Miksi heillä on aikaa suojaamattomaan seksiin maailmassa, jossa ei ole kovin hyvä idea hankkia lapsia?


Tavallaan ymmärrän mitä ohjaaja ja näyttelijä Krasinski on ajatellut: tehdään leffa jossa hirviöt ei anna mitään armoa ja hahmot joutuvat pahimpiin tilanteisiin ikinä. Mutta se kun ei ole jännittävää. Maailmassa pitäisi olla uskottavuutta ja hirviöiden toimilla jokin logiikka . Kaikissa zombi-elokuvissa selitetään aina edes vähän vihjailen mitä on tapahtunut, joka onnistuu olemaan kiehtovaa jokaisella kerralla, mutta A Quiet Placessa asioiden täydellinen pimittäminen on vain laiskuutta. Don't Breathe toteutti vähän saman idean miljoona kertaa paremmin ja oikeasti ajatuksella.

Kun kerta minimalismi on leffassa niin kova sana, olisi ollut toimiva ratkaisu olla näyttämättä laisinkaan kökköjä venom-hirviöitä. Ei selitettäisi lainkaan miksi ihmisten pitäisi olla hiljaa ja mihin kaikki kadonneet. Se olisi laiskaa, mutta herättäisi montakin reddit-lankaa aiheesta.

Paska leffa. Ihan itseäni ärsyttääkseni voisin mennä lukemaan Tubeen ihmisten kehuja tästä.

*/*****

[Silence]

ALIEN RESURRECTION (1997) (bluray, teatteriversio)

Jos pisteyttäisin arvostelemiani elokuvia vain teknisestä näkökulmasta, niin Alien-sarjan neljäs elokuva olisi siellä 9/10-paikkeilla. Se on perhanan komean näköinen elokuva. Kuin taidemaalarin upeasti maalaama teos, jossa näkyy osaaminen, visiot ja tarkasti hallittu tyyli. Juuri ennen elokuvan katsomista youtubessa tuli vastaan upouuden Obi-Wan sarjan mainos ja kauhistelin sen tasaisen harmaata ja väritöntä yleisilmettä joka näytti siltä kuin joku olisi kuvannut fanielokuvaa hiekkakuopalla.... Ja heti perään aloin katsoa Alien Resurrectiona ja tuntui kuin olisin yhtäkkiä siirtynyt "vanhaan hyvän aikaan" kun ison budjetin tuotokset oikeasti näyttivät siltä että rahalla oli sieluttomien tietokonetehosteiden sijasta saatu osaavissa käsissä laatua. Upeasti rakennettu ulkonäkö uhkaa todella kovasti jopa alkuperäisen Alienin paikkaa sarjan parhaimman näköisenä elokuvana. Olemuksesta on poissa alkuperäisen elokuvan naturalistinen ilme ja tilalla on reippaasti tyylitellympi visio. Resurrection muistuttaa enemmän sarjakuva-elokuvaa tyyliltään muutenkin kuin alkuperäisen Alienin melkein dokumentaarista lähestymistapaa. Design on edelleen maanläheistä mutta paria astetta tyylitellympää.

Alien Resurrectionin lähtökohdassa on muutama todella iso lähtökohtainen ongelma. Koko tuotanto tuntuu vain niin väkinäiseltä. Joo, se on tuotantoarvoiltaan ihan helvetin komea ja selvästi superlahjakkaiden ja osaavien ihmisten tekemä. Mutta alla on jotain todella kyseenalaista ja melkein voin mätänevän suon ihan haistaa. Resurrection on tehty koska... se on vain päätetty tehdä. Sarja on suosittu, tarina on päätetty ja ei oikein ole suuntaan. Mutta studio voi tehdä sillä rahaa. Joten ei muuta kuin kuorma-autolla rahaa tuotantoon ja rattaat pyörimään -tuntuu olevan koko elokuvan lähtökohtainen fiilis. Mikään ei tiivistä elokuvan lähtökohtaa paremmin kuin se että toisin kuin kaikki kolme edellistä Alienia, Resurrectionia ei ole kuvattu reippaasti edullisemmassa ja kovaluokan osaajien Pinewoodin studioilla Englannissa vaan Los Angelesissa, siellä missä on kaikista kalleinta.... ja vain koska Sigourney ei jaksanut matkustaa. How nice.

Elokuvalla on kaksi ongelmaa. Kaksi Vakavaa ongelmaa. Ja ne ovat Käsikirjoitus ja Ohjaus. Ja niin paljon sattuu edes haukkua näitä tyyppejä sillä rakastan molempien tekijöiden muita teoksia. Mutta kumpikaan ei tunnu oikealta Alien-elokuvaa tekemään. Käsikirjoituksesta vastaa Joss Whedon. Siis SE Joss Whedon. Tämä on ajalta ennen Buffy The Vampire Slayer-sarjaa. Ennen kuin miehestä tuli kaikkien aikojen paras elokuvantekijä Avengerin ansiosta ja ennen kuin miehestä tuli kaikkien aikojen paskoin elokuvantekijä studion siirrettyä Justice Leaguen Zack Snyderiltä hänelle. Ysärillä Whedon oli yksi hollywoodin suosituimpia scrip doctoreita, eli kulissien takana ilman credittiä käsikirjoituksia hiovia ammattilaisia ja miehellä oli myös oscar-ehdokkuus Toy Storyn loistavasta käsiksestä. Mutta. Whedonin tyyli ei sovi tippaakaan Alienille. Se on liian näsäviisas, liian kikkaileva ja ennenkaikea liian itseironinen. Kun joku studiopomo on päättänyt että Alien-sarja tarvitsee uuden mausteen keitokseensa: KOMEDIAN, niin pitäisi kyseisen pomon hakeutua hoitoon. Joo, Alien3llakin oli tyypillistä Ilkeää Fincher-huumoria siellä täällä leffaa, mutta se ei koskaan keskeyttänyt showta tai ollut olemassa pelkästään itseään varten vaan sopi niin ympäristöön kuin hahmoihin elokuvan kertomassa tarinassa. Resurrectionissa ei ole sujuvuutta tällaisen ja vakavamman menon kanssa vaan aina juuri sopimattomassa paikassa joku joko sanoo tai tekee jotain todella höhlää.
Ohjaajana on Ranskalainen kulttiohjaaja Jean-Pierre Jeunet. Mies osoittaa kyllä studion hyvää silmää potentiaalisten tyyppien löytämisessä sillä miehen kaksi edellistä elokuvaa Delicatessen (1991) ja City of lost Children (1995) ovat ihan mielettömiä cyberpunk-steampunk-fantasiascifiä ranskalaisittain. Varsinkin City of lost children on aika tuhnusta käsiksestään huolimatta aivan mielettömän näköinen teos ja sen tiimi pitkälti vastaakin Resurrectionista joten eipä ihme että elokuva näyttää siltä miltä näyttää. Ongelma Jeunetissa on vain että mies on niitä taiteilijoita joille tilaustyöt eivät vain yksinkertaisesti toimi. Mies on ehdottomasti timanttisimmillaan silloin kun hän on ollut tekemässä omaa teostaan. Ja Resurrectionin haukkujen jälkeen mies palasi kotiin ja tekikin samantien sitten Amelien (2001) -yhden kaikkien aikojen ikonisimmista elokuvista koskaan. Jeunetilla ongelma on varmasti myös huono englaninkielen ymmärrys, sillä elokuva tuntuu löytävän fokuksensa vain silloin tällöin. Ilkeästi sanottuna elokuva on aivan liikaa tyyliä ja aivan liian vähän sisällön osalta fokusta. Huumoriongelmista voi helposti kyllä syyttää myös Jeunetia sillä se on miehen yksi tärkeimmistä alueista toisissa leffoissaan, mutta en tiedä... jutut ovat selvästi peräisin Whedonin käsiksestä joten vaikeaa sanoa onko Jeunet vain joutunut nyökyttelemään studion määräyksille. Jeunetin kuuluisia tyylejä on myös jatkuva kamerakikkailu ja se onkin se ykkösjuttu mikä tuntuu jäävän tästä elokuvasta aina mieleen. Meno on usein aika sarjakuvamaista eikä niinkään dokumentaarisen kylmää kuin alkuperäisteoksessa. Valtavasti on kameraliikkeitä ja Jeunet rakastaa tunkea kameraa näyttelijöiden naamoihin kiinni. En vain oikein tiedä toimiiko tuollainen oikein ollenkaan Alienin kaltaisessa kylmässä sarjassa. Ongelmistaan huolimatta Jeunet onnistuu kyllä monessa asiassa. Varsinkin elokuvan yleinen rytmi ja eräänlainen vähäeleisyys visuaalisessa tarinankerronnassa muistuttaa enemmän alkuperäisen Alienin vastaavaa kuin jatko-osia. Se kaikki vain hautautuu kaiken valtavan kikkailun alle. Jeunetin töissä on aina ollut sellainen överi inhorealistinen elementti. Ja tuntuu kuin jokin olisi mennyt ranskasta hollywoodiin translationissa lievästi sanottuna överiksi, sillä en helposti keksi toista yhtä vastenmielisen tuntuista elokuvaa kuin Resurrection. Jokin vain elokuvan yleisessä fiiliksessä tuntuu kuin rakastelisin vetelässä sonnassa ja lisää tulee kokoajan niskaan. Eikä asiaa auta se että kaikki Alieniin liittyvä on tooooodella limaista.

Alien Resurrectionin tarinassa on kyllä mielestäni helvetisti potenttiaalia. Siis koko leffan asetelma suorastaan huutaa potentiaalista uutta elokuva-sarjaa ilman että edes tarvitaan Sigourneytä väkisin mukaan. KAIKKI on valmiina. Uusi aikakausi, uusi maailma, uusi päähahmojoukko. Mutta studio ei tunnu olevan kiinnostunut tällaisesta mahdollisuudesta, vaan puhtaasti ollaan keskitytty yhden ainoan leffan helppoon rahastukseen. Itseäni on aina vaivannut leffan aloituksessa se näkökulma mistä se kertoo tarinaansa. Tarina kun kerrotaan täysin kloonatun Ripleyn kautta. Tuntuu todella oudolta ratkaisulta sillä kyseessä on aivan uusi hahmo. Enemmän ihmetyttää miksi tekijät eivät sen sijaan käytä mahdollisuuttaan pohjustaa uutta potenttiaallista antisankarijoukkoa, joka elokuvan aikana seikkailee. Tärkeintä on vain lätkäistä Sigourney Weaver kuviin ja kaikki muu on toissijaista. Hahmo toimisi paljon paremmin isona mysteerinä johon elokuvan aikana tutustutaan, jos näkökulma olisi sankarijoukossa. Mutta nyt mitään tällaista ei ole. Se on helvetinmoinen sääli koska elokuva onnistuu tarjoamaan todella potentiaalisia hahmoja. Erityisesti Winona Ryderin Call on todella potentiaalinen hahmo ja selvästi henkilö jonka pitäisi olla tarinan päähahmo kusipäisen Ripley-kloonin sijasta. Muutenkin Ripley ei vain toimi. Hahmo on aivan liian leikkisä ja trollaava ja yleisesti ottaen vain ärsyttävä kusipää elokuvan alkupuolella ja alkaa vasta reippaasti puolivälissä yhtäkkiä kehittyä kohti sitä meidän kaikkien tuntemaa Ripleytä.
Käsikirjoitusta vaivaa myös todella paha "episodimaisuus". Heti kun joukkio päätyy yhteen ja päättää lähteä yhdessä pois, elokuva muuttuu hyvin kaavamaiseksi, palikoista rakennetuksi kokonaisuudeksi, missä ensin on yksi kohtaus tätä, sitten kävellään toiseen kohtaukseen toista asiaa ja sitten kolmanteen kohtaukseen kolmatta asiaa. Kuulemma Whedon vain kirjoitti about yhden version käsikirjoituksesta ja studio totesi sen tarpeeksi hyväksi ja aloitti tuotannon. Ja sen kyllä huomaa.
Pariin otteeseen Jeunet ja tekijätiimi saa kyllä hyvää tavaraakin aikaan. Varmasti se hienoin on veden alla tapahtuva kohtaus joka on kyllä kieltämättä aika väkinäinen osio, kuten koko käsikirjoituskin, mutta visuaalisena juttuna todella mieleenpainuva osio. Hitto, näyttelijät oikeasti laitettiin sukeltamaan ilman lisähappea suljetun lavastetilan läpi ja joutuivat turvautumaan apusukeltajien tarjoamaan happiletkuihin jos halusivat välillä hengittää... Vaikea kuvitella nykypäivänä vastaavaa jossain Disneyn Marvelin Avengerissa. Kaikki vedettäisiin vain kuivana greenscreenin edessä ja ympärille lisättäisiin vedet myöhemmin ettei miljardien arvoiset Robert Downey Jr ja Scarlett Johanssonin tarvinnut pilata kampauksiaan.

Hollywoodissa on kyllä tämä outo juttu. Tuotantoarvot voidaan helposti lätkäistä rahalla aivan taivaisiin. Teos voi näyttää ja kuulostaa aivan uskomattomalta, mutta sellaiset perusjutut kuin vaikka tarina ja käsis ovat toissijaisia ja tunnutaan heittävän hoidettavaksi nyt jollekin joka voi viikonlopussa jotain saada aikaan. Rahaa on lavastuksen lisäksi mennyt myös todella laadukkaaseen ..... mutta yllättävän pelleltä tuntuvaan näyttelijäkaartiin. Mukana on iso kasa todella kovia näyttelijöitä, mutta vain harva jaksaa vakuuttaa. Todella monen replanheitot tuntuvat olevan ihan toisesta elokuvasta ja näyttelijätyö varsinkin ilmeiden osalta on välillä todella outoa. Varsinkin pääkonna pyörittelee silmiään todella koomisesti läpi leffan, vaikka en ole nähnyt kyseiseltä näyttelijältä mitään vastaavaa missään tämän aikaisemmassa leffassa. Liian usein tuntuu että porukka on vain seissyt ja sekoillut kameran edessä ja se otoista huonoin on päätynyt lopulliseen elokuvaan. Tuntuu vain kuin ranskalaistekijät eivät ihan ymmärtäisi mitä tapahtuu ja ovat keskittyneet visuaallisuuteen tarinankerronnan sijasta... outoa. Kuten jo totesin, Sigourney Weaver alkaa vasta loppua kohden toimia paremmin. Alkupuolella tämä tuntuu kuin olevan jossain SNL-sketsissä. Suosikkikohtaukseni on aikaisempia Ripley-kloonia täynnä olevan kloonihuoneen kohtaus kun Sigourney pääsee ihan oikeasti näyttelemään. Tunnepuoli on kohtauksessa aivan saatanan vahva, mutta sitä tuhoaa se etten ole ottanut yhtään mitään vakavasti sitä ennen hahmon osalta. Elokuvan paras ja potentiaalisin hahmo on uusi naissankari Call, joka jää nyt Ripleyn takia ihan kaikkien jalkoihin. En ole koskaan tykännyt Winona Ryderistä mutta heikosta dialogista huolimatta Ryder tekee ihan hyvää työtä roolissaan.
Mukana on myös Jeunetin komeaa City of Lost Childreniä tähdittänyt Ron Perlman ja Jeunetin kaikissa elokuvissa ollut aina mielettömän hyvä Dominique Pinon. Kaksikko tarjoaa myös hahmoiltaan parasta laatua koko poppoosta, mutta tuntuu että Perlman olisi voinut vetää vielä astetta synkemmäksi. Pienistä ja liian nopeasti elokuvasta poistuvista sivuosista löytyy pari todella kovaa laatunäyttelijä kuten Brad Dourif ja mielettömän äänen omaava Michael Wincott. Molempien roolien pienuus harmittaa. Olisin mielelläni ottanut Dourifin tarinan pääkonnan roolissa ja Wincott olisi hitto vie ansainnut isomman roolin omalla potentiaalisella kapteenihahmollaan.

Musiikista vastaa John Frizzell joka on itselleni ihan tuntemattomuus. En muista mitään muita miehen musiikkeja. Siihen nähden hepun score on kyllä hyvä. Tykkään varsinkin teemakappaleesta joka on täydellinen elokuvalle.

1990-luvun lopussa oli lyhyt mutta maaginen aikakausi kun tehoste-elokuvat löysivät täydellisen tasapainon tehosteidensa toteutuksen välillä. Aikaväli sijoittuu noin vuosiin 1996-1999. Tällöin valmistui joukko elokuvia kuten The Lost World, Alien Resurrection, Starship Troopers, Phantom Menace ja The Matrix jotka kaikki löysivät täydellisen tasapainon käsintehdyn pienoismallityön, taustamaalausten ja cgin yhdistelmäkäytössä. Yhteenkään osa-alueista ei luotettu liikaa, vaan kaikki toimivat täydessä harmoniassa ja tietokonegrafiikkaa käytettiin enemmänkin eri elementtien sujuvaan yhdistämiseen toisiinsa, kuin tekemään kaikkien muiden juttuja. Starship Trooper on aivan mieletön yhdistelmä pienoismalleja, liveaction robottihirviöitä, cgitä ja maalaustyötä ja ne kaikki menevät täydellisesti yhdessä. Phantom Menacen saattaa olla näistä kaikista se kaikista suurin saavuttaja, MUTTA se on myös jäänyt ihmisiltä täysin unholaan, kiitos umpipaskan sisällön. Alien Resurrection kuuluu tähän samaan jengiin ja se on täydellinen yhdistelmä pienoismallityötä, mattepainting-maalauksia ja cgitä, joista viimeisintä käytetään itseasiassa hyvin vähän. Tosin haluaisin että elokuva luottaisin xenomorphien kokokuvien kohdalla enemmän Alien 3sen tekniikkaratkaisuun kuin kokonaan cgi-versioihin. Mutta pakko kehua että cgi on 1996/1997-vuosien alien-toteutukseen erityisen hyvää ja tekijät ovat ihmeitä saaneet aikaan varsinkin hirviöiden vaativassa pintaheijastuksissa.

Niin, ja elokuvasta on myös vuoden 2003 dvd julkaisun yhteydessä julkaistu vaihtoehtoinen Special Edition-versio, joka tavallaan on Ohjaajan Versio mutta Jeunet on itsekin ilmoittanut että Teatterversio on se hänen versionsa. Ja Muutenkin Special Edition on aika turha eikä tarjoa oikein mitään merkittävää. Pituutta on 10 minuuttia teatteriversiota enemmän. Suurin muutos on alku- ja loppukohtaukset jotka ovat teatteriversiossa paljon paremmat. Aloituksen versio on todella mauton ja aivan liian huumoripitoinen Special Editionissa ja suosinkin 100-0 teatteriversiota. Special Editionin lopetuskohtaus sijoittuu pilvien sijasta maan kamaralle ja tekee vain saman kuin teatteriversio mutta tylsemmin, lässyttävämmin ja aikaa vieden. Special Editionia katsoessa saa lähinnä huomata olevansa kiitollinen että teatteriversiota on juuri sopivissa paikoissa napsittu lyhyemmäksi ja poistettu typeriä Whedon-juttuja kuten alun kirurgikohtauksessa tapahtuva Ripleyn herääminen ja kirurgin käden katkaisu... Pari turhaa sivulässytystä on myös poistettu muutamasta kohtauksesta ja Special Edition laittaa myös alkupuolella antisankarijoukkomme saapumiskohtauksen juttuja uuteen järjestykseen ja ehdottomasti teatteriversio on paljon parempi. Resurrection ei ehkä ole hyvä leffa, mutta ainakin ennen osattiin tehdä tiukasti kasaan puristettuja ytimekkäitä leffoja. Ainoa isompi menetys on Ripleyn muistintestauskohtauksessa tapahtuva pieni callback Newtiin, joka olisi kyllä ollut hyvä, mutta ei tarpeellinen sävytys Ripleyn hahmoon. Eli kaikinpuolin Resurrectionin vaihtoehtoinen versio on aika turha, tuntuen olevan mukana vain periaatteesta, eikä kenenkään tarvitse tuhlata elämää sen katsomiseen, ellei nyt ihan periaatteesta halua.

Rakastan kyllä koko neliosaista Alien-sarjaa. Jokaista osaa omalla tavalla. Resurrectionia enemmän teknisestä näkökulmasta, kun taas sisällön osalta vääntyilen tuolissani kun tekijät sekoilevat. Yhden ainoan syyllisen sijasta syytän kyllä kaikkia. Niin studiota, tuottajia, kirjoittajaa kuin ohjaajaakin. Teitte leffa. Olisittepa tehneet siitä loistavan leffan.
Alien Resurrection tuo pahasti mieleen Star Warsin prequelit. Paljon on loistavia ideoita ja niin pirusti potentiaalia (ja prequeleista poiketen tekninen toteutus JA tuotantoarvot ovat huippuluokkaa) mutta silti potentiaalisuus hukataan kun tekijät tyytyvät vain lätkäisemään jonkinlaisen leffan valmiiksi.

Alien Resurrection olisi voinut olla uuden sarjan upea avaus, mutta nyt se on liian jumissa menneessä, yrittää paikata aukkoja sarjaan sopimattomalla huumorilla, eikä yritä yhtään mitään päästäkseen vapaaksi menneestä.

2½/5

[Joni Ahonen]

ALIEN RESURRECTION (1997) (bluray, teatteriversio)
Suosikkikohtaukseni on aikaisempia Ripley-kloonia täynnä olevan kloonihuoneen kohtaus kun Sigourney pääsee ihan oikeasti näyttelemään.

Yksi sarjan mieleenpainuvimmista kohtauksista. Pelotti ja ahdisti 12-vuotiasta Jonia ihan sikana.

Kas kun et maininnut mitään uudesta ihmis-alienista, joka saanut paljon vihaa niskoileen. Eihän se kaunis näky ole, mutta otukseen saatu puhallettua elämää ja tunsinpa jopa sääliäkin sitä kohtaa.


Neljäs Alien on sarjan heikoin, mutta mainettaan parempi. Milloin vain tämän katson kuin Prometheusin tai Covenantin. Elokuvan loppu on kiehtova, kun jää miettimään miten paljon maapallo onkaan muuttunut Ripleyn ollessa avaruudessa satoja(?!) vuosia.

[Silence]

Kas kun et maininnut mitään uudesta ihmis-alienista, joka saanut paljon vihaa niskoileen. Eihän se kaunis näky ole, mutta otukseen saatu puhallettua elämää ja tunsinpa jopa sääliäkin sitä kohtaa.

No joo, olisihan kai voinut mutta ei vaan tuntunut sen arvoiselta. Mainitsinkin että leffa on todella vastenmielinen ja tuo on varmasti se vastenmielisin asia koko teoksessa. ...Eli siinä mielessä Todella onnistunut hahmo. Ja todella uskottava persoonansa osalta. Mutta myös aika väkinäinen juonielementti joka ei oikein tuo mitään leffaan. Loppufinaali on tavallaan vain Aliensin lopputaistelu mutta uudella hirviöllä.
Nyt kun tässä aloin miettiä niin tuota hirviötä mieluummin olisin ottanut vaikka vähän uudenlaisen version xenomorphista, jossa olisi vaikka kloonaamisen takia mennyt jotain hieman *vikaan*...

Neljäs Alien on sarjan heikoin, mutta mainettaan parempi. Milloin vain tämän katson kuin Prometheusin tai Covenantin.

Damn.... Sanoit täydellisesti sen mitä itse olisi pitänyt arvostelun lopussa sanoa.