Aloin tuossa taannoin tutkailla omaa leffahyllyä, ja päädyin naputtelemaan vähän ajatuksia ylös omista suosikkielokuvistani vuosikymmenten varrelta. Ihan vain keskustelua herättääkseni päätin myös että sama dumpata nämä pintapuoliset mietteet myös tänne, toiveena että täältä saattaisi saada täkyjä muihinkin loistoleffoihin, joita on jäänyt näkemättä, tai jotka ovat painuneet aikojen saatossa unohduksiin. Kai tämä sitten jonkinasteinen joustava top-10 on. Jokaisen leffan kohdalla potentiaalista spoileria.
10. Silence of the Lambs Tälle sijalle oli melkoisesti tunkua, mutta voittajaksi selviytyi lopulta tämä kutkuttavan ilmapiirin omaava pätkä. Yhtään muun näyttelijäkaartin suorituksia vähättelemättä, Anthony Hopkins varastaa selvästi leffan nimiinsä sillä about vartin ruutuajalla, joka hänelle on suotu. Omasta mielestäni yksi leffan tehokkaimmista kohtauksista onkin aivan ensimmäinen kohtaaminen Hopkinsin Hannibal Lecter-hahmon kanssa, kun katsoja saa ensi kertaa laskea katseensa siihen merkityksettömältä ja jollain tapaa pieneltä näyttävään ihmiseen vankikopissaan. Kyseinen paljastus ei vastaa ollenkaan katsojan odotuksia, ja silti samalla aistittavissa on tunne siitä, ettei tätä henkilöä tule ylenkatsoa. Agentti Starling on myös hyvin toimiva hahmo, ja onnistuu voittamaan katsojan helposti puolelleen olemalla täydellisessä altavastaavan roolissa liki koko leffan ajan. Itse juonen pääaiheena pyörivä mysteeri ja sen avautuminen ovat positiivisella tavalla karmivia, ja asiat avautuvat suht mukavaa tahtia vailla tylsiä väliaikoja. Oikein näppärä elokuva.
9. Jurassic ParkTämä on ollut yksi suosikkileffojani aina siitä asti, kun lapsena kaivoin tämän VHS-nauhan synttärilahjapaketista. Jo ennen tätä olin ollut iso dinosaurusfani, minkä johdosta tämä kai sinne pakettiin alkujaan päätyikin. Näiden otusten näkeminen ihan oikeassa elokuvassa oli jotain täysin pysäyttävää, ja voisin kuvitella jakaneeni täysin saman ilmeen leffan päähenkilöiden kanssa heidän nähdessään ensimmäisen dinosauruksensa. Lapsena juuri tuo dinosaurusaspekti oli leffassa se kaiken suola, mutta näin vanhemmalla iällä sitä on innostunut enemmän ja enemmän ihmishahmojen kanssakäymisistä ja pointeista joita nämä tuovat esiin elokuvan teemojen ympäriltä. On todella harmi, ettei yksikään sarjan myöhempi osa ole onnistunut toistamaan tämän leffan tunnelmaa, vaan kerta toisensa jälkeen keskittävät kaikki voimavaransa ainoastaan siihen, kuinka monta erilaista ja aiempia pahempaa dinosaurusta saavat tungettua mukaan ihmisiä jahtaamaan, välittämättä siitä kiinnostavatko nämä ihmishahmot lopulta ketään. Toisaalta se vain kertoo kuinka uniikki kokemus tämä ensimmäinen elokuva on.
8. BatmanBatman on itselleni oikeastaan ainoa isompaa painoarvoa omaava sarjakuvasankari. Siinä missä kaikki muut suuret sarjisnimet ovat parhaimmillaankin siellä "ihan mielenkiintoinen"-osastolla, Bats on aina ollut se yksi ylitse muiden, ja iso osa omaa elämääni alusta alkaen. Ei ehkä ainoastaan, muttei myöskään vähiten juuri tämän elokuvan ansiosta. Tim Burtonin tavaramerkkityyli sopii uskomattoman hyvin yksiin Gotham Cityn kanssa, ja Danny Elfmanin sävellykset tukevat tätä visiota täydellisesti. Mielestäni tässä on löydetty se kultainen keskitie synkemmän Batmanin ja sarjakuvamaisen vinksahtelun välillä, siinä missä 60-luvun Batman veti täysin sokerihumalaöveriksi, ja myöhemmät Nolanin Batmanit sitten aivan liikaa realismin kautta. Tässä nyt kumminkin puhutaan miehestä joka pukeutuu lentäväksi rotaksi taistellakseen rikollisuutta ja korruptiota vastaan, joten odotettavaa on ettei kaikki ole ihan niin realistista. Näyttelijävalinnat ovat osuneet liki poikkeuksetta napakymppiin, ja yhä edelleen Michael Keaton on minulle se ainoa oikea Batman, hoitaen kotiin loistavasti niin viittasankarin kuin Bruce Waynen roolin. Vielä tätäkin täydellisempi valinta oli Jack Nicholson Jokerina, jonka on annettu olla paitsi pelottava, myös sarjakuvamaisen over-the-top, jotain mitä aiemmat ja myöhemmät inkarnaatiot eivät ole animaation ulkopuolella kyenneet tasapainottamaan. Erityisesti Jokerin kauppamainos korostaa tätä kahden puolen symbioosia erinomaisesti.
7. Jaws 1 ja 2Teknisesti ja käsikirjoituksellisesti eka Jaws on selkeästi parempi, mutta jatko-osa on itselleni nostalgisempi, sillä juuri se oli ensikosketukseni tähän ylisuureksi kasvaneeseen luonnon omaan lihamyllyyn. En kuitenkaan halua antaa pelkän nostalgian viedä pisaraakaan tunnustusta pois ekalta leffalta, joten päädyin kompromissina lisäämään molemmat tälle sijalle. Ekassa elokuvassa on selvästi kiinnostavammat ihmishahmot, ja näiden keskinäinen dialogi toimii kautta linjan. Hain panttaaminen katsojilta toimii nerokkaana tapana lisätä jännitystä ja saada mielikuvitus laukkaamaan, olkoon sitten kuinka olosuhteiden pakosta tehty ratkaisu tahansa. Kun hai sitten lopulta näytetään, lunastaa se kaikki odotukset, ja lopputaistelu tätä polskijaa vastaan on suorastaan kutkuttava jännitysnäytelmä, joka päätetään ikoniseen onelineriin.
Jaws 2 etenee ensimmäisen leffan raivaamia polkuja, tosin sillä erolla ettei haita tällä kertaa ole tarvetta piilotella. Ihmishahmotkaan eivät toimi ihan yhtä hyvin kuin ensimmäisessä, mutta poliisipäällikkö Brodyn rooliin palaava Roy Scheider vetää roolinsa ammattimaisesti, riippumatta siitä kuinka vastahakoisesti oli leffaa tekemässä. Periaatteessa tämä on kaikin puolin elokuva, jolla ei ole tarvetta olla olemassa, sillä se ei lisää juuri mitään jo ennen nähtyyn...ja siitäkin huolimatta pidän siitä. Ehkä tämä on se oma niin kutsuttu guilty pleasure? Leffasta löytyy myös kohtaus, joka on liki yksinomaan ollut osana luomassa syvien vesien kammoani, kohtaus jossa hai kuvataan yläkulmasta nousemassa vedenpinnan läpi nappaamaan vertahyytävästi huutavaa uhriaan. Jos lapsuuden kauhun voi kiteyttää johonkin hetkeen, se on tuo.
Turha mutta toimiva elokuva seuraamaan mestariteosta. Harmi ettei kahdesta seuraavasta jatko-osasta voi sanoa edes tuon vertaa.
6. AliensTässä on puolestaan jatko-osa, joka Jaws 2:sta poiketen yrittää parhaansa luoda oman rytmin jota seurata, laajentaen jo aiemmin luotua maailmaa ja tehden sen saumattomasti. Xenomorph on erinomainen leffahirviö, ja niiden asettaminen harjaantuneita sotilaita vastaan oli seuraava luontainen askel seuraamaan ensimmäistä leffaa, jotta sen vaarallisuuden voisi saattaa kunnolla näytille. Sitä tietty voisi harmitella kuinka jännitys ottaa takapakkia ja tekee tietä toiminnalle, mutta kaikeksi onneksi Xenomorph taipuu sekä ensimmäisen leffan jännitysnäytelmään että toiminnallisempaan rymistelyyn. Samaa voi myös sanoa päähenkilö Ellen Ripleysta, joka lopputeksteihin mennessä kasvaa yhdeksi kautta aikain kovimmista naissankareista.
5. Predator Yksi leffahistorian ikonisimmista hirviöistä kasvotusten yhden leffahistorian ikonisimman toimintatähden kanssa. Mikä voisi mennä pieleen? Leffan alkumetreillä on hyvin erilainen marssitahti kuin myöhemmillä tapahtumilla, ja alussa sitä miltei odottaa leffan olevan kuin Commando, joissa koko puolustusvoimien budjetti ammutaan kerralla piipusta ulos tuhoutumattoman Arnoldin taistellessa pikkutiiminsä kanssa loputonta vihollisvirtaa vastaan onelinereita sylkien, mutta kun leffa potkaisee kunnolla käyntiin, nämä luulot saa haudata täysin. Vaikka Arnold saakin heitettyä joitakin ikonisiksi muodostuneita heittojaan leffan aikana, on tämä yksi hänen hillitympiä roolejaan, samalla myös yksi jossa hän on selkeimmin alakynnessä vastustajaansa nähden. Predator esitellään todella hyvin, ja sinne tänne on muistettu sujauttaa kohtauksia joissa otus, täysin vailla dialogia tai puhki selittämistä, osoittaa olevansa enemmän kuin aivoton hirviö, ajatteleva ja itsetietoinen yksilö. Leffan kliimaksi kahden harjaantuneen taistelijan välillä on henkeäsalpaava elämys, ja kateellisena voin vain kuvitella mitä olisi ollut todistaa sitä ensi kertaa valkokankaalta.
4. AlienNiin hyvä kuin Aliens onkin, on aito ja alkuperäinen silti parempi. Leffan viipyilevä tunnelma ja salaperäisyys voittavat puolelleen toden teolla, ja toisin kuin jatko-osassa, tässä keskiössä ei pyöri joukko koulutettuja sotilaita, vaan tavallisia duunareita jotka sekaantuvat johonkin itseään paljon suurempaan. Xenomorphin esittely muna-asteesta täysimittaiseksi tappokoneeksi on samaan aikaan kuvottavasti ja kiehtovasti kuvattu, tuoden esille sen faktan että tämä todella on otus aivan toisesta maailmasta, eläen omilla säännöillään, jotka ihmissilmin tuntuvat vierailta, mutta ovat vain osa sen luontaista elämänkaarta. Ikonisen chestburster-kohtauksen lisäksi leffan kohokohdaksi on mainittava myös piinaavan jännittävä kohtaus, jossa Dallas jahtaa Xenomorphia liekinheitin ja liiketunnistin aseinaan.
3. Terminator 2Maailman paras jatko-osa, ja Arnoldin kaiketi definitiivisin roolisuoritus koko urallaan. T2 oli omassa lapsuudessani se yksi leffa, jolta ei yksinkertaisesti voinut välttyä. Harva oli nähnyt ensimmäistä Terminaattoria, mutta kaikki olivat nähneet T2:n, ja aivan kaikki puhuivat siitä. Koulupihoilla leikittiin leffan pohjalta sotaleikkejä, ja pyöripä kylillä huhuja mukamas oikeista näköhavainnoista leffapahis T-1000:sta, jonka joku oli mukamas nähnyt muuttamassa muotoaan jossain kirjaston perällä tai bensa-aseman takana, tai joku toinen oli tullut sen jahtaamaksi elokuvasta tutulla kuumottavalla juoksutyylillä. Kaikki halusivat samanlaiset aurinkolasit kuin Arnoldilla, ja niitä sitten pidettiin mukamas esittäen kivikasvoista kyborgia säästä riippumatta, sisällä ja ulkona. Toisin sanoen leffa oli iso osa meidän kaikkien arkielämää pitkän aikaa. Ja kaikkein hienointa tässä on, että se myös ansaitsi hypensä.
Aliensin tapaan tämä on sellainen jatko-osa, jolla on kaikki oikeutukset olla olemassa. Se ehkä astelee ensimmäisen leffan jättämiä turvallisia jalanjälkiä, tehden monia referenssejä ja toistaen joitakin kohtauksiakin, mutta siltikään se ei tunnu pelkältä rahastuksen puolesta tehdyltä rykäisyltä vailla omia ideoita, vaan orgaaniselta jatkumolta ensimmäisen leffan tarinalle, tarjoillen myös täydellisen päätepysäkin sarjalle, viimeistellen tarinan tyydyttävällä ja muistettavalla tavalla (harmi vain etteivät elokuva-alan suuremmat voimat olleet samaa mieltä). Koska ensimmäisen ja toisen leffan välissä ennätti vierähtää useampikin vuosi, on tämä otettu kivasti huomioon jatko-osan tarinassa, jossa aika on niin ikään vierinyt eteenpäin. Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor on muuttunut liki tunnistamattomaksi siitä viattomasta nuoresta naisesta, joka tämä ensimmäisessä leffassa oli, mutta täysin järkeenkäyvistä syistä. Lindan lisäksi myös Arnold palaa rooliinsa, saaden tällä kertaa enemmän repliikkejä kuin aiemmin, hoitaen osansa uskottavasti, ihan kuin hän todella olisi Terminaattori näyttelijän asussa. Uutena tulokkaana ilmaantuvan Robert Patrickin osaa tarinassa ei myöskään voi ylistää tarpeeksi. On selvää että hän on käyttänyt todella paljon aikaa ja voimavaroja kehittääkseen ja masteroidakseen kuumottavat mannerismit, joita käyttää leffan aikana, tehden hänestä unohtumattoman antagonistin. Sitten on vielä Edward Furlongin esittämä John Connor, joka hänkin hoitaa ihan kivan roolisuorituksen, myyden kapinahenkisen teinin osansa hyvin, vaikka ajoittain näyttelijän äänenmurroskiekaisut särähtävät korvaan ikävästi. Kirjoituspuolella on myös ainakin yksi hetki, jolloin Johnista on tehty suorastaan raivostuttava, ja vaikka kyseinen kohtaus palveleekin leffan tarkoitusta, menee se mielestäni hieman yli sen mitä hahmon ehkä pitäisi olla. Toisaalta, anna lapselle valtaa ja homma lähtee auttamattakin lapasesta. Leffaan ajoittain ripoteltu huumori Johnin ja Arnoldin hahmon välillä on vähän kaksipiippuinen ratkaisu, joka toisaalta rakentaa hahmojen välistä kemiaa, palkiten katsojan unohtumattomalla payoffilla leffan lopussa, mutta samalla se myös rikkoo hieman tilanteen vakavuutta ja jatkuvasti vaanivan uhan tuntua. Onneksi Sarah on mukana matkassa muistuttamassa siitä tarinan synkemmästä puolesta, välillä hyvinkin järisyttävällä tavalla.
2. The ThingJohn Carpenterin kulttiklassikko. Joukko tiedemiehiä joutuu tekemisiin avaruudesta saapuneen otuksen kanssa, joka piiloutuu heidän keskuuteensa ja napsii heitä yksi kerrallaan kenenkään tajuamatta, ottaen heidän paikkansa ja ajaen jäljelle jääneet vainoharhan ja paniikin partaalle. Tästä leffasta tuli minulle ensikatsomisen jälkeen suorastaan pakkomielle. Muistan nauhoittaneeni sen TV:sta ja katsoneeni tuon nauhan yhä uudelleen ja uudelleen, sovitellen tarinan palasia yhteen, teorisoiden itsekseni että mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, ja kehen missäkin vaiheessa elokuvaa voi luottaa. Vainoharha ja painostava tunnelma ovat molemmat käsin kosketeltavissa, ja kun leffan nimikko-otus sitten paljastaakin oikean karvansa, ovat praktikaalit tehosteet kirjaimellisesti sanoinkuvailemattomia. Leffan loppuratkaisu on myös omaa luokkaansa, ja on ansaitusti pitänyt fanit arvuuttelemassa vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeenkin.
Pitkän aikaa tämä elokuva on pitänyt kiistatonta ykkössijaa leffalistallani, mutta nyt kun asiaa ihan ajan kanssa pohti, se fakta että on kyennyt ainakin omassa päässään lyömään lukkoon aikajanan tapahtumien välillä, eikä mitään teorisoitavaa enää ole, nakertaa kokemusta hieman. Jos on yksi elokuva, jonka toivoisin voivani unohtaa täydellisesti nähdäkseni sen uudelleen ensimmäistä kertaa, se olisi The Thing. Minä niin toivoisin voivani yllättyä sen lukuisista käänteistä uudelleen, järkyttyä kerta toisensa jälkeen otuksen oksettavista muodonmuutoksista, ja panikoida yhdessä tarinan hahmojen kanssa epätietoisuuden ajaessa heitä hiljalleen hulluuteen. Mutta koska muisti pelittää vielä sen verran ettei tuo ole mahdollista, on minun taivuttava myöntämään että yksi leffa onnistuu ohittamaan pitkäaikaisen suosikkini.
1. The TerminatorSiinä missä T2 ripotteli tarinaansa huumoria, alkuperäinen The Terminator on täysin no nonsense-henkinen toimintatrilleri, joka kosiskelee myös kauhuelementtejä. Tarina alkaa täytenä mysteerinä, jossa asioita tapahtuu paljon ja äkkiä ilman selkeää kontekstia alkuminuuttien kryptistä viestiä lukuun ottamatta, jättäen katsojan hämmennyksen valtaan pitkäksi aikaa. Vastauksia tarjotaan vasta sitten, kun kaikki kolme tarinan keskeisintä toimijaa tapaavat toisensa, ja sen jälkeen homma onkin toimintatykitystä täydeltä laidalta, kun Reese ja Sarah yrittävät epätoivoisesti paeta pysäyttämättömältä vastustajaltaan, vailla kunnon keinoja taistella tätä vastaan. Välillä suodaan sopivasti hiljaisia hetkiä, jolloin keskitytään maailmanrakennukseen. Kuva jonka Michael Biehnin esittämä Reese maalaa tulevaisuuden maailmasta on sanalla sanoen lohduton, ja sen näyttäminen konkreettisesti flashbackien kautta kasvattaa panoksia meneillään olevan ajojahdin ympärillä. Ei ole kyse vain kahden ihmisen selviytymiskamppailusta, vaan taistelusta koko ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta, ja tämän pointin leffa ajaa todella hyvin maaliin. Vastapuolella taas saadaan monia loistavia kohtauksia Terminaattorin kanssa, joissa tämä osoittaa tarkalleen kuinka epäinhimillinen ulkokuorestaan riippumatta on, ja millaisia metodeja hyödyntää jäljittäessään uhriaan. Arnold on täysin elementissään vähäsanaisena, kovakasvoisena Terminaattorina, kääntäen vahvan aksenttinsa ja fyysisen olemuksensa edukseen rooliaan varten. Omalla tavallaan on hieman hämmentävää nähdä oma lapsuuden sankari pahiksen roolissa, mutta uskottava hän ainakin on, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Pakko myös antaa henkilökohtaisia irtopisteitä leffan kasaritunnelmasta. Yksi suosikkikohtauksiani koko elokuvassa on Tech Noir-klubikohtaus, jossa taustalla soi aikaan sopivaa musiikkia
(Tahnee Cainin Burning in the Third Degree on melkoinen korvamato), ja paikka on tupaten täynnä aikansa mautonta tyyliä olkatopatuista vaatteista isoihin permakampauksiin. Leffan soundtrack on muutenkin täysi aikansa tuotos, ja rakastan sitä koko sydämestäni, kuten tätä leffaakin.
Simmonen lista. Paljon piti pitkin hampain karsia pois, kuten RoboCop, Ghostbusters, Die Hard, alkuperäinen Star Wars-trilogia, The Crow, Batman Returns, Gremlins, Lord of the Rings-trilogia, Forrest Gump, The Green Mile, sekä listan selkeä outolintu Fluke, mutta valintoja piti tehdä.