Joni Ahonen kirjoitti:Spede
Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Suomessa näyttelijöitä napataan tätä nykyä Putouksesta, vaikka saakin pohtimaan että eikö teatterikorkeakoulusta ja muualta oikeasti löydy muitakin näyttelijöitä Kuustosten, Niemisten ja Hirviniemien lisäksi.
Ikävä fakta on että ihmiset haluavat mennä katsomaan juttuja missä he tunnistavat tutut kasvot ja mielellään jostain suositusta. Onhan se hienoa Kuustosen ja Hirviniemen pankkitileille kun tullaan roolitetuksi ihan kaikkeen mutta lopputulos on sama kuin amerikassa missä enää ei ole isoja laadukkaita tähtiä vaan ne pari turvallista tyyppiä jutusta X, jonka kaikki tuntevat nykyään Kaikesta. Mikko Leppilampi, Kuustonen ja Hirviniemi ovat juuri tätä...
Suomalaisilla elokuvilla on kyllä myös käsittämättömän paskat markkinoinnit. Ei ihme että leffat eivät menesty kun tämänkin elokuvan idea tuntuu olevan vain että "Se on Spede ja kaikki tuntee Speden" ja se riittää... Spede on itselleni todella tuttu lapsuudesta, kiitos Uunojen ja Speden Spelien mutta leffa ei kiinnosta kyllä tippaakaan. Mietin kyllä myös että se johtuu Riku Niemisestäkin pääosassa, sillä hepun roolitus tarkoittaa automaattisesti päässäni hassua pelleilyä, eikä mitään ns Oikeaa elokuvaa...
BEVERLY HILLS COP (1984)
Tarkoitukseni oli katsoa eräs toinen elokuva. Eräs erittäin vakava ja synkkä elokuva. Koko päivän suunnittelin että illalla katson sen pitkästä aikaa, mutta illan lähestyessä tuli vain enenmmän ja enemmän tunne että kaiken v*tutuksen ja ahdistuksen sijasta haluan katsoa jotain keveämpää, hyväntuulista ja rentouttavampaa, mikä jättäisi jälkeensä hyvää fiilistä. Joten tässä sitä ollaan:
Kasarin rosoinen toimintaelokuva sääntöjä harvoin noudattavasta Detroit-poliisista joka alkaa selvittää ystävänsä murhaa ja tämä johdattaa sankarimme suuren rikollisliigan jäljille Los Angelesissa, eikä sankarimme anna minkään tulla kostonsa tielle- oli kyseessä laki tai velvollisuudet....
...Paitsi että Beverly Hills Cop on varmasti yksi lämminsydämisimmistä ja hyväntuulisista seikkailuelokuvista mitä kasarilla on koskaan tehty. Tässä on elokuva jonka mukana voi vain ottaa rennosti ja nauraa oikein kunnolla kohelluksia seuratessaan.
Elokuva tasapainottelee mestarillisesti vakavan ja lämminhenkisen hassuttelun välillä, koskaan hukkaamatta juttua. Pohjana on vakava tarina mutta sen päällä on ikimuistoinen hassutteluleffa kahden eri ääripään kohtaamisesta. Elokuva ymmärtää täysin milloin antaa komediaruuvin löystyä ja milloin homman pitää muuttua vakavaksi ja milloin pysäyttää pienenpienetkin vinoilut ja nokkeludet. Rakastan elokuvan tapaa miten se käyttää päähahmo Foleyn ja Beverly Hillsin poliisietsivien välistä suhdekemiaa koko elokuvan keskeisenä elementtinä ja miten Foley pikkuhiljaa alkaa saada näiden luottamusta puolelleen. Hetkeä aikaisemmin tapahtunut vitsailu ja rento läpän heitto muuttuu todella näppärästi parin ammattilaisen väliseen vakavaan tilanteen vaihtoon tai tarkkaan etsivätyöhön poliisimoodissa. Varsinkin nykypäivänä tätä katsoessa tuntuu ihan käsittämättömältä miten mestarillisen ottein elokuva pystyy pitämään kasassa kokonaisuutta ilman että se kallistuu liikaa yhteen suuntaan. Taustalla pyörii poliisitarina ystävänsä murhaa tutkivasta poliisista joka sotkeutuu keskelle isompaa huumekauppaa. Mutta elokuva on lämminsydämminen bodycop-seikkailu missä päähenkilö on ystävänsä murhan selvittämisestä huolimatta superpositiivinen, ekstroverttinen vitsailija joka ei koskaan jätä hyvää läppää heittämättä. Nykypäivänä tämä olisi joko supervakava synkistelyleffa tai typerä perseilysekoilu missä kaikki olisi vain yhtä sekopääpelleilyä ja päämäärätöntä heilumista, eikä mistään saisi otetta. Mahdollisuus tasapainoitella näiden kahden välimaastossa tuntuu nykyisessä hevonpaskassa aivan mahdottomuudelta.
Elokuva on tuottajaparivaljakko Don Simpsonilta ja Jerry Bruckheimeriltä, jotka ovat aina erikoistuneet tämän tyylisiin, nopeatempoisiin hassutteluihin, missä the juoni on varsin löysä, taustalla oleva tukipilari mitä silloin tällöin tuodaan mukaan kuin muistuttamaan että kyllä elokuvassa on tarinakin, mutta pääosassa on täysin hahmovetoinen ja värikkäisiin hahmoisiin keskittyvä seikkailu. Myöhemmiltä vuosilta samaa, mutta aivottomana hullutteluna, on esimerkiksi Michael Bayn The Rock ja Bad Boyssit. Beverly Hills Cop sen sijaan tuntuu kunnon kolmiulotteiselta elokuvalta missä niin maailma kuin sen hahmotkin tuntuvat todella eläviltä ja tapahtumiin omilla tekemisillään vaikuttavilta palapelin osasilta, eivätkä vain päähahmon temmellyskenttänä olevilta teatterinlavoilta. Tämä tulee hyvin esiin sivuhahmoissa mitkä voisivat normaalisti olla vain parin kohtauksen dialogiolentoja eivätkä mitään muuta, mutta usein hahmoille annetaan roimasti kolmiulotteisuutta "omien hetkien" muodossa, minkä ansiosta katsojalla alkaa syntyä oikeasti kiinnostusta ja sympatiaa kaikkia hahmoja kohtaan. Asiaa ei tietysti yhtään huononna loistava casting. Nykyaikana tällaiselle hevonpaskalle ei olisi mitään aikaa kun pitäisi jo saada seuraava takaa-ajokohtaus aikaan jotta kukaan ei kyllästy. Ja toiminnastakin puheenollen, ollakseen actionleffa, elokuvalla on toimintaa todella vähän. Yksi iso shownumero aivan alussa ja toinen aivan lopussa. Näiden välissä on valtava annos todella hyvin ja rakkaudella tehtyä hahmodraamaa sellaisilla hahmoilla, joiden kaikkien seurassa haluaa vain viettää aikaa. Varsinkin päähahmo Axel Foleyn perässä ravaavat poliisietsivät Taggart ja Billy ovat aivan hemmetin mahtava "vanha aviopari"-kaksikko.
Beverly Hills Cop on jotenkin vain niin täydellinen esimerkki miten tehokkaasti tarinaa voi kertoa -TAI miten tehokkaasti ennen osattiin tarinoita kertoa elokuvissa: Tapahtumat käynnistävän päähahmon lapsuudenystävän murhaa edeltää vain tasan VIIDEN MINUUTIN pituinen osio elokuvassa kun hahmo tulee kuvioihin ja kaverukset hengaavat ja muistelevat menneitä ja vaihtelevat kuulumisia... ja sitten Pum Pum ja leffa lähtee liikkeelle. Hahmon kuolema tuntuu lyhyestä mukanaolosta huolimatta Todella voimakkaasti katsojassa ja päähahmossa, eikä milloinkaan tule tunne että elokuva olisi kiirehtinyt tai tehnyt juttuja ilman kunnollista pohjustusta. Ei mitään turhaa tai ylimääräistä. Vertailuna vaikka uusin James Bond-ripuli...eikun elokuva No time to die missä elokuvalla on pituutta melkein kolme tuntia ja elokuva alkaa juonellisesti alusta ensimmäisen tunnin aikana 3-5 kertaa. Ja tämä vain siksi koska idioottitekijät eivät ole osanneet päättää miten tarinaa kerrotaan tehokkaasti, joten otetaan vain KAIKKI tarinaversiot mukaan. Why not.
Elokuva oli alunperin Sylvester Stallonen tähdittämä poliisielokuva, mutta mies lähti projektista vain pari viikkoa ennen kuvausten alkua ja elokuva kirjoitettiin lennosta uudelleen täysin erilaista Eddie Murphya varten. Ja tuntuu että elokuva on ehdottomasti parempi näin. Se voisi olla yksi kylmän sarkastinen ja tuhanteen kertaan nähty kovisleffa Stallonelta joka taistelee luokkaeroja vastaan likaisena Detroit-kyttänä, mutta nyt luvassa on hyväntuulinen, lämminhenkinen ja isosydäminen seikkailuelokuva missä Murphyn mustaihoinen poliisi enemmänkin nauraa jäykille California-poliiseille omalla lepsulla menollaan. Eikä elokuva tunnu siltä että päähahmo varastaisi kaikkea huomiota ympäriltään itselleen, vaan tuntuu osalta isompaa kokonaisuutta, joka omilla teoilla vaikuttaa toisten hahmojen kauniiseen kehittymiseen.
Elokuva tuntuu myös siltä että se vaihtelee useasti kirjoitetun ja tyhjästä improtun välimaastossa, sillä usein kohtauksissa (varsinkin Murphylla) on tunne siitä että mies vain laitettu kameran eteen ja käsketty heittää nokkelana koomikkona jotain näppärää jotta saadaan menoon elävyyttä. Usein tällainen voi muodostua elokuvassa aivan painajaismaiseksi katastrofiksi kun koomikko-näyttelijän annetaan vain päästää mitä vain suustaan. Mutta ihmeellisesti niin ohjaajan kuin Murphyn itsensäkin ansiosta päähahmo Axel Foley on superkiinnostava ja rikkaan monipuolinen elävä hahmo joka on isosuinen, kovaääninen ja lämminsydäminen häröilijä, joka tuntuu usein etenevän tekemisissään ilman ennakkosuunnitelmaa ja tyhjästä itselleen taustatukea keksien, mutta pinnan alla on velvollisuudentuntoinen vakava poliisi joka tiedostaa aina kun on vaarassa tai heikoilla vesillä tekemistensä suhteen ja osaa suhtautua tapahtumiin ja velvollisuuksiinsa vakavasti.
Elokuvan ytimessä on Foleyn ja Beverly Hillsin etsivien välisen suhteen kasvu niin ystävinä kuin ammattimaisesti toisiaan korkeasti arvostavina virkaveljinä ja sitä käytetään kauniisti hahmojen kehittymisessä, kun Foley saa pikkuhiljaa virkaveljensä puolelleen ja tovereikseen.
Beverly Hills Cop on juuri sellainen elokuva joka nykypäivänä tullessaan voisi helposti olla vuoden Oscar-voittaja useissa keskeisissä categorioissa, sillä se on juuri sellainen kaunis teos mikä käsittelee ystävyyttä, lojalisuutta ja velvollisuudentuntoa mikä takuulla varmistaisi että palkintoja sataisi. Mutta kasarilla tällainen oli vain erinomainen rivileffa.
4/5