Kirjoittaja Silence » 06.03.2019 12:32
Tuli katsottua pitkästä aikaa Kaikki virallisen sarjan James Bond-elokuvat ensimmäisestä viimeisimpään, mukaanlukien kilpailevan tuotantoyhtiön Pallosalama-remake Never say never again.
Teen listauksen kaikista elokuvista Huonommasta Parhaimpaan ja yritän laittaa jokaisen mukaan pienen arvostelutiivistelmän.
25. Spectre (2015)
On ironista että elokuva, josta odotettiin sarjan parasta elokuvaa, paljastuikin koko sarjan huonoimmaksi elokuvaksi. Siis MIKÄÄN ei toimi tässä elokuvassa. Ei yhtään mikään. Kaikki on päin helvettiä. Niin käsikirjoitus, ohjaus kuin leikkaus ovat täysin ilman ideaa tai ajatusta ja tuntuvat siltä kuin olisivat ensimmäisiä raakaversioista. Koko elokuva yrittää olla oudon Tekotaiteellinen paska missä kaikki vaan seisovat ilmeettöminä tumput suorina ilman minkäänlaista tunnetta. Juoni on mitäänsanomattoman tylsä eikä hädintuskin kulje ollenkaan eteenpäin, dialogi on aivan hireää, hahmot täysin mielenkiinnottomia, toiminta aivan unettoman huonosti toteutettua ja ennenkaikkea käsittämättömän paskasti leikattua. Koko elokuva on alusta loppuun The Last Jedin kaltainen ylimielinen paska missä Tekijöiden "Kaikki mitä me tehdään on nerokkaan täydellistä"-ylimielisen asenteen voi suorastaan haistaa. Daniel Craig on kuin koomapotilas, hänen ja bondtytön välillä ei ole mitään kemiaa ja jopa Monica Belluchin kaltainen ihanuus tuhlataan vaikka olisin ilomielin ottanut hänet viisikymppisenäkin bondin naiseksi koska vaan. Koko elokuva tuntuu muutenkin kuin huonolta painajaiselta josta haluaisi vain herätä ja todeta hikisenä "Luojan kiitos, se oli vaan unta!". Kaiken paskan kruunaa suoraan Austin Powersista otettu juonikuvio Bondin ja pääpahan yhteydestä... On vaikea uskoa ettei KENELLÄKÄÄN työryhmästä alkanut hälytyskellot soimaan missään vaiheessa kun UUDEN JAMES BOND ELOKUVAN juonikuvio on suoraan James Bond-PARODIAN huonosta jatko-osasta. Kun elokuva loppui, tuntui kuin koko 007-sarja olisi kuollut siihen paikkaan ja olisi ihan yhdentekevää tuleeko enää koskaan uutta Bondia vai ei. Helvetin hyvää työtä! Edes Die Another Day ei vajonnut näin alas. Ja se on jo Todella paljon.
Jos yksi Bond elokuva pitäisi viedä ladon taakse ja teloittaa niin se olisi Spectre. Hyi helvetti.
24. Die Another Day (2002)
Katsoessani tätä olin että "Oho, tämähän on hyvä. Hyvin tehty, tunnelmallinen ja tiukkaa toimintaa ja draamaa. Piercekin on löytänyt taas kahden edellisen elokuvan hapoilun jälkeen paremman suunnan.... Miksi ihmeessä muistin että tämä on umpipaska?". Sitten elokuvan ensimmäinen puolituntinen päättyy ja olin että "Ai niin.". Alkupuolen asetelma on suorastaan huikea. Bond jää kiinni salamurhatehtävällä ja joutuu kidutettavaksi Pohjoiskorean vankilaan 14kk ajaksi. Tekijät jopa käyttävät nerokkaasti koko alkuintron näyttäen miten kivasti Bondia vankilassa kohdellaan. Lopulta mies vaihdetaan terroristiin ja kotona häntä epäillään salaisia tietoja antaneeksi petturiksi. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen on mahtava, luo lupaavaa tunnelmaa ja asettaa Bondin kutkuttavaan tilanteeseen.... Ja se olikin sitten siinä. Bond ajaa parran pois ja ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Loppuelokuva mennään mahdollisimman automaattivaihteella eteenpäin. Ensimmäinen tunti vielä kantaa, mutta heti sen jälkeen Islantiin siirtyessä koko leffa romahtaa typeräksi, huonosti kirjoitetuksi ja toteutetuksi roskaksi.
Elokuvan väsähtänyt juonikuvio on myös suoraan Diamonds are Foreveristä: Pahis käyttää plastikkagirurgiaa itsensä kätkemiseen, rakentaa afrikasta kaivetuila timanteilla satelliitin jolla voi heijastaa auringonvaloa aseena ja raivaa tällä vihollisvaltojaan. Tottakai mukaan on tuotu kaikki ne elementit mistä tämä elokuva on surullisen kuuluisa: Näkymätön auto, virtuaalitodellisuusaurinkolasist, cgi toimintajaksot, mielenkiinnottomat ja laimeat pahikset ja aivan hirveä Halle Berry. Uusista hahmoista vain Rosamund Pike tekee oikeasti hyvää työtä jääprinsessana. Rehellisesti sanottuna en tiedä mikä on ollut tekijöiden ja ennenkaikkea ohjaaja Lee Tamahorin ajatus elokuvan suhteen, sillä alussa kaikki lupaa vielä niin hyvää elokuvaa. Jälkimmäisellä puoliskolla kaikki on vaan ala-arvoista roskaa.
Pierce Brosnan-raukka. Mies olisi ansainnut paremman jäähyväisen kuin tällaisen. Puhumattakaan koko sarjasta jonka alkuperäisen asetelman viimeinen teos tämä on ennen Casino Royalen reboottausta.
23. Quantum of Solace (2008)
Quantum tekee kyseenalaisen aloituksen heti alkuun ja aloittaa suoraan Casino Royalen lopusta, mikä on paha virhe. Asioiden ei anneta kehittyä vaan heti hypätään seuraavaan sekunttiin edellisestä elokuvasta. Mielenkiintoisesta Bondista ei ole enää mitään jäljellä vaan Bond on yksitoikkoisen vihainen ja tappaa kaikki ja saa jotenkin tuurilla johtolangan siitä minne seuraavaksi pitää mennä tappamaan kaikki. Elokuvan on ohjannut arvostettu draamaohjaaja Marc Forster joka kieltämättä saa niihin harvoihin draaman hetkiin kuten Bondin ja Matthiksen keskusteluun ja loppukohtaukseen kaunista tunnetta ja eloa, mutta tuntuu olevan täysin tietämätön miten toiminta pitäisi tehdä. Sillä heti kun Toiminta alkaa, on pakko sulkea silmät tai katsoa muualle. Harvoin olen ensimmäisellä katselukeralla tiennyt jo kolmannen kuvan leikkauksen tapahtuessa että tästä tulee henkilökohtainen painajaiseni. Kuvat on kuvattu liian läheltä ja leikkaus on sekä aivan liian nopeaa että liian sekavaa. Mistään ei saa mitään selvää. Leikkauksessa Ei ole minkäänlaista rytmiä tai ajoitusta. Jokaista kuvaa käytetään liian vähän aikaa ruudulla jotta katsojan silmä ehtisi analysoida mitä tapahtuu ja sekava leikkausrytmi pitää huolen siitä että ei ole minkäänlaista kunnollista käsitystä siitä mitä tapahtuu ja missä. Tuntuu kuin joku olisi suuttunut Casino Royalelle siitä että se kopioi Bourneja mutta teki kaiken kymmenen kertaa paremmin kuin Bourne itse. Ja nyt virhe korjattiin tekemällä kaikki kymmenen kertaa paskemmin kuin Bourne. Leffalla tuntuu olevan kaksi ohjaajaa. Toinen teki 20% elokuvasta jotka keskittyivät draamaan ja toinen hoiti toiminnan eivätkä nämä kaksi missään vaiheessa olleet suunnitelleet yhdessä kokonaisuutta. Elokuva tehtiin käsikirjoittajien lakon aikana, joka tarkoitti sitä että käsikirjoittaja toimitti jotenkuten semi-valmiin käsiksen viimeisellä sekunnilla tuotantoon ja meni sitten lakkoon. Bond juoksee joka paikkaan ja tappaa porukkaa. Lopussa on pari pääpahista jotka ilmestyivät tarinaan jostain. Pum pum pumputi pum the end. Onneksi kaiken kamaluuden joukossa on sentään jotain. Elokuvalla on kuin pienellä säästöliekilla olevaa kaunista draamaa ja ihastuttavan rikkinäisiä hahmoja joilla olisi NIIN PALJON tarjottavaa -mutta se kaikki hukkuu kuvottavan toiminnan alle, joka ei anna muistaa sen hyvistä hetkistä enää loputtuaan. Myös Forsterin ohjaus muutamien tuttujen hamhojen kohdalla on todella outoa: Sekä Jesper Christensenin Mr White, Judi Denchin M ja Jeffrey Wrightin Felix Leiter käyttäytyvät todella oudosti tässä elokuvassa. Enkä taatusti unohda mainita Jack Whiten ja Alicia Keysin aivan hirveää tunnaria jota surkeampaa ei sarjasta löydy. Haluan joka kerta viiltää kurkkuni auki kun kuulen sen. Eikä asiaa helpota se että youtubesta löytää peräti KAKSI loistavaa hyllytettyä tunnuskappaleversiota jotka eivät ilmeisesti kelvanneet studiolle.
22. Never say never again (1983)
Sean Connery palasi "vielä kerran" kilpailevan firman omaan Bond seikkailuun joka on Thunderballin remake/uusi tulkinta. Syynä tähän oli kirjan oikeuksien omistuksessa. Ilmeisesti studio todella avasi lompakkonsa sillä Connery on saatu rooliin 12 vuotta hänen edellisen "vielä kerran" Bondinsa jälkeen ja ohjaajaksi on saatu Empire Strikes Backin ohjannut Irvin Kershner. Valittettavasti Never say on aika.... noh, sanoisinko että se on aito levällään oleva Bond. Roolisuoritukset ovat siellä täällä, ohjauksen taso vaihtelee, musiikki missaa kaikki mahdollisuudet, leffa ei oikein tiedä haluaako se olla hassu bond, vakava bond, seikkaileva bond vai mikä. Klaus Maria Brandauerin Largo on kyllä ihan mielenkiintoinen tulkinta pahiksesta mutta sekin lässähtää lopulta. Jotenkin todella harmillista sillä alkuperäinen filmatisointi Thunderballista oli jo vajanainen versio aiheesta ja tällä leffalla olisi ollut paljon mahdollisuuksia tehdä vihdoinkin kunnon versio. Mutta plaaah. Valtavasti potenttiaalia mutta lopputuloksena on vähän niin ja näin oleva leffa.
21. A View to a Kill (1985)
Roger Mooren seitsemäs ja -luojan kiitos- viimeinen Bond. Elokuvaa katsoessa on selvää että Moore on vain liian vanha. Octopussy oli siinä ja siinä mutta nyt Moore tuntuu vanhalta sedältä joka yrittää kolmikymppisen juttuja. Homma olisi voinut toimia jos tekijät tiedostaisivat Mooren ja Bondin iän mutta tätä ei käytetä hyväksi. Jotenkin homma tiivistyy jo heti alussa raviratakohtauksessa missä Bond, M, Moneypenny, Q ja Tippet ovat yhdessä ja näyttävät 70 vuotiaiden senioriryhmältä. On selvästi aika siirtyä eteenpäin ja päästä eroon vanhoista taakoista. Itseasiassa nyt kun aloin miettimään, niin Moore näyttää elokuvassa hieman... vahanukelta. Veikkaan että mies on käynyt ottamassa bottoxia naamaansa elokuvien välissä. Mutta onneksi Hyvääkin löytyy. Puhtaat paperit saa John Barry jonka score on todella kaunis ja pelastaa paljon. Myös Duran Duranin tunnussävelmä on rokkaava ja uskallan sanoa että yksin sarjan parhaista. Pidän valtavasti erityisesti Barryn instrumenttiversiosta kappaleesta joka varsinkin huiluversio on aivan mielettömän kaunis. Elokuvalla on jopa itseasiassa varsin hyvä käsikirjoitus ja tarina on hyvin rakennettu -Mutta toteutus on löysää ja John Glennin ohjaus on persoonatonta ja kuin automaattivaihteella kulkevaa. Elokuva lässähtää varsinkin kolmannessa näytöksessä missä tekijät tuntuvat olevan ihan unessa. Jännitystä ei onnistuta luomaan ollenkaan, eikä tiukkaa loppuhuipennusta saada aikaa vaikka jokainen hetki suorastaa huutaa sitä. Leikkaus ja ohjaus on valitettavan löysää ja jopa musiikki missaa loppuhuipennuksessa täysin mahdollisuutensa. Bond-liittolainen ja erittäin symppis Tippet sekä Christopher Walkenin ja Gracy Jonesin pahikset ansaitsevat outoudellaan kuitenkin peukut ja tekijät ovat kerrankin onnistuneet Jonesin May Daylle tehdyssä "Pomoni petti minut joten vaihdan Bondin puolelle kostaakseni"-juonikuviossa.
20. Tomorrow never Dies (1997)
Elokuvan alkuintro alkaa vielä lupaavasti jämäkällä toimintakohtauksella, mutta Valitettavasti Martin Cambellin jätettyä mahdollisuus ohjata myös tämäelokuva väliin, on sarja menettänyt myös kaiken mahdollisen jämäkkyytensä ja visionsa. Sekä Tommor never dies että seuraava elokuva World is not enought ovat kuin sisarteoksia, joissa molemmissa on todella persoonaton ja visioton toteutus. Jopa Goldeneyessä todella jämäkkä ja intensiivinen Pierce Brosnan tuntuu ailahtelevan todella pahasti Bondina. Aivan kuin hän ei oikein tietäisi miten hahmoa kannattaisi näytellä ja lähinnä esittää itseään. Myös muut hahmot jäävät vähän niin ja näin. Michelle Yeohista ei revitä tarpeeksi mahdollisuuksia irti, Teri Hatcher on erinomainen mutta käy lähinnä vilauttamassa itseään, Göntz Otto on todella persoonaton kakkospahis, Joe Don Baker on nyt pelkkä kevennyshahmo. Jonathan Pryce on kuitenkin erinomainen tarinan sekopäisenä lehtimoguulina Elliot Carcerina. Mies tuntuu leikkivän mahdollisuuksillaan ja nauttivan jokaisesta hetkestään. Elokuvan paras kohtaus on sen hieno, jännittävä ja harvaisen hauska vakava hetki Bondin hotellihuoneessa Bondin ja aina loistavan Vincent Schiavellin esittämän Dr. Kaufmanin välillä.
Myös toiminta on varsin sarjakuvamaista ja veretöntä ja asiaa pahentaa epämääräinen leikkaus jonka suurin tarkoitus tuntuu olevan käyttää mahdollisimman monta kuvaa per hetki kuin mahdollista. Mistään Quantum of solacen paskasta ei nyt ole kuitenkaan kyse, vaan enemmänkin täysin persoonattomasta otteesta jonka takia mikään ei jää mieleen. Myös elokuvan kuvaus on tavallaan hyvää mutta täysin persoonatonta ja jotenkin kylmän kliinistä ilman kunnollista visiota.
On todella ikävää sillä pohjalla on jälleen kerran hyvä käsis ja paljon hyviä ideoita, mutta toteutus on automaattivaihteisen persoonaton, enemmänkin lapsille tehty toimintaheiluminen ja jopa tarinan jännitys pilataan heti alussa kun katsojalle kerrotaan samantien mitä on tekeillä. Varsinkin heti Goldeneyen jälkeen katsottuna tämä saa oikeasti itkemään. Aina mietin miten hyvä tämä olisi voinut olla jos Martin Cambell olisi omalla miehityksellään tehnyt tämän.
Sarjan uudeksi vakiosäveltäjäksi nousee tämän elokuvan myötä David Arnold, jonka musiikki on kuitenkin käsittämättömän sekavasti elokuvassa soivaa, yhdentekevää teknopimputusta. Arnold ei tunnu omaavan kunnon ideaa siitä mitä pitäisi tehdä vaan soittelee vähän sitä ja tätä elokuvan aikana. Myönnän kuitenkin että miehellä on ehkä kourallinen hyviä hetkiä elokuvassa mutta soundtrackista ei saa minkäänlaista kunnollista kokonaiskuvaa. Sheryl Crowin esittämä tunnari on ihan ok -MUTTA lopputeksteistä löytyy todellinen helmi, toinen sävellys elokuvan tunnarista jonka ilmeisesti jopa tekijät tietävät olevan loistava kun ovat ottaneet mukaan lopputeksteihin, mutta ilmeisesti markkinointia varten kaivataan jotain seksikkäämpää...
19. The World is not enough (1999)
James Bondin suvun hienoa tunnuslausetta ilman kunnollista pointtia kantava elokuva on todellakin kuin sisarteos Tomorrow never diesille joka kärsii suurinpiirtein kaikista samoista ongelmista. Elokuva on hieman enemmän hahmovetoisempi ja pienimuotoisempi mutta ei onnistu vain saamaan draamaan kunnon eloa. Taas kerran kirjoittajat ovat tehneet varsin hyvän käsikirjoituksen, missä pelataan mielenkiintoisilla asetelmilla- mutta toteutus on aika yhdentekevää ja toimintakohtaukset harvinaisen munattomia lasten leikkikohtauksia. Meno on jälleen veretöntä ja pintakiiltoista. Myös Brosnan tuntuu olevan jopa viimekertaa enemmän eksyksissä roolinsa kanssa. Siinä missä mies vielä viimeksi onnistui saamaan intersiivisyyttä mukaan hahmoon, on hän nyt todella... sanoisinko mielenkiinnoton ja lähinnä rentona heiluva tyyppi. Onneksi muutamat keskeiset hahmot kuitenkin toimivat. Sophie Marceau on erinomainen tarinan keskeisenä hahmona ja naispuolisena pääpahana. Myös Judi Denchin tuominen tarinan keskiöön toimii ja Dench pääsee esittämään inhimillisemmän puolen hahmostaan. Valitettavasti loput hahmot jäävät todella laimeiksi. Aivan hemmetin loistava skottinäyttelijä Robert Carlyle on todella laimea ja mielenkiinnoton terroristi Renardina. Puhumattakaan Denise Richardista. Ja jopa Robbie Coltranen erinomainen hahmo Goldeneyestä on nyt laitettu pelkäksi hassuttelevaksi kevennyshahmoksi.
Elokuva jää visuaallisesti myös edellisen osan tavoin todella persoonattomaksi. Edes lokaatioista ei saada mitään irti vaan kaikki on pilvisen harmaata ja todella klamouritonta. David Arnold jatkaa jälleen kerran todella laimealla musalinjalla. Musiikki ei ole enää yhtä epämääräistä kuin viimeksi mutta se on todella yhdentekevää teknojumputusta joka soi kuin automaattitoistolla. Tunnuskappale on kuitenkin erinomainen ja omaa hyvää klassikkoilmettä. Harmi vain että sen upeat sanat jäävät aika painottomiksi koska elokuva ei edes käsittele kyseistä asiaa.
18. Moonraker (1979)
James Bond meets Star Wars. Kuulostaa kuitenkin pahemmalta kuin mitä oikeasti on. Moonraker on vuoden 1977 Star Warsin scifi-innostuksen jälkimainingeissa tehty Bond seikkailu jolla ei ole kylläkään mitään tekemistä samannimisen Ian Flemming romaanin kanssa. Moonraker on Spy who loved men kaavalla tehty tusinaseikkailu isolla budjetilla. Jopa pahiksen kätyrit ja pääpaha itse ovat kuin yksi ja sama hahmo. Elokuva toki onnistuu herkuttelemaan hienoilla lokaatioilla Venetsiassa, Ranskassa ja Brasilliassa ja kieltämättä avaruuskohtaukset on hyvin tehtyjä. Lähinnä vain lopun lasersota alkaa menemään Todella pahasti yli. Elokuvalla on varsin sujuva juoni mutta sitä ei kerrota kunnolla eikä mysteeriin ladata tarpeeksi potkua. Elokuvalla on kuitenkin muutama todella helmi hetkensä, kuten ihastuttavan Corinne Cleryn kaunis kuolinkohtaus ja todella, todella näyttävää vapaapudotuskohtausta elokuvan alussa. Ja pakko antaa tunnustusta painovoimattomuuskohtauksien toteutuksesta ja hienovaraisesta avaruuden kuvaamisesta. Valitettavasti elokuva kärsii moneen kertaan nähdystä kaavasta. Mainettaan parempi mutta aika tasapaksu seikkailu joka tuntuu siltä että tämä on jo nähty.
17. Diamonds are Forever (1971)
On her Majestys Secret Servicen modernin ja "epäonnistuneen" tuotoksen jälkeen tekijät päättivät painaa jarrua sarjan modernistamiselle ja pelata täysin varman päälle. Bondia yritettiin amerikkalaistaa, tapahtumapaikaksi vaihdettiin tylsänpuoleinen Las Vegas ja Bondiksi amerikkalainen John Gavin. Mutta tuotantoyhtiön vaatimuksesta Connery palkattiin jättisummalla takaisin rooliinsa aivan viimehetkellä ja ohjaajaksi palasi Goldfingerin tehnyt Guy Hamilton. Turhauttavasti elokuvalla on suorastaan erinomainen käsikirjoitus, joka sisältää paljon todella nokkelaa dialogia -MUTTA toteutus pilaa käsikirjoituksen täysin. Ohjaus ja leikkaus on löysää, useasti loistavat hetket täysin missaataan, ja jopa toimintakohtaukset ovat -hissitappelua lukuunottamatta- todella yhdentekeviä ja tylsästi kuvattuja. Tuntuu myös että elokuvasta on leikattu paljon juonellisia juttuja pois. Lopputuloksena on järkyttävän vanhanaikainen, ummehtunut ja löysä elokuva, jonka toteutus tuntuu kuin se olisi tehty 15 vuotta aikaisemmin. Jos Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa oli valtava hyppy eteenpäin, niin Diamonds on parikymmentä askelta taakseppäin. Connery on kyllä selvästi paremmassa vedossa kuin edelliskerralla, mutta se vähän ei paljoa auta. Jill St. John bondtyttönä vaikuttaa aluksi todella mielenkiintoiselta mutta muuttuu elokuvan lopussa tyhmäksi bimboksi. Puhumattakaan Blofeldista joka saa minut epäilemään että tekijöille on aikalailla ihan sama minkälainen hahmo on, sillä mies on nyt muuttunut jo neljästi tyyliään viimeisen viiden elokuvan aikana. Myös John Barryn musiikki on todella mitätöntä eikä jää tunnussävelmän lisäksi ollenkaan mieleeen.
16. You Only Live Twice (1967)
Goldfingerin ja Thunderballin osoittamalla tiellä elokuva on sarjan ensimmäinen, mihin myös suurin osa tulevasta sarjasta luokittuu, eli "yhdentekevä tusinabond", jossa on keskitytty enemmän Sirkusmenoon ja liian vähän agenttiseikkailuun. Kyseessä on enemmän Lelu kuin elokuva. Toinen toistaan yleisöä viihdyttäviä sirkusnumeroita ja näyttävää tuotantosuunnittelua. Elokuvalla on valtavasti potenttiaalia, herkulinen juoniasetelma ja paljon teemoja ja tottakai ihana Japani- mutta oikein mitään ei käytetä hyväksi. Kaikki on enemmän vaan tekosyy tehdä jotain viihdyttävää. Sean Connerykin näyttää siltä ettei häntä kiinnosta paskaakaan koko elokuvan ajan ja mies on järkyttävän huono kun hän yrittää lausua tai näytellä japanilaista. Elokuvan upeasta laajakuvakuvauksesta vastaa, mm Lawrence of Arabianin kuvannut Freddie Young, joka osaa tehdä kauniita kuvia. Myös musiikki on erittäin kaunista, varsinkin sen todella kaunis teemakappale. Elokuvalla on myös todella näyttävä helikopterien välillä tapahtuva ilmataistelu, varsin hyvää toimintaa ja tottakai suuri ja ikoninen megaräjähtelyfinaali lopussa. Mutta uuden ohjaajan Lewis Gilbertin jälki on varsinkin draamassa ja juonenkuljetuksessa aika tasapaksua, mikä on outoa sillä mies tekee kymmenen vuotta myöhemmin yhden parhaimmista Bond-elokuvista. Edes aikaisempien elokuvien vahvuutta eli erinomaisia hahmoja ei ole tälläkertaa. Bondin uusi bestin Tiger Tanaka on hyvä, mutta oikein kukaan muu ei jää mieleen. Molemmat Bond-tyttöt jäävät surullisen sivulliksi vaikka molemmat -Varsinkin Mie Hama- ovat todella nättejä ja potenttiaallisia ja ihmettelen jokaisella katsomiskerralla MIKSI tekijät eivät vain yhdistäneet kaksikkoa Yhdeksi hahmoksi. Pahistyttö Helga on erittäin potenttiaallinen mutta hän on tyyliään ja ulkonäköään myöden aivan edellisen elokuvan Fionan 2.0 versio. En ole myöskään elokuvan Blofeld-version fani. Hahmo on ikimuistoinen juuri tämän elokuvan perusteelta mutta hahmo itse on vaan surkea pikkumies-psykopaatti joka ei omaa samaa uhkaava asemaa tai edes käyttäydy enää samoin kuin aikaisemmin.
15. Live and let die (1973)
Roger Mooren depyytti Bondina on ehkä hyvin tavallinen mutta viihdyttävä seikkailu ja toimii hyvin miehen esittäytymisenä Bondin rooliin. 007 seikkailee jälleen kerran enimmäkseen amerikassa ja yrittää kalastella sen hetken kuumaa elokuvagenreä, Blaxploitationia. Moore on kieltämättä aivan erillainen kuin Connery tai Lazenby mutta tekee hahmosta sujuvasti omanlaisensa, vaikka olenkin aina lämmennyt enemmän vakavammalle menolle. Diamonds are foreverin tapaan elokuvalla on varsin hyvä käsikirjoitus, sekä se on loistavia ideoita ja teemoja pullollaan mutta tekijöiden olisi pitänyt kuitenkin keskittyä enemmän tarinaan ja tunnelman luontiin kuin pelkkään seuraavan shownumeron perässä juoksemiseen, mikä tuntuu olevan paha ongelma aina kun Guy Hamilton saapuu puikkoihin. Live and let diessä ei ole huono, mutta se tuntuu leffalta jolla olisi ollut helvetisti potenttiaalia jos toteutus olisi ollut eri.
14. Man with the Golden Gun (1973)
Elokuvalla on yksi herkullisimmista lähtökohdista Bond-elokuvaan: Maailman paras palkkatappaja ottaa Bondin kohteekseen ja Bond päättää etsiä tämän ennen kuin joutuu itse uhriksi. Elokuva yrittää selvästi viedä vakamapaan suuntaan Bondia, mikä on sinänsä hienoa, mutta tekijät yrittävät lähennellä enemmän Conneryä eikä itse alkuperäishahmoa, mikä hieman saa tuntumaan oudolta useammassa kohtaa. Varsinkin Bondin käsitellessä Maud Adamsia. Guy Hamiltonin neljäs ja viimeinen Bond on huomattavasti miehen kahta edellistä elokuvaa jämäkämpi ja huolella tehdympi, mutta kärsii upean lähtökohdan ympärille kasastusta aika turhanpäiväisestä megasuper-juonesta joka häiritsee pahasti elokuvan nättiä pienimuotoista asetelmaa. Elokuva kuitenkin herkuttelee kauniilla Aasian ympäristöillä ja molemmat pahikset Christopher Leestä kääpiö Nick Nackiin ovat todella hyviä hahmoja. Maud Adams toisena Bond tyttönä on todella, todella hyvä ja kaunis kuin mikä. Olisin mielelläni halunnut nähdä hänet isommassa roolissa elokuvassa. Mutta onneksi hän palaa vielä toisessa roolissa sarjaan kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvalla on paikoitellen hyvää tunnelmaa, erityisesti loppufinaalissa, mutta elokuva kärsii edellisen elokuvan tavoin hölmöilystä sekä hieman .... sanoisinko yksinkertaisesta ilmeestä eikä se oikein omaa Bondin klamouria.
13. Octopussy (1983)
Octopussyn piti alunperin esittää uusi Bond mutta kilpaileva tuotantoyhtiö oli tekemässä Conneryn kanssa omaa Bond elokuvaa joten tuottajat päättivät pelata varman päälle ja castata Mooren "vielä kerran" 007n rooliin. Elokuvaa pidetään yleisesti harvinaisen mainekkaisena kakkabondina, mutta todellisuudessa se on itseasiassa varsin hyvä ja näyttävä seikkailu, jonka tarina on simppeli mutta tehokas. Casting on erinomainen ja erityisesti sarjaan palaava, mutta uutta hahmoa esittävä Maud Adams ja pahiskenraalia näyttelevä Steven Barkoff ovat erinomaisia. Elokuvan paras osio on sen loppupuolen pitkä juna-osio ja Bondin epätoivoinen kilpajuoksu pommin perässä, joka saa loppuvaiheissa jännityksen nousemaan todella korkealle. Elokuva lässähtää vasta ihan lopussa tusinaloppupaukkeeseen ja hölmöihin hassutteluihin. Octopussyn kaunis tunnari on yksi sarjan legendaarisimmista, mutta sitä paremmaksi pistää elokuvassa soiva jousiversio kappaleesta joka on aivan mieletön. Octopussyssa tiivistyy aika hyvin Mooren ajanjakson Bondien ongelma. Ne ovat enemmänkin ison yleisön keveitä hassuja seikkailuleffoja eivätkä niinkään agenttiseikkailuja. Myös Moore alkaa oikeasti tuntumaan hieman vanhalta rooliin mutta onnistuu pitämään homman tässä vielä kasassa.
12. Thundeball (1965)
Guy Hamiltonin vierailun jälkeen alkuperäinen ohjaaja Terence Young palasi puikkoihin neljännessä elokuvassa, onnistuen palauttamaan tunnelmaa ja maltillisuutta tarinaan. Mutta. Thunderball on oudon keveäksi elokuvaksi jäävä laimea seikkailu erinomaisesta alkuperäistarinasta joka pärjää ensimmäisen näytöksen ajan vielä loistavasti, luoden tunnelmaa ja kertoen mysteerijuontaan, mutta tämän jälkeen tuntuu kuin elokuva olisi eri tekijöiden tekemä. Rytmi ei enää toimi, asioihin ei enää keskitytä ja elokuva alkaa muuttua aika yhdentekeväksi showksi. Elokuva esittää myös huonoimman version Felix Leiterin hahmosta joka ei ole enää tasavertainne Bondin kanssa vaan tämän pelkkä palvelija. Ensimmäinen todella missattu mahdollisuus Bond-sarjassa, joka ei epäonnistuneenakaan ole huono elokuva. Vain pettymys. Tuntuu kuin tekijät olisi pakotettu kopioimaan Goldfingeriä vasten tahtoaan ja siirtymään pois itse agenttiseikkailusta.
11. Dr. No (1962)
Dr. No valittiin ensimmäiseksi Bond elokuvaksi Ian Flemmingin romaaneista sen pienimuotoisuuden ansiosta ja mikäpäs siinä sillä se on varsin hyvä perusbondelokuva jossa onnistutaan heti samantien istuttamaan sarjaan sen tärkeimmän ja keskeisimmät elementit. Elokuvassa on muutamia todellisia timanttisia hetkiä, mutta se ei ihan onnistu esim mysteerin esille tuomisessa, eikä varsinkaan ympäristöjen käytössä. Kuitenkin Erinomainen aloitus tulevalle sarjalle, muutamalla todella loistavalla kohtauksella, jossa ohjaaja Terence Young onnistuu pistämään juuri kaikki keskeisimmät palaset paikoilleen heti ekalla yrittämällä, kuten Bondin hahmon, tämän suhteen muihin keskeisiin sivuhahmoihin ja tottakai itse maailman. Esimerkiksi Bernard Lee on täydellinen versio kirjojen Mstä, jota Bond samaan aikaan kunnioittaa että pelkää kuin tuhma pikkupoika. Terence Young on ehdottomasti koko sarjan tärkein ohjaaja sillä juuri hän loi Skottilaisesta jalkapalloilija-Connerystä charmikkaan tappaja-vakoojan ja asetti rakennuksen peruspilarit paikoilleen.
10. Skyfall (2012)
Tämän elokuvan sijoittaminen listalle oli todella hankalaa, sillä se on tavallaan varsin hyvä, mutta välillä tuskastuttavan hölmö ja kömpelö. Jostain syystä tekijät ovat päättäneet tehdä elokuvan vanhemman konkari-Bondin loppupään seikkailuista vaikka juuri kaksi edellistä elokuvaa olivat koko Bondin hahmon ensimmäiset 007 seikkailut. Daniel Craigin pitäisi ANSAITA oikeus päästä alun jälkeen näyttelemään veteraaniBondia vähintään muutamalla tavallisella seikkailulla välissä eikä hypätä samantien altaan syvään päähän.
Mutta se ylimääräisistä valituksistani. Mitenkäs itse elokuva? Elokuva käsittelee 17v aikaisemmin jo Goldeneyessä käsiteltyä "Onko James Bond nykypäivänä enää tarpeellinen"-teemaa ja päätyy näköjään taas samaan toteamukseen että "Maailma on muuttunut mutta uusia kauhistuttavia uhkia nousee". Yksi elokuvan noloimmista jutuista liittyy sen alkupuoleen: Bond haavoittuu ja oletetaan kuolleen ja mies päättää kadota kunnes lopulta palaa palvelukseen rappeutuneena ja teränsä menettäneenä. PAITSI että tämä kaikki tapahtuu vain 3kk aikana ja Bondin rappio näytetään sillä että hänellä on parransänki, panee kauniiden naisten kanssa tropiikissa, vetää viinaa ja kävelee aurinkorannoilla. Näyttää minusta enemmän siltä että Bond on lomailemassa. Nolona lisähuomautuksena Die Another Day teki alussa tämän helvetisti uskottavemmin, Bondin oltua 14kk vankileirillä kidutettavana. Siis Die Another Day, kaikkien aikojen toiseksi paskin Bond elokuva. Elokuva tekee myös sen turhauttavan ja tunnottoman ja tuhanteen kertaan nähdyn juoniratkaisun "Pääpahis jäi tahallaan kiinni koska hän oli suunnitellut kaiken millilleen etukäteen". Ohjaaja Sam Mendes kuulemma käytti inspiraationa Dark Knightiä, mutta ehkä juttuja ei nyt ihan suoraan sentään kannattaisi kopioida. Bondille on myös annettu leluksi ihan helvetin typerä sormenjälkitunnistava Walther PPK-pistooli jonka tuotantosekoilusta on paljon tarinoita netistä löydettävänä. En myöskään tiedä Miksi joka helvetin tuttu Bond-sivuhahmo on nyt entinen kenttäagentti? Sekä uusi M että jopa Moneypenny ovat entisiä kenttätoimijoita jotka on siirretty pöydän taakse.
Olen myös aivan helvetin hämmentynyt Bondin Aston Martinista tässä elokuvassa. Luulin sen olevan hänen oma autonsa minkä hän voitti itselleen Casino Royalessa. Mutta kyseessä onkin... Goldfingerin agenttiauto kaikilla tutuilla vempaimilla. Siis mitä helvettiä? Taviskatsoja varmasti toteaa "Höhöhööö tunnistan tämän siitä yhdestä bond leffasta kun näin joskus" mutta itse olen että sdlkfdslöfkd eihän tässä ole mitään järkeä.
Mutta tämän typeryyden ja muutaman kömpelön draaman hetken lisäksi tarjolla on varsin jännittävä ja hektinen 007 seikkailu. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu ja vaikka ohjaus tuntuukin välillä vähän liioittelevan ja dialogi on välillä tuskastuttavan alleviivaavaa niin homma pysyy silti kasassa. Judi Dench pääsee Bondtyttönä loistamaan viimeisen kerran ja Craig on vielä tässä Bondissa varsin hyvä vaikka alkaakin jo lähestymään seuraavan elokuvan peruna-ilmettään.
9. The Living Daylights (1987)
Mooren viimeinkin kadottua sarjasta, tekijät tekivät sen mitä he tuntuvat aina tekevän: Palaavan juurille. Daltonille tarjottiin roolia jo Conneryn lähdettyä ensimmäistä kertaa, mutta mies kieltäytyi itse hommasta kokiessaan olevansa liian nuori Bondiksi. Respect. Dalton ei ole Connery. Eikä todellakaan Moore. Hän on itseasiassa suorin tulkinta Ian Flemmingin kirjojen Bondista. Häijy, itsepäinen, ei siedä hölmöilijöitä ja ennenkaikkea erittäin inhimillinen hahmo. Daltonin tulkinta on ehdottomasti tämän elokuvan mielenkiintoisin asia ja varmasti aikalaiskatsojille se kaamein järkytys, kun olivat tottuneet 15 vuotta seuraamaan Roger Mooren hassutteluja. Tykkään erityisesti Daltonin Bondin asenteesta. Mies tuntuu siltä että hän melkein etsii tekosyytä päästä eroon ammatistaan ja tekee asiat ennemmin oman vaistoonsa luottaen kuin määräyksiä seuraten. Daltonin mukana Bond on saanut kunnon fyysisyyttä jälleen ja itse sarja on saanut myös todella freshin olotilan vaikka kameran takana onkin edellisten elokuvien tiimi. Kaikessa on vain ytimekkäämpi ja hetkisempi fiilis. Juonen asetelma on mielenkiintoinen kylmän sodan vakoojatarina, joka ei paljasta juttuaan samantien löysästi vaan avautuu pikkuhiljaa ja pyörii sujuvasti eteenpäin. Erinomaisena ratkaisuna bondin ja bondtyttö Karan yhteistä matkaa seurataan vaihteeksi varsin perusteellisesti mikä auttaa luomaan hyvää romanssia kaksikon välille. Maryam d'Abo on myös yksi inhimillisimmistä Bond-tytöistä mitä sarjalla on ollut. Molemmat pääpahikset jäävät ylinäyttelyssä latteaksi mutta tekevät kuitenkin kelvollista jälkeä jo sellaisenaan.
Elokuva on myös sarjan legendaarisen säveltäjän John Barryn viimeinen sävellystyö Bondin parissa ja mies suoriutuu yllättäen taas urakastaan kunnialla. Barry saa varsinkin Vienin romantiikan ja Itäblokin agenttimysteerin nousemaan erityisen hyvin esille musiikissaan. Living Daylights on tyylipuhdas agenttiseikkailu James Bondilta, uudella totisemmalla tulkinnalla, mutta ei onnistu ihan ravistamaan Mooren aikakauden juttuja vielä pois.
8. Licence to Kill (1989)
Jos Living Daylightissä oli vielä taakkoja Mooren ajoilta niin Daltonin toisessa ja viimeisessä Bondissa ei niitä ole enää tippaakaan. Jo alun gunbarrelin musiikista lähtien on selvää että nyt on vitsit vähissä. Bondin paras ja ainoa ystävä Felix Leiter syötetään haille ja tämän tuore vaimo tapetaan hääyönä ja Bond on lievästi sanottuna helvetin vihainen. Kyseessä on tänäkin päivänä koko sarjan ylivoimaisesti synkin ja väkivaltaisin 007 seikkailu missä Bondia motivoi puhtaasti kosto. Minunkaltaiselleni synkälle ja negatiiviselle paskalle tällainen on kuin lämmin kylpy.
Elokuvalla on varsin hyvä casting ja tuore tarinaidea missä Bond menee ilman suunnittelua, puhtaalla raivolla eteenpäin ja edetessään kylvää eripuraa pahisten keskelle. Toiminta on erittäin fyysistä ja kaunistelematonta. Robert Davin pääpahis on erittäin realistinen ja mielenkiintoinen pahis josta melkein jopa pitää. Henkilökohtainen suosikkini on Carey Lowellin näyttelemä agenttityttö Pam joka on lyhyttukkaisena... ihan sairaan cool ja kuuma pakkaus. Pidän myös valtavasti Bondin ja Qn väleistä Dalttonin aikakaudella ja ennenkaikkea tässä elokuvassa jossa Q eli Desmond Llewelyn on kerrankin saanut isomman ja sopivan roolin tarinassa.
Barryn lähdettyä säveltäjäksi on tullut Michael Kamen joka tuntuu kunnolla leikkivän mahdollisuuksillaan. Miehen score on tunnelmallinen, vaarallisuutta viljelevä ja kaiken päällä todella cooli versio tutusta Bondtunnarista.
Elokuva on myös yhden aikakauden loppu. Viimeinen kylmänsodan aikainen Bond jonka myötä sanomme hyvästit monelle pitkäaikaiselle työryhmäläiselle niin kameran takana kuin edessä.
Jos jostain haluan antaa todella kriittistä huomautusta niin se on puhelinkeskustelu lopussa Bondin ja Felixin välillä joka on umpipaskasti ja täysin väärin kirjoitettu ja toteutettu. Koko elokuva pitäisi tiivistyä kyseisessä kohtauksessa leffan seikkailun päätteeksi. Mutta nyt se on vain lyhyt höhö-keskustelu jonka tarkoitus on antaa "kaikki hyvin"-fiiliksen.
7. For you eyes only (1981)
Moonrakerin avaruusseikkailun jälkeen Bond piti palauttaa tukevasti maan pinnalle ja laittaa luottamaan enemmän omiin kykyihinsä kuin jatkuviin leikkikaluihinsa. Ja siinä myös erinomaisesti onnistuttiin tässä maanläheisessä ja pienimuotoisemmassa agenttiseikkailussa. Yhdessä Spy who loved men kanssa tämä on ehdottomasti Mooren paras Bond. Kauniiseen kreikkaan sijoittuva ja sen mytologiaa kivasti käyttävä seikkailu on täynnä todella kaunista kuvaa, hienoa vedenalaiskohtauksia, loistavaa tunnelmaa ja erinomaisia toimintaa. Elokuva on myös sarjan toisen pitkäaikisen leikkaajan ja second unit director John Glennin ensimmäinen ohjaustyö. Mies pitää tänäkin päivänä halussaan eniten Bond elokuvia ohjanneen tekijän titteliä, tämä ja neljä seuraavaa elokuvaa. Kokeneena leikkaajan Glen selvästi on kuin Your majestyn ohjaaja Peter Huntin mantelin perijä sillä mies selvästi tekee elokuvaa ajatuksella ja visiolla. Haluan erityismaininnan antaa todella tunnelmalliselle ja hienosti toteutetulle vedenalaiskohtaukselle uponneen vakoojaluksen sisällä sekä loistavalle Viulunsoittaja Katolla-näyttelijä Topolille elämää suuremman Bond liittolaisen Columbon roolista. Miestä olisi pitänyt saada enemmän tähän leffaan. Bill Contin säveltämä musiikki on todella kaunista ja erityisesti Sheena Eastonin esittämä tunnuskappale on yksi omista suosikeistani. Outoa miten monet yhden kerran Bond-säveltäjät pistävät todellakin parastaan aina kun pääsevät Bondiin käsiksi.
6. Spy Who Loved Me (1977)
Mooren kolmas ja You only live twice ohjaaja Lewis Gilbertin toinen bond elokuva osuu suurinpiirtein kaikessa napakymppiin. Se on Mooren aikakauden Goldfinger missä nojataan isoon, näyttävään ja eeppiseen menoon, mutta jalat pidetään visusti maassa eikä typeriin ylilyönteihin erehdytä. Ohjaaja Gilbertin jälki on tarkkaa ja kaikesta näkyy että tämä elokuva on tehty visiolla. Elokuva tuntuu onnistuvan lähes jokaisella osa-alueella erinomaisesti. Se on mielettömän kauniisti ja näyttävästi kuvattu, leikattu, sävelletty, lavastettu ja ohjattu leffa ja varmasti monille se paras Bond elokuva. Elokuvalla on myös kiehtova asetelma Bondin ja tämän liittolaisena toimivan venäläisagentin Anyan välillä, mistä ei kuitenkaan valitettavasti oteta läheskään kaikkea irti. Anyan hahmo myös tuhlataan lopussa turhauttavan bond kaavan tapaan pelkäksi pulassa olevaksi prinsessaksi. Elokuva myös esittelee yhden ikimuistoisimmista bond pahiksista, Jawsin jota vielä tässä elokuvassa kohdelaan kunnon pahiksena. Moore tuntui edellisten elokuvien aikana hieman kamppailevan hahmon ja tekijät elokuvien suunnalla mutta Spy who loved messa kaikki on saatu täydelliseen tasapainoon, Bond-klamouri ujutettua mukaan ja lopputuloksena on yksi legendaarisimmista sekä näyttävimmistä 007-seikkailuista valkokankalla ja hyvästä syystä. Elokuva on myös pysynyt ihastuttavan ajattomana, eikä todellakaan tunnu 42 vuotta vanhalta elok.... HUH! 42 vuotta... ei helvetti.
5. Goldeneye (1995)
Jouduttuaan vuosiksi tuotantolimboon oikeustaisteluiden takia, Daltonin kolmas Bondseikkailu Property of a lady jäi tekemättä ja Daltonin kyllästyttyä odottamaan hän jätti roolin ja Pierce Brosman jota oltiin haaveilu kymmenen vuotta aikaisemmin Mooren seuraajaksi saapui lopulta Bondiksi. Mielenkiintoista kyllä Goldeneye on kirjoitettu Daltonin tummempisävyisyys mielessä, mutta nyt Brosmanilla toteutettuna kyseessä on todella mielenkiintoinen rikasvivahteinen lopputulos. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin sen ohjaaja Martin Campbell joka tekee todella persoonallista ja ytimekästä elokuvaa. Goldeneye on todella kiehtova tapaus koska se on todella atmosfäärinen ja fiilistelevä elokuva, mutta myös todella tiukka toimintaelokuva joka kulkee pikajunan vauhdilla eteenpäin.
Olen aika varma että Goldeneyessä on koko sarjan paras näyttelijä/hahmokokonaisuus. Jokainen roolihahmo on täydellisesti castattu, loistavasti ohjattu ja näytelty. Meillä on ylpeilevä Ouromov, sekopää Boris, orgasminen Xenia Onotop ja tottakai paha versio Bondista Sean Beanina. Hienoa myös että Bondtyttö Natalya on oleellinen tarinan kannalta eikä vain seinäkukkanen joka kirkuu apua. Natalya on itseasia yksi parhaimmista Bondtytöistä: Itsenäinen, aktiivinen ja ennenkaikkea omatoiminen neito joka pitää puoliaan jopa Bondia vastaan. Puhumattakaan uusista keskeisistä sivuhahmoista kuten Judi Denchin kylmästä mutta loistavasta uudesta M:mästä sekä loistavasti kirjoitetusta ja näytellystä Samantha Bondin esittämästä modernista Moneypennystä. Martin Cambellin ytimekäs ja millintarkka ohjaus yhdistettynä Alienin ja Blade Runnerin leikkaajan Terry Rawlingin fiilistelevään ja yhtälailla ytimekkääseen leikkaukseen saa Goldeyen olemaan yksi koko sarjan parhaimmista elokuvista jo sellaisenaan. Eric Serran soundtrackia tunnutaan inhoavan mutta itse henkilökohtaisesti pidän siitä aivan valtavasti. Score on todella atmosfäärinen ja ennenkaikkea Tekstuuria elokuvalle, sen tarinalle, teemoille ja maailmalle antava. Vain muutama kappale hieman saa miettimään että ehkä ei sittenkään ihan näin. Myös U2sen Bonon ja Edgen säveltämä ja Tina Turnerin esittämä tunnuskappale on aivan mielettömän upea. Goldeneyessä hypätään eroon monesta vuosikymmien taakasta. Näkyvin on avausintro joka on tehty viimeinkin moderniksi ja tuoreilla ideoilla. Melkein jokaisen aikaisemman intron tehneen Maurice Benderin kuoltua, ja tämän neljän viimeisen bond elokuvan yksitoikkoisesta ja paikalleen jumiutuneesta introvideosta on päästy eroon ja uusi miehitys tekee ehkä koko sarjan parhaimman ja näyttävimmän version. Se on kuin Eric Serran musiikki: Maalaa maailmaan muuttunutta kuvaa, luoden tekstuuria ja maalaten hienosti tarinan teemoja esille.
4. Goldfinger (1964)
Goldfinger on leffa joka teki Bondista elämäänsä isomman jutun -niin hyvässä kuin pahassa. Suurin ero guy Hamiltonin ohjaamassa Goldfingerissä on että siltä puuttuu kahden edellisen Terence Young-elokuvan charmi. Goldfinger on helvetin viihdyttävä ja loistava seikkailuelokuva, ikimuistoisilla hahmoilla, huolella tehdyillä legendaarisilla kohtauksilla, tilanteilla ja ennenkaikkea upealla ilmeellä mutta myös enemmän sarjakuvaseikkailu kuin vakoojaelokuva. Bond-sarjaa katsoessa haluaisin että Goldfinger olisi enemmänkin silloin tällöin tapahtuva poikkeus eikä se muotti mihin koko myöhempi sarja on rakennettu. Ainut isompi huomatus tulee minulta täysin turhasta ja tympeästä avaus-osiosta alussa jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa ja syö paljon tehoa elokuvan Varsinaiselta alulta, joka olisi ollut mielenkiintoisempi aloituskohta.
3. On Her Majesty's Secret Service (1969)
Conneryn lähdettyä oli tekijöillä paha paikka: Sarja oli supersuosittu mutta ilman näyttelijää. Tekivät löysivät itsepäisen ja röyhkeän George Lazenbyn Bondiksi, joka paljastui täysin kokemattomaksi näyttelijäksi. Ohjaajaksi saapui sarjan ansioitunut leikkaaja Peter Hunt miehen depyyttiohjauksessa. Kuulostaa katastrofikaavalta, mutta lopputuloksena on yksi parhaimmista, moderneimmista, tunteikkaimista sekä jännittävimmistä bond seikkailuista mitä on ikinä tehty. Elokuva on upeasti kuvattu, energisesti leikattu ja musiikki on ikimuistoista. Elokuvassa ei ole jälkeäkään parin edellisen elokuvan tasapaksusta kaavamenosta vaan Huntin osaa tehdä elokuvaa, kertoa tarinaa ja ohjata näyttelijöitä. Jopa Lazenby on saatu erinomaisesti toimimaan elokuvassa vaikka kaikki tuntuvatkin miestä haukkuvan jatkuvasti. Lazenby on kieltämättä hieman ailahteleva mutta päällisin puolin hoitaa hommansa James Bondina hyvin ja olisin todellakin halunnut nähdä Hunt-Lazenby-parivaljakolta vielä yhden Bondin tämän jälkeen. Erikoismaininnan ansaitsee Diana Rigg jonka näyttelemä Tracy on täydellinen vastapari James Bondille. Koko elokuvan kruunaa sen aivan mielettömän upea ja liikuttava viimeinen kohtaus. Jouduin pitkään kamppailemaan tämän ja From Russia with lovin välillä siitä kumpi saa kumman paikan tällä listalla.
2. From Russia With Love (1963)
Dr. No oli pelkkä harjoitteluelokuva verrattuna Bond-sarjan toiseen elokuvaan missä kaikki tuntuu iskeytyvän täydellisesti kohdilleen. Samojen tekijöiden aikuismaisempi ja eeppisempi vakoojatarina on huolella tehty ja jokaisella osa-alueella viimeisen päälle huoliteltu elokuva, joka kantaa ekasta kohtauksesta lopetukseensa saakka. Elokuva sisältää myös ison joukon mieleenpainuvia hahmoja, tunnelmaa ja todella hienoa toimintaa, kuten todella aidon tuntuisen mustalaistyttöjen tappelun, ison taistelukohtauksen mustalaisleirillä ja tottakai Bondin ja Grandin huikean junataistelun joka nykyäänkin näyttää aivan hemmetin väkivaltaiselta. Elokuva myös asettaa legendaarisen alkuteksti-intron paikalleen loppua sarjaa varten. Elokuvan myötä myös John Barry saapui mukaan sarjaan pitkäaikaiseksi säveltäjäksi luomaan upeita sävelmiä jotka nostavat jopa kökömpiä myöhempiä Bondeja paremmaksi kuin oikeasti ovat.
1. Casino Royale (2006)
Die another dayn pohjanoteerauksen jälkeen jopa tekijät tiesivät että Bond francheisse oli mennyt liian pitkälle ja oli kuoleman partaalla. Jotain oli tehtävä ja nopeasti. Martin Campbelin ohjaama Casino Royale on huikea agenttiseikkailu tuoreen 00-agentin ensimmäisestä tehtävästä ja hahmon kehittymisestä siihen muottiin jona hänet tunnemme. Muutamia lähtökohtaisia juttuja sekä ajanjaksoa lukuunottamatta kyseessä on erittäin uskollinen kirjasovitus, jopa kirjan ikonista kidutuskohtausta myöden. Sarjan veteraanikäsikirjoittajat Neal Purvis ja Robert Wade ovat yhdessä Paul Haggisin kanssa muovanneet erinomaisen käsikirjoituksen. Alkuperäiset elokuvat tehnyt Terence Young on ehkä koko sarjan tärkein ohjaaja mutta Martin Campbell on ylivoimaisesti koko sarjan paras. Mies ymmärtää täysin miten Bondista pitää tehdä elokuva ja miten tämän päähenkilöä kuuluu käsitellä. Milloin antaa huumoria elokuvaan, milloin nostaa jännitystä ja milloin kaunistella kivoilla hetkillä. Dialogi on näppärää, toiminta väkivaltaista ja hemmetin näyttävää, mutta elokuva ei kuitenkaan ole riippuvainen siitä ja kaiken nykyaikaisen yllä on kuitenkin hyvin vahva klaumourfiilis. En ikinä unohda kun näin tämän elokuvan teatterissa. Se oli kuin adrenaliinipiikki suoraan sydämmeen. Elokuva nappaa ensimmäisestä sekunnista saakka mukaansa, rikkoo tuhanteen kertaan nähtyä kaavaa ja tekee rohkeita napakymppiratkaisuja kokoajan. On hullua miten rohkea ja erilainen tämä elokuva on mutta omaa silti kaiken James Bondimaisuuden ilman tuttua painolastia. Elokuva tuntuu siltä että se on ennenkaikkea ensin Itse elokuva ja vasta sitten markkinointilaite eri asioille ja tuotteille.
Jopa edellisissä elokuvissa kritisoimani David Arnold saa musiikkinsa toimimaan suorastaan loistavasti. Se ei ole enää random musiikkia vaan tuntuu siltä että se on sävelletty tarkasti kuviin. Musassa on ihanaa klamouria ja tekstuuria ja vastapainona toimintakohtauksissa hektistä eeppisyyttä. Jopa Casting on loistava. Daniel Craig on varmasti ainoan kerran koko bond-uransa aikana oikeasti monipuolinen ja kiinnostava roolissaan, Eva Greenin Vesper on todella inhimilinen ja kiehtova nainen, tanskalainen Mads Mikkelsen on nappivalinta Le Chiffreksi, Giancarlo Giannini on ihanan symppis ja yksi parhaista Bond-liittolaisista Mathiksena. Ja kaiken lisäksi Judi Dench palaa M:mäksi MUTTA hän ei esitä enää Pierce Brosnanin aikakauden kotiäiti M:mää vaan kirjojen ja alkuperäisten elokuvien Bernard Leen hahmoa.