Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Silence]

Spede
Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Suomessa näyttelijöitä napataan tätä nykyä Putouksesta, vaikka saakin pohtimaan että eikö teatterikorkeakoulusta ja muualta oikeasti löydy muitakin näyttelijöitä Kuustosten, Niemisten ja Hirviniemien lisäksi.

Ikävä fakta on että ihmiset haluavat mennä katsomaan juttuja missä he tunnistavat tutut kasvot ja mielellään jostain suositusta. Onhan se hienoa Kuustosen ja Hirviniemen pankkitileille kun tullaan roolitetuksi ihan kaikkeen mutta lopputulos on sama kuin amerikassa missä enää ei ole isoja laadukkaita tähtiä vaan ne pari turvallista tyyppiä jutusta X, jonka kaikki tuntevat nykyään Kaikesta. Mikko Leppilampi, Kuustonen ja Hirviniemi ovat juuri tätä...

Suomalaisilla elokuvilla on kyllä myös käsittämättömän paskat markkinoinnit. Ei ihme että leffat eivät menesty kun tämänkin elokuvan idea tuntuu olevan vain että "Se on Spede ja kaikki tuntee Speden" ja se riittää... Spede on itselleni todella tuttu lapsuudesta, kiitos Uunojen ja Speden Spelien mutta leffa ei kiinnosta kyllä tippaakaan. Mietin kyllä myös että se johtuu Riku Niemisestäkin pääosassa, sillä hepun roolitus tarkoittaa automaattisesti päässäni hassua pelleilyä, eikä mitään ns Oikeaa elokuvaa...


BEVERLY HILLS COP (1984)

Tarkoitukseni oli katsoa eräs toinen elokuva. Eräs erittäin vakava ja synkkä elokuva. Koko päivän suunnittelin että illalla katson sen pitkästä aikaa, mutta illan lähestyessä tuli vain enenmmän ja enemmän tunne että kaiken v*tutuksen ja ahdistuksen sijasta haluan katsoa jotain keveämpää, hyväntuulista ja rentouttavampaa, mikä jättäisi jälkeensä hyvää fiilistä. Joten tässä sitä ollaan:
Kasarin rosoinen toimintaelokuva sääntöjä harvoin noudattavasta Detroit-poliisista joka alkaa selvittää ystävänsä murhaa ja tämä johdattaa sankarimme suuren rikollisliigan jäljille Los Angelesissa, eikä sankarimme anna minkään tulla kostonsa tielle- oli kyseessä laki tai velvollisuudet....

...Paitsi että Beverly Hills Cop on varmasti yksi lämminsydämisimmistä ja hyväntuulisista seikkailuelokuvista mitä kasarilla on koskaan tehty. Tässä on elokuva jonka mukana voi vain ottaa rennosti ja nauraa oikein kunnolla kohelluksia seuratessaan.

Elokuva tasapainottelee mestarillisesti vakavan ja lämminhenkisen hassuttelun välillä, koskaan hukkaamatta juttua. Pohjana on vakava tarina mutta sen päällä on ikimuistoinen hassutteluleffa kahden eri ääripään kohtaamisesta. Elokuva ymmärtää täysin milloin antaa komediaruuvin löystyä ja milloin homman pitää muuttua vakavaksi ja milloin pysäyttää pienenpienetkin vinoilut ja nokkeludet. Rakastan elokuvan tapaa miten se käyttää päähahmo Foleyn ja Beverly Hillsin poliisietsivien välistä suhdekemiaa koko elokuvan keskeisenä elementtinä ja miten Foley pikkuhiljaa alkaa saada näiden luottamusta puolelleen. Hetkeä aikaisemmin tapahtunut vitsailu ja rento läpän heitto muuttuu todella näppärästi parin ammattilaisen väliseen vakavaan tilanteen vaihtoon tai tarkkaan etsivätyöhön poliisimoodissa. Varsinkin nykypäivänä tätä katsoessa tuntuu ihan käsittämättömältä miten mestarillisen ottein elokuva pystyy pitämään kasassa kokonaisuutta ilman että se kallistuu liikaa yhteen suuntaan. Taustalla pyörii poliisitarina ystävänsä murhaa tutkivasta poliisista joka sotkeutuu keskelle isompaa huumekauppaa. Mutta elokuva on lämminsydämminen bodycop-seikkailu missä päähenkilö on ystävänsä murhan selvittämisestä huolimatta superpositiivinen, ekstroverttinen vitsailija joka ei koskaan jätä hyvää läppää heittämättä. Nykypäivänä tämä olisi joko supervakava synkistelyleffa tai typerä perseilysekoilu missä kaikki olisi vain yhtä sekopääpelleilyä ja päämäärätöntä heilumista, eikä mistään saisi otetta. Mahdollisuus tasapainoitella näiden kahden välimaastossa tuntuu nykyisessä hevonpaskassa aivan mahdottomuudelta.

Elokuva on tuottajaparivaljakko Don Simpsonilta ja Jerry Bruckheimeriltä, jotka ovat aina erikoistuneet tämän tyylisiin, nopeatempoisiin hassutteluihin, missä the juoni on varsin löysä, taustalla oleva tukipilari mitä silloin tällöin tuodaan mukaan kuin muistuttamaan että kyllä elokuvassa on tarinakin, mutta pääosassa on täysin hahmovetoinen ja värikkäisiin hahmoisiin keskittyvä seikkailu. Myöhemmiltä vuosilta samaa, mutta aivottomana hullutteluna, on esimerkiksi Michael Bayn The Rock ja Bad Boyssit. Beverly Hills Cop sen sijaan tuntuu kunnon kolmiulotteiselta elokuvalta missä niin maailma kuin sen hahmotkin tuntuvat todella eläviltä ja tapahtumiin omilla tekemisillään vaikuttavilta palapelin osasilta, eivätkä vain päähahmon temmellyskenttänä olevilta teatterinlavoilta. Tämä tulee hyvin esiin sivuhahmoissa mitkä voisivat normaalisti olla vain parin kohtauksen dialogiolentoja eivätkä mitään muuta, mutta usein hahmoille annetaan roimasti kolmiulotteisuutta "omien hetkien" muodossa, minkä ansiosta katsojalla alkaa syntyä oikeasti kiinnostusta ja sympatiaa kaikkia hahmoja kohtaan. Asiaa ei tietysti yhtään huononna loistava casting. Nykyaikana tällaiselle hevonpaskalle ei olisi mitään aikaa kun pitäisi jo saada seuraava takaa-ajokohtaus aikaan jotta kukaan ei kyllästy. Ja toiminnastakin puheenollen, ollakseen actionleffa, elokuvalla on toimintaa todella vähän. Yksi iso shownumero aivan alussa ja toinen aivan lopussa. Näiden välissä on valtava annos todella hyvin ja rakkaudella tehtyä hahmodraamaa sellaisilla hahmoilla, joiden kaikkien seurassa haluaa vain viettää aikaa. Varsinkin päähahmo Axel Foleyn perässä ravaavat poliisietsivät Taggart ja Billy ovat aivan hemmetin mahtava "vanha aviopari"-kaksikko.

Beverly Hills Cop on jotenkin vain niin täydellinen esimerkki miten tehokkaasti tarinaa voi kertoa -TAI miten tehokkaasti ennen osattiin tarinoita kertoa elokuvissa: Tapahtumat käynnistävän päähahmon lapsuudenystävän murhaa edeltää vain tasan VIIDEN MINUUTIN pituinen osio elokuvassa kun hahmo tulee kuvioihin ja kaverukset hengaavat ja muistelevat menneitä ja vaihtelevat kuulumisia... ja sitten Pum Pum ja leffa lähtee liikkeelle. Hahmon kuolema tuntuu lyhyestä mukanaolosta huolimatta Todella voimakkaasti katsojassa ja päähahmossa, eikä milloinkaan tule tunne että elokuva olisi kiirehtinyt tai tehnyt juttuja ilman kunnollista pohjustusta. Ei mitään turhaa tai ylimääräistä. Vertailuna vaikka uusin James Bond-ripuli...eikun elokuva No time to die missä elokuvalla on pituutta melkein kolme tuntia ja elokuva alkaa juonellisesti alusta ensimmäisen tunnin aikana 3-5 kertaa. Ja tämä vain siksi koska idioottitekijät eivät ole osanneet päättää miten tarinaa kerrotaan tehokkaasti, joten otetaan vain KAIKKI tarinaversiot mukaan. Why not.

Elokuva oli alunperin Sylvester Stallonen tähdittämä poliisielokuva, mutta mies lähti projektista vain pari viikkoa ennen kuvausten alkua ja elokuva kirjoitettiin lennosta uudelleen täysin erilaista Eddie Murphya varten. Ja tuntuu että elokuva on ehdottomasti parempi näin. Se voisi olla yksi kylmän sarkastinen ja tuhanteen kertaan nähty kovisleffa Stallonelta joka taistelee luokkaeroja vastaan likaisena Detroit-kyttänä, mutta nyt luvassa on hyväntuulinen, lämminhenkinen ja isosydäminen seikkailuelokuva missä Murphyn mustaihoinen poliisi enemmänkin nauraa jäykille California-poliiseille omalla lepsulla menollaan. Eikä elokuva tunnu siltä että päähahmo varastaisi kaikkea huomiota ympäriltään itselleen, vaan tuntuu osalta isompaa kokonaisuutta, joka omilla teoilla vaikuttaa toisten hahmojen kauniiseen kehittymiseen.

Elokuva tuntuu myös siltä että se vaihtelee useasti kirjoitetun ja tyhjästä improtun välimaastossa, sillä usein kohtauksissa (varsinkin Murphylla) on tunne siitä että mies vain laitettu kameran eteen ja käsketty heittää nokkelana koomikkona jotain näppärää jotta saadaan menoon elävyyttä. Usein tällainen voi muodostua elokuvassa aivan painajaismaiseksi katastrofiksi kun koomikko-näyttelijän annetaan vain päästää mitä vain suustaan. Mutta ihmeellisesti niin ohjaajan kuin Murphyn itsensäkin ansiosta päähahmo Axel Foley on superkiinnostava ja rikkaan monipuolinen elävä hahmo joka on isosuinen, kovaääninen ja lämminsydäminen häröilijä, joka tuntuu usein etenevän tekemisissään ilman ennakkosuunnitelmaa ja tyhjästä itselleen taustatukea keksien, mutta pinnan alla on velvollisuudentuntoinen vakava poliisi joka tiedostaa aina kun on vaarassa tai heikoilla vesillä tekemistensä suhteen ja osaa suhtautua tapahtumiin ja velvollisuuksiinsa vakavasti.
Elokuvan ytimessä on Foleyn ja Beverly Hillsin etsivien välisen suhteen kasvu niin ystävinä kuin ammattimaisesti toisiaan korkeasti arvostavina virkaveljinä ja sitä käytetään kauniisti hahmojen kehittymisessä, kun Foley saa pikkuhiljaa virkaveljensä puolelleen ja tovereikseen.

Beverly Hills Cop on juuri sellainen elokuva joka nykypäivänä tullessaan voisi helposti olla vuoden Oscar-voittaja useissa keskeisissä categorioissa, sillä se on juuri sellainen kaunis teos mikä käsittelee ystävyyttä, lojalisuutta ja velvollisuudentuntoa mikä takuulla varmistaisi että palkintoja sataisi. Mutta kasarilla tällainen oli vain erinomainen rivileffa.

4/5

[Silence]

EXORCIST III (Manaaja 3) (1990, teatteriversio)

Koska murskahaukut saanut uusi Manaajaelokuva Exorcist: The Force Awakens pyörii tällähetkellä elokuvateatterissa, niin päätin katsoa sen sijasta sen oikeasti hyvän Manaaja jatko-osan.

Manaaja 3 on itsenäinen jatko-osa alkuperäisen Manaajan- tai tarkemmin sanottuna alkuperäisen Manaaja-romaanin tarinalle. Niin pääosa kuin teematkin ovat muuttuneet. Elokuvan keskiössä on alkuperäisessä elokuvassa sivuosassa ollut poliisietsiväsetä Kinderman, joka tutkii kauhistuttavan sarjamurhaajan tekemiä murhia. Paitsi että kyseinen murhaaja kuoli sähkötuolissa 15 vuotta aikaisemmin.

Elokuvan parhautta on juuri se että se ei yritä kumarrella alkuperäiselle tai toistaan sen sisältöä, vaan kertoo puhtaasti omaa tarinaansa maailmassa ja hahmoilla joille alkuperäisen elokuvan tapahtumat ovat jo tuttuja. Manaaja 3 seisoo vahvasti omilla jaloillaan itsenäisenä jatko-osana ja itsekkin näin itseasiassa tämän elokuva ennen kuin näin alkuperäiselokuvaa. Elokuva kuuluu näiden unohdetuiden jatko-osien joukkoon, mutta kyseessä on melkein alkuperäisen elokuvan veroinen kauhuelokuva.

Elokuvan on kirjoittanut ja ohjannut alkuperäisen Manaaja-romaanin kirjoittaja ja alkuperäisen elokuvankin kirjoittanut William Peter Blatty, jolle tämä on vasta toinen ja viimeinen ohjaustyö. Miehen aikaisempi elokuva oli outo mutta yllättävän toimiva kauhukomedia The Ninth Configuration vuodelta 1980 ja myös kolmannella Manaajalla on pohjalla outo komediallinen sävy, mikä muuttuu aiheen lähestymistavan ansiosta todella häiritseväksi efektiksi elokuvalle kun katsojana ei oikein tiedä pitäisikö nauraa vai ahdistuen kauhistua siitä kauheaa mitä on juuri menossa elokuvan maailmassa.

Elokuva tuntuu myös todella vahvasti kirjoittajan elokuvalta, sillä mukana on aivan järjettömästi "kirjoittaja rakastaa omaa tekstiään"-kaltaista dialogia mikä normaalioloissa lentäisi takuulla ensimmäisten joukoissa pois elokuvasta. Dialogi on paikoittelen todella hassua ja nokkelaa sanailua. Erityisesti alkupuoliskolla, missä sairaalaan joutunut pappikin heittää Spaceballs-viittauksia. Mutta jostain syystä tämä outo, komediallinen sävy vain auttaa entisestään boostaamaan kauhun fiilistä. Blattyn huumorillinen ote kyllä hämmentää sillä mies on aina tuntunut todella vakavalta ja asioihin tosikkona suhtautuvalta hepulta. Mutta miehen käsissä syntyy hämmästyttävän toimivaa komediaa.

Manaaja 3 on todella hämmästyttävä teos, sillä se tuntuu monilta osin todella kokeneen ja mestarillisesti genren hallitsevan veteraanin tekemältä. Elokuva on aivan järjettömän tunnelmallinen, kuumoittavan atmosfäärinen jännityselokuva minkä vaikutukset näkyvät selvästi esim vaikka David Fincherin Sevennissä. Kaikessa on todella vahva ja persoonallinen ote ja elokuva nappaa katsojan otteeseensa aivan esimmäisenä sekunttina. Ja siksi hämmentääkin että puikoissa on todella kokematon tekijä.
Tämä on juuri sellainen elokuva joka tuntuu siltä että se on saanut erittäin todennäköisesti lopullisen muotonsa vasta jälkituotannossa, missä se on keinotekoisesti luotu todella pelottavan tuntuiseksi taitavalla leikkauksella ja äänisuunnittelulla. Mutta se ei haittaa tippaakaan, sillä Manaaja 3 on niitä elokuvia jotka kerran nähtyään jäävät todella vahvasti kummittelemaan päässä. Mukana on pari ikimuistoista kuvaakin mitä ei kerran nähtyään tule koskaan unohtamaan.
Ja tätäkin suuremmalla syyllä pitää vain ihmetellä sitä että elokuva ei näytä katsojille oikeastaan yhtään mitään. Todellisen mestarin ottein elokuva ignooraa verimössöttelyt ja suolestukset ja luottaa vain ja ainoastaan mielikuvan luomiseen tilanteista. Ja se jos mikä on todella vaikuttavaa. Emme koskaan pääse näkemään itse murhia. Vain tilanteen juuri ennen ja juuri jälkeen ja loput jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Ja on aivan uskomatonta miten loistavasti se toimi.

Hommaa auttaa todella loistava äänisuunnittelu ja erityisesti äänileikkaus. Vaikka mitään ei nähdä, aivan helvetin ahdistava ambient-atmosfääri pitää elokuvaa vahvasti otteessaan läpi elokuvan ja varsinkin eräässä... öömm.. kirkkoon sijoittuvassa murhakohtauksessa ääni vaihtuu aivan uskomattoman taitavasti mielipuolisesta murhaajan naurusta uhrin löytävän sivullisen kauhunhuutoihin.

Kaikki elokuvan tutut roolin on uudelleencastattu alkuperäisestä elokuvasta, mutta se ei haittaa. Itseasiassa se vain entisestään auttaa antamaan omaa vahvaa identiteettiä elokuvalle. Yksi amerikan suurimmista näyttelijälegendoista, George C. Scott poliisietsivä Kindermanina jää taatusti kaikkien mieleen todella agressivisesta ja vahvasta roolisuorituksesta. Hahmo ei ehkä muistuta alkuperäisen elokuvan versiosta hassusta lepsusta poliisidestä, mutta tämä onkin hyvällä tavalla "parikymmentä vuotta myöhemmin" oleva sama hahmo joka on nykyään aivan eri ääripäässä kaiken nähneenä etsivänä. Ja Scott tasapainottelee todella taitavasti hahmonsa kanssa niin että myös tämän lepsumman sedän puoli on helposti tunnistettavissa kireän pinnan alta. Scottin kovaääniset ja todella agressiiviset karjaisut jäävät kauhistuttavien murhien tavoin todella voimakkaasti mieleen elokuvan katsottua.
Toinen yhtälailla vahva roolosuoritus tulee aina loistavalta Brad Dourifilta tarinan kauhistuttavan pahan roolissa. Mutta elokuvan keskeiset sivuhahmot ovat hyvillä ja tunnistettavilla näyttelijöillä roolitettu. Ed Flanders uudelleenroolitettuna alkuperäisen elokuvan pappi Dyerin roolissa on loistava pari Scottin superagressiviselle ja murhaavalle olemukselle.
Pari elokuvan keskeistä naissivuroolia on myös onnistuttu roolittamaan jotenkin todella creepymäisillä näyttelijöillä, joiden pelkkä läsnäolo kohtauksissa saa jotenkin ahdistuneen oloiseksi.
Osa elokuva pienen sivuroolin näyttelijöistä on ulkonäköineen ja roolisuorituksineen kyllä aika koomisen näköisiä... mutta aivan kuten elokuvan dialoginkin kanssa, myös sivuosien *oudot* näyttelijäsuoritukset vain entisestään lisäävät elokuvan outoa epämukavuutta. Raja kauhun ja komedian välillä on joskus todella pieni, mutta Exorcist 3 onnistuu käyttämään tätä aseena oman sisälönsä vahvistamiseen.

Mutta. Tämä on myös elokuva mikä joutui studion väliintulon johdosta uudelleenkuvatuksi ja uudelleenmuokatuksi ja koko elokuvan jälkimmäinen puolisko pistettiin kokonaan uusiksi alkuperäisistä suunnitelmista. Elokuva toimii virheettömästi viiden tähden mestariteoksena noin puoliväliinsä saakka, jolloin tarinan murhaaja saapuu kuvioihin. Ironiaa on että nämä uudelleenkuvaukset ovat sekä elokuvan pelastus että vakava upotus keskinkertaisuuden tielle. Liikaa en aio tässä juonijutuista kirjoittaa siltä varalta että elokuva on näkemättä. Elokuva perustuu Blattyn romaaniin jonka nimi on Legion. Ja se oli myös tarkoitus olla tämän elokuvan nimi kunnes Studio vaati että nimen pitää olla Exorcist 3. Ja Exorcist-nimisessä elokuvaa pitää tottakai olla Exorcismia eli manausta. Ja sitä ei tässä elokuvassa alunperin ollut, sillä elokuva ei edes käsittele kyseistä aihetta, vaikka teemat ovatkin samoja kuin alkuperäisessä elokuvassa. Mutta studion määräämien muutosten johdosta tähän poliisien selvittämään sarjamurhaaja-elokuvaan on nyt väkisin tungettu täysin irallinen Manaus-papin sivutarina mikä ei koskaan tunnu liittyvän yhtään mihinkään. Hahmo ilmestyy vain leffaan. Hengaa parissa kohtauksessa. Ja sitten lopussa ilmestyy eeppisin pumputuksin Manaamaan pahantekijää. Aivan kuin... tämä olisi todella väkisin elokuvaan tungettu elementti. Ja niin se myös on. Elokuvan alkuperäinen rakenne ja loppu on edelleen elokuvan seassa mukana mutta nyt se hukkuu suureen ja efektejä täynnä olevaan loppufinaaliin missä "katsojille annetaan sitä mitä katsojat odottavat tällaiselta elokuvalta." Ja huomaan aivan kuittaavani itseni ulos elokuvan tapahtumista tässä vaiheessa. Ongelma on vain että tämä överi yliluonnollisuus tuntuu studion myöhemmin vaatimalta check-listalta lisäyksiä eikä luonnollisesti elokuvaan istuvalta tapahtumalta, sillä Manaaja 3 on loppufinaalin överyyksistään huolimatta todella pienieleinen ja hienovarainen elokuva. Psykologinen jännitysthrilleri. Ja kiitos uudistetun loppufinaalin lopullinen elokuva on outo yhdistelmä mestariteosta ja typerälle tusinakatsojalle tyhmennettyä shownumeroa.
Toinen valtava lisä on osittain uudelleencastaus tarinan *pääpahan* kohdalla sillä alunperin roolia esitti vain Brad Dourif, mutta uudelleenkuvaukset uudelleenroolittivat hahmon puoliksi uudelleen ja alkuperäisessä elokuvassa elokuvan toista pääosaa pappi Damien Karrasta näytellyt Jason Miller palaa esittämään rooliaan. Tämä ei aivan täydellisesti elokuvassa nytkyisessäkään muodossa toimi, mutta se mitä tekijät ovat yrittäneet tällä uusintakuvauksella ja Jason Millerin takaisin tuomisalla saada aikaan on todella kiehtovaa ja outoa kyllä suosin ehdottomasti tätä muutosta. Se on myös sellainen outo linkki alkuperäiseen elokuvaan mikä vain entisestään lujittaa tätä elokuvaa Manaaja-elokuvana. Asia ei toimi ilman kuoppia, mutta jo sellaisenaan antaa todella paljon elokuvalle.

Arrow teki vuonna 2017 kulttuuriteon ja kulkaisi elokuvan komeana 2K restaurointina bluraylle. Mutta. Mukana tuli myös toisella levyllä samana vuonna valmistumisen kanssa kuolleen Blattyn Ohjaajan versio The The Exorcist: Legion. Elokuva on kyseisessä versiossa palautettu lähemmäs alkuperäistä versiosta. Tekijöillä ei kuitenkaan ollut enää mahdollisuutta saada alkuperäisiä materiaaleja kaikista kohtauksista takaisin, joten osa materiaalista on vhs-tasoisesta workprintista vuodelta 1990. The Legion tuntuu keskeneräiseltä ja äänisuunnittelu varsinkaan ei ole lähelläkään teatteriversiosta, mikä tulee kaameasti esille ehdottomasti paremmassa loppufinaalissa missä ei mitään helvetin manauksia ole mukana. Molemmista versioista pitää sanoa että molemmat ovat todella kiinnostavia, mutta kumpikaan ei tunnu siltä Oikealta versiolta, vaan sellainen voisi syntyä nämä kaksi yhdistämällä.

Manaaja III on loppupuoliskoltaan aikamoinen häröilytapaus ja melkein pitäisi pudottaa lopullista numeroa yhden pykälän verran, mutta alkupuoli on niin vahva ja vaikuttava viiden tähden mestariteos että se väkisinkin heilauttaa vaakaa paremmalle puoliskolle. Exorcist 3 on todella vakuuttava ja ikimuistoinen kauhuelokuva, supervahvalla tunnelmalla, jämäkällä toteutuksellaan ja värikkäillä hahmoillaan, eikä sen vuoksi elokuvan epätasaisempi jälkimmäinen puolisko tai edes loppufinaali onnistu pilaamaan kokonaisuutta.

4-/5

[Silence]

TENET (2020)

Ööööh..... Mitä helvettiä katsoin eilen illalla tvstä?

En tiennyt tästä elokuvasta mitään muuta ennakkoon kuin että siinä oli pääosassa jotain aikamatkustukseen liittyvää, John David Washington sekä Robert Pattinson. Elokuvan katsomisen jälkeen tuntuu että tiedän elokuvasta vain vähemmän.

Tarina seuraa random Päähenkilö Xää tämän maailman epäselvimmässä agenttitarinassa jonkinlaisesta aikamatkustamisesta ja ajan edestakaisinkelaamisesta, mistä ei saa mitään selvää elokuvaa katsoessa. Jos haluaa selvittää mistä tämä elokuva kertoo, kannattaa vilkaista wikipedian juonitiivistelmää, sillä elokuva unohtaa kertoa katsojalle tällaiset asiat. Luvassa on eksoottisia tapahtumapaikkoja, tuhanteen kertaan tapahtuvia "puhutaan ja kävellään"-kohtauksia, uudestaan ja uudestaan tapahtuvia Nolan-monologeja, missä ripuloidaan hahmojen motiivit ja tarinaselostukset katsojan naamalle sekä helvetinmoista vingutus-mölinäääntä mikä on lopputeksteissä creditoitu musiikiksi ja mikä tekee kirjaimellisesti Kaiken työn tunnelman ja olemattoman draaman luomisessa.

Elokuva muistuttaa hyvin paljon itseasiassa Inceptionia. Molemmat ovat lähinnä kiehtovia Conceptilefoja jotka pyörivät yhden ideansa varassa missä pääjuoni on lähinnä tekosyy sille miksi asioita tapahtuu. Nolan on kirjaimellisesti elokuvapuolen version pelipuolen Hideo Kojimalle ja David Cagelle. Mutta Inceptionissa sentään ymmärsi kokoajan mitä on tekeillä, elokuvalla oli selkeä kokonaisuus, katsoja tiesi miksi asioita tapahtuu, mikä on hahmojen tavoitteet ja minne juttu oli menossa. Tenetissä ei ymmärrä mistään mitään. Luvassa on kaksi ja puoli tuntia "Mitä vittua nyt taas tapahtuu?"-menoa kun hahmot vain pomppivat tapahtumista toiseen. Elokuvan hahmot ovat yksiulotteisia NPC-videopelihahmoja joiden kaikkien dialogi tuntuu olevan vain pääpelihahmolle tarkoitettua sisäpiiripuhetta, mistä ulkopuolisena katsojana ei ymmärrä mistään mitään. Miltä Inception olisi kuulostanut jos Leo olisi vain yhtäkkiä alkanut painovoimattomasti pomppia käytävillä, välillä oltaisiin oltu jossain pakettiautossa mikä syöksyy hidastettuna jokeen ja yhtäkkiä tapahtumapaikka vaihtuu talviseen vuoristoon -eikä katsojalle missään vaiheessa selitetä mitä v*ttua tapahtuu tai miksi. Noh, jos tykkää sellaisesta, niin Tenet on leffa sitä varten.

Elokuva tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu kännissä, eikä kukaan olisi uskaltanut sanoa ääneen ettei tästä saa mitään selvää. Siis kohtauksia vain tapahtuu, tapahtumapaikat vain vaihtelevat, hahmot puhuvat dialogia mistä ei ymmärrä yhtään mitään. Yhtäkkiä tapahtumapaikka vaihtuu toiselle puolelle maapalloa ja taas käydään joku outo keskustelu, ja kohta ollaan jossain varastossa A-tiimillä tutkimassa taidekokoelmaa ja B-tiimi kaappaa lentokoneen ja heittää kultaharkot pois koneen ruumasta ja syöksee koneen päin lentokonehallia ja.... katsojana huudan pääni sisällä "Mitä vittua ne puhuu? Mitä vittua täällä tapahtuu?". Koko elokuvan 2h 30minuutin kestosta ensimmäinen puolisto on vain tätä katastroofia. Alkupuoli on aivan vitsi. Päähahmo on jonkinlainen actionman-agentti tai jotain, joka on undercoverina pelastamassa jotain tyyppiä muiden swat miesten seassa tai jotain ja kohta hahmo alkaakin agentiksi jollekkin toiselle poppoolle tai jotain. Ja aika liikkuu tulevaisuudesta menneisyyteen. Tai jotain. Ja sitten mennään kuin kaikki olisi selvää. Tai jotain. Ööäää mitä tapahtuu?!?!
Täytyy sanoa etten muista koska olisin viimeksi nähnyt elokuvaa missä olen ollut näin pihalla tapahtumista koko keston ajan.
Loppufinaali on aivan naurettava sekamelska. Kun finaali alkoi ja eeppisten musiikkien pauhatessa "sankarimme lähtevät nyt viimeiseen koitokseen", lähinnä huusin ääneen "Mitä vittua tapahtuu? Mitä ne ovat menossa tekemään ja mitä ne ovat menossa tekemään? Missä me ollaan? Äääääää....".

Tiedän ettei Nolania saa kritisoida MISTÄÄN Heath Ledgerin kuoleman ja Dark Knightin jälkeen, vaan miehelle pitää automaattisesti antaa kaikki maailman ylistys suurena, mestarillisena nerona.... Mutta luoja sentään. Tenet on katastroofi. Näin siinä käy kun olet maailman paras elokuvantekijä, koskematon jeesus ja oikeiden tuottajien sijasta tuotat itse elokuvasi yhdessä vaimosi kanssa, eikä kukaan ole siinä asemassa että sanoisi että "Tää on paska, tee paremmin". Minulla ei ole tällaisen elokuvan jälkeen mitään kunnioitusta Nolania kohtaan, mitä kaikki muut tuntuvat pitävät täydellisenä mestarijeesuksena. Jos tästäkin elokuvasta riisuisi Nolanin nimen pois ja sanoisi että elokuvan on tehnyt hollywooddepyyttinään suomen oman poika Roope Pippeli Anaali, niin luvassa olisi 1/5 murska-arvosteluita täysin epäonnistuneesta, suuren budjetin epäselvästä sekasotkusta, missä nuori ja kokematon tekijä ei osaa yhtään kertoa minkäänlaista tarinaa ja Roope Anaalin hollywoodura loppuisi siihen.

Elokuvan ensimmäinen puolisko ja loppufinaali ovat aivan katastrofaalisia sekasotkuja, mutta puolivälin jälkeen elokuvassa on pieni osio joka oikeasti nappaa mukaansa, ja tuntuu että elokuva on rakennettu juuri näiden parin jutun idean ympärille: Moottoritiellä tapahtuva ja kovasti Matrix Reloadedia muistuttava kaahausosio nappaa väkisinkin mukaansa kun kahteen eri aikasuuntaan kelaavassa takaa-ajossa osapuolet kamppailevat epäsynkronoisesti toisiaan vastaan. Sekä kohta tämän jälkeen tulevassa kahdessa eri ajassa tapahtuvassa kuulustelukohtauksessa on oikeasti todella hyvää ja kiehtovaa ideaa.... Mutta tämä ei riitä pelastamaan elokuvaa Nolanin täydelliseltä perseilyltä. Elokuvalla on kiehtova concept, mutta sen toteutus on täydellinen ripulikatastrofi, missä katsojalle ei kerrota esittevää elokuvaa edes keskinkertaisella laadulla.

Ongelma on siinä että kirjaimellisesta kaikki ennen noin 1h 15minuuttia tapahtuvaa moottoritiekohtausta tässä elokuvassa esiintyvä/tapahtuva on aivan TURHAA. Elokuva voisi alkaa siitä ja pyöriä juttuna kyseisen jutun ympärillä, sillä tämän jälkeen elokuva alkaa vihdoin hieman puhumaan ääneen niistä asioista mistä elokuvassa on kyse ja viemään tarinaansa johonkin suuntaan. Ennen tätä osiota elokuva vain tuhlaa kestoa täysin tyhjänpäiväisiin keskusteluihin ja hahmojen ripulointeihin ja aivan vammaisiin "pitää tehdä yksi juttu jotta voidaan tehdä toinen juttu, jotta voidaan tehdä kolmas juttu". Tenet voitaisiin kirjoittaa uudestaan kivaksi 1h 30minuuttiseksi seikkailuiksi täynnä fokusta ja lumoavaa visiota, mutta nyt käsissä on kaksi ja puolituntinen sekamelska vailla pointtia.

Elokuvan ainoa pelastava positiivisuus on sivuosassa oleva loistava Robert Pattinson. Pattinson on todella laadukas ja osaava ammattinäyttelijä joka tuo jotain eloa tähän kaameaan sekasotkuun rikkaalla ja elävällä roolisuorituksellaan. Ei tarvita kuin yksi kuva Pattinsonista keskellä random kohtausta ja huomasin heti lämpeneväni jutulle hieman.
Samaa ei voi sanoa pääosassa olevasta John David "Denzelin poika" Washingtonista, joka vetää leffan läpi yhdellä olemattomalla olemuksellaan vailla mitään tunnetta tai mielenkiintoa tapahtumia kohtaan. Washingtonilla ei ole karismaa tai luonnetta tällaista pääroolia varten ja se kyllä tulee kaameasti esiin varsinkin elokuvan sekopäisen ensimmäisen tunnin aikana kun valtavasti tapahtuu mutta päähahmo ei hirveästi mitenkään reagoi tai kehity. Siis en tuntenut päähenkilö kohtaan yhtään mitään koko elokuvan aikana. Hahmo on täydellisen tyhjä videopelin template-pelihahmo eikä mitään muuta. Useaan otteeseen elokuvan aikana haaveilin lähinnä että kunpa Pattinson ja Washington oltaisiin roolitettu toistensa rooleihin. Silloin tässä sekamelskassa voisi olla oikeasti jotain nautittaavaa.
Päähahmon olemattomuutta ei auta myöskään Nolanin ohjaus joka ei tunnu olevan kiinnostunut sellaisista pienistä sivujutuista kuin hahmonkehitys tai katsojan mukaan tuominen juonenkuljetuksen keskelle.

Jossain mainostettiin että Tenet on mestarillisen eeppinen toimintaelokuva missä toiminta on kuvattu aivan sanoinkuvaamattoman huikeasti ja plaa plaa... mutta elokuvaa katsoessa mietin vain että mitä ihmiset polttavat kun miettivät Nolania? Tenetin toimintakohtaukset on kuvattu aivan kuten kaikki Nolanin elokuvat, oli sitten kyseessä toimita tai dialogikohtaus: Parilla peruskuvakoolla ja kamera tuntuu aina olevan päänkorkeudella sen ihmeempiä yrittämättä. Autokohtauksissa kamera aina pultataan kiinni kulkuneuvoon ja annetaan pyöriä kun näyttelijä vähän kiipeilee liikkuvan kulkupelin kyydissä. Hoh hoijaa. Onpa ihmeellistä.

Toimintaelokuvaksi Tenet on myös harvinaisen tunnoton pökäle. Siis en voi sietää Nolanin tapaa tehdä esimerkiksi ampumista tai väkivaltaa yleensä, joka on aivan tyhjäntuntuista pumpulimenoa. Joo, elokuva on PG-13 ja amerikkalaisille ei voi näyttää väkivallan seuraamuksia koska muuten siviilien rynnäkkökivääri-asemyynti voi laskea, mutta Tenetin väkivalta on kuin G-rated lastenelokuvasta. Tunnotonta ja teeskenneltyä. Nolanin leffoissa kaava on aina sama: Ase sanoo Puf Puf ja samassa "osuman" saanut henkilö putoaa kuvasta pois ja that's it. En saa tätä kirjoitetussa muodossa kuulostamaan tarpeeksi typerältä, mutta elokuvaa katsoessa tunne on kuin katsoisi vitsiä missä tekijät ovat aivan paniikissa varmistaneet ettei kukaan jätä elokuvaa katsomatta vain siksi että toiminta/väkivalta pelottaa.
Elokuvan alussa on myös mukana outo kidutuskohtaus... mitä en edes elokuvaa katsoessa tajunnut kidutuskohtaukseksi, sillä Mitään ei näytetä kuvassa TAI kuulla äänessä yllämainitusta syystä. Hahmo vain istuu väsyneenä tuoliin sidottuna ja välillä joku kävelee eteen ja sitten tongit laitetaan pöydälle.... öööh what? Tapahtuiko jotain? Ylilaimennettu juoma vesilasissa on paras mielikuva kuvaamaan Nolanin elokuvan väkivaltaa.
Mukana elokuvassa myös kaikki Nolanin normaalit perussynnit kuten biljoona sivuhahmoa, jotka ovat olemassa vain koska jokin asia tarvitsee selitystä, niin luodaan juttua varten oma hahmonsa. Ja lopussa käsissä on naurettava lista hahmoja joiden kohdalla alkaa mietitä lopputekstejä katsoessa että "Hetkinen... mikä se science lady elokuvan alussa oli joka selitti mitä oli tekeillä? ....Entä kuka helvetti oli se kravattiasuinen Puhuvapää#3 joka vei päähahmon science ladyn luo? Ja kuka v*ttu oli se kravaattiasuinen Puhuvapää#2 jonka kanssa päähahmo pakeni alun Musiikkitalolta ennen sitä? Entä mitä tapahtui sille toiselle kravaattiasuiselle Puhuvapää#1, jota ne alunperin oli hakemassa Musiikkitalolta, mutta joka sitten se katosi elokuvasta kun oli sanonut ääneen dialoginsa?" ...... Ääääääää.

Tenet on tyhjä, epäselvä katastrofi josta ei jää mitään käteen. Se on elokuva missä tekijä ei ole vastannut omista tekemisistään kenellekkään ja kun leffa on ollut kasassa on ollut liian myöhäistä pelastaa enää mitään. Mukana on kaikki Nolanin pahimmat puolet pintapuolisena elokuvantekijänä ja mies ei ole tuntunut yhtään kehittyvän tarinankertojana tai elokuvantekijänä vuosien aikana vaan suunta tuntuu olevan vain kokeneen tekijän sijasta kokemattomaksi muuttumista. Haukuin Nolanin Dark Knight Risestakin, mutta vaikka se oli nolo pökäle, niin sillä oli sentään kokonaisuus ja *jotain*. Tenet on tyhjä ja epäselvä pökäle mistä ei jää käteen kuin ilmaa. Kuin Inception, mutta paskana.

Omat pierut ovat tunnetusti ne parhaimman hajuiset ja Nolan on kyllä haistellut omiaan oikein kunnolla.

1½/5

[Joni Ahonen]

TENET (2020)

Muistan hyvin kun kävin Tenetin katsomassa, niin en pystynyt siitä kirjoittamaan mitään tänne, sillä en rehellisesti tajunnut elokuvan juonesta yhtään mitään. Etenkin loppu meni niin ohi että nolona menin lukemaan heti teatterista päästyäni netistä selityksiä, joista en tullut kuitenkaan hullua hurskaammaksi. Tenetiä katsoo kyllä ihan kiinnostuneena ja siinä on ihan näppärä idea, josta olisi saatu irti enemmänkin. Muuten leffa on harvinaisen keskinkertainen toimintaryske, josta ei saa otetta. Mukava tietää etten ollut ainoa, joka oli ihan pihalla katsomisen jälkeen.


Mutta Oppenheimeriä suosittelen, se on selkeästi parasta Nolania The Dark Knightin jälkeen, vaikka vähän liian pitkäksi venähtääkin. Jättää liialliset kikkailut vähemmälle ja Cillian Murphy loistaa pääroolissaan.

[Silence]

RESIDENT EVIL: Welcome to Raccoon City (2021, netflix)

"Mitä hemmettiä katsoin eilen illalla tvstä" jatkuu tänään uudella jaksolla.
Tälläkertaa vuorossa on Resident Evil-adaptioiden uusin yrittäjä, joka tuntuu olevan olemassa jotta tuotatoyhtiö ei menetä oikeuksia tuotenimeen.

Milla Jovovichen hidastetut hyppypotkut ja painovoimaa uhmaavat taistelukohtaukset cgi-maailmoineen ovat poissa ja Welcome to Raccoon city alkaa kertoa tarinaa uudestaan alusta, uusillä (peleistä tutuilla) päähenkilöillä ja pitää tapahtumat erittäin maanläheisinä ja peleistä enemmän tai Vähemmän uskollisina jotta kaikilla olisi parempi mieli (ja jotta budjetit voitaisiin pitää pieninä).

Tuttuja hahmoja ja muita yksityiskohtia on luvassa faniservicena on jokaisesta mahdollisesta tuutista, sillä tekijät eivät tyydy kertomaan vain tässä 1h 45minuuttia pitkässä elokuvassa yhden Resident Evilin tapahtumia, vaan samaan pakettiin on heitetty sekamelskaan niin Resident Evil, Resident Evil 2, Resident Evil 3 ja hieman Code Veronicakin. Hahmojen seikkailut peleistä on heitetty tehosekoittimeen ja katsottu miten palaset lentävät paikoilleen tarinassa. Jos joku kehtaa tässäkohtaa epäillä että "Kuulostaapa sekasotkulta", niin hyvä uutinen on että ET ole väärässä.
Welcome to Raccoon City on nimittäin aikamoinen kasa juttuja joka onnistuu jotenkuten pitämään itsensä kasassa, mutta ei se silti siitä hyvää elokuvaa tee. Lopputulos tuntuu siltä kuin joku olisi tehnyt hirveän listan ensimmäisten Resident Evil-pelien juonista, hahmoista, tapahtumista, pienistä yksityiskohdista ja populaarikulttuurin jutuista ja heittänyt listan sarjasta tuntemattomalle ja kokemattomalle käsikirjoittajalle ja sanonut "Tee näistä leffa". Lopputulos on elokuva jolla on kaameita kökköyksiä tarinankerronnassa, fokuksessa, dialogissaan, kertomissaan näkökulmissa ja kaamea tapa yrittää "taustoittaa" tapahtumia aivan turhaan lähinnä siksi koska Hollywoodelokuvissakin pitää olla sellaisia juttuja.

Welcome to Raccoon Cityllä on myös outoja Dario Argento-viboja ympäri elokuvaa niin musiikeissa kuin kameran käytössä. Suspiria ja Phenomena erityisesti tuntuvat olevan ohjaaja/käsikirjoittaja Johannes Robertsin suosikkeja. Tuntuu että ohjaaja fanittaa tuota italialaisen giallon entistä suurmestaria ja noh, varmasti voisi Argenton yhdistämällä Resident Eviliin syntyä jotain kiehtovaa, mutta tämä elokuva ei kuitenkaan ole sitä.

Annoin tälle leffalla täysin kunnolliset mahdollisuudet lunastaa itsensä omana elokuvaan, mutta eipä se paljoa auttanut.

Jos juoni on aika sekasotku niin hahmot vasta vastenmielisen ala-arvoisesti on kirjoitetukkin. Elokuvalla ei ole pienenpientäkään taitoa tai ymmärrystä kertoa juonta tai hahmojaan hienovaraisesti tai tehokkaasti vaan kaava on aina sama: helvetinmoinen pakkosyöttö. Siis pyörin vaan tuolissa ja päästelin ahdistuneena tuskaisia ääniä suustani kun elokuvan alussa peleistä tuttu Joni Ahonen istuu kuppilassa. Toinen hahmo tulee luokse, Tunnistaa Jonin ja puhuu ääneen koko hahmon henkilöhistorian "Hei, olet JONI AHONEN! Olet se kuvataitelitapoika joka tykkää maalata naisten mekkoihin pukeutuneena ja pitää taidenäyttelyitä ja pelata videopelejä. Suosikkipelisi on Deadly Premonition ja elämäsi suurin saavutus oli päästä Moderaattoriksi jollekiin nettisivulle. (joni heittää tässä kohtaan väliin sivuston nimen) Välillä haaveilet ulkomaanmatkasta etelän lämpöön mutta todellinen suuri haaveesi on löytää nainen kainaloosi jota rakastaa.". Ja sitten mennään toiseen paikkaan missä seuraava hahmo saa saman kohtelun. Siis miten helvetissä tällaista, ö-luokan tarinan/hahmonkerrontaa voi päästä mukaan elokuviin?
Jopa Chrisistä ja Clairesta on tehty tähän elokuvaan tarinan päähahan "perheenjäseniä" koska ilmeisesti tämä on nykyään hollywooddramaturgiassa se elokuvien kuumin trendi että "uuh, tarinan hyvis ja pahis on sukua toisilleen! Niinkuin Jing ja Yang, kolikon eri puolet. Valo ja Varjo! Uuuuuuuh.."
Elokuva liikkuu eteenpäin vain sillä että sen juonikuvio pohjautuu jotenkuten peleihin. En näe mitään loogisuutta yhtään missään miksi elokuvan esittämässä tarinassa asioita tai tapahtumia tapahtuu ja se on aika iso ongelma elokuvantekijöiltä. Elokuva ei vain osaa hengittää omaa tarinaansa vaan kuulen lähinnä BING!-kellon äänen aina kun tunnistin miten jotain Tuttua tapahtuu ruudulla.
Eikä dialogi tuon yllämainitus ympärilläkään ole tippaakaan hyvää. Kaikki hahmot omaavat kaamean tavan heittää jotain mitä minä kutsun "amerikkalaiseksi kohinaksi". Eli suusta pitää tulla JOTAIN tavaraa, mielellään vittuillen tai huutaen, kunhan tulee jotain.

Hahmoista minulla ei ole mitään sanottavaa sillä kaikki ovat olemassa vain kirjoituksen eikä minkään muun osalta. Kukaan ei muistuta edes hitusen ulkoisesti esikuvaansa. Claire, Leon, Chris, Jill, Wesker, Birkin, Sheryl, Joni Ahonen, Irons ovat kaikki mukana mutta hädintuskin muistan nyt tätä kirjoittaessa edes miltä yksikään näistä edes näyttää. Varsikin Chrisin kohdalla mietin läpi elokuvan että miltä se edes näytti? Casting on todella tasapaksu, kuin robotin paperille tulostama kollaasi generoituja hahmoja "Miehestä" tai "Naisesta". Kaikilla on samanlaiset tummat asut ja kaikki tuntuvat käyttäytyvän samalla tavalla, miehet muistuttavat kaikki keskenään toisiaan ja traaginen hahmodraama on kuin Salatuista Elämistä. Poppoon suurin uudistus on Leon josta on tehty joku ysärin Stallone-leffojen Rob Schneiderin kaltainen sidekickhahmo Clairelle.

Resident Evil-elokuvat eivät ole suurimmillakaan olleet mitään megabudjetin tekeleitä vaan aikaisemmat elokuvat ovat aina olleet budjetiltaan siellä 33-60 miljoonan budjetin välimaastoissa, mikä on 250 miljoonan nykysupersankarielokuvien rinnalla aikamoinen järkytys. Welcome to Raccoon City on maksanut "vain" 25 miljoonaa ja täytyy sanoa että kaiken ripulin alla elokuva paikoitellen näyttääkin ihan hyvältä. Varsinkin pari tehostejuttua niin hirviöissä kuin ympäristöissä oli varsin näppärän näköistä vaikka cgi on asia mihin en ole enää vuosikausiin jaksanut kiinnittää oikein minkäänlaista huomiota elokuvissa tai tv-sarjoissa.
Visuaallisesti elokuvalla oli pieniä siellä täällä hetkiä kun huomasin pysähtyväni vaikeroinneissani ja ihalevani yksittäisiä hetkiä tai kuvia ulkonäöllisesti, mutta sitten elokuva aina pudotti minut takaisin todellisuuteen- Ulkonäköön joka toi mieleen Oikean elokuvan sijasta enemmän fanien tekemän ja videolle kuvatun indieprojektin "Zombie Invasion X from Outer Space".
Welcome to Raccoon City tuntuu "oikean elokuvan" sijasta enemmän siltä kun se olisi kaverien kanssa tehty, youtubesta löytyvä intohimoinen fanijuttu kivoilla videopeleistä tutuilla suosikkihahmoilla ja tilanteilla- eikä Oikea elokuva missä kerrotaan selviytymistarinaa joka on maustettu Mysteerillä ja itse elokuvan toteutus olisi Rautaisen ammattilaisen tekemää.
Elokuva yrittää aidon faniprojektin tavoin tunkea kaikki suosikkijutut yhteen leffaan ja aika väkinäisellä rakenteella. Ja lopputulos on erittäin odotettu: Sekamelska josta ei katsojana edes tiedä mitä pitäisi seurata. Pahiten tämä tulee esille viimeisen puolen tunnin aikana kun elokuva alkaa kertoa juttuja mitä sen olisi pitänyt kertoa tarinallisesti niin katsojille kuin hahmoille jo ensimmäisen puolen tunnin aikana.

Lopussa katsojalle annetaan The ultimate fanserviceä Resident Evil 4 remaken Adan muodossa. Siis kirjaimellisesti remaken näyttelijä tekee cameon leffassa. Tunnistin äänestä, en ulkonäöstä.

Periaatteessa Resident Evil: Welcome to Raccoon Ciy on kaikkea sitä mitä nykyaikaisissa elokuvissa on vituillaan yhdessä isossa sekamelsapaketissa. Juoni ei osaa kertoaa itseään, hahmojaan tai edes tarinaansa, rytmi ja toteutus on kuin halvahkolla tv-sarjan jaksolla, hahmot ovat suorastaan vastenmielisen itsetietoisia, keskenään vittuilevia ja viisastelevia pahveja.
Elokuva oli ehkä juonellisesti TAI ainakin tarinallisesti uskollisempi peleille kuin Andersonin aikakauden elokuvat, mutta Andersonin käsissä syntyi sentään Oikeita elokuvia. Welcome to Raccoon City on teos joka ei osaa tehdä itse elokuvaa. Kauhuelokuvalla pitäisi olla Kauhua ja Jännitystä ja Mielenkiintoa sekä Eloa kohtauksissaan. Ei riitä että kohtauksiin on vain laitettu tilanteita ja tapahtumia check-listalta, vaan niiden pitää myös toimia niin kohtauksina kuin kokonaisuutena.

Noh kai minun on vain hyväksyttävä se että elokuva on taidemuotona kuolemassa.

1/5

Ps. Jos Silent Hill 2sesta olisi tehty elokuva-adaptio tällä tavalla niin ennen pelin aloittavaa Silent hillin pysähdyspaikan vessaa, Jamesilla olisi ollut kohtaus työpaikalla kun kaikki työkaverit puhuvat ääneen Jamesin huonosta säkästä vaimon kanssa ja miten James ei enää käy kahvihuoneessa muiden kanssa niinkuin ennen. Ja pomo pitäisi luennon Jamesille tämän koko henkilöhistoriasta ja miten vaimon kuolema on tehnyt hänestä vähän liian masentuneen firmalle. Kaverit olisivat vieneet Jamesin strippiklubille piristymään. Ja lopulta vuokraisännän kannettua Jamesin tavarat kadulle, James olisi päättänyt lähteä kaverinsa kanssa Silent Hilliin. Sivutarinoina seuraisimme Angelan lapsuuden seikkailuita äidin kanssa ja Eddien seikkailuita kun tämä vastustelee virkavaltaa. Mukaan olisi sekoitettu myös kätevästi Silent Hill 1, 3 ja 4sen juonet jotta "kaikille olisi jotain...".

[Joni Ahonen]

Siis pyörin vaan tuolissa ja päästelin ahdistuneena tuskaisia ääniä suustani kun elokuvan alussa peleistä tuttu Joni Ahonen istuu kuppilassa. Toinen hahmo tulee luokse, Tunnistaa Jonin ja puhuu ääneen koko hahmon henkilöhistorian "Hei, olet JONI AHONEN! Olet se kuvataitelitapoika joka tykkää maalata naisten mekkoihin pukeutuneena ja pitää taidenäyttelyitä ja pelata videopelejä. Suosikkipelisi on Deadly Premonition ja elämäsi suurin saavutus oli päästä Moderaattoriksi jollekiin nettisivulle. (joni heittää tässä kohtaan väliin sivuston nimen) Välillä haaveilet ulkomaanmatkasta etelän lämpöön mutta todellinen suuri haaveesi on löytää nainen kainaloosi jota rakastaa."

Saatoin vähän naurahtaa. Siinähän oli oikein osuva tiivistelmä. Paitsi että Deadly Premonition tulee hyvänä kakkosena, ykkösenä The Majora's Mask.


Creed III

Olin aivan unohtanut koko leffan olemassaolon, kunnes kirjastossa tuli vastaan. Ilmaiseksi tämän katsoi ihan mielellään, vaikka oli kyllä niin välttävän keskinkertaista draamaa, jossa ei ollut mitään kunnon panoksia. Elokuva näyttää oudon lattealta, sellainen tasapaksuus paistaa vähän kaikessa eikä uudet pienet kamerajipot ja hidastukset otteluihin tuo mitään kiinnostavaa. Adonis on hahmona siitä ongelmallinen ettei hahmolla ole ongelmia; on kaunis vaimo, upea talo LA:ssa, menestyksekäs ura takana ja tytär, joka on kuuro, mutta muuten mahtava tyyppi. Kun vasta leffasarjan kolmannessa osassa tuodaan menneisyydestä istutus tarinaan, se ei enää toimi, etenkään kun todellisuudessa panokset ovat mitättömät. Lähinnä syy lähteä ottelemaan vanhaa kaveria vastaan on palauttaa tämä maan pinnalle, kun alkoi suutansa soittamaan. Nämä lällätilää -kohtaukset tekivät suorastaan vähän kipeää.

Eivät Rockytkaan ehkä olleet maailman yllättävimpiä leffoja, mutta niissä jokaisen hahmon kohtalo tuntui luissa ja ytimissä. Creed III etenee turvallisia latuja myöten kohti finaalia, jossa mikään ei tunnu miltään. Leffan selkeä vahvuus on Adoniksen kuuro tytär, joka on kyllä sydämet sulattavan ilmeikäs ja söpö. Enpä yllättyisi että tulevaisuudessa tämä leffasarja kertoisi vielä tästä tyttärestä ja se sopisikin maailman menoon hyvin: tummaihoinen kuuro nainen haaveilee nyrkkeilyn maailman mestaruudesta. Siinä 99 % varmuudella Creed 4 tai 5 juonikuvaus.

Sylttyä ei nähdä eikä hänestä puhuta ollenkaan, joka tuntuu toki oudolta, mutta häntä ei tarinaan tarvitsekaan. En enää olisikaan halunnut nähdä kolmatta kertaa vanhaa Rockya muistelemassa kuolleita ystäviään.

**/*****

[PT2]

RESIDENT EVIL: Welcome to Raccoon City

Nyt oli sen tason arvostelu että voi helvetti vaikuttaa leffa paskalta Silti pakko nähdä jos kerran Netflixistä löytyy!

Jos Silent Hill 2sesta olisi tehty elokuva-adaptio tällä tavalla niin...

Todnäk Return to Silent Hill on juuri tällainen.

[Joni Ahonen]

^
Silent Hill kun mainittiin, yritin katsoa ensimmäistä leffaa hemmetin huonolaatuiselta DVD:ltä. En yleensä leffojen epäolennaisuuksiin ja ihmisten käsittämättömiin ratkaisuihin puutu, koska olen itse myös täysin käsittämätön ristiriitojen siitos. Elokuvan alussa perheen pieni tyttö näkee toistuvia painajaisia ja kävelee unissaan, joka luonnollisesti tuottaa vanhemmille huolta. Vastaavassa tapauksessa olisi hyvä kääntyä perheiden sosiaalipalveluiden piiriin, mutta sen sijaan äiti saa vuosisadan idean: lähdetään keskellä yötä salaa mieheltä ajamaan kohti hylättyä kaupunkia tyttö mukana, koska lapsi on töhertänyt kuvia kyseisestä kaupungista. Sitten totta kai kolaroidaan ja lapsi on heti hukassa oh nou!

Yritin kolmessa erässä katsoa tämän leffan, mutta en pystynyt. On käsittämätöntä kuinka Sean Bean on mukana tällaisessa pökäleessä. Elokuva olisi ollut rutkasti parempi, jos Beanin hahmo olisi näytellyt pääosaa ja huomasinkin aina leffan olevan kiintoisampi Silent Hillistä siirtyessä Beanin normaalimpaan maailmaan. On aikamoinen saavutus, jos Silent Hillin kaupunki on sitä tylsempää katsottavaa, vaikka itse kaupunki on tavallaan kuin hahmo, johon pitäisi liittyä suurta kiehtovuutta. Elokuva ei luo mitään tällaista ja Silent Hilliin päästään liian pian ja liian helposti josta syystä se ei tunnu saavutukselta. Parempi ratkaisu olisi ollut luoda kunnon mystinen pohjustus kaupunkia kohtaa ainakin puolentunnin ajan.

Pyramid Head näyttää siltä miltä pitää, mutta kun cgi-otuksia on joka lähtöön, ei mikään tunnu uhkalta. Tylsä, ponneton "elokuva", joka jatkaa vahvasti pelielokuvien surkeaa mainetta.

*/*****

[PT2]

On käsittämätöntä kuinka Sean Bean on mukana tällaisessa pökäleessä. Elokuva olisi ollut rutkasti parempi, jos Beanin hahmo olisi näytellyt pääosaa

Niin... Niin olisi. Mutta koska ohjaaja on seksistinen paska eikä ymmärrä yhtään millainen Harry Mason on peleissä, hän päätti vaihtaa hahmon sukupuolen naiseksi. Sillä miehethän eivät pyörtyile, voi huonosti tai sure maailman menoa kuten naiset. En tiedä muutenkaan mitä Silent Hillejä ohjaaja on pelannut, mutta ei ainakaan samoja kuin minä. Lisäksi on vähän koomista että Cherylin nimi piti muuttaa Sharoniksi koska Cheryl on vaikea lausua, mutta jostain syystä lisäsi leffaan kuitenkin hahmon nimeltä Christabella. On vain ihme että elokuva on niinkin kasassa pysyvä paketti (ainakin jokseenkin) kun vaan voi. Tosin mä en myöskään ihan ymmärrä sitä kohtausta miksi IHMEESSÄ Rose lähti poliisia pakoon siinä alussa

Pyramid Head näyttää siltä miltä pitää, mutta kun cgi-otuksia on joka lähtöön, ei mikään tunnu uhkalta

Leffassa ei ole itseasiassa juurikaan CGI-hirviöitä, mistä kyllä plussaa. Tietääkseni kaikki hirviöt ovat oikeita ihmisiä puvuissa.

Ja miksi Pyramid Head edes on leffassa? Hahmohan on Jamesin syntien heijastuskuva eikä mikään demoni joka kutsutaan maailmaan tekemään pahuuksia

[Silence]

On käsittämätöntä kuinka Sean Bean on mukana tällaisessa pökäleessä. Elokuva olisi ollut rutkasti parempi, jos Beanin hahmo olisi näytellyt pääosaa

Niin... Niin olisi. Mutta koska ohjaaja on seksistinen paska eikä ymmärrä yhtään millainen Harry Mason on peleissä, hän päätti vaihtaa hahmon sukupuolen naiseksi. Sillä miehethän eivät pyörtyile, voi huonosti tai sure maailman menoa kuten naiset. En tiedä muutenkaan mitä Silent Hillejä ohjaaja on pelannut, mutta ei ainakaan samoja kuin minä. Lisäksi on vähän koomista että Cherylin nimi piti muuttaa Sharoniksi koska Cheryl on vaikea lausua, mutta jostain syystä lisäsi leffaan kuitenkin hahmon nimeltä Christabella. On vain ihme että elokuva on niinkin kasassa pysyvä paketti (ainakin jokseenkin) kun vaan voi. Tosin mä en myöskään ihan ymmärrä sitä kohtausta miksi IHMEESSÄ Rose lähti poliisia pakoon siinä alussa

Tästä puhuttiin täällä joskus aikaisemminkin mutta Silent Hill the movie on kyllä ulkoisesti varsin vaikuttava... mutta sisällöllisesti kysymys on että yrittääkö se vain tehdä Tunnistettavia juttuja uskollisesti VAI yrittääkö se tehdä mitä Silent Hill-nimisen tuotteen pitäisi tehdä: Eli pelottavaa, psykologista kauhuelokuvaa.
Ja sanoisin että sitä se ei tee.
Silent Hill on juuri niitä tuotteita missä elokuva-adaption ei tarvitse olla yksi yhteen esikuvansa kanssa, kunhan tekisi itse psykologisen kauhuseikkailunsa toimivasti. Päähahmon vaihtaminen naiseksikin voisi olla todella toimiva temppu kun ottaa huomioon kaikki Äitiyden tuomat vahvat puolet... Mutta 2006 elokuva tuntuu enemmän kuin kävelisi taidenäyttelyä läpi ja ihastelisi miten uskollisesti pelin esikuvia laitettiin näytille.
Sean Beanin hahmo lisättiin tarinaan vasta myöhemmin (ennen kuvauksia) koska tekijät halusivat taustoittaa juonta ns Hollywoodkerronnalla. Eli "samaan aikaan toisaalla"-juonikuvissa keskitytään siihen miten Kaikki pitää selittää. Ja tämä on näitä juttuja missä kohtaa herää kysymys että Miksi tekijät edes tuntevat velvollisuutta keksiä vastauksia outoihin kysymyksiin.... Elokuvan ei kuuluisi olla joku opaskirja Silent hillin mysteereihin, vaan olla osa mysteeriä.
Max Payne ja uusi Resident Evil Welcome to shitshow elokuva-adaptiotkin tekivät täsmälleen saman ratkaisun.

Ja miksi Pyramid Head edes on leffassa? Hahmohan on Jamesin syntien heijastuskuva eikä mikään demoni joka kutsutaan maailmaan tekemään pahuuksia

Koska se on Silent Hillin tunnistettavin asia. Taputin käsiäni joka kerta yhteen Silent Hill Homecomingiakin pelatessa kun hahmo käveli cameossa kuvaan ja katsoi suoraan kameraan...

[Joni Ahonen]

Leffassa ei ole itseasiassa juurikaan CGI-hirviöitä, mistä kyllä plussaa. Tietääkseni kaikki hirviöt ovat oikeita ihmisiä puvuissa.

Nuo hirviöt näyttivätkin ihan hyviltä, mutta se kaupungin usva ja ympäristöjen cgi on ajanmukaisesti aika kökköä. Leffassa nyt ollut mitään järkeä ja kiinnostus nollissa kun katsoi.



Fletch & Beverly Hill's Cop

Tässäpä mitä viihdyttävintä kasaria, jossa erinomaista musiikkia ja hyvää menoa. Tykkään. Voisi katsella uudelleen milloin vain.

[Silence]

HALLOWEEN 2 (1981)

Olen nähnyt tämän elokuvan kerran aikaisemmin ja se oli muistaakseni joskus 20v sitten, enkä muistanut siitä kuin epämääräisesti muutaman avainjutun. Enkä kyllä ole mitään hirveästi menettänyt skippaamalla tätä vuosikymmeniä sillä Halloween 2 on aika pakotetun oloinen "lisää sitä samaa"-elokuva, mutta reippaasti huonommalla tekijäpoppoolla.

John Carpenter ei enää vastaa ohjauksesta ja sen kyllä huomaa, sillä poissa on KAIKKI edellisen elokuvan tunnelma, tilanteiden ja jännitteiden rakennus ja hiipivän kauhun tunne. Halloween 2 muistuttaa enemmän jotain Friday the 13th jatko-osia roskamaisella menollaan.

Käsikirjoitus on kuitenkin Carpenterin ja mies kuulemma kirjoitti sen kännissä. Ja siltä homma myös tuntuu. "Kirjoitetaan nyt jotain, kun kerran suostuin mukaan" on viba joka on vahvasti tässä elokuvassa läsnä. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen elokuvan lopusta, samaa tapahtumayötä ja Michael jatkaa siitä mikä viimeksi jäi kesken. Dialogi on paikoitellen todella kaameaa ja näyttelijäsuoritukset jopa edellisen elokuvan parhaimpien näyttelijöiden kohdalla todella sekavia. Edellisen elokuvan huipentuman, eli Donal Pleasence tuntuu enemmän tässä elokuvalla joltain kännissä riehuvalta juopolta kuin itsehillityltä ja kylmältä professionaalilta. Ja en voinut muuta kuin päästää Arnoldin riehumisääniä suustani kun seurasin Pleasencen huutelua ja riehumista elokuvassa. Jamie Lee Curtisilla on varmasti ollut uransa helpoin ja tylsin työkeikka, sille neito makaa 90% roolistaan sängyssä ja lopussa hieman vaeltaa käytävillä ja tuijottaa jotain. Niin tarinakerronta, juoni, tunnelma kuin näyttelijäntyökin tuntuu elokuvassa todella... tyhjältä. Keinotekoisesti jotenkin kasaan saadulta ja keinotekoisesti tyhjästä pidennetyiltä. Näyttelijät riehuvat vähän miten sattuu ja juonta pyöritetään taustalla jotenkuten. Tasaisin väliajoin joku tapetaan jossain ja vähän käsikirjoitus yrittää jotain isompaa kehittää taustalla, mutta antaa sitten homman olla ja tyytyy vain käytävähippaan.

Elokuva tuntuu kuitenkin varsin yhtenäiseltä jatkolta ensimmäiselle osalle. Suurimpana syynä varmasti se että näyttelijät näyttävät vielä samoilta kuin edellisessä elokuvassa ja elokuvalla on sama kuvaaja kuin edelliselläkin teoksella. Mutta tälläkertaa minimaallisen budjetin tuomat rajoitteet loistavat poissaolollaan ja raha näkyy paljon isoimmassa valaistuksissa ja kohtauksissa. Ja samalla on menetetty myös jotain siitä lumoavasta olemuksesta mitä ensimmäisellä elokuvalla oli yllään.. Halloween 2 on vain surullinen tapaus juuri siksi kun ulkonäöllisesti se on yhtenäinen edellisen osan kanssa ja näyttää hyvältä, mutta leffa on lähinnä pieraistu kasaan "Äääh se on tarpeeksi hyvä"-asenteella.

Elokuvalla on yksi todella paha ongelma ja se on se että kirjaimellisesti MIKÄÄN kauhuun liittyvä ei toimi ollenkaan elokuvassa. Ehkä viimeisen 30 minuutin aikana on pari kuumoittavampaa hetkeä, mutta jopa ne potenttiaallisimmatkin hetken tuntuvat putoavan enemmän koomisemmalle puolelle kuin jännittävään kauhuun. Michael Meyerskin kävelee -tai pikemminkin laahustaa- tässä elokuvassa kuin joku zombie George Romeron zombietrilogiasta. Tappajallamme on nyt myös hämmentävä tapa kävellä niin ovien kun lasienkin läpi kuin pojumme ei tiedostaisi näistä normaalien rakennusten seinäelementeistä ollenkaan. Ja oudosti elokuva tuntuu unohtavan Michaelin mukanaolon tarinassa tasaisin väliajoin. Alkuperäistä katsoessa ei koskaan tullut tunne että Michaelin palatessa kuvioihin toteaisin "Ai niin, tuokin hahmo on mukana!" mutta huomasin kakkososan kohdalla tämän tapahtuvan useasti. Michael Meyersin läsnäolo ei vain välity tässä elokuvassa. Ja eritysesti siksi koska hahmo tuntuu uuden tekijän käsissä menettäneen kokonaan persoonansa ja kuumoittavan läsnäolonsa.
Elokuva yrittää korvata tyhjyyttään todella brutaalien tappojen avulla. Ensimmäisessä elokuvassa ei kirjaimellisesti näytetty juuri mitään mutta kakkososa ei luota niin hienovaraisiin temppuihin, vaan kaikki mahdolliset ideat käytetään hyväksi. Ja tapahtumapaikkana oleva öinen, autio sairaalarakennus on todella potenttiaallinen paikka puukkohipalle muutenkin.
Ongelma tappojen kanssa on vain se että niin niiden rakentelu kuin itse varsinainen tappohetki ei toimi oikeastaan kertaakaan. Elokuvasta puuttuu kuumoittava "Kohta tapahtuu..."-jännite ja kun Michael lopulta iskee niin se tuntuu aina kuin oltaisiin tekemässä jotain tyhmää suoraan videolle tehtyä jatko-osaa kökköineen toteutuksineen. Vuoden 1998 Halloween H20 itseasiassa kopioi paria tämän elokuvan tappoa ja tekee ne huomattavasti paremmin ja ikimuistoisemmin.

Mietin katsoessani paljon vuoden 2018 Halloweenia jonka pari vuotta sitten arvostelussani haukuin lyttyyn. Jotenkin absurdia että Carpenter saattoi kirjoittaa tämän elokuva kännissä, ilman kiinnostusta tekemisiinsä, MUTTA mies tiedosti humalassakin sen että tehdessään jatko-osan, hänen pitää antaa hahmoille TAUSTAA ja SYYTÄ olla mukana tapahtumissa ja KEHITTÄÄ asioita johonkin suuntaan. Ei riitä että heitetään vain alkuperäisestä leffasta tuttu naama mukaan ja odotetaan katsojien taputtavan kun tunnistavat jotain. Niinkuin vuoden 2018 leffassa.
Vastavuoroisesti Carpenterin 2018 scorea kehuin ja ylistin mutta paljoakaan sanottavaa ei ole tämän elokuva musasta josta myös Carpenter vastaa. Tai noh, tarkemmin sanottuna sitä musaa mitä elokuva tarjoaa ei ole kertaakaan käytetty hyvin. Jännitteet on aina hukassa ja musa tuntuu aina puuttuvan tilanteesta silloin kun tuntuu että sille olisi paras mahdollinen käyttöhetki. Kun katsoo kauhuelokuvaa ja huomaa ettei kauhu toimi kertaakaan, niin se on aika iso ongelma...

Tämä on ehkä kakka kauhuelokuvaksi mutta omaa oudon paljon inspiraatiohetkiä missä kuvastoa on lainattu niin ensimmäisen playstationin Clock Tower-kauhupeleihin kuin James Cameronin ensimmäiseen Terminatoriinkin. Noh, ainakin ne löysivät parempaa käyttöä tämän elokuvan potenttiaallisille, mutta heikosti toteutetuille hetkille. Lopun tulipalokohta on kuin suoraan Terminatorin loppufinaalista Sarah Connorin reaktioineen. Ja Clock Towerit nappaavat ison kasan tämän elokuvan potentiaallisista mutta heikosti toteutetuista "Löysin juuri hämärästä huoneesta kohta kuolleeksi huomaamani henkilön tuolista istumasta".

Halloween 2 on periaattessa aivan kuin Jaws 2. Eli kuin alkuperäinen mutta vailla lahjakasta, osaavaa ja vision omaavaa tekijää. Ensimmäinen elokuva, mutta huonosti kopioituna. B-tiimin tekemä tekele joka on vain tehty autopilotilla eikä siksi koska on ollut kova visio jostain todella hienosta.
Harmittaa koska jopa nykyisellä käsikirjoituksella pystyisin näkemään että tämä voisi olla varsin hyvä ja tehokas jatko-osa. Mutta sitä ei todellakaan nyt ole.

2-/5

[Silence]

UNCHARTED (2022, netflix)

Jahas, aika vetäistä viiva Seuraavan pelielokuvan katsomisen ylle. Ilouutinen on heti alkuun että Uncharted ei ole samanlainen fanielokuvakatastrofi kuin Welcome to Raccoon City, mutta ei silläkään hirveästi aihetta henkselien paukuttelemiseen ole.

Oma tuntemukseni Uncharted-pelien osalta yltää vain kahteen ensimmäiseen PS3-peliin. Ihan kivaa mutta eipä hirveästi mitään enempää. Sujuvasti meni, mutta en näe itseäni uudestaan pelaamassa niitä. Toisin kuin aikaisemmat pelistä elokuvaksi adaptaatiot kuten Silent Hill, Resident Evil tai Max Payne, tälläkertaa minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista ennakkosuhdetta alkuperäisteosta kohtaan siis.

Kaikkien vuosien ja tuhanteen kertaan peruuntuneiden yritysten jälkeen Uncharted on viimeinkin saanut leffansa. Luvassa on hyvin tyypillinen ja normaaleista hollywoodpalikoista koottu automaattiseikkailu nuoresta perheettömästä baarimikkopojusta Nathan Drakesta joka päätyy etsimään jotain aarretta kauan sitten kadonneen isoveljensä epäluottevan ex-kaverin Sullyn kanssa. Ja kun sanon että Jotain aarretta, niin se johtuu siitä etten ollut koko elokuvan aikana edes varma mitä ne olivat etsimässä, sillä minulta taisi jotenkin mennä täysin ohi koko juttu alussa ja loppuleffan yritin turhaan selvittää tätä.
Luvassa on iso kasa seistään ja puhutaan, istutaan ja puhutaan, kävellään ja puhutaan kohtauksia ja aina välillä saadaan jotain cgi-täytteistä toimintaa maustamaan tätä seikkailuelokuvaksi itseään kutsuvaa tekelettä.

Entä miksi kuulostan niin saivartelevalta?

Siksi koska tämä on myös niitä projekteja mitä katsoessa pystyy niin selvästi näkemään miten elokuvantekijöiden suunnittelupalaveri on edennyt:
-Allright, nyt ollaan tekemässä Unchartedia, yhtä tunnetuimmista (ja myydyimmistä) videopelifrancheissista leffaksi!
-Joo, mutta tämä pitää myös tehdä niille jotka ei pelaa. Me ei voida vaan hypätä seikkailun maailmaan. Meidän pitää tuoda iso kasa ihmisiä mukaan tarinaan, eli kannattaa nyt ensimmäisenä ignoorata se mitä tekee niistä peleistä niin suosittuja ja löytää joku helppo inhimillinen näkökulma mihin kaikki voivat samastua. Ja sitten myöhemmin miettiä miten tämä leffa tuodaan lähemmäs niitä videopelejä.
-Ja älkää unohtako että meidän pitää päästä tällä elokuvalla Marvelin Avengers-Miljardeihin lipputuloissa.
-Miljardi on kyllä aika iso numero...
-Joo mutta muuten ei tätä leffaa edes aleta tekemään jos sinne ei edes tähdätä!
-Joo ja tiedättekö miten me päästään sinne? Meidän pitää roolittaa pääosaan, Uncharted-Maniksi joku Marvelin miljardileffan päätähti!
-Joo! Mutta kuka? Robert Downey Jr?
-Downey maksaa liikaa ja alkaa olemaan liian vanha.
-Heeeei! Uusin Spiderman teki juuri Miljardin!
-Omg, joo! Mikä se pentu nyt olikaan...? Tom Holland! Se on juuri tällaisia viihdeleffoja katsovien ikäinen, tunnettu kasvo julisteista ja kaikki tykkää siitä!
-Joo, täydellistä! Miljardileffan nuori päätähti meille lypsettäväksi! Mehän voidaan tähdätä samantien vaikka kahteen miljardiin lipputuloissa...
-Mut... eikö se ole ihan liian nuori rooliin...
-Ääää... HEEEI! Me tehdään tästä Uncharted-Manin ensimmäinen seikaillu!
-Joo! Se missä se oppii kaikki sen temput ja löytää ne pelistä tutut vaatteensa! Tehdään check-lista jutuista ja sitten vaan rakennetaan leffa helposti kasaan niistä! Voidaan täyttää leffa kaikella helpolla tusinaratkaisulla mitä sillä on elämässä ja miten siitä tulee Uncharted-man ja lätkäistään mukaan pari pelien tunnistettavaa toimintakohtausta, että fanit tulee teatteriin!
-Joo, leffa rakentuu kuin itsestään!
-Uuuuuh omg omg, mulla on idis! Tiedättekö kun Mark Walhberg oli silloin joskus siinä jossain hyllytetyssä Uncharted-man seikkailussa pääsassa ja se on nykyään liian vanha ollakseen Tom Hollandin ikäinen...
-Joo?
-Se voisi olla sen Uncharted-Manin sellainen Kaiken oikein tekevä mentorihahmo, jota Aikuiset katsojat tulee katsomaan teattereihin. Se joku joka peleissä on viiksien kanssa!
-Ai saatana! Joo! Siis tää leffahan kirjoittaa itse itsensä!
-Joo ja sitten lopussa me voidaan lopettaa leffa fanservice-hetkeen kun Uncharted-Man saa vaikka peleistä tutut vaatteensa ja Mark Walhberg vitsailee että hän aikoo kasvattaa viikset. Tai jotain. Ja Pooom! Jatko-osa -joukku!
-Jooh, ja mikä parasta! Me voidaan vaan tehdä tää eka leffa kiinnittämättä niin paljon huomiota niihin peleihin Ja sitten jätetään koukku siitä että SEURAAVALLA KERRALLA ALKAA se Oikea Uncharted! Boom! Francheisse on syntynyt!


Mutta joo, jos nyt jätetään näsäviisaat vittuilut omaan arvoonsa, niin Unchartedia vaivaa tusinamaista käsikirjoitusta enemmän täysin tunnoton ja tasapaksu eteneminen, vailla minkäänlaista persoonallisuutta ohjaus tai tarinankerrontapuolessa. Elokuva on juonellisesti itseasiassa enemmän tai vähemmän kaikin puolin kasassa vaikka ei se tippaakaan pelien sujuvaa ja viihdyttävää Unchartedia muistutakkaan. En tiedä miten v*tun vaikeaa on vain tehdä suoraviivainen seikkailuelokuva Seikkailijamiehestä joka kokee seikkailua? Tällaista ei kuitenkaan ole luvassa, sillä hollywooddramaturgia tarvitsee kaikki normaalit pikkuhiljaa mukaan päätymisen hitaat kehitykset ja ensikertaa kaiken oppimiset. Leffa kulkee (tari tarkemmin sanottuna kävelee) persoonattoman ja täysin vailla energiaa olevan toteutuksensa johdosta kohtauksesta toiseen lättänänä viivana ja usein tuntuu että päähahmo itse on vähiten tapahtumista kiinnostunut henkilö.
En tiedä muista, mutta jos katsoisin Indiana Jonesia ja Indy hukkuisi vain mielenkiinnottomaan massaan muita hahmoja jotka kaikki muut ovat päähahmoamme paremmin perillä kaikesta, niin miksi minun pitäisi olla kiinnostunut mistään?
Ja asiaa pahentaa se että oikeastaan missään kohtauksessa ei ole minkäänlaista kunnon elokuvamaista draaman kaarta tai rakennetta. Leffa vain kulkee suorana viivana eteenpäin ja silloinkin kun pitäisi katsojalle antaa jotain tunteikkaasti tärkeää niin se vain suhahtaa mitättömästi ohi. Eli toisinsanoen täysin normaali nykyaikainen elokuva siis. Autopilotilla juttu läpi.
Oikeasti ihan ahdistaa miten monta kertaa Nykyaikaisia elokuvia arvostellessani joudun käyttämään sanoja Kokematon ja Amatöörimäinen kun puhutaan niin perusjutuista kuin tarinankerronta tai hahmodraama.Tai edes yleisestä kokonaisuuden hallinnasta. Mitään sellaista ei ole olemassakaan, vaan asiat vaan *tapahtuvat* koska käsis sanoo niin, ei siksi että juoni, hahmot ja tapahtumat loogisesti kehittyisivät eteenpäin. Antonio Banderasin esittämä "pääkonna" Santiago on varmasti se pahin esimerkki amatöörimäisestä toteutuksesta, sillä hahmon käyttäytymisessä ja hahmonkehityksessä ei ole mitään loogisuutta tai kokonaisuutta. Yhdessä vaiheessa hahmo on supersymppis, yhtäkkiä murhanhimoinen sekopää vailla mitään syytä ja kohta kylmä bisnessmies. Tuntuu että Hahmo vain pomppii käsikirjoituksessa mainittuun muottiin ilman mitään rakentelua tai kehitystä ja luovutin hahmon osalta jo aika varhaisessa vaiheessa koko leffaa. Edes Banderasin kaltainen huipputyyppi ei pysty saamaan mitään aikaan tällaisella tuhnujutulla, missä elokuva ei edes yritä antaa miehelle tai hahmolle mahdollisuutta. Äää, nopeasti vain eteenpäin ja seuraavaan kohtaukseen. Vielä isommaksi palikkamenoksi jää Banderasin ja tämän tummaihoisen apuriladyn välinen juttu, joka tuntuu siltä ettei leffantekijöitä ole pahikset kiinnostaneet tippaakaan. Riittää että ovat leffassa ja tekevät pum pum.

Elokuva edustaa lajityyppiä joka ei ole edes mikään uusi. Kyseessä on argelogiapohjainen seikkailukertomus, mikä on yhtä vanhaa genreä kuin itse tarinankerronta. Elokuvia on aiheesta tehty niin kauan kuin elokuvia on ollut olemassa. Ja sitä ennen vastaavat tarinat kerrottiin seikkailuromaaneissa vuosisatojen ajan. Spielbergin Indiana Jonesit ovat ne lajityypin kuuluisimmat elokuvat ja Angelina Jolien Tomb Raiderit ovat ne videopelin puolen modernit tulkinnat aiheesta jo parin vuosikymmenen takaa. Niin Harrison Fordin Indyt kuin Jolien TombRaideritkin olivat täynnä energiaa ja persoonaa ja luonnetta. Aina edettiin hyvällä temmolla ja seikkailun fiilis oli vahva ja viihdyttävä, eikä suoraviivaisen tehokkaita hahmoja koskaan unohdettu minnekkään missä vauhti hidastuisi muuten kuin pienenpieneksi hengähdykseksi. Uncharted the movie sen sijaan on kuin haaleaksi vedeksi laimennettu mehu joka kelluu tylsästä pikkuhiljaa suuntaan jonka oletan olevan eteenpäin. Usein vain mietin että miksi Drake on edes mukana koko seikkailussa sillä hahmolle ei ole tunnuttu keksivän mitään kunnollista syytä edes päätyä mukaan. En edes tiedä miksi jo elokuvan alussa pikkulapsena nähty Drake on niiiiin s*tanan hyvä historiassa ja argeologiajutuissa? Miksei nämä asiat voi tulla mukaan iän myötä niinkuin normaaleilla ihmisillä, vaan ne pitäävät olla jo synnynlahjoja?
Tuttuun Hollywoodtyyliin sankarimme ei vielä alussa ole Uncharted-Man vaan joutuu pakotettuna mukaan tarinaan joka ensimmäisen puolen tunnin jälkeen pikkuhiljaa alkaa lähteä liikkeelle. Elokuva ei vain missään vaiheessa saa kunnolla potkaistua itseään eloon, mutta vähän toimintakohtauksissa huomasi skarppaavani huomioni osalta seuratessani seuraavaa pöhköä stunttia. Toiminta tosin on tuttua hollywoodpumpulimenoa että paljon heilumista cgi-ympäristöissä, mutta ei minkäänlaista tunnetta yhtään missään.

Pikkuhiljaa loppua kohden elokuva vähän nostaa vaihdettaan ummehtuneesta valumisesta nopeatempoiseen häröilyseikkailuun kun se alkaa dumpata pakolliset hollywooddraamansa ja keskittyä sekopäisiin ideoihinsa sen sijaan että vain yrittää tunkea fanservicea naamalle. Loppufinaali on aivan helvetin överi... mutta jollain oudolla tavalla se jotenkin vain istuu Unchartedin överiin seikkailumaailmaan ja tuntui että elokuva edes jotain yrittää. Samaa en voi sanoa hieman aikaisemmin tapahtuneesta lentokonekohtauksesta joka on juuri niin tunnottoman huoleton ja väärällä tavalla överi kuin nykypäivän cgi-täytteisestä toimintasonnasta voi olettaakin. Sankarit ja konnat roikkuvat rahtikoneen perästä ulkona heiluvien rahtikonttien päällä (useiden kilometrien korkeudessa) eikä KUKAAN tunnu olevan tippakaan huolissaan aivan järjettömän pelottavasta tilanteesta. Sen sijaan kaikki vain pomppivat ja ammuskelevat kuin oltaisiin jossain greenscreen studiossa vailla tietoa mikä tausta tapahtumien ympärille myöhemmin lisätään.
Vuoden 1987 James Bond-elokuvassa The Living Daylights on samanlainen osio mutta helvetisti pienimuotoisempana ja silti se oikeasti tuntuu todella tehokkaalta ja jännittävältä kohtaukselta ja ihan ottaa mahanpohjasta, kiitos upean stuntin ja saumattoman studiokuvauksen näyttelijöiden välillä jotka oikeasti näyttävät siltä kuin pelkäisivät että yksikin väärä liike ja kuolema vie mukanaan.
https://www.youtube.com/watch?v=I4uN6L34jYI


Mutta ehkä olisi aika puhua hetki siitä kaikista isoimmasta kärpäsestä keitossa:
Sori nyt vaan jos kuulostan näsäviisaalta saivartelijalta joka väittää tietävänsä kaiken ennakkon, mutta samana hetkenä kun julkaistiin tieto että Tom Holland on roolitettu Unchartetiin Nathan Drakeksi, TIESIN että homma menisi vituilleen. On oikeita roolituksia, on kiehtovan yllättäviä roolituksia ja sitten on aivan kaameita virheroolituksia joiden kohdalla huutaa hälyytyssireeni kovaan ääneen että EEEI. Holland ei vain sovi rooliin tippaakaan ja muistuttaa enemmän Lehtimies Tinttiä kuin Nathan Drakea. Eikä kyse ole vain siitä että "No se on vasta nuori Nathan Drake" vaan siitä että Holland yrittää tehdä hahmostaan kaikin keinoin jotain 35 vuotiasta seikkailijaäijjää, mutta näyttää ja tuntuu ihan 17 vuotiaalta lukiopojalta joka yrittää näyttää "isolta pojalta" aikuisten seurassa....
Hollandista on selvästi yritetty kaikin keinoin tehdä mahdollisimman miehekästä äijää leffaan. Heppu jatkuvasti poseeraa bodatulla vartalollaan äijämäisissä lihaskimppuposeerauksissa ja kasvot näyttävät siltä kuin Hollandin suuhun olisi tungettu kasa pumpulia tuomaan vähän "massaa", mutta ongelma on että mikään ei toimi. Eikä kyse ole vain kököstä näyttelijäsuorituksesta vaan siitä että Tomppa vain on yksinkertaisesti aivan liian pikkupoikamainen ulkonältään äijärooliin. Holland on niitä näyttelijöitä jotka voisi vielä nelikymppisenäkin roolittaa lukiolaispojun rooliin, mutta samaa heppua ei voi roolittaa rooliin jonka pitää tuntua reippaasti ikäistään vanhemmalta.
Näyttelijän ikä on ase millä tuodaan rooliin uskottavuutta. Arnold oli melkein 40 kun tästä tuli hollywoodstara. Samoin Harrison Ford. Ikä antaa arvostusta ja uskottavuutta. Siihen on syy miksi uutta James Bond-näyttelijää etsitään aina sieltä 36-38 ikävuoden paikkeilta.
Asiaa vain pahentaa se ettei niin elokuva kuin Hollandkaan tunnu tietävän minkälainen päähahmon pitäisi olla ja lopputulos on kohtauksesta riippuen vähän kaikkea. Välillä ollaan maailman smoothein ja coolein baarimikko ja taskuvaras, välillä ollaan ujo, epämääräisesti höpisevä teinipoika ja välillä ollaan kuin kaiken kokenut tosimies. Sori nyt vaan mutta tällaiset ongelmat ratkeavat kun ROOLITTAA ROOLIIN SOPIVAN NÄYTTELIJÄN eikä vain sitä viikon kuuminta kassamagneettipojua. Eikä minulla ole todellakaan tunnetta siitä että Holland olisi kovinkaan kummoinen näyttelijä. Söötti teinipoika heppu on, mutta näyttelijänlahjat eivät ainakaan Uncharted-manin roolissa nouse millään tavoin esille. Ja se on aika paha ongelma elokuvassa jonka esikuvan päähenkilöineen videopelipuolelta kaikki tuntuvat entuudestaan tietävän. "Vähän niinkuin Nathan Fillion 20 vuotta sitten mutta Tom Hollandilla" ei riitä lopputulokseen. Tosimies tarvitsee tosimiehen näyttelijäkseen. Siihen on syy miksi Harrison Ford on Indiana Jones eikä Rick Moranis.

Sidenote: Onko Nathan Drake Tom Hollandin näyttelemänä edes tarpeeksi vanha että saa työskennellä baarissa baarimikkona? Siis oikeasti kysyn, sillä tätä mietin koko elokuvan alkupuolen...

Mark Wahlbergista minulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Se on Mark Walhberg näytelemässä Mark Wahlbergiä. Jokaisessa kohtauksessa tuntuu että mies on viisi sekunttia roolihahmossa ja sitten hahmo muuttuu vain Wahlbergiksi.
Jotenkin elokuvaa katsoessa tuntuu siltä että Markin Sullyhahmo on kirjoitettu tarinan päähahmoksi ja Nathan Drake lähinnä tämän koomiseksi sidekickiksi. Ja tämä vain entisestään boostaa tunnetta siitä että Miksi Nathan Drake edes on mukana tarinassa kun periaatteessa kaikki muut tuntuvat hallitsevan jutut ja tietävät asiat jo ennalta paremmin.

Isoimmat tykästymiset minulta saa kaikista hahmoista elokuvan the Lady eli Chloe, jota supersöötti Sophia Ali näyttelee ihan potenttiaallisesti. Harmi vain että elokuva ei oikein tiedä mitä hahmolla tehdä ja neito katoaa lopussa leffasta kokonaan pois. Elokuvan kuvausten aikana 24 vuotiaan Hollandin lapsellista ulkoista olemusta vain entisestään itselläni tuskastuttaa tässä leffassa se että Sophia Ali on vain vuotta Hollandia vanhempi ja nämä kaksi näyttävät leffasssa paljon nähneeltä 29 vuotiaalta naiselta ja 17 vuotiaalta koulupojalta...

Uncharted on taas yksi videopeli-elokuva tai jo ihan vain elokuvakin jossa pahikset on plaah, hyvikset on plaah, seikkailu on plaah, juoni on plaah, draama on plaah, musat on plaah, eteneminen on plaah ja toiminta on plaah. Ja voi kai tulla siihen loogiseen päätökseen että leffakin on plaah. Jos ei kerran käsikirjoituksia voida tehdä paremmaksi niin voitaisiinko edes oikeasti osaavia elokuvantekijöitä palkata näihin elokuviin puikkoihin että saataisiin Jotain hyvää lopputulokseen, kiitos.

2-/5

Ja mikä näitä elokuva vaivaa kun lopputekstit tungetaan täyteen aivan tyhjänpäiväisiä "post-credit" kohtauksia? Lopussa oleva kohtaus ei sanonut minulle mitään. Mutta höhö Markilla oli viikset!

Haluan vielä tähän loppuun haukkua elokuvan lentokonejulisteen. https://m.media-amazon.com/images/I/712x6YrYF4L._AC_SY879_.jpg En ole graaffinen suunnittelija, mutta tiedän jotain kuvasommittelusta ja tiedän että KAIKKI tässä leffajulisteessa on päin vittua. Ensinnäkin kuvakulma ja koko on aivan väärä. Kuva ei anna minkäänlaista käsitystä siitä missä päähahmo edes on? Onko tämä kilometrien korkeudessa vain, kahden centtimetrin päässä maasta? Vai koskettavatko jalat peräti jopa maahan? En voi ymmärtää miten juliste on päätynyt viralliseksi mainokseksi ison studion leffalle sillä jokainen graaffisen puolen käynyt varmaan tukehtuu latekahviinsa tuota kuvaa katsoessa... Pystyn vaan kuulemaan korkeakouluopettajan kritiikin surkeasta työstä päässäni tuota katsoessa enkä mitään muuta.

[Joni Ahonen]

Siksi koska tämä on myös niitä projekteja mitä katsoessa pystyy niin selvästi näkemään miten elokuvantekijöiden suunnittelupalaveri on edennyt:
-Allright, nyt ollaan tekemässä Unchartedia, yhtä tunnetuimmista (ja myydyimmistä) videopelifrancheissista leffaksi!
-Joo, mutta tämä pitää myös tehdä niille jotka ei pelaa. Me ei voida vaan hypätä seikkailun maailmaan. Meidän pitää tuoda iso kasa ihmisiä mukaan tarinaan, eli kannattaa nyt ensimmäisenä ignoorata se mitä tekee niistä peleistä niin suosittuja ja löytää joku helppo inhimillinen näkökulma mihin kaikki voivat samastua. Ja sitten myöhemmin miettiä miten tämä leffa tuodaan lähemmäs niitä videopelejä.
-Ja älkää unohtako että meidän pitää päästä tällä elokuvalla Marvelin Avengers-Miljardeihin lipputuloissa.
-Miljardi on kyllä aika iso numero...
-Joo mutta muuten ei tätä leffaa edes aleta tekemään jos sinne ei edes tähdätä!
-Joo ja tiedättekö miten me päästään sinne? Meidän pitää roolittaa pääosaan, Uncharted-Maniksi joku Marvelin miljardileffan päätähti!
-Joo! Mutta kuka? Robert Downey Jr?
-Downey maksaa liikaa ja alkaa olemaan liian vanha.
-Heeeei! Uusin Spiderman teki juuri Miljardin!
-Omg, joo! Mikä se pentu nyt olikaan...? Tom Holland! Se on juuri tällaisia viihdeleffoja katsovien ikäinen, tunnettu kasvo julisteista ja kaikki tykkää siitä!
-Joo, täydellistä! Miljardileffan nuori päätähti meille lypsettäväksi! Mehän voidaan tähdätä samantien vaikka kahteen miljardiin lipputuloissa...
-Mut... eikö se ole ihan liian nuori rooliin...
-Ääää... HEEEI! Me tehdään tästä Uncharted-Manin ensimmäinen seikaillu!
-Joo! Se missä se oppii kaikki sen temput ja löytää ne pelistä tutut vaatteensa! Tehdään check-lista jutuista ja sitten vaan rakennetaan leffa helposti kasaan niistä! Voidaan täyttää leffa kaikella helpolla tusinaratkaisulla mitä sillä on elämässä ja miten siitä tulee Uncharted-man ja lätkäistään mukaan pari pelien tunnistettavaa toimintakohtausta, että fanit tulee teatteriin!
-Joo, leffa rakentuu kuin itsestään!
-Uuuuuh omg omg, mulla on idis! Tiedättekö kun Mark Walhberg oli silloin joskus siinä jossain hyllytetyssä Uncharted-man seikkailussa pääsassa ja se on nykyään liian vanha ollakseen Tom Hollandin ikäinen...
-Joo?
-Se voisi olla sen Uncharted-Manin sellainen Kaiken oikein tekevä mentorihahmo, jota Aikuiset katsojat tulee katsomaan teattereihin. Se joku joka peleissä on viiksien kanssa!
-Ai saatana! Joo! Siis tää leffahan kirjoittaa itse itsensä!
-Joo ja sitten lopussa me voidaan lopettaa leffa fanservice-hetkeen kun Uncharted-Man saa vaikka peleistä tutut vaatteensa ja Mark Walhberg vitsailee että hän aikoo kasvattaa viikset. Tai jotain. Ja Pooom! Jatko-osa -joukku!
-Jooh, ja mikä parasta! Me voidaan vaan tehdä tää eka leffa kiinnittämättä niin paljon huomiota niihin peleihin Ja sitten jätetään koukku siitä että SEURAAVALLA KERRALLA ALKAA se Oikea Uncharted! Boom! Francheisse on syntynyt!

Haluan vielä tähän loppuun haukkua elokuvan lentokonejulisteen. https://m.media-amazon.com/images/I/712x6YrYF4L._AC_SY879_.jpg En ole graaffinen suunnittelija, mutta tiedän jotain kuvasommittelusta ja tiedän että KAIKKI tässä leffajulisteessa on päin vittua. Ensinnäkin kuvakulma ja koko on aivan väärä. Kuva ei anna minkäänlaista käsitystä siitä missä päähahmo edes on? Onko tämä kilometrien korkeudessa vain, kahden centtimetrin päässä maasta? Vai koskettavatko jalat peräti jopa maahan? En voi ymmärtää miten juliste on päätynyt viralliseksi mainokseksi ison studion leffalle sillä jokainen graaffisen puolen käynyt varmaan tukehtuu latekahviinsa tuota kuvaa katsoessa... Pystyn vaan kuulemaan korkeakouluopettajan kritiikin surkeasta työstä päässäni tuota katsoessa enkä mitään muuta.

Enpä ole tätä versiota julisteesta nähnyt. Siinä onkin kuvarajan leikkaukset pistetty nilkoista poikki ja edes heti tajuaisi lentokoneeksi tuota hökötintä, jonka suihkumoottorin kipinät näyttävät koneen olevan viiden sentin päässä ja putoavat magneetin lailla kohti Hollandia...? Juliste, jossa Holland ei oikeasti pidä kiinni mistään ja mikään ei ole totta. Sattuu katsoa.

[PT2]

Haluan vielä tähän loppuun haukkua elokuvan lentokonejulisteen.

Oh boy... Tykkään kyllä siitä että lentokoneen siiven kohdalla on vain haettu Googlella "Photoshop Fire Spark Brushes"-haulla sivellin ja lätkäisty tuohon koneen päälle. Kuten on nuo putoilevat kipinätkin.

[Silence]

LEGEND (1985, Director's Cut)

Legend on Ridley Scottin ohjaama ja Tom Cruisen tähdittämä eeppinen ja täysin unohdettu Dark Fantasy Fairytale satuseikkailu-fantasiaelokuva vuodelta 1985.
Kasari oli uskomatonta aikaa synkkien satuseikkailuiden osalta. Kiitos alkuperäisen Star Wars-trilogian. Nykyään tuntuu käsittämättömältä että hollywood oikeasti panosti synkkäsävyisiin ja mielikuvituksellisiin fantasiatarinoihin eivätkä pintakiiltoisiin ja värikkäisiin satuhassutteiluihin, mutta ennen asiat olivat eritavalla. Kasarilla ilmestyi iso kasa tällaisia suurella käsityövaivalla luotuja mielikuvitukselliia seikkailuita, kuten mm Labyrinth, Dark Chrystal, Neverending Story, Secret of Nimh, Black Cauldron ja Return to Oz ja monia, monia muita.

Alienin ja Blade Runnerin tehnyt Ridley Scott tuntuu juuri tällaisen elokuvan täydelliseltä tekijältä sillä mies on visuallisen puolen mestari. Legend kertoo vieläpä todella yksinkertaisen tarinan Valon ja Pimeyden kamppailusta kun nuori ja komea sankarimme yrittää pelastaa satuhahmokaveriensa kanssa kotiaan ja prinsessaa kauhistuttavan demonipahiksen nimeltä Darknessin pahuudelta. Uskomattomia maskeerauksia ja lavastuksia ja valaistuksia ja Jerry Goldsmithin musiikkia elokuva on pullollaan. Elokuvalla on toteutustyylinään vielä yksi isoista suosikkityyleistäni, eli kokonaan studiossa kuvattu fantasiaseikkailu (ennen cgin aikakautta) missä ihmeelliset fantasiametsät, niityt, purot, lammet ja talviset maisemat ja rakennelmat ovat täysin studiossa kuvattuja ja täydellisesti hallitussa ympäristössä tehtyjä. Ja lopputulos näyttääkin aivan uskomattomalta Ridley Scottin uskomattoman visuaallisen silmän ansiosta.

Mistä sitten kiikastaa? No se että elokuva on ihan kakka ja täydellinen epäonnistuminen.

Eipä tule Tenetin lisäksi kovin monta elokuvaa mieleen missä tarina on niin vammaisen huonosti katsojalle kerrottu kuin Legendissä. Tarinankerronta ja juonielementit ovat niiiiin simppeleitä mutta jostain syystä yksikään kohtaus ei tunnu toimivan. Kohtaukset vain alkavat tyhjästä ja etenevät eteenpäin kunnes jotain tapahtuu. Kohtaukset laahaavat ja fokus tuntuu olevan ihan hukassa suurimman osan elokuvan kestosta ja yhtäkkiä vain ollaan jossain ja milloinkaan katsojana ei ole kunnon otetta elokuvasta. Miten näin kaunis ja lumoava elokuva voi olla niin... plaah? Katsojana yhtää mistään ei saa otetta. Ridley Scott tuntuu siltä että mies on ollut kiinnostunut vain taiteesta ja kivoista kuvista ja unohtanut että myös tarinaa pitää kertoa katsojale. Scottin leffat ovat varsinkin miehen uran alkupuolella aina tuntuneet siltä että mies vain kuvaa kasan "tavaraa" ja myöhemmin niistä kasataan sitten enemmän tai vähemmän toimiva leffa. Alien toimii koska juoni on simppeli ja todella suoraviivainen ja se käy täydellisesti yhteen hitaan atmosfäärisen fiilistelyn kanssa missä on vaikeaa hukata fokusta. Blade Runner sen sijaan tuntuu enemmän sisarteokselta Legendille kuin Alienille, sillä mös Blade Runnerissa on hyvin samanlainen epämääräinen "materiaalista koottu"-fiilis yllä. Sillä erolla että Blade Runnerista on saatu kasattua jotain uskomattoman lumoavaa kokonaisuutta, kun taas Legend jää ihan tyhjäksi ilman minkäänlaista kiintopistettä tai ymmärrystä yhtään mistään.
Tom Cruise Peter Pan-tyylisenä sankaripojuna ja Mia Sara Disneyprinsessamaisena unelmoija Prinsessana ovat tämän elokuva päähahmot eikä kummastakaan saa minkäänlaista otetta vaikka homma on niiiin yksinkertaisista elementeistä kasattu. Ja tämä ei ole näyttelijöiden vika, vaan puhtaasti tarinankerronnan olemattomuuden.Tai ainakin sen tarinakerronnan mitä lopulliseen elokuvaan on päätynyt. Molemmat hahmot vain pomppaavat ruudulle ja sitten pitäisi olla täysillä mukana näiden seikkailuissa ja satumaailmassa kuin hahmot olisivat jo entuudestaan tuttuja. Elokuva kipeästi kaipaa jonkinlaista introa tekstiplanssin tai kertojaäänen keinoin mikä auttaisi pääsemään paremmin juttuun mukaan.
Tom Cruise kyllä tuntuu aika höhlältä valinnalta päärooliin, mutta se ei ole hirveästi miehensä itsensä vika vaikka tämä ei kovin kummoista roolisuoritusta teekkään, vaan omani koska huomasin vain höhöttäväni itsekseni nykypäivän näkökulmasta että "höhö se on Tomppa nuorena fantasiaelokuvassa".
Sivurooleista löytyy kyllä hyviä roolisuorituksia mutta yhdestäkään hahmosta ei vain saa otetta ja siksi lopputulos on vain niin.... Aaargh.

Mutta vaikka elokuva on kaamea epäonnistuminen ja vaikka olisit katsoja jota ei sellaiset tyhmät asiat kuin Taide ja Visuaallisuus voisi vähempää kiinnostaa, niin Legend kannattaa katsoa jo ihan yhden asian takia. Sen että pääpahaa, eli Darknessia näytelee aivan uskomaton ja aivan uskomatoman maskeerauksen päälleen saanut Tim Curry. Siis ne jotka eivät tiedä mistä puhun, niin Tim Curry näyttää elokuvassa siis TÄLTÄ.
Curryn teatraalinen ja itsekeskeinen roolisuoritus tarinan jättiläismäisenä pääpahana on aivan uskomaton ja se mikä pelastaa visuaallisuuden ohella tämän elokuvan yhden tähden arvostelulta. Kiitos upean maskeerauksen, roolisuorituksen ja luovan kuvauksen, Currysta on saatu valtavan kokonen fantasiaolento aikaan ihan vain käsityöllä. Ja se on jotain ihan uskomattoman näköistä. Nykyään kun sarjakuvaelokuvat tuntuvat automaattisesti käyttävän cgitä kun "pitää luoda hahmo mitä ei voida toteuttaa oikeasti", niin omat ajatukseni menevät AINA tähän elokuvaan ja siihen miten tarinan pääpaha on toteutettu. Helvetin cgi-hahmoratkaisut tuntuvat vain niin laiskan ja mielikuvituksettoman elokuvantekijän ratkaisuilta, kun kirjaimellisesti jotain näin uskomatonta pystyy toteutttamaan ilman minkäänlaista cgi-avustusta jo vuosikymmeniä sitten. Darknessin asusta vastaa muuten efektimies Rob Bottin jonka kaksi muuta uskomatonta työtä ovat John Carpenterin The Thingin hirviöt ja Robocopin nimikkohahmon puku ja kasvomaski, joten ei ihme että lopputulos on niin uskomaton kuin on.

Legendistä on olemassa parikin versiota. Teatteriversiot USAssa ja Euroopassa ovat siellä puolentoista tunnin paikkeilla ja sellaisena myös alunperin näin elokuvan. Elokuvan bluray kuitenkin sisältää mukanaan Eurooppalaisen version lisäksi 25 minuuttia pidemmän Director's Cut version mitä suosittelen kyllä elokuvan ainoaksi oikeaksi versioksi, vaikka ei se lopputulosta pelasta. Tarina on vain Director's Cutissa.... ööh jos ei nyt Paremmin niin ainakin Selkeämmin kerrottu. Elokuva vain tuntuu siltä ettei se missään nykymuodossa anna kaikkea potenttiaallisuuttaan niin omasta mailmastaan kuin tarinastaankaan. Kaikki on vain toivottoman sirpaleista, vaikka Director's Cut ehdottomasti hengittääkin asioita teatterivesion järjetöntä kiirehdintä enemmän. Vaikka Legend onkin täysin oma tarinansa ja vaikka se käyttää paljon tuttuja klassisia satutarinan elementtejä, teos tuntuu kuitenkin kuin joku olisi tehnyt kirjasta elokuva-adaption mutta unohtanut selittää yhtään mitään kirjasta tuntemattomalle katsojalle.

Legend on käsittämätön sekasotku ja epäselvä kasa "fantasiasatua" ilman minkäänlaista kunnollista eheää kokonaisuutta ja on vaikea uskoa että Ridley Scottilta on voinut tulla jotain näin sekavaa, niiiiin yksinkertaisesta asetelmasta. Aivan mielettömän näköinen teos taiteellisesti ja visuaallisesti, mutta muuten tuntuu aivan käsittämättömän epäonnistuneelta sekasotkulta. Onneksi Tim Curryn roolisuoritus, aivan uskomattoman maskeerauksensa kera saa edes jotain pelastamisen tuntuista tästä teoksesta jäljelle.
Pisteet tulevat täysin visuaallisuuden ja taiteellisuuden osalta eivätkä miltään muulta.

2½ / 5

[Gigante]

^ Aluksi mietin, että mikäs elokuva se tämäkin on, mutta pari kuvahakua myöhemmin muistankin tämän elokuvan hyvin etäisesti. Varsinkin tämän gobliini-hahmon osalta. Kerran taisin alkupään nähdä telkkarista, mutta koulun takia piti mennä aikaisemmin nukkumaan niin jäikin koko elokuva sen myötä tyystin unholaan. Muistelen myös että eräs Mikki Hiiri-fantasiaseikkailu satunnaisesta taskukirjasta oli kuin sattumalta samantapainen elokuvan alkuun parin elementin osalta (yksisarvinen ja sitten äkillinen talvi). Elokuvan pääpaha jäi täysin näkemättä, mutta nyt kyllä kiinnostaisi tsekata youtubesta elokuvan kohtauksia miten tuo kyseinen maskeeraus toimi.

[Joni Ahonen]

^
Muistan ikuisesti tuon Saatanan nähneeni joskus lapsena, kun tämä tullut telkkarista, mutta en ole mielestäni koko elokuvaa nähnyt. Elokuva jäänytkin pimentoon ja edes tiennyt Tom Cruisen näytelleen tällaisessa.

Visuaalisuuksien ja perkeleen takia haluaisin nähdä. Legend -nimellä kulkee muitakin leffoja ja Will Smithin I am Legend jotenkin hyppää aina irvokkaasti silmiin ja mieleen kyseisen nimen kuulessani.

[Silence]

ALIEN VS. PREDATOR (2004)

Alien vs Predator on näitä ideoita mistä vuosikausia sai kuulla huhuja ennen kuin sellainen leffaksi saatiin. En kyllä koskaan ollut tippakaan innostunut ajatuksesta. Kahden hyvin erilaisen leffahirviön laittaminen nyrkkeilykehään ei todellakaan kuulostanut omissa korvissani herkulliselta idealta. Ei varsinkaan kun Alien on legendaarisimmista legendaarisin elokuvahirviö joka on niin nerokas ja uskomattoman visionäärinen että on ihme että jotain sellaista on edes olemassa. Ja Predator taas joka lähinnä pöhkö kasarihirviö joka on onnistuttu saamaan toimimaan parin hyvän leffansa ja osaavien tekijöidensä ansiosta.
Ja sekin vielä että nämä kaksi klassikkohirviötä saattaa yhteiseen seikkailuunsa Paul W.S. Anderson, mies monien mestariteosten takaa, ei todellakaan anna lupaavaa pohjaa tälle katastrofikokoontumiselle..
...Mutta tiedättekö mitä... Aliens Vs Predator on itseasiassa aika hyvä elokuva.

AvP on näitä häiritseviä asioita maailmankaikkeudessa, mitkä ilmestyessään saivat ihan syystäkin sapiskaa.... mutta nyt, 20 vuotta myöhemmin kun kaikki leffat tuntuvat olevan jo lähtökohtaisesti paskoja, idioottien tekemiä ja ihan yleisesti ottaen vituillaan, niin Alien Vs Predator on suorastaan piristävän puhdas hirviötoimintaelokuva joka kohtelee nimikkohahmojaan erittäin kunnioittavasti ja tietää täsmälleen mitä sen kuuluu tehdä.
Elokuva alku on aikamoinen hätäinen pikakelaus kun tekijät hirveällä kiireellä kasaavat kaiken kansaan jotta päästään itse varsinaiseen The Asiaan. Ihmiset löytävät lämpöjäljen pohjoisnavalta missä odottaa jään alla muinainen temppeli ja kohta ollaankin jo tekemässä kontaktia peräti kahden eri muukalaisrodun kanssa. Efektikuvat missä näyttelijät on pistetty greenscreenin edessä tapahtumaikkaan X eivät hirveästi alkupuolella vakuuta, kohtaukset ovat aika huolimattomasti kasattuja, näyttelijäsuoritukset ovat muutamia sivuosia lukuunottamatta aika heikkoja eikä dialogikaan saa hirveästi mitään ihmeellistä aikaa... mutta kun itse The pääjuttu alkaa niin leffa tiputtaa kaiken turhan pois ja alkaa etenemään täysin vailla minkäänlaista pöhköilyä ja alkaen oikeasti panostaa kaikkeen. Vähän hämmentää miten adhd tämä elokuva on juuri ensimmäisen näytöksensä osalta kun taas vastavuoroisesti paria vuotta aikaisemmin tullut Andersonin ensimmäinen Resident Evil oli juuri vahvimmillaan vastaavassa tilanteessa ja keskittyi rakentamaan tunnelmaa. Ja se on isoin asia mitä haluaisin tälle elokuvalle: Että elokuvan alkupuolisko oikeasti tukkisi turpansa ja antaisi atmosfäärin ja mysteerin kasvaa. Varsinkin koska jo alussa meille esitetään kiehtova asetelma, mystisyyttä ja vanhoja legendoja, mutta kaikki vain juostaan läpi kuin sekunttikello kädessä.

On muuten paikoitellen jopa absurdia miten identiteettinen AvPn alkupuoli on vuonna 2012 ilmestyneen Ridley Scottin Prometheuksen kanssa. Juoni on lähes yksi yhteen Ridley Scottin innolla odotetun megaeepoksen kanssa ja jopa kohtauksetkin ovat paikoitellen kuin suoraan kopsattu Alien vs Predatorista Prometheuksen tarpeisiin. Elokuvat alkavat hyvin samankaltaisilla löydöillä, käsittelee täsmälleen samaa aihetta eli Muinaista Astronauttiteoriaa avaruudesta tulleista muukalaisista jotka opastivat ihmiskunnan kehitystä, meillä on lähes yksi yhteen oleva tehtävän preeffauskohtaus laivan ruumassa, mistä molemmissa elokuvissa vastaa viimeisiään vetelevä ja kuolemattomuutta tavoitteleva Mr Weyland ja tottakai perillä kaikki menee tuttuun tapaan todella hyvin, eikä kenellekkään käy huonosti joka johtaisi vain enemmän uusiin huonoihin juttuihin. Elokuva käyttää tätä muukalaisten ja ihmiskunnan varhaisten edustajien yhteiseloa itseasiasssa harvinaisen laadukkaasti rakentamaan asioita, eikä luvassa ole Prometheuksen kaltaista, suorastaan vastenmielistä "kokoajan olikin kyse MEISTÄ!" kaltaista, Ö-luokan hevonpaskakirjoitusta luvassa. Fokus on täysin Alieneissa ja Predatoreissa ja ihmiskunnan edustajat ovat vain surkeita sivustaseuraajia. Niinkuin sen pitäisikin olla.
Avp on kuin se b-tuotanto joka on tehty tyhmää popcorn-yleisiöä varten, kun taas Prometheus on kuin tilattu taidemuseoon.... mutta jostain syystä Alien vs Predator on se Parempi elokuva, eheällä kokonaisuudella- kun taas Prometheus meinaa tukehtua omien pierujensa haisteluun ja tekotaiteellisen kameran kääntöön kohti katsomoa.

Syitä Alien vs Predorin paremmuuteen on useita, mutta se kaikista selkein on yksinkertaisesti se että AvP on Selkeä, Suoraviivainen ja tehokas leffapaketti, joka tietää täsmälleen mitä on tekemässä ja KUNNIOITTAA LÄHDEMATERIAALEJAAN. Eikä liiku oudon epämääräisissä, vähän sitä ja vähän tätä-sekamelskassa missä kaikkea on epämääräisesti tungettu mukaan ja tärkeintä on ottaa esimerkkiä mistä tahansa muusta kuin lähdemateriaalista.
Tämä on elokuva jonka on selvästi tehneet ihmiset jotka arvostavat, kunnioittavat ja ennenkaikkea Ymmärtävät lähdemateriaaleja ja suhtautuvat niihin vakavasti.

Alienit varsinkin näyttävät todella upeilta. Eikä se ole ihme sillä niistä vastaa Alec Gillisin ja Tom Woodruffin efektifirma Studio ADI joka teki samat tehosteet myös Aliensiin, Alien3een ja Alien Ressurectioniin. Ja Woodruff itse myös näyttelee Alienia puvussa kuten kolmessa edellisessäkin elokuvassa. Hahmoilla on ihanaa nelosesta tuttua limaisuutta ja tekijät tuntuvat täsmälleen tietävän miten näitä hahmoja kuuluu valaista ja kuvata elokuvassa, jotta näistä elokuvahistorian upeimmista hirviöistä saadaan paras mahdollinen irti.
Alien Queen on yhtä upea kuin ennenkin, kiitos aikaisemmista elokuvista tutun huikean nuken, mutta toivoisin ettei elokuva lopussa turvautuisi niin helvetisti cgi-versioon queenista, vaan käyttäisi Aliensin loppufinaalin tyyliin oikean kokoista nukkea hyödyksi. Kahdella jalalla steppaileva cgi-Queen on vain niin... halvan tuntuinen ratkaisu ja muutenkin elokuva luottaa liikaa nopeaan toimintaan eikä pelottavaan fiilikseen lopputaistelussa.
Myös facehugerista chestburstersiin meno on jotenkin vain niin absurdin kiirehditty elokuvassa, kun tekijöillä on hirveä kiire saada aikuisen kokoisen Alienit ruudulle. Mutta yleisesti ottaaen Alienit ovat eri vaiheineen kuitenkin hyvin tehtyjä enkä lopun cgi-queenia lukuunottamatta hirveästi halua valittaa.
Predatorit sen sijaan... noh, ne näyttävät ihana hyviltä ja kelvollisilta, mutta... I dont know, hahmojen omaperäisyys vain tuntuu hieman katoavan kun hahmot vain hengaavat keskenään tai seisovat ihmisten vieressä ja näyttävät enemmän amerikkalaisilta jalkapalloilijoilta suojavarusteissa kun mystisiltä saalistajaolennoilta toisesta galaksista. Jotenkin vain Predatorien päällä oleva haarniska tuntuu liian isolta, kankealta ja lelumaiselta, mikä pahasti syö hahmosta fiilistä. Muutenkin Predatorien kalusto on ainakin omiin silmiini jotenkin vain... hieman lelumaisen näköistä haarniskamenoa. Olkatykki esimerkiksi näyttää joltain lasten muodottomalta lelulta eikä oikeasti vaarallisen oloiselta ja ennenkaikkea mystiseltä aseelta. Tekijät kuitenkin käyttävät Predatorin kalustearsenaalia tehokkaasti hyödyksi elokuvassa ja varsinkin veitsillä päivitetty heittokiekko on tyylikäs lisäys.

Anderson on kyllä selvästi scifi-thrillerileffa Cuben suuri fani sillä tämä oli jo toinen leffa putkeen (Resident Evilin jälkeen) kun mies pöll... tarkoitan Lainaa ideoita suoraan omaan elokuvaansa. Juttuja lainataan myös mm niin alkuperäisestä Tomb Raider-elokuvasta kuin Independence Daystakin. Anderson voisi kyllä kehittää vähän uuden tavan kuvata elokuvia, sillä kaikki on kuvattu vähän liiankin ahtaissa kuvissa eikä milloinkaan päästä kunnolla nauttimaan ympäristöistä tai tunnelmoimaan kunnolla tilanteita. Ja se on se yksi iso asia mitä tämä elokuva ehdottomasti kaipaisi. Ohjaajan joka osaisi luoda oikeasti kunnon atmosfääriä tukemaan tätä mystistä tarinaa ja antamaan kunnon kauhufiilistä kun Alienit lopulta tulevat kuvioihin. Elokuvan ikäraja on myös PG-13 ja tämä on myös näitä asioita minkä kohdalla vain miettii että WTF? Elokuva jonka jonka titlessä on Alien tai Predator ei pitäisi koskaan olla muuta kuin R. Verta ei käytännössä lennä ollenkaan vaikka porukkaa teurastetaan vasemmalta ja oikealta ja chesbustersit lentelevät rintakehien läpi. Tämä on näitä anteeksiantamattomia yksityiskohtia, mitä ei vain voi katsoa ohi. Kun puhutaan pelkästään jo Alienista niin mikään tekosyy ei pitäisi tulle tielle kun kyseessä on Brutaali ja Verinen meno. Jenkit ovat kyllä käsittämättömiä väkivallan suhteen. Väkivalta on ok kunhan se on coolia, mutta seurausten näyttäminen on big no no.
Mutta isojenkin ongelmien kanssa Alien vs Predator toimittaa juuri sitä mitä itse titlekin lupaa. Kun turpakäräjät alkavat, elokuva vie mennessään. Ja ne pari tyhmää tappelukohtausta hirviöiden välillä on tehty laadukkaasti ja selvästi panostusta osioon laittaen.

Aika kauaksi ollaan tultu aikaisemmasta "se on paska roskaleffa"-tapauksista, sillä verrattuna vaikka helvetin pöhköihin Prometheukseen ja Alien Covenantiin tai aivan surkeaan nollan tähden umpipaskaan The Predator-farssiin vuodelta 2018, tämä elokuva on ylväs viihde-elokuva joka tuo kaksi elokuvahistorian kuuluisinta science fiction hirviötä yhteen, eikä onnistu pilaamaan kumpaakaan. Ei edes PG-13 lätkällään. Entisaikojen paska on nykyään "Ihan jeesh, keskitason elokuva" ja se jos mikä pelottaa.

3- / 5

[Joni Ahonen]

^
AvP:sta jäänyt mieleen neloskanavan lyhyt mainos siitä, kun sitä näytettiin ensikertaa tv:stä joskus vuonna 2006-2008. Voi olla että muistan paljon omiani tästä, kun lyhyessä mainoksessa oli kanavan itsensä vähän editoima kohtaus, jossa Predator heittää Alienin kohti kameraa ja tässä kyseisessä otoksessa näytetään hyvin sulavan hidastettuna tuo Xenomorphin lento ja taustalla soi "piip..." "piip..." "piip..." -ääni. Olin silloin teininä ihan että vau!, kunnes itse leffassa kyseinen kohtaus on ihan paska efektipläjäys normaalilla temmolla ja perustoimintamusalla. Voi olla että olen ainoa ihminen joka tämän muistaa, mutta en mahda mitään, että kyseinen mainos lähtee aina pyörimään päässäni kuulessani AvP:sta.

Myönnettävä etten ole leffaa nähnyt 15 vuoteen, joten muista suurimmaksi osaksi kohtauksista muuta kuin tympeät ihmishahmot veljeilemässä Predatorien kanssa.

[Silence]

SPEED (1994)

Speed on tyylipuhdas actionthrilleri ysäriltä... ja ensivuonna pelottavat 30 vuotta täyttävä elokuva. Joskus vain kun masentaa, on hyvä katsoa jotain tällaista simppeliä, viihdyttävää ja kunnolla koukuttavaa toimintaa.
Kauhistuttava, lunnasrahoja vaativa pommimies on virittänyt Los Angelesin ruuhkassa kaahaavan bussin räjähtämään jos nopeus laskee liikaa ja vain Keanu Reevesin esittämä poliisimies voi pysäyttää... eikun pitää bussin liikkeellä ettei se räjähdä.
Kuulostaa ylisimppeliltä elokuvalta, mutta ei elokuvien tarvitse olla ylimonimutkaisia jos ne on hyvin tehtyjä. Näin tehokkaan idean ympärille on onnistuttu rakentamaan ammattilaisten käsissä todella hyvä ja todella tehokkaasti katsojan otteessaan pitävä thrilleri. Jo elokuvan aloituskohtaus hissikuilussa pelastamassa porukkaa putoavasta hissistä on jo todella mestarillinen kohtaus, missä kymmeniä kertoja elokuvan nähneenä yhä vain sydän hakkaa kauhistuneena ettei kukaan vain putoa hissin mukana.

Speed on vain näitä kivoja tapauksia missä aikalailla kaikki osa-alueet toimivat yhdessä erinomaisesti. Vauhdikas toiminta on toteutettu komeasti, rytmitetty hienosti, katsojaa pidetään kokoajan otteessa juuri sopivalla määrällä jännitystä ja kevennystä. Huomasin että itselläni hakkasi sydän rinnassa varmaan puolet elokuvasta, sillä elokuva osaa pitää todella hyvin hektistä tempoa yllään ja onnistuu luomaan laadukkaalla tavalla samaistuttavaa stressiä tapahtumista katsojalle. Erinomaisesti roolitettu, näytelty ja hyvällä dialogillakin varustettu leffakin vielä kaiken toiminnan päälle, niin hahmoja on ilo seurata. Mitä olen ymmärtänyt, Joss Whedon on ilman credittiä kirjoittanut elokuvan dialogin käsistohtorina ja siltä dialogi myös kuulostaa. Sillä se on kauttaaltaan todella sujuvaa ja nokkelaa. Mutta ei liian ärsyttävän ylinokkelaa mistä Whedon on nykyään turhauttavan tunnettu.

Pääosassa oleva Keanu Reeves on yleensä aika pökkelö näyttelijä. Mutta sitten miehellä on näitä muutamia rooleja missä mies tuntuu vain jotenkin täydellisesti sopivan rooliin ja on vaikea edes kuvitella muita tämän tilalla. Speed on Matrixin ohella yksi näistä. Keanu ei ole koskaan ollut tunnettu kovinkaan agressiivisista roolisuorituksista, mutta Speedissa tämä pääsee esittämään paljon normaalia kuumakallemaisempaa roolia ja Keanu on yllättävän hyvä kamppailessaan jatkuvasti tikittävää kelloa vastaan. Ja varmasti tämän agressiviisen menon ja elokuvan nopean tempon ansiosta Keanu tuntuu todella hyvältä pääosassa.
Toki Keanua ja elokuvaa auttaa se että kaikki sivuosat ovat todella hyvillä näyttelijöillä roolitettuja. Dennis Hopper sekopäisen vaarallisena pommimiehenä on yllättävän tehokas ja hauska roolissaan, Jeff Daniels uskollisena työparina nyt voi ilmeisesti laittaa vaikka Jim Carreyn kaveriksi leffaan ja saada timanttia, Joe "Terminator 2sen Miles Dyson" Morton pomona on myös todella hyvä ja heppua ei ollenkaan tunnista samaksi näyttelijäksi joka teki roolin siinä isommassa ja kuuluisammassa toimintaelokuvassa. Mutta Keanun ohella elokuvan toinen tähti on ehdottomasti Sandra Bullock, joka tekee todella hyvän roolisuorituksen bussin uudeksi kuljettajaksi joutuvana matkustajana.
Kaiken hetkisyyden keskellä elokuva osaa myös hengittää, sillä se toimintaelokuvaksi täynnä erittäin inhimillisiä hetkiä. Varsinkin Sandra Bullockin esittämästä hahmosta uskalletaan tehdä yllättävän realistinen hahmo jolla on monta erinomaista hetkeä kun tämä reagoi tilanteen aiheuttamaan stressiin, mikä normaalisti tällaisissa elokuvissa usein ohitettaisiin ilman minkäänlaista huomiota.

Elokuvan komeasta musiikista vastaa Mark Mancina, joka näitä ysärin toimintaelokuvien vakiosäveltäjiä, jotka ovat nykyään täysin kadonneet. Mancinan score on todella hektinen ja monipuolinen thrilleriscore joka menee täydellisesti yhteen tapahtumien kanssa. Varsinkin elokuvan koko alkupuolen varastava Keanun bussijahtauksen ja ruuhkassa kamppailun aikana musaa käytetään todella tyylikkäästi ja taidokkaasti hyväksi. Niin, ja teemakappale on todella komea. Elokuvan musat myös muistuttavat todella paljon PS1n Metal Gear Solidin sävellyksiä. Siis monet nuotit ovat ihan yksi yhteen. Ovat ilmeisesti Konamin säveltäjät tykänneet Speedistä.

Elokuvan on ohjannut Hollantilainen Jan de Bont, joka oli aikoinaan yksi parhaimmista kuvaajista, jonka crediteistä löytyy iso kasa Paul Verhoevenin Hollantilaisia mestariteoksia, mutta myös iso joukko todella upeita hollywoodelokuvia kuten Die Hard, Black Rain, Hunt for the red october ja Basic Instinct. Mutta monien lahjakkaiden kuvaajien tavoin myös Bont päätti että hän haluaa mieluummin ohjata joten mies päätyi lyhyelle ja todella epätasaiselle ohjausuralle mihin kuuluu sellaisen tekeleet kuin toinen Angelina Jolien Tomb Raider elokuva, The Haunting remake ja Twister. Ja mies oli muutamana vuoden jälkeen liittynyt täydellisesti kadonneiden laatutekijöiden joukkoon. Mutta miehen helposti paras ohjaustyö on tämän depyyttielokuva Speed. Speed on periaatteessa "Die Hard Bussissa", mutta se ei ole haukkumista, vaan täydellinen ilmaisu teoksesta ja iso kehu, sillä Bont on myös Die Hardin kuvaaja ja elokuvilla onkin hyvin samanlainen yleisfiilis ja visuaallinen olemus. Speed on hyvällä tavalla Die Hardin henkinen sukulainen, helposti jopa mahdollinen leffa Die Hard-sarjan jatko-osaksi. Eikä Speed jää edes kovin kauas Die Hardista laadullisestikkaan. Se on jonkin verran yksinkertaisempi, suoraviivaisempi ja reilusti pienimuotoisempi toimintaelokuva, mutta vähintään yhtä viihdyttävä tapaus.

Elokuva lässähtää vasta aivan viimeisillä mahdollisilla hetkillä finaalissa. Loppufinaali metrossa on vain jotenkin niin... väkinäinen, komitean suunnittelema paniikkifinaali misssä äkkiä luodaan vain överi actionkohtaus, unohtaen koko aiemman leffan ja homma alkaa tuntua melkein parodialta itsestään kuin oman leffansa finaalilta. Kaikki on ensin todella lupaavaa kun seuraamme lunnasrahojen viemistä ja odotellaan pommittajaa ja tämä paljastuu taas kerran ovelemmaksi kuin sankarimme. Mutta homma alkaa vain mennä pelleilyn puolelle kun ensin heilutaan metrossa ja yhtäkkiä tapellaankin metron katolla vailla mitään ongelmia, vaikka aikaisemmin koko elokuva on ollut yhtä suurta kamppailua fyysisiä esteitä vastaan. Lopussa on hyvä idea että ollaan palattu elokuvan aloituksen pattitilanteesen lähes yksi yhteen olevalla kohtauksella... mutta sillä idealla ei tehdä yhtään mitään ja finaali jättää ärsyttävällä tavalla pahan ja halvan maun kaiken aikaisemman ylle.
Noh, mutta huonommaksikin voisi mennä. Sitä varten on elokuvalla jatko-osa Speed 2, joka kannattaa kiertää kaukaa.

Speed on helvetin hyvä toimintaelokuva ajalta kun näitä tehtiin rivisuorituksena, ilman studiossa greenscreenin edessä kuvaten ja cgin apua kaikessa käyttäen. Oikeasti ja todella eläväisen tuntuisesti.

4/5

[Silence]

Laputa - Linna taivaalla (1986)

Hayao Miyazakilta tuli joku uusi elokuva teattereihin. Meni itseltäni ohi. Taidan oikeasti vältellä kaikkea uutta kun ei osunut ollenkaan tutkaani.

Mutta jotain hyvääkin sentään. Teattereihin on nyt tulossa iso kasa Miyazakin aikaisempia elokuvia. Joten tartuin niistä suosikkiini, miehen kolmanteen kokopitkään ja Studio Ghiblin ensimmäiseen elokuvaan: mestarilliseen seikkailuelokuvaan nimeltä Linna taivaalla. Oli harvinaisen piristävää nähdä oikeasti upea elokuva elokuvateatterissa vuosituhansiin, eikä jotain mikä saa minut hyppäämään auton alle teatterista ulos kävellessäni.

Olen aina miettinyt että jos saisin tilaisuuden nähdä yhden Miyazakin teoksen isolta kankaalta niin se olisi ehdottomasti tämä. Tarina myyttisestä lentävästä linnoistuksesta ja sen etsimisestä.
Teos on ollut yksi suosikkielokuvistani siitä saakka kuin näin sen ensimmäistä kertaa (vasta) vajaat kymmenen vuotta sitten. Eeppinen seikkailuelokuva täynnä mielikuvitusta, vaaroja ja kiehtovia maailmoja vie väkisinkin mukanaan.
Miyazaki käsissä mukana on iso kasa vanhaa mytologiaa, mystisiä menneisyyden ihmelaitteita, 1800/1900-lukujen vaihteen vaihtoehtoiseurooppaa vahvalla steampunk-viballa ja inhottavia pahiksia, joiden kanssa jalot sankarimme kilpailevat.
Laputassa on paljon elementtejä mitä näkee myös toisissa Miyazakiin liittyvissä animeteoksissa kuten Hideaki Anon mestarillisessa ja alunperin Miyazakin itsekkin suunittelemassa Nadia: Secret of Blue water animesarjassa (suosittelen valtavasti) sekä Miyazakin 70-luvun seikkailusarjassa Future boy conan. Kaikissa näissä on sciecne fiction elementtejä yhdistettynä steampunk-maailmaan ja aina itselläni on tuntunut että nämä ovat kuin Japanilaisia versioita Jules Vernen klassisista seikkailuromaaneista. Laputa noudattelee myös hyvin pitkälle Raiders of the Lost Arkin seikkailuelokuva-kaavaa, eli aina parin minuutin hengähdystauon jälkeen on luvassa mukaansa tempaisevia nopeita ja tehokkaita toimintaosuuksia, eikä koskaan tunnu väkinäiseltä että kokoajan tuntuu tapahtuvan. Seikkailu ja toiminta kulkevat hienosti käsikädessä.

Miyazaki on aina ollut loistava hahmojensa osalta (jos Liikkuva Linna jätetään huomioimatta) ja Laputa antaa varmasti suoraviivaisimmat mutta myös seikkailunsa kannalta selkeimmät hahmot koko Miyazakin elokuvatuotannosta. Sankarimme ovat jaloja hyviksiä ja pahiksemme ovat inhoja pahiksia. Ja elokuva tuokin paljon tämän osalta mieleen juuri Indiana Jonesin. Joskus vain näin puhtaan selkeät palaset auttavat luomaan todella toimivan seikkailutarinan. Osaa elokuva kuitenkin pelata myös monipuolisimmillakin hahmoilla ja tästä on loistavana osoituksena elokuvasta taatusti mieleen jäävä Ilmamerirosvo-joukkio, joka alussa esitetään kaameana vaarallisena jenginä, mutta joista elokuva pikkuhiljaa alkaa rakentaa rakastettavan sympaattisia toheloita ja tarinan aikana joukkio kasvaa päähenkilöiden uskollisiksi tovereiksikin. Ja unohtamatta joukkion johtajamummelia joka on aivan uskomaton hahmo, kuin Peppi Pitkätossu joka on koko elämänsä toiminut merirosvopomona. Ihme ettei Miyazaki koskaan tehnyt tälle omaa nuoruudenseikkailuelokuvaansa...

En voi sietää tietoknegrafiikoita käsinpiirretyissä animaatioissa. En vaikka ne olisi hyvin tehtyjä. Aina on vain ainakin itselläni sellainen inhottava fiilis että nämä kaksi täysin erilaista toteutuskeinoa eivät ollenkaan istu yhteen. Laputa on täynnä valtavia animaatio-osioita jotka ovat kaikki 100% käsin piirrettyjä uskomattomia silmäkarkkeja, sillä vuonna 1986 ole ollut mahdollisuutta turvautua helppoihin "Luodaan vain ympäristö CGIllä ja tehdään kulkuneuvot CGIllä myös kun sehän on ihan ok kun ne on mekaanisia laitteita, niin ja luodaan cgillä samantien tuo ja tuo ja tuokin"-hevonpaskaa. Jokin oikeasti sisälläni vain nauttii suurta sanoinkuvamatonta lämpöä kun valtava ja täynnä pienenpieniä yksityiskohtia oleva kohtausosio on jokaiselta frameltaan täysin käsin piirretty yksityiskohtainen animaatiokokonaisuus. Tämä on kadonnut taiteen laji jota sain vielä 1980-luvun animessa nauttia vaikka kuinka, mutta on nyt jo kadonnut jo vuosikymmeniä sitten lähes kokonaan aina jollain "liian vaikeaa tehdä oikeasti"-tekosyillä. Laputan uskomattoman hienot toimintaosiot kuten junaraiteella tapahtuva takaa-ajo, ilma-alusten niittyjen yli lento tai lopun Laputa-linnan sortuminen ovat aivan uskomattoman näköisiä tapahtumia.

Laputa on elokuva joka tarjoaa Miyazaki-elokun parhaimmillaan. Se on täynnä puhdasta nuoruuden seikkailua, syvällistä tunnetta ja rakastettavia hahmoja. Miyazakin rakkaus lentelyyn, 1800/1900-taiteen teolistuneeseen eurooppaan ja ikivanhoisin legendoihin ovat Laputassa upeasti esillä. Poissa ovat Miyazakin pahimmat ongelmat takapuolesta revityistä ja erittäin pintapuolisista juonielementeistä ja äkkinäisistä pikalopetuksista. Laputassa vain on kaikki täydellisessä tasapainossa, tarjoten juuri oikean verran kaikkea ja elokuva toimii komeasti alusta lopetukseensa. On muutamia harvoja elokuvia jotka tiedän tai elokuvia joiden tyylisten elokuvien olemassaolosta haaveilen ja Laputa edustaa juuri tätä pientä joukkoa: Maaginen ja ajaton satuseikkailu uskottavassa mielikuvitusmaailmassa missä hahmoja vain rakastaa ja haluaa seurata näiden kokiessa seikkailuaan.
Nykyaikana kun kaikki elokuvat tuntuvat keinotekoisen mekaanisesti yhteenlaitetuilta tuotteilta, Laputa on aivan teos aivan toisenlaiselta ajalta. Se on visiolla ja rakkaudella luotu elokuva missä näkyy tekijöiden intohimo ja luovuus osaamista kohtaan.
Niin, enkä taatusti aio unohtaa olla ylistämättä Joe Hisaishin komeaa scorea. Elokuva ei edes pahemmin käytä musiikkia apukeinona kuin silloin tällön, ei edes siihen turvautuen toimintakohtauksissa, vaan hyvin valikoidusti tiettyinä avainhetkinä jolloin oikeasti tuntuu tärkeältä..

Hienoa myös että elokuvalla on kunnolla kokoa, peräti parin tunnin edestä ja se pituus on täysin käytetty uskomattoman steampunk-seikkailun kokemiseen. Elokuvan päätyttyä on upea tunne hienosta, tuhdista mutta vaikuttavasta seikkailusta.

Äääh, välillä ihan kuvottaa kun ei voi muuta kuin ylistyksiä sanoa...

5/5


Ennen elokuvaa oli todella outo fiilis kun katselin mainoksia teatterissa. Kaikki kotimaiset mainokset hokivat KOKOAJAN avainsanoina ääneen Suomalainen, Suomalaisuus, Me Suomalaiset, Kotimainen -hokemia sisällöissään ja kuvissa heilui tarkasti valikoidut mustat ja aasialaiset ihmiset suomalaisissa ympäristöissä ja tuntui kuin olisin joutunut jollekkin uudelleenkoulutus propaganda-kurssille....

[Silence]

Fantastic Beasts and Where to Find Them (2016)
aka
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016)
aka
Harry Potter ja Kuinka tehdä ilmaista rahaa tyhjänpäiväisellä spinnofilla (2016)

Pari vuotta sitten katsoin ensimmäistä kertaa koko Harry Potter-elokuvasarjan läpi ja tarkoitus on ollut tutustua tähän myöhempään spinnoff-sarjaan. No tässä sitä nyt ollaan. Muuta en etukäteen tiennyt kuin että Eddie Redmayne oli pääosassa ja että tämä oli prequel Pottereille.

Valitettavasti Fantastic Beast on kuin Phantom Menace. Se on Prequelina tyhjänpäiväinen rahastusteos, jolla ei ole mitään omaa syytä edes olla olemassa omilla meriiteillään. Ja se tekee hyvää työtä paljastaakseen sen kuka oikeasti osaa ja kuka ei ollut aikaisemmissa elokuvissa oikeasti päättämässä asioista kun laatua tapahtui.

Elokuvasta vastaa käsikirjoituksen osalta itse J.K. Rowling. Kyllä itse käsikirjoituksen. Tämä ei perustu naisen romaaniin tai ideaan, vaan on puhtaasti kirjailijan oman kynän kirjoittama käsikirjoitus. Aikaisemmin Pottereissa elokuvilla on aina ollut oma elokuvakäsikirjoituksesta vastaava adaption tekijä, mutta tälläkertaa kirjoittajana toimii ensimmäistä kertaa elokuvakäsikirjoitusta tekevä kirjailija. Ja huh että sen huomaa.
Elokuva on harvinaisen epämääräisesti kirjoitettu teos jossa suurimman osan aikaa huomasin vain miettiväni "Mikä tämän elokuvan juoni on?".
Miksi näin? Koska elokuva ei tunnu keskittyvän kunnolla oikein mihinkään. Seuraamme Eddie Redmaynen esittämän päähenkilön New Yorkiin saapumista ja paikalliseen tavallisen maailman ja taikamaailman yhteiseloon ja samaan aikaan jokin näkymätön cgi-olento heiluu kaupungissa ja aina tasaisin väliajoin Colin Farrell seisoo coolissa tukassa ja takissa jossain ja näyttää tietävän enemmän kuin kukaan muu. Sivujuonina ovat jotkin ihmeen noitia vastustavat lynkkausseurat sekä John Voightin esittämän bisnesperheen jonkinlainen nouseminen valtion johtoon... mutta leffa ei tunnu osaavan ollenkaan kertoa näitä tarinoita, vaan ne vilahtavat ehkä kahdesti tai kolmesti mukana elokuvassa ja elokuva tuntuu unohtavan niiden olemassaolonkin suurimmaksi osaksi aikaa kestostaan. Käsikirjoitus on siis epämääräinen räpellys missä kaikki on todella epätasapainossa ilman kunnon fokusta. Ideoita elokuva kieltämättä kyllä sisältää mutta oikein koskaan niitä ei käytetä tai osata käyttää mihinkään Luovaan tai juonelliseen edistämiseen.

Olin aluksi kohtalaisen kiinnostunut kovasti Dr Whota muistuttavasta päähenkilöstä jota Eddie Redmayne näyttelee varsin persoonallisesti, mutta pikkuhiljaa tämän naama alkoi lähinnä vituttaa, sillä hahmolla ei ole oikeastaan mitään tarjottavaa tai tekemistä elokuvan aikana ja lähinnä sätkii kuin joku sairasteleva autisti elokuvan alusta loppuun ja juoksentelee myöhemmin lisättyjen cgi-olentojen perässä. Elokuva ei edes oikein osaa päättää olisiko parempi seurata päähahmoa vai keskittyä päätarinaan mihin päähahmo ei tunnu edes mitenkään liittyvän kuin vasta väkinäisesti lopussa. Hahmo on periaatteessa vain sivuhahmo jota käytetään tämän menneisyyden maailman esittelyyn, mutta minkäänlaista eheää tarinaa ei tämän ympärille onnistuta rakentamaan. Ja se kyllä ihmetyttää.
Naispääosassa ja päähahmon toveriksi muodostuva velhoviraston virkailijaämmä jota Katherine Waterston esittää, on normaalia Waterston-roolisuoritusta missä ei ole minkäänlaista kiinnostusta hahmoa kohtaan. Rooli olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun napakamman ja persoonallisemman näyttelijän vastapariksi täysin autistiselle Redmaynelle.
Eniten päähahmojoukkiosta itseäni kiinnosti lihava tavisihminen Jacob Kowalski, jota Dan Fogler näyttelee. Hahmolla ei oikeastaan ole yhtään mitään tekemistä elokuvassa MUTTA olisi voinut helposti olla tarinan päähahmo Redmaynen roolihahmon sijaan, jos hahmolle annettaisiin jotain oikeaa tekemistä tarinassa. Hahmo onnistuu kuitenkin olemaan koko poppoon sympaattisin tapaus hahmonsa keveän tarinan osalta ja tämän pientä rakkaustarinaa tarinan toisen naispäähahmon kanssa oli jopa kohtalaisen mukava seuratakin. Ja sehän tässä noloa onkin että tuollainen tyhjänpäiväinen sivujuoni tuntui paljon mielenkiinnostavammalta kuin mikään päähahmoon tai "päätarinaan" liittyvä viritelmä.
Collin Farrell tarinan keskeisenä sivuhahmona ei ole oikeastaan yhtään mitään. Toivottavasti heppu sai kunnon palkan siitä että ilmestyi kameran eteen seisomaan pariin kertaan coolin näköisenä.
Pienistä sivurooleista löytyy pari potenttiaallista näyttelijätapausta kuten Samantha Morton, Ezra Miller ja John Voight mutta yhdellekkään näistä elokuva ei muista antaa juonellisesti minkäänlaista aikaa. Lähinnä nauroin kun höppänältä papata tuntunut Voight ilmestyi ruudulle höpisemään jotain... Varsinkin Mortonin ja Millerin roolien pienoisuus ihan järkytti pintapuoleisella olemattomuudella kun elokuva ihan huutaa että NÄIHIN PITÄISI KESKITTYÄ. TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ. Mutta sitten elokuva skippaa tällaisen ja keskittyy seuraamaan kun jossain taikaulottuvuudessa Dr Who kasvattaa todella paskalta näyttäviä cgi-satuolentoja. WTF?
Miten helvetissä tämä elokuva on tässä muodossa edes päässyt tuotantoon? Siis tämä on aivan kuin Phantom Menace. George kirjoitti vessapaperille juonen ja kaikki saivat orgasmeja kun "Omg, uusi Star Wars on tulossa!", eikä kukaan kyseenalaistanut Mitään. Viisi tähteä. Tai vähintään Neljä.

Jos elokuva jotain aikaisemmista Harry Pottereista eniten muistuttaa, niin toiseksi viimeisintä Potteria Kuoleman Varjelukset, Osa 1stä. Molemmissa elokuvissa on täsmälleen samankaltainen tyhjänpäiväinen filleri-tyhjäkäynti menossa. Juoni on niin minimalistinen, ei minkäänlaista tunnetta ison teoksen tiukasta adaptiosta, tiukasti eteenpäin kulkevasta kokonaisuudesta tai rakentuvasta kokonaiskuvasta, vaan päinvastoin kaikin keinoin yritetään saada homma tuntumaan venytyksellä ja hitailla, tyhjillä kohtauksilla kokonaisen elokuvan tuntuiselta.
Juonta on niin vähän ja niin olemattomasti että ihme että tämä 2h 12minuuttinen elokuva kestää edes yli 85 minuuttia. Mutta elokuvien ei kuulu enää olla pieniä ja ytimekkään tehokkaita kokonaisuuksia, vaan isoja ja ylipitkiä tv-sarjan jaksoilta tuntuvia venytyksiä. Tervetuloa Hobbittien jälkeiseen aikakauteen.

Elokuvan puikoissa on sarjan veteraaniohjaaja David Yates, ja filis on aivan sama kuin Rowlingin kanssa. Minkäänlaista persoonallista tai edes kiinnostavaa otettava ei Yatesin ohjaus tarjoa velhomaailman spinnoffille. Tuntuu ettei Yates itsekkään tiedä mitä on kuvaamassa vaan on vain käsketty tehdä kohtauksia. Elokuva tuntuu ja näyttää myös enemmän joltain tv-sarjan välijaksolta eikä elokuvakokonaisuudelta missä on Alku, Keskikohta ja Loppu. Usein kohtauksia katsoessa huomasin vain miettiväni että "vieläkö tämä kohtaus jatkuu? Mikä tämänkin kohtauksen pointti oli? Miksi ne vieläkin juttelee? Miksi tuntuu siltä että edes ohjaaja ei tunnu tietävän miksi yhtään mitään tapahtuu?".
Elokuva etenee tasapaksusti kohtauksesta toiseen ja oikean tarinan sijasta tilalla on lähinnä kohelluksia velhomaailmassa ja aina tasaisin väliajoin tulee jonkinlainen "hassu" (ja ylipitkä) cgi-toimintasekoiluhetki viihdyttämään lapsia. Puolivälissä ollut eläintarhaosio oli itselleni Se hetki kun lopullisesti hyväksyin ettei tämä elokuva edes yritä olla Oikea elokuva, vaan pelkkä tuote mihin on jotain kasattu kestoa tuomaan. Itse päätarinana taustalla on jokin epämääräinen cgi-hirviö joka terrorisoi näkymättömänä kaikkea ja ilmeisesti porukka luulee että päähahmomme lemmikkihirviö tekee tätä. Mutta juoni lähtee liikkeelle oikeastaan vasta elokuvan viimeisessä näytöksessä, eikä sitä koskaan selitetä katsojalle tarpeeksi tehokkaasti tai selkeästi että jutusta saisi kunnon kuvaa. Jotain tapahtuu ja sitten kaikki johtaa lopussa suureen CGI-loppufinaaliin. Hoh hoijjaa.
Ja vaikka 1900-luvun New York onkin ulkoisesti varsin mallikkaasti toteutettu, niin elokuva luottaa aivan liikaa CGI-toteutukseen. Nykytyyliin about KAIKESSA luotetaan vain siihen että "kaiken voi sitten lisätä myöhemmin", eikä alkuperäisten Potter-elokuvien tuntuista jalat maassa-fiilistä pääse ollenkaan syntymään.

Tuttuun nykytyyliin elokuvan lopetus oli myös aivan naurettava venytys kun elokuvantekijät eivät osaa enää kertoa elokuvia tehokkaasti. Elokuva loppui ajat sitten mutta sen jälkeen vielä vedetään kohtauskaupalla epilogeja missä hyvästellään päähahmoja ja aivan turhaa lässytysdialogia käydään läpi kuin tämä olisi elokuvasaagan viimeinen osa ja Gandalf ja Frodo ovat lähdössä Valinoriin.... Zzzzzz.

Elokuva ei edes ole paska. Se on vain sillä täysin tyhjällä harmaalla, mauttomalla ja hajuttomalla korporaation rahastusalueella oleva väkinäinen Tuote ettei siitä voi sanoa oikeastaan mitään. Tervetuloa Hobitti-perheeseen, herra Potter! Täällä on tilaa tyhjänpäiväisille rahastuksille missä olemattomalla vaivalla voi tienata miljardeja!

Alussa soitettiin viisi sekuntia Potter-teemaa ja heti taputin käsiäni yhteen kun tunnistin jotain tuttuja niistä alkuperäisistä elokuvista!

1½/5

[Silence]

Rebel Moon: Part 1 - A Child of Fire(2023, Netflix)

Rebel Moon on Zack Snyderin jonkinlainen "Star War-henkinen" scifi/fantasia-elokuva. Tai näin olin ainakin kuullut. Elokuvasta en tiennyt yhtään mitään etukäteen.

Ennen elokuvaa vilkaisemani juliste ei kyllä näyttänyt lupaavalta, vaan joltain cosplay tapahtuman mainoskollaasilta missä täysin erilaiset cosplayasutyypit ovat päättäneet yhdessä tehdä Star Wars fanielokuvan. Ja se on kyllä tavallaan varsin hyvä tiivistelmä tästä elokuvasta.

Elokuvan tarina kertoo... tai pikemminkin SIJOITTUU suuren science fiction avaruusoopperan galaksiin, suuren maailmaan missä on tapahtunut valtavasti kaikkea ja pääsemme nyt tutustumaan niin historiaan kuin siihen mihin asiat ovat menossa. Tuntuu että kaikkea on otettu vähän kaikkialta. Georgen Star Warsia kauhallinen tuolta. Alejandro Jodorowskin Metabaronia toinen kauhallinen sieltä. Pari ekaa sekunttia olin että "tämähän saattaa olla ihan lupaava leffa sittenkin".... mutta tämä ei ole elokuva mikä kertoo tarinaa. Se keskittyy TÄYSIN vain näyttämään maailmaa concept art-tyylisenä taideshowna eikä mitään muuta. Meillä on tämmöinen planeetta täällä. Tällainen avaruusoliorotu tuolla. Hidastuskuva siellä, hidastuskuva täällä. Vähän kuin alkuperäinen Star Wars-elokuva olisi pelkkä taideshow eri planeetoista avaruusoliolajeista ja juoni olisi se mitä alkuteksti-introssa puhuttiin ja thats it.
Elokuva tekee myös sen kaameimman ja kököimmän scifitarinan kertomisratkaisun missä elokuva on tungettu täyteen mitä tyhmimmän ja oudoimman kuuloisia hahmonimiä ja lokaationimiä mutta katsojalla kaikki kuulostaa vain niin pöljältä ja irralliselta vailla pointtia. Tämä on asia minkä Lucas aikoinaan sai alkuperäisessä Star Warsissa täydellisesti kohdalleen. Kun joku sanoi että olen Luke Skywalker tai että mennäänpä Tatoeenille tai Death Starille, niin ne nimet tuntuivat eheiltä, sopivan maailmaan ja menevän kokonaisuuteen. Mitään sellaista sujuvuutta ei Rebel Moon tarjoa.

Repesin myös nauramaan kun tajusin about ekan 15 minuutin kohdalla että tämä ei olekkaan vain Star Wars-kopio, vaan kyseessä on ihan yksi yhteen copypaste-elokuva Roger Cormanin legendaarisesta Star Wars-ripoff scifielokuvasta Battle Beyond the stars (1980). Sillä erolla tosin että Snyder ei ymmärrä sellaisia sanoja kuin Itseironia tai Huumori, vaan kaikki on kuolemanvakavaa mukahienoa taidetta. Voisin puhua enemmänkin kyseisestä elokuvasta, mutta nyt tuli hirveä hinku katsoa se pitkästä aikaa, joten ehkä säästän puheet sen arvosteluun.

Kauan sitten kaukaisessa galaksissa, Zack Snyder kirjoitti... tai pisti AIn kirjoittamaan Star Wars fanifiktion, mikä ei kouluprojektina saisi kuin huonoimman mahdollisen arvosanan ja korkeintaan arvosanan perään plussan siitä että lähtökohta vaikutti vielä kohtalaisen lupaavalta.

Vielä ensimmäisen 20 minuutin tai puolen tunnin olin siinä käsityksessä että tämä naurettavan hitaasti käynnistyvä elokuva olisi menossa johonkin suuntaan, päähenkilö olisi lähdössä jonkinlaiseen seikkailuun kerätessään ympärilleen JRPG-tiimiä, tarina olisi lähtemässä käyntiin...
Mutta ei. Kun ensimmäinen tapahtumapaikka poistuu elokuvasta, elokuva lopettaa myös juonensa kertomisen. Tämän jälkeen on vuorossa tv-sarjamaisia 10 minuutin jaksoja... ups, tarkoitan Kohtauksia jotka vain kestävät ja kestävät ilman mitään pointtia ja sitten siirrytään seuraavaan paikkaan missä tapahtuu täsmälleen samanlainen kohtaus. Porukka vetää ihan outoja, tyhjänpäiväisiä monologeja ja poseerauksia vailla pointtia. Hahmot ovat vain irrallisia Concept art-luonnoksia heitettynä kameran eteen. Kaikki kohtaukset voisi hahmoineen pudottaa elokuvaan ihan mihin tahansa järjestykseen eikä millään olisi mitään väliä.
Täytyy myös nauraa (tai hajoilla) elokuvan toteutukselle. Ensimmäinen lokaatio oli kuin videopelisuunnittelua missä eka level on viimeisen päälle huolella rakennettu ja ilmeisesti oikeasti kuvattu tapahtumapaikka, mutta loput elokuva on vain kuvannut greenscreeniä vasten sen enempää mihinkään panostamatta ja luottamalla siihen että "Kaiken voi sitten tehdä tietokoneilla myöhemmin".

Ongelma on myös siinä että elokuvalla ei ole MINKÄÄNLAISTA yhtenäisyyttä minkään suunnittelun kanssa. Tämä on leffa mikä on rakennettu Snyderin netistä tulostamista concept art kuvista eikä luotu yhtenäisellä visiolla. Yksi idea tuolta, toinen täältä, kolmas sieltä. Elokuvalla ei ole minkäänlaista eheää visiota vaan hirveä kasa täysin erilaista designiä tungettuna yhteen. Pääpahis itse oli itselleni sellainen aito romahduksen paikka, sillä hahmo on kuin joku roskiksesta löytynyt käyttämätön natsi concept art suomalaiseen Ironsky-elokuvaan. Tykkään varsinkin kun pääpaha on loppuelokuvan casualissa kauluspaita/kravaatti-lookissaan näyttämässä siltä kuin Käärijä olisi menossa työhaastatteluun.

Rebel Moon on taas kerran yksi ö-luokan esimerkki siitä miten "elokuvaa" on tehty samalla tavalla kuin nykyaikaista tv-sarjaa. Eli tasapaksulla, mitättömän tyhjällä etenemisellä missä jokaisen kohtauksen ykköspointti on vain hitaasti edetä tasapaksusti kyseisessä jaksossa jotta saadaa tuotantokauteen pituutta. Mutta... tämä on Elokuva ja elokuvien juttu pitäisi olla tiukasti ja nopeasti kerrottu tarina, missä kahdessa tunnissa koetaan suuri seikkailu. Rebel Moonin kahden tunnin aikana ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Päähahmo ei koe mitään seikkailua, hahmoilla ei tehdä yhtään mitään, juoni ei mene mihinkään suuntaan. Elokuva on täynnä vain Snyderin aikaisemmista elokuvista tuttuja pitkiä, tekotaiteellisia monologeja ja hidastuskuvia vailla mitään pointtia. Jokaisen kohtauksen ajan mietin vain "VIELÄKÖ TÄMÄ JATKUUUUUU!? MIKÄ TÄMÄN KOHTAUKSEN OLEMASSAOLON POINTTI ON?!!! MIKSI TÄHÄN KESKITYTÄÄN NIIN PALJON?!?!?!?!!"
Mistä tiedän että olen tylsistynyt? Siitä että elokuvaa katsoessa alan duppamaan hahmojen reploja ja reaktioita Arnoldin äänillä. Ja silti en kokenus mitään viihdyttäväksi.
Asiaa ei myöskään auta se että Snyder kohtelee joka-ikistä-kohtausta täsmälleen samalla tavalla, yhtä eeppisen tärkeänä the big momenttina ja elokuvan suurena, kaiken muuttavana hetkenä. Ei ole väliä onko kyseessä koko tarinan tärkein hetki, vai pelkästään pienimuotoinen sivujuttu missä joku vain nopeasti tekee tai huomioi äkkiä jotain tai kun käsi vähän heittää siemeniä peltoon. KAIKKI saa täsmälleen samanlaisen superyksityiskohtaisen tärkeän ja ylipitkän toteutuksen.
Tässä on taas yksi idiootti-Auteurin tekemä paska missä ollaan saatu vapaasti tehdä ihan mitä vaan. Missä on sikaria polttavat tuottajat jotka vaativat Oikeaa elokuvaa ja vaativat että Vittu nyt pistät elokuvasi kuntoon, vai muuten sinut vaihdetaan sellaiseen tyyppiin joka tekee sen puolestasi?
Itselleni elokuvan mielenkiintoisin juttu oli Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä sympaattisen tuntuinen C3PO-palvelusrobotti, johon uhrattiin alussa aivan järjettömästi aikaa. Siis aivan helvetisti. Ja tottakai oletin että tässä on tärkeä elementti tarinan kannalta.... mutta öööh.... hahmo katoaa alun jälkeen täysin tarinasta. Eli miksi helvetissä koko hahmo oli edes mukana elokuvassa? The fuck?

Juonen lisäksi elokuva tuntuu myös täydellisesti unohtavan päähahmonsa alun jälkeen. Tarinan aloittaa Luke Earthflyirin kaltainen maanviljelijäneito planeetalla X joka saa klassisen kutsun seikkailuun. Neito on samalla niin Luke kuin kauhistuttavan menneisyyden Ubersoldierina omaana ja pienessä yhteisössä piilotteleva Ben Kenobi. Jos olet vanha niinkuin minä ja oletat tässä kohtaa että elokuva kertoo tämän nuoren päähahmon seikkailutarinaa läpi galaksin... niin saat huomata olevasi väärässä. Hahmo unohtuu aivan sivussa seisovaksi pahvihahmoksi loppuelokuvan ajaksi joka ei tee tarinassa Yhtään Mitään, samaan aikaan kun elokuvassa seurataan epämääräisiä concept-art hetkiä. Roolia näyttelee Sofia Boutella, jonka kaikki muistavat varmasti Kingsmanin pääpahiksen coolista sidekickistä. Mutta Rebel Moonissa Boutella on aivan tyhjä ja paska roolissaan. Siis hahmo sekä unohtuu leffasta juonellisesti, mutta myös hahmo itse vain seisoo sivussa koko loppuleffan ja boutella näyttelee hahmoa kuin ei olisi koskaan seissyt toisten ihmisten edessä, tai esiintynyt elokuvassa. Hahmossa ei ole Mitään. Ei karismaa, ei vivahteita, ei mitään. Kun tämä puhuu, kaikki on monotoonista, puhelinluettelon ääneenlukemista. Snyder tuntuu olevan siinä uskossa että hahmojen tarinankerronta on sitä että öljytty, tiukassa asussa poseeraava sexy mimmi hidastuskuvassa on kaikki mitä tarvitaan juonenkuljetukseen. Mutta se ei ole mitään. Se on tyhjä hetki mistä saa korkeintaan coolin näköisen trailerikuvan tehtyä. Ei mitään muuta.

Olen aikaisemmin haukkunut George Lucasia paskaksi ohjaajaksi, mutta Rebel Moonin katsottua tuntuu siltä että Zack Snyder on se joka ei ole koskaan edes yrittänyt ohjata elokuvaa. Siis Snyder ei tunnu ymmärtävän sellaisia asioita kuin Hahmot, juoni, tarinankuljetus, juonenkuljetus, hahmonkehitys, asioiden kehitys, jännitys, tai edes kokonaisuus. Hän on kiinnostunut vain coolin näköisistä hetkistä. Öljytty tyttö poseeraamassa hidastuskuvassa tuolla, pahis nostamassa keppiä ilmaan räjähdyksen edessä hidastuskuvassa täällä. Ei tämä ole elokuvaa vaan kasa musiikkivideokuvia.
Anteeksi George, että ole koskaan sanonut mitään negatiivistä sinusta. Jos luet tämän, niin mennään kahville juttelemaan mistä jäätelöstä tykkäät.

Rebel Moon part 1 on aivan avuttoman sekava ja tyhjänpäiväinen pökäle joka ei onnistu 2h 15minuutin kestollaan kertomaan yhtään mitään tai menemään yhtään minnekkään. Elokuva unohtaa juonensa ja keskittyy vain toteututtamaan concept art-kohtauksia vailla mitään pointtia. Siis MITÄÄN ei tapahdu elokuvassa. Huonoin tekosyy tälle tyhjänpäiväisyydelle olisi että koska se on Part 1 niin siksi loput tapahtuvat seuraavassa osasssa. Mutta täytyy tällekkin partilla olla JOKIN syy olla olemassa. Ja nyt ei kyllä ole yhtään mitään. Kun leffa loppui, mitään ei ollut tarinassa tapahtunut, kuin se että KAIKKI oli jo ratkaistu eikä seuraavaa elokuvaa varten ole juonessa mitään syytä olemassaololleen enää.
Rebel Moon ei ole elokuva. Tai edes tv sarja. Se on puhtaasti vain tyhjänpäiväistä roskaa jonka on tehnyt joku joka ei osaa kirjoittaa tai ohjata tai tehdä elokuvia.
Mikä nolo, amatöörimäinen harrastelijaprojekti.

1/5

[Silence]

TOP GUN MAVERICK (2022)

Tom Gun 2sta kohtaan minulla ei ollut kyllä ennakkoon juuri mitään kiinnostusta. Se tuntui ennakkoon juuri sellaiselta katastrofikaavalta missä vähintään 20 vuotta liian myöhään tehty jatko-osa yrittää luoda uudelleen fiilistä NELJÄNKYMMENEN VUODEN TAKAA mutta täysin erilaisena aikakautena.

Alkuperäinen Top Gun vuodelta 1986 oli överi, kuin robotin kirjoittama elokuva, mutta sen suurin hienous oli ohjaaja Tony Scottin visuaalisuus joka herätti pöhkön käsikirjoituksen eloon visuaalliseksi silmäkarkiksi. Mutta se oli melkein 40 vuotta sitten. Kasarin kuumimpana aikana jolloin kaikki oli energistä ja värikästä. Tony Scottinin on ollut kuolleena jo 10 vuotta ja pääosassa oleva Tomppa on lähempänä kahdeksaakymmentä kuin neljääkymmentä. Puhumattakaan tästä nykyaikaisesta rahastustavasta tuoda vanhoja franscheisseja takaisin eloon pintapuolisin keinoin.
Kun elokuva alkoi, minulla oli ensimmäiset viisi minuuttia todella kamala fiilis. Niin alkutekstit kuin alun montaasikin oli suoraan kopioitu alkuperäisestä. Ja muutenkin elokuva pöllii alkuperäisen elokuvan kuvastoa sivuaallisuuksineen omakseen. Asetelma on kuin yksi yhteen alkuperäisen kanssa ja tuntuu että elokuva pyytää katsojaa unohtamaan että näiden kahden elokuvan välillä on kulunut 40 vuotta. Ja mieluiten unohtamaan että tämä elokuva on jo periaatteessa tehty kertaalleen aikaisemmin....

Mutta ihmeellistä kyllä... elokuva nousee omille jaloilleen ja tarjoaa todella viihdyttävän vaikkakin vähän persoonattoman leffakokemuksen. Se ottaa inspiraatiota niin alkuperäisestä Top Gunista kuin myös vuoden 1983 testilentäjiin keskittyvästä mestariteoksesta The Right Stuff. Ja ihmeellisesti elokuva onnistuu puhaltamaan eloa tähän uudelleenlämittelyyn. Lopun koittaessa elokuvasta on ehdottomasti hyvä fiilis eivätkä sen ongelmat siellä täällä onnistu kaatamaan sitä. Itseasiassa minulla oli elokuvan katsottua ihan tunne kuin olisin katsonut Oikean elokuvan pitkästä aikaa. Miten virkistävää.

Tarina on rakennettu kuin tekoälyllä alkuperäisen elokuva raameihin, sen kohtauksia ja dynamiikkaa lainaten. Ohjaus ja toteutus yleensäkin on myös kuin tekoälyllä rakennettu, vailla pienintäkään tunnetta että joku intohimoinen taiteilija olisi luomassa taideteosta. Mutta ihmeellisesti leffa silti toimii. Tompan näyttelemä Maverick-huippupilotti on ongelmatapaus esimiestensä keskuudessa mutta kutsutaan kouluttamaan uuden sukupolven huippulentäjiä supervaarallista erikoisoperaatiota varten. Siinä sivussa Mavin on kohdattava niin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa. Elokuvan the Jippona on se että tälläkertaa näyttelijät ovat ihan aikuisen oikeasti itse ohjaamassa hävittäjiä taivalla. Niin, ja että tälläkertaa kasarin homoleffa on korvattu metrosexual milleniaali-castingillä.

Muistan kun elokuva oli tulossa ja kaikki mainoskuvat ja videot näyttivät näyttelijöitä hävittäjien ohjaamoissa lentämässä ja muistan miten huolissani olin että leffa näyttäisi uskomattoman cinemaattisen kokemuksen sijasta joltain tosi-tvn videolähetykseltä missä kamera on pultattu näyttelijän eteen hävittäjän ohjaamossa.
Pelko oli kyllä turha sillä lento-osuudet ovat todella tyylikkäitä. Kohtauksissa on kunnon fyysisyyden tuntua kun näyttelijät oikeasti ohjaavat koneitaan ja lainehtivat ympäriinsä G-voimien johdosta, eivätkä vain istu jossain greescreenin tai led-näytön edessä studiossa. Jotkin hetket ovat ehkä hivenen epäselviä rakenteeltaan muutamassa kohtaa siitä missä mikäkin on ja missä ollaan, mutta nämä ovat yleensä pieniä leikkauksellisia juttuja. Lento-osiot ovat tyylikkäästi tehtyjä ja aina ensisijaisesti juonenkuljetuksen näkökulmasta rakennettuja osioita eikä vain showoff-häröilyä, missä tärkeintä olisi näyttelijä näyttämään coolilta eikä oltaisi kiinnostuttu kertomaan mitä on tekeillä.
Yleensä kun jenkkileffat alkavat tekemään vastavanlaisia pullisteluita, aletaan uhrata elokuvaa kikailulle ja keskittymällä vääriin asioihin, mutta Top Gun Gakkonen ei milloinkaan harhaudu tähän suuntaan.

Elokuvan suurin heikkous on sen tasapaksu ja jotenkin vain vähän persoonaton toteutus, mikä ei kuitenkaan onnistu elokuvaa kaatamaan. Haluaisin enemmän fokusta Tom Cruisen kouluttamiin uusiin hävittäjäpilotteihin, näiden kamppailuun harjoittelussa ja vähemmän Tomppaa surkuttelemassa kuinka hän ei enää sovi yhtälöön ja miten yhyy kaikki on elämässä. Ihmetyttää vain miksi niin hemmetisti tässä nopeatempoisessa hävittäjäelokuvassa keskitytään surkuttelemaan miten vanhoja ollaan ja miten ajat ovat muttuneet, vaikka samaan aikaan saadaan tehdä juuri sitä mitä eniten rakastetaan. Varsinkin Jennifer Connelyn the lady, eli päähahmon rakkauskohde tuntui niin tarpeettomalta sivujuonelta ja turhauttavalta "Hei muistatteko samanlaisen jutun alkuperäisestä leffasta kun kaikki olivat viellä 25v eivätkä 60v niinku nyt"-muistutukselta. Neito jopa asuu aivan identeettisessä valkoisessa rantatalossa kuin alkuperäisen elokuvan lady jotta varmasti nostalgiaa voidaan tuntea.
Pidin kyllä miten Val Killmerin Iceman-hahmoa tuotiin mukaan elokuvaan taustatarinana ja tekstiviestimuodossa, mutta hahmon vierailu ihan näyttelijän kanssa tuntui vain turhalta fan serviceltä ja väkinäiseltä juuri Kilmerin nykytilan takia. Tämä aika voitaisiin käyttää uusien hahmojen syventämiseen ja yhteisen dynamiikan ja jännityksen luomiseen vaarallisen tehtävän lähestyessä, mutta nyt se tunnutaan kokonaan unohtavan leffasta. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani että elokuvasta vastaa Joseph Kosinski ja yhtäkkiä leffan hieman tasapaksuinen ja persoonaton toteutus käy järkeen. Miehen aikaisemmat leffat (Oblivion, Tron Legacy) ovat juuri samanlaisia pintapuolisia, ideansa muualta lainaavia tekeleitä jotka kuitenkin vakuuttavat teknillisesti ja vievät juttunsa tasaisella varmuudella maaliin. Mies on jopa aikalailla vastuussa tästä nykyaikaisesta "Tehdään vanha leffa uudestaan jatko-osana"-kaavasta, käynnistäessään sen Tron Legacylla vuonna 2010.

Onneksi sentään koko itse the tehtävä on todella komeasti toteutettu. Koko kolmas näytös, joka rakentuu tehtävän suorittamisen ympärille on aivan pirun koukuttava ja jännittävä ja huomasin olevani täysillä mukana vaarallisessa hävittäjätehtävässä. Siihen käytetään juuri täydellisesti aikaa niin matkalla kohteeseen kuin itse kohteessa ja vaaran tuntu on kokoajan vahvasti läsnä. Yllättävänä uutena elementtinä elokuva tekee lopussa Behind the enemy line-osion Tompan kanssa mistä ei oteta jotain käsittämättömästä syystä kuitenkaan oikein mitään potenttiaallisuutta irti vaan homma on erittäin kevyeksi jäävä tekosyy päästää Tomppa lentämään fanservicen nimissä alkuperäisen elokuvan muinaisella F-14 hävittäjällä. Minulla on tästä hieman ristiriitaiset fiilikset, sillä rakastan aivan ylivoimaisesti F-14 Tomcast hävittäjiä. Ne ovat olleet suosikkejani lapsuudestani lähtien ja näyttävät vielä nykyäänkin, 50-vuotta vanhoinakin aivan helvetin tyylikkäiltä muotoilultaan ja avautuvine siipeineen. Mutta kyseessä on taas kerran näitä stanana nostalgialla kalasteluita ja tuovat ikävällä tavalla uudet Mission Impossible -elokuvat mieleen missä kevyellä ja nopeasti kasaan kasatulla tekosyyllä Tomppa saa tehdä vaikka mitä stuntteja.
Elokuvantekijät eivät muuten ole näköjään saaneet käyttöönsä ilmavoimien uusimpia F-22 raptoreita vaan elokuva tyytyy käyttämään normikoneina vanhempia, ysärin elokuvista tuttuja F-16 ja F-18 hävittäjiä. Ja näin ollen ovat oudosti amerikkalaisina heikommassa asemassa kuin vihollisen huippukehittyneet huippuhävittäjät. Hieman kyseenalainen asetelma, ja se kierretään elokuvassa hieman niin ja näin asian ympärillä kaarrellen.

Musiikit ovat tuttuun nykytyyliin aivan tyhjänpäiväistä huttua ja tuttuun tyyliin tyytyvät tekemään näkymättömästi mitä vaaditaan mutta ei tippaakaan enempää. Ne ovat joko alkuperäisestä leffasta pöllittyjä nostalgia-kappaleita tai sitten tämän elokuvan ilmastointilaitteen huminalta kuulostavia ambient-nuottia mikä on välillä surullisen kuuluista huminaa ja välillä jännittävän kuuloista huminaa. Luoja sentään, onko liikaa pyydetty että elokuvissa olisi Oikeaa musiikkia?

Periaatteessa Top Gun 2 on taas kerran näitä soft-reboot jatko-osia missä vanha leffa tehdään millilleen uudestaan ja haudasta kaivetaan tuttuja legacy-hahmoja mukaan siirtämään vastuuta seuraavalle sukupolvelle. Tompan Maverick-hahmokaan ei ole elämässään saanut yhtään mitään aikaan viimeiseen 40 vuoteen, vaan tuntuu olevan siinä samassa asemassa kuin alkuperäisen elokuvan jälkeenkin. Mutta silti. Jotenkin. Ihmeellisesti. Elokuva vain jaksaa kantaa. Ja yksi suuri syy on se että päähahmo on edelleen intohimoinen ja taivalla viihtyvä huippupilotti (hieman kypsempänä versiona) eikä mikään Luke Skywalkerin, Neon, Sarah Connorin tai Indyn kaltainen ojassa, omassa paskassaan ja virtsassaan makaava luovuttaja joka vihaa kaikkea lentämiseen liittyvää ja alkuperäistä elokuvaa ja syylistäisi katsojaakin niiden pitämisestä.

Tom Gun Mavecruise on kyllä mukaansa tempaiseva ja vauhdikas leffa ja jättää kyllä hyvän fiiliksen jälkeensä. Mestariteos varmasti monen nykypäivän katsojan näkökulmasta, eli realistisella pisteytyksellä juuri sellainen kiva kolmen ja puolen tähden viihde-elokuva.

3½/5