Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Silence]

GOLDENEYE (1995)

Tuttuni kysyi kerran että jos pitäisi yksi ainoa James Bond-elokuva valita esitettäväksi henkilölle joka ei ole koskaan nähnyt Bondeja, niin mikä se olisi? Ajatukseni menivät samantien tottakai Conneryn leffoihin, mutta hetken pähkäiltyäni jouduin toteamaan että en usko minkään niistä olevan täydellinen esittelemään Bondia monipuolisesti kaiken osalta katsojalle jolle pitäisi antaa laaja katsaus Bond-elokuvista. Edes Goldfinger ei sovi tähän sillä se on liikaa hassutteleva sarjakuvaseikkailu. Mooren aikakauden elokuvat taas ovat liian... Moorea. Ja Dalton on vähän liian ehkä Dalton. Daniel Craigin elokuvat sen sijaan EIVÄT ole James Bond-elokuvia joten niitä ei voi edes laskea yhtälöön. George Lazenbyn On Her Majesty's Secret Service olisi itseasiassa varsin mallikas esimerkki tähän tarkoitukseen. Mutta nopeasti tajusin että vuoden 1995 Pierce Prosnan-depyyttibond Goldeneye on itseasissa Täydellinen James Bond-elokuva, joka sisältää tiukassa kahden tunnin pakkauksessa Kaiken sen mikä tekee James Bond-elokuvista James Bond-elokuvia. Erinomainen esittely hahmosta, värikkäät sivuhahmot, agenttiseikkailua, jännitystä ja mielikuvituksellista menoa, vakavaa ja keveää sekoitettu yhteiseen vodka-martin sekoitukseen ja paljon bond-klamouria kaiken päällä. Kyllä, Goldeneye on täydellinen Bond-elokuva mikä sisältää kaiken mitä James Bond elokuvat ovat.

Arvosteluni taisikin sitten olla siinä...

Goldeneye on hieno James Bond elokuva joka teki vuosikymmenen aikaisemmin saman minkä Casino Royale vuonna 2006: Palautti Bondin eloon, vireeseen ja kaikkien tietoisuuteen. Ja parempana kuin aikoihin. Ennen ilmestymistään Bond oli ollut oikeustaistojen takia tuotantolimbossa kauhistuttavat kuusi vuotta... joka on nykyään ilmeisesti normaali väli Daniel Craigin Bond-elokuville... Mutta ysärille tultaessa maailma oli muuttunut valtavasti. Kylmä sota oli päättynyt, Neuvostoliitto romahtanut ja periaatteessa koko Bondin olemassaolon perusta oli kadonnut. Ja Goldneye toi Bondin seikkailuineen moderniin aikakauteen missä moni asia oli muuttunut niin maailmassa kun asenteissa. Ja elokuvakin käyttää tätä kivasti hyödykseen mm uuden naispuolisen pomon muodossa sekä esittäessään hyvin erilaisen Venäjän kuin mitä aikaisempina vuosikymmeninä Bondeissa on opittu näkemään. Muistan kuinka vuoden 2012 Skyfall toisti copy pastena tämän elokuvan teemoja ja päätyi jälleen kerran samoihin loppupäätöksiin siitä miten maailma edelleen tarvitsee bondia. Ja samaan aikaan kun kaikki muut taputivat Skyfallille sen suuruutta niin itse lähinnä haukoittelin turhautuneena sillä se mitä Skyfall sanoo ääneen pitkillä kymmeniä minuutteja kestävillä monologeillaan, Goldeneye sanoo jatkuvasti teoillaan.

Aina alkaa vituttamaan kun ihmiset huutelevat että jonkun Spielbergin tai Nolanin (tai joku toinen juuri sen hetken kuuma tekijä X) pitää ehdottomasti saada tehdä seuraavaa James Bond-elokuvaa. En tiedä mitä helvettiä nämä auteur-pierut muka toisivat sarjaan. Daniel Craigin aikakaudella tällaisia valintoja on juuri tehty ja elokuvat ovat muuttuneet tyhjänpäiväisen tekotaiteellisiksi viininmaistelupaskoiksi. Fakta on se että Bond-elokuvat ovat aina olleet parhaimmillaan kun niitä on olleet tekemässä rutinoituneet vahvat rivityöntekijät jotka osaavat hommansa eivätkä maalaile taivaanrantoja. Kun joskus 2018 tein täällä listan kaikista James Bond-elokuvista (sivu 11) niin totesin Goldeneyn ohjanneesta Martin Campbellista että heppu on ehdottomasti sarjan paras tekijä, sillä mies ymmärtää täysin Bondia ja minkälaista elokuvaa on tekemässä. Ja ennenkaikkea Miten homma laitetaan kasaan. Tässä on James Bond elokuva jossa tapahtuu vaikka mitä ja elokuva etenee aivan helvetinmoisella luotijuna-vauhdilla eteenpäin, mutta ehtii silti hengittämään ja fiilistelemään kaiken menon ja meiningin keskellä. Vaikka pidänkin paljon monista kasarilla kaikki Bondit tehneen John Glenin 007-elokuvista, niin niitä vaivaa hieman väsähtähnyt ja liikaa rutinoitunut yleisviba missä tuntuu olevan vähän liikaa menossa "taas tehdään yksi uusi James Bond elokuva".
Goldeneye on selvästi sotimassa tätä menoa vastaan. Tuntuu että tekijät ovat katsoneet Glenin vuosikymmenen Bondeja ja todenneet että se meno on jotain mitä pitää välttää ja tilalle pitää laittaa energiaa, jämäkkyyttä ja glamouria todella voimakkaasti. Ja niillä Goldeneye onkin rakennettu. Vahva itsenäinen elokuva jolla on valtavasti energiaa ja asennetta ja ei yritä nuoleskella tai kumarrella liikaa edeltäjilleen jotta pysyisi mahdollisimman harmaana osana isoa sarjaa. Tässä on myös mestarillisesti rakennettu jännäri missä homma etenee aivan järjettömällä nopeudella. Pelkästään ensimmäisen näytöksen aikana vauhti on aivan hurjaa ja käsikirjoitus rakentaa kaikkea supernäppärän tehokkaassa kokonaisuudessa eteenpäin. Bond hyppää heti vaistojensa ja huomioidensa ansiosta mukaan mysteeriin ja kohta on jo rikossyndikaatin jäljillä. Ja sitten mietin jotain s*tanan Craigin Spectreä missä käsikirjoittajat eivät meinaa keksi mitään syytä miksi Bond edes nousisi kotisohvaltaan.
Goldeneye osaa myös nauraa itselleen ja omalle menneisyydelleen, mutta Ei koskaan häpäisten menneisyyttään, vaan ymmärtäen oman menneisyytensä ja rakentavan itseään nyt uudenlaisena aikakautena uudenlaiseksi.
Elokuvan käsikirjoitus on myös suoraviivaisuudestaan huolimatta todella hyvällä dialogilla varustettu. Todella smoottia ja nokkelaa dialogia läpi elokuvan ja varsinkin kaikkien hahmojen persooniin on panostettu kunnolla. Ja välillä vastaan tulee todella timanttista dialogiakin, kuten Bondin ja tämän uuden pomon, Judi Denchin lady-Mn välisessä jutustelussa, missä uusi M pyyhkii ennakkoasenteilla varustettulla Bondilla lattiaa, potkii tätä munille ja lopulta antaa äidillistä olalle taputtelua tsemppaukseksi. Helvetin hyvää tavaraa.
Mutta elokuva ei kyllä jätä tippaakaan toissijaiseksi itse toimintaa. Elokuva on täynnä todella näyttäviä stuntteja ja aivan helvetin agressiivista toimintaa joka on intensiivisyydeltään samaa luokaa alkuperäisen Die Hardin kanssa. Porukkaa lentelee keskellä tulitaisteluita niin lasien kuin räjähdysliekkienkin läpi ja verrattuna nykyaikaiseen cgi-paskaan missä kaikki on tietokoneella lisättyä niin on aivan helvetin vaikuttavaa katsoa elokuvaa missä jokainen laukaus ja osuma oikeasti tuntuu kun tavaraa vain lentelee ympäristössä kun luodit repivät uhriensa lisäksi ympäristöäkin.

Totesin myös aikoinaan tekemässäni listassani että Goldeneyellä on varmasti paras hahmo-näyttelijä -kokonaisuus koko sarjassa. Siis Joka-ikinen-hahmo on täydellisesti roolitettu ja näytelty kolmiulotteinen kokonaisuus. Jopa pienet sivuhahmotkin kuten vaikka puolustusministeri Mishkin tai Robbie Coltranen ex-GKB-mies Valentin Zukovsky tuntuvat ihan kunnollisilta, ajatulla luoduilta eheiltä hahmoilta, eivätkä miltään yhdentekeviltä pikkurooleilta. Pierce Brosnan päälimmäisenä on todella jämäkkä ja monipuolinen roolissaan. Kyseessä on ehdottomasti miehen paras roolisuoritus Bondina, sillä Prosnan ei yllä lähimailekkaan tätä intensiivisyyttä ja monipuolisuutta hahmossaan myöhemmin, vaikka kaikki seuraavat kolme elokuvaa yhdistäisi. Brosman tuntuu vain niin... vaivattomalta roolissaan. Tämä ei tunnu miehen ensimmäiseltä kerralta James Bondina vaan tuntuu että mies olisi jo näytellyt hahmoa vuosikymmenen verran. Hahmo on todella hyvin rakennettu ja monipuolinen ja joka hetki tuntuu siltä että "Tämä ON Bond.". Hahmolla tuntuu kokoajan olevan menossa juttuja pään sisällä vaikka hahmo ei sanoisikaan mitään. Seuraavat elokuvat tuntuvat siltä kuin Pierce olisi vain annettu olla sillä "kyllä tämä tietää miten Bondia näytellään" ja on alkanut näyttelemään enemmän itseään, tai lähinnä omaa versiotaan Bondista. Tämä on itseasiassa identtinen juttu mitä Daniel Craigin aikakaudella on tapahtunut. Molemmat näyttelijät ovat Martin Cambpellin ohjaamissa depyyttielokuvissaan aivan helvetin hyviä, jämäköitä ja monipuolisia ja ennenkaikkea Tuntuvat hahmoiltaan. Ja seuraavissa elokuvissa alkaa outo valuminen vain "johonkin". Tehkööt jokainen omat johtopäätöksensä siitä mistä tällainen voi johtua. (mutta vastaus on Martin Cambpell).
Kaikki näyttelijät ansaitsevat ylistykset ja niistä heti Brosnanin ohella elokuvan Bondtyttöä Natalyaa näyttelevä Izabella Scorupco joka on aivan helvetin hyvä roolissaan. Hahmo on ehdottomasti aivan parhaimpia Bondin seuralaisia ja ihan kärkipään Bond-hahmoja. Ei mikään tyhjä seksinukke, vaan itsenäinen, persoonallinen hahmo joka potkii asenteellaan Bondiakin persuksille. Ja kuten jokainen James Bond elokuva on viimeisen 50 vuoden aikana muistanut mainostaa itseään markkinoinnissa: "Ensimmäinen kerta kun Bond-tyttö ei ole vain tyhjä seinäruusu vaan tasavertainen Bondin kanssa". Scorupco antaa todella voimakkaan suorituksen elokuvassa ja jää todella voimakkaasti mieleen Oikeana hahmona ainakin itselleni kun elokuva on ohi.
Pahispuoli on elokuvassa ikimuistoinen. Jokainen pahis on hyvin kirjoitettu, supervärikäs ja loistavasti näytelty kokonaisuus, oli sitten kyseessä Alan Cummingin nörttihakkeri Boris, vähän liiankin itsestään itsevarma Gottfried Johnin loistava Kenraali Ourumov, Famke Janssenin öööh... Xenia Onatopp joka ei ikimaailmassa selviäisi nykyaikaisessa maailmassa Bondin vihollisiin. Niin ja Sean Bean Bondin entisenä bestiksenä ja nykyisenä vihollisena Alex Trevelyania.


En ole koskaan ymmärtänyt miksi kaikki tuntuvat vihaavan Eric Seran soundtrackia. Tuntuu siltä että porukka keskittyy vain muistamaan muutaman hieman kyseenalaisemman kappaleen kautta koko soundtrackia, vaikka itse score on näiden muutaman oudon valinnan ulkopuolella 90% todella komeaa kuultavaa. Varsinkin alkupuolen kasino-osion aikana soivat superkauniit musiikit ja läpi elokuvan elokuvan neuvostoliitto-taustoista kummittelevat mieskuoro ja metallinhakkaus-musiikit ovat todella upeita ja luovat aivan järkettömästi atmosfääriä ja tekstuuria elokuvalle. Hetkellisesti tankki takaa-ajossa tekijät ovat kuitenkin vaihtaneet säveltäjää sillä John Altman käy nopeasti elokuvassa säveltämässä perinteisemmän bond-musiikin Pietarin kaduilla tapahtuvaan tankki takaa-ajoon. Ja se on kyllä kieltämättä upea kappale ja istuu myös tavallisemmasta tyylistään huolimatta huomaamattomasti kokonaisuuteen. Parissa kohtaa Sera vetelee kyllä överiä melodioita ja muutamaan otteeseen mies tuntuu yrittävän luoda aivan liikaa erilaisia tunteita draaman hetkinä mutta näitä muutamia juttuja lukunottamatta homma on hyvin miehellä kasassa.
Myös U2sen säveltämä ja Tina Turnerin esittämä tunnussävel on todella komea ja siitä asti kun tajusin että sen takana on Bono, niin on todella vaikeaa olla kuulematta miehen versiota korvissa kappaletta kuunnellessa. Itse elokuvan aloittavassa gunbarrelissa soivaa Eric Seran tunnariversiota vastaan minulle ei ole mitään, mutta olen lapsesta asti ihmetellyt MIKSI hemmettissä tekijät eivät käyttäneet kyseisessä kohtaa elokuvan teaserissa kuultua, Parodi-Fairin tekemää supertyylikästä James Bond themeä. Henkilökohtainen suosikkini kaikista Bond-tunnareista. https://www.youtube.com/watch?v=kyqeIt5Sw9g

Ai niin joo, ja ennenkuin unohdan niin haluan myös ylistää elokuvan opening credit-videota mikä pyörii Tina Turnerin kappaleen aikana. Se on helposti koko sarjan komeimpia -ellei komein. Kaikki aikaisemmat videot ovat sarjassa olleet niiden luoneen Maurice Bnderin käsialaa, mutta vaikka miehen Bond-uralla on lukuisia mestarillisia luomuksia niin kasarilla miehen tyyli alkoi vain väsähtää ja tuntua niin löysältä ja vanhahtaneelta. Varsinkin kolmessa viimeisessä 007 elokuvassa tämä tuntui todella voimakkaasti.
Mutta Goldeneyessä ollaan hypätty uuteen maailmaan. Uuteen aikakauteen ja uudella teknologialla varustettuna. Uudesta title sequencesta vastaa Daniel Kleinman ja miehen käsissä syntyy hetki ensimmäisellä yrityksellä varmasti yksi upeimmista opening credit title sequenceista ikinä. Parhaimmat näistä ovat aina olleet niitä jotka osaavat sekoittaa elokuvan teemaa ja tarinaa yhteen kaiken oman pervoilunsa ja kikkailunsa kanssa ja Goldeneyella tämä on suorastaan mestarillista. Videossa yhdistyy niin romahtaneen Neuvostoliiton kummitelu, elokuvan Janus-teemat, seksikkään vaaralliset naiset, Bondin vempeleet kuin elokuvan nimikkojuttukin ja läpi videon kuvat leikkautuvat kauniin näppärästi yhteen musiikin kanssa. 10/10.

Minulla on oikeastaan vain yksi ainoa valitus itse elokuvan osalta. Sean Beanin Alec-hahmon ja Bondin välinen juttu jää hitusen liian kevyeksi ja pintapuolikseksi elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä ei ole elokuvaa kaatava ongelma, sillä kaikki on edelleen kivaa ja vauhdikasta, mutta tuntuu valtavalta puuttuvalta palalta käsikirjoituksessa minkä kuntoon hiomalla elokuva olisi voinut olla vielä helvetisti parempi. Jotain pientä mikä olisi tehnyt näiden väleistä vielä traagisempaa ja satuttanut vaikka molempia, sillä nyt paljastusten jälkeen Bond vähän surkuttelee asiaa irrallisesti, mutta juttu tuntuu siltä että asiaa olisi ehdottomasti voitu vielä syventää jollain Molempien hahmojen osalta. Ehkä Alec olisi halunnut kostaa briteille mutta pitää vanhan 007-bestiksensä kaikin keinoin elossa ja Bondin taas olisi seurattava tehtäväänsä. Ja ehkä alussakin Bond olisi selvinnyt Alecin ansiosta, ja nyt lopussa Alec odottaisi vastapalvelusta mutta Bond tappaakin tämän kylmästi. En tiedä, mutta jotain pientä mikä olisi tehnyt hienosta Bond-elokuvasta Upean Bond elokuvan.

Valitettavasti elokuvan bluray ei ole todellakaan mikään kummoinen. Kyseessä on vain vanhan ysäri-dvdn upscalettu julkaisu ja kuva on turhauttavan mössöä. Viimevuonna (2022) oli Bond-elokuvien huikea 60v synttäri ja koko vuoden odotin sormet syhyten että koska tulee ilmoitus juhlavuoden kunniaksi julkaistavista 4K Ultra Hd James Bond -elokuvista.... mutta vuosi tuli... ja vuosi meni ja ilmeisesti kuusikymppisyyttä ei kuulu enää juhlia mitenkään sillä vaikka kaikista Bond elokuva ON JO OLEMASSA jo kohta kymmenen vuotta 4K-masteroinnit niin niitä EI OLE julkaistu missään muussa muodossa kuin jossain v*tun Applen iTunesissa ja Google Playssa... siis oikeasti Mitä v*ttua? Jumalauta.

Olen kyllä onnekas, sillä Goldeneye on oman lapsuuteni Bond-elokuva. Se ei ole ensimmäinen Bond minkä näin, mutta se oli SE Bond mikä ilmestyi kun olin iässä missä asioista aletaan kiinnostua ja huomata kun jotain uutta ilmestyy suurin fanfaarein. Goldeneye on eheä oma seikkailunsa ja sopii erinomaisesti niin osaksi sarjaa kuin omaksi itsenäiseksi katsahdukseksi mistä James Bond-jutuissa oikein on kyse.

4+ / 5

[Masse]

GOLDENEYE (1995)

En hirveästi enää tänne postaile, mutta vierailen säännöllisesti ja ajattelin vaan sanoa, että nää arvostelut on hauskaa luettavaa ainakin jos kyseessä on leffa minkä itse on nähnyt ja arvostelukin osuu yhteen omien mielipiteiden kanssa.

[Joni Ahonen]

^
Kuulun niihin ihmisiin, joille GoldenEye on nostanut arvoaan Raren mestariteoksen ansiosta. Vaikka peli ilmestyikin lisenssipeleistä poiketen vuosia leffan jälkeen, huomaan aina vain osoittelevani sormella kohti ruutua ja hihkuvani kuinka tunnistan tuon ja tämän kohdan suoraan pelistä.

Ja mä rakastan tätä metallipiippupihahdusääntä:
https://www.youtube.com/watch?v=qc7FsHis-Jg


GoldenEyessä täytyy sanoa myös se juttu näin ihmisten ikääntymistä tarkkaan seurailevana kuinka Pierce Brosnan oli just eikä melkein täydellisessä hapituksessa tuossa roolissaan ennen kuin alkoi rypyt ja harmaus pilkistämään naamassa.

[Silence]

GoldenEyessä täytyy sanoa myös se juttu näin ihmisten ikääntymistä tarkkaan seurailevana kuinka Pierce Brosnan oli just eikä melkein täydellisessä hapituksessa tuossa roolissaan ennen kuin alkoi rypyt ja harmaus pilkistämään naamassa.

Pierce oli 42 vuotias Goldeneyetä tehdessä, eli juuri täydellinen Tosimiehen rooliin kun poikamainen siloisuuskin oli alkanut kadota. Tosin Lazenby oli omaa Bondiaan tehdessä vain 27 vuotias... mikä on kyllä aika järkyttävää mutta ennen vain pojatkin näyttivät Miehiltä.

Fun fact tuohon muuten liittyen: Goldeneyessä elokuvan päämaskeeraja oli sitä mieltä että Pierce oli liian komea rooliin, joten tämä kielsi tähteä ajamasta partaansa koko kuvausten ajan ja sheivasi itse näyttelijän naaman kuvauksissa pari milliä liian lyhyellä höylänterällä. Ja tämän ansiosta Brosnanilla on läpi elokuvan pienenpieni parransänki naamassa tuomassa karheutta olemukseen.


KUKKULAN TYTTÖ, SATAMAN POIKA (2011)

Tässä on leffa mikä on kummitellut "Katso nyt jo se s*tanan elokuva!"-muistutuslistallani vaikka kuinka monta vuotta. Mutta en ole saanut mitään aikaiseksi, sillä tämä on Ghiblin laatuilmeestä huolimatta maestro-Miyazakin pojan, Goron elokuva. Ja miehen edellinen yritys tehdä isukkinsa jalanjäljillä elokuvaa meni kauniisti sanottuna päin hemmettiä. Maameren Tarinat oli kivasta ulkonäöstään huolimatta kaamea sekasotku joka pelotteli ainakin itseni pysymään erossa miehen tulevista teoksista.
Mutta itselläni oli outoa kyllä hyvä kutina tämän elokuvan suhteen jo ennen sen katsomista. Aihe on huomattavasti pienimuotoisempi, henkilökohtaisempi ja vähäeleisempi kuin Goro Miyazakin super-eeppisellä edellisellä yrityksellä ja tälläkertaa luvassa onkin itseasiassa hyvä elokuva.

Elokuva keskittyy 1950/60-lukujen sodanjälkeisen taitteen japaniin. Pieneen kalastajarantakaupunkiin missä paikallisen koulurakennuksen kerhotilat meinataan purkaa ja nuoret päättäväiset oppilaat aikovat romanssiensa ja vanhempiensa mysteerien tutkimisen yhteydessä tehdä asialle jotain. Mukana on kyllä paljon tyypillistä Ghibli-hassuttelu ja hyväntuulista yhteismenoa, mutta tuntuu kuitenkin siltä että tälläkertaa Goro Miyazaki on yrittänyt isukkinsa kopioimisen sijasta etsiä inspiraatiota muualta. Toteutus muistuttaakin huomattavasti enemmän Ghiblin toisen veteraanin, Isao Takahatan pienieleistä ja maanläheistä tyyliä. Goro ei kyllä ole läheskään yhtä taitava tekijä ja monet ilmiselvät jutut kuten taustalla jotenkuten pyörivät teemat kasvusta ja vastuusta tai taiteen tulkitsemisesta jäävät aivan oudon puolitiehen, eikä Gorolla ole edes kovin vahvaa omaa tyyliä, mutta se ei kuitenkaan elokuvaa pilaa. Kukkulan tyttö, Sataman poika on elokuvana juuri siellä keskivälin "Ihan kiva"-alueella missä teoksesta on vaikea sanoa oikein mitään ihmeellistä mihinkään suuntaan. Niin hyvässä kuin pahassakaan.

Taidepuolelta ja yleiseltä kerrontamenoltaan elokuvalla on taattua Ghibliolemusta ja elokuva muistuttaa valvasti studion ysärin maanläheisiä draamaelokuvia Aaltojen Kuohua ja Sydämen Kuiskausta sen hengittävällä ja rennolla yleisvireellään.

Valitettavasti elokuva vain jää vähän liian etäiseksi ja sen hahmot ja osaset puolitiehen jotta kunnolla syntyisi todella hyvää elokuvaa. Goro selvästi yrittää tehdä pientä henkilökohtaista tarinaa, mutta tuntuu että fokusta ei oikein saada kohdalleen sen osalta kenen tarinaa ja missä muodossa sitä kerrotaan. On kamalaa kun vertailukohtana on kasa studion suuria mestariteoksia, mutta kyllä elokuvan pitäisi edes vähän saada paremmin rakennettua esim päähahmoja. Nyt vain tuntuu että hahmot lähtevät alussa liikkeelle... mutta sitten niillä ei lopulta tehdä muuta kuin se mitä ihan lopussa on vastassa. Ja hahmojen jäädessä etäisiksi elokuva ei saa juttuaan potkittua kovinkaan kiinnostavaan finaaliin aivan lopussa kun salaisuudet "paljastuvat" ja elämän vastoinkäymmisten taistoista selvitään voittajina. On vain sellainen hieman tyhjää oloa kuvaava hetki kun elokuva päättyy "Kaikki on hyvin"-lopetukseen ja jäin itse vain rannalle miettimään että "höh, jaa-a tässäkö se sitten oli?". Fiilis oli lopussa juuri sellainen kuin olisin katsonut isukki-Miyazakin elokuvaa mutta ilman Miyazakin kultaista kosketusta ja sydäntä. Mutta näistäkin vajeista huolimatta Kukkulan Jonsku, Sataman Gigsu on varsin eheä ja hyväsydämminen elokuva, vaikka ei Ghiblin parhaimpien elokuvien joukkoon mitenkään pääsekkään.

Jos Ghiblin elokuvat pitää jakaa laatuihin niin päällimmäisenä tottakai on Miyazaki-isukin ja Isao Takahatan teokset. Niiden alla on heti Yoshifumi Kondon Sydämen Kuiskaus. Tämän takana ovat Hiromasa Yonebayashin Marniet ja Kätkijät ja sitten muutamat unohdetummat "suoraan videolle"-teokset ja reippaaaaasti näiden takana on Goron Maameren tarinat. Kukkulan Tyttö, sataman poika menee sinne Yonebayashin elokuvien, eli "ihan jeesh"-paikkeille perushyvänä elokuvana.

3+ /5

[Masse]

Ja mä rakastan tätä metallipiippupihahdusääntä:
https://www.youtube.com/watch?v=qc7FsHis-Jg

Tää kyl. Meinasin jo postata tän videon, mutta tossa se olikin jo pähkinänkuoressa; https://www.youtube.com/watch?v=Q4JvthGCtLM

Ite aina miettinyt, että toi kuulostaa kattilalta jota lyödään jossain kaikukammiossa.

[Silence]

2001 A SPACE ODYSSEY (1968, 4K Ultra HD Bluray)

2001 on se elokuva mikä lopulta teki Kubrickista sen Kubrickin jonka me nykyään tunnemme. Mies aloitti alunperin tavallisena studio-ohjaajana, mutta alkoi nousta esille 1960 luvulla, ensin aikakaudelleen todella pervon Lolitan (1961) kautta ja lopulta nousten kulttistatukseen Dr. Strangeloven (1964) pelottavan sekoilukomedian ansiosta. 2001 on miehen uran suurin elokuva niin budjetiltaan kuin kooltaan, eikä mies koskaan palannut enää vastaavan kokoisten projektien pariin, vaan keskittyi pienempiin teoksiin mitä hän pystyi tekemään lähinnä kotinsa lähialueilla.
2001stä alkaa myös Kubrickin uran jälkimmäinen puoli, sen minkä kaikki tietävät. Se mikä tuntuu aina keskittyvän jonkin uuden lajityypin tutkimiseen ja rajojen kokeilemiseen. En tiedä asian taustoja, mutta tuntuu että Kubrick on vain ollut todella tylsistynyt kliseisten toteutustapojen katsomiseen ja 2001 on tehty rikkomaan kaikkia tyypillisiä (amerikkalaisen elokuvan) rajoja. Dr. Strangeloven menestys mahdollisti sen että tämä on elokuva jonka on tehneet ihmiset joiden ei ole tarvinnut vastata ainoastakaan päätöksestään studiopomoille, vaan ovat selvästi saaneet tehdä vain *jotain* kunhan on tullut valmista sovittuna aikana ja sovitulla budjetilla.

Elokuvan juoni on Kubrickin itsensä sekä legendaarisen scifi-kirjailija Arthur C. Clarken yhdessä kirjoittama. Juonesta on yllättävän vaikea puhua ilman että menee spoilerien alueelle -TAI että vahingossa kertoo koko jutun juonikuvion, sillä the juoni on läpi elokuvan erittäin vähäeleinen ja suorastaan kiusoitellen minimoitu elokuvassa taustalle. Tarinan keskiössä on ihmisen evoluutio muinaisen afrikan apinoista tähtiin kurkottaviksi ja sieltä seuraavan olemassaolonsa vaiheen löytäviksi olennoiksi. Mutta tarinaa ei seurata tyypillisten hollywood-juonirunkojen ja hahmotyyppien kautta. Meillä ei ole professoreita laboratoriossa pitämässä tieteellisiä monologejaan, tai neitoja kainaloissaan suojelevia cowboy-sankareita, vaan asioita seurataan kylmän neutraalin dokumentaarisen näkökulman kautta, mikä tuntuu siltä kuin joku olisi vain seurannut ja dokumentoinut tapahtumien vaiheita, niissä omia töitään tekeviä ihmisiä ja kasannut kuvaamansa materiaalin elokuvaksi. 2001 Blair Witch Space Odyssey? Meillä on tiedemiehiä, mutta nämä puhuvat tiedemiesjuttujen sijasta perhekuvioistaan ja kerrosleivistään. Meillä on kylmäverisiä astronautteja, mutta keskitymme seuraamaan näiden luonnosvihkoon piirtelyitä ja tvn katseluita ja toiminnan sattuessa nämä eivät draaman nimissä temppuja tee, vaan toimivat kylmän loogisina, niinkuin oikeat astronautit vastaavissa tilanteissa. Kaikessa yritetään välttää normaalia elokuvamaista kerrontaa ja keskittyä enemmän asioihin mitä tapahtuu/miten ihminen toimii niiden tavallisten elokuvallisten juttujen välissä. Ykkösprioriteetti tuntuu olleen varmistaa että elokuva on fictionin sijasta mahdollisimman realistinen avaruuden ja avaruusteknologian osalta ja juonen kertominen selkeästi on aivan toissijainen asia kokonaisuudessa. Vastapainona kylmälle dokumentarismille on onneksi se että elokuva on aivan mielettömän komeasti kuvattu, visuaalinen spektaakkeli. Elokuva tuo itselleni mieleen lähinnä komeat Neuvostoliiton science fiction elokuvat 1950 ja 1960-luvulta, mitä ei hirveästi tunnuta länsimaissa edes tuntevan vielä nykyäänkään. Monet osiot ovat melkein turhauttavan pitkäveteisiä, mutta elokuva ei milloinkaan päästä otettaan irti ja katsojana tapahtumia vain seuraa lumoutuneena. Välillä kylmän hiljaa tapahtuvia asioita seuraten, välillä kuin suurta sinfoniaorkesterin musiikkinumeroa konserttitalossa todistaen. Hitto tästä tuli outo arvostelu.

2001 ei perustu kirjaan, mutta se ottaa juoni-ideansa Arthur C. Clarken aikaisemmasta novellista The Sentinel, jonka perusasetelmaa se käyttää oman tarinansa luontiin. 2001stä on olemassa Clarken itsensä kirjoittama romaaniversio (suosittelen, btw), mutta se ei ole kirja mihin elokuva perustuu, eikä sitä ole tehty elokuvan jälkeen, vaan Clarke kirjoitti romaaniversion elokuvan tuotannon aikana oheiskirjaksi. Se itseasiassa selventää yllättävän paljon asioita mitä elokuva jättää tahallaan, kuin vittuillen, hämäräksi. Kaikki on selvästi mietitty todella tarkkaan Kubrickin ja Clarken toimesta... mutta elokuva tuntuu tahallaan heivaavan kaiken tämän pois ja keskittyvän täysin vain audiovisuaalliseen elämykseen. Mitä olen ymmärtänyt, Kubrick otti elokuvan ensi-illan jälkeen pois teatterista ja leikkasi ainakin puoli tuntia elokuvasta pois, poistaakseen turhaa selittelyä. Homma tuo mieleen paljon Shiningin tapauksen missä Kubrick teki saman eurooppalaista yleisöä varten. 2001stä ei kuitenkaan ole olemassa enää sen alkuperäistä versiota, joten vaikeaa alkaa verrata. Kubrickin asenne elokuvaa kohtaan tuntuu olevan minimalisoida informaation pakkosyöttöä ja keskittyä vain tilanteisiin puhtaan visuaalisesti ja heittää selittely kokonaan pois. En tiedä.. vähän on sellainen tunne etten pistäisi pienen pientä lisäinformaatiota ja selkeyttä pahaksi edes silloin tällöin, mutta toisaalta 2001 keskittyy täysin vain ja ainoastaan elokuvakokemuksen luontiin, uhraten tahallaan kaiken. Mutta sillä erolla että 2001 tuntuu saavuttavan jatkuvasti sen rikkauden mitä hyvin samankaltaista temppua yrittävä Dennis Vilneuven Dune (2021) yritti tehdä, jääden kuitenkin todella ontoksi ja tyhjän oloiseksi.

2001 on näitä ajattomia mestariteoksia, joiden teknistä suoritusta tulee nyt melkein 60 vuotta julkaisunsakin jälkeen vain ihmetelty suu auki. Kaikki on millintarkkaan suunniteltua ja luovasti jatkuvasti toteutettua. Avaruuden painottomuudessa tapahtuvat osiot, avaruusaluksien pyörimiset, avaruuskävelyt ja alun kokonaan studiossa kuvattu afrikan savanniosiot ovat aivan järjettömän upeita elämyshetkiä, mitä vain tuijottaa lumoutuneena. Ja taustalla pauhaa sekä loistavasti valitut klassiset musiikit, mutta myös erittäin ajankohdalleen epätavalliset ambient-synteettisaattorimusiikit minkä tyylisiin Kubrick palasi myöhemmin Shiningissakin. Mutta hienointa on elokuvan munakkuus luottaa usein pelkkään hiljaisuuteen, vailla mitään apuääniä. Mikään ei ahdista niin paljon kuin se että yhtäkkiä mikään ääni ei anna katsojalle turvallisuuden tunnetta kertoen mitä on tapahtumassa. Varsinkin lopun osio missä David palaa alukseen ja käy reboottaamassa HALLin on aivan hemmetin kuumoittava pelkän hengitysäänen kuuntelemisen takia. Hieno esimerkki siitä ettei kyse ole aikakaudesta vaan puhtaasti vain asenteesta siihen miten paljon vaivaa halua nähdä laadun eteen. Alun savanniosiokin on vain taustakankaalle heijastettuja valokuvia joiden edessä on kuvattu näyttelijöitä studiossa apinapuvuissa ja upea äänisuunnittelu herättää kohtauksen todella vakuuttavasti eloon. Eikä hetkeäkään tule tunne mistään kököstä vanhasta elokuvasta.

Tämä on niitä elokuva joiden takia pitäisi olla olemassa laki ettei elokuvaa saa katsoa jos sitä ei voi nähdä mahdollisimman isolta kankaalta. 2001 on tarkoitettu suureksi teatterielämykseksi eikä miksikään tv-katsottavaksi perjantai-illan nopeaksi viihdykkeeksi. Se on leffa jonka teho katoaa jos sitä katsoo kännykän tai kannettavan näytöltä. Luojan kiitos että olen päässyt todistamaan tämän ihmeen peräti kahdesti isolta kankaalta.

Katsomani 4K-julkaisu on yksi komeammista 4K-julkaisuista mitä on. Täydellinen versio katsottavaksi elokuvasta. Kaikki aikaisemmat bluray ja dvd julkaisut ovat olleet muokattuja väriensä osalta hyvin, hyvin kliinisen valkoisiksi, mutta 4K-julkaisu on uskollinen alkuperäisjulkaisulle. Sävyt ovat paljon rikkaammat, lämpimämmät ja monipuolisemmat. Aikaisempien julkaisuiden superkliinisen valkoiset ja cyanin magenttaiset avaruusasemat ja aluksetkin ovat nyt paljon luonnollisemman sävyisempiä lämpimämmän kellertävän yleisviban ansiosta. 4K-julkaisu on todella komean näköinen kaikine yksityiskohtineen ja sävyineen ja vain entisestää myy katsojalle uskottavemmin kaikkia elokuvan huikeita visuaalisuuksia. Ihan päätä alkaa huimata kun miettii miten paljon tämän elokuvan eteen on nähty vaivaa. Elokuvan upea ulkonäkö johtuu myös siitä että elokuva on kuvattu tavallista 35mm filmiä tuplasti isommalle 65mm filmille. Kuvissa on valtavasti yksityiskohtia ja varsinkin elokuvan upeat värinkäytöt esim avaruusaluksien kontrollipaneeleissa ja lopun tähtiportti-osiossa ovat aivan järjettömän lumoavaa seurattavaa. Varsinkin tähtiporttiosio on jotain mitä voisin katsoa loputtomana looppina ikuisuuksia.

Jotenkin alkoi turhauttaa että edes aloin kirjoittamaan tätä arvostelua. 2001 a Jonin Taidenäyttelyä on turhauttavaa yrittää syväanalysoida tai selittää, sillä se tuntuu kaikin puolin leffalta joka pitää enemmänkin kokea kaikilla aisteilla kuin katsoa millimetrimitalla. Niin, ja siinä ohella se kertoo myös todella kiehtovan, vaikkakin todella vaikeaselkoisesti kerrotun juonikuvion ihmisen evoluutiosta.

5/5

[Silence]

007 - NO TIME TO DIE (2021)

Mikä täydellinen ironian huipentuma että juuri pari viikkoa sitten katsoin ja arvostelin Goldeneyen, jota kutsuin täydelliseksi Bond elokuvaksi, missä on yhdessä paketissa kaikki se mikä tekee Bond-elokuvista Bond-elokuvia. Sillä tässä on vastapainona täysin päinvastainen tekele...

Craigin James Bond-aika on yksi masentavimmista asioista mitä olen saanut kokea. Casino Royale aloitti homman todella upeasti, mutta heti sen jälkeen Quantum of Solance aloitti kaamean luisun paskuuteen. Quantum of Solace oli epäonnistunut elokuva, mutta ei sellainen mikä tuhoaa sarjoja, vaan ainoastaan huono/epäonnistunut elokuva. "Mutta ensikerralla sitten parempi, niin kaikki korjaantuu". Samaa ei voi sanoa Spectrestä, joka kirjaimellisesti tuhosi ja pilasi kaiken. Spectre muutti Craigin "vakavan" Bond-aikakauden Austin Powersmaiseksi parodiamenoksi, ilman että tekijät itsekkään tuntuivat ymmärtävän mitä tekivät. Spectre oli Die Another Dayn-kaltainen ripuli jonka jälkeen ei voi teeskennellä että asiat olisivat hyvin, sillä talo on palanut ja sankarimmekin astui koirankakkaan. Olen nähnyt kaikki Bondit teatterissa Tomorrow Never diesista lähtien ja Spectre oli elokuva joka tappoi koko kiinnostukseni kaikkea tätä kohtaan. Kun se elokuva loppui, tuntui että koko sarja oli tapettu siihen paikkaan. Joten uutta Bondia kohtaan odotukseni olivat täysin nollassa. Olen nähnyt No time to diesta etukäteen vain sen ensimmäisen teaserin/trailerin joskus silloin kauan, kauan sitten. Muistan kuinka koko traileri keskittyi vain mollaamaan Bondia. Miten aika oli ajanut ohitse, kukaan ei enää tunnistanut tätä ja naiset vain kyykyttivät tätä kokoajan. Ja annoin olla. En jaksanut tätä hevonpaskaa enää Spectren jälkeen.

No time to die tuli nyt tvstä. En muista trailerista oikeastaan yhtään mitään, joten pääni oli sopivan tyhjä uudelle Bond-seikkailulle, vaikka odotukset olivat täysin nollassa.

Jos vuoden 2015 kaamea Spectre oli kuin James Bond-francheissen kidutuskuolema, niin No time to die on kuin ylipitkät hautajaiset. Kokoajan on vain sellainen yleisfiilis että "heitetään jo tämä ruumis kuoppaan että päästään eroon tästä paskasta". Miten lumoava tapa tehdä elokuvaa...
Elokuvan aloittaa Todella outo osio menneisyydestä, mikä tuntuu olevan kuin eri elokuvasta. Kauhistuttava naamiomurhaaja hiipii pikkutytön kotiin ja alkaa tappamaan uhrejaan. Aloitus antaa todella hämmentävän yleisviban elokuvan ylle sillä kohtaus on rakennettu kuin kauhuelokuvan kohtaukseksi. Kun elokuva tästä jatkuu niin se ei tunnu edes ymmärtävän että kyseessä on James Bond-elokuva, vaan koko pieru tuntuu pyörin epämääräisesti teemojen, eikä tarinan ympärillä. Bond on jälleen kerran (kuten joka ikisessä Craigin Bondissa) taas kerran eläköitynyt, erakoitunut ja niin kamalan vanha että hyvä kun pystyy purjeveneellä seilaamaan karibian aallokoissa ja nauttimaan kauniissa lukaalissa kamalasta elämästään. Siis Craigin aikana Bondista on tehty ihan vitsi. Hahmo ei ole agentti joka kokee seikkailuita vaan suurissa lukaaleissa synkistelevä mies jonka luokse kaikki aina tulevat kun tarvitaan "ulkopuolista osaajaa". Bruce Wayne kartanossaan siis.
Taas kerran kauhistuttavan menneisyyden kauhistuttava menneisyys palaa kummittelemaan -niinkuin kolmessa edellisessäkin elokuvassa. Ja taas on kamalasta menneisyydestä kamalan menneisyyden pahis tulossa kostamaan -niinkuin kolmessa edellisessä elokuvassa. Bondin on jälleen kerran otettava menneisyys kiinni ja pelastettava päivä ja taas kerran todistettava pystyvänsä siihen mihin kukaan ei usko hänen enää pystyvän. Tälläkertaa outona twistinä on se että elokuvan päähahmo ei osan leffan kestosta edes tunnu olevan Bond vaan tämän ex-muija Madeline....
En tiedä... crediteissä lukee että elokuvan ovat tuottaneet sen veteraanituottajat vuosikymmenien takaa: Barbara Broccoli ja Michael G. Wilson... Mutta elokuvaa katsoessa tuntuu että siitä vastaa joukko idiootteja joille James Bond on aika epämääräinen juttu lapsuudesta ja ovat ehkä pari leffaa nähneet vuosikymmeniä sitten.

Niin ohjaus kuin käsikirjoitus on tämän elokuvan kohdalla todella kyseenalaista. Fokus on kokoajan todella outo. Outoihin asioihin keskitytään ja päähahmo tuntuu enemmän vain pieneltä muruselta isoa hahmojoukkoa, eikä päähahmolta. Kokonaisuus kun ei tunnu yhtään James Bond-elokuvalta -tai edes elokuvalta, vaan vain tv-sarjan kuudennen tuotantokauden parilta jaksolta laitettuna yhteen. Mietin kokoajan elokuvan aikana miten hukassa katsoja on jos kaksi-kolme edellistä Bond-elokuvaa on näkemättä. Eihän tästä tajuaisi yhtään mitään. Ihan sairasta sillä Bondien suurin voimavara on ennen aina ollut se että periaatteessa voit katsoa minkä tahansa elokuvan tuosta vain ja päästä samantien mukaan tapahtumiin. Ohjaaja Cary Joji Fukunaga on tv-sarjaohjaaja ja sen kyllä huomaa kaikesta. Elokuva on tasapaksu tv-sarja missä tuntuu vain tärkeältä saada jaksoon kestoa, kuin kertoa tehokasta ja eheää elokuvakokonaisuutta. Draaman kohtaukset ovat todella hämmentäviä, missä ei ole mitään tunnetta kun näyttelijät seisovat paikoillaan vetelemässä dramaattisia monologeja, ilman että yhtään mikään tarkoittaisi yhtään mitään. Hämmentävintä oli elokuvan alkupuoli kun seuraamme omissa oloissaan elävää Bondia, ja tämän päivärutiineita. Kohtaukset olivat todella outoja ja mietin kokoajan että mitä helvettiä on tekeillä kun Bond käyttäytyy todella oudosti. Hienoja kuvia trailerieihin, mutta itse elokuvassa ne eivät tarkoita mitään.
Sisältöä on muutenkin vähän mutta se on niin vaikean monimutkaisesti meille esitetty että elokuvan kesto on absurdit 2h 43minuuttia, vaikka en näe MITÄÄN syytä miksi elokuva on edes yli kaksi tuntia pitkä. Jos tämä elokuva olisi tehty millilleen samalla käsiksellä vuonna 1976 niin elokuva olisi ollut 1h 50 minuuttia pitkä ja kokonaisuus olisi paljon eheämmin kasassa. Mutta Eheä ja Kokonaisuus eivät ole sanoja mitkä kuuluvat nykyaikaan.

Tuntuu myös siltä ettei elokuvan käsikirjoittajilla ole mitään käsitystä siitä miten James Bond-elokuvaa kuuluu käsikirjoittaa. En voi ymmärtää miten Craigin aikakaudella NIIN YKSINKERTAINEN ASIA kuin James Bond-käsis voi olla niin vaikeaa toteuttaa. Sen ei pitäisi olla mitään vitun Nasan insinöörien ongelmanratkontaa vaan suoraviivaista seikkailua. Jotain tapahtuu. Bond saa tehtävän. Bond menee suorittamaan tehtävää. Kiva pimu. Bond suorittaa tehtävän. The End. Mutta tuo tuntuu olevan jokin häpeällinen muisto menneisyydestä jonka tilalla on nyt tuhanteen suuntaan menevä juonipolku sivujuttuineen jonka aikana huomasin useaan kertaan miettiväni miksi yhtään mitään tapahtuu.
Elokuva jopa hukkaa päähahmonsakin, sillä päähahmomme James Bond tuntuu unohtuvat sivuhahmoksi osaksi tarinaa ja tämän Madeline gf tuntuu olevan oudossa fokuksessa tarinassa.
Credittien mukaan käsikirjoittajia on neljä: ohjaaja, kaksi bond sarjan vakiokirjoittajaa viimeiseltä 20 vuodelta Neal Purvis ja Robert Wade.... sekä Phoebe Waller-Birdge. Ja tuon viimeisen nimen nähdessäni kauhistuin. Bridge on hollywoodin kuuma käsikirjoitustohtori jota nykyään Metoo-aikakautena on palkattu jokaikiseen projektiin tuomaan feministisyyttä ja modernia *huumoria* mukaan. Ja ämmän nimen nähtyäni alkoivat palikat oudosti asettua päässäni paikoilleen. Elokuva on täynnä aivan kaamean outoja hahmokäyttäytymisiä, tyhjästä tulevia kevennyksiä ja pieniä yksityiskohtia mitkä vain hämmentävät mukanaolollaan. Yhdessä vaiheessa täysin (ylikorostetun) idiootilta vaikuttava hahmo yhtäkkiä paljastuukin pro ammattilaiseksi. Yhtäkkiä täysin tyhjästä uuden mustan 007-ämmän mukana oleva täysin luuseri sivupahis muuttuu mielipuoliseksi natsitohtoriksi ja uhkaa tuhota koko mustan rodun, ihan vain jotta tämän tappaminen olisi ok. Yhtäkkiä Bond alkaa huolehtia avuttomana yksinhuoltajana pikkutytöstä sylissään ja antaa tämän äidin ampua pahiksia, jotta saadaan girlpower-hetki. Pahinta kaikista on Bondin ja Mn väliset kohtaukset. En ole ikinä nähnyt James Bond elokuvaa missä M-James Bond-dynamiikka olisi yhtä vituillaan kuin tässä elokuvassa. Bond tulee pomonsa toimistoon ja vain vittuilee tälle ja heittää sarkastista läppää kaikesta jatkuvalla syötöllä. Ja M on ihan tossun alla kun maailman kuuluisin superagentti onkin yhtäkkiä siinä asemassa ettei tälle voi sanoa mitään. Mitä vittua oikein katson? Miksi M ei ole karismaattinen rehtori joka pistää mokoman kakaran ruotuun? Ymmärtävätkö tämän elokuvan kirjoittajat ollenkaan aihettaan? Vai onko tämä tätä radikaalin rohkeaa nykyaikaista kirjoittamista missä kaikki tahallaan vedetään päänlaelleen että asiat olisivat eritavalla vain eritavalla olemisen takia?

Kaikkea tätä vain pahentaa entisestään se että Craig ei edes yritä näytellä James Bondia. Craig on saatu valtavalla summalla varmasti mukaan tekemään "vielä yksi" Bond-elokuva ja miehen motivaatio tuntuu olevan että riittää kun näyttelee itseään. Pienen pientä tunnetta siitä että katsoisin samaa hahmoa kuin minkä Casino Royale meille aikoinaan esitti ei ole edes olemassa. Bondilla on outoa keskusteluita niin Mn kuin Mike Meyersin näyttelemän velipuolensakin kanssa ja katsoin vain Craigia järkyttyneenä kun tämä ei yhtään tunnu hahmoltaan, vaan Craigilta joka on tullut kameran eteen näyttelemään itseään.
Craig on ehkä järkyttävän pieru, mutta ei minulla ole hirveästi sanottavaa kenestä toisestakaan. Lea Seydoux on kyllä helvetisti parempi Madelinena kuin edellisessä elokuvassa, mutta koko hahmo on niin turha että vaikea tuosta innostua. Turhasta puheenollen: Uusi, Mustalla vaginalla varustettu nais-007 on aivan absurdin turhaksi jäävä hahmo, eikä elokuvassa mikään muuttuisi vaikka hahmon poistaisi kokonaisuudesta. Siis oletin että elokuvalla olisi edes JOTAIN hahmoa varten. Pippelinmittailua Bondin kanssa? Kentällä oloa Bondin kanssa ensin vihollisina, sitten kilpailijoina ja lopuksi tiimiläisinä. Mutta mitään ei ole. Ämmä on mukana muutamassa kohtauksessa lähinnä taustalla eikä tee oikeastaan mitään. Aina superihana (ja supersöpö) Ana de Armas on Cia-agenttina melkein elokuvan parhaimpia juttuja mutta hahmon idioottikirjoitus pilaa kaiken mistä haluaisin nauttia. Neito voisi helposti korvata mustan nais-007n koko elokuvasta, kunhan hahmo olisi kirjoitettu oikeaksi hahmoksi eikä v*tun vitsiksi. Jeffrey Wright palaa vuosikymmenen jälkeen Felix Leiterin rooliin kuolemaan eikä tunnu Craigin tavoin yhtään hahmoltaan. Olipa kivaa.
Pääpahana oleva Rami Malek jää ihan tuhnuksi. Mies on loistava näyttelijä mutta elokuvantekijät tuntuvat luottavan Spectren Christoph Waltzin tavoin siihen että riittää kun castataan kova näyttelijä ja muuta ei sitten tarvitsekkaan tehdä. Hahmolla on vain kourallinen kohtauksia ja nekin elokuvan lopussa.

Ja koska elämme aikaa jolloin Uudet ideat on kielletty ja vanhojen nostalgisten juttujen uudelleenpyörittely on lakiin kirjoitettu määräys, No time to die yrittää jatkuvasti luoda tyhjästä nostalgisuuden fiilistä elokuvalle uudelleenkäyttämällä vanhoja elementtejä.
Vaikka Craigin Bond on eri timelinen bond kuin Conneryn ja kumppanien hahmo, niin Craigille on silti Goldfingerin Aston Martin omana henkilökohtaisena Batmobilenaan. Ja kun se auto tuhoutuu, on aika ottaa pressun alta Daltonin The Living Daylightisin V8 Vantage. Ei tässä ole mitään järkeä, mutta sentään ihmiset saavat taputtaa käsiään yhteen kun tunnistavat juttuja aikaisemmista elokuvista.
Hans Zimmer on palkattu säveltäjäksi, mutta mies keskittyy normaalien nykytoimintapumputuksien lisäksi lähinnä kopioimana legendaarisen bond-säveltäjän John Barryn suurimpia melodioita. Luulevatko tekijät oikeasti että herkistyn kun Bondin ja Madelinen mitättömän tuntuisen feikkirakkaustarinan taustalla soitetaan On Her Majesty's Secret Servicen legendaarista We have all the time in the world-kappaletta? Lähinnä halveksuntani elokuvaa kohtaan vain kasvaa kun minulle yritetään luoda kuvaa suuresta fiiliksestä, hyväksikäyttämällä vanhaa mestariteosta paljon paremmasta elokuvasta. Fuck you, movie.

Tekninen toteutus ei paljoa päätä huimaa, koska persoonallisuus puuttuu kokonaan. Rahaa on selvästi palanut jumalattomasti mutta sisältö on ontto. Elokuva on täsmälleen identiteettinen Disneyn Star Wars-ripulin kanssa. Valtavasti laitettu rahaa lavasteisiin ja kohtausten tekoon, mutta kaikki on vain niin mitättömän tuntuista huvipuistoa. Toimita on ympäripyöreää heilumista ja absurdin veretöntä siihen nähden miten porukkaa teloiteaan jatkuvasti. Kukaan ei koskaan ampumisen johdosta saa luodinreikää, eikä todellakaan verta vuotavaa haavaa. Aina leikataan jonnekkin muualle kun ammutaan että varmasti saadaan pidettyä veretön leima yllä. Toiminta on muutenkin todella puuduttavaa. Miksi KAIKKI elokuvan toimintakohtaukset tuntuvat olevan samaa: Pahikset jahtaavat Bondia jeepeillä ja moottoripyörillä? Muutenkin elokuva tuntuu luottavan Raiders of the Lost Arkin-kaavaan: Toimintakohtaus joka seitsemäs minuutti ja väliin nopeaa sarkastista huulenheittoa. Mutta kaikki on tosi tunnotonta ja vain jotenkin niin laimean tuntuista. Ja aivan kuten Spectressäkin: Aina kun toiminta alkaa, kuvausympäristö tyhjennetään ylimääräisistä taustaihmisistä jotta Bond ja pahikset voivat rauhassa sohia toisiaan. Jopa Quantum of solancessa oli fyysisempää ja aidompaa toimintaa.
Noh, ainakin Spectren kaamean tekotaiteellinen yleislook on reippaasti vähentynyt ja tilalla on tavallisempaa elokuvaa muistuttava ilme. Se ei ole paljon, mutta edes jotain.

Säästin tähän loppuun sen yhden asian, mitä elokuvan lopussa tapahtuu. Ei ole spoileri, sillä millään tässä elokuvassa ei ole väliä. Mutta James Bond luovuttaa ja kuolee lopussa. En tiennyt tästä lopetuksesta ennakkoon mitään. Ja silti yllätyin miten kovaa joka-ikinen solu kehossani huusi "tämä on hevonpaskaa", kun se tapahtui. Ongelma on siinä että nyt puhutaan James Bondista. Miehestä Joka ei ikinä luovuta. Mies jolla on vempeleitä ja kun vempeleet eivät toimi, niin mies käyttää vaistoaan ja älyään. Bond on aina ollut luonteeltaan kapinallinen. Kun joku sanoo "Ei voi/mahdotonta/lopeta heti/antaa olla" niin sellainen saa 007n vain yrittämään tuplasti enemmän. Bond ei ole luovuttavaja. Enkä puhu nyt edes siitä Oikeasta, vanhojen elokuvien Bondista, vaan myös Craigin omasta hahmosta. Koko Casino Royale on yhtä suurta moukarilla katsojan päähän hakkaamista siitä että Bond ei ikinä luovuta. Bond on hahmo joka menee tarvittaessa vaikka vuoren läpi ja ihan vittuiluna muita kohtaan ei suostu kuolemaan tai häviämään. Mutta nääh, se on niin ennalta arvattavaa. Elokuvan käsikirjoittajat ovat nähneet Last Jedin ja tietävät että todellinen nerokkuus on tehdä jotain päinvastaista mitä hahmo ei ikinä tekisi. Bond ottaa tyttärensä pehmolelun käsiinsä ja kuolee pois kun ei jaksanut enää. The End. Tämä on saman tasoinen twisti kuin se että Jedin Paluun lopussa Luke riisuu Vaderin kypärän ja sieltä alta paljastuukin... Jar Jar Binks. Vain siksi että kukaan ei osannut odottaa tätä juonenkäännettä, ei automaattisesti tee siitä Oikeaa valintaa. Idiottit.
Tätä koko elokuvan mittaista hautajaispaskaa vain hämmentää entisestään se että lopputekstien lopussa luki "James bond will return".... öööh... Te juuri tapoitte päähahmon ja oikein piditte lopullisen muistopuheen lopuksi hahmollekin. Tiedättekö edes elokuvaa mitä olette tekemässä?

Kun loppupuolella elokuvaa mietin, tajusin että elokuva muistuttaa minua enemmän Terminator Genisyksestä kuin aikaisemmista James Bond-elokuvista.... öööh... Se ei ole kovin hyvä merkki mistään. Hahmot eivät tunnu hahmoiltaan. Juoni tuntuu huonolta fanfictionilta. Ja kokonaisuus on unohdettavan sekava tv-sarjan jakso missä väkinäisesti musiikilla yritetään luoda tunnetta sinne missä sitä ei yhtään ole.
Die Another Day ja Quantum of Solacekin ovat paskoja elokuvia, mutta niissä on sentään oikeaa tunnetta, mieleenpainuvia kohtauksia ja oikeaa kokonaisuutta. sellaisia juttuja mitä tässä elokuvassa ei ole.

Odotin helpottuneena ennen elokuvaa että "No ainakaan se ei voi olla yhtä paska kuin Spectre"..... mutta elokuvan jälkeen olinkin että "No se ei ollut yhtä paska kuin Spectre. Vain melkein yhtä paska."

1½ / 5

[Joni Ahonen]

Luokkajuhla

Oli yksi vaivaannuttavimpia näkemiäni elokuvia, jossa ruotsinkielisyys tekee kaikesta entistä kouriintuntuvaa. Minulla on itselläni aina ollut vähän pelonsekaisia tunteita näitä arvaamattomia performanssitaiteilijoita kohtaa, tempauksia kun yleensä en ymmärrä ja oikein pysty katsomaan. Ymmärrän kyllä Anna Odelia, vaikka hän onkin näitä pistävän katseen omaavia loukattuja naisia, jotka ovat omat sirpaleensa koonneet muita päin. Muistutti kahdestakin piikikkäästä naisesta menneisyydessä, jotka saivat pelkällä katseellaan toisen maanrakoon. Vähän kostonmaku jäi tästä leffasta, vaikka osin voisin kuvitella tekeväni melkein jotakin samaa. Elokuvaa katsellessa tiedän etten ikinä menisi luokkajuhlaan enkä luultavasti saisi kyllä kutsuakaan. Hrr, Anna Odel.


****/*****

Ghostbuster Afterlife

Kyllä tässä puolikas sydän sykkii ja nostalgiaa on roppakaupalla. Katsellessa koko ajan pohdin että mikä tässä mättää ja miten nämä uudelleenlämmittelyt pitäisi oikein hoitaa, mutta en keksi tapaa miten tämän olisi toisella tavalla tehnyt. Kaikki ne hienot jutut ovat vain toistoa pahista myöten, joka on tylsä ratkaisu, mutta ei leffaa voisi tehdä ilman etteikö lankoja yhdistettäisiin ensimmäiseen osaan. Helpot cameot lopussa lämmitti mieltä, vaikka en tiedä haluanko nähdä enää lisää elokuvia, joissa vanhukset palaavat piipahtamaan tutuissa rooleissaan. Eniten huvitti tässä elokuvassa se kuinka autio kaupunki onkaan ja välillä osa ihmisistä ei suhtaudu lainkaan kummastellen kummituksiin ja niitä takaa-ajaviin autoihin.

**1/2/*****

[Silence]

2010 - A YEAR WE MAKE CONTACT (1984)

Tuli todella pitkästä aikaa katsottua tämä elokuva. Kubrickin 2001n nykyään unohdettu jatko-osa vuodelta 1984. Spoileri heti alkuun: 2010 on Hyvä jatko-osa ja Hyvä science-fiction -elokuva. Ja paikoitellen pirun komeakin.

2010 on enemmänkin jatko-osa Arthur C. Clarken novelliversiolle tarinasta kuin Kubrickin elokuvalle ja elokuvan pohjana on kirjasarjan samaa nimeä kantava toinen osa. Elokuvan toteutustyyli, tarinankerronta ja yleisviba on myös paljon ns tavallisempaa elokuvaa oleva kuin alkuperäisteoksella. Se ei yritä olla psykologista testia taidegalleriassa yrittävä steriili taideteos niinkuin alkuperäinen elokuva, vaan paljon tavanomaisempi niin juonenkuljetukseltaan kuin ulkonäöltään. Elokuvan ohjauksesta, käsikirjoituksesta (yhdessä Clarken kanssa), tuottamisesta ja kuvauksesta vastaa veteraanitekijä Peter Hyams. Miehen käsissä elokuva näyttää enemmän Ridley Scottin ja tämän veljen Tony Scottin elokuvilta synkän hikisen ja savuisen yleisilmeen ansiosta kuin Kubrickin steriililtä valokuvamenolta. Sanoisin että kyseessä on hyvällä tavalla omannäköisensä elokuva joka ei matki vaan tekee asiaa omalla tavallaan.

Juoni sijoittuu elokuvan nimen mukaisesti 9 vuotta myöhempään aikaan. Niille katsojille joilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä hemmettiä koko Kubrickin elokuvan aikana tapahtui, saavat armollisen pikakertauksen edelliselokuvan (ja kirjan) tapahtumista elokuva alussa: Kaikki meni pieleen avaruusalus Discoveryn avaruusmatkalla, tietokone HALL sekosi, tappoi kaikki ja lopulta vain yksin miehistön jäsen, aluksen kapteeni Dave Bowman onnistui pysäyttämään katastroofin, mutta mies itse katosi jäljettömiin tutkittuaan Jupiterin kiertoradalla ollutta mystistä esinettä. Tarinan pääosassa on tälläkertaa ensimmäisessäkin elokuvassa esiintynyt Dr. Heywood Floyd, mutta tälläkertaa mm Tappajahaista tutun Roy Scheiderin näköisenä. Tarina on hyvin simppeli mutta ihastuttavan kutkuttava: 9 vuotta yksinään Jupiterin kiertoradalla lojunut Discovery on putoamassa planeetan pinnalle tuntemattomasta syystä ja aika alkaa käydä vähiin viimeisten johlankojen selvittelystä. Apua tulee yllättävältä taholta, Neuvostoliitolta, joka tarjoaa niin Floydille, HALLin suunnittelijalle ja Discoveryn suunnittelijalle peukkukyytiä omalla aluksellaan Jupiterin kiertoradalle mysteeriä tutkimaan. Perillä odottaa vuosikymmenen autiona lojunut kummitusalus, sen toimintoja pyörittävä psykopaattimurhaaja HALL ja outoa kummitustoimintaa hahmon toimesta joka muistutaa häiritsevästi alkuperäismiehistön kapteenia... Niin, ja Jupiterin Europa-kuussa tuntuu olevan älyllistä elämää joka varoittelee kaikkia lähestymästä...
Kaikki ainekset loistavaan science fiction-kokemukseen siis.

Paljon on asioita mistä haluaisin puhua, mutta todella vaikuttavaa on elokuvan visuaallinen tehostepuoli varsinkin avaruudessa. Tällä elokuvalla ei ehkä ole Kubrickin elokuva ulkonäköä, dokumentaarisuutta tai vibaa, mutta ei niitä myöskään kaipaa. Elokuvalla on vahva oma identiteetti ja se tietää mitä tehdä tehosteillaan. Pienoismallit ja taustataiteet menevät upeasti yhteen. Itselleni koko elokuvan upein hetki on kun päähahmomme ensimmäistä kertaa siirtyvät Neuvostoliiton avaruusalukselta Jupiterin kiertoradalla kieppuvan Discoveryn kyytiin... Siis holyfuckingshit mitä kuvastoa kohtauksessa on luvassa. Ihan mahanpohjasta otti kun elokuva onnistuu luomaan kohtauksessa valtavat mittasuhteet ja suuret korkeuserot todella toimivasti. Discovery tekemässä 360-asteen pyörimistä akselinsa ympärillä ja astronauttien yrittäessä tähdätä aluksen keskikohtaan on aivan perhanan kuumoittavaa katsottavaa.

Näyttelijät ovat hyvin castattua poppoota vaikka elokuva ei hirveästi ehdi aikaa tuhlata näihin. Venäläiset varsinkin ovat harvinaisen venäläisiä olemukseltaan ja tyyliltään. Ja jopa Helen Mirren tuntuu pirun uskottavalta venäläisestä kapteenilta. Suurin ongelma castingissa on ainakin itselleni pääosassa oleva Roy Scheider. Tämä ei todellakaan ole Scheiderin vika.... mutta en vain yhtään pysty näkemään häntä hahmonaan joka on esitelty meille jo Kubrickin elokuvassa vuonna 1968. Scheider on näitä näyttelijöitä jotka ovat aina vain se yksi ja sama Scheider eikä mitään muuta. Tämä on yksi niistä tapauksista kun ihmetelen miksi alkuperäiselokuvan William Sylvesteriä ei olla tuotu takaisin rooliin. Joo, Sylvester on todella tuntematon näyttelijä ja tällainen tyhmä avaruuselokuva tarvitsee vetonaulakseen ison tähden, mutta... Scheiderin roolitus irroittaa itseni jotenkin vain elokuvasta väärällä tavalla, sillä hahmo ei tunnu yhtään samalta hahmolta. Mukana on lupaava joukko sivuhahmoja. Ja haluan käyttää juuri sanaa Lupaava, sillä siihen se vähän jääkin. John Lithgow Discoveryn suunnittelijana on hyvä hahmo, mutta jää aika yksinkertaiseksi sivuhahmoksi. Suurin potenttiaallin tuhlaus tuntuu kuitenkin olevan HALLin suunnitelijaa esittävä Bob Balaban, sillä miehen hahmo voisi helposti olla se yksi asia mistä tämä elokuva voisi jäädä mieleen. Hahmon motiiveista ja suunnitelmista kun ei voi olla varma ja elokuva voisi hienosti pelata hahmon muodostamalla uhalla kaikkia muita kohtaan... mutta nääh, tällainen potenttiaallisuus tunnutaan hukkaavan täysin.
Alkuperäiselokuvan HALL eli Douglas Rain ja Dave Bowmania näytellyt Keir Dullea palaavat rooleihinsa näin 15 vuotta myöhemmin ja Dullea näyttää häiritsevän paljon nuorelta itseltään, kiitos todella hyvä maskeerauksen.

Valitettavaa on vain että elokuvan kompastuskiveksi muodostuu sen avuttoman hätiköity yleisrytmi. Vielä ensimmäisenä tuntina elokuvaa pyöritetään ihan hyvällä temmolla ja selkeästi ja kaikessa on tunne että tätä juttua rakennetaan huolella ja rakkaudella ja että katsojan ei tarvitse kuin nauttia matkasta... mutta jälkimmäinen puoli tuntuu kuin paniikissa heittävän niin tunnelman, juonen kuin hahmokehityksenkin syrjään ja juoksevan kauhealla paniikkikiireellä eeppiseen loppufinaaliin.
Myös elokuvan score on hieman kaksijakoinen. David Shiren synteettisaattorimusa on välillä todella täydellistä, välillä todella kaunista ja välillä pirun kuumoittavaa, mutta sitten tulee hetkiä (varsinkin loppufinaalissa) missä vain mietin että mitä hemmetin kaameaa kasaripimputusta tämä on?

Elokuva luottaa myös vastenmielisen ala-arvoisiin "Kerrotaan katsojalle mukamas videopäiväkirjojen dialogiripulien kautta mitä tapahtuu ruudulla kun ei ole aikaa tehdä tätä hienovaraisesti itse elokuvan aikana"-hevonpaskaa. Varsinkin jälkimmäisellä puolella elokuva tuntuu ihan paniikissa luottavan tällaisiin. En tiedä miksi jälkimmäinen puoli on niin paniikissa ahdettu kasaan. Koko elokuvan voimavara on sen mysteeritunnelman lisäksi kuumoittava henkilöhahmokemia eri osapuolien ja aatemaailmojen välillä, mutta lopussa tällaiset tyhmyydet lentävät roskiin kun on kiire tehdä eeppinen loppu todella hätiköidysti. Tässä on elokuva jonka ottaisin mielelläni vaikka 20-30 minuuttia pitempänä kokemuksena jotta se voisi kertoa tarinaansa kunnolla eikä pilata kaikkea viimehetkillä. 2010 on selvästi elokuva mikä on studion toimesta pakotettu hinnalla millä hyvänsä alle kahteen tuntiin ja sen kyllä huomaa kaikesta. Elokuvalla on kestoa lopputeksteineen 1h 55minuuttia joskus elokuvan nimissä tällaisesta rajoituksesta pitää luopua jos haluaa hyvää tavaraa toisesta päästä ulos.

Elokuva jää kuitenkin voitonpuolelle ongelmistaan huolimatta sillä kiirehtimistään huolimatta mukana on tarpeeksi hyvää tavaraa ja komeita visuaallisuuksia tarjottavaksi. Eikä asiaa yhtään pahenna se että 2001n tahallaan kiusaavan mystisiksi jäävät seikat saavat viimeinkin lihaa luidensa päälle. Arthur C. Clarke on todella hyvässä vedossa tarinansa kanssa ja elokuva osaa enimmäkseen käyttää tarinan elementtejä hyvin hyödyksi. Varsinkin alkuperäiselokuvan suuren pääpahan HALLin muuttaminen väärinymmäretyksi traagiseksi sankariksi joka redeemaa itsensä lopussa on todella kaunista tavaraa.

2010 on aito hiomaton timantti jolla kaikki mahdollisuudet (melkein) alkuperäiselokuvansa veroiseksi mestariteokseksi. Mutta se ei sinne asti yllä. Kunpa tällä elokuvalla olisi jokin Directors Cut tai vastaava piilossa jossain varastossa missä elokuvalla olisi 45 minuuttia lisää kestoa ja kaikki sen ongelmat olisivat kunnossa. Mutta valitettavasti näin ei taida olla. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

3½/5

[Joni Ahonen]

2010 - A YEAR WE MAKE CONTACT (1984)

Tämä pitäisi oikeasti nähdä, vasta sitten lukea arvio. Taisin vasta muutama vuosi sitten kuulla että kaikkien aikojen elokuva Space Odysseylla on jatko-osa, josta menin ihan hämmennyksestä sekaisin. En vain ollut koskaan kuulutkaan koko elokuvan olemassaolosta. Ei mikään mielikuvitus riitä keksimään kuinka Kubrickin teokselle voidaan tehdä jatkoa missään muodossa. Aikamoinen saavutus että kyseessä on taitaa olla onnistunut leffa vieläpä.

Kiintoisaa. Tuntuu olevan blu rayt huudossa hinnoissaan.

[Silence]

2010 - A YEAR WE MAKE CONTACT (1984)

Tämä pitäisi oikeasti nähdä, vasta sitten lukea arvio. Taisin vasta muutama vuosi sitten kuulla että kaikkien aikojen elokuva Space Odysseylla on jatko-osa, josta menin ihan hämmennyksestä sekaisin. En vain ollut koskaan kuulutkaan koko elokuvan olemassaolosta. Ei mikään mielikuvitus riitä keksimään kuinka Kubrickin teokselle voidaan tehdä jatkoa missään muodossa. Aikamoinen saavutus että kyseessä on taitaa olla onnistunut leffa vieläpä.

Hmmmh. Saattaa kyllä olla hyvä asia tässä tapauksessa että tietää ennakkoon jo perusjutut. Auttaa asettamaan ennakko-odotukset järkevälle tasolle (tai sitten voi käydä päinvastaisesti).

Huomautan kuitenkin vielä että Kubrickin elokuvaan vertaaminen on vähän väärä tapa lähestyä tätä, sillä 2010 on jatko-osa kirjan juonikeskeiselle tarinalle, eikä Kubrickin taidenäyttelylle.

[Gigante]

Spider-Man: Across the Spider-Verse Tuli eilen katsastettua. Edellisen elokuvan näkeminen ennen tätä on kyllä erittäin suotavaa. Miles Morales multiversaalisessa meiningissä universaalien välisen uhan perässä, mutta asiat eivät mene kuitenkaan saman kaavan mukaan kuin edellisessä leffassa... Mikäli tietää ennalta yhtään hämiksen seikkailuja sarjiksista, piirretyistä, meemeistä ja jopa live action elokuvista, tarjoaa elokuva rutosti bongattavaa ja viittauksia. Vasta jälkikäteen tajusin, että jopa Spectacular Spider-man näyttäytyi hetken valkokankaalla! Kaikki, jotka ovat sitä mieltä että Pilkku (Spot) on aliarvostettu pahis, saavat nyt iloita siitä että tämä osaa voimiltaan olla tarvittaessa hyvinkin tuhoisa vastus.
Ulkoasultaan edeltäjänsä tapaan pirun hieno elokuva, jossa yhdistellään erilaisia ulkoasutyylejä onnistuneesti ja jossa toimintaa löytyy. Ainoaksi ongelmaksi vähän päälle kaksituntisen leffan suhteen sanoisin sen hitaammin rakentuvan alkupuoliskon ja sitten sen, että...tämä elokuva onkin vasta Part1, kahteen jaetusta elokuvasta. Mikäli olisin Silence, olisin varmaan kihisissyt kiukusta, teatterin ahtaalla istuimella, itse olin kuitenkin lähinnä hölmistynyt ja totesin mielessäni "Siis mitä, to be continued?". Pitää varmaan olla tiedossa tosi iso suunnitelma tarinan suhteen, että se piti jakaa kahteen elokuvaan.
Ensi vuonna sitten Beyond the Spider-Verse katsomaan, kovasti haluan tietää mitä sen suhteen sitten tapahtuu.

[Silence]

Mikäli olisin Silence, olisin varmaan kihisissyt kiukusta, teatterin ahtaalla istuimella, itse olin kuitenkin lähinnä hölmistynyt ja totesin mielessäni "Siis mitä, to be continued?". Pitää varmaan olla tiedossa tosi iso suunnitelma tarinan suhteen, että se piti jakaa kahteen elokuvaan.

Mitä olen viimeiset parin vuosikymmenen aikana oppinut, niin yleensä kahteen (tai useampaan) osaan jakaminen on merkki päinvastaisesta. Eli ei ole oikein mitään, mutta venytettään niin v**usti että tuntuu isolta ja tärkeältä.

[Joni Ahonen]

True Lies

Taisi olla toinen kerta 10 vuoden tauon jälkeen tämän viime katsomisesta. True Lies on Cameronin selkeä välityö, joka näkyy ja tuntuu kepeydessä, toimii se silti paremmin kuin 80 % toimintaelokuvista mitä sen jälkeen on tehty. Huumori on ihan hauskaa, pauketta ja menoa piisaa etenkin loppupuolella ja Jamie Lee Curtisin striptease -kohtaus saa kuolaamaan. Ei leffan pääjuoni ja sivujuoni vaimon petturuudesta ole oikeasti kovinkaan kiinnostavia, mutta elokuva soljuu eteenpäin varsin vauhdikkaasti, vaikka Cameronille tyypillinen napakkuus puuttuukin.

Elokuvan Bondimainen alkuosio on hieno ja pidän aina talveen sijoittuvista toimintaosuuksista todella paljon, kun lumi pöllyää, sitä voi valaista hienosti ja se tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa toimintaa. Tiedän että tyyli on selkeästi viihde edellä, mutta välillä jopa liiankin piirrosleffamainen heiluminen ja toiminta tuntuvat jotenkin vievän fiilistä väärille suunnille. Vaikka elokuvaa ei muistella kamalasti, on tämä Arskan niitä ehdottomasti parempia leffoja ja ehkä turhankin unohdettu tekele. Hauskaa mulla oli tätä katsellessa kyllä. Ja milloin vain olisin ottanut Cameronilta tusinan tällaista välityötoimintaleffaa kuin yhtäkään Avataria.

***/*****

[Gigante]

"Tehdään elokuva Hämähäkkimiehen yhdestä suositusta vastustajasta, mutta jätetään hämis pois tämän syntytarinasta kokonaan, ei mitenkään voi mennä pieleen tämä idea...eihän?"

Venom (2018)
Mä tiedän kyllä kuinka muotia on dissata MCU:ta jokaisessa käänteessä, mutta pitää muistaa että asiat voisivat olla Marvel-leffojen suhteen huonomminkin kun katsoo Sonyn Marvel-rainoja. En tiedä mistä syystä Tom Hardyn suoritusta ollaan kehuttu, sillä ainakin mua alkoi lähinnä vituttaa kuinka Eddie Brock kuulostaa kutakuinkin samanlaiselta ruikuttavalta vässykältä kuin FST:n dubin Muumien Nipsu. Itse Venom kuulostaa kyllä juuri semmoiselta testosteronihirviöltä miltä pitääkin ja näyttääpä tämä myös paljon paremmalta kuin mitä se vastaava rimpula SM3:sta. Harmi vaan, että elokuvan CGI näyttää vaan niin ilmiselvältä ja paikoin myös todella halvalta, mikä ei nykyleffojen osalta ole enää mikään uusi juttu.

Myös itse tarina tuntui hemmetin sekavalta niin pohjustuksiltaan kuin myös leikkauksiltaan. Asiat vaan etenevät ja yhtäkkiä Venom ja Eddie ovat hyvää pataa keskenään. Muutenkin elokuvassa oli rutosti asioista, jotka vaan unohdettiin samantein. Kuten esimerkiksi se, että kuinka Venom kuihduttaa Eddien tärkeitä sisäelimiä pelkällä olemuksellaan, mutta Venomin mukaan lääkärin väitteet ovat väärässä ja koko juttu vaan unohdetaan niin tämän elokuvan kuin, ymmärtääkseni, myös jatko-osan kannalta?


Onhan tämä toki parempi elokuva kuin mitä vaikkapa Ihmeneloset 2, mutta luulisi että hahmosta olisi saanut parempaakin irti.

[Silence]

"Tehdään elokuva Hämähäkkimiehen yhdestä suositusta vastustajasta, mutta jätetään hämis pois tämän syntytarinasta kokonaan, ei mitenkään voi mennä pieleen tämä idea...eihän?"

Venom (2018)

En tiedä miksi jotkut ovat oikeasti innoissaan näistä spinnoffeista missä kuuluisan jutun the pahis saa oman leffansa. Ja tottakai nämä ovat Aina vain väärinymmärrettyjä hyviksiä ja todellinen pahis on aina joku joka on ihan kuin päähahmo mutta vain pahiksena... Plaah.

...Haluaisin nähdä Disneyltä elokuvan nimeltä Adolf. Väärinymmärretty, taiteilijasieluinen sankari.

[Joni Ahonen]

Indiana Jones and The Dial of Destiny


Uskomatonta! Tämä leffa saa Kristallikullin valtakunnan tuntumaan hyvältä. En ole aikoihin nähnyt mitään näin kamalaa skeidaa etten edes tiedä mistä aloittaa. Elokuva on pelkkää PS5:n grafiikoilla toteutettua toimintaryskettä, jota ei jaksa seurata. Nuorennettu Ford näyttää monissa kohdin kuminaamalta ja häiritsee ihan helvetisti kun 80-vuotias Indy heiluu ja hyppii kuin 18-vuotias. Elokuvassa on varmaan 1001 järjetöntä kohtausta ja siinä vaiheessa kun natsit ampuvat pistooleilla lentokoneesta käsin menneisyyden armeijoita, koin sellainen tunteen, jota todennäköisesti Silence tuntee leffojen parissa nykyisin. Suoraan sanottuna harkitsin jo ampuvani itseni kesken näytöksen.

Tämä oli paska. Kiitos Disney.

*/*****

[Silence]

Indiana Jones and The Dial of Destiny
Suoraan sanottuna harkitsin jo ampuvani itseni kesken näytöksen.

Kamoon, myönnä että taputit hymyissä suin käsiäsi yhteen tuon tuosta kun tunnistit kivoja fanserviceitä kaikista aikaisemmista elokuvista.

En tiedä miksi ihmisille vasta nyt alkaa valjeta että Ford on liian vanha Indyksi. Tämä oli viimekerralla, 15 vuotta sitten siinä iässä että pystyi tekemään "vielä yhden" vanhana eläkeläis-Indynä. Nyt ollaan jo rollatori-iässä ja luvassa pitäisi olla korkeintaan vanhainkodin pilleripurkkien metsästystä. Jos halusivat tuota Fordin takaisin niin olisivat vain koko leffan vetäisseet cgi-naamaisella Indy-stuntilla 30-luvulle sijoitettuna. Mutta EI näin.

[Silence]

Death Proof (2007)

Death Proof on Tarantinon osio tämän ja Robert Rodriquezin yhdessä tekemästä "Grindhouse"-tuplanäytös -elokuvasta, missä Rodriquez teki oman elokuvansa Planet Terrorin. Elokuvien väliin toiset ohjaajat kuten Edgar Wright ja Rob Zombie tekivät feikkitrailereita omista, olemattomista elokuvistaan. Ja kaikki oli niin hauskaa perseilyä että pystyn näkemään kuinka hauskaa tekijöillä on varmasti ollut. USAn ulkopuolella nämä kaksi jaettiin omiksi erillisiksi elokuvikseen. Ja tätä katsoessa mietin vain kauhuissani miltä olisi tuntunut istua teatterissa neljä tuntia katomassa tätä paskaa.

Tarantinon Dead Proof on aidosti paska, huonosti kirjoitettu ja aivottomasti yhteen laitettu perseily- ja häröilyteos, missä tehdään "homagea" vanhanajan kököille grindhouse b-elokuville. Ongelma vain on että kun teet paskalle homagea, saatat hyvin helposti tehdä itse paskaa.

Vaikka sisällöllään tällä elokuvalla ei pitäisi olla mitään asiaa edes 80 minuuttia pitkäksi elokuvaksi, on tämä peräti kaksi tuntia pitkä pökäle nyt kahdessa osiossa, joista molemmat kattavat tarpeettomasti noin tunnin kokonaiskestosta. Jonkinlaisena päähahmona pyörii Stuntmies Mike (Kurt Russel joka tykkää ajaa autoa, vetää Tarantino-keskusteluita ja jahdata tiukkoihin vaatteisiin kiedottuja pimuja. Russel on helposti tämän elokuvan paras asia. Mies tekee oikeasti hyvää jälkeä. Ja mikäs tuossa, sillä Kurt on aina ollut superkarismaattinen äijä joka ei ole huonoa roolisuoritusta elämässään tehnyt.

Sen sijaan kaikki tämän ympärillä on lähinnä Tarantinoa huonoimmillaan ja heikoimmillaan. Elokuvan molempien osioiden keskuudessa on seksikkäät tyttöjoukot jotka tykkäävät ajaa jonnekkin, puhua kymmeniä minuutteja random keskusteluita pojista, suihinotoista, muhinoinneista ja plaa plaa. Olin elokuvan ensimmäisen 5 minuutin aikana jo aivan unessa ja ajatukseni harhailivat ties missä kun nämä päämäärättömän keskustelut vain jatkuvat ja jatkuvat. Ja näitä tulee elokuvan aikana vain uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kun yksi loppuu, toinen alkaa. Ja sitten lopussa murjotaan joku onneton verimössöksi. Höhöhöö. Elokuvalta puuttuu kaikki Oikean Tarantinon ja Oikean elokuvan sisältö, materiaalit ja teemat. Ja ennenkaikkea koukuttavat dialogit mitä seuraa vain lumoutuneena. Tilalla on joku teinien koulun jälkeen tekemä hassuttelu kotileffa missä kukaan ei ole oikein osannut tehdä mitään kunnolla.

Periaatteessa Tarantino ei ole kolmen ensimmäisen elokuvansa (Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown) jälkeen tehnyt enää ainuttakaan eheää elokuvaa. Näiden jälkeen alkoi oudot tyylikokeilut, fanipoikuudet, perseilyt ja kokonaisjuonien minimaalisointi, eikä kukaan tunnu olevan siinä sikaria polttavassa asemassa että sanoisi tälle pikkupojalle "Ei.".
Tarantinon elokuvaksi Death Proof on myös hämmennyttävän paskasti kasassa. Yleensä miehen teokset ovat pituudestaan huolimatta kohtalaisen tiukahkoja kokonaisuuksia, mutta tämä tuntuu siltä että se on tahallaan tehty paskaksi kaikin keinoin. Mahdollisimman huonoja ja ylipitkiä keskusteluita ja kikkailuita tuon tuosta. Elokuvan ensimmäinen tunti on periaatteessa minkä tahansa toisen elokuvan 10-15 minuuttia kestävä alkuintro, mutta nyt venytettynä tuntiin. Ja sitten alkaisi oikea elokuva. Mutta ei. Ensimmäisen tunnin jälkeen elokuva alkaa periaatteessa alusta kun tilanne nollaantuu ja alamme seurata toista hahmojoukkoa täsmälleen samanlaisessa tilanteessa, mutta ensimmäisen tunnin tyttöjoukkoakin paskempana ja tyhjänpäiväisempänä versiona. Lopussa tulee ylipitkä autokaahausosio mikä on sentään tehty vanhan kunnon tyyliin oikeasti.

Tämä on myös ensimmäinen ja ainoa Tarantinon itsensä kuvaama elokuva. Ei siinä mitään. Miehellä on aina ollut hyvää silmää hyville kuville eikä Death Proof ole tämän osalta hajalla. Ongelma on paska käsis ja umpipaskasti kokoon laitettu kokonaisuus jota katsoessa haluaisi vain että elokuva loppuisi jo. Elokuvasta puuttuu about kaikissa Tarantinon elokuvista Kill Billeistä lähtien mukana ollut superison tuotannon glamour ja se on harvinaisen piristävää vaihtelua. Tilalla on räkäinen mutta mukavan maanläheinen yleisilme.

Proofissa on esillä kaikki Tarantinon uran jälkipuoliskon huonot puolet millä ei ikinä pitäisi päästää vapaasti täyttämään miehen elokuvien sisältöä: Löysää kokonaisuutta ja tyhjänpäiväistä dialogia jonka ainoa tehtävä on täyttää kestoa. Enemmän tunnetta hengausbileistä kuin tiukasta/eheästä kokonaisuudesta. Ja lopussa on tyhjästä tuleva överi verimössöilyä piristämään päivää kun henkisesti 13-vuotias kirjoittaja ei parempaa loppuideaa keksinyt. Tuntuu kuin olisin juuri tiivistänyt Inglourious Basterdsin tai Once upon time in the hollywoodin. Mutta ei, puhun nyt Death Proofista.

Death Proof on outo yhdistelmä lukiolaiskaverien kotiranchilla kuvaamaan kotivideota ja kokemattoman elokuvaopiskelijan lyhytelokuvaa. Tuntui kuin olisin päässyt 13-vuotiaan Quentinin pään sisälle seuraamaan mitä tämä fantasioi... Helposti miehen huonoin elokuva.

1½/5

[Joni Ahonen]

Death Proof (2007) Helposti miehen huonoin elokuva.

1½/5

Täysin samaa mieltä ollut aina. Lopun kaahailuosio sentään on hieno ja tämä grindhouse -tyylin estetiikassa on oma lumonsa. Mutta hahmot ja dialogi on vain tylsää. Luulin että ehkä tämä on tätä mestarillista puhelointia, jota en vaan itse kärsimättömänä ymmärrä, mutta onneksi kaikki muutkin todenneet samaa. Heikko elokuva. Muutamaan huippuhetkeen kun kelaa ja katsoo vain ne, niin olisi ihan kelpo viihdyttävä vartin tekele. Planet Terror on se parempi leffa.

[PT2]

Lopussa tulee ylipitkä autokaahausosio

Oliko siinä leffassa muuten kerrottu joku selityskin sille, miksei tytöt vaan... hiljennä vauhtia? Jos meinaat sitä kohtausta jossa se yksi täti heiluu siinä konepellillä.

[Silence]

Lopussa tulee ylipitkä autokaahausosio

Oliko siinä leffassa muuten kerrottu joku selityskin sille, miksei tytöt vaan... hiljennä vauhtia?

.....Mutta sitten leffa olisi hetkessä ohi ja ei olisi vartin kaahailua. Eli ei.

Kohtauksella on kestoa vajaat 17 minuuttia ja itse olin 2min 15sekunnin kohdalla miettimässä esimmäistä kertaa että "Miksi ette vaan hidasta ja anna hullun ajaa ohi?". Hyvä esimerkki tiukasta toimintakohtauksesta missä on Se tietty luonnollinen määrä toimivuutta, kun homma nojaa kaaokseen ja hektisyyteen... ja jonka jälkeen kaikki on vain väkinäistä venytystä.

[Joni Ahonen]

Crocodile Fun...öh siis Dundee 1 ja 2.

Tulipa ehkä ekaa kertaa nyt nämä nykyisin pahaa mainetta niittävät rasistiset ja transfoobiset leffat katsottua. Eihän nämä nyt niin pahoja olleet, enemmänkin päähenkilön hölmöyksille nauretaan, vaikka nuo transhommat eivät menisi enää kyllä läpi. Eka leffa oli lämminhenkinen ja hauskakin, jossa ei sen ihmeempää juonta ollut. Paul Hogan sopii rooliinsa oikein hyvin ja elokuvan kasarifiilis miellyttää kovasti. Nauroin ääneen pari kertaa ja viihdyin mukavasti.

Jatko-osasta huomaa kun yritetty vaan keksiä joku juoni ja päähenkilön hölmöilyt jääneet vähemmälle. Loppu oli jo ehkä liikaa Ramboilua jopa, joskin oli kiva muutama kohtaus, jossa Dundee ampuu ystäväänsä harhauttaakseen vihollisia ja alkaa kiusata näitä ovelasti käyttäen viidakkoa hyödykseen. Kolmatta osaa en saanut käsiini, kuullut että paska.

Crocodile Dundee

***/*****

Crocodile Dundeec2

**/*****

[Silence]

Commando (1985)

Commando, elokuva minkä varmaan jokainen tuntee ulkoa, joten tuskin tarvitsee tehdä juonitiivistelmää...
Suoraviivaista toimintaelokuvaa kasarin parhaimmilta vuosilta ja ajalta jolloin Arnold Schwarzenegger oli juuri räjähtänyt tähteyteen Conanin ja Terminatorin ansiosta. Joten looginen seuraava projekti oli tottakai näytellä yksinhuoltajaisää joka on jättänyt työnsä viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä kanssa.

Vihaan "aivot narikkaan"-määritelmiä, koska sitä käytetään selittämään miksi jotain oikeasti paskaa ei muka saa kritisoida siitä että on huonosti tehty. Mutta Commando on tätä hyvällä tavalla. Viihdyttävä, supersuoraviivainen puolitoistatuntinen toimintapaukku vakavalla(mutta ei itseään liian vakavasti ottavalla) juonikuviolla, jonka kohdalla ei turhaan tarvitse vaivata päätään, vaan nauttia menosta täysin rinnoin. Ja koska ennen kaikki toimintaelokuvatkin olivat ensisijaisesti jännäreitä niin myös Commando etenee hektisenä thrillerinä isukista joka kamppailee aikaa vastaan.

Ollakseen *vain* muskelimies, Arnold on kyllä varsin hyvä roolissaan ja selvästi panostanut näyttelemiseensä. Rakastan miten päähahmo Arnold (ja kyllä, kutsun tätä Arnoldiksi) käyttäytyy kuin saalistava eläin läpi elokuvan. Kokoajan vaistoillen ja robottimaisesti asioita skannaten. Jaksaa myös huvittaa miten paljon päähahmon ja tämän tyttären väliseen menoon on panostettu. Kiva katsoa vaihteeksi elokuvaa missä oikeasti uskoo että pelastaja ja pelastettava oikeasti välittävät toisistaan.
Vernon Wells Bennettinä on vähän plaah tarinan konnana, mutta pärjää jo silläkin teatraallisella menollaan mitä on tarjolla. Mies ei kyllä yhtään näytä ulkoiselta olemukseltaan muulta kuin siltä että on kotisohvalta repäisty kameran eteen viimehetken näyttelijänvaihdoksena. Bennett kun on elokuvan todellinen the pahis, niin olisi ollut kivaa jos tekijät olisivat antaneet vähän jotain kunnollista tälle hahmolle, sillä potenttiaallisuus tällaiseen olisi ollut valtava. Mutta nyt hahmo on vain pahis lopussa eikä muuta. Tuhlausta. Muistan kun pelasin Deus Ex: Mankind Devidediä ja olin aivan hämmentynyt kun näin Wellsin ensimmäistä kertaa näyttelemässä ihan oikeaa roolia päähahmon pomona, eikä näitä Commandon ja Mad Maxin övereitä roolejaan mistä mies on niin tuttu.

Arnoldin ja kasaritoiminnan ohella tästä elokuvasta jää takuulla mieleen todella äänekkäästi pauhaava James Hornerin score joka on yhdistelmä viidakkohenkisiä metsästysmelodioita ja todella viettelevää saksofoniin puhalluksia. Joku on kai sanonut Hornerille että älä anna kenenkään unohtaa että nyt on menoa ja meininkiä, sillä musa pauhaa kokoajan ja se on yllättävän toimivaa ja ehdottomasti yksi tärkeimmistä elementeistä miksi elokuva on niin tehokkaan tuntuinen kokonaisuus. Horner on aina ollut yksi Hollywoodin pahimmista omien teostensa kopioijista, mutta Commando on ainakin oman tyhmän pääni mielestä miehen niitä omaperäisempiä sävellyksiä, minkä nuotteja ei kuullaan miehen ihan jokatoisessa työssä.

Vaikka elokuva kulkeekin varsin hyvällä temmolla läpi kestonsa, niin täytyy kuitenkin sanoa että elokuvan ensimmäinen puolisko on ehdottomasti se timanttisempi kokonaisuus. Kun taas jälkimmäinen puoli tuntuu enemmän menevän maaliin lähinnä alkupuoliskon vauhdin ansiosta. Koko alkupuoli on koukuttavaa, upeasti etenevää ja aivan helvetin viihdyttävää kokonaisuutta, mutta about Sullyn ja Cooken kuoleman jälkeen elokuva tuntuu vain menettävän intensiivisimmän vaihteensa ja siirtyvän paljon tasaisempaan ja vähemmän kiinnostavampaan kuljetukseen. Johtolangat päättyvät ja leffaa yrittää niistä huolimatta vain jatkaa kuin ei mitään.
Kun Arska seikkailee jossain varastossa ja päättää yhtäkkiä lähteä lentokoneella jonnekin saarelle, niin jooh, elokuva kyllä etenee sujuvasti, mutta alkupuolen "yksi asia johtaa toiseen"-meno alkaa pahasti haparoida ja elokuva kuljettaa itsensä mekaanisen pakottavasti loppufinaaliin, välittämättä yhtään mistään muusta. Ja ainakin itsestäni huomasin että katsomiseni napsahti siihen moodiin missä lähinnä vain seuraan elokuvaa, enkä enää nauti joka hetkestä niinkuin elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana. Jotain vain elokuvan otteesta on menetetty. Ja se kyllä harmittaa sillä elokuva on onelinereiden jatkuvaa syöttöä yksi toisensa jälkeen. Tyhmimmätkään hetket eivät haittaa ja juuri sopivan överi toiminta jaksaa viihdyttää. Mutta loppupuoliskosta vain puuttuu jotain mikä antaisi kunnon eheän kokonaisuuden superviihdyttävän alkupuolen lupausten jälkeen elokuvalle.

Commando on kyllä helvetin viihdyttävä kasaritoimintaelokuva. Tämä on juuri sellainen elokuva mikä on vain entisestään sitä viihdyttävämpää mitä isommalla kaverijoukolla sitä katsoo ja nauttii. Ja varsinkin kun kaikki tietävät jokaisen one linerin ja tapahtuman jo entuudestaan. Tai ainakin näin oletan, kun kaikilla ei ole kavereita.

3+/5

[Joni Ahonen]

Spede

Vuosi sitten Delikouraksen Punttikomedian nähtyäni totesin odottavani innolla hänen seuraavaa ohjaustyötään. En ole mikään Speden tai hänen tuotantonsa fani, mutta miehen merkittävyyttä suomalaisessa tv- ja elokuvahistoriassa ei voi kukaan kiistää, mutta ei myöskään sitä, että suurin osa tuotannosta oli tauhkaa ja todellakaan mitään elokuvataiteen merkkiteoksia. Ideanikkari Spede oli ja iso persoona kylläkin, josta syystä pääosan esittäjän harteille kasautuikin paljon odotuksia. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Suomessa näyttelijöitä napataan tätä nykyä Putouksesta, vaikka saakin pohtimaan että eikö teatterikorkeakoulusta ja muualta oikeasti löydy muitakin näyttelijöitä Kuustosten, Niemisten ja Hirviniemien lisäksi. On hyvin erikoista, että juuri Putouksesta koomikkona ja imitaattorina toimiva Riku Nieminen jostakin syystä ei edes yritä imitoida Pasasen ääntä, joka tuntuu vain siltä, että hän esittää itseään Spedeksi maskeerattuna. Tavallaan tajuan sen että ollaan haluttu ottaa vakava tyyli ja Nieminen haluaa karistaa komedian jaloistaan, mutta tuntuu emävirheeltä tehdä sen hahmon kohdalla, joka on enemmän persoona kuin yksikään Putous -hahmo yhteensä on ollut. Erikoinen valinta, jota en ymmärrä, vaikka kuinka yritän.

Elokuva rullaa eteenpäin sujuvasti, mutta ei osaa loppua mihinkään, vaikka hyvä hetki lopputeksteille olisi ollut ekan Uunon menestyksen juhliminen, mutta sitten homma jatkuu ja jatkuu eikä päähenkilö muuttunutkaan matkalla ollenkaan. Näin jälkikäteen tajusin ettei elokuva myöskään oikeastaan alkanut mistään, matka valkokankaalla oli turha. Kokonaisuus oli yllättävän tumma ja hajuton, kaikkea sitä, mitä Spedeen en yhdistäisi. Erikoinen lopputulos, eikä ihan sillä kehuttavalla tavalla. Aku Sipola Loirina on loistovalinta ja tekee sen, mitä Nieminen ei Spedenä tee/osaa tehdä.

**½/****


SAW X

Mitä ihmettä?! Kymmenes Saw onkin hyvä ja yllättävä elokuva! En edes tiennyt kuukausi sitten sarjan saavan jo kymppiosansa, mutta trailerin nähtyäni kiinnostuin tosi paljon juoniasetelmasta. Erinomainen Tobin Bell palaa rooliinsaa ja elokuva on todella henkilökohtainen tarina, jossa tarinan uhrit ovat nyt valittu paljon fiksummin, joita kohtaa tuntee sääliä ja vihaa, kuten myös Bellin Jigsaw -hahmoa kohtaa. En ole Saweja katsellut kuin ehkä neljänteen osaan plus umpisurkean Spiralin, joten odotukseni olivat todella alhaiset. Oli positiivista katsoa elokuvaa, joka ei tunnu ja samalla tuntuu ehdalta Sawilta. Muutama juonenkäänne tuli oikeasti puskista ja tuntui erikoisen hyvältä ja samalla sääliä herättävältä nähdä kun itse Jigsaw joutuu höynäytetyksi. Tästä pidän ettei tarinan konna ole edes itsekään erehtymätön.

Minua eivät pornokidutuskohtaukset saa teatteriin ja niistä myöhemmin tullut liikaa Se juttu Saweissa, olisi tämä toiminut paremmin jopa ilman niitä. Graafista väkivaltaa en ole kauheasti katsellut, joten kieltämättä niitä oli vaikea katsoa kiermurtelematta, vaikka shokkiarvoa onkin. Elokuvassa olisi ainekset hoitaa muutamat juonenkäänteet ja niiden selitykset fiksumminkin, mutta siitä huolimatta tämä oli yllättävän piristävä leffakokemus. Enpä uskoisi käyttäväni sanaa piristävä Saw -leffasta puhuessani.

Uskaltaisin sanoa että kevyesti se paras Saw ensimmäisen osa jälkeen, mitä olen näitä nähnyt.

***½/*****