Kirjoittaja Silence » 28.11.2022 09:44
GAME OF THRONES (kaudet 1-5)
Tätä kirjoittaessani olen nähnyt sarjasta sen viisi ensimmäistä tuotantokautta ja en tiedä jaksanko jatkaa enää. Tämä sisältää enemmänkin ajatuksiani sarjasta, kuin kunnollista arvostelua. Tai jotain. On vain ajatuksia, jotka haluan kirjoittaa ylös.
Aloitin aikoinaan sarjan katsomisen kun se oli vasta pari tuotantokautta vanha. Katsoin pari ensimmäistä kautta ja pidin valtavasti näkemästäni. Mutta pistin sarjan syrjään kunnes se olisi kokonainen ja katsoisin sitten kaiken kerralla. Olen vuosien aikana hitaasti kerännyt hyllyyni viiden ensimmäisen kauden blurayt ja tässä viimeisen parin kuukauden aikana olen niitä pikkuhiljaa katsonut. Olen tietoinen että sarja romahtaa ilmeisesti aivan lopussa. Oliko se viimeinen kausi... vai pari viimeistä tuotantokautta? En ole varma, mutta siihen nähden olen nähnyt sarjan pikkuhiljaa tapahtuvaa rappeutumista jo kyllä paljon aikaisemmin. Ja se inhottaa, koska alkupuoli on niin pirun lupaavaa tavaraa.
Sarjan sijoittuu tuhansien vuosien takaiseen fantasiamenneisyyteen ja ottaa esikuvaansa niin Ruusujen Sodasta kuin Frank Herbertin Dunestakin. Keskiössä on eri hallitsijatalojen valtataistelu keski-aikaisessa maailmassa niin oman kansansa kuin omien henkilökohtaisten asemien osalta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle kun suuren kuningaskunnan The Kuningas antaa valtavakuntansa tärkeimmän tehtävän vanhalle uskotulle ystävälleen. Sarjan aloituksen keskiössä ovat jalot ja kunniakkaat pohjolan Atreidesit... hups, tarkoitan Starkit, jotka toimivat sarjan *hyvisosapuolena* sen ensimmäisen kauden ajan. Näiden suurin vastustaja on inhottavat, sisäsiittoiset Harkonnerit... hups, tarkoitan Lanisterit, jotka jalouden sijasta toimivat rahalla ja brutaalilla voimalla. Ja tapahtumien edetessä mukaan eksyy monta, monta uutta osapuolta. Isoja tekijöitä, pieniä tekijöitä, harmaalla alueella toimivia tekijöitä. Joilla kaikilla on omia suunnitelmia ja liittolaisia. Kaikilla on muistissa hyvin kirjoitetun, rikkaan tapahtumamaailman menneisyyden kauhut ja pelot siitä että asiat voivat suuren voiton sijasta romahtaa entistä pahemmin. Tässä maailmassa vain harvat pystyvät pelaamaan jaloa peliä. Ja nekin jotka pelaavat, pelaavat sitä muilta salassa. Samaan aikaan pohjoisessa ovelle koputtaa mystinen zombie-demonirotu White Walkerit jotka (ilmeisesti) suunnittelevat valtaavansa koko kuningaskunnan kunhan talvi vain jokin tuotantokausi saapuu...
Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta tuntuu että sarjan samalla Paras sekä Huonoin asia on sen erinomainen ensimmäinen tuotantokausi. Paras siksi että se luo laadullaan koko alkuasetelman mikä kannattelee sarjaa. Mutta Huonoin, koska mikään myöhemmin tuleva ei tunnu enää pääsevän sen tasolle eivätkä omaa vastaavaa intensiivistä otetta enää. Ja sarja tuntuu tekohengittävän itseään juuri ykköskauden antamalla maineella ja lähtökohdalla.
Ykköskausi nappaa todella vahvasti mukaansa. Se saattaa olla joka Twin Peaksin legendaarisen ykköskauden veroinen tapaus. Maailma uskottava, ajatuksella suunniteltu ja kirjoitettu. Ilmassa on vahvaa mysteeriä, tunnelmaa, kokoajan huomaa olevansa varpaillaan tapahtumia seuratessaan ja pelätessään osapuolien puolesta. Maailman taustalla on valtavasti historiaa ja kaikki hahmot tuntuvat omaavan paljon kolmiulotteista hahmorakennetta niin oman historiansa kuin asemansakin osalta. Kokoajan on tunne että sarja on suuntaamassa kirurgisella tarkkuudella kohti jotain. Ja hommaa kannattelee todella loistava keskeinen päähahmo, Sean Beanin esittämä Duke Leto Atreidess... hups, tarkoitan Sean Beanin esittämä, pohjolan hallitsija Ned Stark. Beanin supervahva suoritus jää satavarmasti jokaisen katsojan mieliin loppuelämäksi ja niin se tuntuu jäävän myös toisten sarjan hahmojen mieleen. Hahmon läsnäolo ja esikuva tunnustetaan jopa sarjassa minkä tahansa osapuolen toimesta kauan Ned Starkin poismenonkin jälkeen. Ned Stark on sarjan moraalinen keskipiste, joka saapuu vastoin tahtoaan keskelle likaista peliä, eivätkä toiset osapuolet tätä asiaa hirveästi arvosta. Mutta hahmo jättää... öömmm... tapahtumat ensimmäisen kauden jälkeen ja tätä keskeistä paikkaa ei enää täytä kukaan, vaan tapahtumat lähtevät kiinnostavasti laajenemaan moneen eri näkökulmaan.
Jokainen juonikuvio tuntuu ensimmäisten kolmen tuotantokauden aikana laajenevan aina kahteen uuteen juonipolkuun ja jokainen niistä kahteen uuteen suuntaan. Ja lopulta käsissä on valtavasti juonipolkuja ja hahmoja. Joista jotkut kohtaavaat yllätävän nopeat päätökset, jotkin kantavat hitaasti ja varmasti kohti jotain tärkeää, joistakin mitättömistä sivujutuista saattaa kasvaa jotain todella yllättävää.... ja sitten jotkin tuntuvat vain kaamealta filleriltä missä joskus 8n tuotantokauden päästä sitten ehkä jotain tapahtuu, mutta sitä ennen riittää että heitetään fillerinä "samaan aikaan toisaalla"-scheissea katsojien naamalle. Ja haistan aina tällaisen hevonpaskan jo kilometrien päästä ennakkoon.
Sarjan parhautta on juuri sen kiehtovat (ja erinomaisesti roolitetut) hahmot, joilla kaikilla on paljon tarjottavaa. Ensimmäisen kauden ajan keskiössä ovat jalot Starkit, joita käytetään katsojille esimerkkinä siitä miten maailma toimii. Starkit ovat jalo ja nöyrä hallitsijasuku joita rakastetaan ja kunnioitetaan, mutta Game of Thronesin maailmassa tällaisilla ominaisuuksilla ei pitkälle pääse. Sitäkin kovemmin kuningaskunnan valtaistuinpeliä pelaavat kilpailijat nappaavat kaiken itselleen ja sarjan viesti tuntuu olevan että ollakseen voittaja, täytyy jopa jalojen (ja niiden harvojen eloon jääneiden) Starkien pistää syrjään jalot ajatukset ja liata kätensä. Miten kaunis elämänopetus....
Sarjan alkupuolella vielä kaameina vastapuolen tyyppeinä esitetyt inhat Lanisterit alkavat pikkuhiljaa nousta sarjan keskiöksi ja katsoja alkaa jopa lämmetä näille. Ja kun sarja liikkuu eteenpäin, alkaa väkisinkin tajuta että edes julmat Lanisterit eivät lopulta ole tarinan pahiksia, vaan vain yksi osapuoli joka tekee kaikkensa selviytyäkseen julmassa maailmassa, missä vastapuoli ei koskaan kavahda mitään keinoja päästäkseen voitolle.
Yksi sarjan suurista vahvuuksista on myös ihan uskomattoman tehokas kyky tuoda uusia hahmoja mukaan sarjaan. Koska vain voi kohtauksessa esiintyä hahmo, joka ei välttämättä tunnu tarkoittavan vielä mitään, mutta joka saattaa seuraavien tuotantokausien aikana kasvaa yhdeksi keskeisistä sivuhahmoista. Tällainen kyky on aika harvinaista miltä tahansa sarjalta, mutta Game of Thrones tekee tätä jatkuvasti tuon tuosta.
Yllättävän hahmonkäytön lisäksi sarja on terävä juonen yllättävien kuljetusten osalta, sillä kerronnassa on kiehtovan realistinen ote: Asiat eivät juuri koskaan mene niinkuin on suunniteltu. Aina on jokin oikean maailman muuttuva tekijä yhtälössä joka muokkaa tavoitetta joko täysin uudeksi tai vieden tavoiteltua päämäärää aivan muualle.
Taitavasti myös rivien välistä vihjaillaan läpi sarjan ettei kaikki ole ihan niinkuin asioista on julkisesti kerrottu, sillä historiat on usein kirjoitettu voittajien näkökulmasta. Kun kuulee ensin läpi sarjan yleisessä tiedossa olevaa tarinaa miten joku hahmo oli aivan uskomattoman sadistisen paha hirviö joka rakasti tappamista ja raiskaamista, ja sitten alkaakin kuulla henkilön oikeasti tunteneiden suusta ihan päinvastaista tietoa todella jalosta ja rakastavasta henkilöstä, niin alkaa kummasti miettimään että voiko oikeasti mitään pitää enää mustaa-valkoisena asiana.
Sean Beanin Ned Starkin jälkeen varmasti kaikkien suosikkihamot ovat Peter Dinklagen esittämä, syrjitty mutta älykäs kääpiö, Tyrion Lannister ja tämän julmaa mutta yhtälailla älykästä isukkia Tywin Lannisteria näyttelevä Charles Dance.
Yksi näyttelijä joka ei takuulla saa ansaitsemaansa arvostusta roolisuorituksestaan on nuorta kuningas Joffreytä näyttelevä Jack Gleeson. Gleeson on nuoresta iästään huolimatta yksi sarjan kovimman roolisuorituksen tekijöstä aivan kaameana psykopaattikuningas Joffreynä. Se tapa miten Gleeson voi tuosta vain siirtyä viehättävästä nuoresta miehestä, äidin helmoissa itkevän pikkulapsen ja kylmän psykopaatin hallitsijarooliin on todella kiehtovaa, vaikka hahmoa vihaakin alusta loppuun saakka.
Koko näyttelijäpoppoon heikoin lenkki on Starkin perheen vanhinta tytärä Sansaa esittävä Sophie Turner joka tuntuu varsinkin ensimmäisen kolmen tuotantokauden ajan ihan puulta. Mutta neljännen ja viidennen kauden aikana näyttelijättäressä tapahtuu pieni muutos ja tämä tuntuu löytävän pikkuhiljaa hahmonsa ja roolisuorituksensa.
Sarja ei myöskään yritä olla nykyaikainen *modernin yhteiskunnan* säännöillä tehty feikkimaailma missä mustat ja värilliset ovat ihan missä maailmankolkassa tahansa muinaisina aikoina, vaan ihmisten ihonvärit on loogisesti annettu tapahtumapaikkojen mukaan. Pohjolassa seurataan valkoisen valkoisia ihmisiä (ja sitäkin pohjoisempana, sitäkin valkoisempaa väkeä) ja mitä etelämmäksi mennään, sitä tummemmaksi ja eksoottisemmaksi ihmiset menevät. Jos etsii mustia miehiä, niin ne löytyvät etelän kuumuudesta, eivät jostain pohjolan linnan ritarin roolista. Jonkin Netflixin The Witcherin showrunnerit varmaan loukkaantuvat tällaisesta vanhanaikaisen syrjivästä seksistisestä ja rasistisesta asenteesta.
Myös lavastus ja puvustus on enimmäkseen erinomaista. Ehkä hitusen liian tyyliteltyä varsinkin puvustuksen osalta, mutta muuten erinomaista. Ensimmäinen kausi on lavastuksen osalta ehkä hieman aution oloinen mutta tuntuu että tekijät ovat itsekin tämän huomanneet sillä vain ykköskausi kärsii tästä pienestä yksityiskohdasta.
Tuntuu kyllä siltä että tekijät(kirjoittajat) eivät ole niin hyviä kuin ensimmäiset kaudet antavat näistä kuvan. He ovat vahvoilla niinkauan kuin kirjoissa on vahvaa tarinaa tarjottavana.... hups, siis tarkoitan, Siirrettäväksi tvseen. Mutta sen ulkopuolella kirjoittajat tuntuvat olevan usein hukassa ja melkein jopa unessa. Heti kun tapahtumat alkavat kahden ensimmäisen kauden jälkeen rauhoittumaan niin luvassa on kilometrien päähän haiskahtavaa "Mistäs tälläkertaa puhutaan kun istutaan/kävellään"-filleriä. En ole kirjoja lukenut. Sarjan alkupuolen aikana tuntui jatkuvasti siltä että pitäisi ehdottomasti alkaa lukea. Mutta tapahtumien edetessä huomasin vain että ei enää kiinnosta. Välillä tuntuu että sarjan seuraa kirjoja kauniin tarkasti ja ottaa tavan kertoa yllätävää, nopeatempoista ja useasta näkökulmasta nähtyä juontaan suoraan kirjan sivuilta, vailla normaalia formaatin vaihdon vesitystä.
Ja täytyy sanoa että se oli sarjan alkupuolen aikana todella, todella virkistävää. Mutta liian usein tulee tunne että kirjoja seurataan orjallisen tarkasti ja sen mukana tulevat kaikki huonon adaptaation jutut mukanaan. Ja yhtäkkiä sarjan alkupuolen vahvuudet alkavatkin vain v*tuttamaan katsojaa kun uusia juonielementtejä lähinnä pieraistaan kuvioihin ja TAAS tapahtumat pakotetaan uuteen sivujuoneen. Sille on syy miksi kirjasta elokuvaksi (tai sarjaksi) kääntämistä kutsutaan Adaptaatioksi, eikä Siirroksi sivulta kankaalle. Adaptaatiossa kirjaimellisesti jotain muokataan yhdestä mediasta toiseen. Ja silloin pitää mennä kyseisen median ehdoilla, eikä niinkään taistella tätä vastaan, orjallisesti alkuperäistä seuraten. Kirjallisuuden mestari J.R.R. Tolkien saattoi kirjoittaa kuinka Frodo ja Gandalf viettivät iltaa Frodon olohuoneessa, Gandalfin piti käydä vessassa ja siellä käydessään eksyi seikkailuun missä vapautti kuusi kuningaskuntaa, taisteli suohirviöitä vastaan ja avioitui, perusti perheen ja erosi ja 50 vuotta myöhemmin palasi Frodon luokse jatkamaan heidän illanviettoaan ja Frodo odotteli sohvalla koko tämän ajan. Kirjassa tuo voi toimia, jos on kauniin runollisesti kirjoitettu, mutta leffaksi/tv-sarjaan tuollaisenaan siirrettynä katsoja vain repeää hajoilemaan että "Mitä helvetin sekoilua tämä on?".
Game of Thronesia katsoessa tuntuu siltä että tekijät ovat saaneet maineensa loistavan aloituksen ansiosta, ja näitä ja näiden töitä pitää sokeasti arvostaa myöhemmillä kausilla kuin Hideo Kojimaa, vaikka laatu ei ole enää lähelläkään sitä mitä sen aikoinaan oli.
Vaikka pidin erittäin paljon juonenkuljetuksesta sarjan alkupuolella, pieni ääni takaraivossani tuntui aina kysyvän että onko kirjailijan ja sarjan tekijöiden tapa kertoa juonia se että luodaan vain ihan helvetisti tapahtumia, joiden ansiosta mihinkään ei tarvitse keskittyä tai kertoa kunnolla? Riittää että nopeasti aina vähän vilkaistaan kaikkea ja pidetään jutut liikkeellä, kun pitää näyttää jo viisi muuta tapahtumaa. Sarjan edetessä (kolmoskaudesta eteenpäin) tapahtumat ja juonikuviot alkavat reippaasti rauhoittua, mutta samalla alkaa myös venytys kohtauksien sisällössä ja jännitteet pahasti katoamaan. Ja nopeat uudet juonielementit alkavat häiritsemään kun niitä meinaa pudota syliin usein ihan tyhjästä. Varsinkin vitoskaudella aivan tyhjästä keskeiseksi juonipoluksi nouseva uskontokultin noitavainotarinakaari alkoi todellakin jo ärsyttämään, sillä vaikka se etenikin loppua kohden paremmin, niin se tuli niin tyhjästä mukaan tarinaan kauden alussa, että se tuntui enemmän hyvän uuden juonielementin lisäämisen sijasta tekijöiden heikolta käsikirjoittamiselta, missä yhtäkkiä vain kaikki vaihtaa suuntaa kun piti keksiä tyhjästä tapahtumia uudelle kaudelle.
Toinen vastaavanlainen ärsyttävyys oli esimerkiksi sarjan alun Kuningas Robertin vanhempaa pikkuveljeä Stannista käsittelevä juonikuvio, sillä hahmo on supertärkeä heti kakkoskaudesta lähtien, mutta hahmo tulee sarjaan aivan tyhjästä, ilman mitään pohjustusta kakkoskaudella ja tuntuu uskomattoman sokealta toiminnalta että tekijät eivät missään vaiheessa ykköskautta tuo hahmoa esittelyä/pohjustusta varten mukaan.
Kaudesta kolme eteenpäin sarja tuntuu.... mmmmh... Lässähtää on ehkä liian törkeä sana, mutta Rutinoituminen saattaa olla parempi. Sarja alkaa pahasti rutinoitua omille urilleen ja tuntuu siltä että tarkan, eteenpäin menevän fokuksen sijasta sarja alkaa pyörittämään itseään sellaisella vaihteella kuin että sarja voisi helposti pyörittää itseään seuraavat 3 tai 30 tuotantokautta. Mitä studio vain vaatiikaan.
Huomasin kaudet 3-5 miettiväni tätä jatkuvasti: Sarjalta alkaa kadota se selkeä kiintopiste mihin ollaan menossa. Tilalle alkaa tulla "Mitäs nämä hahmot tälläkertaa voisivat jutella kun kävelevät". Kokoajan kävellään ja puhutaan. Tai istutaan ja puhutaan puhumisen takia filleriä. Taas istutaan veneessä ja puhutaan. Ja istutaan nuotion ääressä ja puhutaan. Taas keksittin uusi sivujuoni joka estää hahmojen joutumisen pääjuoneen tai saavuttamasta etsimäänsä. Ja taas yksi hahmo päätyi sivuseikkailuun mikä joskus sitten johtaa johonkin. Mihin tämäkin juonikuvio olikaan menossa? Esim Jon Snow juonikuvio tuntuu suurimmaksi osaksi etanan vauhtia kulkevalta filleriltä melkein puolet sarjan kestosta, minne palaaminen saa melkein aina aikaan suuren lässähdystuhahduksen itsessäni aikaan, vaikka sokeakin pystyy näkemään että kyseessä on lopulta yksi sarjan keskeisistä juonielementeistä, mikä vain odottaa nyt myöhemmin tapahtuvia suuruuksiaan. Ongelma on että kaikkialla muualla tapahtuu niin paljon mielenkiintoisempaa tavaraa, että Snow etanan vauhdilla kulkeva tarina rikkoo pahasti kokonaisuutta.
Kaksi ensimmäistä kautta tuntuu siltä että tikittävä pommikello vain kovenee ja kovenee ja kohtaa alkaa tapahtua.... mutta sen sijaan esim keskeistä pääjuonikuviota, eli outoa demonihirviöitä/zombiearmeijaa, White Walkereita koskeva juonikuvio alkaa kadota aivan kokonaan kuvioista ja tilalle alkaa tulla Kuka missä ja milloinkin haaveilee vuorollaan valtaistuimen valtaamisesta. Ja tuntuu tosi lässähtävältä idealta muutenkin että sarjan pahikset ovat *vain* kohti kovaa juoksevia zombiehirviöitä raivotaudilla varustettuina, eivätkä yhtään mitään mielenkiintoisempaa. Hoh hoijaa, eiköhän näitä zombiehirviöitä ole jo nähty tvssä tarpeeksi? Varsinkin TÄLLÄ tavalla toteutettuna. Eikö oikeasti voitu luoda jotain omaa ja omaperäistä versiota aiheesta? Ja tällaista juonta voi helposti pyörittää aivan niin kauan kuin vain studio haluaa sarjan jatkuvan. Ongelmaa pahentaa se että miten voimakkaasti esim ensimmäinen tuotantokausi jo ensisekuntteina nostaa nämä White Walkerit tapahtumien keskiöön. Mutta unohtaa nämä sitten pitkäksi ajaksi kokonaan. En tiedä miten tämä kirjassa menee, mutta ehkä siellä asiat tapahtuvat tasaisemmin, tätä suurta loppupahaa tasaisemmin (ja mystisemmin) kuvioihin tuoden. Kun taas tv sarja vaatii että katsojille pitää antaa kunnon koukku heti alkuun, tai muuten nämä eivät kiinnostu sarjasta. Muistan että itseasiassa Walking Deadin eka jakso, ekalla kaudella aloitti millilleen samalla tavalla kun piti saada samantien ensisekunttina katsojat mukaansa nappaava koukku. Mutta helvetti sentään, se vei kaikki paukut siltä varsinaiselta zombiemaailman kohtaamiselta.
Sama lässähtävää ongelmaa on myös hahmoissa. Yksi parhaimmista hahmoista on Nikolah Coster-Waldaun esittämä Jaime Lannister. Inhottava, insestinen ja itsekeskeinen kusipääkomistus.... mutta hahmo kokee yllättävän muuttumisen jouduttuaan nöyryytetyksi ja henkisesti täysin murskatuksi ja muuttuu kunniakkaakkaan jaloksi mieheksi.... mutta sitten hahmolla ei tehdä yhtään mitään. Hahmo palaa kolmen ensimmäisen kauden kauhistuttavien koitosten jälkeen kotiinsa ja olin ihan innoissani "Uuuuh, nyt alkaa tapahtumaan kun hahmo on muuttunut...". Mutta ei. Sen sijaan Jaime ignorataan sivuhahmoksi, jolle keksitään korkeintaan "Pelasta prinsessa linnasta"-fillerisivujuonta.
Yksi sarjan helmasynneistä on myös sen tapa sympatisoida hahmoa sekunttia ennen kuin tälle tehdään jotain kamalaa(tapetaan). Jos vähänkään olet katsojana itsetietoinen henkilö, niin tällaisen kyseenalaisen ratkaisun kerran huomatessaan alkaa temppu kummasti pilaamaan sarjaa sinulta. Varsinkin sarjan alkupuolen aikana: Aina kun joku alkaa muistelemaan nostalgisesti hyviä menneitä aikoja tai kertomaan omista haaveistaan, niin voit olla varma että henkilö saa seuraavan kohtauksen tai korkeintaan seuraavan jakson aikana jotain terävää ihonsa läpi....
Ai miksi tämä on huono asia? Koska se on todella halpamainen tapa antaa hahmolle sympatiaa juuri ennen kuin joku sivuhahmo tapetaan kylmästi. Oikein tehtynä hahmoon olisi kasvanut kiinni usean jakson tai kauden aikana Tasaisesti, ilman tällaista pikkulapsille suunnattua toteutusratkaisua.
Yksi nykyaikaisten sarjojen perussynneistä on sisällön puute jo valmiiksi lyhyessä tuotantokaudessa. Tuntuu että melkein 90% nykysarjoista kärsivät tästä absurdista ongelmasta. Kaikki halveksivat vanhoja sarjoja joilla oli automaattisesti tuotantokaudessa 22 jaksoa ja jaksoilla tarkat kestot 42 minuuttia ja niiden sisällä mainoskatkoihin jaetut neljä näytöstä. Ja nyt kaikki pitäisi olla hienommin kun aikaa on periaatteessa rajattomasti. Ei pelkoa mainostauoista, näytöksien kestoista tai määristä ja tuotantokaudetkin ovat nykyään 8, 10 tai 12 jaksoa pitkiä, yhtä tarinaa kertovia upeita kokonaisuuksia...... Game of Thronesilla on kausilla jaksoja 10 ja vain ensimmäinen kausi tuntuu oikeasti toimivan tällä numerolla. Kaikilla seuraavilla kausilla tuntuu olevan 2 tai 3 tai jopa neljäkin jaksoa liikaa. Ja olen sanonut tämän useasti ennenkin, mutta helvetti miten absurdia tämä on. Ennen vain... osattiin tasoittaa asiat paremmin. Joo, silloin saattoi tulla vastaan fillerijakso jos toinenkin, mutta niissä oli sentään sisältöä, eikä koskaan tullut tunne että jaksot pyörivät tyhjäkäyntiä koska kestoon pitää saada jotain sisältöä. Silloin oli jokaisessa jaksossa kokonaisuus. Ja seuraavassa jaksossa seurattiin sitten seuraavaa kokonaisuutta. Nyt tunnutaan taistelevan tähteistä. Juonta ja tapahtumia on vain liian vähän kokonaisiin kausiin tai edes jaksoihin. Kesällä ilmestynyt 8-osainen Resident Evil sarjakin tuntui tuotantokauden sijasta enemmänkin vain kaksiosainen jakson venyttämiseltä kokonaiseksi tuotantokaudeksi. Ja jopa Game of Throneskin huomaa usein rutiininomaisesti antautuvan tämän ongelman pauloihin. Tasaisin väliajoin aikalailla jokaisessa jaksossa huomaan havahtuvani irti katsomastani jaksosta kun seuraan taas kerran jotain lässyn lässyn keskustelua jonka jatkuva ja jatkuva dialogi tuntuu vain yhdeltä asialta: Pitää saada kestoa jaksoon.
Tämän armottoman venytyksen laimentamat kaudet tuntuvat jokaikinen kerta turvautuvan viimehetken redeemaukseen, pistäessä oikeasti jotain tapahtumaan kun kaudesta on 2-3 jaksoa jäljellä. Se pelastaa paljon ja auttaa katsojaa ryömimään seuraavalle kaudelle, mutta kahden ensimmäisen kauden jälkeen juoni alkaa hidastumaan niin naurettavasti että jokaisen kauden 10n jakson määrän voisi pudottaa helposti 5een tai 6een, tehokkaasti kerrottuun jaksoon ja koko sarjan pituuden viiteen tuotantokauteen kahdeksan sijasta ja tällöin käsissä voisi olla todella timanttinen teos. Sen sijaan nyt saadaan kärsiä venytyksestä ja superhitaasta etenemisestä niin kauan että vaikka viimeiseksi itselleni jäänyt vitoskausi alkoi taas kiinnostaa lopussa, niin tuntuu että omalta osaltani matka taitaa päättyä tähän.
Game of Thrones on kieltämättä superkiehtova ja koukuttava fantasiasarja, mutta tarinaa kerrotaan niin perhanan verkkaisesti että mielenkiinto alkaa pahasti romahtaa kun eteenpäin rummuttavan seikkailun sijasta pitää taas keskittyä seuraamaan lässynlässyä pidennystä. Tässä tarinakaaressa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua. On vain ikuinen keskikohta, jota venytetään ja venytetään. Vaikka kuinka jokin olisi maailman kiehtovin asia, mutta jos esileikkivaihe kestää 60 tuntia, niin alkaa väkisinkin tuntua että voisin käyttää aikaani johonkin parempaan.