Mitä sarjaa seuraat?

[Silence]

AVATAR: THE LAST AIRPENDER (3.kautta, 61 jaksoa) (2005-2008)

Ensimmäistä kertaa tuli nähtyä tämä sarja. Oli jo aikakin, sillä se on roikkunut katsomislistoissani melkein ilmestymisestään lähtien. Avatar ei ole James Cameronin uran tuhoamiseen keskittyvä cgi-täytteinen elokuvasarja, vaan kolme tuotantokautta kestänyt amerikkalainen piirrosanimaatiosarja jossa seurataan muinaisessa aasialaishenkisessä fantasiamaailmassa jälleensyntyvän soturimunkin seikkailua taistelussa ilkeää Tulilordia vastaan. Tarinan ytimessä ovat maailman vakautta ylläpitävien neljän elementin Tulen, Veden, Maan ja Tuulen käyttäminen taistelussa pahaa vastaan.
Nuori sankarimme omaa näistä elementeistä jo Tuulen käytön, mutta ollakseen kaikkien aikojen Pokemonmestari, on hänen opittava myös kolmen muun salat, lyödäkseen maailman valloitusta tavoitteleva ilkeä Tulilordi. Sarjan aikana sankarimme seikkailee läpi maailman ja kerättää niin ystäviä ja kuin liittolaisiakin mukaan seikkailuunsa.
Sarjan kolme tuotantokautta ovat niin otsikoiltaan kuin teemojenkin osalta pyörimässä näiden kolmen elementin ympärillä: KAUSI 1: Vesi. KAUSI 2: Maa. KAUSI 3: Tuli.

Sarja noudattelee hyvin tarkasti klassista The Hero's Journey-tarinarakennetta niin haasteiden, uhkien, opetusten kuin kasvunkin osalta. Oli oikeasti todella raikastavaa katsoa sarjaa missä oikeasti suuret ja viisaat mestarit opettavat suurella viisaudella ja laadukkaasti kirjoitettuina elämän viisauksia niin sankarillemme kuin myös katsojille, eivätkä vain keskity ala-arvoisella nykykirjoittamisella rikkomaan hauskuuden nimissä neljättä seinää ja trollailemaan sankarille.
Avatar on sarja joka hämmensi minua valtavasti alkupäässään. Sarja kun ei tunnu siltä että se olisi "vain" amerikkalainen lasten piirrossarja, vaan se tuntuu joltain paljon enemmältä. Maailma on elävä, rikas, selvästi mietitty ja tarina tuntuu hyvin suunnitellulta pieniä yksityiskohtia myöden. Kuin se perustuisi johonkin. Kirjaan? Sarjakuvaan? Elokuvaan? Peliin? Mutta ei, sarja on täysin oma luomuksensa. Kai ihmettelyni juontuu siitä että tällainen on nykypäivänä vain entistä harvinaisempaa, kun kaikki tuntuu pohjautuvan johonkin ennalta tuttuun francheisseen.

Sarja toimii loistavasti ennenkaikkea siksi että sen tekijät suhtautuvat siihen aivan tosissaan ja lähestyvät aihetta oikeana ja paikoitellen todella raadollisenakin seikkailusarjana jossa sankarimme kärsimyksien kautta kasvavat ihmisinä. Joo, sarjassa on reippaasti keveämpääkin puolta, mutta varsinainen draama on todella koskettavaa ja aina kunnolla tehtyä. Menossa on aina sellainen synkempi pohjavire ja melankoolinen yleisfiilis mitä ei yleensä amerikkalaisissa animaatioissa päästä näkemään, sillä tuollainen outous on yleensä Animen aluetta. Tekijät suhtautuvat juonenkäänteisiin tosissaan ja rakentelevat niin hahmoja, näiden suhteita kuin tapahtumiakin hyvällä temmolla, aikuismaisesti ja paljastelevat uusia puolia vanhoista tutuista hahmoista pikkuhiljaa sarjan edetessä. Välillä sarja tekee ilkeästi mutta koukuttavasti katsojalle kiusaa, katkaisemalla jonkin tärkeän tapahtuman ja näyttämällä kyseisen hetken suuren ratkaisun vasta reippaasti myöhemmin sarjassa. Sarja ottaa selvästi niin maailmanluontiin, tarinankerrontaan, kuin hahmojenkin käyttöön inspiraatiota niin Frank Herbertin Dunesta, aasialaisista Wuxia-elokuvista kuin monesta klassisesta animesarjastakin. Erityisesti Miyazakin elokuvat kuten Laputa, Nausica, Momonoke ja Totoro tuntuvat jatkuvasti tulevan mieleeni kun katsoin sarjaa. Mutta hyvällä tavalla. Pariin otteeseen sarja jopa pilailee esim Dragon Ballin suuntaan... mutta alkaa myös hieman ehkä liikaakin loppumetreillä ottamaan sieltä ideoita itseensä.

Olin ensimmäisen kauden alkupuolella vielä vähän huolissani että mitäköhän tästä tulee? Seurataan koko sarja vain parin lapsen hassua seikkailua kunnes joskus lopussa sitten kohdataan joku isopaha? Tapahtumat alkavat nopeasti onneksi kehittyä ja alussa esitetty kaava mitä varmasti moni sarja toistaisi orjallisesti seuraavat 16 tuotantokautta, rikotaan nopeasti. Hahmot alkavat kasvamaan ja kehittymään. Myös sankariemme ulkonäkö muuttuu sarjan edetessä niin vaatetuksen, naamavärkin kuin kampauksienkin osalta.
Pääkolmikon muodostaa nuori Avatar-munkkisoturi Aang, jolta löytyy hyvällä tavalla niin lapsekasta innokkuutta kuin kokeneen, paljon nähneen soturin otetta. Aang on yllättävän hyvä päähahmo: Sympaattinen, inhimillinen ja helposti samaistuttava ongelmiensa kanssa. Vaikka sankarimme vahvistuukin jatkuvasti sarjan aikana, koskaan ei tule tunne että hahmo alkaisin karkaamaan katsojalta liian kauas. Pääkolmikon kaksi muuta jäsentä ovat Vesipuolelta saapuvat sisarukset Katara ja tämän hassutteleva isoveli Sokka jotka tuovat hyvää vastapainoa Aangille. Katara on huolehtivainen äitihahmo ja kolmikosta se tasapainoisin ja henkisesti vahvin henkilö, kun taas aluksi pelkältä Jar Jar Binks-kevennyshahmolta vaikuttava Sokka paljastuu pikkuhiljaa kolmikosta koko poppoon ehkä fiksuimmaksi tyypiksi, jolla on elämänkokemuksen puutteesta huolimatta yllättävän hyvää strategisuuden ymmärrystä ja toimiikin kuin huomaamattaan jonkinlaisena semi-johtajana koko ryhmälle. Ja parasta on se että tekijät tuntuvat oikeasti ymmärtävän hahmoja ja miten niitä kuuluu käyttää.

Kakkoskaudella sankariemme tiimiin liittyy yksi koko sarjan parhaimmista hahmoista, Maata tahtonsa mukaan käyttävä sokea poikatyttö Toph, joka hyppäsi yhdeksi suosikkihahmoistani jo ennen kuin edes tiesin neidon jäävän sankariemme pysyväksi matkaseuraksi.
Sarjan aikana tavataan iso joukko hahmoja joista suurin osa palaa jossain muodossa kuvioihin ennemmin tai myöhemmin sarjan aikana. Sarja tarjoaa varsinkin pahispuolelta hyvää vastusta sankareillemme. Pahiksena toimii korruptoitunut, Pohjoiskoreamaista/Neuvostoliittomaista Kommunistivaltiota muistuttava Firenation, jonka kauhistuttava hirviömeno toimii erinomaisena vastuksena jalojen sankariemme seikkailulle. Pääpaha on tottakai kauhistuttavan ilkeä Tulilordi, mutta hahmo on niin epic että tuollainen suuruus odottaa sankareitamme vasta finaalissa. Suurimman osan aikaa kapuloita sankariemme rattaisiin heittää todella mainio Darth Vader-pahishahmo Prinsessa Azula, joka omaa kaikki ikimuistoisen kusipääpahiksen merkit.
Parasta on että jopa pahikset saavat tekijöiltä paljon sympatiaa ja syvennystä sarjan aikana. Erityisesti kolmannella tuotantokaudella, sillä tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan pääpahan kauhistuttavaan kotimaahan ja tekijät onnistuvat loistavasti esittämään arkisemman ja maanläheisemmän näkökulman tästä aikaisemmilla kausilla kauhistuttavana esitetystä kansakunnasta.

En tiedä miten, mutta jo sarjan ensimmäisessä jaksossa aavistin että sarjan antisankari/arkipahis Prinssi Zuko ja tämän lepsu setä Iroh muodostuisivat henkilökohtaisiksi suosikkihahmoiksini koko sarjassa. Ja niin myös tapahtui. Vaikka sankarijoukkomme onkin sympaatista seurattavaa, niin sitä on myös paikkaansa maailmassa etsivät puolipahis Zuko, joka käy aikamoisen kasvutarinan sarjan aikana. Prinssin setä Iroh on kuitenkin ykkössuosikkini ylivoimaisesti: Vanha ja viisas, kaiken nähnyt veteraani joka on aikoinaan ollut perimysjärjestyksessä tuleva Firenationin hallitsija, mutta nyt syrjäytettynä ja eläkepäivillään nauttii lähinnä teestä, nuudeleista, lautapeleistä ja veljenpoikansa tutoroinnista. Suurin osa sarjan parhaimmista reploista on kirjoitettu juuri Irohin suuhun ja jotenkin jaksaa yllättää miten "lastensarja" pystyy oikeasti näin laadukkaaseen kirjoittamiseen viisasta mestaria kirjoittaessa.
Tosin Prinssi Zuko alkoi kyllä kolmoskaudella valumaan paikoitellen liikaa keveäksi hassutteluhahmoksi ja rikkomaan ainakin omasta mielestäni pahasti hahmon uskottavuutta. Hyvänä vertailukohtana on vaikka Dragon Ballin Vegeta tai Buffyn Spike jotka käyvät hyvin samanlaisen muutoksen läpi sarjan aikana, mutta toisin kuin Prinssi Zuko, Vegeta tai Spike ei koskaan muuta tyyliään, vaikka alkavatkin lämmettä sankariemme tavoille ja hengata näiden kanssa.

Jokaisella kaudella on aikamoinen kasa jaksoja (20, kolmoskaudella 21), joten on selvää että osa jaksoista menee enemmän fillerin suuntaan. Hyvänä uutisena on se että sarja onnistuu suurinpiirtein aina tasoittamaan tarinankerronnan myös fillerijaksojen ajaksi niin että myös ne sisältävät edes jonkinverran joko sivuhahmojen tai vähintään isomman taustatarinan osalta jotain isompaan kokonaiskuvaan liittyvää. Täytejaksoja on itseasiassa kahdenlaisia. Niitä jotka tekevät juuri tuota, mutta sitten on muutama turhauttava ja reippaasti kyseenalainen jakso, joka tuntuu lähinnä ympyrässä pyörimiseltä niin kauan että jakso täyttää tarvittavan kestonsa.
Itse jaksot ovat hyvin rakennettuja ja tuhteja pakkauksia. Vaikka kestoa on jokaisella jaksolla about 24minuuttia, niin tuntuu että sisältöä on ainakin kolmen jakson edestä. Tai ainakin tv-sarjojen nykyiseen sisältömäärään verrattuna, missä ehkä vartin verran juonta venytetään tunnin jaksoihin. Avatarissa tekijöillä on vain tehokkaan suoraviivainen ja selvän looginen tapa kuljettaa juonta. Ikinä ei jumiuduta minnekään liian kauaksi aikaa, vaan tekijät tiedostavat että homman pitää kulkea eteenpäin, eikä mitään saatanan The Walking Dead-ratkaisuja tapahdu missä metsästä löydetty kesämökki tarjoaa seuraavaksi viideksi tuotantokaudeksi pysähdyksen tarinankerronnassa. Tasan yhden kerran koko sarjan aikana huusin ääneen käsikirjoittajien paskuutta. Se tapahtui kolmoskauden kaksiosaisessa Vankila Pako-jaksossa missä ensin raivosin luullen että käsikirjoittajat olivat täysiä idiootteja viedessään tarinaa maailman epäloogisimpaan suuntaan ignooraamalla maailman loogisimman juoniratkaisun, mutta pikkuhiljaa jouduin hyväksymään että tekijät kaikkia logiikkoja rikkoen vain halusivat väkinäisesti rakentaa tapahtua päinvastaiseen suuntaan. Mutta vaikka olin koko jaksokaksikon kiemurrellut vaikerrellen tuolissani, niin itse jaksokaksikon lopetus oli aivan huikea ja tekijät yllättäen käyttivätkin tilannetta kehittääkseen hahmoja.
Ja tämä oli jatkuva teema jokaisen turhan fillerijakson kohdalla: Viimeisellä sekunnilla katsojaa läimäytettiin päin näköä todella komealla fiinaalilla ja yhtäkkiä vähän niin ja näin ollut jakso saikin kunnon merkityksen.
Muutaman kerran hermojani kyllä koeteltiin myös turhan keveällä komedia-jaksojen pelleilymenolla joka ei mitenkään istunut sarjan synkkään yleisfiilikseen -tai varsinkaan juuri kyseisenä aikana menneeseen tarinakaareen. Mutta tällöinkin sarja onnistuu vähintään jaksojen lopetuksilla pelastamaan tilanteen, antamalla vähintään kunnollisen opetuksen hahmoille itsestään ja huomasin olevani taas kerran yllättynyt että "Oh-hoh, tämähän loppuikin itseasiassa todella tyydyttävästi. Taas.". Komediallisen mausteen lisäksi yhden kerran sarja hyppää jopa kauhun pariin, tarjoamalla katsojille varmasti yhden häiritsevimmistä jaksoista ikinä.
Eniten jaksomäärässä turhauttaa vain se että jaksoja on liikaa siihen nähden mitä tarvitaan ja aivan pirun kuumoittava juoni alkaa pahasti lässähtää kun sankariemme pitää odottaa vielä pari kolme viisi jaksoa ennen kuin voidaan aloittaa jotain tärkeää. Huoh. Jos tällaista ongelmaa ei olisi, voisin pamauttaa sarjalle aikalailla samantien viisi tähteä.


Vaikka tarinapuolella ollaankin amerikkalaisten käsissä, niin käsinpiirretty animaato on ulkoistettu Etelää-Koreaan. Ja varsin laadukasta se myös on tv-sarjaksi, sillä Koreassa selvästi ymmärretään Japanin tavoin miten animaatiota kuuluu tehdä. Ensimmäinen kausi on ehkä hivenen jäykempi verrattuna kahteen jälkimmäiseen, mutta varsinkin kolmas tuotantokausi tuntuu panostavan oikein kunnolla animaatioon. Hahmoissa on reippaasti yksityiskohtia ja tekijät ovat panostaneet hienosti erityisesti varjostukseen ja liikkeiden sulavuuteen. Isoimman kunniamaininnan ansaitsee toiminta, sillä taistelukoreografia ja animaatio on poikkeuksellinen viimeisen päälle tehtyä "vain" tv-sarjaksi. Kaksi todella huikeaa ja mieleenpainuvaa hetkeä olivat kakkoskauden loppupäässä ollut Kuninkaanpalatsin hyökkäys sekä kolmoskauden alussa oleva teinien "Tanssiklubi"-kohtaus, jotka molemmat jättivät minut ihan sanattomaksi hienosta animaatiostaan. Niin, ja tottakai itse sarjan the loppufinaali. Tekijät myös käyttävät jonkinverran cellshadettua cgitä mekaanisten laitteiden tekoon. En yleensä hirveästi innostu tuollaisesta, mutta juoni toimii niin hyvin että hallitusti käytetty tietokonegrafiikka ei riko oikeastaan milloinkaan käsin piirrettyä kokonaisuutta.

Ilman ärsyttäviä kauneusvirheitä kuten fillerijaksojen tympeää ajanhukkaa/venytystä ja paikoitellen tiivistunnelmallisen fokuksensa hukkaamista ja parin synkän hahmonsa kohdalla outoa pelleilyä tämä sarja lähenteli viittä tähteä ja niin paljon haluaisin että se olisi noiden muutaman virheensä osalta kunnossa... Nyt kun en voi viittä tähteä antaa. Avatar on siitä huolimatta James Cameroni paskin leffa.... eiku... Tv sarjana se on kaikesta huolimatta loistavaa tavaraa, hyvillä hahmoilla ja jännittävän koukuttavalla menolla. Suosittelen todella vahvasti.

4½/5


Sarjalla on myös muutamaa vuotta myöhemmin tehty jatko-osa The Legend of Korra, josta en kyllä tiedä nimen lisäksi yhtään mitään. Luultavasti voisin sen katsoa, kun jos kerran luvassa olisi samaa lisää. Tosin voisin sarjan jättämän hyvän jälkimaun huuhtoa kurkusta alas M. Night Shamalalamanan elokuva-adaptaatiolla. Se kuulemma on fanien rakastama.

[Joni Ahonen]

AVATAR: THE LAST AIRPENDER (3.kautta, 61 jaksoa) (2005-2008)

Jälleen yksi niitä sarjoista, josta kuulen väliajoin ja fanikamaan törmää siellä sun täällä, mutta mielessäni vain ohittanut kyseessä olevan joku lapsille suunnattu keskinkertaisuus. Pitääpä tsekata kun Silencekin oikein kehuu.

[Gigante]

^ Kelpo sarja, sen voin myöntää. Luulin itsekin sitä alunperin joksikin keskinkertaiseksi lastensarjaksi, mutta paljastuikin sitten paljon paljon paremmaksi. Iroh on myös oma suosikkihahmoni, saattaa johtua siitä kuinka ollaan hengenheimolaisia mitä tulee hyvän teen arvostamiseen . Nykyäänhän tuon ekan sarjan nimi on "Legend of Aang", koska sana bender omasi jonkin maan slangissa vähän kiusallisemman merkityksen tai jotain. Vuosia on, kun viimeksi sarjan maratoonasi, joten voisinkin harkita joku kerta ottaa uusintakierrosta kun kokonainen DVD-boksi jo löytyy.

Sarjalla on myös muutamaa vuotta myöhemmin tehty jatko-osa The Legend of Korra, josta en kyllä tiedä nimen lisäksi yhtään mitään. Luultavasti voisin sen katsoa, kun jos kerran luvassa olisi samaa lisää

Olen katsonut kyseisen jatkon ja voin sanoa, että laatukamaa sekin. Mitä nyt tarinassa on neljä kautta, jotka omaavat kukin oman yksilöllisen juonikaaren (jotka ovat toki jatkoa toisilleen) Ei mielestäni ihan yhtä hyvä kuin ensimmäinen sarja, mutta katsomiskelpoinen silti ja huomattavasti tiiviimpi kokonaisuus vähemmillä täytejaksoilla. Hyvän määrän tarjosi allekirjoittaneelle ekaa sarjaa koskevia nostalgiakyyneleitä.

On kyllä annettava kunniamaininta siitä miten molemmissa sarjoissa käytetty toistaiseksi viimeisen jakson sarjan tapahtumat kertaava "rikäppi" ei tyydy lainkaan clipshow'un vaan suorittaa asian omana juttunaan. Kuten eka sarja kertasi tapahtumat tarkoituksellisesti kömpelön propagandanäytelmän muodossa ja toinen sarja erittäin humoristisena "Abridged+"Mitä jos"+fanfic"-muodossa.

"Eihän se noin tapahtunut lainkaan!"
"Tiedän, mutta eikö se olisi ollut paljon viihdyttävämpi näin!"

[Silence]

Nykyäänhän tuon ekan sarjan nimi on "Legend of Aang", koska sana bender omasi jonkin maan slangissa vähän kiusallisemman merkityksen tai jotain. Vuosia on, kun viimeksi sarjan maratoonasi, joten voisinkin harkita joku kerta ottaa uusintakierrosta kun kokonainen DVD-boksi jo löytyy.

Brittijulkaisu-dvd mikä itseltäni löytyy oli nimetty Legend of Aangiksi ja jaksojen introssakin oli tuo samainen nimi. Ihmettelinkin mikä juttu se oli, mutta oletin vain automaattisesti että kyseessä oli joku brittimuutos.

On kyllä annettava kunniamaininta siitä miten molemmissa sarjoissa käytetty toistaiseksi viimeisen jakson sarjan tapahtumat kertaava "rikäppi" ei tyydy lainkaan clipshow'un vaan suorittaa asian omana juttunaan. Kuten eka sarja kertasi tapahtumat tarkoituksellisesti kömpelön propagandanäytelmän muodossa

Juuh, tarkoituksellisesti jätin tuosta enempää spoilaamatta arvostelussa, mutta oh well. Se oli kyllä hauska, vaikkakin vähän liian överi jakso. Buffyn päätöskaudella on itseasiassa vähän samankaltainen jakso. Olisi myös voinut enemmän vetää kunnolla propaganda-tulkintaa aiheesta, sillä nyt se tuntui vähän liian suoralta (ja epäuskottavan tarkalta) kopiolta sarjan aiemmista tapahtumista. Mutta hyvää parodiaa hahmoista kuitenkin.

[Silence]

RESIDENT EVIL (2022, Netflix, Kausi 1, 8 jaksoa)

Katsoin tässä juuri tämän yhden random teinien highschool sarjan missä aina välillä ollaan jossain maailmanlopun zombiemaailmassa. En oikein tiedä miksi sarjan nimi on edes Resident Evil muuten kuin tunnistettavan nimensä takia. Resident Evil, Umbrella ja Wesker ovat clickbait-nimiä jotka kaikki kaikki tuntevat ja joiden varaan voi rakentaa periaatteessa ihan mitä vain. Luulin ihan ensimmäisen kohtauksen perusteella että sarjan pääpaino olisi apocalypsisessä tulevaisuudessa ja nykyhetki olisi vain pientä taustoitusta taustalla... mutta melkein kaikki kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvissa osioissa tapahtuvissa asioissa haiskahtaa lähinnä pelkkä filleri ja tämä tuntuu olevan mukana vain jotta pääpainona oleva nuorten highschool teinityttö sarja saisi räväkkää actionia.

Nykyhetken highschool-juoni on hitaasti etanan vauhdilla etenevä ihmissuhdedraama teinien näkökulmasta ja apocalypsiseen maailmanloppumaailmaan sijoittuvat seikkailut lähinnä fillerinä toimivaa "istutaan tai ajetaan tai hengataan muuten vaan"-menoa. Näiden kahden välillä on sellainen outo hämmennys, että mitä järkeä tässä on? Teiniosuuksissa seurataan kahta teinityttöä ja jännitetään että mihin kaikki on menossa.... ja sitten on rinnakkain kulkeva tarina 20v myöhemmin kun nämä ovat aikuisina ja tiedämme jatkuvasti mitä tulee tapahtumaan... Alkaa nousta kysymys että Miksi pitäisi mikään kiinnostaa katsojaa kun vastaukset ovat kokoajan naaman edessä. Omg, mikä mysteeri... Sarjan pohjarakenne tuntuu otetun viimevuosikymmenen Westworld-sarjasta: Toisessa juonikuviossa seurataan kulissien takaista maailmaa ja toisessa seikkaillaan maailmanlopun satumaailmassa. Ja kaikki on niin naurettavan hidasta että saadaan Netflixin vaatimat 8 jaksoa täyteen. Tarina voisi helposti olla kerrottu 4 tai 5 jaksossa jos se haluttaisiin kertoa tehokkaasti. Jokainen jakso loppui cliffhanger-lopetuksiin mutta itseäni ei kyllä kiinnostanut pätkääkään, sillä katsoin koko sarjaa alusta saakka hyvin etäisen neutraalisti vailla että sarja olisi kertaakaan saanut napattua minua matkaansa.

Heti sarjan ensimmäiset alkuteksti-titlet spoilasivat että kyseessä on saman firman tuotos kuin meidän kaikkien rakastaman Paulin leffasarja. Sarjan suurin.... mmm... (epäröin sanoa) Inspiraatio tuntuu olevan Resident Evil 5, jonka pohjalta tämä hyvin afrikkahenkinen maailma on luotu. Oletteko koskaan miettineet jos Albert Wesker olisi kovasti töitä tekevä yksinhuoltaja perheenisä joka yrittää tasapainotella raskaan työnsä ja rakastamiensa tyttärien välillä? Sellainen sarja pyörisi tämän teinityttärien teiniongelmien ja hormoonijuttujen ympärillä ja tapahtumat nähtäisiin näiden kahden viattomien silmien läpi. Ja aina välillä seurattaisiin toista, rinnakkain eri aikajaksossa tapahtuvaa toista tv-sarjaa joka etenee pitkälti fillerinä ja vasta loppupuolella alkaa yhdistellä lankoja tämän toisen sarjan kanssa ja kertomaan miten toisesta isoisän perinnön johdosta kasvoi pahis-Darth Vader ja toisesta hyvis-Darth Vader.... Kuulostaako hyvältä?

Tämä on myös selvästi #MeToo-aikakauden tv-sarja. Kaikki keskeiset hahmot on alleviivatun värillisiä. Joko mustia tai etnisesti... vähän tummempaa sorttia. Tekijät oikein alleviivaavan selvästi varmistavat että sarjan maailmassa ei valkoisen miehen ihovärille ole lupaa olla olemassa. Kaikki valkoiset (joita on sarjassa ehkä 4 kpltta) löytyvät pienen pienistä sivuosista ja ovat joko alleviivatun tyhmiä, hidasälyisiä, pettureita, limaisia perverssejä tai junttikusipäitä. Tai kaikkea tuota kerralla. Ja #MeToon takia kaikki sarjan hahmot tuntuvat olevan todella neutraaleita ja olemattomia seksuaalisuutensa osalta. Kukaan ei himoitse ketään. Kukaan ei edes vahingossa vilkaise ketään "sillä silmällä". Puoli vuotta toisistaan erossa ollut avioparikin tyytyy vain antamaan toisilleen neutraalit halaukset jälleen nähdessään. Edes teinit eivät huomioi vastakkaista sukupuolta kuin neutraalina kaverina. Hitto edes tajuttomuudesta herätessä ja puolipukeisena naispuolinen päähenkilömme ei hetkeäkään osaa edes mietitä että onko joku kosketellut häntä tajuttomana ollessaan vaikka vastapuoli täyttää kaikki epäilyttävän käytöksen merkit.... Ollaan vain neutraaleita ja tasa-arvoisia sukupuoleen ja ulkonäköön katsomatta, vailla pelkoa ihmisluonteelle normaaleista jutuista. Ja päähenkilö on juuri sitä mitä ensimmäinen visioni sarjan perusidean kuultua olikin: Vahva, itsenäinen, julmasti menneisyydessä kohdeltu Musta badass Neito jolle cool moderni hot kampaus maailmalopun keskellä on kaikista tärkein juttu... Tekijät voisivat oikeasti etsiä inspiraationsa muualta kuin uusimmasta Modern Stylish Woman -lehdestä, sillä Disneyn Obi-Wan -sarjassa on aivan millilleen samalta näyttävä ja samalla kampauksella varustettu musta naishahmo Reva...

Sarja on selvästi kirjoitettu vanhojen RE-veteraanien (mikä se sellainen edes nykyään on?) sijasta nykypäivän 16-20v sukupolvelle joille aikaisemmat RE-leffat ovat joko tuntemattomuuksia tai kaukainen muisto menneisyydestä johon on turha palata. Dialogi on jäykkää ja tosi väkinäistä modernia ja "tässä hetkessä" olemista tuhanteen kertaa vastaavissa sarjoissa ja leffoissa kuultua vatvomista. Huomasin lähes joka toisessa keskustelussa ennustavani tylsistyneenä joka toisen lauseen ennakkoon. Kokoajan jonkun on sanottava jotain mukanokkelaa tai tehdä jotain hassua jotta hahmolla olisi "enemmän menoa" ja jotta sarja voisi muistuttaa miten itsetietoinen se on nykyajan maailmasta. Täytyy kuitenkin sanoa että vikassa jaksossa.... mmmm Bert-niminen hahmo antoi Billielle todella hyvän monologin elämästä. Olin ihan otettu että holyshit, nyt nappasitte minut hetkeksi mukaanne... juuri kun sarjaa oli puoli tuntia jäljellä. Seiskajaksossa kaikki kuitenkin meni kuitenkin täysin yli ja tekijät alkoivat irroteluiden sijasta keskittyä "vanhojen fanien" (mikä se sellainen edes on?) lämmittelyyn.... tai siis näin ainakin luulivat. Lopputulos oli ainakin itselläni täysin päinvastainen. Ja lähinnä katselin myötähäpeästä jakson alkupäässä olevaa kohtausta ja aloin rukoilla ettei Capcom näe tätä ja saa mitään "uusia ideoita" tuleviin peleihinsä... Jeesus Christ... Kun kyseinen kohotaus tapahtui, minulta katosi viimeisetkin uskon rippeet siitä että näiden elokuvien ja tv-sarjojen tekijöiden käsistä koskaan saataisiin yhtään mitään hyvää. Tuntui etten elä edes samassa ulottuvuudessa sen osalta miten näen Resident Evilit. Siis en voi pienessä päässäni ymmärtää miten joku voi katsoa Resident Evil 5sen *tulkintaa* Weskerista ja todetta "Kyllä, kyllä, tämä on se Oikea Wesker minkä kaikki haluavat nähdä ja tärkeintä on että jos yhteen asiaa panostetaan niin vain ja ainoastaan Tähän"... Jeesus christ...

Tuotantoarvoiltaan sarja sentään on reippaasti paremman oloinen kuin promokuvat ja traileri antoi ymmärtää. Näyttelijätkin ovat kököistä käsikirjoituksista huolimatta enimmäkseen hyviä. Tekijät ovat panostaneet sarjan yleisilmeeseen ja vaikka en lopputuloksen mikään suuri ja innokas fani olekaan niin arvostan kyllä jo sitä miltä sarja nykyisellään näyttää. Mutta oli kivaa nähdä vaihteeksi edes vähän jotain eloa visuaalisuudessa ja yleisessä kerronnassa, toisin kuin jossain The Witcherissä. RE-sarjan tekninen tiimi on selvästi tiennyt mitä on tehty ja ennenakaikkea Miten asiat tehdään. En kyllä yhtään innostunut sarjan highschool-aikakauden kliinisestä yleisilmeestä, mutta maailmanlopun maailma oli mukavan rosoinen paikka ja väripalettikin miellytti enimmäkseen silmää vaikka aika keinotehoinen se olikin. CGI oli myös yllättävän hyvää ja hyvin käytettyä ja meni hyvin yksi yhteen maailman kanssa. Ja en todellakaan odottanut sen olevan niinkin laadukasta vain jonkin tv-sarjan takia.

Musiikki on teknoambient-mölinää mitä ilmeisesti nykyään kutsutaan musiikiksi tai jotain. Niin sarjan synteettiset tietokonemusiikit kuin teknolisenssikappaleet oli kyllä miksattu ihan kammottavan kovalle. Pääni meinasi räjähtää jo ykkösjakson alkuvideossa. Eniten lisenssikappaleissa vaivasi se miten niitä hirveästi yritettiin varsinkin jaksojen lopuissa tuomaan draamaan tuntua, mitä ei muuten ollut olemassakaan. Tuijotin vain ruutua kylmänä ja mietin kappaletta kuunnellessa että "Ahaa, nyt pitäisi tuntea surua?".

Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä että vihasin sarjaa.... mutta ei. Minulla ei ole oikein mitään mielipidettä sarjasta joka etenee etanan vauhdilla, pyörittää kaikkea kuin filleriä jossa yritetään pintakiiltoisesti mukamas kritisoida nykyisiä megafirmoja ja ymmärtää teinien suuria murrosiän tuskia. Kaikki menee yhdestä korvasta sisään ja tulee toisesta ulos. Vastapainoa aika tyhjälle ja naurettavan verkkaisen pintapuoliselle sarjalle on teknisesti sentään pätevä sarja. Mutta en kyllä mistään voi innostua kun pohja eli käsikirjoitus ei ole kunnossa.
Resident Evil the tv-show on taas yksi näistä sarjoista jotka ottaa tunnetun nimen ja tekee sillä ei yhtään mitään. Pelottavan läheltä aletaan todella nopeasti kulkea taas Milla Jovovichen leffasarjan maailmanloppua ja ihmetyttää että mikä helvetin hinku on tekijöillä kokoajan päästä sinne missä ei ole enää tulevaisuutta odottamassa ja taistelut on hävitty? Tekijöiden näkemys tuntuu Resident Evilistä olevan että Maailmanlopun maailma on Se juttu mistä Resident Evilissä on kyse ja se minkä kaikki haluaa nähdä ja ne vanhojen pelien hitaat hiippailut jossain mysteerin perässä on yli 20 vuotta vanhaa soppaa minkä kannattaa ohittaa lähinnä sivumainintana. Sarjan viestikin on todella, todella outo: "Oot nuori vain kerran, joten biletä täysillä, äläkä välitä vaikka olisit kuolemassa virukseen".
Hitto haluaisin katsoa leffaa tai sarjaa lumoutuneena ja tiukasti tapahtumissa mukana ollen ja jokaista tulevaa käännettä hermoillen odotellen.... mutta sen sijaan vain pyörittelin silmiä päässäni ja odottelin että jaksojen kesto tulisi täyteen jotta voisin siirtyä eteenpäin.

Nyt kun sarja on katsottu, voin palkkioksi syödä jäätelöä. Ja aion syödä Kaiken jäätelön. Suora quotti sarjasta.

2-/5

[whatever]

RESIDENT EVIL (2022, Netflix, Kausi 1, 8 jaksoa)
2-/5

Vitun rasisti. 5+/5.

[whatever]

No mutta vitsit sikseen, tuli tuo Netflixin Resident Evil itsekkin katsottua tuossa viikonloppuna.
Spoilereita, niin helvetisti spoilereita luvassa.
(Juuri ennen Lähetä-napin painamista: Huh huh, tulipa pitkä teksti. Ei kannata välttämättä edes lukea, poukkoilen asiasta toiseen ja sitten myöhemmin takaisin ihan miten sattuu. Koitin kyllä noita tekstinkappaleita vähän järjestellä koherentimpaan suuntaan lopuksi, mutta pitäisi olla jo nukkumassa eikä tää mikään helvetin gradu ole. Varmaan jo kaksi tuntia tässä naputellut menemään niin saa kyllä riittää. Paljon olisi vielä voinut lisätä, esim. Billie Weskeriä ja Evelyn Marcusia hädintuskin edes mainitsin tässä, ja joitain tärkeitä hahmoja ja juonenkäänteitä en lainkaan.)

Ihan nätin näköinen sarja oli, ja hyvät näyttelijäsuoritukset myös mutta siihen ne kehut sitten loppuukin. Ihan pieni plussa peliviittauksista, mutta ne nyt on ihan pakollisia tämmöisessä projektissa ja ilman niitä tällähän ei olisi edes mitään tekemistä Resident Evilin kanssa. Itseasiassa olisi toiminut paljon paremmin itsenäisenä, geneerisenä zombisarjana. Luonnollisesti oli peleistä tuttuja mörköjä mukana (ainakin grave digger, lickerit, jättihämähäkit, jättikrokotiili, Lisa Trevor ihan ohimennen ja Dr. Salvador tavallaan, taisi olla vaan täysin normaali ihminen), mutta oma suosikkini oli kolmipiippuinen Hydra haulikko Left4Deadin Francisista muistuttavalla jätkällä. Moonlight Sonatakin soitettiin pianolla yhdessä vaiheessa pulmienratkomismontaasissa, mutta se oli muuten niin älyvapaa kohtaus että jäi aika huono maku siitä.

Juoni oli ihan hemmetin typerä, ja sarja rikkoo jatkuvasti omaa logiikkaansa:
- Ehkä eniten koko sarjassa häiritsi, kun ihan alussa Weskerin tyttäret murtautuvat Umbrellan laboratorioon missä Umbrella säilyttää T-virusta ja koe-eläimiään (koska toinen niistä on vegaani ja söpöt puput pitää vapauttaa, daa) ja siellä labrassa ei ole kirjaimellisesti yhtään ketään yöllä töissä, ei vartijoita tai edes siivoojaa, eikä kukaan edes seuraa kameroita etänä (ja kasvontunnistus piti olla kameroissa, mutta likat pääsee kuitenkin sisälle pelkästään toistamalla puhelimesta ääniklipin isänsä äänestä?). Sitten isäukko Wesker saapuu paikalle ja pyyhkii koko paikan tietojärjestelmän tökkäämällä USB-tikun yhteen työpisteeseen ja syyttää jotain hakkeria koko tapauksesta. Mutta myöhemmin sarjassa kumminkin Umbrellan työntekijät seuraa livenä kameroilla jokaista sivukujaa ja aseistettuja vartijoita vilisee tapahtumapaikoille tusinoittain sekunneissa kun se on juonen kannalta käytännöllistä.
- Edellämainitussa pulmienratkomismontaasissa Weskerin tyttärien hakkerikaveri kytkee talon valvontakamerat looppaamaan videota aiemmalta ajankohdalta ettei Umbrella näe kun ne etsii johtolankoja talosta. Paitsi että näki jo aiemmin. Ja vaikka valvontakamerat sai hakkeroitua, niin jääkaapin, telkkarin, yms. kodinelektroniikan kameroita ei saa hakkeroitua kun ne on "suljettu systeemi" ja niihin ei pääse käsiksi etänä tjms.. No miten sitten Umbrella pääsee? Pilasi mielestäni koko montaasin kun Weskerin tyttäret ryömii pitkin lattioita monta kertaa edestakaisin.
- Kuten peleissä, Raccoon City räjäytettiin ydinpommilla, mutta Weskerillä on kuitenkin joku labra Arklay-vuorilla vuonna 2005? No ehkä se on vielä ihan mahdollista jos se on sen räjähdysalueen ulkopuolella, mutta pakko mainita se että miten sarjan mukaan Umbrella peitti osuutensa Raccoon Cityn räjäyttämiseen, oli väittämällä sitä kaasuvuodoksi. Aika helvetin iso kaasuvuoto olisi saanut olla kyseessä...
- Sarjan loppupuolella Jade Wesker eristää jostain älykkäästä zombista feromonin joka pitää zombit loitolla, mutta ihan ekassa jaksossa se ruiskii itseensä jo jotain ainetta minkä oletin ajavan saman asian? Myönnettäköön, että se uudempi feromoni toimii myös silloin kun käyttäjä vuotaa verta, toisin kuin se pilottijakson aine, mutta silti. Niin ja tosiaan sarjan zombien pitäisi olla kuuroja ja sokeita ja metsästää vain hajun perusteella, mutta kuitenkin lopussa kun Jade rikkoo ison ampulin sitä feromonia niin zombit hyökkii Umbrellan sotilaiden kimppuun vaikka niiden pitäisi suunnistaa suoraan sitä feromonia kohti... mutta kuitenkin kätevästi hyvikset ei niitä zombeja kiinnosta ja juoksevat niistä vain ohi jostain syystä. Ja sitten myös jossain vaiheessa mainitaan että sarjan zombit ei ole oikeasti kuolleita vaan 28 Days Later tyylisiä nopeasti juoksevia raivovirus tapauksia (mikä on muuten täydessä ristiriidassa pelien suhteen vaikka tämän piti sijoittua samaan juonijatkumoon), mutta sarjan loppupuolella hyvikset tutkimustarkoituksissa säilyttää zombeja kylmän veden alla eli ne eivät kumminkaan tarvitse happea?
Ja olihan noita varmaan muitakin mutta nämä jäi päälimmäisenä mieleen, enkä jaksanut mitään kirjaa pitää.

Ärsytti kanssa sarjan jatkuva myötähäpeää aiheuttava "huumori" ja viittaukset internetkulttuuriin, jotka onkin levinnyt internetissä kulovalkean tavoin (mm. Zootopia-porno, Blade-Wesker, Evelyn Marcusin tanssikohtaus...). Ärsyttävin hahmo oli kyllä ylivoimaisesti Baxter, Umbrellan työntekijä joka jahtaa Jadea tulevaisuuden juoniosuudessa. Se ei muuta tehnytkään kuin heiteli paskoja vitsejä. Hieman ennen kuolemaansa luulin jo hetken että olisi jotain hahmonkehitystä havaittavissa kun mainitsi motiivikseen että sillä on lapsia jotka Umbrella elättää, mutta ei... sekin oli vitsi, ne sen "lapset" olikin söpöjä pikkukoiria. Just. No onneksi sentään kuoli siinä puolivälin paikkeilla pois (sitä ennen tosin herra kaulaparta-pullamössö muuttui avuttomasta idiootista John Wickin tasoiseksi ammattitappajaksi) ja loppusarja oli edes vähän vakavemmalla ilmeellä vedetty. Ja varsinainen päähahmomme, Jade Wesker oli flashbackeissa ärsyttävän angstinen ja heitteli myös jatkuvasti mukahauskoja vitsejä, tulevaisuudessa aikuisena puolestaan melkoinen saatanan tunari. Pahin oli loppupuolella, kun hyvikset onnistui eristämään sen feromonin, niin Jade ei jaksanut odottaa että sitä testattaisiin virallisesti yhdessä vaan käy salaa yöllä kalastamassa yhden niistä edellämainituista vedenalaisista zombeista ylös, huumaa sen ja tuo sen hyvisten laivatukikohtaan jossain putkikassissa. No sehän tietenkin pääsee vapaaksi ja melkein tappaa Jaden tyttären, mutta lopulta päätyykin Jaden labrakumppanin kimppuun joka auttoi eristämään sen feromonin. No mutta eipä tuosta kai voi Jadea hirveästi syyttää koska kaiken järjen mukaan mitään ei kyllä oikeasti olisi pitänyt tapahtua, koska se miten se zombi pääsi irti oli vieläkin typerämpää kuin itse Jaden toiminta. Nimittäin se on kuormaliinoilla sidottuna, mutta kun se haistaa Jaden tyttären, niin satoja tai jopa tuhansia kiloja vetoa kestävät kuormaliinat napsahtavat poikki kuin olisivat paperista tehtyjä.

Eniten sarjalta olisin halunnut nähdä miten T-virus pääsee irti ja New Raccoon City tuhoutuu ja oletinkin sen tapahtuvan toisessa, viimeistään kolmannessa jaksossa, jonka jälkeen flashbackit olisi enimmäkseen ohitse ja voitaisiin keskittyä siihen tulevaisuuden juoneen täysillä. Mutta ei, flashbackien teinidraama jatkuikin ihan viimeiseen jaksoon asti ja se taisikin olla suurin osa koko sarjasta. Itseasiassa odottamaani New Raccoon Cityn tuhoa ei edes näytetty missään vaiheessa, sitä ei edes selitetty ennen kuin kirjaimellisesti viimeisellä minuutilla. Viimeisessä jaksossa se Umbrellan labra räjäytetään ja Tyrantin käsi nousee raunioista. Siinä teille New Raccoon Cityn tuho. Helvetti. Tyrantia ei edes mitenkään pohjustettu tai selitetty niille katsojille, jotka eivät jo entuudestaan tunne pelejä, näytettiin vain ohimennen vesisäiliössään kerran tai kaksi viimeisessä parissa jaksossa. Ja tulevaisuuden juoniosiossa puolestaan viimeisen jakson lopussa Billie Wesker ampuu Jade Weskeriä mahaan ja kidnappaa tämän tyttären. Ennen tätä viimeistä jaksoa juoni etenee etanan tahtia eikä siinä ole kuin muutama hassu juonenkäänne. Eli sarja päättyy massiiviseen jatko-osa cliffhangeriin ennen kuin mitään edes kunnolla tapahtuu. Ja sitä jatko-osaa ei luultavasti koskaan tule koska sarja todennäköisesti floppaa täysin. Ja siitä puheenollen...

Lopuksi vielä kissa pöydälle, se tummaihoinen Wesker. Lance Reddick on kyllä yksi suosikkinäyttelijöistäni ja veti roolinsa todella hyvin ollen yksi sarjan parhaita puolia, eikä tummaihoinen Wesker olisi edes haitannut... paitsi että tämän piti sijoittua samaan juonijatkumoon pelien kanssa. Niin mitä helvettiä? No puhdasta hyvesignalointiahan tuo on, sekä tietenkin sitten kun sarja oletettavasti floppaa niin voidaan syyttää rasismia. Alkaa olla jo vähän väsynyt temppu Netflixiltä tämä, tehdään joku ihan juosten kustu sarja ja muutetaan joku valkoihoinen hahmo tummaihoiseksi niin että kun sarjasta ei tykätä, niin kaikki kritiikki pistetään rasismin piikkiin. Tässä oli vielä niin monta täysin ennennäkemätöntä hahmoa että diversiteettiä olisi kyllä saatu (ja saatiinkin) reippaasti ilman että tarvitsee vakiintuineiden hahmojen ihonväriä muuttaa. Siis tuo flashback osuushan sijoittuu Etelä-Afrikkaan, hyvänen aika sentään. Jos oikein kyyniseksi heittäytyy, niin voisi jopa spekuloida että sarjan pääpahikset (Evelyn Marcus, Billie Wesker) ei kumpikaan ole valkoisia miehiä, on pelkkä "gotcha!" kritiikin sivuuttamiseksi, vaikka molemmat on kylläkin hyvin ns. "white passing". Lisäksi Albert Weskeristä yritettiin tässä vääntää väkisin tyttäriään rakastavaa hyvistä. Toki, se ei ole sama Wesker kuin peleissä vaan se Wesker kuoli tulivuoreen RE5:ssä. Kyseessä on klooni, mutta ainoa syy miksi sillä on edes tyttäriä oli että se tarvitsee niiden verta lääkkeeksi (sarjan alussa tyttäret vitsailee että isäukko on varmaan vampyyri, se oli kyllä ihan nokkela vihjaus tulevasta, propsit siitä), niin oletin että kyseessä on ihan yhtä kylmäverinen ja suunnitelmallinen kusipää kuin alkuperäinen Wesker. Vaan ei, klooni-Wesker yrittääkin kokoajan estää Evelyn Marcusia (todella yksiulotteinen pahis, jota motivoi vain raha) pistämästä sitä T-virusta sisältävää lääkettä markkinoille ja lopussa uhraa itsensä räjäyttämällä sen Umbrella labran, samalla kun tyttäret ja toinen klooni, "hieman epävakaa" (lue: kehitysvammainen) Bert-klooni pakenee. Silence mainitsikin Bertin hienon monologin ja siinä oli kyllä ihan hyvä sanoma, mutta miten koko ikänsä vangittuna ja eristyksissä ollut klooni on pystynyt muodostamaan niin monisäikeisen näkemyksen elämästä, kysympä vaan?

[PT2]

Hämmentävää tekstiä RE-sarjasta

Siis mitä helvettiä tää sarja on? Ymmärsin kyllä sen olevan paska mutta nyt luin tätä suu auki ja mietin että mitävit… Nyt on kyllä aika väkisin Resident Evilin nimissä ratsastava sarja Vaikuttaa joltain ö-luokan Asylum-shitiltä johon on vaan viljelty RE-easter eggejä. Taitaa jäädä katsomatta, en halua tukea tota yhtään. Tää teksti riitti.

[Silence]

Ärsyttävin hahmo oli kyllä ylivoimaisesti Baxter. Se ei muuta tehnytkään kuin heiteli paskoja vitsejä.

Nyt olen kyllä radikaalisesti eri mieltä kanssasi! Tuo on törkeää vähättelyä! Ei tehnyt mitään? Kirjaimellisesti hahmon harteilla oli koko valkoisen miehen kuvaus: Ällöttävä, vastenmielinen, tyhmä, itsekeskeinen ja verenhimoinen psykopaatti. Joka ammuttunakin tykkää puhua Paavo Pesusienestä. Aina kun ympärillä teurastettiin porukkaa(siviileitä), heppu mussutti perunalastuja tai karkkeja ja kompuroi portaissa kun omat ihrat esti näkemästä missä seuraava rappunen oli.

Hämmentävää tekstiä RE-sarjasta

Siis mitä helvettiä tää sarja on? Ymmärsin kyllä sen olevan paska mutta nyt luin tätä suu auki ja mietin että mitävit… Nyt on kyllä aika väkisin Resident Evilin nimissä ratsastava sarja

Pitää ymmärtää sarjan tekijöiden näkökulmaa.

Resident Evil on vain Tuotenimi. Se on samalta seksistiseltä ja rasistiselta muinaiselta ajalta peräisin kuin vaikka kirjojen ja pelien The Witcher tai Tolkienin Sormustenherra. Ei sellaista voi enää sellaisenaan laittaa Nykykatsojalle joka odottaa monikultturellisuutta ja itsetietoista maailmannäkemystä.

Sarja pohjautuu nuorisolle tehtyyn zombiejuttuun vuosikymmenien takaa. Joka on suurelle yleisölle tuttu edellisistä elokuvista. Pelit taas ovat ikivanhoja, eikä nykykatsojapolvella/tai tekijöillä ole enää mitään yhteyttä niihin. Joten mitä kirjoittajat sitten tekevät? Katsovat leffat. Tutkivat hieman the internettiä, lukivat wikipediaa pelien juonikuvausten ja kuuluisimpien quottien osalta ja ottivat clipnotet ylös näistä, joita sitten ripotellaan sarjaan kuin koristeeksi kakun päälle, jotta tulee tunne että "sarja nerokkaasti pelaa RE-tietoudellaan ja luo jotain aivan uutta".

Pääpaino on luoda nykynuorisolle oma juttunsa, johon nämä pienet koristeet sitten ripotetaan päälle bonukseksi. Mutta kaikista tärkeintä on moderni sarja/sanoma ja sukupuolinäkökulmat. Valkoinen mies on välinpitämätön raiskaaja-hirviö. Ja tummaihoiset ovat sympaattisia, rakastavia ja välittäviä ihmisiä. Eikä mikään ole niin tärkeää kuin olla Vahva ja itsenäinen (värillinen) Nainen. Silloin selviää mistä vain. Olit sitten hyvin tai huonosti kirjoitettu hahmo.

Saatan kuulostaa seksistiseltä, mutta... sarjaa katsoessa tuli jatkuvasti tunne että tämä on naisten kirjoittama tv-sarja. Siis, sori nyt vaan kaikki foorumin ihanat neidot, mutta yleinen viba sarjassa on hyvin femininen, tyttöjen kirjoittama käsikirjoitus, joka tulee erityisesti esille teinityttöjen välisten hetkien ja kommellusten aikana. "Siis omg, joo, meillä on tämä kauhea zombievirus... mutta entäs mielenpahoittaminen ja sosiaalisessa mediassa nolatuksi tuleminen kun isosisko on pikkusiskoa suositumpi koulussa?".
Miehet ovat yhtä neutraalia ihq-pojua lukuunottamatta joko mulkkuja, pelkkiä sidekickejä tai sitten kotiäidin roolissa kotona hoivaamassa puolison yh-lasta, samaan aikaan kun naiset hallitsee cooleina bitcheinä maailmaa.

[PT2]

sarjaa katsoessa tuli jatkuvasti tunne että tämä on naisten kirjoittama tv-sarja

IMDB:tä kun vilkaisee niin näytät olevan oikeassa.

[Nikkeli94]

Miehet ovat yhtä neutraalia ihq-pojua lukuunottamatta joko mulkkuja, pelkkiä sidekickejä tai sitten kotiäidin roolissa kotona hoivaamassa puolison yh-lasta, samaan aikaan kun naiset hallitsee cooleina bitcheinä maailmaa.

Laitetaan tästä mies ja nainen toisin päin niin on taas (elokuva)maailma raiteillaan!

[Silence]

Miehet ovat yhtä neutraalia ihq-pojua lukuunottamatta joko mulkkuja, pelkkiä sidekickejä tai sitten kotiäidin roolissa kotona hoivaamassa puolison yh-lasta, samaan aikaan kun naiset hallitsee cooleina bitcheinä maailmaa.

Laitetaan tästä mies ja nainen toisin päin niin on taas (elokuva)maailma raiteillaan!

Ei muuten olisi. RE-sarjan ratkaisu ei ole mikään nokkela & moderni roolien käännös missä asetelma on kutkuttavasti käännetty toisinpäin, vaan kyseessä on vain tavallista sjw-propagandaa missä yksi (Oikea)osapuoli on vahva ja kykenevä ja kaiken keskus, kun taas kaikki mahdolliset kierot temput käytetään että toinen osapuoli saadaan potkittua ojaan ja paskaan ja mustamaalattua mahdollisimman tehokkaasti.

[Silence]

VINLAND SAGA (24 jaksoa, Netflix)

Tuli katsottua Netflixiin juuri saapunut Viikinki-anime Vinland Saga. Ja huh huh, tässä on pitkästä aikaa todella kovanluokan animesarja.

Tapahtumat sijoittuvat tuhannen vuoden taakse Viikinkien ja europan kuninkaiden sotimisten aikakauteen. Tarina lähtee hyvin yksinkertaisista lähtökohdista liikkeelle mutta avautuu pikkuhiljaa isommaksi (ja veriseksi) valtakamppailupeliksi.
Pääosassa seurataan viikinkipoju Thorfinn 11 vuotta kestävää kasvutarinaa viattomasta pikkupojusta kylmäksi tappajaksi jota vie eteenpäin verinen kosto. Haluaisin niin paljon enemmän paljastaa juonesta ja varsinkin sen lähtökohdista, mutta en aio pilata yhtään mitään niiltä jotka aikovat sarjaan tutustua. Tarina on sen verran laadukkaasti rakennettu ja hyvin kerrottu etten aio viedä keneltäkään sitä löytämisen iloa mitä itse pääsin kokemaan.
Luvassa on käänteitä ja yllättävää hahmodraamaa ja kylmää teurastusta. Ja tämä on sarja joka pelaa juuri erinomaisesti hahmojaan. Hahmot esitetään yleensä aika vaatimattomasti, hyvin stereotyyppisen ensivaikutelman antaen ja sen suurempaa hypetystä saamatta. Ja luulisi että kun luonne on kertaalleen nähty niin eipä niillä ole enää enempää tarjottavaa. Ja tuntuvatkin siltä että tuskin ovat jaksoa tai paria enempää mukana... mutta ennen kuin huomaatkaan, hahmoista on muovautunut sarjan keskeisimpiä päähahmoja jotka vievät koko shown mukanaan. Pääpojumme jää alkupuolen jälkeen monien muiden hahmojen varjoon, kun todelliset tähdet ja pelikentän oikeat pelaajat varastavat shown. Veikkaan että jokaikisen katsojan suosikkihahmoksi muodostuu viikinkipäällikkö Askeladd joka hyppää humalaisena murhaaja-rosvo-pummina sarjaan mutta alkaa nopeasti varastamaan kaiken huomioon itselleen, paljastaessaan uusia puolia itsestään ja väkisinkin nappaa katsojan kunnioituksen ja ihailun puolelleen.

Sarja myös tasapainottelee ja leikittelee taitavasti katsojan tunteiden kanssa. Suurin osa keskeisistä päähenkilöistä ovat murhaavia, raiskaavia ja varastelevia roistoja, mutta jotenkin näille aina löytyy valtavasti sympatiaa... ja juuri silloin kun alat lämmetä näille hirviöille, tekijät ilkeästi muistuttavat katsojaa siitä millaisia kammotuksia nämä todella ovat. Sarja käsittele aikakautensa armottomuutta ja "vahvin selviää"-menoa suorastaan häiritsevän rehellisesti. Periaatteessa kukaan ei ole viaton eikä kukaan erotu toisista pahempana hirviönä.

Sarjan alkupuolella havahduin yllättäen siihen ihastuttavaan asiaan että tämä sarja pohjautuu selvästi hyvin vahvasti oikeaan historiaan. Monet keskeiset hahmot ovat toki fiktiota ja muutamat pystyvät voimiltaan hieman yli-inhimillisiin temppuihin taistelukentällä, mutta tapahtumat, avainhahmot ja lokaatiot ovat juuri niinkuin ne ovat historiassa kerrottu tapahtuneen. Sarja ottaa siis kunnolla oikeaa historiaa ja käyttää sitä tehokkaasti oman maailmansa rakentamiseen. Oletko koskaan ollut kiinnostunut tuhannen vuoden takaisesta europasta ja sen historiasta? Rooman hallintoaikojen jälkeisestä europasta ja miten Roomalaisten kädenjälki näkyy sen ilmeessä vielä vuosisatoja myöhemminkin? Tässä on juuri oikea sarja siihen. Historia on rikasta ja sarja osaa käyttää sitä erinomaisesti kertoessaan tarinaansa.

Mitä animaatioon tulee niin se on ihan hyvää. Ehkä hivenen jäykkää, mutta enimmäkseen se on hyvää. Erityisesti toiminnan alkaessa panostuksen voi huomata, sillä jokainen hetki on selvästi viimeisen päälle tehty. Sarja ei ole ehkä maailman paras millään osa-alueella mutta se käyttää erinomaisessa tasapainossa kaikkia osa-alueita luodakseen mahdollisimman tehokkaan audiovisuaallisen paketin. Tekijät ovat selvästi panostaneet taiteessa realistisiin yksityiskohtiin. Hahmojen pukuihin, aseistuksiin ja koteihin, sillä poissa on animen tai edes hollywoodin "cooleudet" ja tilalla on hyvin räkäisen ja realistisemman tuntuista maailmaa.

Oli taas ihastuttavaa katsoa laadulla kirjoitettua ja toteutettua sarjaa, jossa jokainen jakso kantaa kunnollista pakettia juonta ja hahmoja. Jaksoja on 24 ja jokainen niistä aivan hujahti läpi. Jokaisen jakson lopputekstien tullessa ruutuun havahduin että "Oh hoh, joko se loppui?" ja jopa jaksojen puolivälissä tulevat animesarjojen puolenvälin merkinnän saivat aina havahtumaan että "Mitä? Vasta puolivälissä?" kun niin paljon oli jo ehtinyt tapahtua. Aikaa ei tuhlailla vaan tekijät tietävät mitä tekevät. Hahmoja kehitetään enimmäkseen hyvin tasaisesti. Tosin yksi keskeinen hahmo muuttui ehkä hivenen liian nopeasti aivan loppusuoralla uudenlaiseksi, mutta menkööt. Parasta on aina se kun joku hahmo josta et ole tippaakaan ollut kiinnostunut, paljastaa yllättäen itsestään uusia puolia ja muuttuu heti kiinnostavaksi. Olin kyllä aika yllättynyt kauden lopussa kun sarja pisti hommaan pussiin peräti yhdellä kaudella. Ilmeisesti toinen on jo tulossa, seuraavalla juonikuviolla, mutta en ollut vielä edes viimeisen jakson alkaessa siinä uskossa että tarina saadaan päätettyä viimeisen jakson aikana. Mutta niin kuitenkin saatiin.

4½/5

[Silence]

THE CROWN (season 1 - 4) (netflix)

Kuningatar Elizabethin poismenon johdosta päädyin katsomaan Netflixin tuottamaa The Crown -tv sarjaa, joka kertoo Elizabethin elämästä britannian kuningattarena. Ja ilokseni voin kertoa että tämä "Netflix adaptaatio" ei tälläkertaa ole kirosana, vaan kuuluu vaihteeksi siihen todella laadukkaaseen päähän kunnon laatusarjoja. Tähän menneessä neljä tuotantokautta ja niissä jokaisessa kymmenen jaksoa kestänyt sarja tulee vielä saamaan kaksi kautta (seuraava alkaa Marraskuun alussa) kunnes varmaankin päättyy kuudennella kaudella viime syyskuun alkuun...

Sarjaa ei mistään Elizabethin syntymästä aloiteta, vaan tarinaa lähdetään seuraamaan kruunuprinsessan ollessa 25 vuotias aviovaimo ja kahden pikkulapsen nuori äiti. Itsekkin kuninkuuden yllätyksenä veljeltään perinyt Isukki on vasta vähän ehtinyt tutoroida seuraajaansa ja neito on vasta ensimmäisellä edustusmatkallaan kun alkaa tapahtua. Yhtäkkiä isukki kuolee ja 25 vuotiaan neidon niskaan putoaa kirjaimellisesti kokonainen valtakunta siirtokuntineen, velvollisuuksineen ja myrskyisineen ongelmineen ja pikkuneidolla alkaa aikamoinen kasvutarina tytöstä koko imperiumin äitihahmoksi.

Sarja aloittaa aikamoisilla paukuilla jo kakkosjaksossa kun kaikki putoaa Elizabethin syliin. Yllättäen sarja tekee kyllä harvinaisen hyvää ja selkeää työtä antaessaan kuvaa siitä miten yhtenä päivänä koko kansakunta kokee valtavan muutoksen ja yksi aikakausi vaihtuu toiseen. Kansalle varsin tuntematon nuori hallitsija putoaa keskelle kaikkea, mutta valtavaksi onneksi Elizabethin ympärillä on kasa kaiken kokeneita superammattilaisia kuten kaiken nähnyt hardcore yksityissihteeri, kaksi kappaletta kokeneita ja viisaita kuningatar-äitejä sekä jo elinaikanaan elävä legenda, pääministeri Winston Churchill.

Kaksi ensimmäistä kautta keskittyvät Elizabethin vaikeaan kamppailuun Kuningattarena ja oman identiteettinsä etsinnässä. Pääministereitä tulee ja menee ja kokoajan pitäisi pystyä edustamaan viisaana ja tasapäisenä henkilönä. Vaikeuksia aihettaa sekoilevien pääministerien lisäksi myös aviomies Phillips, jolla tuntuu olevan vipinää ties kenen kanssa. Philip on todella kiehtova hahmo myös, sillä syntyjään itsekkin kuninkaallinen mies on vailla valtakuntaa ja myös synnynnäinen man of action, joka joutuu totuttelemaan siihen kaameaan tosiseikkaan että alfauroksen sijasta hänen elämäntehtävänsä on olla maailman kuuluisimman henkilön aviopuoliso.
Sarja tekee todella radikaalin ja munakkaan tempun kolmoskauden alkaessa ja vaihtaa koko näyttelijäkaartin uuteen. Syynä tähän hahmojen ikääntyminen ja seuraavan sukupolven pikkuhiljaa tapahtuva nousu kuvioihin. Kolmas ja neljäs kausi keskittyvät itsensä löytäneen Kuningatar-äidin tasaisempiin hallitsijavuosiin ja tämän aikuistuvat lapset alkavat ottamaan tilaa näyttämöllä. Hetkellisesti olin aika järkyttynyt kun tajusin että KAIKKI aikaisemmat tutut kasvot katosivat kakkoskauden vaihtuessa kolmanteen ja jouduin totuttelemaan uusiin naamoihin, tutuissa rooleissa. Mutta lopulta vaihto oli todella kivuton, kiitos erittän tehokkaan kerrasta poikki-ratkaisun. Yhdet katosivat ja uudet tulivat tilalle ja homma jatkui kuin ei mitään. Vaihdos auttaa myös ehdottomasti kolmoskaudella kun focus alkaa siirtyä Elizabethistä ja Philipistä pikkuhiljaa myös näiden vanhimpiin lapsiin, parikymppisiin Charlesiin ja Anneen, sekä neloskaudella kuninkaallisen perheen lapsien B-tiimiin eli Edwardiin ja jokaisen teinitytön suosikkisetään, Andrewiin. Neloskaudella fokus alkaa siirtymään siihen Englannin kuningasperheen kuuluisimpaan draamasarjaan, eli Prinssi Charlesin ja Prinsessa Dianan hidastuskuvana kulkevaan autokolariin- anteeksi, tarkoitan Rakkaustarinaan. Siis holy shit, sarja ei todellakaan anna tästä romanssikaksikosta ruusuista kuvaa, vaan molempia kohdellaan aika kaunistelemattomasti. Eniten yllätyin siitä miten lutkamaisen kuvan sarja uskaltaa antaa Charlesin nykyisestä puolisosta, Camillasta. Siis holy fak. Huh huh.

Casting on todella komea ja vaikuttava. Täynnä laadukkaita ja erittäin osuvasti esikuviaan muistuttavia näyttelijöitä. Vastaan tulee vaikka ketä. Helena Bonham Carter, Richard Roxburgh, Jared Harris... Koska kaikki hahmot perustuvat oikeisiin esikuviin, ovat tekijät nähneet hemmetisti vaivaa löytääkseen rooleihin sopivia näyttelijöitä ja myös saaneet nämä kuulostamaan hämmentävästi aivan esikuviltaan. Monet eivät edes oikeasti näytä välttämättä hahmoiltaan, mutta ovat maskattu aivan identiteettisen näköisiksi esikuviensa kanssa. Tämä ei ole mikään Netflixin "moderni" sarja missä pitää kuvastaa nykyaikaista maailmaa ja castata joka toiseen rooliin musta tai intialainen tai vaihtaa miehet naisiksi, jotta nykymaailman tasavertaisuus tulisi epookkisarjassa hienosti läpi. Ei, roolit on castattu juuri niinkuin ne ovat oikeasti olleet ja Elizabethin ympärillä on aikamoinen lauma iäkkäitä vanhoja miehiä. Läpi kausien saa vain ihastella miten hyviä löytäjä tekijät ovat tehneet.
Kahdella ensimmäisellä kaudella Elizabethiä näyttelee Claire Foy ja Philippiä Matt Smith. Kolmos ja neloskaudella rooleihin tulee Olivia Colman ja Tobias Menzies. Vaihto on yllättävän sujuva ja roolit tuntuvat vanhetumisensa ansiosta erittäin toimivilta vaikka naamat vaihtuvatkin. Yksi suosikeistani oli Prinssi Charlesta kausilla 3 ja 4 esittävä Josh O'Connor. En osannut kuvitellakaan etukäteen että lämpenisin niin paljon nuorelle prinssille kuin lämpenin. Charles on aina ollut minusta supertylsä hahmo oikeassa elämässä, mutta O'Connor tekee pirun hyvää työtä ensin kolmoskaudella sympatakseen nuorta Charlesia, mutta myös tehden tästä neloskaudella aivan kaamean mulkun. Sarja jaksaa vähän väliä yllättää miten loistavasti joku kuuluisa hahmo historiasta on roolitettu sarjaan vaikka kyseessä olisi aivan pienikin rooli.
Yksi parhaimmista sivuhahmoista on myös Elizabethin setä, kruunusta rakkauden vuoksi luopunut Edward VIII, joka vierailee pariin otteeseen sarjassa kaikkien vihaamana sylkykuppina. Heppua näyttelevä Alex Jennings on ihan yksi yhteen oikean esikuvansa kanssa ja saa tästä hahmosta luotua yllättävän liikuttavan hahmon joka selvästi suree salaa tekemiään valintojaan.

Mukana on myös... öh... John Lithgow.. Winston Churchillina. En tiennyt Lithgow mukanaolosta ennakkoon mitään ja kun tämä ilmestyi ruudulle sikaria tupruttelevana Chuchillina, repesin nauramaan.... mutta nauruni loppui lyhyeen kun jouduin huomaamaan että Lithgow tekee todella kovan suorituksen Britanian kuuluisimpana pääministerinä ja onnistuu katoamaan tehokkaasti rooliinsa.
Churchill on ykköskauden parhaimpia hahmoja: Viimeisiä kilometrejä vetelevä legendaarinen superpääministeri, jonka paikkaa kaikki himoitsevat hyenoina, mutta vanhalla ketulla on sekä tuuria että terävää älyä pelastaa itsensä milloin mistäkin. Erityisesti lämpenin hahmon välittävälle puolelle kun tämä tutoroi nuorta Kuningatarta valtakunnan pään velvollisuuksista ja on selvästi neidon tärkein jedimestari tulevia koitoksia varten.
Kun Gillian Anderson neloskaudella saapui näyttelemään toista pääministerilegendaa, Margaret Thatcheria, osasin jo ennakoida että oudolta ennakkoon kuulostava castaus olisi aivan täydellinen nappivalinta.... ja niin myös oli.

Sarjan keskiössä ovat Kuningattaren ja (alati vaihtuvan) pääministerin kahdenkeskiset viikottaiset raporttihetket valtakunnan tilanteista. Istunnot muistuttavat huvittavan paljon psykiatri-istuntoja, ja sarjan tekijät tuntuvat itsekkin tiedostavan tämän. Neljän kauden aikana Elizabethillä ehtii vaihtua pääministeri seitsemän kertaa. Näistä suosikkini oli kolmoskaudella pääministerinä ollut Harold Wilson (Jason Watkins), joka esitetään sarjassa aluksi hirveänä työväenluokan kommunistisekopäänä, joka aikoo tuhota koko britanian.... mutta josta tuleekin Elizabethin läheisin ja maanläheisin ystävä kaikista pääministereistä.

Parhaimmillaan sarja on kun se ei yritä tunkea helppoja vastauksia asioille tai tilanteille vaan tyytyy antamaan selvän viestin että helppoja- tai edes oikeita ratkaisuja ei usein ole lähettyvillä. Elizabetin vaikein oppi sarjassa tuntuu olevan se että joskus tärkeintä Hallitsijana on olla vain hiljaa ja pysyä neutraalina, vaikka kuinka tekisi mieli käyttää vaikutusvaltaa ja sanoa oma mielipiteensä. Vähän niinkuin Moderaattorina foorumilla.
Tekijät tuntuvat käyttävän hyvin kymmenen jaksoa per kausi kestävän pakettinsa. Yleensä yksi kausi kattaa noin yhden vuosikymmenen mikä on kieltämättä aikamoinen pikakelaus, mutta tuntuu silti ihan hyvältä ratkaisulta, sillä näin tapahtumat oikeasti pysyvät liikkeessä eivätkä juutu nykypäivänä joka s*tanan sarjassa olevaan etanan vauhdilla ja mahdollisimman vähällä sisällöllä kulkeviin "juonirakennelmiin". Huomasin vain ensimmäisen kauden loppusuoralla vähän väsähtäväni menoon kun muutamaa asiaa vatvottiin hieman liikaa, mutta muuten minulla ei ole valitetavaa kokonaisuudesta. Sarja osaa myös sopivasti nauraa itselleen ja omalle vakavuudelleen niin juoniensa kuin hahmojensakin kautta. Elizabeth itse on hyvin itsetietoinen ja sarkastinen hahmo, joka ei todellakaan jätä hyvää sarkastisuutta mainitsematta kun tilanne sellaista tarjoaa. Varsinkin kolmos- ja neloskaudella Elizabethilla ja Philipillä on menossa hyvää vinoilua keskenään kaikesta mitä sarjassa tapahtuu. Varsinkin kaksikon näkemys siitä kuka on kenenkin suosikkilapsi jaksoi huvittaa oikein kunnolla.

Sarja on komean näköinen. Britit ovat aina olleet todella osaavia epookkisarjojen tekijöitä ja The Crownissa yhdistyy kauniisti niin vanha kuin uusi tekeminen. Cgitä käytetään, mutta parhaimmalla mahdollisella tavalla: Käyttö on aina sitä ettei katsoja edes tajua että jotain on tehty tietokonegrafiikoilla. Mitä katselin Behind the Scenes-dokkaria niin yllättävän paljon on ympäristöjä tehty cgillä, mutta kun se palvelee juonta ja pyrkii pysymään näkymättömänä, se toimii juuri niinkuin pitääkin.

Mutta muutamasta asiat pitää kyllä kritisoida sarjaa...

En tiedä miksi jokaisella pirun sarjalla pitää nykyään olla täysin identtiset copy-paste alkuintrot? Olen neljä modernia tv sarjaa katsonut tänä vuonna ja kolmella niistä on ollut millilleen identtiset introvideot missä sarjan keskeistä asiaa/esinettä rakennetaan cgillä superlähikuvissa, samalla kun tekijöiden nimet rullaavat taustalla ja eeppinen musiikki nousee. Ja intron päätteeksi tämä esine valmistuu ja yhtäaikaa sarjan nimen kanssa. Siis fack sake, eivätkö tekijät voisi jotain hieman omaperäisempää keksiä?

Toinen itseäni turhauttava asia on sarjan alkupään musiikeissa, jotka ovat hyvin nykyaikaista teknoambient-mölinää. Koko helvetin ajan pitää huudattaa jotain BOOOOOOOOH tai BHIIIIIH-mölinä-ääniä, eivätkä ne istu yhtään aikakauteen. Olisi ehkä sopivampaa antaa 1950-luvulle sijoittuvalle sarjalle jotain aikakauteen tai sarjan historiallisuuteen sopivampaa musiikkia, mutta ei, jatkuvasti pitää huudattaa Hans Zimmer-tyylistä ambient-mölinää taustalla. Kas, tunnussävel on jopa Zimmerin säveltämä. How nice. Vaikka sillä onnistutaankin luomaan hyvin synkkää tunnelmaa tai jännitettä, niin se on silti todella halpamaisen tuntuista ja harvinaisen epäsopivaa tämänkaltaiselle sarjalle, vaikka kuinka supersuosittua sen käyttö olisikin nykyään joka pirun paikassa.
Myöhemmillä kausilla musiikkityyli tuntuu muuttuneen. Taustalla soitetaan paljon huomaamattomampaa musiikkia ja aika paljon (vähän liikaakin) luotetaan aikakauden kuumimpien hittikappaleiden voimaan.... Vaikka kuka nyt ei voisi vastustaa laulamista automatkalla David Bowien säestyksellä...

4/5

[Silence]

GAME OF THRONES (kaudet 1-5)

Tätä kirjoittaessani olen nähnyt sarjasta sen viisi ensimmäistä tuotantokautta ja en tiedä jaksanko jatkaa enää. Tämä sisältää enemmänkin ajatuksiani sarjasta, kuin kunnollista arvostelua. Tai jotain. On vain ajatuksia, jotka haluan kirjoittaa ylös.

Aloitin aikoinaan sarjan katsomisen kun se oli vasta pari tuotantokautta vanha. Katsoin pari ensimmäistä kautta ja pidin valtavasti näkemästäni. Mutta pistin sarjan syrjään kunnes se olisi kokonainen ja katsoisin sitten kaiken kerralla. Olen vuosien aikana hitaasti kerännyt hyllyyni viiden ensimmäisen kauden blurayt ja tässä viimeisen parin kuukauden aikana olen niitä pikkuhiljaa katsonut. Olen tietoinen että sarja romahtaa ilmeisesti aivan lopussa. Oliko se viimeinen kausi... vai pari viimeistä tuotantokautta? En ole varma, mutta siihen nähden olen nähnyt sarjan pikkuhiljaa tapahtuvaa rappeutumista jo kyllä paljon aikaisemmin. Ja se inhottaa, koska alkupuoli on niin pirun lupaavaa tavaraa.

Sarjan sijoittuu tuhansien vuosien takaiseen fantasiamenneisyyteen ja ottaa esikuvaansa niin Ruusujen Sodasta kuin Frank Herbertin Dunestakin. Keskiössä on eri hallitsijatalojen valtataistelu keski-aikaisessa maailmassa niin oman kansansa kuin omien henkilökohtaisten asemien osalta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle kun suuren kuningaskunnan The Kuningas antaa valtavakuntansa tärkeimmän tehtävän vanhalle uskotulle ystävälleen. Sarjan aloituksen keskiössä ovat jalot ja kunniakkaat pohjolan Atreidesit... hups, tarkoitan Starkit, jotka toimivat sarjan *hyvisosapuolena* sen ensimmäisen kauden ajan. Näiden suurin vastustaja on inhottavat, sisäsiittoiset Harkonnerit... hups, tarkoitan Lanisterit, jotka jalouden sijasta toimivat rahalla ja brutaalilla voimalla. Ja tapahtumien edetessä mukaan eksyy monta, monta uutta osapuolta. Isoja tekijöitä, pieniä tekijöitä, harmaalla alueella toimivia tekijöitä. Joilla kaikilla on omia suunnitelmia ja liittolaisia. Kaikilla on muistissa hyvin kirjoitetun, rikkaan tapahtumamaailman menneisyyden kauhut ja pelot siitä että asiat voivat suuren voiton sijasta romahtaa entistä pahemmin. Tässä maailmassa vain harvat pystyvät pelaamaan jaloa peliä. Ja nekin jotka pelaavat, pelaavat sitä muilta salassa. Samaan aikaan pohjoisessa ovelle koputtaa mystinen zombie-demonirotu White Walkerit jotka (ilmeisesti) suunnittelevat valtaavansa koko kuningaskunnan kunhan talvi vain jokin tuotantokausi saapuu...

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta tuntuu että sarjan samalla Paras sekä Huonoin asia on sen erinomainen ensimmäinen tuotantokausi. Paras siksi että se luo laadullaan koko alkuasetelman mikä kannattelee sarjaa. Mutta Huonoin, koska mikään myöhemmin tuleva ei tunnu enää pääsevän sen tasolle eivätkä omaa vastaavaa intensiivistä otetta enää. Ja sarja tuntuu tekohengittävän itseään juuri ykköskauden antamalla maineella ja lähtökohdalla.

Ykköskausi nappaa todella vahvasti mukaansa. Se saattaa olla joka Twin Peaksin legendaarisen ykköskauden veroinen tapaus. Maailma uskottava, ajatuksella suunniteltu ja kirjoitettu. Ilmassa on vahvaa mysteeriä, tunnelmaa, kokoajan huomaa olevansa varpaillaan tapahtumia seuratessaan ja pelätessään osapuolien puolesta. Maailman taustalla on valtavasti historiaa ja kaikki hahmot tuntuvat omaavan paljon kolmiulotteista hahmorakennetta niin oman historiansa kuin asemansakin osalta. Kokoajan on tunne että sarja on suuntaamassa kirurgisella tarkkuudella kohti jotain. Ja hommaa kannattelee todella loistava keskeinen päähahmo, Sean Beanin esittämä Duke Leto Atreidess... hups, tarkoitan Sean Beanin esittämä, pohjolan hallitsija Ned Stark. Beanin supervahva suoritus jää satavarmasti jokaisen katsojan mieliin loppuelämäksi ja niin se tuntuu jäävän myös toisten sarjan hahmojen mieleen. Hahmon läsnäolo ja esikuva tunnustetaan jopa sarjassa minkä tahansa osapuolen toimesta kauan Ned Starkin poismenonkin jälkeen. Ned Stark on sarjan moraalinen keskipiste, joka saapuu vastoin tahtoaan keskelle likaista peliä, eivätkä toiset osapuolet tätä asiaa hirveästi arvosta. Mutta hahmo jättää... öömmm... tapahtumat ensimmäisen kauden jälkeen ja tätä keskeistä paikkaa ei enää täytä kukaan, vaan tapahtumat lähtevät kiinnostavasti laajenemaan moneen eri näkökulmaan.
Jokainen juonikuvio tuntuu ensimmäisten kolmen tuotantokauden aikana laajenevan aina kahteen uuteen juonipolkuun ja jokainen niistä kahteen uuteen suuntaan. Ja lopulta käsissä on valtavasti juonipolkuja ja hahmoja. Joista jotkut kohtaavaat yllätävän nopeat päätökset, jotkin kantavat hitaasti ja varmasti kohti jotain tärkeää, joistakin mitättömistä sivujutuista saattaa kasvaa jotain todella yllättävää.... ja sitten jotkin tuntuvat vain kaamealta filleriltä missä joskus 8n tuotantokauden päästä sitten ehkä jotain tapahtuu, mutta sitä ennen riittää että heitetään fillerinä "samaan aikaan toisaalla"-scheissea katsojien naamalle. Ja haistan aina tällaisen hevonpaskan jo kilometrien päästä ennakkoon.

Sarjan parhautta on juuri sen kiehtovat (ja erinomaisesti roolitetut) hahmot, joilla kaikilla on paljon tarjottavaa. Ensimmäisen kauden ajan keskiössä ovat jalot Starkit, joita käytetään katsojille esimerkkinä siitä miten maailma toimii. Starkit ovat jalo ja nöyrä hallitsijasuku joita rakastetaan ja kunnioitetaan, mutta Game of Thronesin maailmassa tällaisilla ominaisuuksilla ei pitkälle pääse. Sitäkin kovemmin kuningaskunnan valtaistuinpeliä pelaavat kilpailijat nappaavat kaiken itselleen ja sarjan viesti tuntuu olevan että ollakseen voittaja, täytyy jopa jalojen (ja niiden harvojen eloon jääneiden) Starkien pistää syrjään jalot ajatukset ja liata kätensä. Miten kaunis elämänopetus....
Sarjan alkupuolella vielä kaameina vastapuolen tyyppeinä esitetyt inhat Lanisterit alkavat pikkuhiljaa nousta sarjan keskiöksi ja katsoja alkaa jopa lämmetä näille. Ja kun sarja liikkuu eteenpäin, alkaa väkisinkin tajuta että edes julmat Lanisterit eivät lopulta ole tarinan pahiksia, vaan vain yksi osapuoli joka tekee kaikkensa selviytyäkseen julmassa maailmassa, missä vastapuoli ei koskaan kavahda mitään keinoja päästäkseen voitolle.

Yksi sarjan suurista vahvuuksista on myös ihan uskomattoman tehokas kyky tuoda uusia hahmoja mukaan sarjaan. Koska vain voi kohtauksessa esiintyä hahmo, joka ei välttämättä tunnu tarkoittavan vielä mitään, mutta joka saattaa seuraavien tuotantokausien aikana kasvaa yhdeksi keskeisistä sivuhahmoista. Tällainen kyky on aika harvinaista miltä tahansa sarjalta, mutta Game of Thrones tekee tätä jatkuvasti tuon tuosta.

Yllättävän hahmonkäytön lisäksi sarja on terävä juonen yllättävien kuljetusten osalta, sillä kerronnassa on kiehtovan realistinen ote: Asiat eivät juuri koskaan mene niinkuin on suunniteltu. Aina on jokin oikean maailman muuttuva tekijä yhtälössä joka muokkaa tavoitetta joko täysin uudeksi tai vieden tavoiteltua päämäärää aivan muualle.
Taitavasti myös rivien välistä vihjaillaan läpi sarjan ettei kaikki ole ihan niinkuin asioista on julkisesti kerrottu, sillä historiat on usein kirjoitettu voittajien näkökulmasta. Kun kuulee ensin läpi sarjan yleisessä tiedossa olevaa tarinaa miten joku hahmo oli aivan uskomattoman sadistisen paha hirviö joka rakasti tappamista ja raiskaamista, ja sitten alkaakin kuulla henkilön oikeasti tunteneiden suusta ihan päinvastaista tietoa todella jalosta ja rakastavasta henkilöstä, niin alkaa kummasti miettimään että voiko oikeasti mitään pitää enää mustaa-valkoisena asiana.

Sean Beanin Ned Starkin jälkeen varmasti kaikkien suosikkihamot ovat Peter Dinklagen esittämä, syrjitty mutta älykäs kääpiö, Tyrion Lannister ja tämän julmaa mutta yhtälailla älykästä isukkia Tywin Lannisteria näyttelevä Charles Dance.
Yksi näyttelijä joka ei takuulla saa ansaitsemaansa arvostusta roolisuorituksestaan on nuorta kuningas Joffreytä näyttelevä Jack Gleeson. Gleeson on nuoresta iästään huolimatta yksi sarjan kovimman roolisuorituksen tekijöstä aivan kaameana psykopaattikuningas Joffreynä. Se tapa miten Gleeson voi tuosta vain siirtyä viehättävästä nuoresta miehestä, äidin helmoissa itkevän pikkulapsen ja kylmän psykopaatin hallitsijarooliin on todella kiehtovaa, vaikka hahmoa vihaakin alusta loppuun saakka.
Koko näyttelijäpoppoon heikoin lenkki on Starkin perheen vanhinta tytärä Sansaa esittävä Sophie Turner joka tuntuu varsinkin ensimmäisen kolmen tuotantokauden ajan ihan puulta. Mutta neljännen ja viidennen kauden aikana näyttelijättäressä tapahtuu pieni muutos ja tämä tuntuu löytävän pikkuhiljaa hahmonsa ja roolisuorituksensa.

Sarja ei myöskään yritä olla nykyaikainen *modernin yhteiskunnan* säännöillä tehty feikkimaailma missä mustat ja värilliset ovat ihan missä maailmankolkassa tahansa muinaisina aikoina, vaan ihmisten ihonvärit on loogisesti annettu tapahtumapaikkojen mukaan. Pohjolassa seurataan valkoisen valkoisia ihmisiä (ja sitäkin pohjoisempana, sitäkin valkoisempaa väkeä) ja mitä etelämmäksi mennään, sitä tummemmaksi ja eksoottisemmaksi ihmiset menevät. Jos etsii mustia miehiä, niin ne löytyvät etelän kuumuudesta, eivät jostain pohjolan linnan ritarin roolista. Jonkin Netflixin The Witcherin showrunnerit varmaan loukkaantuvat tällaisesta vanhanaikaisen syrjivästä seksistisestä ja rasistisesta asenteesta.
Myös lavastus ja puvustus on enimmäkseen erinomaista. Ehkä hitusen liian tyyliteltyä varsinkin puvustuksen osalta, mutta muuten erinomaista. Ensimmäinen kausi on lavastuksen osalta ehkä hieman aution oloinen mutta tuntuu että tekijät ovat itsekin tämän huomanneet sillä vain ykköskausi kärsii tästä pienestä yksityiskohdasta.

Tuntuu kyllä siltä että tekijät(kirjoittajat) eivät ole niin hyviä kuin ensimmäiset kaudet antavat näistä kuvan. He ovat vahvoilla niinkauan kuin kirjoissa on vahvaa tarinaa tarjottavana.... hups, siis tarkoitan, Siirrettäväksi tvseen. Mutta sen ulkopuolella kirjoittajat tuntuvat olevan usein hukassa ja melkein jopa unessa. Heti kun tapahtumat alkavat kahden ensimmäisen kauden jälkeen rauhoittumaan niin luvassa on kilometrien päähän haiskahtavaa "Mistäs tälläkertaa puhutaan kun istutaan/kävellään"-filleriä. En ole kirjoja lukenut. Sarjan alkupuolen aikana tuntui jatkuvasti siltä että pitäisi ehdottomasti alkaa lukea. Mutta tapahtumien edetessä huomasin vain että ei enää kiinnosta. Välillä tuntuu että sarjan seuraa kirjoja kauniin tarkasti ja ottaa tavan kertoa yllätävää, nopeatempoista ja useasta näkökulmasta nähtyä juontaan suoraan kirjan sivuilta, vailla normaalia formaatin vaihdon vesitystä.
Ja täytyy sanoa että se oli sarjan alkupuolen aikana todella, todella virkistävää. Mutta liian usein tulee tunne että kirjoja seurataan orjallisen tarkasti ja sen mukana tulevat kaikki huonon adaptaation jutut mukanaan. Ja yhtäkkiä sarjan alkupuolen vahvuudet alkavatkin vain v*tuttamaan katsojaa kun uusia juonielementtejä lähinnä pieraistaan kuvioihin ja TAAS tapahtumat pakotetaan uuteen sivujuoneen. Sille on syy miksi kirjasta elokuvaksi (tai sarjaksi) kääntämistä kutsutaan Adaptaatioksi, eikä Siirroksi sivulta kankaalle. Adaptaatiossa kirjaimellisesti jotain muokataan yhdestä mediasta toiseen. Ja silloin pitää mennä kyseisen median ehdoilla, eikä niinkään taistella tätä vastaan, orjallisesti alkuperäistä seuraten. Kirjallisuuden mestari J.R.R. Tolkien saattoi kirjoittaa kuinka Frodo ja Gandalf viettivät iltaa Frodon olohuoneessa, Gandalfin piti käydä vessassa ja siellä käydessään eksyi seikkailuun missä vapautti kuusi kuningaskuntaa, taisteli suohirviöitä vastaan ja avioitui, perusti perheen ja erosi ja 50 vuotta myöhemmin palasi Frodon luokse jatkamaan heidän illanviettoaan ja Frodo odotteli sohvalla koko tämän ajan. Kirjassa tuo voi toimia, jos on kauniin runollisesti kirjoitettu, mutta leffaksi/tv-sarjaan tuollaisenaan siirrettynä katsoja vain repeää hajoilemaan että "Mitä helvetin sekoilua tämä on?".
Game of Thronesia katsoessa tuntuu siltä että tekijät ovat saaneet maineensa loistavan aloituksen ansiosta, ja näitä ja näiden töitä pitää sokeasti arvostaa myöhemmillä kausilla kuin Hideo Kojimaa, vaikka laatu ei ole enää lähelläkään sitä mitä sen aikoinaan oli.

Vaikka pidin erittäin paljon juonenkuljetuksesta sarjan alkupuolella, pieni ääni takaraivossani tuntui aina kysyvän että onko kirjailijan ja sarjan tekijöiden tapa kertoa juonia se että luodaan vain ihan helvetisti tapahtumia, joiden ansiosta mihinkään ei tarvitse keskittyä tai kertoa kunnolla? Riittää että nopeasti aina vähän vilkaistaan kaikkea ja pidetään jutut liikkeellä, kun pitää näyttää jo viisi muuta tapahtumaa. Sarjan edetessä (kolmoskaudesta eteenpäin) tapahtumat ja juonikuviot alkavat reippaasti rauhoittua, mutta samalla alkaa myös venytys kohtauksien sisällössä ja jännitteet pahasti katoamaan. Ja nopeat uudet juonielementit alkavat häiritsemään kun niitä meinaa pudota syliin usein ihan tyhjästä. Varsinkin vitoskaudella aivan tyhjästä keskeiseksi juonipoluksi nouseva uskontokultin noitavainotarinakaari alkoi todellakin jo ärsyttämään, sillä vaikka se etenikin loppua kohden paremmin, niin se tuli niin tyhjästä mukaan tarinaan kauden alussa, että se tuntui enemmän hyvän uuden juonielementin lisäämisen sijasta tekijöiden heikolta käsikirjoittamiselta, missä yhtäkkiä vain kaikki vaihtaa suuntaa kun piti keksiä tyhjästä tapahtumia uudelle kaudelle.
Toinen vastaavanlainen ärsyttävyys oli esimerkiksi sarjan alun Kuningas Robertin vanhempaa pikkuveljeä Stannista käsittelevä juonikuvio, sillä hahmo on supertärkeä heti kakkoskaudesta lähtien, mutta hahmo tulee sarjaan aivan tyhjästä, ilman mitään pohjustusta kakkoskaudella ja tuntuu uskomattoman sokealta toiminnalta että tekijät eivät missään vaiheessa ykköskautta tuo hahmoa esittelyä/pohjustusta varten mukaan.

Kaudesta kolme eteenpäin sarja tuntuu.... mmmmh... Lässähtää on ehkä liian törkeä sana, mutta Rutinoituminen saattaa olla parempi. Sarja alkaa pahasti rutinoitua omille urilleen ja tuntuu siltä että tarkan, eteenpäin menevän fokuksen sijasta sarja alkaa pyörittämään itseään sellaisella vaihteella kuin että sarja voisi helposti pyörittää itseään seuraavat 3 tai 30 tuotantokautta. Mitä studio vain vaatiikaan.

Huomasin kaudet 3-5 miettiväni tätä jatkuvasti: Sarjalta alkaa kadota se selkeä kiintopiste mihin ollaan menossa. Tilalle alkaa tulla "Mitäs nämä hahmot tälläkertaa voisivat jutella kun kävelevät". Kokoajan kävellään ja puhutaan. Tai istutaan ja puhutaan puhumisen takia filleriä. Taas istutaan veneessä ja puhutaan. Ja istutaan nuotion ääressä ja puhutaan. Taas keksittin uusi sivujuoni joka estää hahmojen joutumisen pääjuoneen tai saavuttamasta etsimäänsä. Ja taas yksi hahmo päätyi sivuseikkailuun mikä joskus sitten johtaa johonkin. Mihin tämäkin juonikuvio olikaan menossa? Esim Jon Snow juonikuvio tuntuu suurimmaksi osaksi etanan vauhtia kulkevalta filleriltä melkein puolet sarjan kestosta, minne palaaminen saa melkein aina aikaan suuren lässähdystuhahduksen itsessäni aikaan, vaikka sokeakin pystyy näkemään että kyseessä on lopulta yksi sarjan keskeisistä juonielementeistä, mikä vain odottaa nyt myöhemmin tapahtuvia suuruuksiaan. Ongelma on että kaikkialla muualla tapahtuu niin paljon mielenkiintoisempaa tavaraa, että Snow etanan vauhdilla kulkeva tarina rikkoo pahasti kokonaisuutta.

Kaksi ensimmäistä kautta tuntuu siltä että tikittävä pommikello vain kovenee ja kovenee ja kohtaa alkaa tapahtua.... mutta sen sijaan esim keskeistä pääjuonikuviota, eli outoa demonihirviöitä/zombiearmeijaa, White Walkereita koskeva juonikuvio alkaa kadota aivan kokonaan kuvioista ja tilalle alkaa tulla Kuka missä ja milloinkin haaveilee vuorollaan valtaistuimen valtaamisesta. Ja tuntuu tosi lässähtävältä idealta muutenkin että sarjan pahikset ovat *vain* kohti kovaa juoksevia zombiehirviöitä raivotaudilla varustettuina, eivätkä yhtään mitään mielenkiintoisempaa. Hoh hoijaa, eiköhän näitä zombiehirviöitä ole jo nähty tvssä tarpeeksi? Varsinkin TÄLLÄ tavalla toteutettuna. Eikö oikeasti voitu luoda jotain omaa ja omaperäistä versiota aiheesta? Ja tällaista juonta voi helposti pyörittää aivan niin kauan kuin vain studio haluaa sarjan jatkuvan. Ongelmaa pahentaa se että miten voimakkaasti esim ensimmäinen tuotantokausi jo ensisekuntteina nostaa nämä White Walkerit tapahtumien keskiöön. Mutta unohtaa nämä sitten pitkäksi ajaksi kokonaan. En tiedä miten tämä kirjassa menee, mutta ehkä siellä asiat tapahtuvat tasaisemmin, tätä suurta loppupahaa tasaisemmin (ja mystisemmin) kuvioihin tuoden. Kun taas tv sarja vaatii että katsojille pitää antaa kunnon koukku heti alkuun, tai muuten nämä eivät kiinnostu sarjasta. Muistan että itseasiassa Walking Deadin eka jakso, ekalla kaudella aloitti millilleen samalla tavalla kun piti saada samantien ensisekunttina katsojat mukaansa nappaava koukku. Mutta helvetti sentään, se vei kaikki paukut siltä varsinaiselta zombiemaailman kohtaamiselta.
Sama lässähtävää ongelmaa on myös hahmoissa. Yksi parhaimmista hahmoista on Nikolah Coster-Waldaun esittämä Jaime Lannister. Inhottava, insestinen ja itsekeskeinen kusipääkomistus.... mutta hahmo kokee yllättävän muuttumisen jouduttuaan nöyryytetyksi ja henkisesti täysin murskatuksi ja muuttuu kunniakkaakkaan jaloksi mieheksi.... mutta sitten hahmolla ei tehdä yhtään mitään. Hahmo palaa kolmen ensimmäisen kauden kauhistuttavien koitosten jälkeen kotiinsa ja olin ihan innoissani "Uuuuh, nyt alkaa tapahtumaan kun hahmo on muuttunut...". Mutta ei. Sen sijaan Jaime ignorataan sivuhahmoksi, jolle keksitään korkeintaan "Pelasta prinsessa linnasta"-fillerisivujuonta.

Yksi sarjan helmasynneistä on myös sen tapa sympatisoida hahmoa sekunttia ennen kuin tälle tehdään jotain kamalaa(tapetaan). Jos vähänkään olet katsojana itsetietoinen henkilö, niin tällaisen kyseenalaisen ratkaisun kerran huomatessaan alkaa temppu kummasti pilaamaan sarjaa sinulta. Varsinkin sarjan alkupuolen aikana: Aina kun joku alkaa muistelemaan nostalgisesti hyviä menneitä aikoja tai kertomaan omista haaveistaan, niin voit olla varma että henkilö saa seuraavan kohtauksen tai korkeintaan seuraavan jakson aikana jotain terävää ihonsa läpi....
Ai miksi tämä on huono asia? Koska se on todella halpamainen tapa antaa hahmolle sympatiaa juuri ennen kuin joku sivuhahmo tapetaan kylmästi. Oikein tehtynä hahmoon olisi kasvanut kiinni usean jakson tai kauden aikana Tasaisesti, ilman tällaista pikkulapsille suunnattua toteutusratkaisua.


Yksi nykyaikaisten sarjojen perussynneistä on sisällön puute jo valmiiksi lyhyessä tuotantokaudessa. Tuntuu että melkein 90% nykysarjoista kärsivät tästä absurdista ongelmasta. Kaikki halveksivat vanhoja sarjoja joilla oli automaattisesti tuotantokaudessa 22 jaksoa ja jaksoilla tarkat kestot 42 minuuttia ja niiden sisällä mainoskatkoihin jaetut neljä näytöstä. Ja nyt kaikki pitäisi olla hienommin kun aikaa on periaatteessa rajattomasti. Ei pelkoa mainostauoista, näytöksien kestoista tai määristä ja tuotantokaudetkin ovat nykyään 8, 10 tai 12 jaksoa pitkiä, yhtä tarinaa kertovia upeita kokonaisuuksia...... Game of Thronesilla on kausilla jaksoja 10 ja vain ensimmäinen kausi tuntuu oikeasti toimivan tällä numerolla. Kaikilla seuraavilla kausilla tuntuu olevan 2 tai 3 tai jopa neljäkin jaksoa liikaa. Ja olen sanonut tämän useasti ennenkin, mutta helvetti miten absurdia tämä on. Ennen vain... osattiin tasoittaa asiat paremmin. Joo, silloin saattoi tulla vastaan fillerijakso jos toinenkin, mutta niissä oli sentään sisältöä, eikä koskaan tullut tunne että jaksot pyörivät tyhjäkäyntiä koska kestoon pitää saada jotain sisältöä. Silloin oli jokaisessa jaksossa kokonaisuus. Ja seuraavassa jaksossa seurattiin sitten seuraavaa kokonaisuutta. Nyt tunnutaan taistelevan tähteistä. Juonta ja tapahtumia on vain liian vähän kokonaisiin kausiin tai edes jaksoihin. Kesällä ilmestynyt 8-osainen Resident Evil sarjakin tuntui tuotantokauden sijasta enemmänkin vain kaksiosainen jakson venyttämiseltä kokonaiseksi tuotantokaudeksi. Ja jopa Game of Throneskin huomaa usein rutiininomaisesti antautuvan tämän ongelman pauloihin. Tasaisin väliajoin aikalailla jokaisessa jaksossa huomaan havahtuvani irti katsomastani jaksosta kun seuraan taas kerran jotain lässyn lässyn keskustelua jonka jatkuva ja jatkuva dialogi tuntuu vain yhdeltä asialta: Pitää saada kestoa jaksoon.
Tämän armottoman venytyksen laimentamat kaudet tuntuvat jokaikinen kerta turvautuvan viimehetken redeemaukseen, pistäessä oikeasti jotain tapahtumaan kun kaudesta on 2-3 jaksoa jäljellä. Se pelastaa paljon ja auttaa katsojaa ryömimään seuraavalle kaudelle, mutta kahden ensimmäisen kauden jälkeen juoni alkaa hidastumaan niin naurettavasti että jokaisen kauden 10n jakson määrän voisi pudottaa helposti 5een tai 6een, tehokkaasti kerrottuun jaksoon ja koko sarjan pituuden viiteen tuotantokauteen kahdeksan sijasta ja tällöin käsissä voisi olla todella timanttinen teos. Sen sijaan nyt saadaan kärsiä venytyksestä ja superhitaasta etenemisestä niin kauan että vaikka viimeiseksi itselleni jäänyt vitoskausi alkoi taas kiinnostaa lopussa, niin tuntuu että omalta osaltani matka taitaa päättyä tähän.

Game of Thrones on kieltämättä superkiehtova ja koukuttava fantasiasarja, mutta tarinaa kerrotaan niin perhanan verkkaisesti että mielenkiinto alkaa pahasti romahtaa kun eteenpäin rummuttavan seikkailun sijasta pitää taas keskittyä seuraamaan lässynlässyä pidennystä. Tässä tarinakaaressa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua. On vain ikuinen keskikohta, jota venytetään ja venytetään. Vaikka kuinka jokin olisi maailman kiehtovin asia, mutta jos esileikkivaihe kestää 60 tuntia, niin alkaa väkisinkin tuntua että voisin käyttää aikaani johonkin parempaan.

[Joni Ahonen]

^
Game of Thronesin loppukaudet taas ironisesti kärsivät liiallisesta nopeutuksesta. Enkä oikein tykännyt siitä kun kaksi viimeistä kautta piti jakaa, kun seiskakaudella on 7 jaksoa ja kasikaudella vain 6 jaksoa. Samaan aikaan turhaa venytystä sekä liian nopeasti tehtyjä nuo loppukaudet.


Sarjana GoT on yksi kovimmista muuten ja olen iloinen kun sain muun maailman kanssa seurata sitä ja olla hypessä mukana. Kyseessä on sellainen järkäle, joka pitää sitten joskus katsoa uudestaan läpi. Etenkin ensimmäinen kausi kiinnostaa näin myöhemmin eniten.

[Joni Ahonen]

Person of Interest
Season 1.

Miksei tämän sarjan nimi voisi olla simppelisti Targets? Hankalalla ja oudolla nimellä varustettu jännityssarja meni ohi isolta yleisöltä ja itsekin löysin tämän vasta lukiessani HS-sivuilta pienen suosituksen. Etukäteen ounastelin että kyseessä taitaa olla vähän Minorty Reportin tyylisen idean ympärille rakennettu toimintasarja, joka on sijoitettu meidän aikaamme. Ja oikeassa olin, eikä mikään sisällössä ole yllättänyt. Yllätyksistä puheen ollen, no, palataan niihin myöhemmin, sillä niihin sarja kaatuu.

Person of Interest on 2010-luvun alussa tehty, varsin perinteinen toimintasarja, jossa seikkailee Jason Bournen ja vähän Batman/Bruce Waynea muistuttava valkoihoinen heteromies, joka on entinen sotilas ja salainen agentti. Kuulostaa tylsältä ja kliseiseltä, mutta nyt katsottuna tällainen päähenkilö tuntuu piristävän erilaiselta, kun melkein kaikissa sarjoissa päähenkilöt ovat tätä nykyä poikkeuksetta narkkareita, rikollisia tai ovat alleviivastusti enemmissä määrin vähemmistön edustajia. Päähenkilönä toimiva agentti John Reese on syötävän komea mies, jossa on Bondin tyylitietoisuutta ja Bournen kovia otteita, eikä hänen vienon hymyn charmi lakkanut ihastuttamatta kertaakaan. Michael Emerson toimii Oraakkelina ja Alfredina hänelle, mutta aina ukon nähdessäni pyörii mielessä Lostin Linusin hahmo.


Pidän siitä ideasta, että jokaisessa jaksossa on uusi suojeltava kohde, näin kaikki jaksot ovat yksittäisiä kokonaisuuksia, joiden taustalla kyllä pyörii laajempikin juonikuvio, joka ei missään vaiheessa oikein nappaa mukaansa. Reesen hahmon menneisyys ei ole kiehtovaa seurattavaa. En koe että olisin yhtään fiksummaksi hänen taustoistaan tullut, vaikka takaumat olisi unohdettu kokonaan. Toiminta on ihan perushyvää, mitä nyt ylivertainen hahmo välillä ärsyttävänkin rauhallisesti suhtautuu kaikkeen. Onneksi sentään muutamassa kohtaa jopa päähenkilönkin ylpeys joutuu koetukselle.


Nimet J.J.Abrams ja Jonathan Nolan herättävät tiettyjä tunteita. Jonathanin nimen nähdessäni en ole voinut olla miettimättä sitä kuinka idea sarjaan on myös tullut hänen ja kuuluisamman veljensä kässäröimästä The Dark Knightin loppukohtauksesta, jossa Batman hakkeroituu kaikkien kaupunkilaisten puhelimiin ja pystyy näin vakoilemaan jokaista. Vuonna 2010 tämä oli ihmeellisempää, mutta ongelmaksi koituu näiden tuttujen herrojen suuret ideat, joissa on kiinnostavat lähtökohdat kyllä ja asiat näyttävät pintapuolisesti hyviltä, mutta käsikirjoituksen taso on välillä todella heikkoa ja sarja kaatuu omaan mukamas näppäryyteensä. Kaikki näyttelijävalinnatkaan eivät oikein toimi ja pieni hahmogalleria ei ole kovin kiinnostava.

Minulle riittäisi että sarja on ihan ok, mitä se suurimmaksi osaksi onkin. Suurin ongelma liittyy twisteihin. Oli paha huomata kuinka ei vain kerran minulle tuli tästä pahoja kaikuja Prison Breaksista. Näiden sarjojen käsikirjoittajilla on paha ongelma tuhota omat juonikuvionsa ymppäämällä väkisin joka jaksoon sen pakollisen twistin, jossa ties miten monenetta kertaa päähenkilön suojelema hahmo paljastuukin kaiken takana olleeksi rikollisneroksi. Ja ties kuinka usein twistejä vyörytetään yhteen kohtaukseen todella monta. Hyvä twisti rakennetaan ajatuksella, ei sillä tavalla että se vain lätkäistään naaman eteen pimeydestä. Monta kertaa katsoessani jaksoja sanoin ihan ääneen että älkää tehkö taas tuosta viattoman oloisesta naisesta sittenkin rikollisliigan johtajaa. Sitten, "rumpujen pärinää", paljastuukin että viaton nainen onkin kaiken takana ja hänen koko persoonansa muuttuu salamaniskusta. Katsojana minä vain huokailin ikävystyneesti. Tuli todettua usein, että sarja yllättäisi todella vain silloin, jos siinä ei olisikaan mitään twistejä tai isoa salaliittoa kaiken takana. Kiinnostiko ketään enää mitä tapahtui Prison Breakissa? Tekijät ovat kusessa twistiensä kanssa, kun ne syövät mielenkiintoa suurin piirtein kaikilta muiltakin juonikuvioilta, kun katsoja ei enää jaksa välittää mistään. Tulee mieleen neljännen Indiana Jonesin mukahauska kohtaus, jossa Indyn kaveri paljastuu petturiksi, sitten kaksoisagentiksi ja sitten kolmoisagentiksi jne.jne.


Tämä olisi todellakin erinomainen, jos sarjasta poistettaisiin 90 % twisteistä. Minua suorastaan ärsyttää tekijöiden oletus siitä kuinka uskovat katsojien haukkovan henkeään juonenkäänteissä. Tästä syystä en halua heti kakkoskautta alkaa katsomaan, koska sarjan temput nyt monta kertaa nähneenä ei vain oikein huvita nähdä mikä twisti nro. 8323 seuraavaksi tulee. Tauko paikallaan.

***/*****

[Silence]

ALL OF US ARE DEAD (2022, Kausi 1, 12 jaksoa, Netflix)

Tuli katsottua todella laadukas, Netflixistä löytyvä korealainen zombie-tvsarja. Harmi kun Highschool of the Dead on jo varattu nimike, sillä se sopisi täydellisesti tälle sarjalle.

Eräänä kauniina Eteläkorealaisena päivänä kaikki on kivaa, kunnes viaton pikku purema räjähtää koko kaupungin tuhoavaksi zombie-invaasioksi. Raivotautiset zombie-hirviöt juoksevat ja levittävät salamannopeasti tarttuvaa tartuntaa ja kohta on vain muutama viaton ihminen jäljellä. Tuhanteen kertaan nähty konsepti, mutta tälläkertaa todella laadukkaana ja brutaalina 12-osaisena tv-sarjana, jonka pääfokus on luokiossa selviytymiskamppailua käyvä pieni (ja jatkuvasti pienentyvä) lukiolaisjoukko.

On erilaisia katselukokemuksia. Niitä joissa vain et enää usko mihinkään mitä ruudulla näet ja ajatuksesi ovat ihan muualla. On niitä missä vääntyilet tuolissasi kun kaikki tekijöiden ratkaisut ovat perseestä ja oikein mikään ei toimi. On niitä joissa olet ihan ok-sti mukana mutta katselet juttua aika viileästi. Ja sitten on niitä katselukokemuksia missä olet aivan sataprosenttisesti mukana tapahtumissa ja huomaat vääntyileväsi hektisinä hetkinä tuolissasi, välttyäksesi zombiepuremalta. Ja katsomisen päätteeksi huomaat kädessäsi olleen juomapullon menneen ihan ryttyyn puristelusta. Tämä on sarja mikä sijoittuu tuohon viimeisenä mainittuun kategoriaan.

Pitkästä aikaa jotain Netflixiin tai moderneihin sarjaformaatteihin liittyvää mikä tekee (melkein) Kaiken oikein ja luvassa ei ole kuin (enimmäkseen) mielihyvää aiheuttavaa laatusarjaa.
Minulla oli kyllä aikamoinen ahdistus jo ennen kuin aloin katsoa sarjaa, sillä 12 jaksoa kuulosti aika isolta jaksoluvulta tällaiselle aiheelle missä seurataan yhtä ainoaa intensiivistä juttua. Ja jaksojen kesto kauhistutti vielä enemmän: Kaikki ovat siellä vähän yli tunnin tai melkein tunnin paikkeilla. Tarkoitukseni oli ensimmäisellä katselukerralla katsoa 1 tai 2 jaksoa ja jatkaa sitten myöhemmin. Mutta useaa tuntia myöhemmin olinkin katsonut puolet sarjasta putkeen, sillä tarve katsoa "vielä yksi" jakso edellisen päättävän kuumoittavan cliffhangerin jälkeen oli todella vastustamaton. Varsinkin ensimmäinen jakso ansaitsee kunnon kehut sillä se samanaikaisesti pistää sekä kaiken tehokkaasti liikkeelle, mutta myös käyttää kauniisti aikaa kaiken myöhemmän kannalta oleellisen rakenteluun ja esittelyyn. Vaikka taustalla kokoajan onkin invaasio räjähtämässä käsiin, ehdimme mukavasti tutustua hahmoihin, näiden välisiin suhteisiin ja ympäristöön ennen kuin kakka osuu tuulettimeen ekan jakson loppupuolella.
Sarja käyttää omaa kestoaan tehokkaasti hyväksi. Olin aika ihmeissäni kun about tunnin pituiset jaksot tuntuvat usein suhahtavan läpi ja aina löytyy kiinnostavaa seurattavaa niin selviytymisen, konfliktien kuin lukiolaisten kolmiodraamojenkin parissa. Meille syvennetään jopa zombie-viruksen alkuperää, sen alkuperäistä toimintaperiaatetta ja jopa uskalletaan viedä juttua seuraavalle tasolle kun sarjan edetessä kuvioihin saapuu raivotautisten "seurava sukupolvikin". Tässä on sarja joka ei todellakaan säästele paukkujaan "sitten seuraavaan kauteen" vaan tarjoaa kunnon kokonaisuuden yhdessä tehokkaassa paketissa. Aina on vain tunne siitä että hommassa on hyvä meno ja silloin kun rauhoitutaan, ne tuntuvat loogisilta hetkiltä hengähtää, eikä väkinäisiltä pidennys- tai fillerilikikoilta.

Sarjan Zombiet ovat näitä moderneja "Raivotautisia juoksijoita". Eli tarkemmin sanottuna 28 Days Later-tyylisiä. Sarjan lähin sukulainen on kuitenkin selvästi toinen Eteläkorealainen mestariteos, vuoden 2016 upea Train to Busan joka voisi helposti olla samaan maailmaan tämän kanssa sijoittuva teos. Mutta ei ole. Ihmettelin kyllä kun sarjan päähahmotkin tunnistivat zombiet juuri "siitä yhdestä zombieleffasta. Train to Busanista". Plaah, mutta näin siinä käy kun päähahmot ovat 2000-luvun puolella syntyneitä. Tuttuun tapaan Zombiet juoksevat kuin raivoavat eläimet, mutta tätä on mukavasti pehmennetty sillä että agressiivisuudestaan huolimatta zombiet eivät osaa hidastaa tai varoa ja tämän ansiosta ohi osueessaan antavat pakeneville ihmisille edes jonkinlaisen mahdollisuuden selviytyä. Ja homma tuokin tämän ansiosta mieleen paljon viboja Romeromaisista zombeista missä vaara on aina olemassa mutta varovaisesti toimimalla voi ainakin teoriassa selvitä, kunhan pitää pään kylmänä.
Zombiemenossa on muutenkin aina loistavaa agressiivisuutta. Korealaiset eivät mihinkään cgi-kakkaan luota vaan zombiemeno on todella fyysistä ja brutaalia ja yleensä suuretkin zombiemassat on oikeasti tehty isolla kasalla zombie-extroja eikä millään cgi-pierulla. Zombieden pääpainopiste tuntuu myös olevan kuulo, sillä pääfokus tuntuu olevan sarjassa zombieden uhka joka perustuu kiinnostukselle äänilähteitä kohtaan. Ja näistä jutuista revitään aikalailla kaikki mahdollisuudet sarjan aikana irti, sillä tekijät ovat selvästi miettineet alusta loppuun läpi sen mitä ovat olleet tekemässä. Päätapahtumapaikkana olevaa koulurakennustakin käytetään oikein kunnolla hyödyksi elementtiensä osalta: Ilmastointikäytävät, vessatilat, luokkahuoneet varastoineen ja kirjastoluokan kirjahyllyineen pääsevät kunnolla käyttöön sarjan aikana ja koulu alkaa tulla yhtä tutuksi paikaksi katsojalle kuin hahmoillekin. Ja luojan kiitos Eteläkorean yhden lasikerroksen ikkunoille: Zombie ikkunan läpi ja neljännestä kerroksesta asfalttiin-hätäratkaisu toimii joka kerta kun näistä haluaa päästä nopeasti eroon. Suomalaisena tupla ja tripla-ikkunalaseihin tottuneena en osaisi edes fantasioida moisesta.

Sarja tekee laatutyötä myös hahmojen osalla. Kaikki -siis KAIKKI- ovat isosta määrästään huolimatta hyvin kirjoitettuja, eivätkä stereotyyppisiä yhden vaihteen jenkkihahmoja. Ja koska tapahtumapaikkana on lukio, saamme tutustua isoon ja kirjavaan joukkoon erilaisia hahmoja jotka eivät varmasti muussa tapauksessa olisi missään tekemisissä keskenään. Kaikilla on omat persoonansa, käyttäytymisensä ja hahmokehityksensä ja oikein kukaan ei ole pakotettu vain yhden vaihteen ääripää hahmoksi. Ja asiaa vain parantaa todella laadukas näyttelijäjoukko joka koostuu melkein 85% noin kaksikymppisistä nuorista näyttelijän aluista. Kun ottaa huomioon että sarja on yksi iso kasa lukiolaisteinejä niin on aikamoinen temppu ettei ainuttakaan huonoa roolisuoritusta tullut vastaan. Vaan päinvastoin, hahmot on todella hyvillä ja tunnistettavilla näyttelijöillä roolitettu. Ja jopa "kaikki aasialaiset näyttävät samoilta"-ongelmakin onnistutaan välttämään aika onnistuneesti, sillä (paria lukuunottamatta) kaikki on hienovaraisesti maskattu ja puvustettu omiksi hahmoikseen, omilla pienillä identiteettijutuillaan. Nykyään tulee vastaan uskomattoman paljon paskaa niin elokuvissa kuin sarjoissakin missä joukko hahmoja ei erotu keskenään ollenkaan, mutta ei tälläkertaa. Uskoni laadukkaaseen tekemiseen palaa kun tällaisia piristyssarjoja pääsee kokemaan.
Täytyy myös nolona tunnustaa että olin todella järkyttynyt siitä miten voimakkaasti aloin samaistua hahmoihin ja välittämään näiden selviytymisestä, vaikka ensivilkaisulta en olisi varmasti ikinä sekuntia enempää tuhlannut aikaa monille hahmoista. Ilmeisesti sarja tekee jotain Todella oikein.

Mutta suurin syy miksi sarja on niin tehokas, toimiva ja vie katsojan menneessään kuin on, on puhtaasti kiinni sen ymmärryksestä keskittyä yksityiskohtiin ja tehdä se ilman kikkailuita tai huijauksia. On paljon asioita mitkä ovat tuttuja toisista zombie-teoksista, mutta uudella näkökulmalla varustettuna. Kun jotain todella simppeliä, kuten vaikka maassa lojuvan paloletkun saamista käytävältä luokkahuoneeseen, tapahtuu, niin se ei ole mikään J.J. Abhrahams-bullshittiä missä joku keksii idean ja sitten parilla tärisevällä kuvalla ja energisellä montaasimenolla joku nappaa ovenraosta letkun luokkaan ja ei muuta kuin kohti seuraavaa ja seuraavaa tavoitetta. Vaan jokaiseen hetkeen keskitytään sillä koska vain voi käydä todella huonosti. Aina kun jotain päädytään tekemään, pääsemme näkemään miten selviytyjämme käyvät loogisesti ja laadukkaasti kirjoitettuna ajattelunsa läpi, mitä toiset tarjoavat asioihin omilla näkökulmillaan parannuksia ja miten selviytyjämme päätyvät ideaan ja näemme miten hel-ve-tin varovaisia näiden pitää olla pienten yksinkertaisten juttujenkin tekemisestä. Niin pieni juttu kuin oven raottaminen käytävään saa kummasti kuumotusta aikaan kun jonkun pitää vilkuilla yläikkunasta käytävälle että onhan varmasti reitti selvä. Tämä on oikeaa jännityksen tekemistä, mikä tuntuu nykyään unohtuneen täydellisesti varsinkin amerikkalaisista tuotoksista, sillä tärkeintä niissä on aina päämäärään nopeasti pääseminen, eikä se miten sinne päästään. Sarja välttelee zombie-fantasioita ja muitakin tyypillisiä jenkki-ratkaisuja: Sankarimme eivät pukeudu jääkiekkovarustuksiin ja aseistaudu pesäpallo- ja lätkämailoilla ja aloita rock'n roll-survivaltaisteluita. Eivätkä epidemiaa vastaan kamppailevat armeijankaan edustajat ole mitään idiootteja tai patrioottisia mainoskoneita, vaan tekevät todella loogisia ja ymmärrettäviä ratkaisuja aina sen tiedon perusteella mitä heillä milloinkin on.

Mutta.
Niin paljon kuin haluankin ylistää sarjaa, niin täytyy kuitenkin sanoa että ongelmia löytyy myös kasa. Ja kaikki niistä tulevat esiin sarjan jälkimmäisellä puoliskolla.
Tuttuun nykymenoon kyseessä on periaatteessa yksi iso 12 tuntinen elokuva joka on jaettu kahteentoista tunnin pituiseen osaansa. Ja vaikka kokonaisuus onkin hyvin rytmitetty niin olin jo sarjan puolivälissä ihmettelemässä että "Miten voi kaiken tämän valtavan materiaalin jälkeen olla vielä puolet jäljellä?" Ja pelkoni osoittautui oikeaksi, sillä jälkimmäisellä puoliskolla sarjan intensiivisyys ja selviytymishenki alkaa hieman kärsiä kun jaksoja on vain liikaa. En näe mitään syytä miksi näin intensiivinen sarja ei voisi olla mieluummin 10 tai jopa 9 jaksoa pitkä. Kaksitoista on kuitenkin todella paljon yhtä tilannetta seuraavaksi jutuksi ja muutamiin otteisiin jälkimmäisellä puoliskolla tulee vastaan turhan pitkiä "istutaan ja hengataan"-hetkiä missä tilanteen sydäntä tykyttävä selviytymisfiilis katoaa pahasti ja mitkä haiskahtavat että piti saada tisuihin silikoonia.
Mukana on myös muutama... mmmh.. juonielementti joita en halua tässä spoilata koska en halua pilata katsomiskokemusta, mutta joiden käyttäminen ja käyttäytyminen hieman kyllä häiritsi, enkä oikein osaa päättää mitä niistä lopulta ajatella, sillä tuntuu että tekijätkään eivät oikein tiedä mitä suuntaa niillä valita. Yksi sellainen oli aluksi todella mielenkiintoiselta vaikuttava, koulukiusattua itsemurhatyttöä käsittelevä juonikuvio joka alkaa yllättäen sekoilla oudolla (väkinäisesti liikuteltavilla)juoniratkaisuilla ja sitten taas pikkuhiljaa rakentua omaan suuntaansa jälleen mielenkiintoa herättäen. Mutta eniten huomasin kaiken hienouden jälkeen turhautuvani aivan suunnattomasti parin viimeisen jakson tietyistä... *juoniratkaisuista*. Kaikki on sarjassa pitkään niin helvetin loistavaa ja loogista että parin viimeisen jakson aikana tapahtuvia outoja käytöksiä niin päähenkilöiden kohdalla kuin tarinankerronnassa ei voi ymmärtää. Kun ollaan ensin pelätty vaikka kuinka niin monet päähahmoista alkavat käyttäytyä varsinkin vikassa jaksossa aivan helvetin turhauttavan ylirohkeasti ja epäloogisesti siihen nähden mitä me tiedämme maailmasta... aivan kuin joku olisi lukenut käsiksestä ja tiennyt että on turvallista tehdä niitä ratkaisuita mitä tekevät. Vaikka itse melkein huusin ääneen että "Mitä v**tua teette? Olkaa hiljaa ja häipykää!".

Mutta joo. Etelä-Korealaiset ovat kyllä aikamoisia vekkuleita. Samaan aikaan kun lännen suunnassa ei tunnuta saavan edes perusjuttuja kohdalleen niin Korealaiset tekevät liukuhihnalta laatuviihdettä niin tvn kuin elokuvienkin puolella.
All of us are dead on kaikin puolin erittäin hyvä ja melkein loistava teos. Aivan viimeisten jaksojen pisteitä pudottavien aivopierujen ja paskaa jälkimakua aiheuttavien juttujen ulkopuolella se on Laadukkaasti kirjoitettu, ohjattu, näytelty ja kokoon laitettu laatu-tvsarja. Jos vähänkään kiinnostaa laadukas zombie-viihde niin ei muuta kuin katsomaan ja jännittämään. Ilmeisesti kakkoskausi on tulossa, mutta en kyllä tiedä haluanko nähdä sitä, sillä olen täysin tyytyväinen ihan tähän yhteen tehokkaaseen kauteen.

4+/5

[whatever]

https://www.youtube.com/watch?v=k7uFcpF0pXk

Black Mirroria tulossa kuudes kausi. Nyt on hype!

[Joni Ahonen]

THE CROWN [i](season 1 - 4) (netflix)

Itsekin katsoin nyt nämä neljä kautta, kun löytyivät kirjastosta blu raylle. Täytyy sanoa että Brittien kuninkaallisten elämä tarjoaa niin herkulliset aiheet draamasarjalle, että monet asiat tuntuvat liian uskomattomilta, josta syystä niiden pitääkin olla totta. Voisi kutsua sarjaa kuin tosielämän Game of Throneksi, jossa kuolema voi yllättää kenet tahansa ja maailma on julma.

Pidin ensimmäisestä ja toisesta kaudesta aivan 9/10 & 8/10 arvoisesti. Churchill on ekalla kaudella parasta antia ja muutkin näyttelijät loistovedossa. Usein menin nettiin tarkistamaan faktoja ja vaikka totta kai asioita on dramatisoitu, yhdistelty jne. en silti yhtyisi Wikipediassa käyttämään ilmaisuus, että sarja perustuu löyhästi kuninkaalliseen perheen ja Britannian historiaan. Voisin sanoa että perustuu todellisiin tapahtumiin hyvin vahvasti.

Kolmannesta kaudesta en pitänyt, joka johtui näyttelijävaihdoksista hyvin paljon, mutta myös lömpelöstä draamastakin. Totta kai eri näyttelijöihin tottuminen vei aikansa, mutta eniten näissä ärsytti se pieni asia kuin silmien väri, sillä Elizabethin, Philipin ja Margaretin näyttelijöillä on ruskeat silmät, kun edellisillä, etenkin Margaretin, jäätävä katse oli niin osa hahmoa. Lämpenin hahmoille pikkuhiljaa, mutta Phillip ei iskenyt täysin ikinä, kun oli tottunut velmumpaan Matt Smithiin. Margaretin näyttelijä olikin jäänyt mieleen Potterin kreisinä bitchinä enkä lämmennyt hänelle yhtään. Onneksi pääroolin Ellu vetää hyvin ja happamasta naamastaan huolimatta alkoi tuntumaan Ellulta.

Neljäskausi petraa paljon heikosta kolmosesta ja se kenties odotetuin hahmo, Diana, esitellään yllättävän arkisesti ja lapsellisesti. Oletin vähän ennakkoon Dianan olevan pyhimys, mutta sarja uskaltaa yllättävän suoraan haukkua Charlesin kautta häntä. Ja nostettava hattua todellakin siitä ettei sarja kohtele hahmojaan silkkihansikkain. Charlesista tuli yllättäen kiinnostavin hahmo, jonka suorastaan vihan Dianaan kohtaa ymmärtää, joka tuntunut käsittämättömältä aiemmin. PääministerinThatcher nousi myös suosikikseni, joka yllättäen on hyvin maanläheinen.

10 jaksoa per kausi on sopiva mitta, vaikka välillä tuntuu että mennään pikakelauksella. Herkullisia aiheita löytyy ja olin innoissani kun sekin tapaus nähtiin, jossa tavallinen pulliainen oikeasti onnistui murtautumaan palatsiin kahdesti(?!) taitavammin kuin Bond ikinä kykenisi ihmevekottimillaan. Odotan innoissani näkeväni seuraavankin kauden.

Plus isot pisteet komealle puvustukselle. Hahmot näyttävät ja etenkin kuulostavat hämmentävästi esikuviltaan.

[Joni Ahonen]

Beverly Hills 90210 (Season 1)

Tämän sarjan tunnari on kaikille tuttu, oli sitten sarjaa seurannut tai ei. Todellinen hyvän mielen ysäritunnari, 5/5 -kamaa, heti tähän alkuun pakko muistaa mainita.

Sarja oli sellainen kuin oinastelinkin, jossa hyväosaiset kermaperseet käyvät high schoolia, deittailevat ja juhlivat, mutta yllättäen tässä käsiteltiin myös monia synkempiä teemoja aikuismaisesti, kuten esimerkiksi tuolloin vakavaksi ongelmaksi koitunutta aids -virusta, rintasyöpää ja oppimisvaikeuksia. Uskon että tämä on yksi Beverly Hills 90210 suosion syistä, sillä sarja ottaa vakavat asiat vakavasti ja muistuttaa lähes joka jaksossa ettei ruoho ole aidan toisella puolella vihreämpää. Päähenkilönä toimina Brandon oli varmasti joka teinitytön unelmien poikaystävä, joka toimii kirkasotsaisena hyvän tahdon lähettiläänä. Positiivisena yllätyksenä teinit tulevat tässä sarjassa vanhempien kanssa toimeen erinomaisesti ja uskaltaisinkin sanoa etten ole nähnyt parempaa kuvausta hyvästä vanhemmuudesta missään ikinä. Joten jos haluat tietää miten olla hyvä vanhempi, katso tätä sarjaa.

Se mikä näissä vanhoissa sarjoissa eniten viehättää, on vilpittömyys. On hienoa kun voi hypätä tv-viihteessä näihin aikoihin ennen nykypäivää somehuttuineen. Suoraan sanottuna masentaa katsoa tv-ohjelmia, jossa hahmot selaavat puhelimia ja pyörivät netissä. Beverly Hills 90210 leijuu omassa pilvilinnassaan kuvaten aikaa, kun kaikki oli paremmin ainakin tv-viihteessä.

Välillä huomasin sarjassa huumorin suhteen pieniä Buffy -fiiliksiä, vaikka samalle tasolle ei todellakaan vielä päästä. Eka kausi jätti niin hyvä fiiliksen, että haluan katsoa välittömästi toisenkin ja nähdä paraneeko kuvanlaatu yhtään, sillä eka kausi oli aika vhs-suttua 4:3 -kuvasuhteella, mutta joskin tämä vain lisää koko sarjan charmia. Enää mitään tällaista ei tehtäisi, kun kaikki olisi vain itsetietoisia silmäniskuja "muistatko tämän" -tason juttuja entisistä ajoista. Onneksi voi hypätä näiden ohjelmien kautta ajassa taaksepäin.

***½/*****