Mitä sarjaa seuraat?

[Silence]

BUFFY THE VAMPIRE SLAYER, Season 2 (1997-1998)

Sarjan kakkoskausi on käsittääkseni sarjan SE kuuluisa tuotantokausi, minkä loppufinaalin tuntuvat jopa sarjasta tietämättömät tietävän. Muistan erään luokkalaiseni ammattikorkeasta joka ei koskaan ollut Buffya kuin parin irtojakson verran seurannut eikä tippaakaan kiinnostunut typerästä hömppäsarjasta. Aina kun tuli sarjasta puhe niin kaveri muisti yhden kohdan aina sanoa näkemästään sarjasta: "Joo oon mä nähnyt Buffya. Siinä kun Buffy joutuu t*******n rakastamansa Angelin lopussa." Huoh. Joo. Mutta kyllä sarjalla on muutakin tarjottavaa.

Kakkoskausi korjaa samantien kaikki keskeiset ongelmat mitä ykköskaudella oli.
Jo ensimmäinen jakso tekee selväksi että nyt ollaan ryhdistäydytty ja panostetaan isompaan draamaan ja hahmojen väliseen kanssakäymiseen.

Kaikesta myös näkee että kauden juonikuvio, hahmojen tarinat ja pienimmätkin yksityiskohdat on tarkasti suunniteltu etukäteen eikä ykköskauden tavoin vain mennä jakso kerrallaan eteenpäin. Jokaisella hahmolla on tarkasti suunniteltu juonikuvio mitä kuljetetaan läpi kauden, jopa täytejaksoissa ja välillä lähes huomaamattomasti taustalla eteenpäin.

"Viikon hirviöseikkailua" enemmän sarja nojaa nyt arkipäiväisiin ongelmiin ja kääri ne kauhusarjan lahjakääreisiin. Buffy piilottelee Vampyyrintappajuuttaan äidiltään kuin lesboutta, Angelin käännös on kuin hyväuskoisen teinin paluu realismiin kun poikaystävä paljastuukin siaksi. Sarah Michelle Gellar on kaudella todella mainio tunteidensa ja velvollisuuksiensa kanssa kamppailevana Buffyna. Gellar tekee todella rohkeaa työtä läpi kauden ja erityisesti Angelin muuttuessa hirviöksi, kun Buffy alkaa murtua. Willow ja Xander kamppailevat niin keskinäisten tunteidensa ja ystävyytensä kuin myös uusien kumppaneidensa löytämisen kanssa. Varsinkin Willow ja erityisesti hahmoa esittävä Alysson Hannigan on puhjennut kukkaan ja on jotenkin niin täydellinen hahmonsa ilmestymä sarjassa. Ujo ja epävarma, mutta oikeassa fiilistilassa pelottava itsepäinen ja häijy määrääjä joka pistää jopa Gilesin järjestykseen. Giles taas on yksi kauden merkkitapauksia. Hahmoa syvennetään hurjasti ja miehen romanssi tietokoneopettaja Jennyn kanssa on sekä niin ihqua mutta myös kiduttavaa katsottavaa. Varsinkin kun tiedän kaamean lopputuloksen. Perhanan kirjoittajat, rakastan teitä!
Buffy ja kumppanit kohtaavat kauden aikana lyhyesti niin edelliskauden pahisten jäännökset, kaupunkiin saapuvat vampyyrikaksikon Spiken & Drusillan, Oz the bassonsoittajan, kasan täytejaksoja sekä Toisen vampyyrintappajan. Toinen Slayer tarjoaa hienoja mahdollisuuksia niin Buffylle kuin katsojillekkin tutkia ja verrata Buffya ja tämän toimitapoja. Kendra kun edustaa "tavallisempaa" oppikirja-slayeria, mistä Buffy on improamisineen kaukana. Uusista hahmoista Oz on tavallaan todella hauska rauhallisena persoonana ultra-realistisena "katsoja"-hahmona, mutta olen aina hieman... sanotaanko, ollut hämmentynyt tämän käyttäytymisestä. Tuntuu kuin hahmo olisi otettu sarjaan sellaisenaan jostain eikä luotu sarjaa varten. Tämä ei kuitenkaan ole kritiikki vaan pelkkä outouden pohdinta.
Cordelia on viimeinkin tiivis osa ryhmää ja tarjoaa rutkasta rehellisiä huomioita pääryhmästämme -ja yleensä päin näiden naamaa. Tuntuu jotenkin niin hullulta se että Cordellian pitäisi olla selvästi todella rasittava ämmä mutta en voi kuin rakastaa hahmoa. Nainen sanoo aina ääneen kaikista töykeimmällä ja ajattelemattomimmalla tavalla katsojan ajatukset tilanteesta. Tekijöiden helvetin hauska romanssikuvio Xanderin ja Cordelian välillä on myös niin absurdia että sitä vain odottaa kokoajan ja kun se lopulta tapahtuu, se todellakin toimii ja on huvittavalla tavalla jotenkin niin kaunista.

Kauden pahiskolmikko Angelus, Drusilla ja Spike ovat ylivoimaisesti koko sarjan parhaimmat ja ikumuistoisimmat pahikset. Dru ja Spike olisivat ikimuistoinen pahiskaksikko jo ihan omilla meriiteillään mutta kirsikkana tämän kakun päällä on pahaksi muuttuva Angel joka saa omalla pahuudellaan kumppaninsa näyttämään aika viattomilta näpistelijöiltä. Täytyy todella arvostaa tekijöitä jo toisella tuotantokaudella tekemästään Angelin rohkeasta juonenkäänteestä ja kaikesta mitä siitä seuraa. Tämä on enemmänkin jotain mitä odottaisi tekijöiltä vasta paljon myöhäisemmässä vaiheessa, ei tässä vaiheessa varsin nuorta sarjaa.
Angelin kaltaisen tärkeä tukihahmo vaihtamassa puolta ja muuttumassa tutusta ja turvallisesta tuesta sankariemme pahimmaksi painajaiseksi on jotain todella, todella karmivaa. Varsinkin hahmon kiero tapa kylvää pelkoa ja kiduttaa hahmoja yllättäviltä suunnilta pikkuhiljaa on jotain mikä saa todella epämielyttävän olotilan syntymään jokaisella katselukerralla. Angelia näyttelevä Boreanazkin on todella vaikuttava roolissaan. Jotenkin hävettää että kritisoin tyyppiä vielä kovasanaisesti edelliskauden alkupuolelta kun nyt hän on sarjan painajaismaisempia pahiksia.
Angeluksen ohella erikoismaininnan ja ylistyksen ansaitsee Julie Landau Drusillan roolista. Hahmo on aivan mieletön. Täysin sekopäinen outolintu jonka jokainen kohtaus on täynnä todella hypnoottista ja vangitsevaa outoutta. Landau puhetapa, äänenkäyttö ja fyysinen olemus varsinkin on todella mahtavaa seurattavaa.
Spikessä on se huvittava ja kiehtova puoli että mies on kauden alkupuolen väkivaltainen ja usein kuumapäisesti käyttäytyvä psykopaatti. Mutta kun mies sidotaan pyörätuoliin kauden loppupuoleksi, hahmosta alkaa tulemaan uusia puolia esille. Mies on sekoilevan pintansa alla yllättävän tunteikas, fiksu ja tarkkanäköinen kaveri jota ei voi kieroudessaan kuin rakastaa. Hyvää työtä, sarjan käsikirjoittajat.
Jotenkin mieletöntä kun ajattelee että Spiken oli alunperin tarkoitus olla mukana sarjassa vain välipahiksena puolentusinan jakson verran kakkoskauden puoleen väliin asti ja tulla sitten tapetuksi, mutta tekijät huomasivat hahmon potenttiaallisuuden ja pitivät tämän. Ja loppu on kirjaimellisesti historiaa....

Kausi pysyy varsin hyvälaatuisena koko kestonsa ajan. Pääjuoni varsinkin, kunhan se puolivälissä lähtee kunnolla lentoon, alkaa kauniisti virittyä kohti loppuaan. Kauden selvästi parhaimmat jaksovat ovat aikalailla tasaisesti löydettävissä ympäri tuotantokautta. Aloitusjakso When She Was Bad on heti alkuun hyvä aloitus ja toista ohjaustaan tekevä sarjan luoja Whedon on vihdoin saanut kypsemmän otteen tekemisestä. Kolmosjakso School Hard esittelee vakuuttavasti uuden pahiskaksikkomme Spiken ja Drusillan. Halloween on erittäin viihdyttävä "täytejakso" missä halloweenasuihin pukeutuneet henkilöt muuttuvat pukeutumiksiin hirviöiksi. Gilesiin ja tämän nuoruudenbestikseen Ethan Rayneen keskittyvä The Dark Age on erittäin kiehtova jakso ja paljastaa paljon Gilesistä. Kauden puolivälin kaksiosainen What's My Line? on ennenkaikkea kiehtovaa katsottaa ensikertaa oikeasti nousevan uhan ansiosta ja jaksokaksikko esittelee meille vihdoin myös toisen vampyyrintappajan, Kendran. Jaksokaksikko Surprise ja Innocence ovat kauden merkittävimpiä jaksoja kun Buffy menettää neitsyytensä ja Angel sielunsa. Fanien keskuudessa superduper upeat jaksot mutta itselläni ne menevät "ihan hyvää"-kategoriaan. Bewitched, Bothered and Bewildered on ehkä täytejakso, mutta yksi hervottomimmista jaksoista koko sarjassa. Xanderin ja ykköskaudelta mukaan palaava Amyn Cordelialle tekemä rakkausloitsu ei mene niinkuin Strömsössä ja kaikki kaupungin naiset menevät Xanderista sekaisin. Kauden päättävä kaksiosainen Becoming jaksokaksikko on yleisesti kuulemma kaikkien aikojen eeppisin megasuperduper Buffy-spektaakeli mutta itselläni ne eivät ole koskaan kolahtaneet niin kovaa kuin internet tuntuu sarjasta huutavan. Kyllä, kieltämättä pirun koskettavia monen päähahmomme, erityisesti Gilesin, Buffyn ja Angelin osalta ja hervottoman hauskan kiehtovia erityisesti Spiken osalta mutta kuitenkin kaikenkaikkiaan vain "Hyviä jaksoja". Kauden viimeiset hetket ovat kuitenkin pirun kovaa ja liikuttavaa tavaraa, mutta vähän on sellainen liian kevyesti asian ottava fiilis kaikenkaikkiaan.

Ihan erillisen osion haluan kuitenkin antaa ylivoimaisesti koko kauden parhaimmalle jaksolle, numero 17sta. Passion. Jakso alkaa tunnelmallisesti, etenee kuin hiipien ja kiristää jännitysruuvia tasaisesti kohti huipentumaa. Eikä pahin ole edes kaamea twisti toisen näytöksen lopussa, vaan hahmojen sen jälkeiset reaktiot tilanteeseen. Varsinkin Giles ja Willow saavat aivan sydämmen murtumaan.
Passion on sydäntäsärkevä jakso joka saa kaiken aikaisemman hassuttelun tuntumaan kaukaiselta, hölmötä lapsellisuudelta. Jakso muuttaa koko sarjaa pysyvästi, aikuistaa sen ja tekee selväksi että takaisin, vanhaan viattomuuteen ei ole enää mitään paluuta. Kuka tahansa voi kuolla ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja Angel on ikuisesti koko sarjan mielipuolisin pahis ikinä joka ei voi enää "Vain palata" sankareidemme joukkoon. Se nostaa panoksia ja murtaa viimeisetkin ennakkoasenteet sarjasta.
Jotenkin vain sanat eivät riitä kuvaamaan tekijöiden munakkuutta ja luovuutta tämän jakson kanssa. Jaksosta ei edes vastaa "päätekijät" kuten Whedon vaan kakkoskauden Frankenstein-täytejakson kirjoittanut tyyppi ja sarjan kuvaaja joka on tekemästä ohjausdepyttiään. Helvetinmoinen suoritus. En helpolla aplodeja anna mutta tämä jakso jos mikä ne ansaitsee. Ei vain kakkoskauden tai edes koko sarjan vaan yksi parhaimmista jaksoista mitä olen ikinä nähnyt.

Kauden huonoimmat jaksot ovat molemmat täytejaksoja joissa on todella paha väkisinvääntämisen maku. Bad Eggs ja Go Fish saavat kyseenalasen kunnian. Vaikka kieltämättä molemmissa on muutama hervottoman hauska hetkensä. Nämä on Juuri Sellaisia jaksoja joita kuulee sarjana Buffyn olevan niiltä ihmisiltä jotka eivät ole joko koskaan sarjaa katsoneet tai nähneet sitä randomisti yhden tai kaksi jaksoa.


Kakkoskausi myös panostaa hurjasti tappelukohtauksiin. Buffy tekee ilmapotkuja ja heittelee vastustajiaan oikein voimalla. Toiminnan kuvauksessa sekä leikkauksessa on jatkuvasti hyvää energistä ja väkivaltaista menoa eikä homma tunnu kertaakaan epämääräiseltä säheltämiseltä tai feikkitappelulta.

Musiikki on vihdoinkin kunnossa. Sarjalla on uusi, vakioksi muodostuva säveltäjänsä Christophe Beck jonka kauniit, synkät ja mysteeriset lyrikas soivat pitkään mielessä. Edelliskauden autotallibandimusasta ollaan kaukana. Sama koskee myös sarjan tunnussävelmää joka on saanut uuden tulkintansa.
Eikä unohdeta mainita mielettömän osuvia lisenssimusiikkeja, jotka istuvat kohtauksiinsa jokakerta täydellisesti. En ole ikinä ollut valmiin lisenssimusan käytön ihailija -oli sitten kyse elokuvista tai tv sarjoista. Bändien kappaleissa on aina jotenkin inhottavan vastenmielisen viba siitä että ne ovat mukana soimassa vain koska tuotantoyhtiöllä on sopimus levy-yhtön kanssa tai ohjaaja on halunnut suosikkibändinsä kappaleen projektiinsa. Mutta Buffyn tapauksessa kappaleet ovat täydellisiä, istuvat täydellisesti niihin harvoihin tapahtumiin kuin niitä käytetään. Oli sitten kyse yöklubi Bronzessa soivasta musasta tai muutamissa montaaseissa soivista.

Kakkoskausi on kieltämä hyvää tavaraa ja kärsii lähinnä täytejaksojen mukana tuomasta taakasta. 22 jakson sijasta kyseessä voisi olla vaikka 14-15 jaksoa pitkä tuotantokausi. Mutta sille ei voi mitään. Tämä ei ole sarjan tai tekijöiden vika. Se on tai tarkemmin sanottuna Oli alan standardi television ohjelmakausista.
Eikä minulla sinänsä ole mitään täytejaksoja vastaan. Nytkin täytejaksot pärjäävät kun niiden aikana käytetään vähintään hahmojen kehittämiseen aikaa. Esimerkiksi Willowiin, Gilesiin ja Xanderiin keskittyvät täytejaksot kuuluvat kauden parhaimpiin jo ihan niiden viihdyttävyyden tai hahmoista uusia puolia paljastavien osioiden ansiosta. Jaksojen aikana tekijät eivät edes vahingossa unohda taustalla pyöriviä muita juonikaaria ja suhdekuvioita. Mutta Passionin kaltaisen kauden huipentuman jälkeen tulee kolmen jakson täyterumba ennen kaksiosaista finaalia ja se jos mikä syö tehoa.

Kakkoskausi on hurja parannus ykkösestä ja alkaa näyttämään mitä Buffy voi oikeasti tarjota. Kokonaisuudesta jää vain hieman laimea olo ainoastaan siksi että tekijät eivät käytä kaikki mahdollisuuksia hahmojen tai tapahtumien osalta hyödyksi ja ennenkaikkea siksi että jaksoja on niin paljon ja tietyt huippukohdat eivät pääset tämän takia seuraamaan toisiaan.

4/5

[Joni Ahonen]

^
Huvittaa näin jälkikäteen kun alkuun pidin Spikeä ylimielisenä lierona, jonka vain halusin poistuvan sarjasta mahdollisimman pian. Myöhemmin hahmosta tulikin suosikkini kaikista, vaikka pysyikin edelleen sellaisena mahtailevana lierona, mutta hauskana tyyppinä. Spiken muutos aidompi kuin Angelin, joka sieluttomana on todellakin täysin sieluton tappaja. Spike inhimillistyi niin pakolla sekä omalla tahdollaan, mutta Angelus ei olisi kirveelläkään.

Oz on minulle ongelmallinen hahmo siksi, että hän on niitä näyttelijöitä, jotka tuntuvat näyttelevän aina vain itseään, eli tässä tapauksessa Seth Green on Seth Green. Minulle mies tuli tutuksi Conan o'Brienin vakivieraana puhumassa Robot Chicken -animaatiosarjastaan ja enkä olisi yllättynyt, jos Oz olisi siitäkin alkanut jauhamaan Buffyssa kesken kaiken. Tosin miehen viimeinen esiintyminen sarjassa myöhemmin oli huomattavasti vakuuttavampi draaman suhteen, mutta olen silti iloinen, että poistui porukasta lopulta.

Gilesissä ärsytti alkuun se änkyttävä ja hermoileva puhetapa. Korviin jäänyt kaikumaan ne alkukauden B-b-b-buffy ja muut lauseet, jotka piti aina änkyttäen aloitaa ja koko ajan niitä silmälaseja ottaa pois naamalta hermostuneesti. Sittemmin hahmo muuttuu nössöstä tutkijamiehestä huomattavasti kovemmaksi tapaukseksi ja puhetapakin muuttuu normaaliksi. En nyt muista muuttuiko juuri Angeluksen teon jälkeen Gilesin tyyli.

Ja olin unohtanut Xanderin ja Cordelian romanssin. Se olikin kakkoskauden hauskin ja mielenkiintoisin juttu.

[Silence]

Spiken muutos aidompi kuin Angelin, joka sieluttomana on todellakin täysin sieluton tappaja. Spike inhimillistyi niin pakolla sekä omalla tahdollaan, mutta Angelus ei olisi kirveelläkään.

Spikella on sarjassa samanlainen muutos kuin Dragon Ball mangan Vegetalla missä ilkeä psykopaattipahis joutuu tilanteen pakosta hyvisten kanssa tekemisiin ja jumiin näiden kanssa ja ajan kuluessa alkaa muovautua kuin huomaamatta osaksi näitä. Luonne ei ikinä muutu mutta mieltymykset kyllä. Siksi juuri Spike on niin mieletön myöhemmillä kausilla kun, esim vitoskauden lopussa ja kutoskauden alussa kun mies oikeasti välittää esimerkiksi Dawnista. Eikä se tunnu tippaakaan siltä että kyseessä olisi epäuskottava muutos.
Mutta ero Angeluksen ja Spiken välillä on että Spike on jo vampyyrina todella inhimillinen hahmo. Eikä vain myöhemmin vaan jo ihan alusta saakka. Drusillassa on samaa. Itseasiassa unohdin kirjoittaa tästä tuohon arvosteluun. Spike ja Drusilla rikkovat aikalailla vampyyrien käsitettä tuosta. Mutta toki Angelus on ihan eri ääripäätä. Puhtaasti vain paha jonka intohimot ovat vähän erilaiset.

Oz on minulle ongelmallinen hahmo siksi, että hän on niitä näyttelijöitä, jotka tuntuvat näyttelevän aina vain itseään, eli tässä tapauksessa Seth Green on Seth Green. Minulle mies tuli tutuksi Conan o'Brienin vakivieraana puhumassa Robot Chicken -animaatiosarjastaan ja enkä olisi yllättynyt, jos Oz olisi siitäkin alkanut jauhamaan Buffyssa kesken kaiken. Tosin miehen viimeinen esiintyminen sarjassa myöhemmin oli huomattavasti vakuuttavampi draaman suhteen, mutta olen silti iloinen, että poistui porukasta lopulta.

Oz turhauttaa koska hahmo on Hyvä Tyyppi ja pidän kaverista mutta hahmossa ei ole oikein mitään eikä käsikirjoittajatkaan keksi kaverille ihmissusi-osion lisäksi mitään. Kuuluu samaan ryhmään esim Rileyn kanssa. Kiva ja symppis mutta ei tuo mitään kokonaisuuteen. Nyt kun olen katsonut kolmoskautta niin... tai itseasiassa säästän tämän arvosteluun.

Gilesissä ärsytti alkuun se änkyttävä ja hermoileva puhetapa. Korviin jäänyt kaikumaan ne alkukauden B-b-b-buffy ja muut lauseet, jotka piti aina änkyttäen aloitaa ja koko ajan niitä silmälaseja ottaa pois naamalta hermostuneesti. Sittemmin hahmo muuttuu nössöstä tutkijamiehestä huomattavasti kovemmaksi tapaukseksi ja puhetapakin muuttuu normaaliksi. En nyt muista muuttuiko juuri Angeluksen teon jälkeen Gilesin tyyli.

Sitä kutsutaan hahmonkehitykseksi.

[Silence]

BUFFY THE VAMPIRE SLAYER, Season 3 (1998-1999)

Kolmas tuotantokausi alkaa edellisen jäljiltä kun Buffy on lähtenyt Sunnydalesta, pakenee elämää Los Angelesissa ja näkee unia Angelista. Samaan aikaan kun Xander, Willow ja kumppanit yrittävät pitää Sunnydalen vampyyrikantaa kurissa.

Olisin kyllä ottanut kauden lähtöasetelmaa vielä yhden tai kahden jakson verran lisää. Turhan nopeasti palataan samantien perusasetelmiin eikä hyvää mahdollisuutta hieman syvemmästä hahmojen tutkimisestä uusissa ympäristöissä ja tilanteissa käytetä hyödyksi.
Onneksi kausi ei aikaile tapahtumien liikkeelle pistämisellä sen enempää. Uusi toisen slayer Faith -"The Dark Slayer", kuten suuri englanninkielen professori Andrew seiskakaudella sen ilmaisee- hyppää mukaan jo heti kolmoisjaksossa. Yllättävää kyllä hahmoa takaa ajanut Kakiston tapetaan jo samantien pois alta ja Faithin heikkoudet tungetaan katsojille heti päin naamaa. Outoa, kun luulisi että tekijät tarttuisivat johonkin näistä jo tarjotuista juonikuvioista ja käyttäisi niitä hyväksi. Mutta ei. Hengiltä vaan ja eteenpäin. Tämä turhauttaa. Faith ansaitsisi edes yhden oman, häneen keskittyvän jakson ja Kakistoksen kohtaamisen vasta myöhempänä. Eliza Dushku Faithin roolissa on onneksi erinomainen roolitus. Tyttö tekee hahmosta juuri täydellisesti itsepäisen, mutta henkisesti epävakaan ja eksyksissä olevan olennon joka kamppailee hyvän ja pahan välimaastossa helppojen ja vaikeiden ratkaisuiden keskellä.
Pääjoukkosta huonoimmaksi laittaa Oz joka roikkuu mukana sarjassa kohtauksen siellä, kohtauksen täällä, vaikka hahmolta odottaisi paljon enemmän kun kerran on mukana alkuteksteissäkin. Tekijöillä ei vain ole yksinkertaisesti mitään tarjottavaa hahmolle. Hän on pelkkä tukihahmo silloin kun tekijät muistavat että hahmo on olemassa. Omasta puolestani Faith olisi voinut korvata Ozin alkuintron hahmoesittelyissä. Voisin valita randomisti minkä tahansa jakson missä Faith on mukana ja naisella olisi jaksossa enemmän ruutuaikaa kuin Ozilla koko tuotantokauden aikana yhteensä. En yhtään ihmettele että Seth Green päätti lähteä sarjasta seuraavan kauden alkupuolella.
Onneksi Angelin kohdalla ollaan osattu tarttua mahdollisuuksiin paremmin. Kauden alkupuolella homma ei vielä kuitenkaan vakuuta. Kyllä, hahmo on kuollut, mutta hahmo roikkuu mukana unissa lähinnä siksi että David Boreanazilla on sopimus sarjasta ja esiintyy introssa ja tulee mukaan tapahtumiin myöhemmin. Olisin käyttänyt ajan paljon tehokkaammin hyödyksi. Angel olisi voinut esiintyä Buffyn unissa enemmän painajaismaisempana hahmona, koska Buffyn suhde Angeliin on kakkoskauden tapahtumien jälkeen niin pielessä kuin olla ja voi. Mutta hahmo roikkuu nyt kokoajan mukana vain unipoikaystävänä.
Buffy "tapailee" kauden alussa Scott nimisen pojun kanssa ja rehellisesti sanottuna laskin päässäni vain sekuntteja että mokomasta peukaloisesta päästiin eroon.
Angelin paluu tuntuu aluksi lähinnä hieman taakalta. Hahmosta olisi ehkä pitänyt vain rohkeasti päästä eroon kakkoskauden finaalin jälkeen -the end, mutta pikkuhiljaa Angelin paluu alkaa istua tapahtumiin paremmin. Pakko myös sanoa että Boreanaz on parantanut näyttelemistään kausi kaudelta. Kolmoskaudella mies on erinomainen Angelina. Varsinkin kun hahmo on aika sekaisin paluustaan ja alkaa tämän jälkeen kasvaa ja löytää erinomaisen tasapainon kuolemanvakavan synkistelyn, huumorin ja kaksimielisyyden keskellä.
Luojan kiitos myös että tekijät ovat ymmärtäneet että Angelin ja Buffyn juttu on saapunut päätökseensä ja hommaa ei voi enää jatkaa oikein mitenkään järkevästi. Vaikka kaksikon parisuhde onkin nyt varsin kypsä ja aikuinen, niin Kolmas tuotantokausi onkin ennenkaikkea kaksikon suhteen epilogi eikä edes yritä enää naittaa kaksikkoa takaisin yhteen. Täytyy ihan erikseen ylistää tekijöitä tämän asian aikuismaisesta käsittelystä kauden lopussa. Yllätyin miten perhanan surulliseksi tulin Angelin kävellessä lopussa pois sarjasta ja Buffyn elämästä. Hahmo oli juuri kauden loppupuolen aikana kasvanut vihdoinkin omaksi vahvaksi ja itsenäiseksi hahmokseen.

Kausi alkaa nopeasti rikkoa myös muita tuttuja romansseja. Valitettavasti. Willown ja Xanderin suhdekuvio on tuskastuttavaa katsottavaa ja toivoisin ettei sitä olisi, mutta se tuntuu kuitenkin koomisuudestaan huolimatta varsin vakuuttavalta ja tavallaan sarja on koko tämänastisen olemassaolonsa ajan vain odottanut sen tapahtumista. Juonikuvio tuntuu kuitenkin olevan olemassa lähinnä siksi että aikaisemmat suhteet voidaan rikkoa, kun kaikki on alkanut menemään niin sulavasti hahmojen osalta.
Buffyn äiti Joyce on kauden aikana vähän isommassa roolissa kun tämä on viimeinkin saanut tietää tyttärensä salaisuudet ja kohtelee tätä kuin paraati-äiti kaapista tullutta lastaan. Joyce tarjoaakin monta hupaista hetkeä kauden aikana ilmaistessaan ihmettelyä Buffyn ja kumppaneiden kommelluksista.
Willow alkaa todellakin puhjeta kukkaansa viimeistään nyt kolmoskauden aikana. Tyttö on jo nyt kehittynyt hulluna verrattuna ykköskauden alkuun. Hahmo ottaa ensimmäisiä askeleita noituudessa ja alkanut muuttua hahmona pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Alysson Hannigan loistaa läpi kauden monipuolisessa roolissaan.
Pakkoa antaa myös samaa ylistystä Sarah Michelle Gellarille. Gellari ei vain tunnu saavan samaa arvostusta kun ihmiset tuntuvat näkevän hänet vain nättinä blondina pimuna ja itsekkin tunnun vahingossa unohtavan huomioida häntä tarpeeksi. Gellar kantaa koko showta upeasti harteillaan ja tasapainottelee yhtä hienosti Buffyn roolissa kuin Hannigan omassaan. Joskus ihan unohdan tajuta miten paljon Gellar oikeasti tuo rooliinsa ja miten paljon hän vaikuttaa muidenkin hahmoihin omalla suorituksellaan.

Ja sitten päästään Pormestariin. Kauden pääpahaan, kaupungin yli satavuotiaaseen salaperäiseen perustajaan. Ja tästä alkaa myös koko sarjan suurimmat lässähtämiset: Oudot, heikot ja lässyttävän hassut pääpahat. Pormestarissa on ennenkaikkea se turhauttava puoli että hahmo on aivan mielettömän potenttiaallinen pääpaha. Sunnydalen kaupunkia jo sen perustamisesta saakka pormestarioinut pormestari on nerokas idea ja selittää paljon miksi kaupungissa oudot ilmiöt pysyvät niin hyvis hys hys-osastolla ja tekijät onnistuvat kuin huomaamatta kertomaan kaupungin historiaakin taustalla. Valitettavasti vain hahmon ulkoinen toteutus jättää niin paljon toivomisen varaan. Pidän valtavasti hahmoa näyttelevästä Harry Groeneristä mutta toivoisin että näyttelijää olisi ohjattu näyttelemään hahmoa kylmemmin, vakavemmin ja ennenkaikkea tosissaan. Pieni hassuttelu ja lempeily yllättäen ei ole pahaa, mutta jatkuva hihhulihei-meno antaa vaan niin ristiriitaisen fiiliksen hahmosta. En pysty ymmärtämään kuka oikeasti on ajatellut että koominen hassutteluhahmo on hyvä idea pääpahaksi. Varsinkin kun hahmo itsessään ei tunnu kovin vaaralliselta. Hahmo on parhaimmillaan juuri silloin kun tämä yllättäen vakavoituu ja alkaakin puhumaan tai käyttäytymään todella inhimillisellä tasolla, kuten puhuessaan Buffyn ja Angelin tuhoontuomitusta suhteesta tai kun mies raivostuu Faithin jouduttua koomaan. Pormestarin hahmo olisi ehdottomasti pitänyt esittää sarjassa vakavempana hahmona joka Faithin ansiosta alkaa pehmenemään isälliseksi olennoksi, eikä toisinpäin.

Kausi itsessään on aikalailla kakkoskauden sisarteos. Sillä on sama rakenne, sama rytmi ja kevennysjaksotkin tuntuvat menevän aikalailla samoihin paikkoihin kuin edelliskaudellakin. Fokus pysyy kuitenkin kieltämättä paremmin itse pääasiassa, eli Buffyn ja Angelin väleissä sekä Pormestarin suunnitelmissa. Oikeasti huonoja jaksoa löytyy vain yksi tai kaksi ja muuten kaikki on enemmän tai vähemmän kasassa. Alkupuolelta löytyy toki enemmän täytejaksoja mutta onneksi tekijät osaavat käyttää nekin hyväksi sentään hahmojenkehityksessä.
Keskeisimmät kohokohdat voisin käydä erikseen läpi. Anne on varsin hyvä aloitus vaikka meno olisi voinut jatkua samana vielä edes yhden jakson verran. Kolmoisjakso Faith, Hope & Trick esittelee meille varsin vakuuttavasti Faithin vaikka turhaa kiirettä pitääkin.
Bad Candyssa Gilesin nuoruudenbestis Ethan Rayne palaa taas sekoittamaan arkea ja Buffy joutuu muodostamaan etsivätiimin kaveriensa sijasta teiniäidistään, kapina-Gilesistä ja villistä rehtori Snydersistä.
Kauden kohokohtia on ehdottomasti Lovers Walk jossa kaikkien suosikki Spike palaa lyhyesti Sunnydaleen, potkimaan kaikkiin hahmoihin hieman totuuksia elämästä ja antamaan ensimmäiset varoituksen Buffyn ja Angelin tuhoontuomitusta suhteesta. The Wish jossa näytetään klassinen "what if"-skenaario siitä jos Buffy ei olisi koskaan saapunut Sunnydaleen. Kaikki on ylösalaisin ja kaikki sankarit tottakai tapetaan brutaalisti. Mutta vaikka jakso on pirun kiinnostava ja ottaa irti mahdollisuuksistaan niin silti tuntuu että jakso olisi voinut vielä huomattavasti enemmän revitellä mahdollisuuksillaan. Ja olla kenties jopa kaksiosainen, sillä nyt jakso lopussa lässähtää aika tusinapieruloppufinaliinsa ja pääpaha Masterin tehdasjuoni on typerää tavaraa. Ihan kuin käsikirjoittajat olisivat taas kerran nopeasti vain hutaisseet takapuolestaan jonkun helpon taustaselityksen tapahtumille. Huoh. Jakso kuitenkin myös esittelee meille yhden uuden ja kohtapuolin pysyvän hahmon, Anyan. Joulujakso Amends on outo jakso. Angeliin ja tämän paluun syihin keskittyvä jakso yrittää paljon mutta ei vain tunnu onnistuvan kovinkaan hyvin. Whedonin ohjaama mutta harvinaisen epäselvä monelta osin. Jokakerta jakson nähtyäni alan miettimään mikä oli jakson pointti ja jos se oli se mitä luulin sen olevan niin selvisikö minulle yhtään mitään? Jakso kuitenkin esittelee meille muinaisen pahuuden The Firstin joka on tottakai päätöskauden iso paha. Helpless on kiinnostava jakso jossa keskitytään voimansa menettävään Buffyyn. Samalla jakso kertoo yllättävän paljon Gilesin edustamista Valvojista ja näiden aika typerällä tasolla liikkuvista vampyyrintappajien testeistä. Bad Girlsissä ja sitä seuraavassa Concequencessa Buffy kokeilee hetken Faithin menossa. Juhlat on kuitenkin nopeasti ohi kun Fathin vastuuton meno johtaa viattomien kuolemaan ja poliisiauton kyytiin. Lovers Walkin ohella kauden parhaimmistoon kuuluu Doppelgangland missä aikaisemmasta The Wish-jaksosta tuttu vaihtoehtoaikajanan vampyyriWillow päätyy meidän Sunnydaleemme. Todella hauska, koskettava ja kiehtova jakso. Tuplaroolin tekevä Allyson Hannigan loistaa jaksossa kahtena eri Willowna. Kauden ehkä hauskimmasta jaksoideasta vastaa Earshot jossa Buffy saa kyvyn lukea ihmisten ajatuksia. Yllättävää kyllä jakso ei revittelekkään komedian mahdollisuuksillaan vaan työntää ne aika nopeasti sivuun ja näyttääkin jutun synkemmän puolen. Jaksolla on ehdottomasti yksi hauskimmista lopetuskuvista koko sarjassa.
Yllättävää kyllä kauden suosikkijaksokseni nousi kolmanneksi viimeinen jakso The Prom joka nimensä mukaisesti keskittyy Lukion tanssiaisiin. Jaksossa viimeistellään hahmojen suhteita ja koko sarjan perusasetelmaa. Cordelia ja Xander saavat todella tyydyttävän lopun juonikuviolleen. Kun taas Angel ja Buffy sydäntäriipivän tuskaisen lopun. Fiksusti tekijät ovat keskittyneet täysin jakson hahmoihin ja heidän kuvioihinsa ja hirviöjuoni pidetään kuin vitsinä taustalla. The Prom myös kuiskii korviini muistutusta siitä miksi rakastan Buffya(sarjaa siis) niin paljon. Varsinkin loppukohtaus on upea kun kaunis Wild Horses soi taustalla ja Angel saapuu viettämään viimeistä yhteistä iltaa Buffyn kanssa. Muutenkin on pakko sanoa että olen pitänyt Angelista valtavasti tämän kauden aikana. Hahmon on kasvanut omaksi hahmokseen. Tämä olisi voinut olla hyvin kauden päätösjakso ja se olisi jättänyt täydellisen lopetuksen fiiliksen.
Kauden päättää Joss Whedonin kirjoittama ja ohjaama kaksiosainen Graduation Day. Jakson "tappajan veren juonti pelastaa myrkyltä"-sivujuoni on kuitenkin todella typerää ja ala-arvoista käsikirjoittamista Whedonilta. Buffylla ja Faithilla on sentään komea one on one taistelu, Pormestarin hahmoa aletaan viimeinkin boostata loppufinaalia varten ja kaikessa on kiehtova lopullisen päätöksen fiilis. Toivoisin vain että päätösjakso keskittyisi vähemmän kikkailuun ja noloon "oppilaat yhdessä pahaa vastaan" loppuhuipennukseen ja pelaisi pienemmin suuren finaalin koittaessa. Sarjan alkuperäisen asetelman päättävä kolmas tuotankokausi päättyy kuitenkin haikean kauniisti lopussa ja saa yllättävän liikuttuneeksi.

Kauden huonoimman jakson kyseenalaisen kunnian saa The Zeppo, jossa on hemmetin hauska idea: Kaikkien aikojen kauhistuttavin maailmanloppu uhkaa ja sankarimme joutuvat eeppisimpään taisteluunsa -mutta tapahtumia seurataankin Xanderin näkökulmasta joka puuhaa ihan jotain muuta. Hauska idea mutta jakson juttu ei vaan lähde lentoon ja Xanderin ja Faithin pikapanoa lukuunottamatta oikein mikään ei naurata. Pystyin lähinnä kuulemaan käsikirjoittajien työhuoneen naurun, en omaani.

Tappelukohtauksien laatu vain jatkaa paranemistaan. Buffy ei enää potki yksin vampyyreiden takapuolia ja kahden vampyyrintappajan menossa on huimaa vauhtia. Ihmisiä ja ei-ihmisiä isketään päin seiniä ja huonekaluja. Turpaan annetaan ja turpaan saadaan ja pakko sanoa että aika monet nykyaikaiset elokuvatkin jäävät kakkoseksi Buffyn fyysisen actionin rinnalla. Ennen vain osattiin paremmin.
Tietokonefektit ovat saaneet huomattavaa panostusta kolmoskaudella. Enää ei vampyyrien tomutus ole sitä että vaarna sydämmeen-iskun jälkeen hahmo muuttuu harmaaksi ja tuhkapilvi puffahtaa, vaan nyt vampyyrit murenevat ihan silmissä. Hahmojen luuranko tulee kuihtuvan ruumiin murentuessa esille ennen lopullista tomuksi muuttumista. Myös vampyyrien kasvomuuttumisen kuvamorfaus on entistä sujuvamman näköistä ja tekijät myös käyttävät sitä nyt enemmän, kun aikaisemmin sellaista näki korkeintaan pari kertaa per kausi. Valitettavasti loppufinaalin käärmedemoni on aika kökön näköinen ilmestys vuoden 1999 tv-sarjabudjetilla.
Niin, ja kuullanhan Kolmoskautena ylivoimaisesti koko sarjan paras tulkinta tunnuskappaleesta. Siinä on viimeinkin kunnon rokkaavaa energiaa ja jokakerta kuuntelin sitä hyvissä fiiliksissä enkä vain odottanut jakson alkamista. Musiikki on muutenkin hyvää läpi kauden mutta oikein mikään kappale ei kakkoskauden kaltaisesti nouse taustamusiikista tälläkertaa esille.

Kolmas tuotantokausi on oikeasti hyvä kausi. Mutta se olisi yksityiskohtia hiomalla suorastaan erinomainen. Kauden alkuasetelman parempaa hyväksikäyttöä, Parempi Faithin ja Pormestarin käyttö ja hahmorakentaminen kauden aikana ja tiettyjen todella ärsyttävien mutta potenttiaallisesten asioiden kuten uuden Valvojan Wesleyn hiominen, niin homma olisi siinä. Enkä vain pääse yli siitä että Pormestarin suuri potenttiaallisuus pilataan jo alkumetreillä kun hahmosta tehdään hassutteleva suosikkisetä. Valitettavasti näiden ongelmien kanssa kausi ei pääse potkimaan kakkoskautta takapuoleen vaan jää hieman ikävästi vain samalle tasolle. Hyvää mutta ei erinomaista ja se on sääli, sillä erinomaisuus on lähellä, todella lähellä.
Pakko myös sanoa että kolmoskauden aikana Lukion alkaa lopultakin tuntumaan loppuun kulutetulta ympäristöltä ja seuraavan kauden maisemanvaihdos tulee juuri oikeaan aikaan.

Sarja on parhaimmillaan juuri silloin kun se keskittyy hahmojen väliseen draamaan ja unohtaa hössöttelyt. Jännää miten Buffya pidetään sarjana todella keveänä ja hauskana hassutteluna, mutta komedian alla sarjassa on pirun synkkä ja haikea pohjavire ja kaikki hahmot tuntuvat vaan kärsivän ja kärsivän. Elämä on perseestä ja kaikki on vaikeaa. Ja siis jo tässä vaiheessa -ennenkuin vitos ja kutoskausi tekevät siitä pääjuttunsa.

4/5

[Joni Ahonen]

^

Samoilla linjoilla etenkin tuon pormestarin suhteen, josta en tykännyt ollenkaan. En tiedä ajattelisinko nyt toisin uudella katsomiskerralla, mutta en pitänyt laisinkaan pormestarin ja Faithin isä-tytär -suhdetta uskottavana. Kauden pahiksen rakennus jäi aika kesken ja homma ei oikein vaan toiminut mitenkään kunnolla muutamia kohtauksia lukuun ottamatta. Lopun jättikäärme syöpyi kyllä mieleen. Just parhaimpia on ne kohtaukset, joissa joku sanoo katalan totuuden päin naamaa eikä sankarit voi mitenkään vasta-argumentoida.

Myönnän että sen verran oli mielessä jo ehtinyt kakkos- ja kolmoskausi sekoittumaan, että muistin Buffyn kakkoskauden alussa lähteneen toiseen kaupunkiin, mutta eihän se niin mennytkään. Ja kyllä, olisi ollut mielenkiintoista, jos olisivat Buffyn oloa muualla näyttäneet 2-3 jaksoa vaikkapa.

[Silence]

Buffy the Vampire Slayer, Season 4 (1999-2000)

Neljäs tuotantokausi on ennenkaikkea siirtymäkausi. Se muuttaa sarjan fokusta ja lähestymistapaa täysin hahmovetoiseksi- ja keskeiseksi ja alkaa todenteolla käyttämään mahdollisuuksiaan hyväksi.

Kauden avainsana on Muutos. Niin sarjan toteutuksessa, parisuhteissa kuin päähenkilöiden elämäntilanteissakin. Mikään ei ole enää niinkuin ennen. Kukaan ei ole enää turvallisessa vanhassa asemassaan ja kaikki joutuvat etsimään itseään. Buffy on siirtynyt yliopistoon ja sen mukana käsitellään normaaleja elämänvaiheiden muutoksia, ystävien kadottamista, perheen etääntymistä. Kohdataan uusia ihmisiä, vanhoja ystäviä katoaa ja jotkut ystävät joutuvat täysin erilaiseen elämänasetelmaan.
Kauden alussa Buffy on ihan ulalla kaikesta ja toimii hauskasti täysin päinvastaisena hahmona kuin lukion vuosilla, jolloin neiti oli aina sanavalmis ja itsevarma kaikessa. Hauskana ideana Willow on kaksikosta se jolla on kaikki täysin hallinnassa, potkii Buffya persuksille ja tyttö tuntuu muutenkin siltä että hän olisi odottanut koko elämänsä vain tätä hetkeä. Xander puolestaan on aivan hukassa elämänsä kanssa, vailla tarkoitusta tai päämäärää. Samoin ovat Giles ja kaupunkiin palaava Spike joka juuttuu mukaan tapahtumiin koko loppusarjan ajaksi. Mies heiluu Gilesin tavoin neloskaudella hieman tyhjänpanttina, itseään ja tarkoitustaan etsien mutta on aina mukana kun jotain absurdia tapahtuu. En edes uskalla arvailla mitä aineita käsikirjoittajien huoneessa on polteltu kun joku on saanut idean tehdä lukion vähä-älyisestä bimbo Harmonystä Spiken vampyyrityttöystävän, mutta luoja sentään miten meinaan aina tukehtua nauruun kun neiti on mukana kauden alkupuolen jaksoissa.

Kaikilla keskeisillä hahmoilla on uutta menoa ja sutinaa romanssirintamalla. Buffy on yllättäen tälläkertaa aivan tohelo joka ei tajua edessään olevia mahdollisuuksiaan ja ui masennusaltaassa Angel-parisuhteen synkistyttämänä. Buffyn ja Rileyn kömpelöä ihastumisoperaatiota on hauska seurata, varsinkin kun Willow työntää kaksikkoa yhteen. Riley ei käsittääkseni nauti kovinkaan suurta suosiota sarjan fanien keskuudessa, mutta todellisuudessa hahmo saattaa hyvinkin olla paras mahdollinen poikaystävävaihtoehto Buffylle. Normaali, maanläheinen ja kunnon tyyppi jolla ei ole synkkää, murhaavaa, pettävää taustaa. Mutta se on myös ongelma, sillä Buffy tuntuu haikailevan lähinnä onnettoman, epätoivoisen parisuhteiden perään eikä tajua mitä hieno mahdollisuus hänen edessään on. Anyan ja Xanderin samaanaikaan niin tohelo kuin uskomattoman ihastuttava romanssi on aivan uskomattoman hulvatonta seurattavaa. Anya on kuin tyhmä, innokas koiranpentu ja Xander joutuu olemaan parisuhteen järkeilevä nainen. Anya on aivan mahtava täysin suoraan kaiken sanovana ex-demonina joka ei varo sekunttiakaan kenenkään tunteita. Aina kun Anya astuu ovesta sisään niin voi olla varma että luvassa on kunnon nauruntirskautus kun nainen avaa suunsa. Valitettavasti Willown ja Ozin rakkaustarina on nopeasti ohi ja Willow siirtyykin kauden aikana... tuotanoin, tyttöihin. Siinä missä Buffyn ja Rileyn sekä Xanderin ja Anyan suhteet ovat vielä hauskoja ja naurattavat monella tavalla höpsöydellään ja noloilla tilanteillaan, niin on suorastaan ihailtavaa miten rehellisesti ja aidosti Willown ja wicca-tyttö Taran välistä rakkaustarinaa kerrotaan. Suhde on todella, todella kauniisti ja hienovaraisesti toteutettu kauden jälkimmäisen puoliskon aikana, eikä meille edes näytetä siitä kuin pieniä hetkiä siellä täällä.

Kauden pääjuonikuvioksi muodostuu yksi koko sarjan tylsimmistä ja heikommin toteutetuimmista juonikuvioista: Kampuksen alla toimii hallituksen salainen hirviöiden metsästysoperaatio jonka sotilaita ja tiedemiehiä vastaan Buffy joutuu enemmän tai vähemmän kamppailemaan. Ideana ihan ok, mutta toteutuksena pirun kömpelö ja välillä aivan ahdistavan nolo. Salainen The Initiative-sotilastukikohta ei vain saa kunnollista ulkonäköä sarjan budjetilla ja näyttää nolon tyhjältä varastohallilta vaikka kuin fanilasien läpi sitä katsoisi. En oikeasti ymmärrä miksi tekijät ovat vain kuseneet näin tärkeän elementin heikolla olankohtautuksella. Ei edes tv-sarjoissa asioiden pitäisi kaatua tällaiseen. Tekijät voisivat käyttä niin valaistusta kuin kuvakulmiakin ja kuvamanipulointia hyväkseen tehdäkseen armeijan tukikohdasta kiinnostavan ja vaikuttavan näköisen, mutta kaikki on vain köyhän opiskelijaelokuvan näköistä.
Kaikista kaamein on kuitenkin kauden pääpaha Adam. Hirvöiden ja ihmisen laboratoriossa valmistettu liitos. Adam näyttää paskalta, tuntuu paskalta ja haiseekin siltä. Lähinnä monologisointia harrastava b-pahis joka vain huononee kauden edetessä. Kaudelta olisi rohkeasti voinut vain puuttua kunnon the pääpaha hieman kutoskauden tyyliin ja tekijät olisivat voineet keskittyä pienempään kuvaan, kuten vaikka salaperäisiä kokeita tekevään professori Walshiin. Mutta onneksi Adam tuodaan mukaan sarjaan vasta reippaasti kauden puolivälin jälkeen, joten noin 2/3 koko kaudesta saa nauttia varsin rauhallisesta omasta ihanuudestaan.

Heti aloitusjaksosta Buffyn neljäs kausi on täynnä uutta puhdasta ja ennenakaikkea raikasta energiaa. Sarjan väripaletti on entistä monipuolisempi. Aikaisempien kausien tukahdetumpi ruskeasävytteinen tyyli on yhä osittain paikallaan mutta värejä on reippaasti enemmän niin lavastuksessa kuin puvustuksessakin. Kun neloskautta katsoo niin alkaa ihan masentaa miten värikkäästi ennen pukeuduttiin ja miten mustaa ja harmaata kaikki nykyään 2020-luvulla on.
The Freshman on todella loistava ja vahva kaudenaloitus, ehkäpä koko sarjan paras. Buffy on aivan hukassa Yliopiston ensimmäisinä päivinä ja saa turpiin kampusaluetta rosvoavalta vampyyrijengiltä. Täytyy ihan erikseen kehua Katharine Townea vampyyrijengin johtajana Sundayna, jonka mukanaolo sarjassa jää ikävästi vain yhteen jaksoon.
The Harsh Light of Day tekee normaalin kolmosjakson tempun ja heittää kauden pikkupahikset kuvioihin. Niin Spike kuin Harmony ilmestyvät mukaan ja luvassa on hulvatonta huumoria milloin keneltäkin.
Wild at Heart on Ozin poistumisjakso jonka aikana tarina keskittyy Oziin ensimmäistä kertaa sitten kun tämä ensimmäistä kertaa kamppaili ihmissusipuolensa kanssa. Jaksolla on yksin parhaimmista ja tunteikkaimmista lopetuksista ikinä, ollen samaa tasoa kakkoskauden Passionin huippuhetkien kanssa. Harmi vain että muu jakso ei ihan tule kyseiselle tasolle. Ikävää myös että Ozzia aletaan NYT viimeisillä sekunneilla oikeasti käyttämään ja boostamaan kun hahmo on jo toinen jalka ovesta ulkona.
The Initiative keskittyy kauden keskiössä olevaan salaperäisen hallituksen hirviönmetsästysoperaation ympärille. Jakso keskiössä ovat Riley ja tämän kaverit. Valitettavasti hirviönmetsästysoperaatio Initiative on juttuna kökkö ja todella, todella kulahtanut -MUTTA kaikki tämän ympärillä kuitenkin toimii suorastaan täydellisesti. Rileyn Buffy-ihastus on niin suloista seurattavaa ja Willow tekee surkeassa olotilassaan kaikkensa laittaakseen näitä kahta yhteen. Jakso on täynnä loistavia keskusteluita, absurdeja tilanteita ja sisältää jopa ikimuistoisen taistelun Xanderin ja Harmonyn välillä. Yksi kauden alkupuolen parhaimmista jaksoista. Jos et vielä tätä ennen ole ollut rakastunut Spikeen ja Willown hahmoihin, niin viimeistään tämän jakson jälkeen varmasti olet.
Pangs ja Something blue ovat hulvattomia huumorijaksoja missä kirous ja pieleen menneet taiat lumoavat porukkaa. Angel tekee täysin turhan cameon Pangsissa mutta huumori on kuitenkin kohdallaan ja nauruilta on vaikea välttyä kun mojonsa menettänyt Spike etsii turvapaikkaa ja on intiaanihyökkäyksen aikana sidottuna tuoliin. Muutenkin Gilesin ja Spiken huonetoveri-menoa on hulavaton seurata.
Kauden puolivälin lähestyessä tulee Hush, yksi koko sarjan legendaarisimmista jaksoista. Eli jakso "Missä kukaan ei puhu". Jakso on todella vaikuttava, se on kuin Tim Burton ja Danny Elfman tekemässä vierailevina tekijöinä Buffya. Jakso on täynnä helvetin hauskaa huumoria ja koomisia tilanteita ja vastapainona tälle todella pelottavat pahikset, The Gentlemenit. Mutta vaikka jakso onkin todella vaikuttava niin minusta se on aina jättänyt kuitenkin jotenkin vain tyhjäksi. Kaikki on liian nopeasti ohi ja homma menee ehkä liikaa huumoriin. Siitäkin huolimatta, vaikuttava jakso, joka myös tuo sarjaan wicca-tyttö Taran.
A New Man keskittyy viimeinkin Gilesiin ja tuo mukanaan myös sarjassa viimeistä kertaa esiintyvän Gilesin nuoruudenbestiksen Ethan Raynen joka sekoittaa hieman pulvereita Gilesin juomaan. Giles muuttuu hirviöksi ja palkkaa rahantarpeessa olevan Spiken kuskikseen metsästäessään Ethania. Jaksossa on varmasti yksi sarjan hulvattomimmista näyistä kun Spike mittailee metrimitalla kryptan seinää.
Kaksiosaisessa This Year's Girlsissa ja Who Are Youssa The Dark Slayer, Faith, herää koomasta ja vaihtaa ruumiita Buffyn kanssa. Varsinkin jälkimmäinen jakso on huikea kun Sarah Michelle Gellar pääsee tulkitsemaan Eliza Dushkun Faithia. Kirjoittajat todellakin panostavat mahdollisuuksiinsa ja Faithin saa yllättävää kasvukertomusta tarinan aikana. Hahmo aloittaa kuin huomaamattaan pitkän parantumisensa takaisin hyvisten joukkoon.
Superstar on yksin koko sarjan hauskimmista jaksoista. Kahdelta edelliskaudelta tuttu nobody luuseripoika Jonathan on yllättäen eeppinen James Bond jonka rinnalla jopa Buffykin on vain epävarma sidekick. Itseäni harmittaa jaksossa lähinnä se että loppuratkaisu ratkaistaan niiiiin ikävän tutusti tutulla turpaanveto-ratkaisulla jolla kaikki korjataan. Yksi kauden ehdottomista huippuhetkistä ja samalla myös kauden ja sarjan tunteiden osalta raskaimmista jaksoista on Ozin paluuseen keskittyvä New Moon Rising. Willow joutuu punnitsemaan kahden rakkautensa välistä. Jaksossa on monta loistavaa keskustelua, kaikki Willowiin liittyviä ja varsinkin kaksi viimeistä kohtausta ovat loistavia. Mikään asia maailmassa ei ole niin koskettavaa kuin nähdä Allyson Hannigan itkemässä, ja sitä tämä jakso tarjoaa.
Kauden toiseksi viimeisessä jaksossa Primeval kohdataankin jo yllättäen suuri ja eeppinen loppufinaali kun Adam pistää suunnitelmansa täytäntöön ja Buffy kumppaneineen pelastaa päivän ja tekijöiden Matrix-fanitus ei jää ollenkaan epäselväksi. Mutta ei siinä ole mitään hävettävää. Vuonna 2000 jokaikinen olento tällä planeetalla oli sekaisin Matrixista ja hyvästä syystä. Jakson loppufinaalin suuri taistelu on myös kohtalaisen hyvännäköinen ja tekijät osaavat viimeinkin käyttää kuvakulmia toimivasti, piilottaen lavastuksen yksitoikkoisuuden ja laittaen kunnolla menoa ja meininkiä kuviin. Valitettavasti jakso itsessään on kuitenkin aika tyhjänpäiväinen mättöjakso.

Kauden päättää yksi koko sarjan upeimmista ja parhaimmista jaksoista, Restless, joka keskittyy neljän päähenkilömme uniin. Primevalissa käytetty taika vapauttaa jotain alkukantaista joka vainoaa sankariemme unissa. Unijakso tutkii tarkasti päähahmoja. Heidän haaveitaan, pelkojaan ja salaisia tuntojaan. Willow pelkää olevansa edelleen se ykköskauden epävarma pikkutyttö joka pelkää aina olevansa myöhässä kaikesta ja on yhä ahdistunut uudesta seksuaallisuudestaan. Xander pelkää olevansa täysin tarpeeton ja merkityksetön jonka kaikki tiet johtavat vain vanhempiensa kellariin. Giles kamppailee Buffyn isän roolin, perheenperustamisen ja valvojan velvollisuuksiensa välillä. Kun taas Buffy pelkää Rileyn olevan kylmä hallituksen pukumies ja itse olevansa omien voimiensa vanki. Vaikka unet käsitelläänkin selkeästi yksi kerrallaan niin ne sekoittuvat myös kauniisti keskenään. Unissa myös nähtään monta tuttua sivuhahmoa sekopäisissä mutta kumman loogisissa rooleissa. Riley on cowboy, Harmony on tyhmä maitotyttö, Spike on nähtävyys, Rehtori Snyder on Apocalypse Nown Kurtz, Oz käy kummittelemassa Willown muistoissa ja Anya heiluu stand-up-koomikkona bronzessa. Unia yhdistää oudosti se että Tara esiintyy outona asioiden selkeyttäjänä ja jokaisessa unessa heiluu outo Juustomies esittelemässä juustopaloja.
Outoa kyllä, jakso ei esiinny yleensä ollenkaan netissä olevien "parhaimpien buffyjaksojen" listoissa, vaikka jakso on aivan käsittämättömän hyvä timanttihetki koko sarjan historiassa. Jakso on upeasti ohjattu, leikattu, kuvattu, sävelletty. Jakson käsikirjoittaja ja ohjaaja Whedon yrittää paljon ja onnistuu tälläkertaa aivan kaikessa. Mies ehkä kopioi Lynchiä ja vastaavia sekopäitä mutta onnistuu aivan uskomattoman hyvin uhkarohkeassa teossaan. Kakkoskauden Passion-jakso on viimeinkin löytänyt voittajansa.

Kauden huonoimman jakson kunnian saa vitosjakso Beer Bad joka on samalla yksi sarjan huonoimmista. Naistenkaataja-kundin kanssa vietetystä yhdenyön jutusta masentunut Buffy juo liikaa kaljaa ja muuttuu peukaloidun juoman ansiosta luolamieheksi/naiseksi.

Yllätyn jokakerta miten nopeasti neloskausi suorastaan suhahtaa läpi. Yhtäkkiä ollaankin jo puolivälissä ja kohta loppufinaalissa. Johtuu luultavasti siitä että kaudella ei ole showpysäyttäjä-täytejaksoja kuin pari ja silloinkin fokus pysyy jatkuvasti hahmoissa, joiden tarinat etenevät loogisesti eteenpäin.
Hulluinta neloskaudessa on se että jokakerta kun huomaan ajattelevani tilanteesta tai hahmosta jotain tiettyä niin hahmot sanovat täsmälleen saman huomautuksen ääneen. Tuntuu kuin show lukisi ajatuksiani jatkuvasti.

Kausi myös yrittää hieman kikkailla samaan aikaan pyörineen Angelin oman tv sarjan ykköskauden kanssa. Mistään "pakko nähdä Angelia jotta ymmärtäisin mitä tapahtuu" ei onneksi tungeta mukaan mutta välillä tulee hieman outoja hetkiä kun Buffy on jakson alussa palannut juuri Angelin luota. Ei mitään hirveän häiritseviä, mutta ei myöskään kovinkaan kivoja kun huomio Buffysta halutaan häiritä pois, mainitsemalla Angelin omaa sarjaa. Mutta ymmärrän kyllä. Pitäähän tekijöiden mainostaa omaa uutta tuotostaan katsojille.

Nolosta The Initiativesta ja kaameasta pääpaha Adamista huolimatta kausi pysyy todella hyvänlaatuisena pitkään, kunnes hieman vääntyilee ja köhii ensin puolivälin ja sitten loppusuoran paikkeilla, mutta terästäytyy taas näiden jälkeen loppua kohti kovasti ja finaali itse on sarjan parhaimpia. Neloskausi ei missään nimessä ole sarjan paras kausi, mutta jollain oudolla tavalla minulle ehkä rakkain, koska sarja tuntuu ensimmäistä kertaa syttyvän kunnolla eloon.

4+/5


"Sometimes I think about two women doing a spell... and then I do a spell by myself. "
-Xander

[Joni Ahonen]

Riley ei käsittääkseni nauti kovinkaan suurta suosiota sarjan fanien keskuudessa, mutta todellisuudessa hahmo saattaa hyvinkin olla paras mahdollinen poikaystävävaihtoehto Buffylle. Normaali, maanläheinen ja kunnon tyyppi jolla ei ole synkkää, murhaavaa, pettävää taustaa. Mutta se on myös ongelma, sillä Buffy tuntuu haikailevan lähinnä onnettoman, epätoivoisen parisuhteiden perään eikä tajua mitä hieno mahdollisuus hänen edessään on.

Niin tyypillistä naisilta.

Kauden päättää yksi koko sarjan upeimmista ja parhaimmista jaksoista, Restless, joka keskittyy neljän päähenkilömme uniin. Primevalissa käytetty taika vapauttaa jotain alkukantaista joka vainoaa sankariemme unissa. Unijakso tutkii tarkasti päähahmoja. Heidän haaveitaan, pelkojaan ja salaisia tuntojaan. Willow pelkää olevansa edelleen se ykköskauden epävarma pikkutyttö joka pelkää aina olevansa myöhässä kaikesta ja on yhä ahdistunut uudesta seksuaallisuudestaan. Xander pelkää olevansa täysin tarpeeton ja merkityksetön jonka kaikki tiet johtavat vain vanhempiensa kellariin. Giles kamppailee Buffyn isän roolin, perheenperustamisen ja valvojan velvollisuuksiensa välillä. Kun taas Buffy pelkää Rileyn olevan kylmä hallituksen pukumies ja itse olevansa omien voimiensa vanki. Vaikka unet käsitelläänkin selkeästi yksi kerrallaan niin ne sekoittuvat myös kauniisti keskenään. Unissa myös nähtään monta tuttua sivuhahmoa sekopäisissä mutta kumman loogisissa rooleissa. Riley on cowboy, Harmony on tyhmä maitotyttö, Spike on nähtävyys, Rehtori Snyder on Apocalypse Nown Kurtz, Oz käy kummittelemassa Willown muistoissa ja Anya heiluu stand-up-koomikkona bronzessa. Unia yhdistää oudosti se että Tara esiintyy outona asioiden selkeyttäjänä ja jokaisessa unessa heiluu outo Juustomies esittelemässä juustopaloja.
Outoa kyllä, jakso ei esiinny yleensä ollenkaan netissä olevien "parhaimpien buffyjaksojen" listoissa, vaikka jakso on aivan käsittämättömän hyvä timanttihetki koko sarjan historiassa. Jakso on upeasti ohjattu, leikattu, kuvattu, sävelletty. Jakson käsikirjoittaja ja ohjaaja Whedon yrittää paljon ja onnistuu tälläkertaa aivan kaikessa. Mies ehkä kopioi Lynchiä ja vastaavia sekopäitä mutta onnistuu aivan uskomattoman hyvin uhkarohkeassa teossaan. Kakkoskauden Passion-jakso on viimeinkin löytänyt voittajansa.

Ainoa Buffy -jakso, jonka katsoin kahdesti ja stekkasin netistä heti sarjasta tehtyjä tulkintoja.

Noista uusista hahmoista en koskaan lämmennyt Anyalle. Näyttelijä on suloinen, mutta hahmo tuntui vain höhlältä ja olisin mieluummin nähnyt Xanderilla tavallisen siis ihmistyttöystävän. Suhde on tavallaan söpö, mutta silti ei itselleni muodostunut aidoksi. En tiedä muuttuisiko mielipiteeni toisella katsomiskerralla sitten.

Neloskausi tosiaan oli se kausi, jonka katsominen ei ollut yhtään puuduttavaa, vaan huomasin ahmivani sitä monta jaksoa peräkkäin. Tykkäsin 5/5, vaikka pahis ja pari hahmoa sekä jaksoa eivät miellyttäneetkään.

[Silence]

Niin tyypillistä naisilta.

Olenko kuulevinani äänessäsi katkeruuden?

Eikun… Hitto, taidan kuulla katkeruuden omassa äänessäni...

Noista uusista hahmoista en koskaan lämmennyt Anyalle. Näyttelijä on suloinen, mutta hahmo tuntui vain höhlältä ja olisin mieluummin nähnyt Xanderilla tavallisen siis ihmistyttöystävän. Suhde on tavallaan söpö, mutta silti ei itselleni muodostunut aidoksi. En tiedä muuttuisiko mielipiteeni toisella katsomiskerralla sitten.

Xanderissa on vain se että kaveri on koko scoobygangin ainut normaali, tavallinen kaduntallaaja. Hyvänä kontrastina siihen on se että hän joutuu painimaan Anyan kaltaisen hahmon kanssa.

EDIT: Restlessistä vielä sen verran että se on varmasti aidoimman oloinen unijakso minkä olen koskaan nähnyt missään elokuvassa tai tv sarjassa. Homma liikkuu niin täysin unen logiikalla. Tapahtumapaikat vaihtelevat ja yhdistyvät oudosti keskenään, hahmot ilmaantuvat oudoissa yhteyksissä ja toistelevat samoja sanoja kokoajan. Ja kokoajan on outo tunne että Jotain pitäisi tehdä tai muistaa.

[Silence]

Buffy the Vampire Slayer, Season 5 (2000-2001)

Jos neloskauden teema oli Muutos niin vitoskauden avainteema on Riittämättömyys. Kaikilla tuntuu olevan tunne riittämättömyydestä ja omasta heikkoudestaan kaiken suuren ja pahan edessä. Buffy tuntee olonsa riittämättömäksi mihinkään, Riley ei saa kaipaamansa vastarakkauden läheisyyttä Buffyltä, Spike on kirjaimellisesti revitty kahtia omien tunteidensa kanssa ja jopa kauden pääpaha kamppailee oman riittämättömyytensä kanssa. Vain Xander ja Anya tuntuvat elävän erittäin tyytyväistä elämää aidossa, aikuisten parisuhteessaan.
Sarja jatkaa hahmojen aikuistamista entisestään. Jos edelliskaudella hahmot tuntuivat nuorilta aikuisilta niin nyt aletaan ylittämään kunnolla aikuisuuden viivaa.

Buffy joutuu nousemaan slayerin ja teinitytön roolista aikuiseksi, elämästä vastuunottavaksi naiseksi ja isosiskosi kun sarjaan ilmestyy tyhjästä Buffyn pikkusisko Dawn josta ei olla ikinä kuultukkaan, mutta kaikki tuntuvat neidin tuntevan. Epäilyttävää mutta pikkuhiljaa kaikki selitetään ja Dawnin todellinen tarkoitusperä hahmoille selviää. Ja niin selviää myös katsojille paremmin kauden myöhemmässä vaiheessa kun draamavaihde kunnolla isketään käytiin. Michelle Trachtenbergin näyttelemä Dawn on pirunmoinen uhkapeli tekijöiden osalta mutta onnistuu yllättävän hyvin. Hahmo on ihan hyvin kirjoitettu ja varsinkin Trachtenberg tekee yllättävän hyvää työtä hahmon kanssa vaikka onkin ihan uusi tuttavuus sarjassa. Varsinkin Gellarin, Trachtenbergin ja Joyce-äitiä näytelevän Kristine Sutherlandin perhedynamiikka toimii täydellisesti koko kauden aikana.
Täytyy myös kehua eritysesti Joycea näytelevää Sutherlandia. Nainen on alusta saakka ollut sarjassa mukana taustalla ja vaikka viimekaudella jäikin vain muutaman jakson vieraaksi ja vaikka nainen onkin aina puskenut ennenkaikkea sympaattisella olemuksellaan itseään sarjassa läpi niin tälläkertaa Sutherland antaa todella loistavan suorituksen Buffyn ja Dawnin äitinä. Hahmoa nähdään vitoskaudella enemmän kuin monella edellisellä kaudella yhteensä. Kun hahmo kauden loppupuolella äkisti menetetään niin katsoja oikeasti tuntee menettäneensä jotain todella läheistä.

Willow on muuttunut valtavasti viimeisen viiden kauden aikana ja vitoskaudella annetaan ensimmäiset erittäin selkeät merkit siitä että hahmon kehityssuunta ei ehkä ole ainakaan hahmolle se kaikkein tervein. Kauden aikana alkaa myös tapahtua kuin vaivihkaa siirtyminen päähenkilöiden johtoportaassa. Buffy on edelleen komennossa mutta Giles tuntuu menettävän rooliaan kakkosmiehennä ja tärkeänä taustavoimana Willowle. Se käy viimeistään ilmi toiseksi viimeisssä jaksossa kun Willow kirjaimellisesti tukkii kaikkien turvat ja ottaa ohjat ryhmästä Buffyn ollessa poissa pelistä.
Buffyn isähahmo Giles saa myös vihdoin piristävästi otetta elämästään, alkaessaan pitää Sunnydalen taattua kuolemanloukkua, Magic Box-taikakauppaa. Kauppa tarjoaa muutenkin täydellisen kokoontumispaikan sankareillemme ja sopii samalla myös täydellisesti keskeiseksi tapahtumaympäristöksi. Kaikki kun muutenkin tuntuu pyörivän sopivasti juuri taikuuden ja taika-amulettien ympärillä.

Kauden tähdeksi muodostuu kuitenkin Spike jota näyttelevä James Marsters kirjaimellisesti varastaa koko shown sen loppukeston ajaksi. Spike rakastuu veriviholliseensa ja loppu on kirjaimellisesti historiaa. Voiko demonisesta hirviöstä syntyä hyvä mies? Käsikirjoittajat tekevät todella vakuuttavaa työtä Spiken pikkuhiljaa tapahtuvalla hahmonmuutoksella niin että homma pysyy uskottavana ja realistisena vaikka mitä tapahtuisi. Masters myös todistaa olevansa pirun hyvä näyttelijä joka osaa nopeasti vaihtaa yhdestä tyylistä toiseen ja ripottelee taitavasti pieniä murusia esille Spiken pinnan alla olevasta persoonasta. On todella kiehtovaa seurattavaa miten Spiken pakkomielle Buffyyn tuntuu välillä aivan uskomattoman vastenmieliseltä ja häiriintyneeltä, mutta onnistuu silti voittamaan katsojan puolelleen ja tsemppaamaan Spiken kaltaisen ex-pahiksen puolesta. Vaikka Spike hallitseekin kautta milloin komediallisena sekopäänä ja milloin traagisena uhrina niin miehen todelliset huippuhetket säästenään kuitenkin ihan kauden finaaliin.

Big Bad on tälläkertaa salaperäinen biatchnainen Glory. Bitchaileva ja jatkuvasti itsestään puhuva pääpaha kuuluu valitettavasti Pormestarin kanssa samaan hahmoryhmään missä tekijät tuntuvat haluavan vain hassutella hahmon kanssa. Varsinkin hahmon mukaantulo kauden alussa ei vakuuta vielä ollenkaan, vaan lähinnä ärsyttää ja saa ihan tuhahtamaan turhautuneena. Mutta toisin kuin neloskauden pääpaha Adam, Glorya aletaan kuitenkin kauden puolivälissä oikeasti boostaamaan kunnon pahikseksi kun bimboutta vähennetään ja oikeaa uhkaavuttaa lisätään. Hahmon valumuotissa on kuitenkin ylempänä mainitsemani peruslaatuinen virhe jonka suojista on vaikea oikeasti saada sataprosenttisen kunnollista uhkaa nousemaan. En vain voi ymmärtää mitä käsikirjoittajien päässä liikkuu kun pääpahasta tehdään tuollainen diivaprinsessa. Hahmo voisi toimia huomattavasti paremmin vakavasti itsensä ottavana hahmona joka välillä sortuisi itsekeskeiseen prinsessamaisuuteen.
Pääpahan ongelmista huolimatta kausi rakentuu juuri oikealla tavalla. Alku on hyvin rauhallista, keveämpää, jolloin uusia asetelmia vasta asetellaan paikoilleen ja hahmot verryttelevät itse kautta ja sen tapahtumia varten. Kunnes sarja alkaa pikkuhiljaa synkkenemään ja ahdistamaan katsojaa. Pahaenteinen tulevaisuus on kuitenkin kokoajan ilmassa leijuamassa. Jälkimmäinen puolisko on muutamasta keveämmästä hetkestä huolimatta todella rankkaa katsottavaa ja kyyneliltä on vaikea välttyä usean jakson aikana. Ja tarkoitan tätä ihan oikeasti enkä vain fanityttönä... eiku poikana.

Aloitusjakso Buffy vs Dracula tuo Sunnydaleen kaikkien aikojen kuuluisimman verenimijän. Jakso on varsin hyvä ja sopivan keveä aloitus alati synkkenevälle kaudelle. Draculan mukaantulo on sekä huolestuttava että huvittava idea mutta tekijät onnistuvat enemmän tai vähemmän käymään läpi kaikki Draculan perustavaramerkit ja istuttamaan hahmon järkevästi osaksi Buffyn maailmaa. Samalla se myös aloittaa Slayereiden oman voiman tutkimisen, mitä jo neloskauden päätösjakso paljon kuiskaili. Tosin jakson nimi muistuttaa ikävästi siitä että sarjan tekijät voivat välillä syyttää ihan vain itseään siitä että sarjasta on olemassa niin hömppäsarjan mielikuva. Parempi nimi jaksolle olisi voinut olla vaikka The Count tai Count who moved to Sunnydale.
Heti perään tulee kasa hyviä jaksoja. Real Me esittelee Buffyn ensimmäistä kertaa koskaan mukaan tulevan siskon Dawnin joka on tottakai ollut aina mukana tapahtumissa. Jaksossa tapahtumia seurataan Dawnin näkökulmasta ja luvassa on sekä pikkuhiljaa synkkenevää tunnelmaa mutta myös hulvatonta huumoria, eikä huumoripuolta ainakaan heikennä se että myös Harmony palaa kuvioihin.
Melkein samalla linjalla jatkavat The Replacement ja Out of my Mind.
Erinomainen kasijakso Family keskittyy Willowin salaperäiseen tyttöystävä Taraan ja pelaa hienosti katsojien ennakkoasenteilla, kaksoismerkityksillä ja sarjan omilla kliseillä. Willowin ja Taran romanssin fanina tämä jakso on taattua laatua kun Willow itkee taas kerran ja kunnolla.
Kauden ensimmäinen huippujakso on Fool for Love joka keskittyy Spikeen ja tämän menneisyyteen. Buffy saa turpaan mitäänsanomattomalta vampyyrinobodyltä ja huolestuu omasta kuolevaisuudestaan. Onneksi naapurissa asustaa Spike jonka CVstä löytyy kahden aikaisemman slayerin tappo joten kaksikko vietää illan Spiken tarinoiden parissa. Jakso on täynnä loistavia hetkiä. Mieleenpainuvimmat ovat upea vampyyribändin kävelykuva hidastuksessa, upea metrossa tapahtuva tappelukohtaus jota leikataan kujalla tapahtuvan kohtauksen kanssa ristiin ja ehdottomasti vähäsanainen loppu kun Spike lohduttaa itkevää Buffya kuistilla.

Yksi koko kauden, tai ainakin sen ensimmäisen puoliskon suosikkijaksoistani on Into the Woods jossa koko alkukauden tarpeettomana seissyt ja itsensä hylätyksi tuntenut Riley lähtee sarjasta. Tarinakuvio on rakennettu kauteen todella toimivan Kauniisti ja Rileyn hahmon saa valtavasti sympatiaa vaikka hahmolle ei olisikaan aikaisemmin lämmennyt. Muutenkin pitää kehua Rileytä näyttelevää Marc Blucasia joka tekee vitoskaudella hienoa työtä merkityksensä menettäneenä ja tarkoitustaan etsivänä miehenä joka ei tunne riittävänsä mihinkään ja toimii pelkkänä Buffyn tyynynä kun Buffy sitä haluaa. Mies tekee typeriä virheitä mutta kaiken voi hyvin ymmärtää. Jakso on täynnä erinomaisia hetkiä, kuten Riley viettämässä iltaa Buffyn kanssa ilman että Buffy oikeasti on paikalla, Rileyn ja Spiken ryyppyhetki, Rileyn lopun tunnustus Buffylle sekä yllättäen Xanderin jakson lopussa tekemä todella vaikuttava mukaantulo, jossa mies ilmaisee tarkkanäköisyyttään ja tunteinaan. Jakso on myös sarjan yhden keskeisen käsikirjoittaja Marti Noxonin esikoisohjaus ja nainen tekee loistavaa työtä tässä muutamaan keskeiseen hahmoon keskittyvässä jaksossa. Varsinkin loppu on todella vaikuttava ja tunteikas kun Buffy menettää traagisesti Rileyn ja Xander tunnustaa kaiken sen Anyalle itsestään minkä Buffy on juuri menettänyt itse. Helvetin kaunis, surullinen ja tunteikas päätös hienolle jaksolle. Ja tuijotin vain liikuttuneena ruutua miettien miten paljon Xander on kasvanut hahmona alun pelleilevästä klovnista aikuiseksi mieheksi. Huh huh.
Checkpointissa Valvojien ihanat edustajat saapuvat Sunnydaleen tekemään vaatimuksia ja uhkauksia Buffyn yhteyistyöstä. Samaa tekee vihollisrintamalla Glory joka aloittaa todenteolla käyttäytymään kuin uhkaava ja vaarallinen pääpaha. Varsinkin kohtaus Buffyn kotona Buffyn, Gloryn ja Dawnin välillä on erinomainen jännityshetki. Jakson lopussa Buffy tajuaa että avaimet tuleviin tapahtumiin ovat hänellä ja muut vain roikkuvat mukana lähinnä rukoillen saavansa päästä osingoille.
Crush on myös yksi kauden monista huippukohdista. Spiken ex Drusilla saapuu Sunnydaleen ja Spike joutuu kirjaimellisesti tunteidensa sekamelskaan Buffyn, Drusillan ja- .... tuotanoin kai tähän voi Harmonynkin mainita -välillä. Juliet Landau tekee upeaa työtä jälleen kerran Drusillana ja samaa tekee myös James Marsters jonka Spike ei tunne edes ihmisten veren juomista enää houkuttelevana asiana. Jakso pomppii kiehtovasti Spiken puolella ja Spikeä vastaan, välillä ihan kauhistellen Spiken pakkomiellettä ja välillä miestä säälien. Upeaa.
I Was Made to Love you on niin selkeä täytejakso kuin olla ja voi ja tälläkertaa se toimii, sillä kyseessä on tarkoituksellinen hämäys seuraavaa jaksoa varten. Jakson alkupuolella on hienosti hauskaa ja vakavampaa keskustelua ja Spike omaa jaksossa pari hyvää hetkeä mutta pohjimmiltaan aikaa vain kulutetaan ihan C-tason täytestoorilla.... kunnes jakson shokeerava loppu iskee ja tästä jatkaa myös heti perään seuraava jakso The Body.

Huomasin vain ahdistuneena laskevani päiviä siihen kun Joutuisin katsomaan jakson. Rinnasta ihan puristi kun tiesin mitä oli tulossa. Buffyn äiti löytyy kuolleena ja koko jakso keskittyy vähäeleisesti ja ilman avustavia taustamusiikkeja tämän hetken ja muutaman sen jälkeisen tunnin ympärille. Rakaa, paljasta realismia. Eikä mitään muuta. 2/3 jaksosta on todella timanttista, kauhistuttavan shokeraavaa ja liikuttavaa ja vasta hieman lopussa pakollinen turpaanvääntökuvio hieman ärsyttää. Parhaimmat hetket jaksossa ovat sen alun pitkä Buffyosuus missä Gellar suorastaan loistaa, Dawnin haku koulusta sekä Willown opiskelijakämpässä tapahtuva osuus Taran ja Anyan seurassa. Varsinkin kohtauksen alkupuoli Willowin sekoillessa ja Anyan monologi kuolemasta on ihan huikea ja pistää kyyneleet silmiini ja sanattomaksi jokakerta ja kuvastaa myös aika hyvin omaa ajattelutapaani asiasta. Jakson käsikirjoitus on enimmäkseen loistava ja Whedon tekee erinomaista työtä erityisesti jakson ohjaajana. Mies onnistuu kaappaamaan loistavasti tilanteen tunnelman ja avuttomuuden. Käsikirjoituksessa on valitettavasti muutama asia mikä itseäni aina ärsyttää, erityisesti ruumishuoneen väkinäinen lopputappelu ja se että Willow ja Xander tuntuvat olevan vähän liian energisiä. Olisin oikeasti halunnut nähdä Xanderin vain aivan hiljaa ja itkemässä naama punaisena olohuoneensa sohvalla. Näitä kahta onneksi tasapainottaa molempien rakkaat: Anyan typerät huomautukset tuovat kummasti syvällisyyttä ja osuvat ytimeen ja Tara paljastuu yllättäväksi tukipilariksi Buffylle. Pienineen vikoineenkin The Body on ylivoimaisesta sarjan parhain jakso yhdessä edelliskauden päätöksen Restlessin kanssa. Jakson aikana ja varsinkin sen jälkeen oli tyhjä, avuton, masentunut ja ahdistunut olo... Tai noh, niinhän minulla on aina, mutta erityisesti tämän jakson jälkeen. Huomasin vain istuvani tuolissa ja tuijottavani pitkään tyhjyyteen.

The Bodyn jälkeisellä menolla jatkaa myös seuraava jakso Forever, joka keskittyy hautajaisiin ja sen jälkeisiin tunnelmiin. Jakson alkupuolen hautajaiskohtaus on lyhyt mutta hienosti tehty ja sen kruunaa lopuksi tuleva kaunis yllätys: Kaikki poistuvat paikalta, paitsi Buffy, joka jää odottamaan auringon laskua ja silloin Angel kävelee Buffyn vierelle. Kaksikko seisoo kuin aito, aikuinen pariskunta yhdessä, käsikädessä ja viettää kahden kypsän aikuisen yön yhdessä. Todella liikuttava ja kaunis kohtaus joka samalla näyttää kaksikon ihanteellisimmassa valossa mutta samalla muistuttaa suhteen mahdottomuudesta. Ihan toivon että Angelilla ei olisi ollenkaan mitään omaa sarjaa, eikä hahmo olisi tehnyt kahden jakson cameota edelliskaudella ja tämä olisi ensimmäinen ja ehkäpä jopa ainut kerta kun hahmo palaa sarjaan. Angelin hienovarainen vierailu on upea esimerkki siitä miten tehdä vanhan, jo poistuneen hahmon kanssa onnistunut cameo. Jakson huippukohta tapahtuu kuitenkin lopussa kun Buffy ja Dawn selvittävät välejä ja Buffy lopultakin murtuu avuttomana kaiken jälkeen. Surullinen mutta kaunis jakso jota samalla tukee Buffyn ystäväpiirin omat jälkireaktiot tapahtuneeseen. Siis huh huh, mitä menoa tyhmässä teinien sekoilusarjassa...
Todella synkän ja surullisen jaksokaksikon jälkeen onneksi hommaa viedään juuri sopivan verran keveämpään- mutta onneksi myös melankoolisempaan suuntaan jaksossa Intervention. Buffy etsii tarkoitustaan, Glory etsii avaintaan ja Spike saa itselleen öh... vampyyrinmetsästykseen rakennetun Buffybotin. Jakson alkupuolen hupailu muuttuu kauniilla tavalla vakavaksi kun Spike siepataan ja lopussa Spike saa yllättäen urhoollisuutensa ansiosta Buffyn luottamuksen itselleen. Edelliset jaksot ovat toki olleet erinomaisia mutta tämä jakso on yhtälailla samaan joukkioon kuuluvaa laatua.
Tought Love vie juttua vakammaksi ja lähemmäs loppufinaalia. Buffya painaa mahdoton vastuu siskostaan ja kaikki tuntuu kääntyvän painajaiseksi kun parin ensimmäisen riidan läpikäynyt Willow napsahtaa Glory imettyä Taralta aivoenergiat ja muuttaen tämän mielipuoleksi. Jakso kulkee todella lupaavasti mutta olen aina kokenut jakson puolivälin twistin sekä viimeisen näytöksen pirun kiirehtiväksi. Jutun olisi mieluummin voinut rakentaa vasta seuraavaan jaksoon kun Willow rypeisi itsesäälissä ja päättää lähteä kostoretkelle. Silloin tässä jaksossa voisi keskittyä kunnolla lopussa Willown ja kumppaneiden shokkiin Taran tilanteesta. Ja sanon tämän eristyisesti siksi koska se mitä seuraavat pari jaksoa tarjoavat käsikirjoituksen osalta, on todella kyseenalaista. Juuri ennen kahta viimeistä jaksoa saadaan todella ikävä lässytysjakso Spiral jossa sankarimme yrittävät paeta Glorya Sunnydalesta. Mukaan tulee ristiretkien aikaiset ritarit hevosineen ja aseistuksineen ja ihan näen kuin edelliskauden Initiative tekee jossain nurkassa facepalmia. Tottakai homma voisi toimia jos ikivanhasta ritarijärjestöstä nähtäisiin jokin moderni, nykyajassa elävä versio, mutta mitään sellaista ei ole luvassa. Jakso jopa kaatuu puolivälin jälkeen kammottaviin "hei mitä sulle kuuluu" keskusteluihin mitkä ei johda mihinkään ja mistä esimerkiksi koko helvetin tyhjänpäiväinen The Walking Dead sarja on rakennettu. Pelkkää ajantäytettä, ei mitään muuta. Koko autiomaassa tapahtuva huoltoaseman piiritys olisi hyvin voinut tapahtua Gilesin Magicbox-liikkeessä. Hieman samalla menolla, tosin tiukemmin ja kohti loppua ajaen menee The Weight of the World jossa asetetaan viimeisiä palikoita paikoilleen loppufinaalia varten. Jakson kiinnostavin osio on kun Willow ottaa ryhmästä johdon Buffyn vaivuttua katatoniseen tilaan ja lähtee pelastamaan tätä. Valitettavasti näitä finaalia edeltäviä jaksoja vaivaa kammottava hidastus ja väkisinvääntö jotta saadaan 22 jakson jaksomäärä täyteen.
Onneksi kauden päätös The Gift on varsin mainio ja todella, todella liikuttava päätös joka korvaa aikaisemman parin jakson hölmöydet. Jakso tehtiin alunperin sarjan lopetukseksi, ennenkuin toinen kanava osti Buffyn oikeudet itselleen. Ja lopullisen lopetuksen tunnelma näkyy ja tuntuu jakson lopussa ja aivan alussa mutta suurimmaksi osaksi jakso tuntuu vain tavalliselta jaksolta, mikä on hieman sääli kun ottaa huomioon että maailma on kirjaimellisesti päättymässä, sankariemme selviytyminen on erittäin epätodennäköistä ja jopa kolmoskauden lopussa oli painostavampi tunnelma vastaavassa kohdassa. Alku on kuitenkin hieno kun tapahtuen nykyhetkeen kelataan jokaisen tähänastisen jakson läpi. The Gift kun on sarjan sadas jakso. Hieman vain turhauttaa että tilanteesta ei revitä edes hahmojen väliltä kaikkea mahdollista jännitettä esille. Varsinkin Buffylle ja Gilesillä olisi timanttinen tilanne asettua toisiaan vastaan, mutta se jää muutamaan ikävään mulkaisuun ja sanaan. Anya ja Xander, Willow ja Tara sekä Spike ja Buffy saavat kuitenkin lyhyet mutta hyvät kahdenkeskiset hetket. Lopputappelu on aluksi vain tylsää turpaanvetämistä ja heilumista edes ilman sen suurempaa visuaallista näyttävyyttä. Mutta onneksi homma vakavoituu nopeasti kun Giles paljastaa pahemman puolen itsestään ja Willow lähettää Spiken pelastamaan Dawnia ja kunnon draama hyppää kehiin. Varsinkin ilme Spiken kasvoissa kun mies tajuaa epäonnistuneensa tehtävässään, jonka johdosta Dawn olisi kuoleman oma on todella ikimuistoinen. Loppufinaalia ei ainakaan yhtään pahenna se että taustalla soi aivan uskomattoman kaunis pianokappale, joka kantaa jakson nimeä. Buffyn viimeiset hetket, uhratessaan itsensä ja sitä seuraavat ystävien reaktiot Buffyn kuolleeseen ruumiiseen saa varmasti jokaisella kyyneleet silmiin. Varsinkin Willow ja Spiken murtuneet reaktiot jäävät kunnolla ainakin omaan mieleeni.

Spiralin ohella kauden huonoimpiin jaksoihin kuuluu kauden puolivälin jakso Triangle joka on selkeä täytejakso. Anya ja Willow eivät tule keskenään toimeen kun molemmat ovat mustasukkaisia Xanderista ja neidit loihtivat vahingossa peikon riehumaan. Turhauttava jakso jossa on hyvä alku, pari suloista kohtaa hahmojen välillä puolivälissä mutta kaikki muu on aivan outoa häröilyä. Erityisesti jaksossa ärsyttää Willown eli Alyson Hanniganin ylinäyttely joka ei sovi niin näyttelijälle kuin hahmolle ollenkaan. Jakso tulee vielä todella ärsyttävässä kohdassa kun takana on monta todella hyvää jaksoa.

Vitoskausi palauttaa sarjan visuaallista ilmettä lähemmäs kakkos ja kolmoskausien ilmettä. Värejä on edelleen mutta nyt luotetaan taas jälleen kerran enemmän pimeyteen ja varjoihin kun neloskaudella homma tuntui selvästi luottavan enemmän valoon. Erityiskehut pitää antaa juuri valaistukselle joka on todella tunnelmallista. Tämä ero sopii hyvin teemoihin myös, sillä neloskausi oli niin täynnä energiaa ja positiivisuutta päivänvaloineen ja positiivisineen hahmoineen, kun taas vitoskausi on huomattavan synkemmässä tilassa. Kokoajan tuntuu siltä kuin ilta-aurinko olisi juuri laskeutumassa ja yö olisi saapumassa.

Kaudella toiminnan määrä on huomattavasti laskenut ja sen kyllä ymmärtää kun homma on muuttunut niin hahmovetoiseksi. Aikaisempien kausien toinen toistaan näyttävempien toimintaosioiden sijasta meillä on tälläkertaa vain kourallinen actionia, eikä se ole enää läheskään niin vauhdikasta ja ilmalentoista kuin ennen. Hieman kyllä harmittaa, mutta onneksi se ei haittaa, sillä kaikki muu toimii niin hyvin.
Vitoskaudella on myös uusi säveltäjä joka tulee vastaamaan suurinpiirtein kaikista jaksoista myös seuraavallakin kaudella, Thomas Wanker. Wanker tekee todella hyvää työtä teemojensa ja tunnelman kanssa. Musiikki tukee täysillä kauden aikaisempaa synkempää ilmettä.

Ylimääräisenä sivuhuomautuksena Gellarilla on liikaa poskipunaa kauden alussa, ja vaikka en seksuaallisesti olekkaan kiinnostunut neidosta niin pisti kumman paljon silmään tällä katselukerralla että neiti luotti kauden alkupuolella paljon rintaliivittömään menoon...

Vitoskausi on pienien ja typerien vikojenkin kanssa mahtava kausi missä asiat tuntuvat vain iskeytyvän hienosti kohdilleen. Kausi on täynnä todella hyviä ja tunteellisesti todella voimakkaita jaksoja ja niitä tulee myös monta putkeen peräperää. Vasta juuri ennen finaalia tapahtuu ikävä notkahdus kahden-kolmen jakson aikana mikä viiltä arpea kauteen, mutta ei onnistu pilaamaan lopullista kokonaisarviotani koko kaudesta.

Sarjan ihmissuhteet iskevät todella voimakkaasti ainakin itseeni. Kaikki pyörii enemmän tai vähemmän neloskaudesta eteenpäin niiden ympärillä. Sympatisoin herkkiä ja vaikeita hetkiä ja tunnen pahimmat hetket todella voimakkaasti. Ehkä se on sarjan voimaa tai omaa tunnetasoania mutta se iskee ja kovaa. Spikea lainatakseni "I may be love's bitch, but at leat I'm man enough to admit it."

5- / 5


Tajusin myös tässä tätä kirjoittaessani että sekä nelos- että vitoskausi täyttävät tänävuonna 20 vuotta... Luoja, kaksikymmentävuotta.... Miten aika onkaan kulunut... Vastahan ne tulivat... Argh. Masennusnappia vaan lisäämään.

[Joni Ahonen]

Jakson aikana ja varsinkin sen jälkeen oli tyhjä, avuton, masentunut ja ahdistunut olo... Tai noh, niinhän minulla on aina, mutta erityisesti tämän jakson jälkeen.

En tiedä miksi, mutta jotenkin pystyin kuulemaan tämän heiton Spiken äänellä, joka nauratti ääneen.


Vitoskausi oli yksi suosikeistani ja hauskaa huomata kuinka alkujaan vain ohimeneväksi sivuhahmoksi tarkoitettu Spike vaan nostaa osakkeitaan. Hahmon muuttumiseen ja rakastumiseen Buffya kohtaa käytetään niin paljon aikaa ettei homma tunnu epäuskottavalta. Jos se olisi tapahtunut kautta tai kahta aikaisemmin, olisi mennyt ihan sekoilun puolelle. Propsit siitä siitä että homma jatkaa kehittymistään läpi seuraavat viimeiset kaudet myös.

Dawn on itselleni niitä ei niin pidettäviä hahmoja, vaikka ymmärrän että Buffyn on tästä otettava vastuuta ja aikuistuminen on pakollista. The Body on upea jakso, jota osasin odottaa. Erikoisjaksoja saisi olla aina muitakin sarjoja piristämässä. Harmi että tämän jakson lopussakin pitää soida Buffy -tunnari, mutta varmaan myös joku sopimustekninen asia tämä, luulisin.


Glory. Välillä tuntuu että tekijät yrittävät oikein alittaa bossien suhteen itsensä joka kerta. Muuten hahmot toimivat hyvin tai täydellisesti, mutta pahikset ovat yleensä Spikeä, Drusillaa ja Angelusta lukuun ottamatta jääneet todella, todella heikoiksi. Glorysta tehtiin kyllä mahdottoman voimakas, mutta muuten sitten ihan pelle, vaikka myönnän että ylivoimainen pahis lisäsi jännitystä kyllä.

Rileyn suhteen koin täydellisen äkkikäännöksen hänen viimeisessä jaksossaan. Osoittaa erinomaisesti kuinka tekijät pystyvät jonkin tylsältä vaikuttaneen hahmon kohdalla niin hyvin, että jo yksi jakso riittää muuttamaan mielipidettä. Muistan Xanderin puheen hyvin edelleen lopussa, mies todellakin on muuttunut.


Ja viimeinen jakso oli koskettava ja tavallaan olisi ollut hyvä lopetus, mutta sitten kuitenkin vähän liian laimea, kun vauhtiin on päästy. Spiken romahdus Buffyn kuoleman johdosta sai minutkin hautaamaan käteni kasvoille samalla tavalla.

Hieno kausi, yksi parhaimmista. Muistan kuinka tämän jälkeen pidin noin kuukauden tauon Buffyn katsomisesta ennen seuraavia kausia.

[Silence]

Jakson aikana ja varsinkin sen jälkeen oli tyhjä, avuton, masentunut ja ahdistunut olo... Tai noh, niinhän minulla on aina, mutta erityisesti tämän jakson jälkeen.

En tiedä miksi, mutta jotenkin pystyin kuulemaan tämän heiton Spiken äänellä, joka nauratti ääneen.

Nyt kun mainitsit: Aloitin juuri kutoskauden ja tajusin ensimmäistä jaksoa katsoessa jotain mitä olin vähän miettinyt jo vitoskaudella mutta nyt se iski ja kovaa: Naamani näyttää ihan James Mastersin Spikelta. EI hiusten tai vaatetuksen osalta mutta kasvot ovat itselläni todella samanmuotoiset. Menin jakson jälkeen seisomaan peilin eteen ja olin että holy fuck. Todella samanoloinen luustorakenne ja samanlaiset muodot... Nyt alkoi todella, todella häiritsemään.

Harmi että tämän jakson lopussakin pitää soida Buffy -tunnari, mutta varmaan myös joku sopimustekninen asia tämä, luulisin.

Ai niin! Tästä piti itsekin kirjoittaa arvosteluun mutta unohdin. Olisi ollut loistava valinta jos lopputekstit olisi vain menneet normaalisti mutta ilman mitään musiikkia tai ääntä.

[Silence]

Buffy the Vampire Slayer, Season 6 (2001-2002)

"Life is a show and we all play a part. And when the music starts, We open up our hearts."
-Buffy

Kutoskauden teemana on Elämä ja ennenkaikkea sen vaikeus. Päähenkilömme ovat nyt kunnolla aikuisia ja heidän tukiverkostonsa joka koostui niin Buffyn äidistä kuin Gilesistäkin ovat lopullisesti poissa kun Giles pakkaa laukkunsa ja lähtee takaisin Englantiin. Buffy ja kumppanit joutuvat julman, realistisen aikuisten elämän kanssa tekemisiin ja monelle se osoittautuu huomattavasti vaikeammaksi kuin jokavuotinen maailmanlopun estäminen.
Siinä missä Vitoskausi vielä alussaan lämmitteli teemoilla ja keveämmällä otteella ja nosti pikkuhiljaa synkkyyttä, niin kutoskausi on ensimmäiseltä sekunniltaan asti synkkä, toivoton ja arkisen elämän vaikeutta huutava kokemus. Kauden todellinen Big Bad on elämä itse ja ennekaikkea sen vaikeus. Tätä tukee teemoissa niin itsetuhoinen addiktio kuin epätoivoinen lohdun etsiminenkin. Ihmisluonteen pimeämpiä puolia siis.
Kauden taustalla pyörii pikkupahiksina luuserinörteistä koostuva "Nörttitriio" joka on ottanut kohteekseen Buffyn tuhoamisen. Näin hölmö ja outo pahisvoima vain entisestään korostaa kauden viestiä, sillä Buffy tuskin on edes ensimmäisen kausipuoliskon ajan tietoinen pahiskolmikosta, kun itse elämä asettaa Slayerille kuin tämän ystävillekkin suurempia haasteita.

Pelottavinta kaikessa on miten rohkeita ja suorastaan järkyttäviä temppuja käsikirjoittajat ovat päätyneet tekemään päähenkilöillemme. Enää ei ole kivalle dialogileikille tai koomiselle kompastelulle hirveästi tilaa. Kaikki hassuttelu on riisuttu ja edessä on kylmää ihmishahmodraamaa ensimmäisestä jaksosta viimeiseen asti. Buffy on kuolleista palannut, onneton, tunteeton ja itsensä elottomaksi tunteva nainen joka ryhtyy väkivaltaiseen seksisuhteeseen häneen kieroutuneesti rakastuneen pahisvampyyri Spiken kanssa. Suhde on paikoitellen todella vastenmielinen ja julma ja tuhoaa kunnolla sitä vanhaa tuttua, kirkasotsaisen päähenkilömme imagoa. Mutta oudosti kaiken ymmärtää, sillä Buffy on menettänyt kaiken kosketuksensa normaaliin elämään ja pieni tuskallinen nautinto pimeydessä on ainut mikä saa hänet tuntemaan yhtään mitään. Kaksikon romansissa ei ole mitään kaunista, ei hidastuskuvia, romanttisia musiikkeja, vaan nyrkkejä, verta ja tuskaa. Seksin jälkeen Buffy näyttää läpi kauden aina siltä kuin hän haluaisi mennä vessaan oksentamaan.
Spike huomaa pystyvänsä jälleen vahingoittamaan Buffya ja muuttuu jälleen kiltistä koiranpennusta vaaralliseksi pedoksi, mutta kaiken tämän alla on jotain outoa ja herkkää joka tuntuu suorastaan tiedostavan miten väärin hän kohtelee Buffya. Tekijät ovat myös palauttaneet Spikeä hieman lähemmäs aikaisempien kausien hahmomallia. Spike nauttii kunnon sekasorrosta, pelaa peliä omilla säännöillään ja irtautuu jälleen edelliskausina muodostetusta tiimistä. Hahmon tarina on erinomaisesti rakennettu läpi kauden niin että Spike joutuu kamppailemaan omien inhimillisten halujensa ja demonisen puolensa kanssa. Sarah Michelle Gellar ja James Masters näyttelevät omia roolejaan sekä todella vakuuttavasti että pirun vastenmielisesti. Molemmat onnistuvat kaappaamaan suorastaan pakkomielteisen lihanhimon ja vastenmielisyyden roolisuorituksissaan.

Mutta vaikka Buffyn ja Spiken shokeeraava seksisuhde onkin tämän kauden varmasti eniten itsestään huutava juttu, niin kauden todellinen tähti on kuitenkin Alyson Hanniganin näyttelemä Willow. Willowin syöksykierteessä oleva elämäntila rakentuu ahdistavan tasaisesti koko kauden ajan, toimii kuin huomaamatta kauden keskeisenä tekijänä, kohoten ensin puolivälissä ensimmäiseen traagiseen puolivälin huippuunsa, kunnes lopussa kirjaimellisesti räjähtää katsojan ja kaikkien hahmojen naamalle. Siinä missä Gellarin Buffy tuntuu rypeävän altaan syvässä päässä surkealla olotilallaan niin Hannigan loistaa moniulotteisena ja monivihateisessa roolissaan Willowna. Hannigan on aina ollut todella loistava tekemään nopeita ääripään vaihdoksia ja kutoskausi on kirjaimellisesti vuoristorataa Willowlle. Hahmo on välillä kuin sosiopaattinen sekopää, oman heikkoutensa tajuava heikko Willow, surullinen pikkutyttö, ujo teini ja itsenäinen vahva nainen ja sympaattinen ystävä. Hyvin kertoo niin käsikirjoittajien taidosta kuin näyttelijättärenkin kyvyistä se että vaikka hahmo mitä tekisi niin sympaatiaa hahmo ei voi koskaan menettää kokonaan vaan pahimmankin teon jälkeen hahmolle lämpenee aina uudelleen.
Alkukauden ajan hieman sivummalle jäävällä Xanderilla on yllättäen hyvin samanlainen ongelma kuin Buffylla. Hirviöiden tappo ja maailmanpelastus kyllä onnistuu, mutta kun kyseessä alkaa olemaan normaalit, jokapäiväisen elämän onnellisimmat asiat, homma alkaa karata käsistä.

Vaikka jo edelliset kaudet olivat vahvasti hahmopainoitteisia, niin kutoskausi tuntuu pistävän näitäkin rohkeammaksi ja pyyhkivän melkein kaiken muun ympäriltä pois ja keskittyvän täysin hahmoihin ja heidän henkilökohtaiseen elämäänsä. Kauden jaksojen laatu pysyy läpi kauden hämmästyttävän korkealla ja jatkuvajuonisena. Suurinpiirtein jokainen jakso tuntuu jatkavan siitä mihin viimeksi jäätiin eikä tyhjille välihetkille ole tilaa. Katsojia manipuloidaan taitavasti läpi kauden ja harhautetaan vähän väliä yllätyksillä. Edes komedia ei pääse varastamaan showta kauden aikana, sillä kaikessa on todella kaamea ja painostavan synkkä pohjavire. Hahmojen dialogi on myös todella eheää läpi kauden jo ihan Buffymittapuullakin ja hahmojen suusta kuullaan vähän väliä ihan uskomattomiakin keskusteluita ja monologeja. Spikekin omalla ilkeällä tavallaan päästää aivan uskomattomia viisauksia ja tarkkanäköisiä toteamuksia suustaan. Eikä taatusti ole sattumaa että suurinosa niistä menee Musikaalijaksolle.

Koska sarja alkaa muutenkin ahdistavasti lähestyä loppuaan, niin käyn ennen ajatusteni tiivistelmää jaksoja hieman tarkemmin läpi:

[spoilers]

Kauden aloittaa kaksiosainen Bargaining. Buffy on kuollut ja haudattu mutta nyt Willown johtama ryhmä aikoo tuoda Buffyn takaisin elävien kirjoihin mustalla magialla. Ensimmäinen jakso vasta lämmittelee ja vilauttelee elämää missä edelliskauden finaalin Buffyn kuolema pidetään salassa ja edelliskaudelta tuttu Buffybot toimii virallisena kasvona vampyyrintappamisessa kun jengi kovasti yrittää pitää hommaa kasassa. Alussa on nähtävissä varsin menevä ja paikoin hauskakin aloitus kun koko tiimi jahtaa vampyyreitä hautausmaalla ja jopa Giles ja Spike tuntuvat heittävän kaverillista läppää toisilleen. Kaunista ja liikuttavaa miten Buffyn kuolema on tuonut muita hahmoja lähemmäs toisiaan. Jakso alkaa kuitenkin nopeasti vilauttella tulevaa synkkyyttää ja pohjustaa tulevia tapahtumia. Willow on astunut kauas valoisalta polulta eikä johtajan roolin ottaminen ainakaan ole auttanut naisen ongelmissa, Giles lähtee Englantiin ja Spike kärsii itsesyytöksestä ja yrittää toimia Dawnin suojelijana antaakseen itselleen synninpäästöä. Huomaa myös että kutoskaudesta eteenpäin sarja on siirtynyt esitettäväksi eri kanavalle sillä Willow ja Tara vetävät samantien kuumaa lesbosuudelmaa heti alkunitron jälkeen.
Heti aloituksen jälkeen tulee suoraan edellisestä jaksosta jatkava, loistava Afterlife. Buffy palautuu kotiin ja käyttäytyy todella poissaolevana ja oudon etäisenä, melkein kuiin jonkinlaista sisäistä raivoaan peittäen. Luulisi että kauden synkän aloituksen jälkeen hieman löystettäisiin ruuvia, mutta ei, matka on täysin päinvastainen. Buffy on kuin toisella planeetalla ja kaikki ovat huolissaan. Jakso on täynnä timanttisia hetkiä, alkaen upeasti Buffyn ja äitiroolissa toimivan Dawnin tutustuessa kotiin, sitä seuraa upeat hetket, kirjaimellisesti kaikki mikä liittyy Spikeen ja miehen reaktioihin Buffyn paluusta ja scoobyjengin keskuudessa leviävä huoli että kaikki ei ehkä sittenkään mennyt hyvin. Willow varsinkin saa todella synkkiä pilviä päälleen kun kaikki tuntuu viittaavan siihen että Neito on toiminut varsin vastuuttomasti ja kiehtovasti vain Spike tuntuu selkeästi näkevän nämä uhat. Jakson loppu on kuitenkin kokonaisuuden paras hetki kun totuus Buffyn paluusta paljastetaan. Kiehtovaa on myös että Buffy ei puhu asiasta ystävilleen, ei edes siskolleen vaan on totaallisen rehellinen juuri Spikelle. Buffyn paluussa ei ole mitään hienoa tai onnellista vaan kaikki tuntuu kulkevan vain mahdollisimman pahan suuntaan. Jakso on muutenkin todella hyvin ohjattu ja sisältää varmasti yhden koko sarjan pelottavimmista kuvista kun Anya viiltää veitsellä naamaansa.
Floodedissa elämän tosiasiat iskevät nyrkillä mahaan. Buffy on palanut elävien kirjoihin vain maksamaan laskuja ja olemaan veloissa. Giles palaa ja niin palaavat myös aikaisemmilta kausilta tutut nörtit Jonathan, Warren ja uusi tuttavuus Andrew jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen Buffyn tuhoamisen. Kolmikon Superroisto-juonikuvio on kirjaimellisesti ainut keveä asia koko kaudessa ja sitä katsoo hölmistyneenä että "Wtf täällä tapahtuu?". Kolmikon tuottama komedia ei oikein toimi kutoskauden yhä vain synkkenevän menon kanssa mutta siitä revitään hyvää huumoria. Jakson kuumottavimmasta puolesta vastaa ensiksi suorastaan häiritsevän hiljaiset ja pitkät tuijottelut mitä Buffyn ja tämän ympärillä tuntuu kokoajan tapahtuvan. Varsinkin Buffyn ja Willon välinen hetki treenihuoneessa alkoi ihan pelottaa kun Willow yrittää keventää tunnelmaa ja Buffy näyttää siltä kuin neito olisi suunnittelemassa Willow kimppuun hyökkäämistä.
Jakson paras hetki on erinomainen kohtaus kun Giles haukkuu Willown vastuuttomuudesta ja suurilla voimilla leikkimisestä. Kohtaus alkaa viattomasti, Willowin ihan odottaen saavansa ylistystä hienosta teostaan, mutta Giles haukkuu neidon järkyttävällä tavalla lyttyyn ja yrittää raivokkaasti ravistaa tähän realiteetteja. Kammottava katsoa koko päähenkilöryhmän kahden aikuismaisimman ja toisiaan parhaiten ymmärtävän henkilön täydellistä riitautumista. Tilanne vain pahenee kun Willow ignooraa kaiken mitä Giles yrittää viestittää ja alkaa paljastamaan pinnan alla olevaa pimeää puoltaan ja ryhtyy jopa uhkailemaan Gilesta. Alkusarjan pikkuinen ja suloinen nörttityttö on kasvanut tasaisesti kausi kaudelta ja Willow vaikuttaa jo ihan narsistiselta diktaattorilta jolle mikään ei ole väärin kun tarkoituspohja on itselleen hyvä. Anthony Head ja Alyson Hannigan ovat kohtauksessa todella loistavia.
Life Serialissa ongelmat vain jatkuvat. Buffy yrittää saada otetta elämästään, hommata työtä mutta kaikkea hankaloittaa kauhistuttava nörttitrio joka testailee kykyjään päihittää slayeriä. Nörttitriion hullutusten ansiosta kyseessä on varmasti kauden hauskin jakso, mutta ilon tunnetta on vaikea kokea kun kaikki tuntuvat vain kärsivän ja korkeintaan nörttitriion keskenäiset riidat saavat pieniä naurunpyrähdyksiä aikaan. Tyyppien välinen dialogi on onneksi varsin hulvatonta. Varsinkin riitely parhaasta James Bondista.
All the Wayssa on Halloween ja Dawn lähtee kaverinsa kanssa poikia tapaamaan. Varsinkin Dawnin huoleton meno Halloween-illan alussa vähän ihmetyttää kun sisko on slayer ja pikkusisko itse heiluu aika huolettomasti vaarallisilla kujilla. Halloween-jaksona sarjan mitättömin, mutta sivujuonet kehyskertomuksen ympärillä ovat onneksi mielenkiintoisia ja ennenkaikkea tärkeitä. Xander alkaa ahdistua elämästään ja Giles joutuu ottamaan isän roolin kun Buffy katoaa. Mutta varsinkin Willown vastuuttomuuteen liittyvät osiot ovat kuumottavia, sillä niissä alkaa olemaan erittäin selvää että Willown tempaukset ovat karanneet todella pahasti käsistä.
Seiskajaksona on vuorossa yksi sarjan kuuluisimmista jaksoista ja koko kauden ainut Joss Whedonin tekemä jakso Once More, With Feeling. Musikaalijakso. Ihan alkuun haluan sanoa etten ole koskaan ollut musikaalien ystävä. Animaatioelokuvissa ne menevät yleensä huolettomammin läpi kun on paljon mahdollisuuksia visuaalliseen tarinankerrotaan mutta liian usein live-action elokuvissa ne tuntuvat olevan vain puuduttavia ja noloja laulavien naamojen lauluja minkä ajaksi tarinankerronta pysähtyy. Onneksi Buffyn musikaalijakso menee sinne oikeasti paremman suuntaan. Se on pohjimmiltaan tavallinen "viikon hirviö"-jakso jonka aikana kaikki keskeiset tarinalinjat kulkevat normaalisti eteenpäin. Hahmot nyt vain sattuvat laulamaan vuorosanansa ja tuntemuksen ääneen, musikaalin keinoja hyväksikäyttäen. Musikaalin tyylejä ja aikakausien vaihtelua tapahtuu jatkuvasti. Osalla hahmoista on enemmän klassisempia sävyjä, Anya ja Xander ovat kuin jostain klassisesti 50-luvun hollywoodmusikaalista, Spike laulaa tottakai rock'n rollia ja Buffy on lähimpänä klassista Disneyn musikaalia omalla draamallaan. On jotenkin sosiopaattisen kieroutunutta että koko sarjan synkimmällä kaudella on elämää & onnea täynnä oleva värikäs Musikaalijakso. Mutta kun pinnan alle vähän katsoo niin paljastuu että kyseessä on kaikkea muuta on onnellinen tapahtuma. Kaikki laulavat vain omasta tukalasta olostaan, epäillyksistään ja omasta riittämättömyydestään. Kauden teemoja siis. Kaikki näyttelijät Hannigania lukuunottamatta paljastuvat yllättävän hyviksi laulajiksi. Varsinkin Gellar yllättää laadullaan. Buffyn oma aloituslaulu jakson alussa vie heti kaikki epäillyt pois musikaalin idean mahdottomuudesta. Mutta näyttelijöistä lahjakkaimmat laulajat ovat ylivoimaisesti Anthony Head (Giles) ja Amber Benson (Tara). Molemmilla on ihan mielettömät äänet. Kaksikko saa myös ylivoimaisesti kolme jakson parasta laulua: Buffyn treenimontaasin aikana esitettävä Gilesin upea Standing in your way ja Taran upeasti nimetty Under your Spell sekä kaksikon duetto jossa molempien kappaleet yhdistyvät uudeksi Wish I could Stay-kappaleeksi ovat ylivoimaisesti parhaimmat. Siis ihan Huh huh-luokkaa. Kolmikon jälkeen tulee iso kasa todella loistavia lauluja joiden paremmusjärjestystä miettiessä päätäni huimaa: koko näyttelijäryhmän upeat I've got a Theory sekä Walk Throught the Fire ja Buffyn kaksi loistavaa omaa sisäistä tuskaa ja paloa käsittelevää hetkeä Going Through the Motion ja Something to Sing about sekä tietysti Spiken rokkaava ja sanoitukseltaan huikea Rest in Peace. Jakson aikana tapahtuu myös isoja tarinarintamalla. Buffy paljastaa lopulta suuren salaisuutensa paluustaan ystävilleen ja Giles sekä Tara tajuavat omien rooliensa vaikeudet ja alkavat päätyä sydäntäsärkeviin päätöksiinsä rakkaistaan. Jos jotain haluaisin jaksolta niin muutama laulu voisi kestää lyhyemmän aikaa, kun eivät ole niin tärkeitä, kuten Anyan ja Xanderin hassutukset ja haluaisin että vierailevaa pahista, todella tyylikästä Hinton Battlen näyttelemää musikaalidemonia hieman boostattaisiin vaarallisemmaksi ennen lopun finaalia. Valituksistanikin huolimatta kyseessä on oikeasti todellinen timantti ja huippujakso, jota ei voi kuin rakastaa.
Musikaalin laulujen ja tanssien jälkeen on aika palata kauden iloisempaan ja positiivisempaan yleisvireeseen. Köh. Vuorossa on erinomaisesti nimetty Tabula Rasa missä Willown Taralle ja Buffylle tekemä taika menee pieleen ja vie kirjaimellisesti kaikiltä päähenkilöiltämme muistot. Seuraa hulvatonta sekamelskaa kun kaikki yrittävät löytää identiteettiään... paitsi että tämä tapahtuu kuudennella kaudella, jonka johdosta homman sekoilu suorastaan sattuu. Jakson hulvattomin yksityiskohta on että Buffy nimeää itsensä muistinsa menettäneenä Joaniksi, joka tulee tottakai Joan the Archista. Nerokasta! Jakson aloittaa surulliset mutta hienot kohtaukset kun Tara uhkaa jättää Willown ja Giles Buffyn. Willow lupaa pysytellä erossa taikomisesta mutta lopputuloksen voi jo arvata. Kaikki menee pieleen ja loppujakson vain odottaa surullisena sekoilun päätyttyä tulevaa tilannetta. Jakson lopetus on huikea montaasi kun Giles istuu lentokoneessa toivottamana, Tara lähtee Buffyn talosta muuttolaatikoiden kanssa ja Buffy päätyy Bronzessa saamaan lohtua Spikelta. Yllättävää kyllä pahasti mokanneen, murtuneen ja rakkaansa menettäneen Willown sijasta tuntuu enemmän pahalta Taran puolesta ja Amber Benson tekee harvinaisen hyvää työtä roolissaan juuri tässä jaksossa. Varsinkin alkukohtaus missä hän ilmoittaa suhteen päättymisestä on huikea ja kauniisti näytelty. Benson on todella kovassa vedossa yhtäkkiä koko kuudennen kauden ajan. Tara on aina ollut supersuloinen ja näyttelijä pelannut loistavalla yhteiskemialla Alyson Hanniganin kanssa mutta nyt kuudennella kaudella, heti kun hahmot pistetään kärsimään niin näyttelemisen laatu vain nousee. Sama juttu oli Rileyn kanssa. Kuten myös Ozin, Spiken ja Angelin kanssa. Kyllä kurjuus ja kärsimys on vaan niin kaunista! Samoin Gilesin lähtö tuntuu nyt myös todella lopulliselta ja mies istumassa lentokoneen hämärässä on todella haikea näky. Jotain todella tärkeää on juuri menetetty. Kokonaisuudessaan hieno ja pirun sydäntäsärkevä jakso.
Varsin osuvasti nimetty Jaksokaksikko Smashed ja Wrecked keskittyvät Willown entistä enemmän pahenevaan tilaan ja samalla Buffyn ja Spiken alkavaan väkivaltaiseen seksisuhteeseen. Spike saa selville ettei hänen sirunsa rekisteröi Buffya ihmiseksi ja Buffy saa näin uuden uhan. Loistava käänne joka muuttaa kiehtovasti Spiken asemaa koiranpennusta takaisin petoeläimeksi ja herättää kysymyksiä Buffysta itseskäänkin. Willow onnistuu saamaan rotaksi muutetun Amyn takaisin ihmisten joukkoon saa tästä pahimman mahdollisen noitaystävän itselleen. Jaksokaksikon aikana homma pyörii addiktion ja tuskanvälttelyn keskiössä ja varsinkin Willowlta homma karkaa kunnolla käsistä. Huumausainevertauskuva viedään mielestäni kyllä vähän liian alleviivatun pitkälle mutta vertaus on kuitenkin varsin osuva. Kaksimielistä koko Willown ongelmakierteessä on se että kaikki tuntuvat puhuvan hänen ongelmistaan mutta Taraa lukuunottamatta kukaan ei missään vaiheessa tee asialle mitään. Xanderkin vain puhuu asiasta häitä suunnitellessaan. Anya tarjoaa uskomattoman tarkkaa analyysia Willown vakavasta tilasta mutta ei muuta. Buffykin toimii lopussa vasta kun tajuaa oman tilanteensa olevansa samanlainen.
Wreckedissä on myös varsin cool tappelukohtaus Buffyn ja oudon hirviön välillä lopussa. Yhtä tyylikästä actionia ei vähään aikaan olekkaan nähty. Jakso loppuu hienosti Dawnin loukkaantumiseen joka saa Willown lopulta tsemppaamaan ja Buffynkin tajuamaan -ainakin väliaikaisesti- ongelmansa. Idealtaan vaikuttava jaksokaksikko kauden puolivälin paikkeilla joka ei ihan toteutukseltaan saa hommaa tarpeellisen omaperäiseksi.
Gone ja Doublemeat Palace ovat sarjan humoristisimpia kevennysjaksoja. Gonessa Willow taistelee vieroitusoireita vastaan samalla kun kauhistuttava nörttitriio tekee Buffysta vahingossa näkymättömän. Luvassa on paljon kieroutunutta huumoria. Doublemeat Palace on varmasti yksi humoristisella tavalla vastenmielisimmistä jaksoista koko sarjassa ja hyvin tiivistää koko kuudennen kauden teeman ja fiiliksen. Buffy menee töihin paikalliseen burgeriin ja saa tutustua pikaruokalamaailman aivokuolleeseen perusmenoon. Jakson alkupuoli on kokonaisuuden hulvattomin kun aivopestyt ja elämänhalunsa menettäneet työntekijät opastavat Buffya pikaruokalamaailman saloihin. Loppuratkaisu on varmasti yksi vastenmielisimmistä kun vihdoinkin ryhdistäytynyt Willow pelastaa Buffyn ja kaksikko saa nähdä hirviön murskautuvan burgerin lihasilppurissa. Iiiyyyh. Jakso on taidolla ohjattu sekä kuvattu ja kieroutuneesti käsikirjoitettu jopa Buffyjaksoksi. Kaiken kruunaa viimeinen kohtaus missä Buffy kiristää surkean työpaikkansa takaisin.
Dead Things on jälleen yksi osuvasti nimetty jakso ja yksi kauden parhaimmista. Buffy kamppailee oman sisäisen tuskansa ja seksiriippuvuutensa kanssa ja yrittää löytää selitystä oudoille tunteilleen. Spikella on yllättävän kiehtova rooli Buffysta välittävänä rakkaana jonka teot eivät tippaakaan auta asiaa. Kaksikolla on myös upea musiikkimontaasihetki puolivälissä kun Spike aavistelee Buffyn olevan kryptan oven takana, mutta Buffy lähtee pois. Tätä seuraa upea tappelukohtaus missä aika sekoilee kiehtovasti edestakaisin. Suurin yllätyskäänne kuuluu kuitenkin Kauhistuttavalle pahistriiolle, joka muuttuu nopeasti oikeasti vaaralliseksi kun psykoottinen Warren tappaa exänsä. Tilanne on täydellisesti rakennettu. Koko kauden tiimi on ollut ihan vitsi jonka mukanaoloa lähinnä ihmettelee. Jäsenet tuntuvat vain tyhmiltä ääliöiltä. Kunnes homma alkaa mennä häiritseväksi ensin sieppauksen, sitten raiskauksen ja lopulta murhan kautta. Jaksolla on myös todella upea ja koskettava lopetus kun Tara kertoo Buffylle että tämä on ihan tavallinen ihminen ja Buffy murtuu tämän syliin. Kutoskausi vääntyilee hienosti ihmisten synkkien puolien ympärillä ja tämä jakso on kaiken keskiössä.
Older and Far Awayssa Buffylla on 21v synttärit ja onnettoman Dawnin tekemän Toivomuksen takia kaikki vieraat jumiutuvat ikuisuuksiksi synttärijuhliin. Simppelin idean ympärille rakentuu erinomainen kokonaisuus mikä tarjoaa hahmojen kanssakäymiseen erinomaisen tilaisuuden koska kaikki keskeiset hahmot ovat saman katon alla. Tunnelma kiristyy hienosti tarinan edetessä ja esimerkiksi Anya, Tara, Willow ja Spike saavat monta erinomaista hetkeä. Anya on muutenkin kehittynyt valtavasti juuri kutoskaudella aidomman naisen suuntaan. Puhuu toki yhtä hulluja kuin ennenkin mutta mukana on nykyään valtavasti inhimillisyyttä ja syvyyttä. Ja taas saa huomata miten Anyaa esittävä Emma Caulfield on hemmetin hyvä näytteliä komedian lisäksi myös kunnnon draamassa. Huvittavana yksityiskohtana yksi vieraista on Xanderin järkkäämä random komistus Buffya varten, jonka ainut tehtävä on saada miekasta mahaansa. Ja tyypillä on Star Trek-maisesti tottakai kirkkaan punainen paita päällään.
As you Weressä Riley palaa Sunnydaleen yhden yön hirviönmetsästykseen. Buffy-Riley-Spike triangeli on tämän jakson ydin ja vaikka mitään hirveän erikoista ei jaksossa tapahdukkaan, Spiken hirviöpuolesta muistutetaan ja Buffy alkaa saamaan otetta itsestään, kiitos Rileyn mukana tuoman tehtävän suoraviivaisuuden ja Riley itsekkin saa ihan tyydyttävän päätöksen tarinalleen.
Yksi kauden kohokohdista koittaa kun koko kauden hypetetty hetki on viimeinkin täällä: Anyan ja Xanderin häät. Hell's Bells on yksi sarjan parhaimmista jaksoista. Loistavasti kirjoitettu, ohjattu ja katsojaa kiusaava jakso jonka lopetus on yllättävä ja oudolla tavalla sekä ymmärrettävä että pirun surullinen. Lopetus on valitettavasti näitä "Hahmot ovat olleet liian kauan yhdessä. Asialle pitää tehdä jotain"-tilanteita, mutta onneksi temppu on huolella tehty. Jakson tähdet ovat jo ihan roolisuorituksillaankin Nicholas Brendon Xanderina ja Emma Claufield Anyana. Molemmat ovat aivan hermona suuresta päivästä. Xander omalla tavallaan ja Anya omallaan. Eniten jaksosta jäi mieleeni sen loistava tunnelma. Tapahtumat sijoittuvat The Hääpäivälle ja koko päivän ukkostaa ja sataa kaatamalla ja tunnelma on klassisen ahdistavan painostava, mutta aina välillä keventää itseään absurdeilla tilanteilla. Varsinkin kun Xanderin oma perhe on kuin pahimmasta painajaisesta, puolet hääväestä ovat demoneja, eikä asiaa auta yhtään Anyan valitsemat kaameat morsiuspuvut. Jakso etenee hienosti, varsinkin Xanderin osalta kun mies käy tilanteita läpi ja paine sekä pelko vain kasvaa. Suloisin hetki on varmasti Xanderin ja Willown bestfriends-hetki keittiössä. Kokonaisuuden viimeistelee pirun komea lopetus kun Xander kävelee pois ja Anya kävelee yksin omaa hääpolkuaan pitkin, samalla kun orkesteri soittaa häämusiikkia.
Varmasti koko kauden kiehtovin mutta samalla pahin pettymys on Normal Again. Buffy jäljittää nörttitriioa ja saa kimppuunsa oudon demonin jonka myrskytyksestä Buffy herää Oikeassa maailmassa missä hän on oikeasti mielisairaalan osastolla ja kaikki vampyyrintappoon liittyvä on vain hänen päänsisäistä kuvitelmaansa. Kuulostaa hurjalta idealta. Jakso jopa kyseenalaistaa hienosti sarjan edellisten kausien juonenkäänteitä. Mutta.... Jos kausi keskittyisi Willown sijasta Buffyn tarinaan, kyseessä voisi olla onnistuneena aivan helvetin upea kauden lopetusjakso. Vaikka tunnelma ja ennenkaikkea ohjaus on erinomaista läpi jakson, ongelmaksi muodostuu käsikirjoitus -tai tarkemmin sanottuna sen rakenne. Ensinnäkin jakso on aivan väärällä paikalla. Tällainen olisi täydellinen kuudennen kauden finaaliksi, eikä vain yksi välijakso kauden loppupuolella. Käsikirjoituksen pilaa se että Buffyyn keskittymisen sijasta jakso pyörii varsin normaalisti kaikkien muidenkin juonikuvioiden ympärillä. Meillä on Xanderia, Spikea, Willown romanssia ja jopa nörttitriioa. Jos jakson rakenne olisi eri ja kaikki nojaisi Buffyn sekoamiseen ja kahden maailman välillä olemiseen, homma voisi olla upea. Käsikirjoitus kun on täynnä nerokkaita yksityiskohtia ja huomioita. Nyt käteen jää vain turhauttava jakso jossa on mieletön tunnelma ja hurjasti potenttiaalia, mutta loppupeleissä vain välijakso.
Entropy on paikoitten hyvä mutta loppupuoliskoltaan turhauttava missä veuhdotaan melankoolisessa tilassa. Buffy alkaa pikkuhiljaa asettumaan uuteen muottiinsa itsenäisenä naisena ja Dawnin äitinä, Anya palaa piilostaan, uusien voimiensa kanssa, saamaan aikaan kun Willow ja Tara alkavat saada juttuaan toiminaan. Jakso kärsii jälkimmäisellä puoliskolla paikoin heikosta käsikirjoituksesta ja ohjaulsesta kun ilmiselvät nörtteihin viittaavat johtolangat vievätkin Buffyn Spiken jälkille. Mutta varsinkin lopun "shokerava" tapahtuma on käsittämättömän löysästi ja laiskasti niin leikattu kuin kuvattu. Minkäänlasta jännitettä tai tiukentuvaa fiilistä kohtauksesta ei pääse syntymään. Lopputuloksen pystyy näkemään jo kilometrien päästä ja sitä vain odottaa. Varsinkin Willow hakkerointi on ihan uskomattoman noloa. James Masters ja Emma Claufield tekevät kyllä todella hyvän roolisuorituksen yhdessä dokaavana kaverikaksikkona joka päätyy hakemaan lohtua toisiltaan. Huomasin kyllä koko jakson ajan miettiväni että miksi kaikki ovat niin Xanderin puolella hääjutun kanssa ja kukaan ei oikeasti lohduta Anyaa, joka vasta kovia joutuikin kokemaan? Jakson parhaimmat osiot ovat Xanderin hiljainen ja masentunut ryyppyhetki kotona, Buffyn ja Dawnin keittiökohta kun Buffy tajuaa muuttuneensa äidikseen ja tottakai Taran upealla monologilla varustettu yhteenpaluun Willown kanssan.

Kauden loppusuoran virallisesti aloittava Seeing Red on erinomainen, mutta lopputuloksen tietävänä ylivoimaisesti koko sarjan vaikein jakso katsoa. Buffy metsästää nörttitriioa ja pilaa näiden suunnitelmat, Spike yrittää saada epätoivoisesti Buffylta rakkautta mutta päätyy väkivaltaiseen raiskausyritykseen tämän luona ja juuri kun katsoja luulee pahimman jo olevan ohi, koko sarjan shokeraavin ja traumaattisin juonenkäänne tapahtuu. Ihan ensin pitää ylistää tekijöitä Spiken hahmon käytöstä jaksossa. Hahmo alkaa liikkua äärirajoilla ja seota omien sisäisten kamppailuidensa kanssa. Mies kun on tunteidensa orjuuden alla puhdas hirviö jolla on kuonokoppa. Spikea esittävä James Masters tekee helvetin ikimuistoisen roolisuorituksen tässä jaksossa heiluen täysin shokissa olevan ja melkein mielipuolisen pedon välimaastossa. Myös jakson ohjaaja, mm Passionin tehnyt Michael Gershman ansaitsee isot kehut jaksosta. Mies pitää jakson pahimmat ja shokeraavimmat asiat niin kylmän realistisina, muilla tilanteilla leikitään hyvin ja varsinkin Spiken psykoottinen käytös jakson loppupuolella kryptassaan on ihan helvetin pelottavaa seurattavaa. Spiken Buffylle tekemä raiskausyritys olisi varmasti koko kauden ja sarjan shokeraavin hetki, ellei sitäkin pahemmaksi laitettaisi. Mikään ei saa varautumaan jakson suurimpaan yllätykseen: Lopussa tapahtuvaa ampuvälikohtaukseen.
Taran äkillinen ja ennenkaikkea realistisen väkivaltainen kuolema on varmasti kaikkien aikojen shokeraavin ja eniten minua järkyttänein asia mitä olen missään elokuvassa, tv sarjassa tai edes oikeassa maailmassa nähnyt. Edes Passion-jaksossa tapahtunut Jenny Calendarin kuolema tai edes Joycen menehtyminen edelliskaudella ei omannut mitään tällaista. Joycellakin kyseisen tapahtuman ympärillä oli jatkuvasti ollut synkkä pilvi kuin ennakoimassa tapahtumaa. Taran kuolema on tehty niin julmasti ja täydellisesti. Katsojaa on manipuloitu nerokkaasti viimeisten jaksojen ja oikeastaan koko tuotantokauden ajan niin että tämä kohtaus olisi mahdollisimman shokeraava ja kivullias. Se tulee niin tyhjästä ja iskee katsojaa täysillä ja niin väkivaltaisesti päin naamaa ja olo on yhtä epäuskoinen ja järkyttynyt kuin Willowlakin. Ja tämän sanon Minä, kylmän etäinen ihmisolento, joka ei yleensä hirveästi liikutu tai reagoi oikein mihinkään elokuvissa tai tvssä näytettyyn koska tekijät eivät ole saaneet hommaan mitään oikeaa tunnetta. Mutta tälläkertaa asia on toisin. Ihan rinnasta sattuu. Muistan kuinka ensimmäisellä kerralla ja jopa monella myöhemmälläkin vain tuijotin tyhjällä, shokissa olevalla katseella ruutua enkä voinut uskoa mitä oli juuri tapahtunut. Vihaan teitä käsikirjoittajat! Vihaan ja raivoan ja kiroan teidät syvimpään helvettiin.... mutta olen myös aivan rakastunut munakkuudestanne tehdä jotain tällaista. Miten julmaa. Niin julmaa. Sairaat paskiaiset, rakastan teitä.

Villians jatkaa suoraan edellisestä ja muodostaa ns kolmen viimeisen jakson lopetustrilogian ensimmäisen osan. Willow ymmärrettävästi napsahtaa ja alkaa ajojahti. Jakson alussa Willow on vielä mahtava. Hän yrittää epätoivoisesti herättää Taraa eloon, mutta epäonnistuttuaan Neiti kävelee Magic Boxiin ja imee mustan magian kirjoista voimat itseensä. Mutta sitten alkaa piiiitkä matka joka kestää peräti kolme jaksoa. Varsinkin lopussa tapahtuu tarpeettoman hidas ja ennenkaikkea Willowkin osalta liian rauhallinen kidutuskohtaus. Rakastan kyllä Willown legendaarista "Bored now" heittoa juuri ennen Warrenin tappoa, sillä kyseessä on vampyyriWillown tuttu repla. Plus elävältä nylkeminen on erinomainen ja oikeasti järkyttävä twisti. Mielenkiintoista myös miten täysillä olin kokoajan Willown puolella vaikka mitä tapahtui. Jakso kaipaisi kuitenkin edellisen jakson kaltaista vahvaa ohjaajaa, eikä tälllaista perusjakson tuntua.
Eniten jaksossa vaivaa hidastelun lisäksi sen todella alimitoitetut reaktiot Taran kuolemaan. Xander ja erityisesti Buffy tuntuvat reagoivan vähän samalla tavalla kuin oltaisiin vähän pahoiteltu mieli jostain kinastelusta. Dawn sentään yrittää aluksi mutta neitikin nopeasti jo hymyilee taas. Tuntuu vain jotenkin niin absurdilta kun ottaa huomioon millainen shokkitapahtuma kyseessä on niin katsojille kuin hahmoilekkin.

Two to Go jatkaa suoraan edellisen lopusta. Warren on teurastettu mutta Willowin seuraava kohde ovat Andrew ja Jonathan. Jakso aloittaa vahvasti kun Willow hyökkää poliisiasemalle ja leikkii Terminatria rekka-autolla. Kirjaimellisesti koko jakson pitäisi olla juuri tätä. Valitettavasti alun jälkeen alkaa taas jakson venytys ja lässyn lässytys. Näyttelijät tuntuvat vain lässyttävän ilman kunnon motiivia ja hektistä tilannetta. Helvetin jännittävä -tai ainakin potenttiaallinen kohtaus crack-luolassa pilataan myös piiitkällä lätinällä mutta teleporttaus keskustelun aikana Magic Boxiin on hienosti tehty. Lopussa on hieno kamppailu Willown ja Buffyn välillä mutta valitettavasti jakso vain pitkittää itseään lätinällä jotta saadaan tarpeeksi kestoa. Jakson loppukuvan yllätys on kuitenkin hieno ja saa ihokarvat ihan pystyyn. Aika tyhjänpäiväinen venytys jaksoksi jonka sisällön olisi tiukemmalla toteutuksella saanut jaettua hyvin edelliseen ja seuraavaan jaksoon. Willow myös alkaa rasittamaan tyhjänpäiväisellä seisoskelullaan ja motivaatio alkaa olemaan hukassa. Neiti on jo tappanut pääkohteensa ja hahmo on lähinnä tyytyväisenä kaikesta lätisijä. Miksi tekijät ovat hukanneet voimakkaan koston raivon ja menetyksen surun hahmosta? Ärsyttää helvetisti. Tämä saattoi olla muutamasta hienosta hetkestä huolimatta koko kauden tyhjänpäiväisin täytehetki.
Kiehtovasti nimetty ja kauden teemaakin pohjustava Grave päättää kauden, mutta ei ihan onnistu kyllä lunastamaan nimen lupaamia tunnelmia. Jakson aloittaa Gilesin yllätyspaluu. Tämä repeää Buffyn antamaan tilannepäivitykseen mutta turhauttavasti naurukohtausta vain venytetään. Itse vain mietin että mitä helvetin hauskaa tässä muka on? Pieni tirskautus joo kaikkeen absurdiin menoon, mutta muuten tilannehan on aivan kamala. Kaikki on niin pahasti päin helvettiä kuin vain olla ja voi tuntuu etteivät tekijät itsekkään oikein tajua miten syvällä ojassa hahmot ovat. Taas lässytellään ja seisotaan ja aikaa kulutetaan.
Luojan kiitos, itse lopetus on kuitenkin upea. On suorastaan nerokasta että kaiken turpaanvedon ja lässytyksen jälkeen maailman pelastaa ja Willowin pysäyttää kaikista hahmoista juuri Xander. Mies joka ei omaa mitään muuta supervoimaa kuin ison sydämmen ja mies käyttää sitä puhuakseen lapsuudenrakkaaseen ystäväänsä järkeä päähän. Willow murtuu täysin Xanderin sanoista ja lopulta lyyhistyy tämän syliin itkemään. Parasta Xander-käänteessä on se että kukaan ei edes käske miestä tekemään sitä, vaan hän päätyy toimimaan täysin itsenäisesti. Loppua vielä viimeistellään nätisti Buffylla joka löytää uudelleen ilon elämästään ja yhteiselon sisarensa kanssa.

Kolmen viimeisen jakson muodostama kokonaisuus kärsii samasta ongelma kuin edelliskauden päätös mutta jopa paljon pahemmin: Kolme jaksoa on liikaa tyhjäkäyntiä ja liian hidasta lässytystä on tilanteen kiirellisyyteen verrattuna ihan liikaa. Homma toimisi paljon paremmin kahden jakson tiukkana pakettina. Ihan melkein haluaisin tarttua näihin kolmeen viimeiseen jaksoon ja tehdä niistä fanedit missä homma olisi yksi tai kaksi jaksoa tiukka kokonaisuus.
Willown tuhlaus myös saa ihan vituttamaan. Hanniganin kaltaisella upealla näyttelijällä olisi niin paljon tarjottavaa murtuneena, psykoottisena kostajana ja Willown hahmo on niin valmiiksi rakennettu tätä huipentumaan varten -mutta kaikki vaan pilataan helvetin turhanpäiväisellä lässytyslätinällä. Aargh, haluaisin oikeasti kuristaa jonkun....

Kun Spike kauden lopputwistinä saa sielunsa takaisin, se on kieltämättä huikea yllätys. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin olin koko kauden tapahtumista- ja ennenkaikkea sen loppusuoran shokkikäänteistä jo niin henkisesti uupunut etteivät aivoni enää edes rekisteröineet koko juttua....

[/spoilers]

Buffyn kuudes tuotantokausi on aivan helvetin synkkä, tunnelmallinen ja ennenkaikkea todella, todella realistisen aikuinen kausi ja samalla koko sarjan korkein huipentuma. Niin teemoiltaan, tunnelmaltaan kuin tapahtumiltaankin. Jopa synkäksi muuttuva vitoskausi on ihan viaton verrattuna kuudenteen. Hahmot menevät aivan käsittämättömiin paikkoihin elämässään ja kaiken hyvän alla on aina kymmenen kertaa aikaisempaa enemmän tuskaa. Erityisesti Buffyn ja Willown hahmokehitystä on todella surullista, järkyttävää ja tuskastuttavaa katsoa. Kiehtova yksityiskohta on että kaudesta ei edes vastaa Joss Whedon vaan sen sohwrunnerina/vastaavana tuottajana on sarjan toinen pitkäaikainen käsikirjoittaja Marti Noxon. Varmasti synkin ja ahdistavin kausi mitä olen ikinä nähnyt missään tv sarjasta. Koko kauden yllä on jotenkin pahaenteinen fiilis että asiat eivät tule päättymään hyvin. Buffy voi vetää demoneita turpaan ja keventää tunnelmaa hauskalla heitolla mutta oikea elämä on julmaa ja armotonta. Ja luoja miten rakastan sitä. Meneekö kausi liian pitkälle joissain asioissa? Kyllä! Ehdottomasti! Ehkä. En ole varma. Vihaan tätä kautta miten julma se on, mutta rakastan samasta syystä. Tekijöiden munakkuutta ei voi kuin rakastaa ja kunnioittaa. En todellakaan halua tästä mitään uutta normia Buffylle, mutta omana kautenaan kyseessä on hurja tempaus. Kutoskaudella vitsit ovat vähissä ja elämän tuomat kärsimykset etualalla. Edes kaameat virheet aivan loppusuoralla eivät onnistu pilaamaan sitä tosiseikkaa että kausi on helvetinmoinen pakkaus, todellista vuoristorataa. Koko kauden ajan oli olo että pitäisi päästä suihkuun ja sen jälkeen pitkälle, hiljaiselle kävelylle itkemään. Uudelleenkatsominen varsinkin on todella tukalaa kun jatkuvasti tietää minne asiat ovat hahmojen ja tapahtumien osalta menossa ja niitä vain odottaa ahdistuneena. Kokoajan tuntui kuin jonkun näkymätön käsi kuristaisi kurkkuani.

Kauden viimehetkien todella kaameista virheliikkeistä ja väkinäisestä pidennetyksestä huolimatta kyseessä on ylivoimaisesti sarjan paras ja tehokkain kausi joka jää vaivaamaan varmasti jokaista katsojaa pitkäksi aikaa.

5/5

"Things fall apart, they fall apart so hard."
-Tara

[Joni Ahonen]

^
Pituutta arvostelulla. Ei haittaa!

Kuudeskausi on kyllä todella erilaisen synkkä. Niin väärä kuin Buffyn ja Spiken suhde onkin, voi Buffyn ryhtymistä siihen hyvin ymmärtää. Spike ei varmasti sitä pahakseen ota päästäkseen hässimään Buffya, mutta lopulta Buffyn päättäessä suhteen, jossa tämä kertoo vain käyttävänsä Spikeä (Buffy taisi puhutella Spikeä kohtauksessa Williamina, joka lisäsi tehoa) hyväkseen, oli pysäyttävä. Likainen, väkivaltainen ja väärä suhde, joka kuitenkin on jollakin tavalla kehittymässä paremmaksi, ja erikoisesti alkaa tuntumaan siltä, että Spike onkin se joka siinä on se aidommin mukana. Niin ihanan ristiriitaista ja todella rohkeaa!

Ja tosiaan mielenkiintoisena yksityiskohtana kutoskaudella on tosielämän pelottavat asiat, joiden rinnalla jokin hassu pahis ja maailmanpelastamisjuonikuviot ovat ihan kesyjä. Laskujen maksaminen, seksiriippuvuus, vallan- ja kostonhimo (Willow), oikea ase, oikea tappo, ihmissuhteiden haasteet ja niin edelleen. En muista että Buffyssa olisi aikaisemmin nähty pistoolia. Vähän sama reaktio syntyisi, jos joku Tylypahkassa alkaisi lahtaamaan porukkaa magian sijaan oikean elämän aseilla, keräisin järkytyksestä leukaani lattialta vissiin koko seuraavan päivän.


Xanderin hääjakso oli mieleenpainuva ja pidän siitä kun lopussa ei tullutkaan odotettua happy endiä. Se kosketti jaksossa erityisesti kun Xander sanoo Anyalle, että ne valheelliset tulevaisuusvisiot voisivat olla silti yksi mahdollinen tulevaisuus. Ymmärrän Xanderia koko sydämestäni ja päätynyt täysin samaan ratkaisuun. Mutta entä jos kuitenkin... Pessimisti ei pety.


Taran kohtaus lopussa yllätti, mutta hahmona hänestä ei ollut tullut itselleni niin tärkeää, että olisin reagoinnut asiaan niin vahvasti. Ehkä tässä tai edellisellä kaudella Buffy ja Xander kerran keskenään hauskan aidosti kommentoivat Taraa, että eihän siinä tytössä mitään vikaa ole, mutta... on siis tosi mukava ja silleen... Ihan mitä itsekin täsmälleen ajatellut. Kertoo hyvin siitä, että tekijät tuntuvat kuin lukevan katsojien kokemuksia ja niitä aletaan kommentoimaan sitten yllättäen.

Suurin yllätys oli kuitenkin twistinä itselleni enemmän Spiken sielun palaaminen. Se oli todella vau -efekti ja tuli puun takaa. Harmi vaan ettei se sitten kyllä käytännössä näkynyt hahmossa mitenkään seuraavan kauden alun jaksoja lukuun ottamatta. No, siitä sitten enemmän.

[Silence]

^
Pituutta arvostelulla. Ei haittaa!

Joo, huomaa että sarja lähestyy loppuaan kun enää ei ole vain tärkeää päästä äkkiä eteenpäin ja kummasti löytyy aikaa kirjoittaa ja analysoida tarkemmin jaksoja.

ja erikoisesti alkaa tuntumaan siltä, että Spike onkin se joka siinä on se aidommin mukana. Niin ihanan ristiriitaista ja todella rohkeaa!

Niin tyypillistä. Mies on intohimoisesti mukana ja nainen on vain että "Välitän susta. Mutta en muuta".

Xanderin hääjakso oli mieleenpainuva ja pidän siitä kun lopussa ei tullutkaan odotettua happy endiä. Se kosketti jaksossa erityisesti kun Xander sanoo Anyalle, että ne valheelliset tulevaisuusvisiot voisivat olla silti yksi mahdollinen tulevaisuus. Ymmärrän Xanderia koko sydämestäni ja päätynyt täysin samaan ratkaisuun. Mutta entä jos kuitenkin... Pessimisti ei pety.

Itseasiassa mietin läpi jakson että onko tätä ennen ja varsinkin jakson aikana tapahtunut tarpeeksi jotta Xander oikeasti voisi vain jättää rakastamansa Anyan alttarille ja kävellä pois. Mutta sitten juuri viimehetkellä kuva leikkaa pelokkaan Xanderin näkemään missä miehen isä ja äiti riitelevät häävieraiden edessä ja olin että "Huh, Xander näyttää ihan pelokkaalta pikkupojalta yhtäkkiä". Kun ottaa huomioon miten miehen vanhempien jatkuva tappelu läpi sarjan kummittelee kaverilla päässä, niin ei ihme että lähti. Tuntui kyllä pahalta silti. Lopputulos oli pirun traaginen mutta jollain oudolla tavalla sen ymmärsi ja hyväksyikin. Outoa. Mutta juuri oikealla tavalla esitetty tilanne.

Taran kohtaus lopussa yllätti, mutta hahmona hänestä ei ollut tullut itselleni niin tärkeää, että olisin reagoinnut asiaan niin vahvasti. Ehkä tässä tai edellisellä kaudella Buffy ja Xander kerran keskenään hauskan aidosti kommentoivat Taraa, että eihän siinä tytössä mitään vikaa ole, mutta... on siis tosi mukava ja silleen... Ihan mitä itsekin täsmälleen ajatellut. Kertoo hyvin siitä, että tekijät tuntuvat kuin lukevan katsojien kokemuksia ja niitä aletaan kommentoimaan sitten yllättäen.

Haha, itseasiassa kuulostat ihan Xanderilta tässä asiassa. ...ja minä Willowlta. Hienoa! Niin osuvaa. Itselläni Tara upposi paljon paremmin. Varmasti juuri siksi koska suhde on kuvattu niin rauhallisesti ja intiimisti pitkällä aikavälillä. Eikä vitsinä ja supernopeana hommana niinkuin muilla. Anya ja Xander, Riley ja Buffy ja jopa Willow ja Oz olivat sekunnissa kiinni toisissaan. Mutta nyt hahmo on saanut rauhassa hengittää ja kasvaa ennen kuin mitään alettiin kunnolla tyrkyttämään.

Harmi vaan ettei se sitten kyllä käytännössä näkynyt hahmossa mitenkään seuraavan kauden alun jaksoja lukuun ottamatta. No, siitä sitten enemmän.

Juuh, älä huoli, Lupaan palata asiaan... Argh.

[typewriter]

The Wire

Tuli maratoonattua kaikki kaudet tästä kiitellystä rikossarjasta, ja nousi omien suosikkien joukkoon Ozin, Deadwoodin ja Game of Thronesin rinnalle (HBO tuottaa parhaat sarjat, change my mind). The Wire on anteeksiantamaton, karu ja lohduton kuvaus huumeiden maailmasta ja usein turhauttavasta huumeiden vastaisesta sodasta, jota poliisi käy. The Wire tuntuu koko ajan autenttiselta ja elämänmakuiselta, mitään epäuskottavaa ei tapahdu.

Hahmot ovat usein tosielämän henkilöihin perustuvia ja moni sarjassa esiintynyt poliisi ja roisto ovat myös oikeassa elämässä poliiseja ja roistoja. Omia suosikkihahmojani olivat (totta kai) Omar, Snoop, Ziggy, Proposition Joe ja Marlo, mutta yhtäkään huonoa hahmoa ei ole.

Suosittelen lämpimästi kaikille rikosdraamojen ystäville!

5/5

[Silence]

Buffy the Vampire Slayer, Season 7 (2002-2003)

Täällä sitten ollaan. Se on viimeinkin täällä. Taas. Viimeinen kausi. Matka oli pitkä, hauska, tuskainen ja lumoava ja siihen meni tarkalleen kuukausi. Mutta nyt 144 jaksoa ja 7 tuotantokautta on katsottu läpi.

Edellisen kauden jäljiltä tekijät ovat reippaasti helpottaneet kuristusruuviaan ja antavat ilman kulkea sarjaan. Sen tapahtumiin, hahmoihin ja ennenkaikkea tunnelmaan. Kausi viestittää heti alussa Juurille paluun ja kasvun teemaa. Kauden aloituksessa päähenkilömme ovat enemmän erossa toisistaan kuin koskaan aikaisemmin. Buffy ja Dawn ovat eräänlainen uusioperhe jonka isällisenä hahmona toimii perhettä kuskaava ja tsemppaava Xander. Anya on täysin omissa oloissaan mojonsa menettäneen kostodemonina. Samoin on Spike, joka on edelliskauden yllätyskäänteen jäljiltä pahasti sekaisin. Kiehtovimmalta juonikuviolta alussa vaikuttaa Willown ja Gilesin osuus Englannissa, minne Giles on vienyt punapäämme edelliskauden finaalin jäljiltä.

Taustalla pyörii salaperäinen uhka, jossa oudot munkkikaapuiset hahmot teurastavat nuoria tyttöjä ympäri maailmaa. Tosin tarkkasilmäinen katsoja voi jo ensimmäisen jakson perusteella vahvasti arvailla mistä on kysymys.Valitettavasti hyvin nopeasti sarja alkaa pitkästä aikaa vilauttamaan huolestuttavia merkkejä huonosta tarinankerronnasta ja ennenkaikkea mahdollisuuksien pilaamisesta. Kaikki puhuvat eeppisesti kokoajan että "Jotain kamalaa, ihan hirveää, todella siis niinku kamalaa on tulossa ja se uhkaa syödä kaiken". Kokoajan puhutaan, sen sijaan että meille kunnolla rakennettaisiin jotain kunnollista tarinakaarta missä asiat alkavat ilmenemään ja uhka nousemaan. Willown osuus englannissa loppuu jo parin kohtauksen jälkeen toisen jakson alussa ja hahmo lennätetään takaisin Sunnydaleen vaikka tekijät olisivat voineet käyttää niin Willowta kuin Gilesiakin loistavasti pohjustamaan tapahtumia. Juonielementit eivät vain "klikkaudu" sujuvasti yhteen tai rakennu eteenpäin. Tekijät yrittävät asioita mutta liian monesta asiasta jää todella etäinen ja vieroksuva tunne. Hulluinta on se että huomasin usein miettiväni mitä vastaavalla hetkellä tapahtui kahdella edelliskaudella ja miten toimivasti asiat oli silloin rakennettu. Kutoskausi puristi ekasta hetkestä asti kurkkuani tunteella että jotain kamalaa on tapahtumassa, mutta nyt kauden ote on käsittämättömästi kadoksissa alussa. Pieni tuuletus ei missään nimessä ole pahitteeksi, mutta päätöskausi on väärä paikka alkaa repiä asioita levälleen.

Onneksi pääpaha paljastuu onnistuneesti kolmoiskaudella lyhyesti esitetyksi The Firstiksi, eli universumin ensimmäiseksi pahuudeksi. Olennoksi jolla ei ole omaa fyysistä olemusta ja joutuu näin käyttämään siis jo kuolleiden henkilöiden hahmoja esiintyessään. Tämä tarjoaa välillä hyvää tilannetta ja välillä ei. Parasta hahmossa on juuri se että hahmo voi periaattessa olla kuka tahansa jo kuollut sarjan hahmo niin ulkonäkönsä kuin persoonallisuutensa osalta. Keskeisempänä ulkoasuna hahmo käyttää Buffya mutta muutamien sivuhahmojen kuten Pormestarin, Warrenin, Jonathanin ja Spiken käyttö toimivat myös loistavasti. First on muutenkin hyvä valinta päätöskauden pääpahaksi, koska kyseessä on jotain niin suurta ettei Buffy ja kumppanitkaan voi asialle oikein yhtään mitään. He voivat vain hidastaa tapahtumia. Plus on täydellinen ratkaisu esittää hahmon yhtäkkinen valloitusoperaatio sillä että kutoskauden alun Buffyn takaisintuonti kuolemasta on rikkonut maailman tasapainoa ja näin mahdollistanut tapahtuman. Sankarimme voivat vain itse syyttää itseään asiasta. On vain ihan käsittämättömän harmillista että tästä EI tarpeeksi väännetä syyllisyyttä. Asia mainitaan mutta se myös tunnutaan unohtavan yhtä nopeasti. Aivan uskomatonta tuhlausta!

Edelliskauden suuren twistin jäljiltä Angelilla on nyt syytä olla kade, sillä Spikellä on myös sielu ja helvetti miten homma mokataan ja tuhlataan kauden alussa. Spike on outouksia höpöttävä sekopää missä ei ole mitään järkeä. Kuin tietokone olisi valinnut randomia sanoja sanakirjasta sanottavaksi. Siltä miehen puhe kuulostaa. Samoin käytös. Hirviöltä joka päätti itse hakea itselleen sielun, odottaisi paljon enemmän. Onneksi Spike alkaa pikkuhiljaa toimia paremmin. Varsinkin nelosjakso Helpissä kun meidän pienoinen William-raukkamme yrittää olla jälleen Spike, auttamalla Buffyä ja tuntuu rankaisevan samalla itseään. On vain ihan käsittämätöntä miten edelliskauden suuren twistin jälkeen Spike voidaan kusta niin pahasti alussa. Kakkosjakso jopa pilaa hahmoa lisää kun hahmo on luopunut sekavasta William-lookista ja hahmo yrittää taas olla kuin Spike. Mielestäni koko kauden alkupuolen Spiken olisi pitänyt omata enemmän inhimillisempi look ja luonteenpuoli ja vasta jälkimmäisellä kauden puoliskolla laittaa mojonsa kuntoon hiukset värjäämällä, samalla tavalla kuin mies toimii nahkatakkinsakin kanssa. Spike alkaa kuitenkin alun kauheuden jälkeen pikkuhiljaa toimia. Hahmo on muuttunut paljon aikaisempaa hillitymmäksi ja inhimillisemmäksi Williamiksi. Vanhaa Spikeä taidetaan nähdä koko kaudella vain lyhyesti loppupuoliskolla.

Spike pääsee helpolla verrattuna esimerkiksi Gilesiin. En tajua miten näyttelijää on voitu viedä kyseiseen suuntaan. Aivan kuin tekijät tahallaan yrittäisivät saada Gilesista mahdollisimman tarpeetonta ja inhottavaa hahmoa. Tämä sattuu erityisesti siksi että mies on aivan loistava kauden kahdessa ensimmäisessä jaksossa. Mutta palattuaan Sunnydaleen hahmo alkaa käyttäytymään ja puhumaan todella häiritsevästi.

Kaikista turhauttavimmaksi ja helvetinmoiseksi potenttiaalin menetykseksi koen kuitenkin Willown tarinakaaren. Hahmo tuntuu vain olevan lähinnä pahoillaan siitä että meni tappamaan jonkun. So fucking what? Luulisi että hahmoa ei vähempää voisi kyseinen teko vaivata kaiken kokemansa jälkeen. Päinvastoin, hahmoa pitäisi ehdottomasti viedä elämänhalun menettämisen ja iloisen persoonan tuhoutumisen suuntaan kun kaikki on riistetty hahmolta. Nyt tekijöillä on vain kiire palauttaa Willow takaisin vanhaan rooliinsa ja se on jotenkin todella tuskastuttavaa. Jopa kaikki muutkin hahmot tuntuvat hokevan sitä miten kamala murhaaja Willow on. Kukaan ei käsittele hahmon läpikäymää tragediaa. Xanderia ja Dawnia lukuunottamatta kaikki Buffyn ympärillä ovat murhaajia. Miksi Willow on niin muka poikkeustapaus? Hahmo on kokemansa takia ennenkaikkea Uhri eikä hirviö. Willown tarinakaari ja hahmon tuhlaus raivostuttaa erityisesti siksi että kaikki muut hahmot tuntuvat jatkavan ihan normaalisti omissa tarinapoluissaan ja kasvavan eteenpäin. Mutta Willowsta yritetään kovasti vääntää jonkilaista reboottausta suurinpiirtein kolmoiskauden paikkeille. Saatan olla puolueellinen tässä koska Willow on suosikkini nyt & aina, mutta kaiken neidin kokeman jälkeen luulisi että viimeinen asia mitä hahmolta odottaisi näkevän on iloinen, pirtsakka nuori nainen joka on nopeasti vitsiä heittämässä, Buffya auttamassa ja rekkalesboa naimassa. Ihan kuin tekijät olisivat säikähtäneet saamaansa palautetta ja yrittäneet mahdollisimman paljon vain miellyttää faneja kohtelemalla hahmoa kivasti. Ja "fanina" minua tuo vasta kuvottaa. Jos hahmo viedään altaan syvään päähän tuhoutumaan niin siitä pitää kantaa seuraukset eikä vaan vetäistä porealtaaseen seuraavaksi ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itse näen Willown tarinakaaren enemmänkin syrjäänvetäytyvänä, elämänhalunsa menettäneenä henkilönä joka haluaa vain kuolla pois ja lähinnä pakosta palaa auttamaan ystäviään, ja silloinkin lähinnä itkee yksin pimeässä ja ehkä lopussa vasta löytää itsensä uudelleen. Mutta ei. Tällaiselle ei ole mitään tilaa. Hahmo vain nollataan. Myös uuden tyttöystävän väkinäinen tyrkyttäminen hahmolle suorastaan kuvottaa. Ei siinä mitään vikaa ole jos vihjataan että "nämä hahmot saattavat vielä päätyä yhteen jonain päivänä" mutta kaikki ratkaisut hahmon osalta tuntuvat tähtäävän vain siihen että tekijät reagoivat kritikkiin toteamalla "Hei, Sori että tehtiin niin. Ollaan tosi, tosi pahoillamme. Tässä, ottakaa korvike. Ja tässä, nyt Willow on taas iloinen.". Willown englannissa oleskeluakaan ei käytetä ollenkaan hyväksi vaikka siinä olisi ihan uskomattoman upea tilaisuus antaa hahmon hieman etsiä itseään uudessa ympäristössä, näyttää miten tämä oppii oikeasti veteraaninoidilta jotain, päästen myös kauden pääjuonen jäljille ja palata vasta ehkä vasta kauden puolivälissä väkipakolla takaisin Sunnydaleen. Ja mikä parasta: Oleskella viisaan isähahmo Gilesin seurassa. Mutta ei! Ei mitään sellaista! Reboot. Unohdetaan kaikki mitä tapahtui viimeisen kolmen kauden aikana, jookos. Willowle täydellinen paluuhetki olisi voinut olla kauden puolivälin jakso Bring on the Night missä Giles tuo potenttiaallisia Slayereitä Sunnydaleen. Willow olisi helposti voinut korvata Gilesin roolin.

On todella outoa antaa näin rankkaa kritiikkiä sarjalle jolla on edellisten kausien aikana mennyt todella, todella lujaa. Mutta juuri sen takia päätöskauden alkupuolen apinointiratkaisut ärsyttävät valtavasti. Sarja on aina ollut ihan mielettömän loistava juuri Pienissä yksityiskohdissa, niin hahmoihin kuin tapahtumiin liittyvissä rauhallisessa rakenteluissa. Kun jotain on tapahtunut, se on tapahtunut tarkasti rakennetusta syystä ja siitä on seurannut selkeästi aina jotain, joka on johtanut uusiin asioihin. Ja nyt homma tuntuu kokoajan kusevan vain siksi että tekijät yrittävät viimeisellä kaudella mielyttää katsojia ja herätellä vääriä nostalgisia muistoja.

Onneksi kaikki ei sentään mene pieleen. Alun kömpelyyksistä huolematta Buffy saa kunnon ja raskaan kasvutarinan lopulliseen aikuisen naisen muotoonsa. Sarah Michelle Gellar pääsee päätöskaudella esittämään kiehtovasti tuplaroolia. Hän kun toimii niin reippaasti aikustuneen ja vanhenemista pelkäävänä yksinhuoltajaBuffyna joka alkaa kasvaa kauden edetessä suuren sodan johtajaksi. Mutta neito näyttelee myös suurimman osan kauden jälkimmäisestä puoliskosta kauden pääpahan ilmentymää. Gellar onnistuu tuplaroolissaan erinomaisesti ja The Firstin tulkinta on kiehtovaa katseltavaa, sillä hahmo on kuin puhtaasti pahan puolelle kääntynyt versio Buffysta. Kylmä, laskelmoiva ja reippaasti ylemmyyskompleksia omaava. Buffyn ja Spike välinen "suhdekin" kasvaa ja muotoutuu kauden lopussa aivan uskomattoman kauniiseen muotoonsa missä olemmat ovat löytäneet juuri oikean paikan toistensa elämissä. Varsinkin kaksikon viettämä yhteinen yö sylikkäin on aivan uskomattoman liikuttavaa nähtävää kun alkaa miettiä kaksikon parin edellisen kauden aikana rakentunutta kuviota. Xander, Anya, Dawn ja ennenkaikkea sarjaan palaava Faith saavat myös kunnon käsittelyn hahmojensa osalta. Varsinkin Fathin kohdalla kaikki tuntuu menevän ilman pienintäkään virhettä, mikä on aivan uskomattoman ilahduttavaa.

Kauden hulvattomimmasta puolesta vastaa todellinen yllätys: Uudeksi kevennyshahmoksi tuodaan edelliskauden kauhistuttavan nörttitriion mitättömin jäsen Andrew jonka nimeä tuskin kukaan muisti edes kutoskauden loputtua. Ratkaisu on todella yllättävä sillä luulisi fanfavorite Jonathanin saavan kyseisen kunnian, mutta tämän sijasta homma annetaankin mitättömälle Andrewille. Ja hitto että se toimii. Tämä on näitä samoja huumehöyryisiä ideoita kuin tehdä Harmonystä Spikelle tyttöystävä. Supernörtti Andewin hulvattomat sutkautukset ja populaarikulttuurilainaukset piristävät synkkenevää kautta ja huipentuvat mieheen itseensä keskittyvään jaksoon kauden loppupuolella. Andrew saa tavallaan edelliskausien Anyan roolin ryhmässä tyhmänä mutta suloisena koiranpentuna, jonka parissa kaikki vain tuntuvat viihtyvän.


Valitettavasti Seitsemännen tuotanokauden alkupuoli on harvinaisen levällään oleva kaaos. Kunnollista koukkua ei ole ja kaikki hahmot ovat aikalailla melankoolisessa fiiliksessä ja hämmentyneitä siitä mitä pitäisi tehdä. Iso muutos aikaisempiin kausiin, varsinkin edelliseen missä todella tiukka kokonaisuus aloitetaan uskomattoman vahvasti ja tunnelmallisesti heti ensimmäisellä sekunnilla. Kun päätöskausi tekee alkupuolellaan jotain asioita todella onnistuneesti niin kutoskausi teki samaa lähinnä silloin kun se oli heikoimmillaan. Alkupuolella on suorastaan surullisen paljon täytettä ja varsin tyhjänpäiväistä sellaista missä KAIKKI potenttiaali hukataan. Pääjuoni tuntuu unohtuvan ja vastaan tulee jopa yksi koko sarjan huonoimmista jaksoista HIM. Toki alkupuolelta löytyy muutama hyväkin tapaus. Nelosjakso HELP on oikeasti liikuttava seikkailu, ja alkukauden kohokohta on Anyaan keskittyvä SELFLESS. Juuri ennen puoliväliä aletaan kunnolla keskittyä Spikeen laadukkaissa jaksoissa SLEEPER ja NEVER LEAVE ME. Kauden puolivälin SHOWTIME on ensimmäinen kunnon ravisuttaja-jakso josta aloitetaan kunnolla mennä kohti loppua. Jaksosta numer 15, GET IN DONEsta eteenpäin loppukauden 8 viimeistä jaksoa on kuitenkin hyvää ja välillä jopa erinomaista tavaraa. Huippuhetket kauden lopussa ovat hulvattoman hauska ja loistavasti kirjoitettu ja ohjattu Andrewiin keskittyvä STORYTELLER, Spikeen keskittyvä liikuttava LIES MY PARENTS TOLD ME ja tottakai itse sarjan eeppinen päätösjakso CHOSEN joka pääsee listalle naurettavan helposti jo viimeisen 15minuuttinsakin ansiosta.

Käyn seuraavaksi läpi kauden 22 jaksoa ennen lopun tiivistelmää kokonaisuudesta:

[SPOILERS]

Spoiler: show

Kauden aloittaa Lessons. Ympyrä on sulkeutunut ja nyt Dawn on saman ikäinen kuin Buffy sarjan aloituksessa. Neiti on aloittamassa koulun uudelleen rakennetussa Sunnydalen lukiossa. Luvassa on kuolleista manattuja vainajia jotka vainoavat oppilaita. Valitettavasti Lessons menee niin kokonaisuudeltaan kuin hirviöjuoneltaan ehkäpä sarjan heikoimmaksi kauden aloitukseksi vaikka ympäröivät juonikuviot ja ihastuttavan melankoolinen fiilis onkin hyvää. Homma tuntuu vain liian randomilta kauden aloitukselta jossa vasta vähän verrytellään ja tutkiskellaan uusia ympäristöjä. Jakson mielenkiintoisimmasta osiosta vastaa Willown ja Gilesin osuudet ihastuttavan vihreässä englannissa missä Willow on uudelleenkouluttautumassa edelliskauden finaalin jäljiltä. On todella kaunis ja sopiva idea että Giles on vienyt Willown mukanaan. Willow käyttäytyy myös kiehtovan haikean tyynesti, kuin hän olisi vanhentunut vuosikymmeniä ja sisäistänyt valtavasti uutta ymmärrystä, pitäen kuitenkin samalla yllä zen-tilaa, välttääkseen tuonnekuohuja. Kiehtova yksityiskohta on myös että Lessonsin myötä sarja siirtyy uudelle aikakaudelle: Kännyköiden maailmaan. Viimeinen kohtaus on puhdasta fanserviceä mutta absurdiudesta huolimatta annan sille semi-synninpäästön. Kohtaus kun on tavallaan kiehtova kertaus sarjan alkuun ja upeasti nouseva eeppinen musiikki tekee hetkestä todella vaikuttavan.
Kakkosjakso Beneath You jatkaa viikon hirviöjuonella: Paikallaan polkevaa draamaa jossa vain puhutaan outoja ja haaskataan aikaa hirviöjuoneen. Mielenkiintoista kyllä hirviöjuoni on ihan ok siksi että se linkittyy hyvin niin Xanderiin kuin Anyaankin. Parhaimmat hetket ovat puolivälissä kun Spike ilmestyy kuvioihin, saa kylmän vastaanoton ja porukka menee Bronzeen missä tapahtuu Xanderin ja Spiken homoiluun liittyvä hulvaton vitsi. Jakson turhauttavinta puolta edustaa myös Spike. En olisi ikinä uskonut sanovani tätä mutta Spike on jaksossa kirjoitettu paikoitellen todella paskasti ja ohjattu todella käsittämättömästi. Varmasti tästä on muitakin mielipiteitä, mutta olen ihan helvetin turhautunut aina kun seuraan Spiken outoa sekoilua ja käytöstä. Dialogi on ihan käsittämättömän outoa ja ei perustu oikein mihinkään. Mutta onneksi kaikki paranee lopussa hurjasti kun Spike tunnustaa saaneensa sielun. En kyllä käsitä miksi tekijät palauttavat jaksossa Spikelle siistimmän lookkinsa kun edellisessä jaksossa hahmolla oli vielä hienosti hiustenkin värjäys unohtunut.
Same Time, Same Placessa Willow palaa Sunnydaleen mutta jotain on vialla. Kukaan ei ole vastassa ja Willow uskoo tulleensa täysin hylätyksi. Jaksossa on loistava melankoolinen tunnelma ja Willow on ihastuttavan alakuloinen. Parhaimmat hetket ovat juuri alussa kun Willow saapuu kotiin ja tutkii taloa, muistelee tapahtuneita, löytää Anyan kaverikseen ja tapahtuu kahdesta näkökulmasta kerrottu kohtaus koulun kellarissa. Kiehtovana ideana jaksossa Willow on vahingossa tehnyt taian jonka takia hän on näkymätön ystävilleen. Jaksossa valitettavasti ärsyttää samat asiat kuin aikaisemmin. Kaikki vain kauhistelevat sitä miten hirveä hirviö Willown on. Kukaan ei välitä hahmon läpikäymästä tragediasta. Siis ei kukaan. Jopa Dawn on todella pahalla päällä. Kaikesta saa käsityksen että Willow muuten vaan päätti pumpata itseensä huumeita, seota ja tappaa ihmisiä. Myös Dawn käyttäytyy pirun oudosti jaksossa jonkinlaisena uutena Giles/Willown korvikkeena hirviönetsinnässä. Niin, ja Masters jatkaa outoilua Spiken roolissa aivan käsittämättömällä dialogilla ja oudolla käytöksellä johon en saa mitään järkeä vaikka mistä näkökulmasta tilannetta katsoisin. Onneksi jakson päättää kaunis hetki Willown ja Buffyn välillä. Mutta jakso vain entisestään boostaa sitä muistutusta että tekijöillä on ihan käsittämättömän outo näkemys Willown hahmosta.
Nelosjakso Help on ensimmäinen oikeasti hyvä ja todella liikuttava jakso. Buffyn kiehtova ja yllättävän osuva työ uuden Lukion kuraattorina saa yllättävän käänteen kun hänen luoksensa saapuu tyttö joka tietää kuolevansa saman viikon perjantaina. Jakso on todella koskettava ja kauniisti kerrottu. Erityispisteet menevät ylivoimaisesti juuri tätä tyttöä, Cassietä näyttelevälle Azura Skyelle. Näyttelijä tekee ihan uskomattoman kauniin ja liikuttavan roolisuorituksen joka jää vaivaamaan varmasti yhtä pahasti katsojaa kuin päähenkilöitäkin kun julma lopetus koittaa.
Jakson alkupuolella on myös todella kaunis ja liikuttava hetki kun Xander on vienyt Willown käymään Taran haudalla. Kohtauksen alku on kyllä jotenkin ärsyttävä sillä Willow ja Xander kävelevät ja juttelevat niitänäitä ja Willow tuntuu olevan ihan normi itsensä, mutta onneksi tunnelma muuttuu nopeasti kun kuin huomaamatta olemmekin siirtyneet kauniista puistosta hautausmaalle. Kohtaus hautakivellä on lyhyt mutta pirun liikuttava. Tajusin kesken jakson myös jotain todella outoa: Tarinan päähenkilönä toimii Buffy mutta aiheensa puolesta kyseessä pitäisi ehdottomasti olla Willoow keskittyvä jakso sillä Cassie käy täsmälleen niitä aiheita läpi mitä Willowkin pitäisi käydä. Mutta Willow tuskin liittyy tarinaan mitenkään eikä neidin reaktioitakaan edes pointata vaikka Cassien tarina pitäisi juuri häneen osua vahvimmin. Alan oikeasti tuntemaan oloni todella oudoksi. Olenko tyhmä? Olenko ihan sekaisin vai ovat tekijät? Eikö tämä ole ihan ilmiselvää? Miksi Buffy käy asioita läpi joiden kamppailu kuuluisi Willowle. Miksi Willow ei tee yhtään mitään? Varsinkin kun neiti juuri samassa jaksossa käy haudalla.
Onneksi James Marstersin Spike on ensimmäistä kertaa kaudella toimivasti kirjoitettu ja näytelty. Hahmo on nyt selkeästi sekaisin sielustaan ja tekemistään teoistaan ja kamppailee tuskan kanssa onnistuneesti ja ennenkaikkea uskottavasti.
Selfless on kauden ensimmäinen erinomainen jakso. Anyaan keskittyvässä jaksossa keskitytään naisen mainioon kamppailuun ihmisyyden tuoman taakan ja demonisten velvollisuuksien välillä. Täydellinen päätös hahmon tarinakaarelle siis. Jakso revittelee hyvin kaikella Anyaan liittyvällä, hauskalla huumorilla, julmalla teurastuksella ja onnistuu jopa tuomaan mukaan Anyan syntytarinan ja vitoskaudella nähdyn Olaf-peikonkin ja vielä huippuna tarjoaa Anyalle yhden musikaalinumeronkin. Jos tämä olisi ollut Anyan viimeinen jakso sarjassa niin se olisi ollut helvetinmoinen hyvästely.
Jakson vastenmielisin seikka oli kuitenkin yllätys, yllätys, Willow. Nainen tulee alussa mukaan uskomattoman iloisesti ja aurinkoisesti jutellen Anyan kanssa aivan mahtavassa fiiliksessä. Ihan vatsasta väänsi kun seurasin menoa. Willow kävi edellisessä jaksossa haudalla murtuneena ja hahmo rebootattiin samantien iloiseksi tytön tylleröksi suoraan kolmannelta tuotantokaudelta, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Onneksi tekijät ovat antaneet pienen hetken Willowle kun tämä menettää kontrollin itsestään, puolustautuessaan ja muuttuu hetkelliseksi pahisversioksi itsestään. Jaksossa on myös kiehtova callback kakkoskauden finaaliin missä Xander valehteli Buffylle ja nyt yhtäkkiä kuusi kautta myöhemmin jää kiinni valheesta. Joskus vain kannattaa odottaa!
Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon että kyseessä on nykyään arvostetun käsikirjoittaja/ohjaaja Drew Goddardin ensimmäinen Buffyjakso ja mies tekee helvetin kovaa työtä. Kaunista että mies tulee näin viimeisellä kaudella ihan tuntemattomana mukaan ja kirjoitti tämän jakson ja monta tulevaa erinomaista jaksoa sarjalle. Kaunista.
Heti kauden ensimmäisen erinomaisen hetken jälkeen onkin hyvä hetki tehdä koko sarjan pahimmat pohjat. Him on väkinäinen, turhauttava ja väärällä tavalla nostalginen täytejakso, kuin suoraan ensimmäiseltä tuotantokaudelta. En tiedä muista katsojista, mutta se ei kuulu niihin asioihin mitä muistelen nostalgisesti sarjan varhaisvaiheilta. Koulun tähtipelaajan maaginen takki saa kaikki naiset sekaisin pojusta ja luvassa on moneen kertaan ja monta kertaa paremmin tehty hullaantumisjakso. En kiellä etteikö mukana olisi muutama hervottoman hauska hetkensä mutta se ei mitään pelasta. Pahinta jaksossa on se että se on pelkästään omaan juttuunsa keskittyvä täytejakso, jossa ei ole edes vanhojen kausien pelastavia sivujuonielementtejä suojelemassa sitä paskuudelta. Jos jotain kivaa haluan jaksosta sanoa niin nautin alkupuolen hetkestä missä Xander ja Buffy ovat kuin huomaamattaan Dawnin vanhempia. Tekijät eivät kertaakaan tee tästä numeroa tai edes vähän pointtaa asiaa. Mutta kauniilla tavalla vain universumin asiat ovat loksahtaneet paikalleen ilman että hahmotkaan sitä tuntuvat huomaavan. Xander roikkuu muutenkin alkukauden Summereiden kotona kuin isä joka yrittää pitää perhettä hyvissä väleissä.

Varmasti koko kauden oudoin jakso on Conversations With Dead People. Se on "Joss Whedon-jakso", epäonnistuneesti ja ilman Joss Whedonia. Vaikka mies ilmeisesti kirjoittikin yhden tarinaosion tähän. Nimensä mukaisesti joukko keskeisiä päähenkilöitämme käyttää yhden yön jutustellen jo kuolleiden kanssa. Siinä mielessä historiallinen jakso että se on ainut missä Xander ei esiinny ollenkaan. Jaksossa on helvetin kova yrittämisen tunne mutta vain muutamassa jutussa onnistutaan. Se tuntuu kuin kakkoskauden Passion-jakson heikolta pikkuveljeltä. Jakson aloittaa ja lopettaa upea Blue-niminen kappale jonka aikana seuraamme todella tyylikkäissä montaaseissa henkilöitämme. Buffy tapaa vanhan vampyyriksi muuttuneen koulututtunsa ja viettää tämän kanssa psykiatri-istunnon, Dawn kamppailee poltergeistin kanssa kotonaan äitiään pelastaen, Willow tapaa parinjakson takaisin Cassie-tytön ja oudosti jakson toimivimman puolen saa kaupunkiin palaavat Andrew ja Jonathan jotka kaivavat koulun kellarissa salaperäisen sinetin esille. Valitettavasti päähenkilöidemme juonikuviot eivät toimi ollenkaan. Buffyn jutustelussa on aivan liikaa hauskaa menoa ja liian vähän asiaa. Dawnin osuus on todella tyhjänpäiväinen sekoiluosio. Willowin osuus turhauttaa eniten, koska sillä on valtavasti potenttiaalia ja kaikista eniten mahdollisuuksia, mutta homma on kusettu jo etukäteen. Willow tapaa paria jaksoa aikaisemmin kuolleen Cassien. Alunperin Taran piti saapua juttelemaan Willowle mutta näyttelijää ei saatu joten korvikkeeksi otettiin Cassie.... mikä on ihan helvetin absurdia koska kaksikko ei edes tavanneet Help-jaksossa ja tekijät tuntuvat itsekkin huomanneen keskustelun alussa tämän. Cassie paljastuu todellisuudessa kauden salaperäiseksi pääpahaksi joka yrittää ajaa Willowta tekemään itsemurhan. Tämä on loistava idea! ...Paitsi että olen jo koko alkukauden itkenyt juuri tämän asian perään. Willow ei ole enää ollut ongelmissa aikoihin. Elämänhalun tuhoutumista ei ole. Epätoivoa ei ole. Hahmo on unohtanut jo kaiken aikaisemman. Willow ei ole enää edes hirveän surullinen. Alyson Hanniganin näyttelijätyö pelastaa onneksi sen mitä on pelastettavissa. Varsinkin reaktio Taran mahdolliseen läsnäoloon on huikea ja uskomattoman musertavan liikuttava. Mutta osuus on niin tyhjä koska missään vaiheessa ei ole ollut minkäänlaista uhkaa että Willow on roikkumassa kuilun reunalla surun ja itsemurhan kanssa... Ilmeisesti Minä ja kauden pääpahis oletimme molemmat väärin edelliskauden lopun perusteella. Kylläpä nyt tuntuu hölmöltä. Kohtaus olisi huikea jos tähän menneessä Willow ei olisi muuta tehnyt kuin potenut epätoivoa ja halunnut vain kuolla ja nyt suuren pääpahan yrittäessä hoputtaa asiassa, Willow joutuu järkytyksekseen tajuamaan että hänen on pysyttävä elossa kun jopa kauden pääkonna tuntuu kokevan hahmon poistamisen tarpeelliseksi. Ymmärrän kyllä että tekijöillä on ollut paha ongelma koska Taraa ei saatu jaksoon, mutta parempi vaihtoehto olisi ollut tehdä taiteellisempi ratkaisu ja antaa Willown näytellä vaikka tyhjälle tilalle missä katsoja ei näe samaa kuin Willown. Miksi ei? Samaa on jo tehty useasti tällä kaudella kun pääpaha on tehnyt vierailuita. Jatkuva ristiinleikkaaminen eri hahmojen osioiden välillä pilaa myös paljon. Emme tunnu keskittyvän kunnolla ja huolella kuin Buffyn osioon mikä ei tarjoa mitään muuta kuin itsestäänselvää Buffyanalyysia. Jakso onneksi onnistuu lopettamaan semi-uhkaavaan ja pahaenteiseen fiilikseen tulevasta. Spikesta paljastuu salaisuus ja Willow tajuaa että nyt on oikeasti jotain todella pahaa menossa, mutta jaksoa se ei pelasta. Sivuhuomautuksena mainittakoot että oli kyllä kiva nähdä Spike pienessä roolissa ujona treffipoikana Bronzessa. Jotenkin sopii Spiken William-persoonaan juuri tuollainen. Mutta kaikenkaikkiaan jakso on uskomattoman surullinen tuhlaus ja menetys sarjassa. Olisi voinut olla jotain uskomattoman suurta. Nyt ei oikein mitään. Ainostaan se että suuri pääpaha alkaa oikeasti toimia on oikeutus tämän jakson olemassaololle.

Sleeper keskittyy Spikeen ja tarjoaa kauden ensimmäisen oikeasti toimivan kokonaisuuden pääjuonen parissa. Tunnelma on kuin suoraan kahdelta edelliseltä tuotantokaudelta. Spike on alkanut tappaa ja salaperäinen voima tuntuu hallitsevan miehen käytöstä. Jakso on täynnä aavemaista tunnelmaa, hienoa visuaallisuutta, kaunista rakentelua ja Spiken hahmo on oikeasti rakennettu hyvin alusta loppuun. Jakson kevemmästä puolesta vastaa myös onnistuneesti takaisin vanhaan rooliinsa palaava Anya ja Spike näyttää naisen seurassa ihan avuttomalta pikkupojalta.. Jaksossa on todella loistavasti tehtyjä osioita missä heiluu kaksi Spikeä samassa kuvassa. Jakso onnistuu jopa varsin hyvin esittämään ja perustelemaan Spiken sekoamisen kun kauden pääpaha käyttää Buffyn hahmoa tämän seurassa. Jakson päättää varmasti koko sarjan parhaimpiin cliffhangereihin kuuluva hetki kun Giles meinaa saada kirveestä.
Never leave me jatkaa suoraan edellisen lopusta. Tunnelma ja tarinakokonaisuus vain jatkaa parantumistaan. Buffy yrittää saada Spikesta tolkkua, samalla kun sankareiden panttivangiksi saapuva Andew jumiutuu mukaan tapahtumiin. Jakson hulvattomin hetki on Anyan ja Xanderin tekemä good cop-bad cop-poliisikuulusteluosuus Andrewille. Buffyn ja Spiken välillä on muutama todella hyvä hetki. Varsinkin yläkerrassa tapahtuva keskustelu kun Spike ensin puhuu hyvin rehellisesti ja alkaa taas häiritsevästi menettämään otettaan. Vihdoin myös suuri pääpahamme tekee kunnon siirrot Buffya kohtaan ja kaikki saavat tietää tämän henkilöllisyyden. Munkkimiesten hyökkäyksessä on hyvää vaaran ja menon tuntua. Pahikset ovat olemukseltaan kuin Screamin ghostface-tappajia mutta yhden sijasta niitä on aina parikymmentä. Jakson lopetus on hieman kaksijakoinen. Alku on upea kun ikivanha nosferatu-ubervampyyri kiipeää pitkillä sormillaan ja kynsillään ylös kuopasta ja musiikki nousee. Mutta kun hahmo seisoo omin jaloin kellarissa niin hahmo näyttää vain jotenkin väärällä tavalla kököltä kumisella naamallaan ja typerillä eleillään. Argh. Why. Why, god, why...
Bring on the Night on turhauttava välijakso jossa on kaikki avaimet loistavaan tarinan synkentämiseen mutta synkkää tunnelmaa lukuunottamatta oikein mikään ei toimi. Syy on ennenkaikkea ohjauksen ja toteutuksen sillä käsikirjoitus on kyllä pohjimmiltaan varsin hyvä. Buffy saa kotiinsa Gilesin tuomat kolme vampyyrintappajakanditaattia. Tyttöjä joilla on potenttiaallinen slayerin voima, mutta se ei ole vielä aktivoitunut. Jakson kiehtovin yksityiskohta on se mitä tekijät vaivihkaa ovat tehneet Gilesille. Hahmo ei kertaakaan ole fyysisessä kontaktissa yhteenkään hahmoon tai ympäristöön. Tekijät eivät myöskään pointtaa tätä kertaakaan. Muistan kuinka ensimmäisellä katselukerralla olin kokoajan kauhuissani että "Ei helvetti, onko Giles kuollut ja tuo on The First?". Mutta katsoi Gilesin hahmoa mistä näkökulmasta tahansa, hahmo ei toimi ollenkaan. En tiedä mitä helvettiä tekijät oikein yrittävät. Gilesin ja Buffyn välillä on aivan käsittämättömän kylmä fiilis ja Giles on ihan sataprosenttisesti takapenkillä kaikessa, ilman minkäänlaista normaalia karismaansa tai olemustaan. Giles on käytökseltään sitä mitä odottaisin Willowlta jos tämä olisi Gilesin sijaan saapunut Sunnydaleen tässä jaksossa.
Jakson onnistunein osuus on Buffyn unihetket missä hän keskustelee lyhyesti äitinsä Joycen kanssa. Kohtaukset ovat erinomaisesti toteutettuja ja parasta niissä on se että niin Buffy kuin katsojakaan ei ole varma oliko hetket vain unta, The First vai oikeasti Buffyn äiti. Tulkinnasta riippuen myös Joycen antama viesti lukeutuu eri tavalla.
Lopussa on kunnon väkivaltainen turpaanveto Terminator ja.... Resident Evil Code Veronica-meiningillä, mutta kaikki ubervampyyrin ulkonäöstä ja hahmon esittelytavasta vain pilaavat tunnelmaa. Ihan sattuu sanoa tämä: seiskakauden koko alkupuolta vaivaa ihan helvetin vakava "off"-tila missä mikään ei tunnu klikkautuvan kunnolla paikoilleen. Hahmot eivät oikein istu rakennettuihin rooleihinsa, tilanteisiinsa ja tapahtumat eivät toimi vaikka KAIKKI on todella terävästi suorastaan naaman edessä. Seiskakautta tähän menneessä katsoneena ei tunnu että edelliskausien vastaavat tekijät edes vastaisivat tästä kaudesta. Tunne on kuin siitä vastaisi joku ihan uusi tyyppi joka ei todellakaan saa hommaan eloa.
Kauden puolivälin saapuessa tulee Showtime, joka tekee todellakin sitä mitä nimessään lupaa. Buffyn talossa on nyt kourallinen potenttiaallisia, pelokkaita slayertyttöjä ja tilanne alkaa riistäytyä käsistä kun The First on onnistunut ovelasti soluttautumaan joukkoon. Buffy, Willow ja Xander ottavat tilanteen hallintaansa ja pistävät tukijoukot kerralla motivoituneiksi kun Buffy hoitelee kammottavan ubervampyrin kunnon väkivaltaisessa tappelussa ja pelastaa jopa Spiken. Samalla kun Giles ja Anya saavat selville todelliset syyt The Firstin tekemään tuloon. Erinomainen jakso alusta loppuun. Täynnä erinomaista tunnelmaa, jännitettä sankariemme välillä, Jännitävää toimintaa ja taitavasti kasassa pidetty kokonaisuus. Jopa Andrew pääsee heittämään kourallisen varmasti miehen parhaita huumoriheittojaan jaksossa. Erinomainen hereilleravisuttaja juuri oikeassa kohdassa tuotantokautta, josta on hyvä aloittaa loppukausi.
Kauden jälkimmäisen puoliskon aloittaa Potential. Buffy kouluttaa tyttöjä Spiken kanssa samalla kun muut saavat tietää erheellisesti että Dawn on myös potenttiaallinen tappaja. Onneksi Dawn paljastuukin vain tavalliseksi tytöksi ja todellisuudessa oikea Potenttiaallinen on Amanda, tyttö jonka olemme jo kertaalleen ohimennen nähneet sarjassa kauden alussa. Vaihteeksi oikeasti hyvä käänne jossa hyvin pelataan katsojan ennakko-odotuksilla ja homma rinnastuu hienosti Buffyn koulutusosioon. Jakso keskittyy kauniilla tavalla Dawnin kasvuun hahmona ja homman kruunaa kaunis monologihetki Xanderin kanssa jutellessa jakson lopussa. Sidenote: Onneksi Dawn ei ollut potenttiaallinen. Pahempi yllätys olisi ollut varmaan vain se että Willow olisi paljastunut potenttiaalliseksi. Spiken ja Buffyn muille tytöille tekemä koulutusseikkailu on myös varsin hyvää tavaraa ja leikkautuu hienosti ristiin Dawnin ja Amandan jutun kanssa. Varsinkin kun Buffyn ja Spiken viisaudet tuntuvat saavan jatkuvasti aika kaksimielisen fiiliksen kun alkaa miettiä kaksikon historiaa. Täytyy myös mainita että Andrew saa jaksossa pari todella loistavaa nörttiheittoa, jotka osuvat yllättävän hyvin ytimeen. Oudoin yksityiskohta jaksossa on se että yksi edellisessä jaksossa nähty Potenttiaallinen, Chloe ei esiinny mukana ollenkaan. Unohtivatko tekijät? Eikö näyttelijä päässyt tulemaan? Outoa.
The Killer in Me on tapahtumarikas jakso mutta oikein mikään ei kunnolla toimi. Jaksossa tiivistyy surullisella tavalla koko kautta vaivaava tila missä asiat, hahmot ja juonenkäänteet eivät vain napsahta paikoilleen. Willow menee treffeille Kennedyn kanssa ja suudelman tuottamasta syylisyydestä muuttuu tappamakseen Warreniksi. Samaan aikaan kun Spiken siru vetelee viimeisiään ja muille selviää se kauhistuttava tieto että Giles ei välttämättä olekkaan elossa. Jakson parhaimmat osuudet menevät kuitenkin Buffylle ja Spikelle jakson alkupuolella sekä ihastuttavan sekasortoiseen tilaan kaikkien keskuudessa kun Willow yrittää selittää ihmisille että hän ei ole Warren. Mutta tunnelma ei vain toimi jaksossa. Gilesin suureen twistiin ei myöskään ole saatu mitään eloa, mikä tuntuu ihan vammaiselta kun miettii millainen cliffhanger kyseessä oli. Willown... noh, olen jo tehnyt tämän tuhanteen kertaan selväksi, Willown tarinakaari ei vain toimi. Hahmo ei toimi. Kaikki mitä on edellisillä kausilla rakennettu, on vain riisuttu pois. Se mitä jaksossa tapahtuu tuntuu niin oudolta. Miksi Willow muka tuntee tippaakaan syyllisyyttä Warrenin taposta? Myös potenttiaallisen tappajatytön Kennedyn ja Willown treffailu tuntuu vain niin väärältä, väkinäiseltä ja pakotetulta. Willow tuntuu siltä kuin kaikki aikaisempi olisi ihan whatever-tavaraa. Eikä minulla ole mitään Kennedyn hahmoa vastaan. Päinvastoin, hahmolla on juuri sopiva asenneongelma ja iän tuoma turhautuminen mahdolliseen slayerin rooliinsa ja näyttelijä Iyari Limon tekee hyvää työtä. Mutta hahmon Willow-vääntö on vain niin käsikirjoittajien pakottama asia joka ihan kuvoittaa miten sitä tungetaan meille väkisin. Parasta Kennedyn Willow-kiinnostuksessa on se että hahmolla on selvästi täysin olematon ymmärrys Willown todellisista kyvyistä ja punapään vaarallisuudesta, mikä antaa juuri sopivan huolestuttavan fiiliksen Willown silittelyyn. Paras hetki on kun Willow kauhistuu tajutessaan päästäneensä Tarasta hetkellisesti irti ja Hannigan tekee loistavaa näyttelijäntyötä. Ok-tasolle jäävä jakso joka keskittyy vain helppoihin, helposti mielyttäviin ratkaisuihin sen sijaan että rakentaisi kunnon räjähtävää tilannetta kaikesta mitä on aikaisemmin juonipoluille tehty. Vittuh.
First Date on juttua syventävä, varsin tasainen välijakso. The First yrittää saada Andrewia tappamaan potenttiaalisia, Buffy tutustuu rehtoriin ja tämän salaisuuteen ja Xander menee aivan normaaleille treffeille. Jakson alussa nähdään tyylikäs hetki kun Giles pelastautuu aikaisemman jakson cliffhangerista. Valitettavasti loppujakson Giles liittyy seiskakauden Willown ja Spiken seuraan käsittämättömän oudosti ja hahmonsa vastaisesti käyttäytyväksi tyypiksi joka inisee ja valittaa eikä omaa enää ollenkaan sitä vanhaa kylmää, viisasta ja hurmaavaa karismaansa. Giles on kieltämättä oikeassa siinä mitä sanoo, mutta tapa millä sanoo on kaikkea muuta kuin toimivaa. Gilestäkin pahemmaksi pistää Xanderin juonikuvio joka on niin kulahtanut kuin olla ja voi ja aivan käsittämättömän huonosti rakennettu alusta loppuun. Käänne varsinkin pilataan ihan avuttomasti kuin sitä seuraava avunpyyntökin. Todelliset laatuhetket jaksossa ovat Spiken ja Buffyn lopussa tapahtuva välienselvityshetki, Andrewin ja Jonathanin hahmon ottaneen The Firstin välillä tapahtuva osio sekä Buffyn ja rehtorin yhteiseen illanviettoon liityvä osio jossa mies paljastuu freelancer demoninmetsästäjäksi ja entisen Slayerin lapseksi. Ja tämän hienosti istutettua tarinaan paljastuu lopuksi että kyseessä on Spiken tappaman slayerin poika. Erinomainen, erinomaisesti tehty lopetus joka jättää juuri loistavaan tilanteeseen tapahtumat. Huolestuttavasti alkava jakso joka päättyy lopussa jännittävään koukkuun.

Get it Done on ensimmäinen oikeasti kunnossa oleva seiskakauden Buffyjakso. Buffy saa tilaisuuden tutustua Slayerien syntyyn ja kerätä itselleen uutta voimaa. Ja tämä juuri sopivasti kun neito on kirjaimellisesti saanut tarpeekseen kaikista ympärillään olevista turhista tukijoukoistaan. Jakso on monelle juonikuviolle loistava huippuhetki. Buffy saa turhautuneena haukkua kaikki lyttyyn ja kadottuaan kaikki muut joutuvat ryhdistäytymään. Spike ottaa itseään niskasta kiinni ja saa mojonsa kasaan, Willow näyttää kunnolla Kennedylle mistä punapää todellisuudessa on tehty ja jopa rehtori Wood pääsee kunnolla kuumottamaan omaa kostoretkeään. Hyvin ohjattu, kirjoitettu ja kaikinpuolin toteutettu jakso täynnä menoa ja kunnon meininkiä, joka kärsii lähinnä kahdesta typeryydestä. Ensimmäinen on Woodin toimittama laukku joka voisi ilmestyä tarinaan paremmin. Mutta pahin on Dawn joka tuntuu tekevän muinaisten tekstien asiantuntijana sitä minkä homman luulisi kuuluvan joko Gilesille tai Willowle. Jaksossa on monta todella kovaa hetkeä, alkaen Woodin tutustumisesta Buffyn tukikohtaan, Woodin ja Spiken yhteinen hetki, ihmisten järkytys Chloen itsemurhaan ja siitä seuraava tunteidenpurkaus, Spiken vanhanpuolen esilletulo ja lopun kruunaa varmasti koko kauden paras hetki Willown ja Kennedyn välillä kun Kennedy on oikeasti vihdoinkin kunnolla säikähtänyt Willown pimeästä puolesta.

Storyteller on kauden parhaimpiin kuuluva jakso ja yksin sarjan hauskimmista huumorijaksoista. Jakso on laadultaan kuin suoraan Kuudennelta kaudelta. Andrewiin keskittyvässä jaksossa tapahtumia seurataan miehen ja tämän tekemän, nerokkaasti nimetyn dokumentin Buffy, slayer of the vampiresin kautta. Jakso on alusta loppuun täynnä suorastaan hulvattoman nerokkaita hetkiä ja pieniä yksityiskohtia. Jakso voisi olla nopeasti kasattu mukadokumentti, mutta päinvastoin laatuun on panostettu valtavasti kaikessa. Buffyn ja kumppaneiden jutut jatkuvat normaalisti mutta Andrewin kertoman linssin läpi vahvasti väritettyinä ja hieman boostattuina versioina. Tapahtumista näytetään jatkuvasti nerokkaita liioiteltuja versioita joita vielä korostetaan Andrewin tarkoilla tilanneanalyyseilla ja vaihtoehtoisilla huomioilla. Mies pistää jopa Anyan ja Xanderin välit kuntoon. Jakso kertoo samalla yhtäpaljon Andrewista itsestäänkin kuin kaikista muistakin. Jopa Spikeltä löytyy softspot Andrewille. Jakso nauraa rohkeasti niin itselleen, tekijöilleen, hahmoilleen kuin koko kaudellekkin. Jopa Buffyn jatkuvaa hehkutuspuhemenoa saadaan piikiteltyä loistavasti. Jakson hauskuutta lasketaan taitavasti pikkuhiljaa vakavampaa loppuhuipennusta varten ja viimeisessä kohtauksessa Andrew on liikuttavasti kohdannut omat tekemisensä ja kasvaa hahmona. Kertakaikkiaan mahtavan hauska, todella viihdyttävä mutta myös koskettava jakso missä laatu on suoraan kutoskaudelta ja hauskuuttelut kuin suoraan neloskaudelta. Huh huh, yksin sarjan parhaimmista jaksoista!
Upeasti nimetty Lies My Parents Told Me keskittyy Spikeen, tätä vainoavaan menneisyyteen ja siitä johtuvaan aivopesumekanismiin. Mutta jakson nimi linkittyy samalla myös jakson kahden muun keskeisen hahmon, Woodin ja Buffyn elämiin. Kauden loppusuora jatkaa vain huikeaa paranemistaan kun Giles ja Wood aikovat järjestää Spiken tapattamisen, eristämällä tämän Buffysta. Painopiste on ennenkaikkea Spikessä ja tämän menneisyydessä. Ensin 70-luvun New Yorkissa ja lopuksi 1800-luvun englannissa. Osiot ovat upeasti yhdistetty itse varsinaisiin tapahtumiin ja varsinkin loppukamppailu leikkautuu hienosti ristiin eri aikojen kanssa. Jakso on todella vaikuttava kokonaisuus ja lähinnä Gilesin apinakäytös jakson alussa saa tuhahtamaan. Kirjaimellisesti kaikki muu toimii loistavasti. Spiken syntytarina ja keskeisimmät hetket on juuri täydellisesti kirjoitettu ja kuvastaa täydellisesti sitä Spikeä mikä myöhemmin sarjassa alkaa paljastua väkivaltaisen sekopään alta. Jakson lopetus on huikea kun Buffy on viimeinkin muuttunut kylmäksi johtajaksi, tekee asiat selväksi ja sulkee oven kylmästi jopa oman isähahmonsa, Gilesin naaman edestä. Tähän menneessä koko kauden paras jakso.

Sarjan viimeisestä viidestä jaksosta muodostuvan loppusuoran aloittaa Dirty Girls. The First tuo kaupunkiin uuden Darth Vader-miehensä, Nathan Fillionin näyttelemän Calebin. En tiedä mikä helvetti Whedonia ja kumppaneita vaivaa sillä Caleb on taas kerran ärsyttävällä etelän aksentilla puhuva ja ennenkaikkea turhuuksia lässyttävä pahis. Niin oli kauden puolivälissä nähty Evekin ja jopa Spiken piti olla alunperin teksasilainen mutta Marsters ei saanut aksenttia toimimaan joten mies muutettiin britiksi. Mutta Caleb saa nopeasti synninpäästön tässä asiassa sillä mies on ensimmäisestä kohtauksestaan saakka uhkaava ja pelottava vastus, eikä jakson lopputwisti taatusti ainakaan vähennä miehen uhkaavuutta. Itse jakso rakentuu erinomaisesti ja yllättävän nopeasti loppuhuipennustaan kohden. Kaupunkini palannut Faith saa tutustua Buffyn uuteen arkeen ja Xander saa antaa todella liikuttavan ja fiksun puheen Buffysta ja tulevista vastuksista. Jakso päättyy huikeaan taistelukohtaukseen viinikellarissa missä Buffyn joukot saavat kylmästi turpaansa ja osa menettää henkensäkin. Ainut mikä minua vaivaa kohtauksessa on se että se keskittyy vähän liikaa suoraviivaiseen hakkaamiseen eikä ihan onnistu luomaan sitä huikeaa tunnelmaa mitä kohtaus ehdottomasti tarvitsisi, varsinkin kun tapahtumat alkavat mennä kokoajan vain pahemmaksi ja synkemmäksi. Luulen että ongelma on musiikissa, sillä musa kuulostaa liikaa toimintamusalta ja liian vähän nousevaa kauhua korostavalta. Myös Calebin lopussa tekemä monologipuhe on typerä ja pilaa synkkää lopetusta. Loppukohtaus olisi ollut paljon parempi jos tyyppi olisi ollut hiljaa ja synkän musiikin säestämänä Buffyn vain katselee menetyksiään. Täytyy kuitenin lopuksi ihan erikseen mainita miten uskomattoman hienoa ja täydellistä on se että Faith palaa sarjaan juuri tässä vaiheessa ja juuri hahmonsa tämänhetkisen kehityksen vaiheessa. Harmi ettemme ole päässeet näkemään Faithin parantumistarinaa Buffyssä, mutta nykyisen Faithin paluu tapahtumiin tuntuu vain jotenkin niin täydelliseltä ja millilleen sopivalta. Varsinkin kun hahmo on löytänyt katkeransuloisen rauhan sankariemme kanssa. Neidolla on myös monta loistavaa hetkeä läpi jakson. Puhumattakaan Andrewin hulvattoman nerokkaasta Faithin esittelymontaasista. Ja myös Faith ja Spike jopa saavat pari hienoa hetkeä yhdessä.
Empty Placesin aloittaa aivan huikea recap-osio edellisestä jaksosta. Kaikki mitä valitin tunnelman puuttumisesta on korjattu osiossa kun edellisen jakson kauhistuttavan lopputwisti-tapahtumat näytetään meille ja taustalla soi ihan mieletön jousiteema tunnelmaa boostaamaan. Ikävä vain että edellisen jakson lopussa tätä ei käytetty. Jakso on ennenkaikkea melankoolinen välijakso jossa asiat vain synkkenevät ja tilanne alkaa karata käsistä. Aivan kuten kautta aikaisemmin jaksossa Seeing Red ja kahta kautta aikaisemmin Tough Love. Faith nousee hienosti entisestään jakson aikana kun porukka alkaa lämmetä neidolle ja Buffy alkaa jäädä kaiken ulkopuolelle. Käänne siitä että Faith on vienyt potenttiaalliset Bronzeen tuntuu kyllä niin Fathilta mutta oudointa on että Giles on antanut sen tapahtua. Osio päättyy kuitenkin hienosti kohtaukseen kun seonneet poliisit yrittävät tappaa Faithin. Lopussa tapahtuu kuitenkin järkyttävä käänne: Porukka heittää Buffyn ulos keskuudestaan. Hieman liian tyhjästä tuleva osio, mutta itsessään osio on erinomaisesti rakennettu ja jatkuvan pahenevan synkkyyden keskellä homma toimii. Faithin ja Buffyn viimeinen sananvaihto on myös erinomainen kun Faith joutuu kauhukseen ottamaan komennon ja Buffy poistuu murtuneena. Faith on kirjoitettu todella loistava läpi jakson kuin koko kaudenkin. Hahmo on kasvanut ihan mielettömästi mutta kuitenkin omaa sen tutun Faithin olemuksensa. Tuntuu todella pahalta juuri Faithin puolesta sillä hahmo pistää Buffylle vastaan yllättävän hyvillä pointeilla mutta lopussa kaikki taakka kaatuukin neidon niskaan. Jakson liikuttavin kohtaus on ylivoimaisesti kuitenkin Xanderin sairaalapedin kohtaus kun Buffy selkeästi taistelee itkunpurskausta vastaan ja lähtee kylmänä johtajana pois, kun taas Willow ja Xander saavat jakaa uskomatton koskettavan, herkän ja sydäntäsärkevän hetken keskenään. Luoja, miten loistava Hannigan on kohtauksessa ja homman kruunaa kaksikon toisiaan koskettelevat kämmenet. Kokonaisuudessaan jakso on hyvin kirjoitettu ja Calebista on tehty kerralla oikeasti vaarallinen pahis jonka ilmestyminen kuvioihin tässä jaksossa tuntuu todella pelottavalta.
Touched on synkkä ja sekava tilanne ennen pahinta loppua. Buffy on häädetty ja kaikkea vaivaa sekasorto eikä ihmisiä ilahdutakkaan hirveästi että Faith toimii hyvin samoilla linjoilla kuin Buffykin uutena johtajana. Jakso käsittelee loistavasti nimensä mukaisesti kykyä koskettaa. Niin pahikset kuin sankarimmekin puhuvat tästä. Spike saa jaksossa monta upeaa hetkeä, ensin haukkuen tukijoukot ja sitten antaen kannustuspuheen Buffylle. Jakson kruunaa upea rakastelumontaasi eri keskeisten pariemme välillä, mutta kaikista liikuttavin ja voimakkain näistä on Buffy ja Spike. Kaksikko vain pitelee toisiaan sylissään ja katselevat tyytyväisenä toisiaan, kuin aito rakastava ja kypsä pari. Jaksossa First vierailee myös todella loistavassa kohtauksessa Fathin luona, esiintyen Pormestarina. Loistavasti kirjoitettu ja näytelty kohtaus toimii upeasti ja First käyttää Faithille rakasta isähahmoa hienosti valaakseen epävarmuutta. Puhumattakaan Harry Groenerista joka on viimeisen kerran roolissaan Pormestarina ihan hemmetin hyvä. Jakso päättyy upeaan cliffhangeriin pommin räjähtäessä.
End of Days jatkaa suoraan edellisen perästä. Komeasti edellisen jaksoon recappiin yhdistetyn pommin räjähtämisen jälkeen Potenttiaalliset ovat pulassa, Faith hädintuskin elossa ja Kennedy yrittää saada tyttöjä pois pulasta. Ihastutavat Ubervampyyritkin palaavat, mutta tälläkertaa tuhat kertaa paremmin maskattuina. Onneksi Buffy pelastaa kaikki ja ottaa kerralla tilanteen takaisin hallintaansa. Buffy myös löytää mystisen slayer-aseen taistelussa pahuutta vastaan. Yllättävää kyllä aluksi todella toiminnalliselta ja epätoivoiselta vaikuttava jakso on täynnä toinen toistaan loistavia hahmojen välisiä hetkiä. Ja kaikissa on keskiössä Buffy. Buffylla on hieno hetki Xanderin kanssa, todella hieno hetki Faithin kanssa ja yllätys yllätys jakson upein hetki Spiken kanssa. Valitettavasti jakso romahtaa äkisti lopussa aivan kaamealla tavalla. Buffy menee outoon kryptaan ja löytää sieltä salaperäisen, mystisyyksiä lausuvan naisen. Plaa plaa ja plaa plaa plaa. Caleb tulee ja seuraa varsin tyylikäs kamppailu mutta juuri kun luulin homman toimivan niin Angel ilmestyy tyhjästä pelastamaan päivän. Lisää Angelista seuraavassa jaksossa. Haukun nyt kaiken muun tässä kohtaa: Buffyn löytämä eeppinen Slayer-ase on aivan kammotan näköinen. näyttää joltain leluaseelta kiiltävässä jouluvärityksessä. Itseasiassa, jos Michael Bay olisi laitettu suunnittelemaan vampyyrintappajalle ase, niin lopputulos näytäisi juuri siltä miltä nykyinenkin. Siis Hyi Helvetti sentään....

Kauden ja samalla sarjan päättää suoraan edellisen lopusta jatkava Joss Whedonin itsensä tottakai kirjoittaja ja ohjaama Chosen. Alku on kaamea kun aivan ylivetävä Boreanaz on palannut ja edellisen jakson lopun tyyliin dialogi on aivan kaameaa. Siis ihan shokissa katsoin aloitusta. Gellarin Buffylla ja Boreanazin Angelilla on aina ollut aivan uskomattoman intiimi suhde sarjassa.... mistä ei ole enää MITÄÄN jäljellä. Miehen mielettömän upea 10/10 cameo vitoskauden hautajaisjaksossa on vain kaukainen muisto. Koko tämä kohtaus on aivan järkyttävää katsottavaa ja haluaisin kuristaa Whedonin. Luojan kiitos osuus rauhoittuu lopussa ja aivan viimeiset hetket ovat taas upeita ja aitoa Buffy/Angel-tavaraa kun Angel ja Buffy löytävät otteen katkeransuloisesta suhteestaan ja Angel katoaa varjoihin täydellisten viimeisten snojensa kanssa. Tämän jälkeen alkaa välivaihe jonka aikana yritetään yhdistellä mutkia ja saada aikaan ideaa loppukamppailun syntyyn. Erinomaisena ideana itse pääpaha First antaa Buffylle lopullisen idean upeassa kohtauksessa jossa Nathan Fillion pääsee näyttelemään huomattavasti parempaa versiota hahmostaan.
Juuri ennen lopputaistelun päivää on hieno osio missä näemme mitä porukka tekee viimeisenä yönään. Osuus huipentuu upeaan hetkeen kun Spike on yksin kellarissa, Buffy saapuu paikalle. Spike nousee ja kaksikko seisoo katsomassa toisiaan ja kuva feidautuu mustaan emmekä koskaan saa tietä mitä pari teki viimeisenä yhteisenä yönään. Kaunista.
Itse koko loppuosuus Hellmounthissa on tunnelmallinen, jännittävä ja helvetin liikuttava. Pidän valtavasti taistelua edeltävistä hetkistä, kun sankarimme viettävät viimeiset yhteiset hetket yhdessä. Itse suuri, eeppinen taistelu on yksi parhaimmista ja varmasti koko sarjan näyttävin asia ikinä. Paritusinaa täysissä voimissaan olevaan vampyyrintappajaa taistelemassa suurta ubervampyyriarmeijaa vastaan. Ärsyttää kyllä että juttua ei ole oikeasti kunnolla rakennettu KAUTEEN vaan se tuntuu kasaan pieraistulta ihan viimehetkellä. Vähän niinkuin moni muukin asialla tällä kaudella. Ja helvetinmoinen Naisten suurta voimaa huutava viesti alkaa mennä vähän liian yli. Vampyyritappajien voiman aktivointi ja ennenkaikkea mukana tuoma itsevarmuus ja määrätietoisuus välittyy kuitenkin hienosti koko lopputaistelusta. Varsinkin ex-potenttiaalitytössä Vi (Felicia Day), joka on koko kauden loppupuolen vain ruikuttanut ja pelännyt ja nyt voimien aktivoiduttua neiti lahtaa vihollisia vasemmalta ja oikealta tehokkaammin kuin Buffy ja Faith yhdessä.
Sankarimme tottakai menettävät porukkaa taistelussa. Keskeisimpänä varmasti Amanda ja Anya joiden kuolema tulee äkisti ja väkivaltaisesti. Valitettavasti Anyan kuolema ei hirveästi saa suremaan koska hahmon tarina-arkki on jo päättynyt aikaisemmin kaudella. Mutta kyyneleet tulivat silmiini huikeasta kuvasta kun Xander huutaa epätoivoisena Anyan perään eikä näe rakkaansa ruumista, vaikka me sen näemmekin. Spiken upeaa viimeistä hetkeä on pilannut itselläni ainoastaan se seikka että tiesin hahmon siirtyvän Angelin viidennelle kaudelle. Tästäkin huolimatta Spiken ja Buffyn tarina saa upean päätöksen ja Spike saa todellisen sankarinhetkensä valossa. Vaikka suuri lopputaistelu onkin aivan mielettömän uskomaton, niin todellinen timanttihetki on kuitenkin jakson ja samalla koko sarjan päättävä viimeinen kohtaus sen jälkeen. Sankarimme ovat päässeet pakoon ja on aika seistä katselemassa aikaansaamaansa tuhoa ja uutta elämää. Andrewilla ja Xanderilla on aivan mielettömän liikuttava kohtaus kun Andrew löytää merkityksen elämälleen. Ja viimeinen kuva koko sarjalle on aivan huikea: Täydellisesti kirjoitettu, ohjattu, kuvattu ja näytelty. Kun pitkään jatkunut kuva lopulta loppuu Buffyn kasvoihin ja tämän viimeiseen hymynpilkahdukseen, ei voi kuin liikuttuneena huokaista.

[/SPOILERS]

Edelliskausien säveltäjät Thomas Wanker ja Christophe Beck ovat ehkä poissa mutta uusi mies Robert Duncan pärjää uskomatonta kyllä yhtä erinomaisesti kuin edeltäjänsäkin. Tälläkertaa pianopimputukset ovat kuitenkin saaneet tuekseen todella vaikuttavat ja eeppisyyttä lisäävät isomman orkesterin fiilikset ja voimakkaan viulunkäytön. Mies antaa huikeista viulumusiikeista jo maustetta kauden loppupään jaksojen alun recapeissa, mutta varsinkin lopputaistelun huikean eeppinen musa on ihan mieletöntä kuunneltavaa. Ihan ihokarvat nousevat pystyyn loppufinaalista. Oma suosikkini on kuitenkin Duncanin pienimuotoinen kappale nimeltä Cookie Dough joka kuvastaa aikalailla täydellisesti omaa fiilistäni sarjan lopun saapumisesta:
https://www.youtube.com/watch?v=EigqwijOiDQ

Koko sarjan läpikatsominen vei minulta päivälleen tasan kuukauden. Olisin saanut homman toki kasaan paria päivää nopeamminkin mutta vetkuttelin kutoskauden kohdalla.

Rehellisesti sanottuna kauden alkupuoli saattoi olla ehkä jopa ykköskauttakin heikompi esitys. Todella epämääräinen ja focuksensa hukkaava. Sattuu varsinkin siksi todella pahasti että edelliset kaudet ovat olleet jo alussa todella toimivia ja ytimekkäitä. Siis aivojeni kapasiteetti ei pysty käsittämään miten on mahdollista että tekijät ovat kuseneet niin selviä juonielementtejä ja hahmoja joita ei pitäisi voida pilata. Spike, Giles ja ennenkaikkea Willow ovat ihan käsittämätöntä tuhlausta. Ihan sydämmestä sattuu. Kun kausi lähestyy loppusuoraansa, huomaa entisestään miten vähän näille keskeisille hahmoille on kauden aikana tapahtunut, kun asioita vain tapahtuu eikä ne tunnu siltä että homma on tullut ansaitusti.
Kausi onneksi petraa hurjasti viimeisen kolmanneksensa aikana. Kaikki jaksot numerosta 15sta eli Get it Donesta eteenpäin ovat oikeasti hyvää tavaraa ja joukosta löytyy myös muutama koko sarjan paras jaksokin. Pääpahan oikea käsi, Caleb on kaameista monologeistaan huolimatta kunnon pahis ja uhka. Myös Faithin paluu Sunnydaleen on aivan mieletön upea asia ja tuo aivan valtavasti kokonaisuuteen. Faith on kasvanut hahmona melkein yhtäpaljon kuin kaikki päähenkilömmekin pitkän matkan aikana ja kauden lopussa vaan mietin että "huh huh" mitä kaikkea on tullut käytyä läpi näiden hahmojen seurassa...

Valituksistani huolimatta kausi päättyy huikean upeasti päätösjaksossaan. Kun uskomattoman kauniisti tehty viimeinen kuva meni mustaan, kyyneliltä oli vaikea välttyä. Olo oli todella surullinen, kuin olisin hyvästellyt ystävän, mutta samalla oudon rauhallinen ja täyteläinen, kuin olisin saanut käydä läpi kunnon ja ennenkaikkea täyteläisen matkan.

Loppujenlopuksi sarjan kunniakkaasti päättävä seitsemäs tuotantokausi alkaa käsittämättömän kömpelösti ja turhauttavasti. Tekijät tuntuvat säikähtäneen itsekkin todella synkäksi mennyttä kutoskautta ja ovat yrittäneet tasapainottaa seiskakautta alkupuolelta irrallisemmilla "viikon hirviö" jaksoilla, keveämmällä otteella ja väkinäisesti hassuttelevan iloisemmilla hahmoilla, joilla ei pitäisi olla siihen mitään syytä. Valitettavasti tämä ei vain istu enää niistä irtikasvaneeseen sarjaan kovin hyvin ja minua itseäni ne turhauttavat valtavana potenttiaalin hukkaamisena. Eikä asiaa auta yhtään se että kokonaisuudesta on todella sirpaleinen kuva jossa asiat eivät istu kunnolla paikoilleen ja kaikista keskeisimpien hahmojen tarinakaaria sohitaan todella epämääräisesti.

Oloni on pisteytyksen suhteen käsittämättömän sekava. Toisaalta päätöskausi tarjoaa kasan todella hyviä jaksoja ja jopa pari koko sarjan parastakin. Mutta kylmä fakta on että kaameista virheistä ei pääse eroon vaikka kuinka yrittäisin niistä tunteitani silitellä. ...Haluaisin antaa enemmän, mutta vaakakupissa on niin käsittämättömän iso kasa mokailua...

3½ /5


Teen vielä tämän jälkeen erikseen pienen kivan yhteenvedon ihan Jonia varten kun itsekin samanlaisen meni tekemään. Ajatuksia sarjasta ja kausien paremmuusjärjestys ja sensellaiset...

[Joni Ahonen]

^
Ensin ajattelin lainauksien kera kommentoida, mutta teksti on niin ennätyspitkä, että oikeiden kohtien löytämiseen olisi mennyt ikä ja terveys.


Arvostelua lukiessa ihan havahduin kuinka paljon olin jo melkein unohtanut aika keskeisiä juttuja Faithin saapumisesta, Andrewn jutuista ja että pääpaha esiintyy Buffynä. Ekalla kerralla kun olen sarjan läpi katsonut, en ole osannut niin huomata juttuja. Mutta kukas niitä huomaisikaan kuten Silence.

Spoiler: show

Olen täsmälleen samaa mieltä Spikeen liittyvistä jutuista. Aina välillä joudun muistuttamaan itseäni siitä, ettei sielu vie niitä vamppyyrikykyjä mihinkään, vaan muuttaa olemusta. No, Spike jo koki sielulliset muutokset edelliskausilla, joskin varmaan tässä seiskakaudella taidamme nähdä William -puolta enemmän. Mutta olisivat pitäneet miehen ulkonäön sellaisena ihmismäisempänä kuten alussa, muutos vanhaan tapahtuu jaksossa. Onneksi Spike on edelleen parasta ja hänen sekä Buffyn yhteinen kohtaus sylikkäin sängyllä lopussa on juuri sellainen kaunis, kahden aikuisen välittävä hetki täynnä rakkautta ilman seksiä. Myös Spiken sanat Buffylle koskettivat suuresti ja taisinpa ne kirjoittaa oikein muistiin, että olisin voinut toistaa ne eräälle. Heh heh. Ehkä yksi suuri syy miksi Spiken muutos tuntuu niin pieneltä on kun sitä vertaa Angelin Angelus -touhuihin.

Andrewin hahmosta en yksinkertaisesti pitänyt laisinkaan. Hahmo on vain omituinen nörtti, jolla ei tunnu olevan oikean ihmisen tunteita, vaikka jopa tapattaa ystävänsä, tuntuu koko se yksi jakso, jossa miestä itketetään väkisin tekosistaan, vaan tosi epätoimivalta. Ne nörttijutut tavallaan pitäisi iskeä, mutta tuntuivat itselleni vähän sellaisilta ylitiedostetuilta täsmänörttipommeilta meille nörteille. Toki sieltä löytyy tuo hyvä jakso Andrew kertomassa tapahtumista omasta näkökulmastaan ja huomioita, mutta en olisi pistänyt pahakseni, jos hahmo olisi vain enemmän ihminen. Andrewin puollustukseksi on tosin sanottava se tosiasia, jonka Buffy on opettanut, että anna mahdollisuus. Andrew ei saa kunnolla aikaa muuttua, mutta se minkä aseman hän myöhemmin saa, josta näytetään vilaus Angelin vitoskaudella, on kiinnostavaa. Myös sarjakuvissa tätä jatkettu, mutta en ole yhtä albumia enempää lukenut.


Willow on tosiaan poissaoleva, en tosin itse hahmojen reaktioihin niin syvästi ensimmäisellä katselukerralla kiinnittänyt huomiota, mutta muistan kyllä kokeneeni Gilesin oudon ärsyttävänä hahmona montakin kertaa. Willowin kohdalla uusi rakkaustarina oli mielestäni kyllä päälle liimattu, mielestäni olisi ollut paljon kiinnostavampaa jos Andrew olisi alkanut seukkailemaan jonkun slayerin kanssa.


Seiskakauden laatua kuvaa parhaiten yksi sana kun vertaa sitä kolmeen viimeiseen toinen toistaan parempaa kauteen: notkahdus. Se pesee edelleen lattiaa kolmella ekalla kaudella, mutta häviää mielestäni kausille 4-6 selkeästi. Sille tekisi mieli antaa tosi hyvä seiska, mutta onnistuneen lopetuksen ja hyvien juttujen, joita löytyy paljonkin, se on kasin kausi.


Buffyn lopetus on yksi upeimmista ikinä. Yleensä pitkäikäisten sarjojen lopetukset ovat mitä ovat, mutta Buffy päättää homman hienosti. Spike nousee tavallaan kuin tarinan keskiöön sankarina, joka uhraa itsensä ja pelastaa kaikki. Itkin viimeisten kohtausten aikana ja muistelen lämmöllä hetkiä kun kävelin Firenzessä Arno-joen vierustaa myöten kuunnellen MP3-soittimeltani Final Battle themeä, joka on samalla Spiken oma teema. Niin kaunis ja upea kohtaus. Ei olisi uskonut että Buffyn ja Spiken rakkaustarina on lopulta se kaunein ja itkettävin.
Ja siksi onkin harmi ettei Spike oikeasti kuollut. Angelin vitoskaudella mies on parasta, mutta itse olen mielessäni asian sulkenut niin että Spiken tarina päättyi Buffyn seiskakauteen. Piste. En myöskään ole ollut innoissani sarjakuvista, vaikka toki eniten on kiinnostanut nähdä Buffyn ja Spiken jälleennäkeminen, mutta nekin lasken fanfictioniksi, vaikka Whedon onkin ollut rustailemassa. Vähän kuin uudet Star Warsit, osa faneista varmasti mielessään sulkenut ne vain pois kaanonista.


Mutta paljon kertoo jotakin suhteesta sarjaan, kun alkaa itse pohtimaan miten asiat olisikaan pitänyt esittää paremmin tai vaan antaa olla. Buffy päättyy hienosti ja sarjalla on paikkansa sydämessäni. Sen katsominen myös viehätti ja viehättää siksikin, että hahmot ovat samanikäisiä kuin itsekin (ainakin näyttelijät) ja pystyi noihin Buffyn yliopistovuosiin ja Xanderin itsensä löytämiseen samaistumaan todella hyvin. Jos katsoisin sarjaa keski-ikäisenä, en ehkä samalla tavalla kokisi kiintymystä, vaikka muuten sarjaan varmasti edelleen ihastuisin.

Buffyssa on paljon hyvää, täydellistäkin, paljon myös huonoa ja jopa surkeaa skeidaa, mutta mieleen se jää, jonka ehdottomasti haluaa nähdä uudestaan vuosien päästä. Kiitos Pelit-lehden, että aloitin tätä aikoinaan seuraamaan. Ja toki Silencen arvioiden.

Teen vielä tämän jälkeen erikseen pienen kivan yhteenvedon ihan Jonia varten kun itsekin samanlaisen meni tekemään. Ajatuksia sarjasta ja kausien paremmuusjärjestys ja sensellaiset...

Piti ihan tarkistaa että olinko moiset tehnyt. Ihan hätkähdin kun oli unohtunut kokonaan. Pitäisi mieluummin miettiä Buffya kuin elämän aikana koettuja ikäviä juttuja.

EDIT: lisäsin spoileritagit ja korjailin jotain kohtia.

[Silence]

Ekalla kerralla kun olen sarjan läpi katsonut, en ole osannut niin huomata juttuja. Mutta kukas niitä huomaisikaan kuten Silence.

Joo, olen tällainen ärsyttävä yksityiskohtiin tunkeutuja. Mutta eka kerta on aina eka kerta. Silloin ei keskity kaikkeen ympärillä olevaan vaan itse siihen mitä tapahtuu...

….Puhun nyt siis tv sarjan katsomisesta.

Andrewin hahmosta en yksinkertaisesti pitänyt laisinkaan.

Ooot vaan kade.

Willow on tosiaan poissaoleva, en tosin itse hahmojen reaktioihin niin syvästi ensimmäisellä katselukerralla kiinnittänyt huomiota, mutta muistan kyllä kokeneeni Gilesin oudon ärsyttävänä hahmona montakin kertaa. Willowin kohdalla uusi rakkaustarina oli mielestäni kyllä päälle liimattu

Tuskin olisin ollut Willowista välttämättä niin käärmeissäni jos olisin katsonut sarjaa jakson viikossa, vuosien ajan. Tai ekaa kertaa tietämättä miten homma rakentuu kauden edetessä. Nyt hyppäsin seuraavana päivänä uuteen kauteen ja päin naamaa iskee heti se että helvetinmoisen finaalin jälkihöyryt ovat hahmolta lähes tiessään.

Buffyn lopetus on yksi upeimmista ikinä. Yleensä pitkäikäisten sarjojen lopetukset ovat mitä ovat, mutta Buffy päättää homman hienosti.

En ole koskaan ollut sarjalopetusten ystävä. Niissä on aina ihan käsittämättömän väkinäistä vääntöä tai outoja taiteellisia kokeiluita. Eikä määränpää tunnu ansaitulta. Mutta Buffyn finaali on kyllä huikea. Se kun ei vain päätä kautta, vaan koko aikaisempaa sarjaa ja pirun tyylikkäästi sen tekeekin. Varmasti tyydyttävin ja samalla haikein päätös ikinä.

En myöskään ole ollut innoissani sarjakuvista, vaikka toki eniten on kiinnostanut nähdä Buffyn ja Spiken jälleennäkeminen, mutta nekin lasken fanfictioniksi, vaikka Whedon onkin ollut rustailemassa. Vähän kuin uudet Star Warsit, osa faneista varmasti mielessään sulkenut ne vain pois kaanonista.

Itse omistan Buffyn "kasikaudesta" ensimmäisen ja ainoan suomeksi julkaistun albumin. Ihan kiva mutta en lämmennyt tippaakaan sen "ison budjetin" menolle ja ylivedetyille tapahtumille. Koko sarja on aina nojannut pieneen ja henkilökohtaiseen ja sarjakuvan lähestymistapa tuntuu siltä kuin mentäisiin ison elokuvan budjetilla. Ja heti olin niin ulkona siitä. Olisin varmasti ostanut seuraavatkin numerot -jos niitä olisi julkaistu. Mutta paljon kertoo omasta innostumisestani se että en ole edes englanninkielisiin julkaisuihin jaksanut tutustua. Ne ovat tosiaan aivan kuten Disneyn star warsit. Fanielokuvia.

Buffyssa on paljon hyvää, täydellistäkin, paljon myös huonoa ja jopa surkeaa skeidaa, mutta mieleen se jää, jonka ehdottomasti haluaa nähdä uudestaan vuosien päästä.

Ps. ÄLÄ haaskaa aikaa. Katso vaan rohkeasti.

[Joni Ahonen]

Andrewin hahmosta en yksinkertaisesti pitänyt laisinkaan.

Ooot vaan kade.

Kyllä sitä itsekin haluaisi päästä mukaan noin jännittävään elämää hyvännäköisten slayereiden keskelle.

Olisiko Angel -sarja sitten seuraavana vuorossa?


Liittyen Buffyyn ja vanhempiin tv-sarjoihin muutenkin, itselläni on tapana vasta sarjan päätyttyä alkaa Googlailemaan mitä näyttelijät nykyisin puuhaavat. Aina se yllättää nähdä miten ihmiset vanhenevat ja Buffyn kohdalla on ollut masentavaa huomata Xanderin näyttelijällä menneen todella päin persettä elämä.

Näyttelijöistä haluaisin tavata joku päivä vielä Sarah Michelle Gellarin ja James Marstersin.

[Silence]

Buffy the Vampire Slayer (1997-2003)



Summing up - Yhteenveto koko sarjasta


Pelit-lehden veteraanitoimittaja Niko Nirvi tiivisti aikoinaan Buffy the Vampire Slayerin:

"Teinihömpän sijasta Buffy on nopealiikkeinen ihmissuhdesarja yliluonnollisin maustein. Se ottaa riskejä, ei aliarvioi katsojia, kasvaa ja kehittyy henkilöidemme mukana, sen käsikirjoitukset ovat usein nerokkaita, dialogi hienoa ja hauskaa kielileikkiä, henkilöt uskottavia, juoni kulkee kuin junan vessa eikä juonenkäänteitä arvaa ennakolta kuin äärimmäisen harvoin. Päinvastoin, katsojan harhauttaminen on yksi Buffyn tavaramerkeistä." (Pelit 10/2003)

Enpä itse olisi osannut paremmin sitä tiivistää.





Matkani Buffyn pariin alkoi 2000-luvun alkupuolella. Liian myöhään, jos minulta kysytään, sillä sarja oli jo silloin loppusuoralla. Luoja, miten olisin halunnut nähdä sarjaa jakso jaksolta televisiosta kun se tuli. Mutta toisaalta olen aina voinut ahmia juuri niin monta jaksoa dvdltä kuin vain olen ikinä halunnut tai jaksanut. Myöhäinen mukaan hyppääminen johtui puhtaasti siitä, mistä se ihan jokaikisen toisenkin Buffy-epäilijän kohdalla johtui: ENNAKKOASENTEISTA. Vääristä sellaisista. Mutta kun Totuus väärän pintakuvan alta minulle paljastui, elämäni muuttui.

Sarja on ennakkoasetelman kanssa siitä ongelminen että sarjan nimi kuulostaa kieltämättä pöhköltö, kököltä ja nololta. Mutta pinnan alta paljastuu hurjan taidokkaasti tehtyä ihmisdraama, uskomatonta dialogilla, populaarikulttuurileikkejä ja upeita hahmoja kasvutarinoineen. Hahmojen kehityskaari tapahtuu jakso jaksolta ja kausi kaudelta ja vaikka miten outoa, rohkeaa tai absurdiakin tapahtuisi, hahmoista ei koskaan menetä otetta. Kun sarjan toisessa päässä alkaa katsoa taakseppäin niin ei voi kuin tunteikkaan raskaasti huokaista mitä kaikkea on tapahtunut ja miten paljon hahmot ovat kasvaneet alun lapsista aikuisiksi.
Buffy on myös sarjana siitä uskomaton ja erityisen palkitseva että se vain paranee kausien edetessä. Jokainen kausi on edeltäjäänsä parempi kuudennen kauden huipentumaan saakka. Jokainen kausi myös selkeästi tuntuu ja näyttää omaltaan. Kausilla on selkeästi oma teemansa, painopisteensä ja persoonallinen ilmeensä.

Saattaa kuulostaa oudolta tunteenpurkaukselta, mutta: En voi muuta sanoa kuin että rakastan Buffy-sarjaa. Se osaa olla niin julma, raaka ja kauhistuttavan alaston esittämillään asioilla, mutta samalla niin lämminsydämminen ja suloisan hauskakin ja ennenkaikkea hulvattoman pöhkö ja uskomattoman älykäs. Rakastan sen hahmoja, niiden monipuolisuutta ja ennenkaikkea inhimillisyyttä. Kukaan ei ole lähelläkään täydellisyyttä ja kaikki tekevät kaameita virheitä sarjan aikana. Sarjan avain on uskomattoman rikkaiden ja elävien hahmojen rinnallla sen erittäin nokkelat käsikirjoitukset. Dialogi varsinkin on ihan mieletöntä, samalla niin runollista mutta myös niin elävää kielileikkiä. Kirjaimellisesti jokaisessa jaksossa on uskomattomia quotteja mitkä voisi kehystää seinälle sellaisenaan. En ole montaa kertaa elämässäni saanut vastaani yhtä rikasta, syvällistä ja puhtaasti nerokasta dialogia. Suomalaisista tuotoksissa varmasti lähimmäksi tätä pääsee vain Pasila-animaatiosarja, jolla on todella elävä dialoginkäyttö.



Hahmoja on monen monta ja suurinpiirtein jokainen keskeinen hahmo on roolitettu täydellisellä vaihtoehdolla. Sarah Michelle Gellar ansaitusti vie yleisesti ihmisten huomiot, sillä neito on niin ytimessä niin hahmollaan kuin koko sarjan toteutuksellakin. Gellar on ensimmäisestä sekunnista lähtien ymmärtänyt täydellisesti sarjan tyylin, hengen ja idean. Eivätkä yksikään toinen laajasta tukijoukosta häpeä rinnalla. Nicholas Brendon symmpispelle Xanderina, Alyson Hannigan supernörtti Willowna, Anthony Steward Head umpibritti Gilesina ja kumppanit tuntuvat kaikki siltä kuin olisivat syntyneet näyttelemään juuri sarjan roolejaan. Gellar jo nuorena lapsinäyttelijänä ja Anthony Head Gilesina aikuisena veteraaninäyttelijänä ovat kantaneet sarjaa jo sen ensimmäisistä sekunneista lähtien. Myöhemmin taas esimerkiksi Alyson Hannigan Willowina on varastanut shown, kun nainen on kehittynyt huippuunsa. Hannigan kuuluu siihen näyttelijäjoukkoon jolle voi periaatteessa heittää mitä vain naaman eteen ja näyttelijä tekee 10/10-laatuista työtä. Hannigan boostaa Kaikkea mitä hahmon eteen työnnetään. Oli se sitten miten outoa tai hullua tahansa. Myöhemmin sarjaan tuleva James Marsters taas varastaa hulvattomalla pahis-roolillaan koko shown tunteilevana mutta samalla niin kieroilevana Spikenä.

Varmasti jokaiselle katsojalle löytyy se samaistuttava ehdoton suosikkihahmonsa sarjasta. Monille se on varmasti hulvattoman ja traagisen tarinakaaren läpikäyvä Spike. Toisille ihmissuhteiden vaikuksista ja velvollisuuksistaan kärsivä Buffy tai tavallisempaa väkeä edustavat Xander tai Giles. Itselleni se on aina ollut ehdottomasti Willow. On ihan saatanan pelottavaa ja järkyttävää millaisiin suuntiin ja tilanteisiin hahmoja viedään. Ja kaikista eniten juuri kirkasotsaisia sankareitamme. Kenenkään keskeisen hahmon kohdalla ei voi sarjan katsottua todeta että hahmolle ei tapahtunut sarjan aikana oikein mitään. Buffy itse on superduper sankari ja sanavalmis neito mutta kärsii työnkuvansa puolesta tuomasta yksinäisyydestä ja epätoivosta ja päätyy hakemaan lohtua verivihollisestaan. Suloinen Willow on varmasti koko pääjoukkion älykkäin ja voimiltaan vahvin henkilö, mutta samalla myös epätasapainoisin ja voimiltaan ystävilleen vaarallisin henkilö. Spike on psykopaattinen ja väkivaltainen hirviö mutta myös uskomattoman tunteikas ja sydämmellinen olento. Xander on ehkä klovni ja tavallinen ihminen mutta heikkoudestaan huolimatta usein näkee selvimmin mitä ympärillä tapahtuu.

Hahmoissa on parasta se miten rauhallisesti hahmojen kasvu ja rakentelu tapahtuu. Yhdellä kaudella esitetty yhden jakson sivuhahmokin saattaa kuin huomaamatta kasvaa hahmona ja muuttua sarjan edetessä tapahtumien keskiöön. Pienistä sivuosista lähtevät Anya, Tara, Jonathan, Andrew, Riley, Spike ja monet muut kulkevat pitkää mutta vakaasti paranevaa tietä taustavoimasta päähahmojemme keskiöön. Upeinta näissäkin hahmoissa on se miten rohkeasti joitakin näistä viedään aivan uskomattomiin paikkoihin ja ennenkaikkea miten hyvin se toimii. Koko sarjan pisimmälle vietävät hahmot ovat Spike ja Willow ja molempien huikeat matkat toimivat uskomattoman hienosti koska niihin on käytetään todella paljon ja monta tuotantokautta aikaa. Ja usein nämä tarinat tuntuvat etenevän kuin huomaamatta kaiken tärkeämmän taustalla. Eivätkä milloinkaan edes onnistu tuntumaan väkisin keksityiltä tai varsinkaan hätiköidyiltä. Niin Spike kuin Willowkin vihjaavat omista pinnan alla lepäävistä puolistaan jo varhaisessa vaiheessa sarjaa. Spike on selvästi tunteikas ja rakastava henkilö jolle rakkaasta huolen pitäminen on omaa henkeäkin tärkeämpää. Buffyyn rakastuminen ja tämän kautta muistakin välittäminen on uskottavaa kun hahmo jumittuu pitkäksi aikaa tämän seuraan. Willow vilauttaa jo kakkoskaudella että taikojen kanssa täysin amatööritytön sisällä piilee jotain todella voimakasta ja synkkää joka vain odottaa esille räjähtämistä ja alkaa saada näitä esille pikkuhiljaa. Ja sen mukana myös hahmon luonteen synkemmät puolet tulevat esille. Jotenkin kaunista että niin Willow kuin Spike tuntuvat aloittavan samaan aikaan kasvamisen mutta myös puhkeavan lopullisiin muotoihinsa hyvin samoihin aikoihin.

Kiehtovaa myös että vaikka päähenkilö Buffyn ympärillä olevat hahmot ovat uskomattoman rikkaita ja värikkäitä persoonia niin sitä on myös päähenkilömme. Buffy on ehkä suuri vampyyrintappaja mutta kaikessa muussa hän tuntuu olevan ahdistunut ja jatkuvasti mokaileva nuori nainen. Buffy ei todellakaan jää värikkäiden sivupersoonien varjoon vaan aina omaa selkeästi oman spottivalonsa jokaisessa jaksossa. Hahmo on samalla lapsellinen leikkisä, asenneongelmainen kuin myös aikuismaisen vakavasti asioihin suhtautuva henkilö joka hengenvaarallisesta ammatistaan huolimatta ei koskaan menetä kaksimielistä huumorintajuaan.
Verrattuna moneen nykytarjontaan, Buffy on myös sarjan keskeisenä naispäähenkilönä kaikkea muuta kuin täydellinen. Neito sortuu kaameisiin virheisiin ja väärin johtopäätöksiin tuon tuosta ja on sarjan edetessä elossa vain siksi että hänellä on perhe ja ystäviä.

Huonoin kaikista sarjan päähenkilöistä on valitettavasti Oz. Ja ihan sattuu sanoa tämä. Hahmo on todella sympaattinen ja olemattomalla luonteella todella hauska tapaus, mutta koskaan ei ole hyvä idea luoda hahmoa jonka ominaisuus on se että hahmo ei ole yhtään mitään. Ozin hahmonkehitys loppuu aikalailla samassa jaksossa kun alkaakin toisella tuotantokaudella. Tämän jälkeen hahmo vain hengaa milloin missäkin mukana. Kolmoskaudella tuskin ollenkaan. Ja neloskaudella vihdoin alkaa saamaan luonnetta ihan vain siksi että hahmon poistuminen olisi surullista. Osa syyllisyydestä ongelmiin toki menee hahmoa näyttelevälle Seth Greenelle mutta kaikista eniten sapiskaa ansaitsee käsikirjoittajat. Tekijät eivät vain ole keksineet hahmolle yhtään mitään. Hahmon tilalle tuleva Tara on onneksi päinvastainen tapaus. Ujosta, tuskin kahta sanaa ilman änkyttämistä ulos suustaan saavasta pienen sivuosan tytöstä kasvaa kahdessa ja puolessa kaudessa vahva ja itsenäinen nainen, äitihahmo Dawnille ja keskeinen tukipilari jopa Buffylle.







Sarjan voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen puoliskon muodostaa Sunnydalen lukioon keskittyvät kolme ensimmäistä tuotantokautta, joiden aikana seurataan teini-iässä olevia päähenkilöitämme. Tämän jälkeen sarja muuttaa kokonaan muotoaan uuteen, täysin hahmovetoiseen ja ennenkaikkea aikuismaisempaan muotoonsa seuraavaksi neljäksi kaudeksi. Eikä sarja enää kertaakaan juutu vain yhteen ympäristöön. Tapahtumat keskittyvät ensin Buffyn yliopistoaikaan mutta siirtyvät nopeasti kotipuolelle ja alkavat keskittyä hänen ja ystävien tavallisen elämän ongelmiin, jolloin hahmot kasvavat nuorista vastuullisiksi aikuisiksi ja hirviöjutut jäävät reippaasti toisisijaisiksi.


Buffy on myös siitä erikoinen sarja että se palkitsee pitkään sitä seuranneet katsojat. Hahmot kasvavat tasaisesti jakso jaksolta, tuotantokausi tuotantokaudelta. Irrallisia jaksoja katsonut katsoja saa sarjasta irti vain irrallista hupia, irrallisia tilanteita, pieniä kuvioita ja ideoita. Mutta isommasta kuvasta ja historiasta tietoinen katsoja saa valtavasti isompaa maailman ja hahmonrakennusta läpi sarjan. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki on osa suurempaa kokonaisuutta. Monista tulevista asioista vihjataan jo useampaa tuotantokautta aikaisemmin ja myöhemmillä kausilla tarkkasilmäinen katsoja saa kokea hienoja oivallushetkiä kun tajuaa mitä jokin lause tai visuaallisuus tarkoitti paria kautta aikaisemmin.


Ykköskausi on ylivoimaisesti heikoin. Pienibudjettinen sarja etsii vielä muotoaan ja jaksot tuntuvat menevän yksi kerrallaan eteenpäin, eikä niinkään suurempaa suunnitelmaa omaten. Kyseessä ei todellakaan ole huono kausi, vaan ihan hyvä aloituskausi jonka aikana sarjaa vasta rakennetaan. Perusastelmat kuitenkin lyödään todella vahvasti paikoilleen ja kauden loppupuoli tarjoaa jo oikeasti erinomaisia jaksojakin.
Kakkos ja kolmoskaudet ovat valtava parannus, joiden aikana on vahva isomman kuvan suunnitelma ja hahmoille alkaa kunnolla tapahtua elämässä asioita. Kakkos ja kolmoskausi ovat myös hyvin samanlaisia, kuin toistensa sisarkaudet. Juonikuvio kakkosessa on parempi mutta se hukkuu liikaa täytejaksoihin, kun taas kolmosen kokonaisuus on huomattavasti eheämpi ja Buffyn maailmaa laajennetaan hienosti.
Neloskauden aloitus on huikean rohkea ja fiksu veto tekijöiltä. Kolmen edellisen kauden keskeisimmät tukipilarit ja juonikuviot viedään sarjalta, päähenkilöt heitetään kokonaan niin uuteen elämäntilanteeseen kuin ympäristöön ja sarja saa aivan uskomattomasti uutta energiaa. Tuntuu kuin paristot olisi vaihdettu ja uudet vaatteet laitettu päälle.
Kuten jo sanoin arvostelussakin, Neljäs tuotantokausi ei ole missään nimessä sarjan paras, mutta itselleni luultavasti se kaikista rakkain kausi. Se on todella viihdyttävä, ylivoimaisesti koko sarja hauskin- ja hyväfiiliksinen tuotantokausi sarjan muuten synkässä kokonaisuudessa. Huomaan aina miettiväni juuri neloskautta eniten kun olen poissa Buffyn parista. Ja aina sarjaa katsoessa ja kyseisen kauden alun lähestyessä huomaan ihan innostuvani, kuin kesä olisi pitkän ja harmaan talven jälkeen taas koittamassa. Kaudessa on valtavasti uutta ja raikasta energiaa ja elämänilon voi suorastaan tuntea kautta katsoessa. Hahmoilla on kiehtovaa menoa elämässään, kaikkien etsiessä itseään ja jaksojen laatu on tasaisesti todella korkealla ja huumoriruuvi on revitty todella kunnolla auki.
Vitoskaudesta alkaa sarjan kunnollinen vakavoituminen ja siirtyminen entistä enemmän täysin hahmopohjaiseen draamaan. Sarja saa todella synkkiä sävyjä ja pirun raskaita jaksoja ja tavallisen elämän karut puolet alkavat puskea hirviöiden ja muiden hassutusten tilalle.
Kutoskausi on koko sarjan laadullinen huipentuma. Aivan mielettömän synkkä, ahdistava ja epätoivoinen kausi jonka aikana kenelläkään ei mene hyvin. Koko kauden yllä on todella synkän fiiliksen pilvi ja kokonaisuus toimii mielettömän hyvin sen alusta melkein lopetukseen saakka. Jaksojen laatu on jopa vitos ja neloskauttakin korkeampaa ja homma nojaa todella vahvasti keskeisten päähenkilöidemme synkkiin elämäntilanteisiin, joita ei todellakaan kaunistella. Kuten arvostelussakin totesin, kausi saattaa olla synkin ja ahdistavin tuotantokausi minkä olen missään sarjassa koskaan nähnyt.
Sarjan päättävä Seitsemäs tuotantokausi yrittää virheellisesti palata sarjan juurille, keräämällä itselleen paljon sarjan huonompia ja ennenkaikkea kauan sitten eroon päästyjä elementtejä. Ensimmäistä kertaa koskaan sarjassa kautta vaivaa käsittämättömän oudot ratkaisut hahmojen ja tarinankerronnan osalta, joissa valtava potenttiaali hukataan ja mokataan. Kokonaiskuva ja sen ympäröimät juonelliset yksityiskohdat eivät vain toimi yhtä sujuvasti kuin edellisillä kausilla. Onneksi kausi petraa hurjasti lopussa ja itse finaali on varmasti yksi hienoimmista ja tyydyttävimmistä sarjalopetuksista mitä olen koskaan saanut todistaa.


Sarjan katsojakunta tuntuu jakautuvan kahtia. Niihin joille Buffy on juuri sitä mitä se on kolmen ensimmäisen tuotantokauden ajan. Lukiossa tapahtuva teinien hirviösarja. Mutta itselleni kyseiset kaudet ovat vasta alkuverryttelyä. Pitkän kasvukertomuksen ensimmäiset, hölmöt vaiheet jonka jälkeen sarja puhkeaa todelliseen kukkaansa. Kolmea ensimmäistä kautta ovat minulle erittäin viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä tv-sarjan kausia, mutta neloskausi oli Se kausi kun sarja iski minuun ja lujaa ja takaisin ei ollut enää koskaan tulemista. Olin myyty, rakastunut ja lumoutunut. Puhdasta taikaa. Ensimmäisiä kausia myöhemmin miettiessä ihan huvituttaa miten viattomilta ne ja niiden päähenkilöt vielä tuntuvat.


Kaudet Parhaimmasta Huonoimpaan:

1. Season 6
2. Season 5
3. Season 4
4. Season 3
5. Season 7
6. Season 2
7. Season 1


Parhaimpiin jaksoihin kuuluvat neloskauden huikea finaali Restless, joka on ylivoimaisesti sarjan luovin jakso. Tyylikokeiluita täynnä oleva jakso mutta jokaikinen asia toimii ja jakso tarjoaa valtavasti löytöjä ja oivalluksia myös uusille katselukerroille. Vitoskauden pysäyttävä The Body on tiukasti perässä kakkossijalla. Toista yhtä voimakasta jaksoa ei tästä sarjasta -tai mistään muustakaan sarjasta löydy. Kakkoskauden huikea Passion ansaitsee helposti kolmoissijan. Kyseessä on uskomattoman tunnelmallinen ja kauniisti ohjattu, kirjoitettu ja toteutettu jakso. Kutoskauden lauluhetki Once More with feeling tulee erinomaisena nelosena kärkikolmikon jälkeen. Mielenkiintoisena seikkana paras kauden aloitus ja lopetus menevät samalle, neljännelle tuotantokaudelle, jonka aloittaa todella energisesti Freshman ja päättää unimaisen kauniisti Restless. Yhtä lähelle pääsee vain kakkoskauden avaus ja lopetus.
Toki sarja on täynnä jaksoja jotka ovat aivan uskomattoman lähellä helvetinmoista suoritusta mutta eivät ehkä jostain syystä ihan pääse top-kärkeen. Haluan siis kunniamaininnan antaa muutamille jaksoille kuten hemmetin hauskoille kolmoskauden Doppelgänglandille, vitoskauden Interventionille ja seiskakauden Storytellerille. Neloskauden upeille Wild at Heartille jolla on ylivoimaisesti yksi koko sarjan koskettavimmista jaksolopetuksista ja samat sanat menevät jakson saman kauden sisarteoksellekin New moon risingille. Kauhuelementeillä varustettu ikimuistoinen Hush on varmasti samalla koko sarjan pelottavin mutta myös hauskimpia jaksoja. Kun sarja keskittyy Spikeen, mikään ei tunnu menevän väärin. Niin myös huikeissa vitoskauden Fool for lovessa, seiskakauden Lies my parents told messa ja kolmoskauden Lovers Walkissa. Listalle nauraa itsensä myös sarjan päätösjakso Chosen jonka ei tarvitse kuin vilauttaa viimeistä 15minuuttiaan niin asia on sillä selvä. Ja vaikka en enempää jaksoja listaakaan niin se ei todellakaan tarkoita että mainitsemani jaksot olisivat ainoat jotka listalla ansaitsevat tulla. Päinvastoin. Esimerkiksi kausien 4-6 kohdalla voisin silmät kiinni osoittaa randomista jotain jaksoja ja olla varma että ansaitsisi päästä listalle myös.

Käsittämättömin ongelma sarjassa on aina sen kausien lopun lähestyessä. Kakkoskausi iskee täytejaksoja juuri huikean Passionin ja finaalin väliin pilaamaan kokonaisuutta. Neloskausi köhii surkealla pääpahallaan loppusuorallaan. Vitoskausi köhii pöhköllä tilanteella ja venytyksellä lopussa. Kutoskausi köhii liiallisella venytyksellä lopussa joka tuhoaa huikean finaalin. Kolmos- ja seiskakausi ovat ainoat jotka saavat focuksen pysymään paremmin kunnossa loppuhuipennuksen lähestyessä.


Sarjalla on joukko todella loistavia käsikirjoittajia ja ohjaajia. Ohjaajista parhaimmat ovat sarjan alkuperäinen kuvaaja Michael Gershman ja sarjan luoja Joss Whedon monilla tyylilajikokeiluillaan. Sarjan todelliset sankarit ovat kuitenkin sen iso ja lahjakas käsikirjoittajajoukko. Keskiössä tottakai sarjan luoja Joss Whedon, jonka tyyli, kieroilu ja rikas dialoginkäyttö ovat sarjan peruspilareita. Mutta vaikka Whedon onkin loistava käsikirjoittaja ja ennenkaikkea kiehtovan dialogin kirjoittaja niin miehen pahin synti tuntuu olevan aina välillä liikaa komediaan nojaaminen. Sarjan toinen vastaava tuottaja Marti Noxon saattaa olla kaksikosta se parempi kirjoittaja, yhtä lahjakas kuin Whedon mutta hieman maanläheisempi. Naisella on todella loistavia ja liikuttavia dialogikohtauksia käsikirjoituksissaan ja niistä puuttuu hyvänä vastapainona juuri Whedonin kikkailutyyli. Muita kovia kirjoittajia ovat mm monesta loistavasta komediajaksosta vastaava Jane Espenson, Doug Petrie, Rebecca Kirshner ja tottakai viimeisellä kaudella mukaan tuleva Drew Goddard.





Sarja osaa samaanaikaan olla uskomattoman julma mutta myös kauniin palkitseva. Sarja on täynnä aivan mielettömän uskomattomia, liikuttavia, sydäntäsärkeviä, kauhistuttavia, järkyttäviä, ikuisesti traumatisoivia hetkiä, joiden uskomattomuutta ei voi ymmärtää jos ei niitä itse ole nähnyt ja varsinkaan jos sarjaa ei ole uskollisesti katsonut alusta kyseisiin hetkiin saakka. Voisin mainita vaikka kuinka monta uskomatonta hetkeä, mutta en tiedä pystyisinkö lopettamaan ja silloinkin varmasti unohtaisin yhtä monta ja yhtä loistaava hetkeä. Buffyn eteenpäin vievä voima on sen hahmot ja tarinat, eikä shokeerava kikkailu. Shokkitapahtumia kyllä todellakin tapahtuu, mutta toisin kuin esim vaikka Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa, se ei ole sarjan myyntivaltti. Buffyn kausien mainoslauseissa ei esiinny "KUKA KUOLEE SEURAAVAKSI?" -kaltaista paskaa.

Pakko myös todeta tähän loppuun että todella tyydyttävästä sarjan lopetuksesta huolimatta oloni on surullinen ja jotenin tyhjä. Haluaisin että voisin jatkaa sarjaa, mutta tavallaan en. En halua lisää. Sarja tarjoaa jo nyt niin erinomaisen ja täydellisen kokonaisuuden että uusien jaksojen lisäämisen siihen olisi jo liikaa. Haluan kokea uudestaan sen mitä olen jo kokenut sarjaa katsoessa. Angelin oma sisarsarja kummittelee minulle. Sen katsomisesta on yli 12 vuotta ja dvdt ovat hyllyssäni. Sen voisin katsoa seuraavaksi... mutta tiedän että se olisi vain epätoivoista laastarointia eikä oikeaa Buffya. Enemmänkin haluaisin vain aloittaa samantien alusta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. En enää koskaan pidä tällaista kuuden vuoden väliä sarjan katsomiselta. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Sarjan lopetuksesta tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 20 vuotta ja se jo ihan sattuu rinnassani.

Buffy on yksi niistä muutamasta asiasta elämässäni minkä kohdalla haluaisin edes kerran pystyä pyyhkimään muistoni -edes väliaikaisesti, jotta voisin nauttia sarjasta uudelleen ensimmäistä kertaa. Tälläkin hetkellä haluaisin valtavasti päästä katsomaan sarjaa lisää tai uudestaan. Ja valehtelin jos väittäisin ettenkö salaa haluaisi aloittaa suoraan neloskaudesta. Koko sarjan ylivoimaisesti paras osuus on juuri kaudet 4-6 joiden aikana kokonaisuus on todella hyvin kasassa, mahdollisuuksia käytetään jatkuvasti hyväksi ja mikä parasta: Odotuksia rikotaan ja usein myös ylitetään. Neloskausi on huikean viihdyttävä ja kaksi seuraavaa vakavoittavat ja aikuistavat sarjaa hurjasti.



Ensimmäisen kauden arvostelua kirjoittaessani mainitsin pelkojani siitä että ehkä olisin kasvanut sarjasta ulos. Ehkä sarja näyttäisi vanhentuneelta ja kököltä uuden televisio- ja elokuvatarjonnan rinnalla. Pelko osoittautui kuitenkin täysin mitättömäksi ja nyt jälkikäteen ihan huvittavan absurdiksi ajatukseksi. Sarja on yhtä voimissaan kuin ilmestyessäänkin. Kuin sitä ensimmäisellä kerralla katsoessanikin. Käsikirjoitukset ovat loistavia, hahmot mielettömiä ja todella samaistuttavia, dialogi ja vitsit uskomattoman kekselliäitä ja tunnelma hienoa. Rakastan hahmojakin vain entistä enemmän. En todellakaan ole kasvanut sarjasta ulos. Ja tämän katselukerran perusteella tiedän varmasti myös että en sitä koskaan tule tekemäänkään. Rakastan Buffya (sarjaa siis) ja sarja sen rakkauden myös ansaitsee. On niin absurdia puhua sarjasta näin voimakkaasti sillä yleensä olen vain niin kylmä ja etäinen kaiken suhteen. Mutta Buffy sarjana painelee juuri oikeita nappuloita, ilahduttaa, koskettaa ja liikuttaa todella voimakkaasti. Sen hahmot ovat mahtavia ja tapahtumat nerokkaita.


Parhaiten omat tuntoni sarjaa kohtaa tiivistyvät Xanderin upeassa monologissa vitoskaudelta. Se tiiviistää omat ajatukseni ja tuntemukseni sarjasta täydellisesti:

"I've gotta say something, 'cause I don't think I've made it clear. I'm in love with you. Powerfully, painfully in love. The things you do, the way you think, the way you move... I get excited every time I'm about to see you. You make me feel like I've never felt before in my life. Like a man. I just thought you might wanna know."
-Xander




Willowia lainatatukseni: "Magic."

[Joni Ahonen]

^
Nyt teki mieli alkaa taas katsomaan Buffya. Poikkeuksellisesti säilytän isoa dvd-boxia veljen vanhassa huoneessa, kirjahyllyssä, jonne olen kerännyt kaikkea jännää vuosien aikana puudildoista puolalaisiin mukeihin. Siellä se maagisesti loistaa WaveBirdin takana.

[Silence]

Olisiko Angel -sarja sitten seuraavana vuorossa?

En tiedä. Ehkä. Ehkä. Ehkä ei... En ole vielä päättänyt.
Ei hirveästi kyllä kiinnosta. Se olisi vain laastarointia enkä kaipaa mitään parin yön korviketta...



.....Mutta täytyy kai oma Collectionikin pistää esille:

[Joni Ahonen]

Olisiko Angel -sarja sitten seuraavana vuorossa?

En tiedä. Ehkä. Ehkä. Ehkä ei... En ole vielä päättänyt.
Ei hirveästi kyllä kiinnosta. Se olisi vain laastarointia enkä kaipaa mitään parin yön korviketta...

Angel on selkeä spin-off ja vaikka sarjan kakkoskausi on todella erinomainen ja kolmonenkin hyvä, pääporukka oli ja on minulle ollut Buffyyn verrattuna kakkosluokan väkeä. Ensin vähän pohdiskelin pystyykö Angel kantamaan päähenkilönä koko sarjaa ja alkuun kyllä huonolta vaikutti, mutta onneksi meno sitten paranee. Kuitenkin Angelin hahmoon ja muihin tyyppeihin on huomattavasti vaikeampi samaistua kuin Buffyn varsin tavallisiin teineihin erikoisista tapahtumista huolimatta. Toki kummatkin sarjat tunnistaa tyyleistään sisaruksiksi, Buffyn ollessa kuitenkin aina se vahva ja vakuuttavampi isosisko.

[Silence]

Angel on selkeä spin-off ja vaikka sarjan kakkoskausi on todella erinomainen ja kolmonenkin hyvä, pääporukka oli ja on minulle ollut Buffyyn verrattuna kakkosluokan väkeä. Ensin vähän pohdiskelin pystyykö Angel kantamaan päähenkilönä koko sarjaa ja alkuun kyllä huonolta vaikutti, mutta onneksi meno sitten paranee. Kuitenkin Angelin hahmoon ja muihin tyyppeihin on huomattavasti vaikeampi samaistua kuin Buffyn varsin tavallisiin teineihin erikoisista tapahtumista huolimatta. Toki kummatkin sarjat tunnistaa tyyleistään sisaruksiksi, Buffyn ollessa kuitenkin aina se vahva ja vakuuttavampi isosisko.

...Juuri niin kuin muistelinkin. Angel tuntuu muutenkin oudolta valinnalta oman sarjansa päähenkilöksi. Varsinkin kyseisen sarjan kaltaiseen kuvioon. Angel sopisi paremmin vaikka "kierteleväksi samuraihahmoksi" joka kiertää maailmaa ja kohtaa tilanteita. Sarjan oma lähtökohta on aika väkinäinen. Mutta jos oikein muistan niin se alkaa parin kauden jälkeen toimimaan sujuvammin ja hahmokin kasvaa... tosin Buffyn seiskakauden lopun Angel oli ihan kaameaa katsottavaa... joten en tiedä onko sekään nyt hyvä juttu...

En kyllä tiedä jos nyt haluan aloittaa sarjaa. Ehkä myöhemmin kesällä vaikka kun olen saanut Buffysta tarpeeksi etäisyyttä. Niin että tuntuu enemmän omalta jutultaan...

[Joni Ahonen]

Onko kukaan täällä koskaan katsonut Glee -sarjaa? Aika ajoin törmännyt juttuihin koskien sarjaan ja viime aikoina ihmetellyt ja ihastellut sarjan remix –biisejä vanhoista 80-luvun kappaleista, jotka vedetään aika hyvin.

En ole sarjaa koskaan katsonut, saanut sellaisen kuvan että on hömppäteineilyä ja välillä kovempaa draamailua, joka yleensä ei kiinnosta.

Voisin toki vain Googlettaa, mitä sarjasta sanotaan, mutta halusin tänne ekaksi esittää kysymyksen, jos joku foorumilainen olisi sarjaa katsonut ja kuulla hänen oma rehellinen mielipiteensä.