Koska on synkkä ja myrskyinen yö…ja kun minulla on enemmän luppoaikaa käytettävissä. Teetätänpä Top10listan Pelottavimmista pelaamistani peleistä, eli PPP:n. Onhan sitä tullut toki monenlaisia kauhupelejä koettua, mutta jotta koko lista ei olisi pelkkää Silent Hilliä tai Resident Evilejä, niin pyrin laittamaan yhden pelin per pelisarja. On tietysti myös niitäkin pelejä, jotka eivät yksinkertaisesti olleet tarpeeksi pelottavia päästäkseen listalle. Esimerkkeinä nyt Deadly Premonition ja (wiin) Project Zero 2.
Huom. Vertailussa ovat lähinnä jokaisen pelin ensivaikutelmat ja muistot.
”I’m never going to sleep again!”10.
Story of The Blanks (löytyy netistä)
Voi kyllä! En edes vitsaile, kun laitoin tämän lyhyen, mutta silti hyvin toimineen fandomin teoksen listalle.
Simppeli NES-ulkoasu musiikkeineen toimii hyvin ja itse kohtaus, jossa koko pelin tunnelma kääntyi päälaelleen, oli toteutettu erittäin onnistuneesti. Oli Skypessä luurin toisessa päässä olleella kaverillani (, joka pelin minulle linkitti) naurussa pitelemistä kuunnellessa minun reaktiotani. Lisätään vielä se fatka, että pelasin peliä iltahämärän aikoihin yksinään kämpillä, joten yöunet tuli liki menetettyä siltä yöltä.
Kyllä! Tämä peli oli pelottavampi kuin Project Zero 2 Wiillä. Menköön mokoma nurkkaan häpeämään, hemmetti.
Kulje vain avointa tietä…9.
Alone In the Dark: The New Nightmare (Ps2)
Peli on varsinkin loppupäässä aivan hemmetin buginen ja tylsä, eikä tarina ollut järin kehuttavasti kirjoitettu, mutta kyllä peli silti synnytti ansaitusti pieniä pelonhetkiä. Kehuja myös Alinea jahdanneelle ”Nemesis”-vainoajalle.
Ihan kuin siellä olisi jotain liikettä…8.
Cold Fear (Ps2)
Yksinäinen valaanpyyntialus myrskyävällä merellä, vähäiset tallennuspisteet, aggressiivisia zombeja, ahtaat tilat ja paljon väkivaltaa: Tunnelman luonti toimii kiitettävästi. Vaikka liukkaalla laivan kannella tapahtuvat osiot jäivät valitettavan lyhyiksi, ne loivat mukavasti hyvin erilaisia vaaratilanteita. Vainoharhaisuuttani tuli myös poljettua jok’ikisen näkemäni raadon päät tohjoksi…ihan kaiken varalta.
SEONTÄÄLLÄSEONTÄÄLLÄ!!7.
Resident Evil 3: Nemesis (PsOne)
Miksi juuri RE3? Vaikka Remake nimenomaan on suosikkireskuni? Yksinkertaista:
”STARSsss…”
Nemesis yksinään ja tieto siitä, että se pentele voi tiettyinä hetkinä jahdata sinua miltei ihan minne tahansa, pistää kaikki puntit tutisemaan. Lisäksi kun en yleensä koskaan pärjää taisteluissa Nemppua vastaan, pelko mokomaa pysäyttämätöntä vainoajaa kohtaan vaan kasvaa entisestään.
Kaverit, hoi…mihin te kaikki menitte?6.
Dead Space (PC)
Myönnän toki, että puusee-käännös oli hemmetin buginen, mutta kyllä sitä tuli siitä huolimatta päädyttyä muutamaan otteeseen suuren paniikin valtaan kun kudit sattuivat olemaan vähissä, energiaa ei ole kummoisesti ja muutamat Nekromorfit tykkäävät hiipiä ilmastointikanavaa pitkin selustaan. Se, että tyhjiössä et kykene paikantamaan hirviöitä kuulolla, ei helpottanut asiaa.
Näen vain parin jalkoja…5.
Project Zero 3: The Tormented (Ps2)
Vihdoinkin! Project Zero-peli, joka osasi oikeasti pelottaa!! Siinä missä kakkonen ryssi tunnelman suurimman osan pelistä, kolmonen EI kummituksia kohdatessa pyörittänyt raivostuttavan ilmiselviä väliklippejä.
”Laatikkohaamuja” saattoi ilmaantua satunnaisesti ihan mistä vain, suurin osa oli erittäin armottomia ja välillä koko painajaistalo saattoi pitää muuten vain hemmetinmoista kolinaa ja narinaa ilman syytä.
Hyppäsin oikeasti kerran tuolilta peliä pelatessani. Sarjan pelottavin peli, vaikka lopputaistelu on auttamattoman rikki ja peli venyttää itseään turhan paljon. Kolmas kerta toden sanoi…ainakin osittain.
Kuulenko ääniä takaani?4.Martian Gothic: Unification (PsOne)
Itse Dead Spacen henkinen esi-isä…tai ainakin molemmissa peleissä on erittäin paljon samankaltaisuuksia.
Olihan pelissä välillä ihan hemmetin fataaleja bugeja ja ääninäyttely oli paikoitelle jopa RE:tä monotoonisempaa. Silti kuitenkin meno
”ei niin autiolla” Mars-asemalla oli jotain hyvin tunnelmallista ja erittäin ahdistavaa. Viholliset eivät aina tahdo pysyä kuolleina, Trimorfit ovat erittäin tappavia pirulaisia ja se äkillisen hyökkäyksen ääniefekti saa niskavillat aina pystyyn, puhumattakaan siitä jumppasalissa roikkuvasta hirsinyöristä…
Myös erilliset äänitykset ovat pitkälti harvinaisen karmivaa kuunneltavaa.
Hahmoa ei aina myöskään uskalla jättää yhteenkään huoneeseen, kun koskaan ei voi olla varma milloin lattialle kuoliaaksi ammuttu epäkuollut nouseekin uudestaan antamaan hyytäviä halauksia. Lisäharmia aiheuttaa myös se, että hahmoja ei saa tuoda toistensa lähelle…
Mikä hitto sitä radiota vaivaa?3.
Silent Hill 3 (Ps2)
Anteeksi nyt jumalanpilkka, mutta lopputuloksen kannalta valitsen ykkösen sijaan kolmosen. Kolmosen suurin viehätys itselläni oli juuri se, että äkkikuolemapaikkoja oli todella paljon ja pelin vihollisgalleria oli ykköstä ja kakkosta monipuolisempi. Lisäksi lisäviehätyksenä kaiketi on myös juuri olentojen ilmaantuminen normaalisti rauhalliseen paikkaan, kuten ostoskeskukseen tai metroon. Epämääräiset kolinat, narskahtelut ja pamahtelut vievät myös monesti liki hulluuden partaalle.
Kuvittelenko vai onko täällä vähän vilpoista?
2.
Amnesia: The Dark Descend (PC)
Pelin äänimaailma toimii hyytävän tunnelmallisesti ja pelokkeet isketään SH:n tapaan suurimmaksi osaksi täysin psykoloogiselta kannalta. Kun mörköjä ei isketä ruutuun heti alussa ja kun pelaaja joutuu olemaan myötänään epävarmana mahdollisen hyökkäyksen varalta vaan toimii hyvin…ainakin yhden pelikerran ajan.
Myönnän kyllä, että aina mörähdyksen kuultuani sitä tuli juostua välittömästi karkuun pelästyneen pikkutytön lailla johonkin pimeään rakoseen ties miten pitkäksi aikaa ennen kuin uskalsin lähteä tutkimaan paikkoja.
Se on aivan ikkunan takana!1.
Forbidden Siren (Ps2)
Ei mikään suuri yllätys, tiedän. Mutta kädenvääntö joko tämän tai Amnesian kannalta oli melkoisen tiukka. Se asia, mikä ratkaisi tilanteen oli se, että siirenissä on ilmassa PALJON suurempi kuolemanpelko. Vaikka monet kerran tiedänkin mitä missäkin kohdassa kuuluu tehdä, kivääri-shibiton nähdyksi tuleminen vie hengen erittäin nopeasti ja jo pelko siitä voi olla melkoinen. Sitten kun otetaan huomioon miten monessa kentässä piileskellään pelonsekaisena ilman aseita, korostaa vain pelkoa entisestään. Nähdyksi tuleminen johtaa nopeasti pikkuiseen paniikkiin ja sen jälkeen päämäärättömään juoksenteluun pimeässä tai sumun keskellä… ja muutamat pakokerrat juoksin suoraan päin iloisesti hymyileviin kuolleisiin.
Sireenin pelaaminen jännitti hemmetisti, jopa päiväsaikaan pelatessa. Monia muita kauhupelejä kun joutuisi pelaamaan keskellä yötä rättiväsyneenä saman vaikutuksen saamiseksi jos silloinkaan.