Peliarvostelut

Valvojat: Gigante, Joni Ahonen

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja -Zerials- » 17.10.2014 11:29

The Legend of Zelda: Twilight Princess (Wii)

Twilight Princess tuli läpäistyä näin jälkikäteen, kuten yleensä minulla on tapana. Zelda-sarjaan tuli tutustuttua vasta tänä vuonna ja on hyvä, että tutustuin. Pelit jotka olen pelannut ovat lähes poikkeuksetta todella hyviä.

Twilight Princessissä on vähän samaa verta, kuin legendaarisessa Ocarina of Timessa. TP:tä voisi verrata myös Majora's Maskiin synkkyytensä ansiosta, mutta Wind Waker on ihan eri maata poikkeuksellisen tyylinsä ansiosta. Twilight Princessissä seurataan yllättäen Linkin seikkailuja Hyrulessa, kun paha Zant yrittää yhdistää Twilightin ja Hyrulen yhdeksi synkäksi maailmaksi. Link lähtee pelastamaan maailmaa yhdessä Midna-nimisen Twilin kanssa. Tottakai myös Ganondorf ilmestyy mukaan kuvioihin.

Twilight Princess on todella laaja peli. Minulla läpäisyyn kesti lähes 50h, enkä kaikkea jaksanut edes etsiä ja kerätä. Luolastoja oli tuttuun tapaan monenlaisia aina aavikolta taivaisiin ja luolastot olivat pääosin hyviä. Luolastot kolutaan tekemällä puzzleja ja etsimällä aarteita sekä muuta sälää. Lisäksi mukana on Twilight-osuuksia, joissa Link muuntautuu sudeksi ja yrittää löytää keinon päästäkseen pois takaisin Hyruleen ja muuntuakseen jälleen omaksi itsekseen.

Eläväisessä maailmassa pääsee myös kalastamaan tai lumilautailemaan, jos huvittaa. Lisätekeminen pelissä ei ole koskaan pahitteeksi, vaikka se jääkin suuren seikkailun jalkoihin. Kaikenkaikkiaan Twilight Princessin maailma on upea ja siinä riittää tutkittavaa.

Graafinen puoli on harmillisesti vanhentunut. Wind Waker hyvänä vastakohtana on vielä vanhempikin peli, mutta se on aivan uskomattoman hieno vielä vuonna 2014. Graafikat eivät minua häiritse, mutta ihan mainitsemisen arvoinen seikka. Äänipuoli musiikkeineen on tuttua Zelda-laatua, ei siitä sen enempää.


Peli on hyvin varhainen Wii-peliksi, eikä se tue MotionPlussaa. Liikkeentunnistus ei siis vielä tässä pelissä ole niin tarkkaa, mutta ei se minulle kyllä ongelmiakaan aiheuttanut. Pelimekaniikka oli siis pääosin hyvää, mutta jäin kaipaamaan Gamecuben ohjainta ja etenkin toista analogitikkua, jolla kääntää kuvakulmaa *nyyh. Noh, eihän minulla ollut ongelmaa Ocarina of Timen kameran kanssakaan, niin mitä minä tässä valitan.

Twilight Princess jätti hyvän kuvan itsestään, mutta oli se heikompi, mitä Ocarina of Time ja Wind Waker olivat. Hyvä peli silti ja kyllähän tämä kasvattaa nälkää uutta Zeldaa kohtaan.

88/100
Ex: Crealz
Kuva
Avatar
-Zerials-
 
Viestit: 664
Liittynyt: 28.02.2014 10:57
Paikkakunta: Sitä ei moni tiedä...

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 17.10.2014 13:04

Kalmokekkerit jatkukoot taas yhden arvostelun merkeissä. Nyt kun WD:n kakkoskausi on ollut varmaan monilla ihmisillä pelityksellä, on varmaan hyvä palauttaa populan mieleen ykköskauttakin.


Pahimmat spoilerit olen pyrkinyt välttelemään, mutta olkaapa silti varuillanne jos puhun sivu suuni.

The Walking Dead ”The Season One” (PC)


”Oikea?
Väärä?

On vain valintoja…”




Tämä peli…ei, paremminkin sanottuna draama-sarja, jossa päästään ohimennen pelailemaan. Tämä ns. ”elokuvapeli” pohjautuu kuuluisan Walking Dead-sarjakuvan maailmaan, ei siis Tv-sarjan versioon.

Tuntemamme maailma on lakannut olemasta, kuolevat ihmiset heräilevät eloon ja syövät tuttuun tapaan kaikkea elävää ja ainoa pysähdyskeino on pään tai aivojen eliminointi. Kaikki elävät ihmiset joutuvat kukin taistelemaan päivittäin voittaakseen edes muutamia ylimääräisiä päiviä lisää ennen vääjäämätöntä loppua. Loppujen lopuksihan kaikki ne, jotka ovat jo saaneet rautaisannoksensa ajatteluelimiin, ovat päässeet vähimmällä, koska heidän ei tarvitse enää nähdä ja kokea samaa helvettiä mitä muut eloonjääneet.


Pelaaja asettuu taposta elinkautiseen vankireissuun pääsevään Lee Everttin harteille ja näin ollen valitsee silloin tällöin mieleisensä vaihtoehdot kuhunkin tilanteeseen. Kun Leetä kuskaava autokyyti lentää metsään ja henkensä heittänyt poliisikonstaapeli ponkaisee kalpeana pystyyn, on syytä odottaa että asiat eivät ole enää entisellään.
Hyvin pian Lee kohtaa pikkutyttö, Clementinen. Koska tytön vanhemmat eivät pääse palaamaan tyttärensä luo, Lee ottaa pikkutytön suojatikseen, mutta onko kaksikolla oikeasti enää millään tulevaisuutta maailmassa, jossa jo kertaalleen kuolleiden lisäksi uhkana ovat myös toiset ihmiset.



Itse pääpeli toimii välinäytösten lisäksi pienenä klikkailuseikkailuna, jossa Lee tutkii ympäristöään, kommentoi asioita, puhelee muiden kanssa ja kerää tarpeellisia kamoja taskuunsa. Silloin tällöin. (Esim. yhteenotoissa) peli heittää pientä QTE-klikkailua, joissa feilaaminen voi viedä nopeasti hengen (ja heittää takasin aiempaan välipisteeseen).

Täytyy myöntää, että taisteluissa nopeatempoinen klikkailu oli upealla tavalla kaoottista ja toimi sangen hyvin. Zombia vastaan painiessa ei todellakaan ollut mikään ”Ärh! Kuole paska!”-, vaan pakokauhun saattelema, adrenaliinin kyllästämä, ”Hui saatana! Tässähän voi mennä henki!”-fiilis...ja pari kertaa niin pääsi myös käymään.
Kalmoja ei muutenkaan olla jatkuvasti kellistelemässä pyssyt paukkuen ja useissa tilanteissa kulkijat on vain parempi pyrkiä välttää tai hoidella mahd. hiljaa.

Mahtuu peliin toki ihan kevyttä pulmanratkontaa ja kun sanon kevyttä, niin tarkoitan sitä. Nyt ei siis tarvitse etsiskellä mitään ihmeellisiin paikkoihin levinneitä avaimenkappaleita, jotta saataisiin yksi salaovi aukeamaan. Nyt ongelmana on lähinnä pähkäillä miksi apteekin radio ei toimi ja havaita, että tiimisi vajaakki oli onnistunut työntämään kapistuksen patterit väärinpäin...ainiin tämäkään aivopähkinä ei ole etes pakollinen. Ainoa ”vaikea”, mutta silti suht realistisesti tehty puzzle oli erään junan käynnistäminen, mutta siitä en sano enempää.

Pelin parhainta antia ovat erityisesti pelin keskustelutilanteet, joissa pelaaja voi valita suht vapaasti mitä laittaa Leen sanomaan. Jotta keskustelut tuntuisivat luonnollisimmilta, vastaustaan ei jäädä miettimään minuuttikausiksi vaan vastausaikaa on parhaimmillaan vain muutama sekunti, muutoin Lee ei sano tilanteeseen mitään. Toisinaan myös hiljaisuuskin voi olla kultaa.

Monet vaihtoehdoista muokkaavat joitain pelin tapahtumia suuntaan tai toiseen. Voit joko heittää pienen valkoisen valheen, koska muissa selviytyjissä ex-linnakundi ei välttämättä herätä luottamusta, mutta valheen paljastumisesta seuraa luonnollisesti omat sanktionsa. Vaihtoehdoissa parhainta on ehdottomasti se, että käytännössä mikään valitsemasi vaihtoehto ei ole tylsästi ”Hyvä” ja tai ”Paha”, koska asiat tulee vain tehtyä vaistonvaraisesti ja tekojensa kanssa on vain elettävä, aivan kuten oikeassakin elämässä.

Otetaanpa yksi spoilerivapaa tilanne. Otan ja listin ryhmääni uhanneen mulkeron hengiltä. Monet voisivat kuvitella valintani olleen paha kun tapoin ihmisen kylmäverisesti, mutta tekoihini on olemassa monia avoimia motiiveja. ”Tapoinko miehen nautinnosta, vai päästinkö tämän vain kärsimyksistään, vai varmistinko vain, että tämä ei varmasti uhkaa ryhmää uudestaan?” Teot voi tulkita monin eri tavoin, mutta mikään asia ei ole yksiselitteinen, tai ainakin sellaisen illuusion minä tarinaa seuratessani koin.

Valinnat ovat vain valintoja, jokainen niistä vie suuntaan tai toiseen, mutta eivät välttämättä pelkästään hyvään tai pahaan. Tietysti jotkut tehdyistä vaihtoehdoista vaikuttavat siihen, ketkä hahmot elävät tai ketkä elävät kauemmin, mutta loppujen lopuksi on vain muistettava myös se, että ”kaikkia ei voi aina pelastaa.”, varsinkin kun käsikirjoitus niin määrää. Aivan neutraalinakaan pelaaja ei voi seistä kädet taskussa kun ryhmän kaksi osapuolta ovat riidoissa, viimeistään toisen luvun aikana pelaajan on otettava väkisin paikkansa.


En tiedä muista, mutta itse olin ainakin pelin tarinan, hahmojen ja miljöön ansiosta eläytymässä mukana aivan kympillä. Tunsin matkan aikana paljon eri tunteita, iloa, surua, vihaa, inhoa ja kauhua todella hyvistä syistä. Toisinaan kävi myös hetkiä jotka vetivät kertaheitolla hiljaiseksi.
Mikäli kolmosluvun tai loppuvaiheen tapahtumat eivät oikeasti tuntuneet muka missään, tuomitsen pelaajan armotta tunnevammaiseksi, sieluttomaksi ihmisperseeksi. Turha tulla saarnaamaan ”Mutta kun tää on vain fiktiota”-korttia, koska se ei muuta pois sitä faktaa, että sydämmesi on niin kylmää kiveä että sitä ei voi laitaa edes saunaan kiukaaseen.


Peli ei aina ole pelkkää kuolemaa ja lihankappaleita, vaan toisinaan peli osaa ottaa myös hyvällä tavalla rennosti ja heittää myös sekaan huumoria ja muuta keveämpää menoa. Sillä kaiken epätoivon keskellä pieni hymähdys on yksi arvokkaimmista aarteista.

Voisin kehua maasta taivaisiin kaikkia pelin hahmoja, koska he kaikki ovat erittäin monisyisiä ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia, mutta tyydyn vain komppaamaan monien muita mielipiteitä siitä, että Clementine on pelimaailman ihanimpia lapsukaisia. Leen ja Clementinen väliset suhteet ja kasvutarina ovat hienoa seurattavaa ja tyttösestä oppii oikeasti välittämään. Räyh! Se perkele, joka uskaltautuu satuttamaan minun pikku Clementineä, saa varoa nahkaansa!

Kehuja on myös jaettava pelin ääninäyttelylle ja musiikkipuolelle. Vaikka peli osaakin olla välillä melko hiljainen, se osaa kuitenkin yhdistää hyvää musiikkia dramaattisiin hetkiin.



Mutta mahtuuko kaiken tämän hyvän sekaan yhtään mitään huonoa. Noh, ehkä vähäsen.
Vaikka ”pelin” sarjakuvamainen tyyli paljastui luultua persoonallisemmaksi on minun silti kyseenalaistettava mm. pienet graafiikkabugit, töksähdykset ja sitten nämä hämmentävät ääriviivat monien, monien, monien ihmisten olkapäissä. Onko niiden risuviivojen tarkoitus kuvata resuista paitaa, vai ollaanko ääriviivojen kanssa muuten vain möhlitty?

Sitten henkilökohtaisena pikkuruisena huonona puolena mainittakoon tämä loppuluvun ”heppu”. Läpipelanneet varmasti tietävät kenestä puhun. Tiedän kyllä, että hän yhdistyy loppupeleissä melko yllättävällä tavalla aiempiin tekoihisi...mmmmuu-utta...
En vain tiedä, mun mielestä koko heppu ampuu olemassaolollaan vähän liian yli. Tiedän kyllä, että zombi-invaasiolla on harvinaisen vähän mitään tekemistä realismin kanssa, mutta juuri tähän ”heppuun” törmääminen tässä vaiheessa peliä, ei vain tuntunut järin uskottavalta ratkaisulta. Joku toinen varmaan ajattelee asiasta toisin, mutta eipä se mitään.




Lopputuloksena: Peli...tai ”pelattava sarja” on ansainnut kehunsa pitkin poikin maailmaa ihan Giganttisen hyvistä syistä. Mikäli diggaa Walking Deadistä, draamasta, zombeista tai vähän uskottavammasta zombiapokalypsi-meiningistä, niin peliin on syytä tutustua. Aivan sama hankitko pelisi tietsikalle vaiko konsolille, kokeile silti.


5/5 Pistettä ja ”Gigsu suosittelee”-merkki kultakirjaimin.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 25.10.2014 17:50

Kalmokekkerit jatkuvat. Tällä kertaa palaamme Varjosaaren mörköjen sekä aaveiden pariin.





Alone in the Dark: New Nightmare (Ps2)


"Yksin synkimpään pimeään, vain varjot seuranamme...”

Keskittykäämme hetkeksi RE-pelien esikuvan, Alone in the Darkin pariin. Eihän se ensimmäinen AITD mikään parhaiten säilynyt mestariteos ole, mutta se kuitenkin sisälsi ne monet elementit jotka tajuttiin ottaa hyötykäyttöön ensimmäistä Resident Eviliä tehdessä. New Nightmare on sarjan vuonna 2001 alun perin ykköspleikkarille julkaistu sarjan Reboot-osa, joka myöhemmin portattiin mm. Dreamcastille ja PS2:lle.


Pelin tarina alkaa kun etsivä Edward Carnby saa kuulla kollegansa kuolleen tämän ollessa tutkiessa mysteeristä Varjosaarta (kunnianosoitusta tekijöille, joilla kului peräti kolme sekuntia keksiä nimeä). Argeologi (tai joku muu tiedemies, ketä kiinnostaa) Aline etsii jo lapsena hukkateille hävinnyttä isäänsä ja hän saa vihjeitä siitä, että fatsi olisikin varjosaarella, joten molemmilla on syynsä paikan päällä käymiseen. Tämän lisäksi molempien kuuluisi etsiä saarelta arvoitukselliset kivilaatat jollekin salaperäiselle yhtiöpomolle. Mikä voisikaan mennä pieleen?

No-h… :?
Kuten arvata saattaa, kaksikon lentokone tekee äkkilaskun salaperäisen hirviön hyökkäyksessä ja tästä peli sitten alkaakin. Pelaaja saa valita pelaako hän pelinsä Edillä vai Alinella, eroavaisuuksia ainakin jo alkuvaiheeseen on se että Edwardilla on alussa kaksipiippuinen (ja paljon kuteja ahmiva) reviska ja hän joutuu aloittamaan pelinsä keskeltä korpea, kun taas Aline saa aloittaa matkansa kartanon katolta ilman aseita.

Kummankin hahmon peliskenaariot poikkeavat toisistaan melkoisesti ja molemmat hahmot tutkivatkin usein aivan eri huoneita. Pelin pelattavuus on hyvin samaa Resident Evil-sarjan faneille. Pelissä siis liikuskellaan ympäriinsä erillisiä puzzleja tehdessä ja ammuskellaan vastaan tulevia kammotuksia. Tietenkin yhtenä erikoisena jippona on valon hyödyntäminen: mm. taskulampulla näkee kätevästi pimennossa hehkuvat esineet ja suoritetaan lampun kanssa pari puzzleakin.

Puzzleista puheen ollen, ne ovat suht haastavia verrattuna reskuun, mutta onneksi vihjeitä satelee sen verta sopivasti, että pulmat ratkeavat jo tovin pohtimisen jälkeen. Yleensä pulmat ratkeavat perusvihjeitten avulla, mutta toisinaan on syytä soitella radiopuhelimella kaverille mahdollisten ylimääräisten vihjeiden perässä. Vaikka keskustelut (suurella todennäköisyydellä) missaakin, tärkeämmät vihjeet kirjataan ylös vihkoseen josta ne voi lukaista koska vain.

Haastetta tarjotaan myös luodeille immuunien, mutta muuten valolle herkkien öhkömönkiäisten muodossa. Taisteluiden sijaan pitää toisinaan yrittää metsästää eri huoneista mahdollisia valokatkaisijoita tai vastaavia. Toisinaan jotkin örkit saattavat olla vain hetken kestäviä illuusioita, joilla hermostuttaa pelaajia entisestään. Alinen peli tarjoaa myös Nemesiksen kaltaisen mörön, joka vainoaa pelaajaa liki väsymättä paikasta toiseen.

Kontrollit ovat tälle ressa-faneille jo hyvin tutuhkoa, mutta pari uudehkoa lisättävääkin toki löytyy. Esimerkkinä mainittakoon vaikka, että pystyt liikkumaan tähtäämisen aikana, mutta itse olen jo niin jymähtänyt vanhaan paikallaan olemiseen, että enpä juuri koskaan liikkunut ampumisen aikana. Juokseminen tapahtuu, harmi vaan, yhä neliötä pohjassa pitelemällä. Eikö olisi sama antaa hahmon juosta jatkuvasti, sillä kuka nyt juuri ikinä kävelisi näissäkin peleissä? Juoksemisessa on kyllä eräs sangen ärsyttävä asia, sillä et voi astua ovista ollenkaan sisään ennen kuin päästät irti tutusta juoksunapista.

Kuka helvetti keksi tämänkin idean? Ei paljoa naurata, kun minulla on puolisenkymmentä örkkiä aivan kiinni perseessä ja jään näiden nokittavaksi, vain siksi kun en sattunut irrottamaan sormeani neliö-napista. Reskuissa tätä ongelmaa ei sentään ilmennyt.


Mitä kamerakulmiin tulee niin ne pomppivat tässä pelissä suurimmalta osaksi hiivatin ärsyttävästi. Kuvakulma häviää yleensä aivan yhtäkkiä kun alan saada monsua tähtäimeen ja taustamusiikki bugaa mysteerisesti aina kun alueelta siirrytään toiseen. Koodaajat tvs. eivät ole tainneet vilkaista ihan kunnolla työnsä jälkeä tätä peliä tehdessään?


Graafisesti peli on rehellisesti sanottuna Ps2-mittapuulla melko rumaa. Ykköspleikkarilla tämä menisi, mutta Ps2:lla ei niinkään. Myös alkuvideon bugaaminen ääninäyttelyn kanssa antaa hyvän kuvan tästäkin pelistä. Sadepisarat näyttävät kyllä ihan kauniilta, vaikkakin rosoisilta.
Itse saaren kartanon miljöö tarjoaa juuri sitä kauhumatksua, mitä pelaaja haluaakin. Löytyy sekopäisiä laboratorioita, mystisiä salakäytäviä ja synkkiä salaisuuksia, joiden pitäisi kadota historian hämäriin. Graafisesti koko pelin parasta antia ovat kuitenkin tyylikkäästi tehdyt valot ja varjot näin Ps2/PsOne-rintamalta.


Ääninäyttely on hoidettu peräti niin mestarillisesti, että jopa ensimmäisen RE voi alkaa ylpeilemään suoritukseltaan. Äänet kyllä sopivat hahmolle, mutta eläytyminen on välillä hakusessa. Kamalinta kuunneltavaa on Edwardin peliosuuden, Alinen rasittava nalkutus. Hirviöt kuitenkin mörisevät ja pyssyt paukkuvat suhteellisen laadukkaasti.


Vaikka nämä äsken mainitut pikkujutut vielä kestäisikin, niin koko peli ansaitsee silti armotonta miinustusta bugeistaan ja varsinkin siellä kamalan, kamalan, kamalassa loppuosuudessa pimeyden maailmassa, joka nimestään huolimatta näyttää lähinnä perusluolastolta.

Loppuosassa loputtomat vihollisten laumat himoavat ahteriasi. Kamerakulma ei suostu aina vaihtumaan, vaikka pitäisi ja tähän lisätään vielä se juoksunappiprobleema sekä se hiivatin buginen loppupomo, niin johan potuttaa. Pelin loppuakin olisi voinut viilata hieman paremmaksi, sillä lähestulkoon kaikki mitä varten pelaaja edes tuli saarelle, jätetään joko kertomatta tai selitetään uskomattoman puolivillaisesti. Pääasiana on näköjään vain se, että sankarit pääsivät helikopterilla karkuun kohti auringonnousua.


Tämän pelin sopiva ostohinta olisi jossain kymmenen euron alapuolella, mutta suosittelisin silti pelaajaa hankkimaan alkuperäisen New Nightmaren PsOnelle. Luulisin sen olevan edes vähemmän bugisempi tapaus. Eihän tämä Survival Horror-mittapuulla kuitenkaan pöllömpi peli ole.

3-/5 Pistettä.



Väliaika. Kahvia/teetä ja riisipyörösiä!







Project Zero 3: The Tormented (Ps2)

”Kolmas kerta toden sanoo...ainakin osittain.”


Zero-sarjan kolmanteen osaan on hyvä tutustua vasta ykkös- ja kakkososan jälkeen, ainakin juonelliselta osaltaan.

...On kulunut jo parisen kuukautta siitä kun 23-vuotias freelance valokuvaaja, Rei Kurosawa menetti miehensä autokolarin myötä. Menetyksestä toipuminen ei ole mitenkään helppo homma, eikä Rei kykene edes koskemaan miehensä tavaroihin, jotka jäivät lojumaan tämän työhuoneseen. Eräänä päivänä, kuvaillessaan eräässä autiotalossa Rei havaitsee puolisonsa kuvajaisen ilmaantuvan mystisesti kuin tyhjästä... pian Rei alkaa kärsiä toistuvista painajaisista, jotka sijoittuvat mystiseen lumen ympäröimään ”Unen kartanoon”.

Kartano on asiaankuuluvasti kummitusten täyttämän ja hänen kehoonsa alkaa piirtyä salaperäinen tatuoinnin jälki aina jokaisen painajaisen myötä. Rei saa myös kuulla, että hän ei ole ainoa joka näitä salaperäisiä unia on nähnyt. Edeltävien kohtatoverien kohtalo on ollut kaiken lisäksi suhteellisen karmiva..., Rein on näin ollen yritettävä ratkaista kartanon arvoitus ennen kuin painajaiset vievät hänetkin...



Pelin mekaniikka jatkaa aikaisemmista osista tuttua kummitusten kuvaamista ja pienimuotoisten (hädin tuskin nimellisestikään) Puzzlejen kanssa. Kartanoa tutkitaan aina kun Rei palaa takaisin unten maille ja päivisin päivitellään asioita Rein asunnolla (josta ei poistuta kuin ehkä kerran) samalla kun arvoitusta yritetään ratkaista tietoa etsimällä ja unista otettuja valokuvia kehittämällä. Eiväthän nuo talossa tapahtuvat tilanteet ole juurikaan tärkeitä ja haiskahtavat muutenkin Silent Hill nelosen apinoinnilta. Myönnän kuitenkin että taloon palaaminen tuo alkuvaiheilla edes jonkinlaista turvaa ja tasapainotusta siihen asti kunnes unen ja toden rajat alkavat häilyä...

Rein lisäksi pelattavina hahmoina ovat ykkösosasta tuttu Miku ja vihoviimeisenä uutena hahmona kakkososan Mion setä, Kei. Jokaisella on omat syynsä koluta kartanoa ja kaikki kolme omaavat hieman eri piirteitä. Miku on pienikokoisin ja mahtuu kulkemaan muutamista hankalista paikoista (lue: muut eivät osaa kyykistyä) ja Kei jaksaa työntää raskaita hyllyjä ovien edestä ja omaa tosi surkean piiloutumistaidon, josta lisää sitten myöhemmin.


Ensimmäisenä kehuttakoon kuitenkin sitä, että vihdoinkin Zero-sarjan peli onnistui säikyttämisen lisäksi saada minut ihan oikeasti pelkäämään, tai ainakin pelonsekaiseen ahdistavuuteen, njos sallinette. Kakkososan niin hemmetin ärsyttävät kummituksesta ennakoivat välivideot loistavat nyt kokonaan poissaolollaan ja lisäksi muutamat kummitukset osaavat ilmaantua hyvin randomisti ja yllättäen! Kun aave ilmaantuu, niin se ilmaantuu erittäin nopeasti ja salakavalasti, niin että allekirjoittanutkin pomppasi sohvalta pienen ”huisaatana!”-huudon säestämänä. Näin ollen on olemassa jatkuvasti semmoinen mukava pienikokoinen pelko perseessä, koska se seuraava haamu oikein ilmaantuu seinästä läpi. :shock:


Unen kartano yhdistelee tavallisten huoneidensa lisäksi sekaansa myös tuttuja ympäristöjä kahdesta aikaisemmasta pelistä ja käyhän tämä kyllä järkeen, onhan paikka loppujen lopuksi unta.
Graafisesti PZ3 on ihan hyvä, eikä mitään valitettavaa varsinaisesti ole muusta kuin ”oikean” pimeyden puutteesta. Yleisvalaistus tuntui olleen pelissä jotenkin liian korkealla eikä pelistä tahdo löytyä laisinkaan tunnelmallisesti hyvällä tavalla pimeitä paikkoja, ellei lasketa sitä loppuvaiheen ärsyttävää miasmaa. Kummituksia löytyy melkoinen liuta, mutta erilaisia yksilöitä on paljon vähemmän mitä aikaisemmissa peleissä, oikeastaan jopa vähemmän mitä Crimson Butterflyssa. Peli kierrättää ikävästi muutamia samanlaisia yksilöitä läpi pelin, vaikka sekaan mahtuu muutamia uniikimpia yksilöitä. Esim. kakkososasta tuttu köysimies ja tämä harvinaisempi veikko, joka jyräsi minut miltei liiskaksi vaunuillaan. Se mikä hävitään määrässä, voitetaan kuitenkin takaisin kummitusten aggressiossa!



Kontrollit ansaitsevat yhä pientä piiskaa osakseen, vaikka kankeuteen kauhun suunnalta onkin jo totuttu ja tällä kertaa miinustus on jaettava kameran hallinasta, joka tuppaa tähtäykseltään päätymään kriittisimmillä hetkillä yleensä vääriin suuntiin. Ärsyttävintä on myös se kuinka kameran ”tähtäimen” pitää olla prikulleen kummituksessa kiinni tai foto menee harakoille. Tämän ansiosta on äärimäisen ärsyttävää, jos filmin hyvä lataus nollautuu tyystin vain siksi kun kummituksen ja kameran väliin sattuu jokin pikkuinen esine. Eikö kummituksia pyydystävässä kamerassa vois olla semmoinen seinien taakse yltävä lukitus? Suuri kehu on kuitenkin annettava hahmojen juoksunopeudesta, joka ei ole enää sama laahustamista kuin taannoisen Mion.


Äänipuoli on tuttuun tapaan monotoonista paperilta lukua läpi kaikkien päähahmojen, mutta kummitusten kohdalla on tapahtunut kuitenkin pirteä uudistus. Siitä ärsyttävästä jokaista tavua pitkittävästä kangertelusta on päästy eroon ja nyt esim. pappihaamut huutelevat mantraansa liki demonisilta kuulostaen!
Ääniä kehuessa on pakko mainita myös se kuinka peli on ottanut jonkinlaista oppia Silent Hill-sarjan suunnalta siitä, mikä psykolooginen vaikutus selittämättömällä narinalla ja kolinalla on pelaajaa kohtaan. Usein käykin niin, että talo alkaa pitää ykskaks aivan jumalatonta meteliä ilman mitään järkevää selitystä, eikä ketään välttämättä edes näy missään.

Vaikka pelin pituuden takia tämän tehosteen tehot alkoivat myöhemmin hiipua, pisteet kuitenkin kotiin siitä, että tämä vainoharhaisuuden vaikutus toimi hyvin pitkälle peliä. Pikkupisteitä myös ääninauhojen suhteellisen karmivasta sisällöstä.


Sitten olis huonojen osuuksien listausta:

Ihan alkuun on haukuttava tätä Kein piileskelykykyä, jota ei taidettu ajatella saati koodata loppuun asti peliä tehdessä. Vaikka kuinka kyykistelet siellä seinämien takana, aavet näkevät sinut kuitenkin jostain hemmetin syystä. Taidolla ei muutenkaan ole paljoa käyttöä kun kummitusten ohi voi vain juosta ja napata näiden vahtiman tavaran nopeasti taskuun ilman mitään sanktioita. Miksi siis vaivautua näin turhalla kyvyllä?

Sitten ovat vuorossa nämä tekstitysten aivopierut tutkiessa esim. tavaroita Rein kotona.
”Tässä olis japanilainen nukke, japanilainen liina ja muuta japanilaista sälää...”, no shit!? Kuvittelin pelin sijoittuvan ihan 'ämeriikkään' ja tavaroiden olevan myös ihan jenkkilästä, mutta onneksi on näin fiksut tekstitykset opastamassa. :roll:

Sitten on vuorossa tämä melkoinen eleettömyys ja yksitoikkoisuus Rein asunnolla. Kyllä minä aneemisuuden jotenkin käsittäisin, kun Rein aviomies kerran on vainaa ja sitä rataa, mutta khamoon!
Ne muutamat kauhunhetket kodissa oli kyllä toteutettu hyvin, mutta puolenvälin jälkeen homma alkoi toistamaan itseään ja junnaamaan paikallaan ennen kuin mitään oikeasti merkittävää pääsi tapahtumaan.
Eikö sieltä talosta oikeasti viitsitä poistua juuri koskaan? Ja miksi Rei ei, jumaliste, kysy Mikulta tämän painajaisista vaikka hän selvästi näkee tämän hänen unissaan!
Kuulumisten vaihto käy pitkälti näin:

”En saanut unta viime yönä” :|
”Joo, en minäkään” :|
”...” :|
”...” :|
”Oliko muuta?” :|
”Eipä ole”
:|
Et ole paljoa avuksi Rei, tiesitkös sen?


Arvostan toki sitä, että peli ei väännä asioita rautalangasta, mutta peli olisi toisinaan voinut jaella vähän parempia vihjeitä minne hittoon pitäisi taapertaa, sillä turha tallustelu alkoi loppua kohden vain ja ainoastaan turhauttamaan. Liian monet turhat harhailut puolestaan johtivat siihen, että pelin pelottelukeinot alkoivat heikentyä. Siinä missä kaksi aikaisempaa osaa olivat sopivan mittaisia, on kolmonen venynyt pituudeltaan ihan liian pitkäksi.

Lopuksi mainittakoon, että pelin loppupomo on harvinaisen rikki ja turhauttava: Raukkapaska spämmii halpamaista instakill-iskuaan, josta selviytyy ainoastaan tuurilla ja kuolema viskaa takaisin alkuvalikkoon, josta seuraa vuorostaan turhauttava lataaminen ja tallustaminen takaisin taistelupaikalle...siis olettaen että hermot riittävät moiseen. Itse käskin peliä pitämään loppuvaiheilla tunkkinsa ja katsoin pelin loppuvideon netistä.


Lopputiivistelmänä: PZ3 onnistui, toisin kuin edeltäjänsä, aiheuttamaan kauan kaivatut pelon tunteet, vaikka onkin pelinä liian pitkä ja tahditukseltaan paikoitellen pitkäveteinen. Muutamilta muilta osa-alueilta ilmeni turhaa aikaisempien osien keskinkertaista kierrättämistä. Pelin alkuvaihe onnistui kuitenkin luomaan hyvän ja pelottavan vaikutuksen, josta iso hatunnosto. Olisivatpa aikaisemmat osat pystyneet samaan.



4-/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 29.10.2014 16:00

Halloweeni lähestyy, mutta koska meikällä saattaa olla lähiaikoina muuta tehtävää, olkoot Kalmokekkereitten loppuhuipennus sitten tänään.


”Palatkaamme taas siihen kaupunkiin, johon rauhattomissa unissamme aina kerta toisena jälkeen palaamme…”




Hieman tunnelmamusiikkia.
http://www.youtube.com/watch?v=k7987he-tcQ



...

Silver Hillin psykiatrisen sairaalan, suljetun osaston nauhoituksia:


Potilas G165



...

'...Soooo-oo Giggle at the ghosties! Guffaw at the grossly!...'

”Öööh...”

'...Crack up at the creepy! Whoop it up with the Weepy!...'

”Voisitteko nyt vain kertoa siitä teidän painajaisestanne?”

...

Hittoako te siitä haluatte tietää? Kyllä me kaikki tiedämme, että sun työsi on vain tutkia mun pollaa eikä suinkaan parantaa sitä.


”Mitä jos nyt kuitenkin edes yrittäisitte...
Jätän tämän mikrofonin nyt tähän näin...”








Vaikka kuinka yritän...se kaupunki palaa aina uniini. Sumu ja ne...olennot.


...Ai mikäkö kaupungin nimi on?




Silent Hill (PsOne)


Se musiikki alkaa aina soimaan uneni alkaessa...kun sen on kerran kuullut, se ei unohdu koskaan.
Hassua kuinka nostalginen olo minulle tulee aina kuullessani sen sävelmän...


Nimeni, unessani siis... on Harry Mason.
Mukanani on tytär...Cheryl. Täyttänyt juuri seitsemän.
Olen matkalla kohti sitä kirottua kaupunkia...lomatarkoituksia varten.
...jotta voisin vihdoinkin unohtaa.
...
Sitten se halvatun kärry kuitenkin törmää...johonkin. Herään autosta. Cheryliä ei näy missään.
Sumua...vaiko usvaa?
Lunta... Sitä sataa paljon. Hädin tuskin edes näen mitään, mutta erotan ympäristöä sen verran, että tiedän olevani siinä kaupungissa. Samassa näenkin jonkun liikkuvan sumussa, sen oli pakko olla Cheryl!


Lähden tämän perään, mutta lopulta Cheryl...

hän häviää näkyvistä...

Seuraan sinne kujalle...


Verta!

Ihmisiä ne eivät ole!

PÄÄSTÄKÄÄ IRTI TE PETSKELEET!

Herään sitten kahvilasta...
Radio?...
mikä ihme sitä radiota oikein vaivaa
?


...
...

Kaupunki? Se ei ole aina miltä näyttää. Niitä on varmasti olemassa kolme.

Ensin on tavallinen kaupunki, sellaisena kuin sen pitäisi olla. Sitten tulee se lumen ja usvan peittämä autio kaupunki...
Kolmas on ruosteen ja veren täyttämä kieroutunut helvetti! Kaikkialla on verkkoaitaa! Suuntia jonne edetä on vain yksi ainoa.

Kaupunki...se laittaa sinut kulkemaan minne se haluaa. Kyllä! Kaupunki itse on elävä olento. Se houkuttelee sinut luokseen, tarraa kiinni syleilyynsä ja vie sinut synkimpiin painajaisiisi, eikä päästä hevillä irti.


Ne olennot...eivät ole minun...tai ehkä ovatkin, mutta uskon niiden liittyvän siihen tyttöön...
…?
Ei...vaan siihen toiseen.



Se radio...se varoittaa niiden läsnäolosta. Ääni tekee minut hulluksi, mutta enpähän joudu yllätetyksi.

Niitä ei ole kovin montaa eri näköistä... Ne eivät muistuta mitään aikaisemmin näkemiäni eläimiä tai olentoja...paitsi ne hemmetin apinat. Ne hyppivät aina kiinni perseessäsi ja lopulta loikkaavat päälle nu...

…!


…Sitten ovat ne saamarin pikkuperkeleet, jotka tarraavat jatkuvasti sinua perseestä...miksi niiden pikku kusipäiden ohi ei mahdu juosta!

...
...
Yleensä vain pyrin juoksemaan karkuun...
Koska kaduilla on runsaasti tilaa, vaikka liika juokseminen saa minut nopeasti hengästymään. Silloin en pääse pötkimään karkuun niin nopeasti. Lisäksi tuppaan törmäilemään katulyhtyihin sekä aitoihin, kiitos sen paksun sumukerrostuman. Kaupunki on autio, mutta erittäin laaja alue tutkia. Ilman karttaa, olisin jäänyt iäksi eksyksiin...

Miksi niitä rikkoutuneita lukkoja on niin pirusti?


Luojan kiitos, että löysin edes joitain aseita joilla puolustaa itseäni, vaikka oloni olikin välillä aivan halvatun tönkkö. Täyskäännöksen tekeminen oli hankalaa ja en aina saanut minua lähinnä olevaa olentoa jyvälle. Aina keskustellessani muiden ihmisten kanssa tyydyin vain seisomaan tönkösti paikallani. Samaa tekivät yleensä myös muut kohtalotoverinikin...

Eivätkö he olisi voineet vaikka heiluttaa kättään...tai jotakin?

…!

…?




Kaikkein karmivinta siinä kaupungissa eivät olleet kuitenkaan ne pedot, vaan hetket kun ketään ei ollutkaan missään, vaikka kuulit selvästi jotain ääniä huoneesta.
Se kolina!
Mikä sen räminän aiheutti?
Mikä siellä kaltereiden alla oikein liikkui?








Vihasin niitä pikkuperkeleitä, sekä isompiakin...

Eniten kuitenkin inhosin sitä, kuinka minulle oltiin jatkuvasti heti jankkaamassa minne mennä!

Löysin sen avaimen! Totta hitossa minä nyt sinnepäin olisin mennyt ilman selittelyjäkin!

…?

Miksi helevetissä kaikkien pitää muutenkin kysyä minulta erikseen, haluanko poimia maasta mukaani jotain? Mehän kaikki olemme kleptomaaneja muutenkin. Otamme kaiken mikä vain irti lähtee!



Kyllähän sekin, kuinka jouduin jatkuvasti katselemaan karttaa, söi miestä, mutta minkäs teet kun on niin pimeää ja suunta katoa takaa-ajon aikana useasti. Onneksi ei tarvinnut ikinä odotella minuuttikaupalla sitä, että kaupunki kasautuu eteeni.

...Sumukerros oli nerokas idea tehojen puitteissa. Koko kaupungin ei tarvitse kasautua kerralla...riittää kunhan lähialue latautuu, niin kukaan ei huomaa mitään...


Kiitos noiden möykkäävien naapurieni, en saa välillä ollenkaan unta...nauru onneksi pitää ne loitolla minusta...


…?


…!

Löysin maasta repaleisen sivun jostain vihkosesta...
Siihen oli kirjoitettu jotain...


…?


”Arvosana: 4½/5” ja "Gigsu suosittelee"





...






(Nyt kun osastolta on tullut päästyä karkuun, laitetaan nyt tähän väliin poikkeavasti pieni tiivistys laiskoille ja muille jotka eivät vain ymmärtäneet tuon taivaallista selonteostani.


Hyvää

+ Ahdistava äänimaailma ja muu psykoloogisempi kauhu
+ Yleisesti ykköspleikan peliksi hyvällä tavalla sulava
+ Tunnussävelmä ja musiikki ylipäätään
+ Hernerokkasumu oli varmaan tekosyy alueiden rajaamiselle teknologian puittessa, mutta toimi kuitenkin
+ Muutamat suht haasteelliset pulmat.
+ Uudelleenpeluu-arvoa löytyy, kun peli on juuri oikeanpituinen ja eri loppuratkaisuja on mukavat määrät.
+ Silent Hill on mukavasti laaja ja hienosti mallinnettu
+ Hiljaisemmat hetket (varsinkin näin räiskintäkauhun aikoihin)
+ Elokuvamainen tunnelma




Huonoa

– *erseraiskaajat ja *ersetarraajat, vittumaisia otuksia!
– Ympärikääntyminen ja muut pikkuongelmat kontrollien kanssa
– Pianopulma oli vähän turhan kinkkinen pähkinä (ei vaikuta pisteiden lopputulokseen)
– Kulkusuunta väännetään turhan usein rautalangasta
– Hirviöitä olisi saanut olla vähän useampia malleja
– Suuntavaisto menee välillä sekaisin
– Voi kyllä, haluaisin poimia esineet suoraan, ilman erillisiä kysymyksiä.
– Monien keskustelujen ajan hahmot vain lähinnä seisovat paikoillaan
– Pelin pelottavuus toimii parhaiten lähinnä ekan kierroksen ajan (ei se kuitenkaan turruta speedrun-intoa)




Lopputulos: Hyvän kauhupelisarjan ensimmäinen osa, jossa karmaisevimmat pelontunteet luodaan psykoloogisin tavoin. Tutustumisen arvoinen. )




.........................................................................................




Pieni välitauko tähän. Käykää veskissä, putsatkaa kätenne ja täyttäkää poppariastiat.
Seuraavaksi arvostelu sillä ihan perinteisemmällä ja selkeämmällä tavalla.

....



Taustamusaa:
http://www.youtube.com/watch?v=86rsqAoM724



Silent Hill: Shattered Memories (Wii)

“ ♪
Virtaa aikamme tää
Muistelemaan kukaan ei sitä jää
Vuosien vierineen nyt nään
Mut’ kuka tätä tietä kulkis… yksinään?
♫”

(Pientä omasuomennosta Acceptance-kipaleesta.)



Silent Hill: Shattered Memories on klassisen Silent Hill-pelisarjan Wiille julkaistu osa, joka portattiin myöhemmin Ps2:lle ja PSP:lle. Kyseinen teos toimi pelisarjalle eräänlaisena reboottina ja samalla uusioversiona pelisarjan ensimmäiselle pelille. Pelin tapahtumapaikka ja alueet ovat niin ikään tuttuja aikaisemmasta pelistä, mutta samalla jotkin asiat tapahtuvat hyvin eri tavalla.


Tarinan me jo tunnemmekin: Harry Mason joutuu seitsenkesäisen tyttärensä, Cherylin kanssa autokolariin Silent Hillin eloisassa kaupungissa. Herättyään autonrämän ratista, Harry huomaa tyttärensä kadonneen tyystin. Harryn muistikuvat eivät ole aivan entisellään ja kaiken lisäksi kaupunkia piinaa kenties vuosikymmenien pahin lumimyrsky. Asiat kaupungissa eivät tunnu olevan aivan kohdallaan: Mitä ovat nämä oudot ihmiset hänen kodissaan? Missä Cheryl oikein on? Miten hemmetissä älyluurin akku kestää tuntikausia? Ja miksi kaupunki vaikuttaa niin… autiolta?

Yrittäessään saada jotain tolkkua tapahtumiin, Harry kiskotaan toisinaan kaupungin tyystin kieroutuneeseen versioon, jota ympäröivät kauttaaltaan jää sekä hyytävä pakkanen. Tässä kaupungin painajaisversiossa liikkuvat myös niljaiset olennot, jotka ovat jatkuvasti Harryn kimpussa. Tästä painajaisesta on yritettävä päästä pakoon, mutta mikä on enää totta ja mikä ei? Millainen henkilö edes on Harry Mason?




Harryn etsintäreissu tyttärensä perässä kuljettaa häntä, pitkin kaupunkia, niin painajaisessa kuin oikeassa maailmassakin. Meno on ehkä lineaarista, mutta silti myös elokuvamaista. Toisinaan vastaan sattuu pientä puzzlenratkontaa, jossa hyödynnetään paikoitellen Wiin liikkeentunnistusta. Mistään järkyttävän hankalista pulmista ei ole kuitenkaan kyse: kunhan vain bongaat avaimen esiin jostain, kääntelet purkkeja ja siirtelet jotain tilpehööriä, niin pärjäät hyvin pitkälle. Myös silloin tällöin Harryn älyluurille tulee hyötykäyttöä pelin aikana. Kapulan sovelluksista löytyy mm. kamera, GPS, viestiloki ja niin yliluonnolliselta kuin se tuntuukin, kyseisellä älykapulalla voi jopa peräti soittaa ihmisille ja saat heidän puheesta peräti selvää!! Voi kun saisin itsekin tämmöisen kapulan menneen talven Lumian tilalle.
Soittelun lisäksi tarjoutuu mahdollisuus myös erillisten yliluonnollisuuksien ja aavemaisten äänien paikantaminen. Jälkimmäisen tapauksessa kyse on lähinnä vain ”Pöö”-tasoisesta säikyttelystä.

Aina silloin tällöin päädytään Tri. Kaufmannin psykiatriselle vastaanotolle kuuntelemaan analyysejä. Erillisten kysymysten ja psykiatristen tehtävien vastaukset muokkaavat joitain pelin tapahtumia tyystin erilaisiksi. Näiden avulla saamme paremmin selville Harryn olemuksesta ja näemme millaiseksi se muokkautuu pelin aikana.

Kun maailman ympäröi jää ja irvokkaat otukset alkavat vainota Harrya, tämän on syytä ottaa jalat allensa pelin lyhyissä ja melko köykäisissä takaa-ajo osuuksissa. Aikaisemmista peleistä poiketen, Harry ei voi mitenkään taistella olentoja vastaan, mikä turhauttavalta tuntuukin, on kuitenkin raikas uudistus pelisarjan mekaniikkaan. Rehellisesti sanoen: Aikaisempien SH-pelien hirviöthän olivat lähinnä liikkuvia hidasteita, jotka piti toisinaan paukuttaa pois tieltä. Kun pelaajasta tehdään nyt avuttomampi, voi mörköjä kohdatessa syntyä vihdoin jotain kauhunsekaisia tunteita… tai, näin siis ajateltiin vielä suunnittelupöydän ääressä.

(Pelin heikoimman osa-alueen vaahtoamista tiedossa:)

Suurenmoinen sääli vaan, että painajaisosuudet ovat lähinnä turhauttavaa, lineaarista ravaamista, jotka kestävätkin vain lyhyen aikaa. Silloin tällöin toki siunautuu tilaisuus piiloutua möröiltä komeroon, tai hätistellä näitä hätävalolla, mutta toisinaan näitä perkeleitä on pakko ravistella irti niskasta…siis kun kontrollit sen silloin tällöin sallivat. Joskus möllit hellittävät, toisinaan taas eivät. Mikä tekee tilanteesta erittäin ärsyttävän on se, että wiimote toisinaan hukkasi yhteyden ravistamisen myötä, minkä takia kuvakulman kääntämisestä tuli erittäin hankalaa tiukan paikan tullen. En myös tajua miksi ****etissä en voi katsella GPS-karttaa piileskellessäni, eikö moinen paikka olisi ollut loogisin paikka kartan tutkailuun?

Ovathan osuudet paikoitellen sokkeloisia, mutta meno on silti vain sitä samaa ravaamista ja örkkien irtiravistelua, joka vie ruutuaikaa kiinnostavammalta pääjuonelta. Onneksi eivät kuitenkaan enää pilanneet touhua enempää laittamalla, pako-osuuksiin pulmanratkontaa…eh?
...

Ei, hel****! Ne munapäät sössivät sitten senkin! Ei siis riitä, että saan rampata näitä tylsiä möllejä karkuun ja ravistella niitä myötänään irti, vaan minun pitää palata takaisin jonkun älyttömän puzzlen takia!? Noh, onneksi tätä tapahtuu vain kahdesti.


Pelin jännittävyys kärsii myös pahan kerran, kun hoksaat että hirviöt ovat riesanasi vain kun paikat jäätyvät. Kun tietää, että mikään ei uhkaa jäämaailman ulkopuolella… jump scare-kohtausten teho heikkenee lievästi.
Mutta älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Idea aseettomuudesta on toki hyvä ja jos örkit olisivat olleet yhtä yllättäviä/epävarmoja esim. amnesian tapaan, pelin kauhupuoli olisi taatusti toiminut paljon paremmin.



Sitten niiden hyvien puolien kimppuun:

Vaikka hirviösäikyttely ei niin pelottanut, niin sen sijaan peli tarjoaa häiritsevän paljon oikean maailman kauhuja. Itsemurhia, raiskauksia, lapsikuolemia… kaikenlaista sitä, mitä aikuiset ihmiset pelkäävät eniten. Kun nämä yksityiskohdat liitetään mukaan pelin tarinaan, joka menee entistä hämmentäväksi mitä peli etenee, menee olo väkisin epämukavaksi. Pelin tarina ja sen kerrontatapa on todella loistavaa jälkeä loppuun asti. Tarina kulkee erittäin paljon alkuperäispelin hengessä ja tapahtumissa, mutta pysyy silti tyystin omanlaisena tarinanaan. Mikäli ette tiedä pelin lopputwististä, niin älkää missään nimessä lukeko sitä netistä ennakkoon...luottakaa minuun!


Ulkoasullisesti peli on, Wiin mittapuulla, yllättävän tyylikästä jälkeä. Jäinen Silent Hill ei vedä tietenkään vertoja ruosteiselle painajaiselle, mutta kaupunki muutoin on todella yksityiskohtaista jälkeä, lineaarisuudesta huolimatta. Erityisesti pelin ruudunpäivitys on ehkä yksi nopeampia näkemiäni… Wiin peleistä siis. Ruudunpäivitys tökkii tietysti takaa ajo-osuuksien aikana ilkeästi ja varjostukset mokaavat silloin tällöin, mutta peliä on silti kaunista katsoa.

Ulkoasu ei tietenkään olisi mistään kotoisin, jos pelin musiikki ei toimisi myös yhtä tehokkaasti. Wanha tuttu Silent Hill-fiilis on todellakin mukana pelin musiikkiraitojen kanssa. Kappaleet ovat kauniita ja elokuvamaisia. Erityisesti ”Acceptance” on melankolisessa tunnelmassaan yksi pelisarjan traagisen kauniista kappaleista. Myös pakomatka-tilanteiden aikana soiva painostava musiikki hoitaa asiansa, vaikka jahtiosuudet turhauttavia olivatkin.


Lopputiivistys:

Peli ei ole ehkä klassisen ykkösosan veroinen, on peli silti erittäin mielenkiintoinen kokemus. Sanoisinko jopa, että remakeksi Shattered Memories on melko onnistunut tekele. Uudelleenpeluuarvoakin löytyy kiitettävästi eri loppujen ja toimintatapojen myötä.
Vaikka pelin takaa-ajohetket eivät sitä parhainta antia olleetkaan, niin tekijöillä oli kuitenkin erittäin oikea suunta. Idea toimii ja sen saisi taatusti toimimaan pienellä hienosäädöllä. Toivottavasti tekijätiimit tajuaisivat ottaa oppia tämän pelin kohdalla tulevien Silent Hill-pelien parissa.


4-/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 21.12.2014 07:32

Jouluarvostelun aika.

(Huom. Peli on pelauskelpoinen ilman korjauspatchia, mutta sen asentamista suositellaan.)


Ottakaapa tästä taustamusiikiksi vaikkapa:
Mafian oma teema
tai
Kummisedän teema


Mafia: The City of Lost Heaven (PC)

“Omertá…älkööt ikinä rikkoko sitä. Vaikeneminen on kultaa.”



Palatkaamme ajassa taaksepäin...vuoteen 2002, jolloin Mafia julkaistiin. Itse pääsin nauttimaan pelistä melko yllättäen kun iskä sattui tuomaan kotiin, en sano millä tavoin hankitun, kyseisen pelin kopion. Kukapa ei tuolloin tykännyt siitä klassisesta gangsterien täyttämästä alamaailma-meiningistä. Alkuun toki kirosin pelin tiukkaa vaikeustasoa, mutta päästessäni vihdoin kunnoilla etenemään...olin myyty mies.

Tarina keskittyy, pienin ajallisesti otettujen vapauksien turvin, 1930-luvun kieltolain aikoihin. Aikaan, jolloin Mafiaperheet ja salakuljettajat olivat sangen arvostettuja tekijöitä tarjoamaan kansalle viinaksia. Lost Heavenin kaupungissa kaupungin alamaailmaa hallitsevat Morellon ja Salierin perheet, jotka ovat hyvinkin tarkkoja liiketoimiensa suhteen. Eräänä iltana taksikuski Thomas ”Tommy” Angelo, joutuu pienenpuoleisen pistoolisuostuttelun turvin kyyditsemään Salierin perheen jäseniä Samia ja Paulieta.
Avunannosta irtoaa kiitettävästi tuohta, mutta valitettavasti seuraavana päivänä Morellon kätyrit käyvät kovistelemassa Tommya siihen malliin, että hän hakee turvaa Salierin perheestä ja liittyy lopulta heidän riveihinsä. Tiedossa on siis tappamista ja suojelurahojen keräämistä. Kun kerran perheeseen on liittynyt, sieltä ei lähdetä enää järin helpolla.

Mutta kaikkein tärkein sääntö on: Älä riko Omertá:aa.




Tommyn seikkailut mafian riveissä tapahtuvat episodimaisesti pitkin Lost Heavenin kaupunkia. Meno ei ole sieltä helpoimmasta päästä ja kukapa haastetta pelkää. Mukaan mahtuu kaikki gangsterileffojen klassiset tekijät Thompsonin paukuttelusta takaa-ajoihin ja lopulta pankkiryöstöön. Ainoastaan sementtikengät, palkintohepan pää sängyltä ja ”sisilialainen solmio” puuttuvat.

Meininki muistuttaa monelle erittäin paljon GTA:sta, eikä suotta. Mafia tosin tarjoaa melkoisen määrän lisäyksiä tuon aikaiseen 3:rd person shooter-genreen. Kuten esikuvassaan, autoja voi pölliä, ihmisiä ampua ja kartalla voi liikkua (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta,) vapaasti.
Mafian lisäykset lajityyppiin ovat kuitenkin seuraavanlaisia:
Autojen tankki voi tyhjentyä. Tankin voi halutessaan käydä täyttämässä, mikäli uuden auton pölliminen ei houkuta. Lisäksi autot voivat ottaa vahinkoa eri kohtiin, mikä voi vaikuttaa auton toimivuuteen. Esimerkiksi polttoaine säiliöön kohdistuva vahinko voi saada tankin tyhjenemään nopeammin, moottorin vaurioituminen voi saada koko paskan savuamaan/sammumaan, renkaat irtoavat tai puhkeavat, auton kuski (Tommy) voi ottaa myös vauriota auton sisältä ja keskelle mottia kohdistetut vahingot voivat räjäyttää koko kärryn hiiteen. Lisäksi kaikki aiheutettu vahinko aina vainajista ja ruuhkista kaduilla jäävät jälkeensä eivätkä katoa myöhemmin bittavaruuteen, ei ennen seuraavaa episodia.

Toisin kuin silloiset GTA:t, Little Heavenin poliisit ovat melkoisen tarkkoja lain tottelemisesta, maksoivat mafiosot sitten lahjuksia tai eivät. Kyttiä ei tietenkään kiinnosta ajatko oikealla kaistalla saati oikeaan suuntaan, mutta auta armias, jos kolhaiset autolla jotain, ajat ylinopeutta tai päin punaisia. Oli siinä Samilla ja Paulielle varmaan hermoissa kestämistä kun Tommy-tampio ajaa saman autoreissun aikana itselleen kolmet rikesakot.
Pienistä rikkeistä selviää sakoilla, tai kytän kylmäämisellä, mutta hyvin nopeasti sakkolappu voi vaihtua poliisien käsissä käsirautoihin tai pistooliin. Pahimpien takaa-ajojen aikana kytät tekevät erittäin rumaa jälkeä.
Nimimerkki: Viimeinen näkemäni asia oli pumppuhaulikko ikkunaa vasten.


Pelin autovalikoimaan mahtuu monenlaista kärryä ja vuosikymmenien vaihtuessa alkuvaiheen hitaat mummokotterot alkavat saada kunnolla hevosvoimia sijakseen. Monista sivutehtävistä irtoaakin monenmoisia ja näyttäviä vauhtipelejä, joilla pääsee sitten ajelemaan Freeride-tilassa. Jokainen auto eroaa käytökseltään toisistaan melkoisesti. Pelaaja oppii pelin aikana tehokkaasti, mikä kärry kiihtyy milläkin vauhdilla ja mitä menopeliä kannattaa suosia takaa-ajoihin.
Pelin aseiden erotkin oppii tuntemaan pelin aikana. Esim. Magnumista löytyy kantamaa ja pysäytysvoimaa, Colt 1911 on vuorostaan vakaa ja nopea. Thompson 1928 taas vaatii käyttäjältään paljon taitoa, mutta kun sen hallitsee, on se kevyesti pelin tappavimpia aseita.

Graafisesti peli ei ole vanhentunut järin arvokkaasti, mutta aseet ja autot on mallinnettu silti kauniin yksityiskohtaisesti, puhumattakaan pelimaailman sisällön määrästä. Hyvin monien tehtävien aikana on tullut bongattua kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, joiden löytäminen on ollut erittäin hupaisaa. Esimerkiksi alkuvaiheen pakojuoksun aikana voi bongata kujilta monenmoista meininkiä. Alkupään motellimission aikana erään vihollisen voi polttaa karrelle ja vessassa voi käydä kuseksimassa ase käsissään. Pelin tekijät ovat ottaneet huomioon monenmoisia interaktiivisia tekijöitä pelin teon aikana ja tämä jos mikä nostaa kunnioitusta peliä kohtaan. Esim. Erään tehtävän aikana on mahdollista sivuuttaa eräs ajojahti kokonaan, ampumalla paikalla olevan auton renkaat mäsäksi ennakkoon.

Ruudunpäivitys tahtoo olla välillä melkoisen rujoa katsottavaa, hahmot ilmeiltään tönkköjä ja peliin mahtuu kiusallisen monia bugeja. Erään jahdin aikana maa kirjaimellisesti nielaisi auton kadoksiin tai kuoliaaksi ammuttu kyttä lensi suoraan kattoon. Olen myös kerran todistanut kaupungin yllä lentelevää kuorma-auton etupuskuria. Olen kuitenkin kuullut, että jotkin grafiikkamodit parantaisivat pelin ulkoasua melkoisesti.

Äänipuoli toimii musiikin ja ääninäyttelyn suunnalta oikein passelisti. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa hyvin kotiin, puhuvat asiaa, eivätkä vain yritä rikkoa ennätystä erään F-alkuisen sanan viljelyllä kuten eräs nimeltä mainitsematon peli (köhköhMafia2köhhöh). Pelin musiikit luovat oikealla tavalla mafioso/kummisetä-tunnelmaa ja sopivat tilanteisiin erittäin mainiosti, vaikka olisi kipaleita voinut toki enemmänkin olla. Suuri sääli, että alkupaon aikana soinut sävelmä ei kuulunut pelin aikana enää uudestaan. Monissa kohdissa, varsin ajojahdeissa soinut, erittäin painostava sävelmä piti tunnelmaa oikealla tavalla kireänä.

Suurinta kehua ansaitsee erityisesti pelin pääteema, joka on muodostunut itselleni liki yhtä ikimuistoiseksi kuin Kummisedän teema konsanaan. Musiikin sävelmä heijastaa pelin tarinaa ja ilmapiiriä erittäin hyvin aina rauhaisasta alusta, erittäin nopeatempoiseen, painostavaan väliosaan, aina katkeransuloiseen loppuun saakka.
Mutta sitte sekaan mahtuu kuitenkin eräs mätä hedelmä, nimittäin lopputekstien biisi…mitä hemmettiä oikein ajattelitte, tekijätiimi? Teillä oli käsissänne jo puhdas kaunis helmi ja sitten viilsitte sen pohjaan liki huomaamattoman, mutta silti ruman loven. :evil:



Päätin jättää tähän loppuun sitten vielä pelin pahimmat ongelmat.
Ruman lopputekstimusiikin ja graafisten ongelmien/bugien lisäksi peliä tahtoo vaivata vielä pari muutakin asiaa. Ensinnäkin tekoäly... voi jumaliste! Mikään ei potuta niin paljoa kuin suoraan vihollistuleen, tai oman pyssyn eteen juoksevat tiimikaverit. Erityisesti Sam tuntui suorastaan haluavansa kuolla tulitaisteluissa miltei aina.

Sitten on tietysti pelin surullisenkuuluisa murheenkryyni, kilpa-ajo, joka oli patchäämättömässä versiossa suorastaan helvetillisen vaikea. Tekoälykilpailijat ovat niin kuminauhan varassa, että ihan pahaa tekee. Saatanallisen nopean kärryn saa lentämään katolleen pienimmästäkin kuopasta tahi käännöksestä ja ajokierroksia on kilvassa aivan liian monta. Jos et päässyt ohittamaan sitä yhtä perkeleen kärryä ensimmäisen kierroksen aikana tai päästit jonkun kulkemaan ohitsesi edes puolivälissä, voi voittohaaveet unohtaa suosiolla. Kilpa-ajo tuotti niin helvetilliset turhautumiset ja päänsäryt, että aina ralliauton nähdessäni minua alkaa vituttaa ihan mielettömästi, kun vain muistankin sen kidutuksen.

Ja kun kuminauhatekoälystä puhuttiin, miten helvetissä poliisit pysyvät aina autoni perässä, vaikka poliisiauton maksiminopeus on alhaisempi kuin oman autoni? Miksi kyttäkaarat ovat hemmetin hitaita, jos olen itse ratissa?!

Sitten vielä tämän pelin melko hutaistusti kirjoitettu rakkaustarina. Tommy tapaa muijan ja heti ensitapaaminen päätyy sänkyyn ja suhde on saman tien varma. Tämän jälkeen naista ei ruudussa nähdä lainkaan, vaan mainitaan muutaman kerran ohimennen, puhumattakaan Tommyn lapsesta. Onneksi Mafia on kuitenkin niitä pelejä, jota voi pelata myös välittämättä sen kummemmin juonesta.



Mutta lopputuloksena: Graafisesti peli ei ehkä pärjää nykypeleille, mutta tarina, hahmot, miljöö, sisällön määrä ja monipuolisuus korvaavat nämä ongelmat tehokkaasti. Pääpelin jälkeen Freeride Extreme ja Freeride-tila kattavammilla asetuksilla, tarjoavat viihdykettä vielä hyväksi toviksi.

Uskokaa tai älkää, mutta tämän rujon pelivanhuksen sisältö on nykymittapuulla vieläkin hyvin kaunista jälkeä ja fiilis jatkuvasti korkealla. Erittäin tunnelmallinen ja toimintarikas gangsteriseikkailu, jossa on enemmän henkeä kuin melkoisesi pettymykseksi päätyneellä Mafia kakkosella.


Arvosanaksi 5-/5 ja "Gigsu suosittelee"-merkki, Thompsonilla kirjoitettuna.



...


Olkaapas huomiolla uudeksi vuodeksi, silloinkin olisi tiedossa jotain matskua.

?!

"Mitäs ihmettä"

Vwwoorp!

Vwooorp!

VVwoorPPP!...
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 31.12.2014 16:12

Alkunäytös:
Wvworp vworp vworp!


”Mitäs helkkaria?! Voisko se todellakin olla...”

(Tyhjästä materialisoituu onkikassi.)

”Eihän tämä ole... Tai, vaikuttaahan se olevan Tardis, mutta ei poliisikoppi.”


(Oudon näköinen hiippari loikkaa esiin onkikassista.)

”Tervehdys taas kerran. Onkos hyviä kalastuspaikkoja tiedossa?”


”Kappas...kalastaja. Mutta mitäs teikä täältä hakee?”

”Samaa kuin ennenkin...matkustelen halki aja, avaruuden ja ulottuvuuksien erilaisten kalastuspaikkojen perässä.”

”Mutta kuinka sinä kuulostas taas niin erilaiselta...ymmärrän kyllä uudentumisen, mutta viimeksi olit aasialainen, jolla oli todella tökerö korostus...ja feikkiviikset.”


”Noin puhuu henkilö, jonka nimimerkki on sangen ironinen pituuteen nähden... Kun sullakin on omalaatuisella huumorintajulla varustettu Tardis käytössäsi, niin ymmärrät kyllä. Jokitapauksessa...siis jokatapauksessa, kala-asiaan!”

”Siis mit...”



”Puhun lyhyelti: Pystyn matkustamaan omalla Tardisillani ajan lisäksi myös eri ulottuvuuksiin, erityisesti fiktiivisiin. Esimerkiksi peleihin. Ajattelin piipahtaa eräässä maailmassa kalastamassa ja ajattelin, jos haluaisit tulla mukaan...eritysesti kun sinulta löytyy kyseinen peli. Tiedäthän pelin, jossa aikamatkustus, kalastus, golf sekä kaupunkirakennus kulkevat liki käsi kädessä?”


”Dark Chronicle?”

”Aivan niin. Joten eiköhän lähdetä. Voit samalla raapustaa siitä vaikka uuden arvostelun. Okei?”

”No mikä ettei!”

”Se on sitten sillä selvä! Menoksi!”

vworp vworp vworp!







....


Vähän taustamusiikkia? Varokaa lukemasta kommentteja, siellä voi vaania spoiluja.


Dark Cloud 2 Aka Dark Chronicle


”Ei sille oikein mitään mahda, että halajan palata tämän pariin tavalla tahi toisella.”




Muulta maailmalta eristäytyneen Palm Brinks-kaupungin rikkaassa perheessä asuvan, keksijäpoika Maximilianin elämä muuttuu kertaheitolla, kun eräänä iltana hänen käydessä sirkuksessa, hän sattuu kuulemaan jotain mitä ei pitäisi. Tämän myötä sirkuksen pellet alkavat jahdata Maxia ja vaatia tämän kaulakorun punaista kiveä.
Pakoon päästyään, Max aikoo ottaa selvää ulkomaailmasta omin silmin ja jonka myötä matkaan taittuu mukaan Maxin opettajana toimiva mekaanikko Cedric, työmiehet Borneo ja Erik, sekä lopuksi miekkataituri Monica, jonka ranteessa on Maxin kaulakorun kaltainen sininen kivi. Eipä sitten muuta, kuin maailmaa pelastamaan nuorukaisten voimin…


Onhan tarina paikoitellen kliseinen, mutta kyse onkin jälleen kerran matkasta, eikä tarinasta vaikka sekaan mahtui kyllä muutamia oikeasti yllättäviä juonenkäänteitä.


Peli on enimmältä osa-alueeltaan kolmiulotteista seikkailua erillisten ”vankityrmien” läpäisyä edeltäjänsä Dark Cloudin tapaan, mutta useat asiat ovat kuitenkin parannettu astetta parempaan suuntaan, jonka takia peliä voi pitää edeltäjäänsä parempana jatko-osana. Enää kentät eivät ole yhtä hemmetin työläitä ja aseiden kehittäminen sujuu paljon miellyttävämmin. Aseetkaan eivät enää hajotessaan katoa bittiavaruuteen.


Pelin päähahmoina toimivat Max ja Monica eroavat taistelumekaanikoiltaan keskenään melkoiselti. Max lyö voimakkaasti jakoavaimilla ja erilaisilla lekoilla sekä tulittaa körmyjä lukuisilla käsiaseilla. Monica viskelee olallaan olevien taikakorujen avustuksella tulipalloja yms. ja heiluttelee nopeita iskuja miekalla. Mukavaa vaihtelua ”Vain miehet saa käyttää miekkaa, neidit käyttäkööt vaikka keppiä”-asetelmaan.

Aseet kehittyvät aina eteenpäin sitä mukaa, kun tapat vihollisia ja keräilet niiltä pudonneita palluroita, joiden myötä lopulta saat ns. synteesipisteitä, joita tarvitaan jos haluat yhdistellä ”spektrumisoituja” esineitä aseeseesi, mitä enemmän tavaraa haluat änkeä aseeseesi, sitä enemmän tarvitsen synteesipisteitä. Kun halutut piirteet kehittyvät aseessa tarpeeksi, sen voi muuttaa uuteen, paljon tehokkaampaan muotoon.


Molemmilla hahmoilla on myös käytössään jokin erikoisuutensa, joista enimmässä käytössä riehuu Steve, Maxin ja Cedricin yhteistyönä väsäämä Steampunk-henkeä puhkuva Mecha. Steven avulla isompien ja pienempien vihollisten murskaaminen luonnistuu helposti. Monica saa käytötön vuorostaan erikoisia koruja, joiden avulla voi muuttua eri örkeiksi ja taistella, kuin myös puhua samaisen rodun edustajille.
Valitettavasti Steve-robotti on loppujen lopulta paljon ylivoimaisempi ja nopeammin paranneltava, kuin Monican hirviömuodot, joiden kehitys on tehty AIVAN liian hitaaksi. Vaikka grindaisit naama irvessä hirviömuodon tappiinsa, on Steve silti paljon käytännöllisempi ratkaisu. Monsterimuotojen vaivalloisesta kehittämisellä saa sentään palkintoja, jotka ovat sangen hyödyllisiä.

Maxin ja Monican lisäksi mukana voi olla jokin taisteluihin osallistumaton kolmas hahmo, joka jakelee erilaisia bonuksia tiettyihin tilanteisiin. Esim. kuu-ukko Rufio antaa mukana ollessaan lisävahinkoa epäkuolleisiin vihollisiin, Borneon läsnäolo tarjoaa enemmän esineitä tapetuista hirviöistä ja Erik kyhää kasaan tehokkaita pommeja.


Vaikka peli on alussa todella aloittelijaystävällinen, niin jo toisessa Chapterissa on syytä kehitellä niitä aseita eteenpäin, kuin myös niitä muita laitteita, jos mielit saada vihollisiin jotain vahinkoakin. Steve parkakaan ei saa välttämättä raavaisiin golemeihin yhtään naarmua, jollet hanki sille parempia aseita.
Taisteluissa varovaisuus on myös tarpeen, sillä niin jotkut viholliset voivat saada sankarikaksikkomme tainnoksiin todella nopeilla iskusarjoilla tai lyödä jopa puolustuksen lävitse. Joihonkin ”tyrmiin” on asetettu erilaisia sinettejä, jotka estävät toisella hahmolla pelaamisen, joten vain yhtä hahmoa suosiva pelaajaa saatetaan rankaista tällöin erittäin julmasti.

Georama-systeemi, jota hyödynnetään tyrmissä kuljeskelun ohessa, on myös mukana kuvioissa. Georaman ja varsinkin Carpenterion-koneen ( omasuom. Seppäraattori) avulla, maailmaa ja tulevaisuutta rakennetaan/korjataan, palauttamalla tulevaisuuden ”alkupisteet” ennalleen. Homma toimii näinkin simppelisti: Kun olet rakentanut ohjeiden mukaan tulevaisuutta varten, voit antaa luonnon hoitaa asiat loppuun matkustamaan lähellä olevasta aikaportista tulevaisuuteen näkemään kättesi jälkeä.

Esimerkiksi kunnon asekaupan teko tulevaisuuteen hoituu siten, jos asetat jonkun aseista tietäväisen asumaan sopivaan paikkaan, mutta oheisen henkilön mukaan saamiseksi sinun täytyy tehdä tälle jokin tehtävä, mikä ei ole aina ihan helppo tehtävä. Kaiken lisäksi joissain paikoissa rakentelua voivat haitata mm. tuhkasateet, kiikkulaudan tavoin nousevat ja laskevat vuoret tai meri, jolloin täytyy osata soveltaa oikealla tavalla.

...

”Osaatko, kalastaja, selittää miten on mahdollista, että tulevaisuuden maailma ei ole vielä tuhoutunut vaikka sitä nimenomaan uhataan tuhota menneisyydestä käsin?”

”Kai se johtuu jostain kronojanan liitoksesta. Nämä kaksi aikajanaa ovat yhteyksissä sikäli, että mikäli jokin asia ei ole vielä toteutunut menneisyydessä, sen vaikutukset eivät ole vielä toteutuneet tulevaisuudessa. Aikahan ei aina kulje suoraan. Se on enemmän...”

”Vinkura vänkyrää aikakiemuraa?”

”Sitä juuri.”


....



Pelin sivussa pystyy myös esimerkiksi kalastamaan, golfaamaan ja hoitamaan omaa virtuaaliakvaariota, mitkä ovat sinänsä mukavaa ajanvietettä, jos haluaa hieman hengähtää eteenpäin pelaamisen ”stressiä”. Ajanvietteiden lisäksi sekaan mahtuu vielä keksimissysteemi, sekä valokuvaus, jotka ovat myös erittäin tärkeitä pelin etenemisen kannalta.
Pitkin pelin maailmaa löytyy valokuvattavaa, jotka toimivat ideoina keksimistä varten. Kun sopivat kolme ideaa yhdistää, niin silloin niistä keksitään jonkinlainen ase, laite, esine, vaate mitä niitä ikinä onkaan, jonka voi kyhätä kasaan pitkin peliä löytyvästä sekalaisesta kamasta.





Mitä tulee pelin ulkoasuun, on peli siltä alalta erittäin mukavaa jälkeä. En tarkoita siis, että se olisi maailman parhainta grafiikkaa tai vastaavaa, mutta ilo sitä silti on katsoa. Cel-Shading tyyli sopii enemmän kuin hyvin ja tekee pelistä hienolla tavalla värikästä katsottavaa. Vaihteleehan pelin viholliskatras kenttien välillä usein väripalettiaan, mutta hyvin usein viholliset kyllä vaihtelevat pelkän värin lisäksi erittäin rajusti myös ulkonäköään.

Maisemat ovat kuin suoraan fantasiaseikkailun lajityypin oppikirjasta metsineen, laaksoineen ja tulivuorineen, mutta ei se silti menoa haittaa. Oli kyseessä sitten Palm Brinksin kaupunki, Sindainin Metsä, Veniccion ranta tai Balanssilaakso, alueilla oli mukava juoksennella ja rakennella. Veniccion auringonnousu ja lasku ovat PS2-mittapuulla erittäin kaunista katsottavaa.

...

”Veniccio...täällä vaikuttaisi olevan hyvä kalastaa vai kuinka.”

”No jaa...kyllä tämä jo menettelee. Vaatimustasoni ovat näet suuria, kuin kalajutut konsanaan.”

”Kalajutuista puheenollen. Muistan vieläkin millaista taistelua oli kun kalastin ennätys-saaliini. 147-senttinen Kaji.”

”Käytitkös vieheonkea?”

” Ei, vaan sitä tavallista...”

”Ei jumalauta Gigsu...”


...


Ääninäyttely ja musiikki ovat kaikki sellaista jälkeä, että tekijät eivät todellakaan olleet tekemässä mitään nopeaa hutaisua. Itse nautin jokaisesta kappaleista, mitä peli toi tullessaan. Jokainen sävelmä sopii tilainteisiin todella hyvin ja musiikki vaihtelee aina sopivasti eri maisemissa.
Esim. Pelin alkutunnari ”Time is Changing” on todellakin hyvä ja rentouttava kappale, joka laukaisee vielä tänä päivänä monia muistoja. ”Unknown History” on itsessään kaunis sävelmä ja ”Battle for the Future” toimii hyvänä pomotaistelukipaleena.

Vaikka muutamiin kappaleisiin välillä kyllästyy, niin tuntui silti hyvältä palata kuuntelemaan hieman Mount Gundorin synkkäsävyisten kappaleiden jälkeen rauhoittavan Palm Brinksin kahvilamusiikin pariin. Ääninäyttelyssä ei paljoa löydy moittimisen aihetta. Voisihan elävyyttä olla mukana vielä hiukan enemmän, mutta ei tämä silti mitään monotoonista jälkeä oloa. Jotkut äänet tuntuvat parille hahmolle hieman epäuskottavia, esimerkiksi kiinalaisravintolan pitäjän länsikorostus tuntui jotenkin epäuskottavalta.


”Vähän kuin se sinun edellinen muotos, kalastaja.”

”...haista hapansilakka.”



Pelin muu hahmokatras Maxin ja Monican lisäksi on mukavan persoonallisen näköistä ja oloista, että on minun osaltani lähes mahdotonta haukkua heistä ketään. Suurin miinus hahmojen osalta kuitenkin on se, että muutamat ihan hyvätkin hahmot esiintyvät vain vivahteen, eikä heistä kuulla enää sen jälkeen mitään, esimerkkinä näistä hahmoista on mestari Utan, sillä olisin todella halunnut nähdä häntä vähän useammin sen metsäseikkailun aikana. Yhtenä miinuksena on myös mainittava miten usein Monica jää Maxin varjoon. Kaikki aktiviteetit suoritetaan pitkälti Maxin kautta, joten olisi ollut virkistävää vaikka pelata Spheda-golfia Monicalla. Lisäksi tarinan kannalta Monica käytännössä unohtuu tyystin, tarinan keskittyessä pääasiassa lähinnä Maxiin.


Minun on myös hivenen kyseenalaistettava pelin takaa löytyvät varoitusmerkit:
K12-leiman vielä ymmärrän, mutta kiroilu ja väkivalta tuntuvat hivenen liioitelluilta, varsinkin nykymittapuulla. Verta ja suolenpätkiä ei pelissä suinkaan lennä, vaikka pormestarin kuristaminen kävelykepillä hivenen raju käsittely olikin. Ns. voimakkaat sanatkin ovat lähinnä tasoa ”Damn/darn”, joten what the heck, laaduntarkkailijat?

Lopputuloksena voin sanoa kuitenkin, että Dark Chroniclesta löytyy enemmän hyvää kuin huonoa ja tekijät ovat panostaneet pelin teossa paljon. Hyvin harva peli on tuntunut itselleni Ocarina of Timen veroiselta klassikolta, mutta Dark Chronicle silti yltää moiseen, harvinaiseen asemaan. Ps2:n Ocarina of time...ei ihan, mutta melko lähelle kuitenkin.



Pisteet ovat 5-/ 5 ja ”Gigsu suosittelee”- merkki, kultakirjaimin.


...


”Vaatimustasoni ovat korkeat, mutta kyllähän tämä kalareissu kuitenkin menetteli.”

”Tardisillasi voi siis matkustaa käytännössä mihin tahansa maailmaan, eikö?”

”Suurimmalti osin kyllä. Onko sinulla kenties jokin kalapaikka tiedossa?”

”Noh...ois eräs paikka minkä voisi testata...”

...

”Ei missään tapauksessa! Humanoidina pysyminen luonnistuu vielä, mutta muut hahmot ovat liian hankalia.”

”Äläs ny, siellähän ois kalmareita ja ties mitä fisustettavaa. Harkitse vielä...”

Vwoorp Vwwoorp Vwoorpp...

"Karkas mokoma kesken kaiken...Noh, vielä me nähdään..."

"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja whatever » 31.12.2014 17:19

Itellä on toi Dark Chronicle ikuisuusprojektina, hyvä peli mutta jää aina kesken. Muistaakseni ostin sen vielä Gigsulta postin välityksellä jokunen vuosi sitten...
Avatar
whatever
 
Viestit: 629
Liittynyt: 26.04.2014 10:46
Paikkakunta: Yö Kaupunni

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Masse » 31.12.2014 17:44

Dark Chronicleen en ole koskaan tutustunut muuten kuin lukemalla joskus pelilehdestä jonkun arvostelun (vai oleko se tilt.tv:ssä?), mutta Dark Cloudista tuli sentään pelattua jotain demoversiota johon ihastuin ihan täysin. Harmikseni en koskaan täältä kylmästä ja kolkosta pohjoisesta mistään täysversiota löytänyt joten se siitä. :(
Masse
 
Viestit: 990
Liittynyt: 28.02.2014 11:15

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja whatever » 31.12.2014 18:41

Masse kirjoitti:Dark Chronicleen en ole koskaan tutustunut muuten kuin lukemalla joskus pelilehdestä jonkun arvostelun (vai oleko se tilt.tv:ssä?), mutta Dark Cloudista tuli sentään pelattua jotain demoversiota johon ihastuin ihan täysin. Harmikseni en koskaan täältä kylmästä ja kolkosta pohjoisesta mistään täysversiota löytänyt joten se siitä. :(

Itsekin alunperin metsästin Dark Cloudia saman demon innostamana, ei löytynyt mistään mutta Dark Chroniclen sain käsiini. Aika samaa höttöä, mutta mielestäni siinä demossa oli paljon parempi yleisfiilis. Tai ehkä se on vaan nostalgiaa...
Avatar
whatever
 
Viestit: 629
Liittynyt: 26.04.2014 10:46
Paikkakunta: Yö Kaupunni

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 31.12.2014 20:01

Masse kirjoitti:Dark Chronicleen en ole koskaan tutustunut muuten kuin lukemalla joskus pelilehdestä jonkun arvostelun (vai oleko se tilt.tv:ssä?), mutta Dark Cloudista tuli sentään pelattua jotain demoversiota johon ihastuin ihan täysin. Harmikseni en koskaan täältä kylmästä ja kolkosta pohjoisesta mistään täysversiota löytänyt joten se siitä.


Itsekin koin ensikosketukseni tähän peliin muinoisen Tiltin arvostelun kautta. En muista mitä hittoa videolla tuolloin sanottiin, mutta pelin osto koukutti ihan mielettömästi sen myötä. Serkkuni sattui aikoinaan saamaan Dark Cloudin haltuunsa, mutta valitettavasti Dark Chroniclen peluun myötä, kyseinen alkuosa oli peliksi vähän turhankin työläs.


Whatun kannattaa pitää kiinni omasta Dark Chroniclestaan, kovin usein sitä ei aina kaupoista/divareilta löydä.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 24.01.2015 15:30

Oddworld: Stranger’s Wrath (Xbox)

"Gloktigi...vittumaisuuden uusi ruumillistuma!"


Siirtykäämme vaihteeksi ’Outolaan’, tuohon Abe’s Oddysee-pelistä tuttuun maailmaan, jossa omituiset otukset, ilmavaivat, epämääräinen mölinä ja tekstityksen puute ovat arkipäivää.

Pelissä Stranger’s Wrath, pelaaja astuu oudon muukalaisen saappaisiin. Elanto hankitaan yleensä rosmoja pussittamalla (kirjaimellisesti), mutta tällä kertaa tähtäimessä olisi eräs poikkeuksellisen monimutkainen operointi. Mimmoisesta toimenpiteestä olisi kyse? Sanotaanko, että muukalainen tarvitsee kyseistä toimenpidettä selviytyäkseen. Eipä sitten muuta kuin roistoja metsästämään, päämääränä saada hankittua kasaan 20 000 Moola’n verran käteistä. Reissu on kivinen ja työläs.



Pelimaailma on lievästi suoraviivainen, joten vapaasta maailmasta ei ole sitten tietoakaan. Peli yhdistää kolmannen ja ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kikkailua. Edellämainitussa konnia körmytetään nyrkeillä ja jälkimmäisessä tilassa hyödynnetään muukalaisen poikkeuksellista varsijousta. Kyseinen jousipyssy ei ammu nuolia, vaan kudeiksi kelpaavat kaikenlaiset pikkumönkiäiset, joita vaan luonnosta saa napattua. ”Kovakuuliaiset” kolkkaavat tajun hetkeksi kankaalle, ”SarjAmpiaiset” tykitetään sarjatulella päin näköelimiä, ”Mölykurret” häiritsevät vihollisia ja niin edelleen. Hyvin pitkälle aseiden teho on melko munatonta, varsinkin alussa, mutta tästä on hyötyä mikäli mielii pussittaa isoimmat konnat elävältä ja napata näistä tuplapalkkion.

Myös pienenpuoleinen hiiviskely on mahdollista konnajahdin aikana. Ruohikosta käsin onkin kätevä köyttää konnat yksi kerrallaan. Toisinaan pitää kyetä ymmärtämään miten kukakin emärikollinen käyttäytyy ja mikä ase imee näiltä kuntoa parhaiten…siis jos mielii pyydystää penteleet elävältä.

Nappaa halutut emäkonnat, joko elävänä tai kuolleena. Siinäpä pelin perusidea onkin pähkinänkuoressa, tai siis pelin alkuosion. Puolenvälin jälkeen näet peli tekee helkkarinmoisen lajityypinvaihdoksen perustylsään räiskintään, että oksat pois. Siitä kuitenkin lisää hieman myöhemmin.

Grafiikka ei pelissä ole rumaa katsoa, vaikka hahmot semmoisia tarkoituksella ovatkin. Maisemat ovat kauniita katsoa ja yleisilme muistuttaa liki Clint Eastwoodin länkkäreistä, varsinkin muukalainen itsessään. Mikäli jokin ulkoasullisesti mättää, niin peruskonnat eivät liiemmin eroa toisistaan. Samoja pätkiä silinteripäitä kun on niittänyt armeijan verran, on pakko ihmetellä, sikiävätkö nämä penteleet jostain samasta kloonisäiliöstä? Luulisi outolaan mahtuvat enemmän outouksia. Emäkonnat sentään eroavat toisistaan radikaalisti, mutta ulkonäköä, taistelumekaniikaa ja puheita lukuunottamatta konnista ei pahemmin persoonaa irtoa.


Äänipuoli vuorostaan menettelee keskiverron tasolla. Päähenkilö lähinnä mutisee asiansa tönkösti, vaikkakin asialle järkeenkäypä syy annetaan. Muut friikit puhuvat jo huomattavasti selkeämmin, mutta sitten puolivälin jälkeen esiin astuvat…
Ne vitun Grubbit! Jumaliste kokonainen heimo, kitukasvuisia, möliseviä Jar Jar Binksejä!
Heti kun yksi avaa turpansa ja aloittaa saakelin rasittavan mölinäkonsertin, alkaa jopa peräsuolen tähystys tai raskaansarjan juurihoito ilman puudutusta, kuulostaa antoisilta kokemuksilta.

Pahinta tietenkin näiden pikku paskojen kuuntelusta tekee, että peliä ei ole lainkaan tekstitetty. Mikä niiden tekstinpätkien lisäämisestä tekee niin hemmetin vaikean ongelman, selittäkää minullekin.

Mutta eihän Grubbit ole edes sitä pelin vittumaisinta antia, seuraavaksi vielä pelin oikeasti pahimmat ongelmat, joihin mm. koko loppupuoliskon Xen-syndrooma lukeutuu.


Eihän pääpelin palkkionmetsästys tietenkään jaksa kiinnostaa kuin lyhyen pelin verran. Olisi ollutkin ihan okei, jos kaupunkeja olisi ollut vain se neljä kappaletta, koska homma alkoi tuntua itsensä toistamiselta viimeistään kolmannen kaupungin kohdilla.

Koko loppuvaiheen muuttaminen tylsäksi perusräiskinnäksi ei kieli juuri mistään muusta kuin mielikuvituksen puutteesta ja helkkarinmoisesta laiskuudesta. Kaikki mihin olit alkupuolella jo tottua ja oppia, heitetäänkin tylsästi roskakoriin, kun kukaan ei vaan viitsinyt yrittää loppuun yhtään enempää. Menet vaan putkea pitkin eteenpäin ja räiskit kaiken vastaantulevan, samalla kun pelaaja itse huokaa, että ’eikö tämä paska jo lopu?’. Onneksi loppua kohden peli tajusi sentään antaa tehoa jo muuten munattomiin aseisiin.


Loppuvaiheella esiin astuu kuitenkin yksi pelihistorian raukkamaisimmista vihollisista, mihin olen kuunaan törmännyt. Gloktigi…onko raukkamaisempaa **nkkaria edes olemassa?

Jo No More Heroes 2:n Alice Twilight ja Pizza Batt Jr. olivat saatanallisen ärsyttäviä ja raukkamaisia vastustajia, mutta gloktigit ovat likimain ärsyttävämpiä kuin nuo kaksi edellä mainittua yhdessä!

Esimerkkitapaus tulee tässä: Kyseinen perkele lähtee läntsimään sinua kohti erittäin hitaasti, sinä ehdit ampua hyvällä tuurilla pari kutia tähän, kun saatkin osumaa tämän tahma-heittimestä. Siinä sitten rimpuilet pikaisesti irti tahmasta ja koitat ampua, kunnes sama tahmautuminen tapahtuu sekunnin sisään heti uudestaan. Mikäli tämä iso paskiainen pääsee sitten riittävän lähelle, voit saman tien luovuttaa. Sillä näiden mulkeroiden pyörähdysisku on niin auttamattoman rikki ja epäreilu, että heti lattialle lennettyäsi et pääse nousemaan juuri enää ollenkaan. Siinä sitä sitten lentelet pitkin huonetta ja niin lentää myös ohjainkin.


Lopputulos: Loppupuoli menee puuduttavan tylsäksi räiskinnäksi, mutta alkupään palkkionmetsästys sentään viihdyttää oman aikansa, vaikka sekin tahtoo toistaa itseään. Pelin perusidea kuitenkin oli alkujaan ihan hyvä. Harmi vaan, että toteutukseen ei nähty niin paljoa vaivaa, mitä tämä teos olisi ansainnut.
Oddworld faneja suosittelen mieluummin pysymään Aben parissa, mutta voitte tätäkin toki kokeilla jos halvalla saatte.


3/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 21.02.2015 12:40

Rogue Galaxy (Ps2)

”Dark Chronicle…in space!”


Kuten lainausmerkit sanoivat. Level5:n Rogue Galaxy lainaa asioita sangen paljon DC:stä…mutta eihän moinen tietenkään kiellettyä ole, kun kerran samalta ryhmältä molemmat pelit ovat peräisin. Euroopan versio samaisesta pelistä on oikeastaan alkuperäisen pelin Director’s Cut-versio, sisältäen muutamia lisäyksiä ja korjauksia alkuperäisestä versiosta. Peli mm. tarjoaa yhden uuden planeetan tutkittavaksi ja jotain ylimääräistä sälää.


Rogue Galaxyn tarina käynnistyy Galaktisten erimielisyyksien synnyttämästä sodasta, Longardianin Federaation ja Draxilin Imperiumin väliltä. Sodan takia orjuutetulla aavikkoplaneetta, Rosalla, ikänsä elänyt Luke Skywalk…eikunsiis Jaster Rogue duunailee raskaissa hanttihommissa surkealla palkalla ja unelmoi paremmasta elämästä.

Kuinka ollakaan erään aavikkopedon hyökkäyksen aikana Jaster törmää sangen epätavalliseen kaksikkoon, robotti Steveen ja naamiomies Simoniin. Steve ja Simon erehtyvät luulemaan Jasteria ”Erämaakynsi”-nimiseksi palkkionmetsästäjäksi ja pestaavat tämän mukaansa koko galaksin (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti) suurimman avaruuspiraatti, Dorgengoan miehistöön. Päämääränä koko poppoolla olisi paikantaa legendaarinen aarreplaneetta, Eden, mutta samaan tähtäävät myös ahneen suurkorporaatio Daytronin päällystö…


Pelin tarina tai sen juonitwistit eivät ehkä paljoa leveile omaperäisyydellä, mutta tarjoaa silti tukun viihdyttäviä kertomuksia ja kohtauksia. Pitkästymään pelin aikana ei ainakaan pääse.


Pelimekaniikaltaan RG on vähän kuin Kingdom Heartsin ja DC:n yhdistelmä, vaikka vertaus ei tässäkään tapauksessa osu aivan kohdilleen. Liikkuminen on toki vapaata ja reaaliaikaista, jopa satunnaismättöjen aikana, mutta kaikki hyökkäykset, iskut ja tavaroiden käytöt kuluttavat jonkin verran hyökkäyspisteitä. Mikäli pisteet loppuvat, pisteiden latautumista on odoteltava hetki. Tässä tapauksessa iskujen torjuminen palauttaa pisteet nopeasti takaisin. Jasterin lisäksi taisteluissa voi halutessaan ohjata muitakin hahmoja, joista kaikki eroavat toisiinsa nähden rajusti.
Kaikilla hahmoilla on toki sama periaate kahden eri aseen kanssa, mutta esim. Simonin aseet ovat keski- tai pitkän kantaman aseita, siinä missä Dorgengoan tyttären, Kisalan aseet kuuluvat lähietäisyydelle. Taisteluissa kannattaa todellakin torjua. Sillä turpaan voi tulla yllättävän nopeasti, jos puolustukseen jättää pienenkään aukon…voi kun tekoälykaverit tajuaisivat saman.


Perus leveligrindaamisen ohessa, myös pelin eri aseita päästään kehittelemään pelin aikana. Koska aseita löytyy pelin aikana runsaasti, niitä voi fuusioida toisiinsa, luoden entistä tehokkaampia välineitä. Tietenkin DC:n aseissa oli paljon enemmän persoonaa kuin RG:n ’paletinvaihto 4.0’-aseissa, mutta eri aseitten kehitys kuitenkin tekee perusgrindaamisesta astetta mielenkiintoisempaa. Lisäksi peli tarjoaa ”Paljastukset” (Revelations)-systeemiin, jossa on tarkoituksena kasailla pitkin peliä löytyvää tilpehööriä paikoilleen, jotta hahmot oppivat uusia, tarpeellisia kykyjä. Huumoripuoli jos mikä on voimakkaasti esillä eri iskujen parissa:
Zegramin ”kännilataus” tarjoaa lisäpuhtia tuhdin viinaksen turvin, Simonin ”OhjuSade” vetää vertoja laulaville sadepisaroille, Jupis hämmentää väkeä tanssiliikkeillään ja Dorgengoan haisevan, hikisen sukan paiskaaminen taistelutantereelle saa jengin lakoamaan. :D

On suositeltavaa tulla sinuiksi, jokaisen hahmon liikkeiden kohdalla ja kehittää hahmot mahdollisimman hyvin. Sillä läpipelanneena, voin vakuuttaa sen erittäin tarpeelliseksi.

Ulkoasullisesti peli kulkee DC:n tarjoamaa tuttua polkua Cel-Shading-tyylillä, eikä se petä tehojaan lainkaan. Piirrosmaiset hahmot toimivat, lievästä jäykkyydestään huolimatta ja maisemat ovat Ps2-mittapuulla silti henkeäsalpaavan upeita. Meriplaneetta Alistian maisemissa se silmä lepää, sanokaa minun sanoneen.
Erikoisiskut ovat näyttäviä ja paikoitellen humoristisia, vaikka tehokkaimmat ”Polttoiskut” eivät kovin käytännöllisiä olleetkaan. Mikäli jotain motkotettavaa löytyy, niin pelin viholliskaarti sortuu turhan paljon ikivanhaan väripaletin vaihtoon, vaikka sekaan mahtuu toisinaan yllättävän radikaaleja muutoksia.

Ääninäyttely ei ehkä ole sieltä parhaimmasta päästä mitä tulee eläytymiseen, mutta onneksi seassa on paljon tuttuja ääniä DC:stä. Simonin skottiaksentti ja Steven C-3PO-puhetapa pelastavat tilannetta hyvin. Musiikkipuoli ei ehkä jää järin ikimuistoiseksi kokemukseksi, mutta on pakko myöntää, että peli silti tarjoaa uskomattoman paljon eri taustamusiikkeja aina sitä mukaa kun maisemat vaihtuvat. Monet taustoista myös viestittävät kiitettävästi eri tunnetiloja, varsinkin eräänlaista haikeaa kaihoisaa fiilistä. Kipale ”Dreaming my way home” sopi sangen hyvin kenties koko pelin tunnerikkaimman, ja muutenkin ikimuistoisimman, kohtauksen aikana.

Sitten on vielä kasattava kokoon ne pelin huonot puolet:

Tarinalliset ja pelinsisäiset lukemattoman monet pikkutyhmät jutut. Ymmärrän kyllä, että tiimi tahtoi pitää homman riittävän toimivana pelaajaa kohtaan, mutta tuntuu silti erittäin tyhmältä kuinka esim. viidakkoplaneetalle haaksirikkoutunut kauppias kokee tarpeekseen kaupata elintärkeitä artikkeleitaan, kuin kysyä kyytiä kotiin tai kuinka kummassa paikkaan, johon kukaan ei uskalla kulkea, onkin täynnä siviileitä ja kauppiaita.

Reppuun kertyy tarinan aikana lisäksi paljon turhaa kamaa. Koska myrkytystilat ja muut haitakkeet nollautuvat aina taisteluiden jälkeen, vastamyrkyille ja muille lääkkeille jää TODELLA vähän käyttöä Revelations-systeemiä lukuun ottamatta. Eikö näistä lukuisista kertakäyttö-avainesineistäkin olisi voitu kynäillä jotain Revelations-kamoja? Deegon kolikon kohdalla tämä toimi hyvin, miksei samaa olisi voinut tehdä muillekin rojuille. Ärsyttävää kun repputilaa vie jokin lukematon röykkiö tyystin turhaa.

Kamera aiheuttaa välillä ongelmia, varsinkin joidenkin kiperämpien mittelöiden aikana automaattisesti itensä korjaava kamera ei paljoa auta, jos itse yritän epätoivoisesti saada kauempana olevaa vihua näkökenttääni. Lisäksi tekoäly kumppanit ovat taisteluissa todella avuttomia. Suurin osa parannus/elvytys-tavaroista meneekin kavereiden kursimiseen, kun mokomat hemmetin pallopäät eivät osaa muuta kuin juosta päin vastustajaa ja ottaa turpaansa.

Sitten on tietenkin vielä MIO!!! Hyvin moni pelaaja on vihannut kyseistä hahmoa, ymmärrettävistä syistä ja tiedättekö mistä hetkestä se viha yleensä alkaa? Heti sillä hetkellä kun kyseinen likka avaa suunsa ja esittää pissismäisen sanavarastonsa.

Pahimpana mokana, pelin tarina hukkaa myös hyviä potentiaaleja ja alittaa riman muutamien toimivien juonikuvioiden kohdalla. Mikäli vielä puolivälissä muistatte Draxilin ja Longardianin välisen sodan tai sen amiraalin, johon törmäsitte putkassa, heittäkää toivonne jo saman tien, sillä kaikki siihen asti kasattu materiaali lentää roskakoriin. Koko amiraalin hahmo on pelkkää suurta ”isohuulista alligaattorimomenttia”, vaikka ei suinkaan niin överiä.

Päähahmokaartistakin suurin osa hahmoista jää taustatarinastaan huolimatta pelkiksi statisteiksi, jotka saavat loppuvaiheilla sentään nimeksi ruutuaikaa. Ainoat oikeat esillä olevat päähahmot ovat oikeastaan Jaster, Zegram, Kisala…ja Steve omalla tavallaan. Kaikki muut ovat sivuroolissa, vaikka Deegon tarina sentään käytiin onnistuneesti läpi esittäytymisen aikana ja hänen tarinakokonaisuutensa oli ehkä koko pelin ikimuistoisin. Simonin tarina on surkea rimanalitus, joka olisi toiminut ihan kympillä, jos tekijätiimi olisi edes panostanut toteutukseen.



Mutta lopputuloksen kannalta? Ps2:n loppuvaiheen peliksi Rogue Galaxy on silti ihan passeli teos. Eihän se tietenkään vedä vertoja Persona-peleille, saati henkiselle esikuvalleen Dark Chroniclelle, mutta viihdyttävä peli silti. Mikäli Level5:n pelit vain nappaavat, pelaaja saa taatusti haluamansa viihdyttävän seikkailun. Mikäli tarina ei ole pääasia, vaan se matka, viihtyy pelin parissa hyvin.



4-5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 28.02.2015 12:46

Icewind Dale Enchanced Edition (PC)


"Jäätuuli (Feat: Syystuuli- Taikakuu)

♫♪
Jäätuuli puhaltaa. Taas on pahan joukot valloillaan
Toivon, ett’ saapuis hän, turpaan örkkejä vetämään
Kylmänä vaikertaa jäinen tuuli vain, miss’ on pelastajain
Nyt taivas tummenee, örkki kuseksii puun juurelle…

Jäätuuli puhaltaa, laakso laulaa vanhaa lauluaan
Suuri puu sykkii lämpöä, joka pian katoaa
Hiljaa vaikertaa viimaa vain, saapuisko sittenkin pelastajain
Taas taivas tummenee, örkki saa potkun perseelle…"♫♪


(Eipähän ollut sentään se tyypillinen, "Valmistautukaa, talvi on tulossa"-heitto)


Icewind Dale on jo vuonna 2000 julkaistu roolipeli. Peli perustuu Dungeons & Dragons lautaroolipelin Forgotten Realms kampanjan asetuksiin ja D&D:n toisen painoksen sääntöihin. Kovin harva ei asiasta tiedä, mutta pelin tarina on saanut inspiraationsa R.A Salvatoren Icewind Dale / Jäätuulen laakso-kirjoista. Vaikka pelin tarina sijoittuu samaiseen maailmaan, sillä ei ole kummoisia kytköksiä alkuperäiskirjoihin, koska pelin tarina sijoittuu aivan eri vuosiluvuille. Pelin Enchanced Edition sisältää itse IWD-emopelin, kuin myös Heart of Winter ja Trials of Luremaster-lisärit. Seassa on kuulemma myös muutakin sisältöä, mutta itse en ole kaikista tietoinen.


Kauan kauan sitten, Jäätuulen laaksossa, tuossa vuoristossa jota maailman seläksi kutsutaan… Barbaariheimojen ja arkkimaagin armeijan välisen taistelun tuoksinassa, paha arkkimaagi aukaisi portin suoraan Yhdeksän helvetin tiloihin, josta ulos työntyneet demonit hyökkäsivät kaiken elävän kimppuun. Kahden armeijan liittoutumasta huolimatta, uhka oli liian vahva torjuttavaksi. Kaiken verilöylyn seassa kuitenkin barbaarishamaani, Jerrod sai näyn itseltään jumala, Tempusilta. Näyn avustamana Jerrod syöksyi suoraan helvetinporttia päin, sulkien ja sinetöiden sen oman henkensä hinnalla, pelastaen samalla laakson asukkaiden hengen. Sinetöityä porttia, johon Jerrodin ruumis on iäksi kivettynyt, on kutsuttu iät ja ajat ’Jerrodin kiveksi’.

Miten tämä kaikki liittyy sitten itse pelin varsinaiseen tarinaan…noh, ymmärrätte kyllä.

Siirrytään nyt nykyhetkeen:

Easthavenin (suom. Itäsataman) pieneen kylään saapunut sankar’joukko pestautuu mukaan paikalliseen, Kuldahariin matkaavaan retkikuntaan. Mutta kuinka ollakaan, jään jättiläiset aiheuttavat massiivisen lumivöyrin, josta sankariryhmä vaivoin pelastautuu ja jatkaa matkaansa Kuldahariin, tuohon kylään joka on niin ikään rakennettu giganttisen kokoisen tammipuun juurelle. Valtaisan puun suoma lämpö on kuitenkin hiipumassa, pahat henget ovat liikkeellä ja niin edelleen. Jotain pahaa on ilmassa ja sankarijoukon on syytä ryhtyä hommiin...


Toisin kuin tavanomaisimmassa diablossa, jossa kyhätään vain yksi sankarihahmo, IWD:ssä pääset luomaan kokonaisen kuuden hengen joukon örkkijahtiin! Vaihtoehtoja hahmoihin on monenmoisia ja osa on peräisin suoraan Baldur’s Gate pelistä. Rotuina on mm. ihmisiä, haltijoita, puolihaltijoita, kääpiöitä, tonttuja, puolituisia ja örkki-ihmisiä. Näistä voi sitten valita eri ammatteja, hahmon persoonan (onko hän hyvä, paha, neutraali ja mitä sorttia) ääntä myöten. Omaa kädenjälkeäni ovat mm. barbaaritonttu, joka käyttäytyy kiintiökääpiön tavoin ja elkein, mutta on oikeasti tonttu. Sexy puolihaltijaberserkki, lievästi väkivaltainen pappisnainen (cleric) ja ahneenpuoleinen manaaja (necromancer).


Peli on sisällöltään tyypillisintä miekka ja magia fantasia-meininkiä, niin hyvässä ja pahassa. Taistelijat ovat voimakkaita karjuja, maagit fyysisesti heikkoja nyhveröitä, naisten panssarit tarjoavat enemmän povea kuin suojaa ja niin edelleen… Itse olen kuitenkin näiden elementtien suhteen kuin kotoani. Koska peli pohjautuu D&D lautapeliin, tiedossa on myös paljon nopanheittoa… mutta ei hätää! Peli hoitaa noppien nakkelun automaattisesti taustalla, samalla kun taistelut hoituvat reaaliajassa. Välilyönti (pause) on tietysti yksi parhaimmista kavereista hahmojen käskyttämisen ohella.

Mielestäni pelin parhaimpana puolena on yksinkertaisesti se, että se ei ole koko pelin kestävää monotoonista örkinhakkaamista, vaikka peli painottuukin taisteluihin. Välillä vastaan tulee kevyttä puzzlenratkontaa ja joskus toisinaan on suunniteltava uusia strategioita tiettyjä vihollisryhmiä kohtaan.


Hyvinä neuvoina vielä pelaajalle:

-Pitäkää tiimissä yksi varas. Tälle on PALJON käyttöä ’Lohikäärmen silmällä’.
-Vain johtaja tarvitsee karismaa.
-Mikäli mahdollista, tapa vihollislaumat yksi kerrallaan. Älä haasta riitaa kaikkien kanssa.
-Muista antaa hahmojen levätä. Tällöin taikojat saavat taas loitsuja käyttöönsä.
-Mitä pienempi numero panssariluokassa on, sitä parempi. (numero tarkoittaa nopan arvoa, joka pitäisi saada)
-Mikään ei häiritse maagia niin paljon kuin kasa teräviä nuolia rintäkehässä. 8-)
-Pidä maagisi kaukana vihollisista.
-Varmista, että kaikki tiimisi hahmot erikoistuvat eri aseisiin.



Ulkonäölliseltä puoleltaan peli on melko vaatimaton, mutta silti myös erittäin kaunista katsoa. Maisemat ovat yksityiskohtaisia, vaikka mapit ovatkin melko pieniä. Hahmomalleja on useita niin eri aseita ja panssareita kohti. On kuitenkin sääli, että aivan kaikki yksityiskohdat, kuten (viitat ja saappaat) eivät viestity hahmon ulkoasuun. Tätä puolta kuitenkin korjaavat lukuisat, upeasti piirretyt hahmopotretit, joiden avulla viestittyy edes jonkinmoinen mielikuva kunkin hahmon ulkonäöstä. Pelin tarinaa kerrotaan silloin tällöin kirjan aukeamien muodossa ja tämä ratkaisu on simppeli, mutta toimiva. Kirjan aukeamia oltaisi voitu tosin käyttää pelin aikana runsaasti enemmänkin, kun koko hoito on kirjoitettukin niin hyvin.


Äänipuoli on musiikkia ja ääninäyttelyä kohden tunnelmallista jälkeä. Tietenkin ääniteltyjä osuuksia olisi saanut olla pelissä rutkasti enemmänkin, kun ainoastaan tärkeimmät hahmot omaavat äänen. Mutta toisaalta, näin Bethesdan pelien ja identtisten äänien aikaan, en näe tässä ratkaisussa loppujen lopuksi suurta ongelmaa. Musiikkipuolen ainoa miinus on se, että musiikkia tarjotaan pelin aikana turhan vähän. Nekin kerrat kun musiikki ylipäätään soi tunnelmallisesti taisteluiden aikana, voi laskea yhden käden sormin. Toinen nipotus tulee HoW-lisärin eläytymisen puutteesta: Kyllähän nättelijät muuten hoitavat hommansa pirun hyvin kotiin, mutta tämä eräskin hahmo ei todellakaan kuulostanut siltä kuin olisi vetämässä viimeisiä henkosiaan, vaikka olisi pitänyt.


Sitten vielä erillisten miinusten jakeluun:
Hahmoluokissa ei voi soveltaa riittävästi, tai kaikki hahmoluokat eivät ole kannattavia. Maagi on maagi, vaikka rasvassa keitetään, mutta on silti typerää että velho ei voi käyttää miekkaa. Velhontappaja (Wizard Slayer) kuulostaa paperilla hyvältä, mutta toimii todellisuudessa todella surkeasti. Hyvä sentään, että haltijoita ei automaattisesti pakoteta käyttämään pelkästään jousipyssyä.

Tekoäly on täynnä latvasta lahoja. Välillä nämä yhdeksän helvetin vajaakit joko kulkevat pokkana suoraan ansoihin, juoksevat hengestään välittämättä isoimman öykkärin kimppuun tai sitten seisovat tumput suorina paikallaan vaikka puolenkymmentä käärmemiestä tökkisi keihäillä persuksiin. Nyt tiedän miltä lammaspaimenista tuntuu. Onneksi vastustajien tekoäly on toisinaan aivan yhtä pihalla strategian suhteen.





Mutta lopputuloksena. Icewind Dale on melko iäkäs peli, mutta pysyy vielä tänäkin päivänä laadukkaana kokemuksena. Näin Enchanced Editionin turvin, toimiva paketti on kätevästi saatavilla nykyisille tietsikoille ja hyvään hintaan. Kulttistatus on ansaittua. Roolipeli-kansan pakkohankinta, sanoisin.


4+/5 ja ”Gigsu suosittelee”-merkki.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 17.04.2015 14:04

Kun ne vähäisetkin pelit ovat vielä pelityksen alla, niin kaivetaan vaihteeksi taas yksi vanhempi arvostelu, vähän korjatumpana esille.

Project Zero 2: The Deep Crimson Butterfly (Wii)


“Tallentaminen suoritetaan siis punaisen lyhdyn luona ja kun otamme huomioon hahmojen vaatetuksen…
Ei hemmetti, aivan liian helppo vitsi!”




Wiin Project Zero 2 on niin ikään remake xboxilla ja pleikalla julkaistuun peliin. Uusioversiossa hahmot vaikuttavat nyt hivenen iäkkäämmiltä samalla kun kamerakulma, ulkoasu ja äänimaailma ovat myös vaihtuneet. Tarina itsessään on pysynyt muuttumattomana:

Kaksoset Mio ja Mayu oleskelevat vanhalla leikkipaikallaan, joka on padon pyykämisen takia päätymässä veden alle. Jalkansa pienenä telonut vanhempi sisar, Mayu päätyy seuraamaan punertavaa perhosta, eikä Mio voi muuta kuin löntystää systerin perässä. Pian ilta pimenee ja kaksoset huomaavat joutuneensa autioon kylään, joka tarinoiden mukaan katosi paikallisten festivaalimenojen takia. Sana ”autio” on tietysti liioittelua, koska useat kylään menehtyneet ihmiset vaeltavat siellä vieläkin haamuina. Piankos Mayu alkaa puhella sekavia joutuessaan kylän lumouksen valtaan ja Mion pitää yrittää pelastaa sisko, apunaan yliluonnollisuuksia nappaava ”Camera Obscura”.



Jatko-osan tapaan kakkososa kierrättää monia ensimmäisen osan asioita uudestaan, niin tarinapohjalta kuin mekaniikalta: Kadonutta sisarusta pitää etsiä kummituksia pursuavasta mestasta ja haamuista ja muista ihmeellisyyksistä napataan silloin tällöin fotoja.
Mitä lähempää kuvia haitallisista hengistä nappaa, sitä enemmän vahinkoa kamera niihin tekee ja samalla palkitsee pelaajalle enemmän pisteitä, joilla päivittää kameraa. Tuttuun tapaan fotoaparaattia käytetään pulmanratkontaan ottamalla sinetöidystä ovesta kuvan ja menemällä sitten tonkimaan kuvan näyttämään paikkaan. Sekaan on tosin heitetty myös simppelejä tavaranpoiminta-puzzleja, joihin kameraa ei tarvita.

Muistan vieläkin ykkösosan kontrollien tuomat ongelmat ja uusi selän takaa kuvattu kuvakulma toisaalta vähentää näistä muutamia. Valitettavasti pelattavuudessa on vastineena muutamia, uusia ongelmia. Siinä missä Mayun kipeä jalka on vielä ymmärrettävä hidaste, en vaan voi käsittää Mion epäluonnollisen hidasta juoksutahtia, jossa hän liikkuu suorastaan hitaammin kuin mitä tavallinen kuolevainen kävelee. Onneksi hahmon hitauden vielä toisinaan unohtaa, aina kun siirrytään tutkimaan kylän ahtaita rakennuksia.




Tarkemmat kamerakontrollit (pun intended) wiikapulan heiluttelussa ovat hitaankankeat ja toisinaan kamera heilahtaa kriittisillä hetkillä päin seinämiä. Taskulampun suuntaus kapulan kallistelulla on ihan kiva lisä, vaikka hitusen kankea sekin toiminto on. Kontrollit eivät ole ehkä sieltä täysin miellyttävimmästä päästä, mutta niiden kanssa oppii elämään. Aluksi pidin typeränä pelin lisäämää systeemiä, jossa esineitä noukkiakseen pelaajan on paineltava A:ta pohjassa, kunnes ymmärsin sen kuuluvan systeemiin jossa aavekäsi voi tarttua äkkiarvaamatta kiinni Mion handusta.

Aavekädet ovat mielestäni paperilla ihan OK lisäys peliin. Pitäväthän pelaajan vähän valppaampana, varsinkin korkeammilla vaikeustasoilla. Sääli kuitenkin, että käsien ilmaantumisen pystyy ennakoimaan konsolin (tai pelikuvan frame raten) naksahtamisen perusteella





Ulkoasu on saanut kamerakulman vaihdoksen lisäksi melkoisen kasvojenkohotuksen, vaikka pelin miljöö ei vaikuta muuttuneen juuri kummoisesti alkuperäisestä. Mio ja Mayu näyttävät uusilla ulkoasuillaan jo huomattavasti uskottavammilta, vaikka jotkin fanit eivät olekaan hyväksyneet sitä että nuoremmista esiteinitytöistä on tehty tähän versioon enemmän…teinimäisiä? Myönnän kuitenkin, että toisinaan neitien vaatetukset vaikuttavat heille hivenen epäsopivilta, mutta en oikein osaa sanoa kunnolla miksi.

Kummitukset näyttävät kaikki hurjilta ilmestyksiltä: löytyy yleisesti muutamia Ringu-kopioita, kummituslapsi kaksoskopionsa kanssa sekä muutamia epäonnisia joiden raajat on leikattu raajat irti tai väännelty sijoiltaan.
”Murtuneen naisen” putoileva kummitus yksinään ansaitsee kehuja poikkeavuudeltaan kuin myös ylipapin kasvoiltaan sangen ”kulunut” haamu. Myös eräs mielenkiintoinen erikoisuus haamurivistöstä on ”kaappityttö”, Chitose. Muiden henkien aggressiivisen käytösten sijaan, tämä käyttäytyy enimmäkseen pelokkaasti. Tunsinkin pientä säälinpoikasta tyttöparkaa kohtaan, vaikka hänen ääninäyttelynsä hirveää kuunneltavaa oli.
Haamuolentojen rivistö on sangen kirjava, vaikka olisi ehkä kaivannut sekaan jotain suurempaa ”body horroria” ykkösosan pitkäkäsien tapaan, vaikka raajarikot muuten karmivia olivatkin.

Ulkoasun kohotus näyttää yleisesti hienolta, mutta miinuksena mainittakoon pelin tapa esittää esineet valopalloina. Tämä tapa oli olemassa jo ykkösessä, mutta miksi esineitä ei voi yksinkertaisesti näyttää sellaisina kuin ne ovat? Toinen miinustus ulkoasuun on Haunted House- pelitilan Lady Kurehan hetkellisesti eri suuntiin häröttävät silmät. (Pelitilasta enemmän arvostelun jälkeen)



Äänipuoli on enkkudubbauksen kannalta… sanoisinko nyt sitä perus keskikastia, kun alkuperäistä ääniraitaakaan ei kerran ole saatavilla. Muutamat (lue: monet) hahmot puhuvat toisinaan hieman kuin olisivat pitäneet muoviputkea huuliaan vasten ja tekevät senkin prosessin tylsän monotonisesti. Minä kun kuvittelin vääristyneitten puheäänien kuuluvan vain kummituksille :roll:
Mayun puheessa tai oikeastaan repliikeistä alkaa paistaa melkoisen suuri itsensä toisto jo puol’välin paikkeilla. ”Lets stay together…” ja ”no matter what, i’ll always forgive you”- heittoja alettiin heittää siihen malliin että tuntuu siltä kuin jokin levy olisi jäänyt pahasti jumiin Mayun päässä. Stuck on Replay…Stuck on Replay…Replay…Replay…


Kummitusten ääninäyttely menettelee jo hieman ihmishahmoja paremmin, vaikka nämä toistavatkin mantrojaan liikaa. Toistosta huolimatta henkien puheet ovat oikealla tavalla painostavia.
Parhaiten äänipuoli toimii taustamusiikin ja äänitehosteiden suunnalta: Kameran hieman mystinen, tuulenvireeltä kuulostava latausääni, narisevat lattiat ja yleisesti paranoidit taustaäänet sopivat fiiliksiin hyvin, vaikka eivät ihan Silent Hillin tasoa olekaan. Suuret propsit pelin äänekkäästi pamahtaville oville, jotka saivat minut oikeasti säpsähtämään… meinaan, kun pelin parissa pelko ja ahdistuksen tunne jäivät muutenkin melko vähäisiksi.




Sitten pelin huonoihin puoliin:


Ekaksi ne perkeleen teleporttihaamut. Liikkuvan (ja kestävän) haamun saaminen fotoon on jo riittävästi pottumainen homma, mutta pitääkö niiden kerpeleiden silti teleportata kriittisellä hetkellä muualle. Se, että aave ei tahdo pysyä kameran tähtäimessä ei ole pelottavaa, vaan ärsyttävää!


Siitä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan, joka on lähinnä henk. kohtanen, mutta silti mainittava:
Pelissä on toki tämä yleisesti ”creepy”- tunnelma ja ihan hemmetisti potentiaalia, mutta potentiaalia ei sitten oteta kunnolla käyttöön vaan sen kanssa lepsuillaan ihan hiivatisti. Peli oli ilmapiiriltään ”painostava” vasta kuutoschapun kohdilla, mutta eikö tämä tunnelma olisi pitänyt saavuttaa jo kättelyssä?


Pientä perustelua:
PZ2 pilaa monet hyvät yllättävät tunnelmat työntämällä kriittisiin hetkiin ärsyttäviä väliklippejä. Kun esitetään joku välipätkä, jossa hahmo on aukomassa laatikkoa vapisevin käsin, niin totta perunamuhennoksessa kuka tahansa vajaakki osaa ennakoida että jotain hyppää pian silmille… ja niinhän käykin jatkuvasti. Enkä tajua muutenkaan tuota laatikkohaamun esittelyä videoklipillä myöhemmin. Sama tilanne hoidettiin liki nerokkaasti jo paljon aikaisemmin, kun haamun läsnäolosta ei varoiteltu mitenkään, enkä itsekään odottanut moisen puskevan esiin suoraan tallennushuoneeseen. Toisella kerralla koko kohtaaminen onkin ihan saakelin lässy ja ennalta-arvattava heti kun videopätkä lähti pyörimään.

Vähemmän väliklippejä, enemmän ”laatikkohaamuja” kauhupeleihin, sanon minä!


Sitten vielä olisi marmatusta siitä kuinka pelin chapterit alkavat pidemmän päälle toistamaan itseään ja kuinka peli pitää jatkuvasti pelaaja kädestä. Mene tuonne yhteen suuntaan, palaa myöhemmin takaisinpäin hakemaan jotain, tapa haamu, ratkaise puzzle ja tapa muutama kummitus lisää. Järjestys vaihtelee tietysti parissa kohtaa, kuten esim. seiskachapterissa, jossa pitää selvitä tovi ilman kameran apua, tosin kulkusuunta väännetään pelaajalle tuolloinkin rautalangasta.


En tiedä olenko ainoa, joka oli sitä mieltä että pelin tarinaan olisi oikeastaan sopinut hemmetin hyvin eräs käänne kuin suoraan ’Kuudes aisti’-elokuvasta? Noh, kaikki muut jotka kuvittelivat myös näin, joutuvat pettymään samaan tapaan.



Lopputiivistelmä:

Uusioversioksi tämä peli ei pahemmin poikkea järkyttävän paljon alkuperäisestä menosta, mutta ei myös rikastakaan aikaisempaa kokemusta mitenkään, kuten eräs ”REmake” aikoinaan teki.
Huolimatta siitä, että peli ei itseäni pahemmin pelottanut, peli ei silti ole surkea täysin surkea. Ilmapiiri omaa paljon klassista kauhun piirteitä, kummitukset ovat hienoja ja vaikka kontrollit alussa tuottavat omaa päänvaivaansa, peliä kelpaa silti kuitenkin pelata.


Olisiko Xbox/Ps2-versiossa sitten ahdistavampi kauhufiilis vai olenko tullut turhan krantuksi kauhun suhteen? Päättäkää se asia itse. Pysyn kuitenkin mielipiteessäni mitä tulee Wiin versioon.



Saavutus: ”Läpäise pelin käyttämättä lainkaan pelin tarjoamia erikoislinssejä”… ja moinen tuli suoritettua vielä aivan vahingossa. Hupsis!

3½/5





...
Sitten vielä tästä Haunted House minipelistä.

Ideana olisi löntystää lävitse Lady Kurehan tarjoama ”kauhukammio”, mahdollisimman vähän pelkoa näyttämättä…paperilla tämä kait vielä kuulosti hyvältä idealta, mutta toteutus…


Lyhyesti sanottuna koko moodi on jopa pääpelin säikyttelyä vaisumpi esitys. Laadultaan alle keskitason menevä lasten kummitusjuna, jossa muutamat kummitukset tulevat huutelemaan ”pöö” ja katoavat sitten muualle.

”Pelon” tunteet peli rekisteröi nunchuckin ja wiikapulan äkillisistä heilahduksista…tai siitä että et sattunut katsomaan jotain haamua päin. Yritä sitä sitten pitää kapulat liikahtamatta ja katsoa aaveisiin päin, kun peli tuppaa varovaisimmistakin liikkeistä huolimatta nostattamaan hahmon sykkeen taivaisiin, vaikka itse pelitilan kummitukset eivät pelottaisi laisinkaan. Miksi muuten pelottaisivatkaan, kun niistä ei ole mitään vaaraa sitä pakenemismissiota lukuun ottamatta? Kapuloiden tärinöiden sijaan, se Nintendon mainostama sykemittari olisi voinut olla toimivampi viritys.

Toteutukseltaan melko säälittävä viritys, jonka pelaaminen ei onneksi ole pakollista. En suosittele edes kokeilemaan.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 25.04.2015 12:12

Baldur’s Gate: Enchanced Edition (PC)


Balduriin (Alkup. Rööperiin, joka vuorostaan on suomennos Beatlesien kappaleesta, Penny Lane)



♪♫
On pieni mies, joka kauppaa aarrettaan
Lupaa; ”Viissataa, niin jotain kivaa irtoaa!”
Mutta varo, jos taas kusettaa ukko tää, niin irtoo hältä pää!

Tiimissäin: Minsc, joka mukanaan hamsteria kuljettaa
Xan, haltija jonka puheet niin helkkaristi masentaa
Sitten on Xzar, meidän velho tää, ihan täysi sekopää!
Niinpä niin…

"Balduriin mä kaipaan niin taas uudelleen
Takasin lapsuuteen ja tunteeseen kultaiseen"

Kai vielä muistat sen,
Kun kerran siellä Nashkelin kaivosten me tiellä törmättiin
Ja turpaan maantierosvoja niin mätettiin
Ja Kuinka Minsc huusi niin, ”BOO, ISKE SILMIIN!”

Raaaghh…RaaagggH!!

Kun ilmaantui lisää rosvoja, nopea miekanisku, pois ne vei
Senjak ja Dorothea riitaa haastoi, mutta pärjänneet meille ne vaan ei
Mukaan tiimiin sitten liittyi Dorn Il-Khan, soturi aivan mahtava!


Tiimiin Minscin niin jättää tahtoisin
Mut’ Dynaheir aikeeni estää kuitenkin
Tapattaa pitäis’ noita tää, mutt’en tahdo olla niin kusipää


Niinpä niin…
"Balduriin mä kaipaan niin taas uudelleen
Takasin lapsuuteen ja tunteeseen kultaiseen"
Balduriin…

♪♫



Forgotten Legends-kampanjan maailmaan sijoittujva Baldur’s Gate on alun perin Biowaren kyhäämä ja Black Isle Studiosin julkaisema roolipeli vuodelta 98. Pelin Enchanced Edition on vuorostaan Overhaul Gamesin (Beamdogin alaosasto) vuonna 2012 julkaistu pelin päivitetympi versio. Enchanded Edition sisältää alkuperäispelin ja tämän lisäosien lisäksi, uusia hahmoja, bugipäivityksiä ja Black Pits-sivusekoilun. Melkoisesta iästään huolimatta Baldur’s Gate on yksi länsimaisten roolipelien kulmakivistä.


Pelin tarina sijoittuu Miekkarannikolle (Sword Coast), suuren kaupungin, Baldurin Portin (Baldur’s Gate) läheisyyteen. Kynttelinnan (Candlekeep) luostareissa koko ikänsä varttunut sankarimme joutuu eräänä päivänä liittymään, kasvatti-isänsä Gorionin matkaan. Matkan tarkoitusperät jäävät sankarille mysteerisiksi, varsinkin kun pahikset pistävät isukin kylmäksi. Hädin tuskin pakoon päässeenä ja lukuisten palkkatappajien kohteena sankarimme on yritettävä selviytyä ja selvittää mistä helkutista oikein on kyse. Jokin ilkeä voima selvästi suunnittelee jotain koko miekkarannikon menoksi, joten eipä muuta kuin maailmaa pelastamaan…

Koska päätarinan perässä ei nokka paljoa tuhise, päätarinan ja näiden tehtävien ohessa sankarimme kykenee suorittamaan myös monia erillisiä sivutehtäviä. Sivuhommien teko on ihan suotavaa, kun varsinkin alussa hahmo ottaa turpaansa kaikelta koiraa suuremmilta otuksilta ja jostain sitä kokemusta on haalittava kasaan.


Kuten aikaisemmin Icewind Dalen arvostelussa selostin, hahmonluonti ja pelimekaniikka hyödyntävät Dungeons & Dragons lautapelin sääntöjä. Tärkeistä asioista määräävät nopanheitot suoriutuvat nopeasti taustalla ja samat neuvot, jotka mainitsin IWD:ssä, pätevät pitkälti myös tähänkin. Ainoa eroavaisuus on siinä, että maagien lisäksi Baldurissa löytyy jousiampujia riesaksi saakka. Varokaa siis polvianne, kun lähdette samoilemaan metsiin!



Sankarimme ei tarvitse pelastaa maailmaa yksinään, vaan hänen mukaansa voi liittyä maksimissaan viisi henkilöä, muodostaen siten oman sekalaisen seurakuntansa. Persoonia miekkarannikolta löytyy sangen moneksi. Löytyy mm. koomisen pessimistisesti asioihin suhtautuva haltija, taikojensa kanssa tunaroiva villimaagi, maailmanvalloitusta suunnitteleva tonttu, seinähullu manaaja, väkivaltainen puolituinen, sovinistinen bardi, misandri amatsoni ja pelkurimainen puolihaltija. Nämä kaikki hahmot ovat pitkälti vasta pintaraapaisu kaikista mahdollisista tiimikavereista.


Kaikista parhaiten koko sakista erottuu edukseen samooja, Minsc, joka puhuu hemmetin sekavia ja matkustaa yhdessä kutistetun jättiläisavaruushamsterinsa kanssa. Kuinka monessa fantasiaroolipelissä olette törmänneet vastaavaan persoonaan, joka puhuu yhtä hulluja ja tuntuu silti hemmetin uskottavalta henkilöltä?

”Potkuja persuksiin, hyvyyden tähden!”

Harmi vaan, että kaikki hahmot eivät ole järin suuressa vuorovaikutuksessa päähahmon kanssa. Toki he kommentoivat silloin tällöin jotain, mutta muutoin täytyy tyytyä satunnaisiin heittoihin. Enchanced editionin hahmolisäykset ovat sentään suuremmissa kanssakäymisissä hahmojen kanssa ja sen takia erittäin tervetulleita joukkoon enemmän tahi vähemmän hilpeään.

Graafisesti peli on saanut pientä kasvojenkohotusta resoluutiopäivitysten ym. osalta. Minun makuuni pelin värimaailma on ehkä turhan räikeä, mutta sen kanssa oppii kuitenkin elämään.

Pelin uudistetut välianimaatiot jakavat voimakkaasti mielipiteitä fanien keskuudessa. Alkuperäiset animaatiot ovat kyllä vanhentuneet aivan helkutisti, mutta niissä sentään tapahtui liikettä. Eivät EE:n väliklipit suinkaan rumia ole, pikemminkin päinvastoin. Liikettä vain olisi saanut olla turskisti enemmän.
Maisemat hyödyntävät ehkä turhan paljon ’kopioi ja liitä’-meininkiä, mutta pelin maailmankartta kuitenkin tarjoaa suhteellisen paljon liikkumatilaa ja on toteutettu kauniin yksityiskohtaisesti. Hahmonluontiin tarjotut naamakuvat ovat komeita, mutta vapaita yksilöitä tarjotaan sangen vähän koska suurin osa kuvajaisista on jo käytössä monille tiimikavereille.




Baldurin maisemista löytyy runsaalti ääniä ja musiikkia. Monet vähäisten roolien ihmiset puhuvat usein joitain lyhyitä lauseita hiljaisten, mutta runsaitten tekstiseiniensä vastapainoksi. Toki olisi ollut mukavaa, jos sivuhahmot ja vihut toistelisivat enemmän kuin yhtä lausetta nähdessään pelaajan. Uskokaa pois, teiltä tulee hajoamaan pää, kun suuri rosvojoukko höhöttää suurena kakofoniana tai kun kaivosten orjat jankkaavat lakkaamatta:

”GET ME. OUT OF THIS. HELL. HOLE!”

Unohtamatta tietenkään sitä liki legendaarista: “You must gather your party before venturing forth. You must gather your party before venturing forth. You must gather your party before venturing forth. You must gather your party before venturing forth…”

Sitten vielä niiden, perkeleen seireenien laulanta… Vaikea uskoa, että noin nuotin vierestä hoilaaminen voisi lumota ylipäätään ketään.

Kaikki tiimikavereiksi saatavat hahmot hoitavat kuitenkin äänipuolen erittäin viihdyttävästi. Parhaimmat kehut menevät erityisesti Jim Cummingsille, Nicola Elbrolle ja Frank Welkerille, koska Minsc on niin legendaarisen kaheli, Neera on symppis ja Xzar niin juustoisella tavalla mielipuoli.

Musiikkipuoli hoitaa hommansa loistavasti kotiin ja sitähän löytyy pelistä kiitettävästi. Jo pelkkä taisteluteema ja pelin alkuvalikon tunnusmusiikki ovat ikimuistoisia sävellyksiä, jotka sopivat pelin henkeen kuin nuoli vihollismaagin silmään. Ei mitään motkotettavaa musiikkirintamalta.



Mutta sitten pelin huonoihin puoliin:

Suurin osa ongelmista oli olemassa jo IWD:n pelityksen aikana, joten skippaan kaiken mitä haluaisin sanoa vitun typerästä tekoälystä. Sen sijaan pelin omina ongelmina ilmenivät useat bugit. Kyllähän sitä potutti melkoisesti kun peli tuppasi jäätymään turhankin monet kerrat aina uusiin paikkoihin siirtyessä ja jotkin tehtävät menivät läpäisykelvottomiksi kun sitä missiolle tärkeää örkkiä ei koskaan löytynyt jne jne... Graafiset töksähdykset sentään pystyn katsomaan läpi sormieni.


Kertakäyttöisistä taikaesineistä käsitän kyllä taikasauvat, mutta en amuletteja ja joitain aseita. Pari käyttökertaa ja tavara haihtuu savuna ilmaan, mitä järkee hei? Olisi ollut parempi, jos kamojen mahtia voisi käyttää vaikka kerran päivään, vaan ei.


Kaiken lisäksi pelin viholliskatras...ei tunnu puolenvälin jälkeen enää oikein yrittävän tarpeeksi. Kyllähän muodonmuuttajat tarjosivat vastuksen silloin ekalla kerralla, mutta myöhemmin mokomat tuntuvat olevan lähinnä pelkkä vitsi ja silti niitä tungettiin joka hemmetin raosta ja nurkasta, kuin niistä olisi tullut jotain alennuskorikamaa. Muutenkin pääpelin pomotaistoissa ei ollut pääkkäriä lukuunottamatta lainkaan persoonaa. Sitä kun rämpii yli tunnin verran kaivoksia, odottaisi vastukseksi geneerisen maagin sijaan paljon enemmän.


Pahin ongelma kuitenkin ovat tehtävien surkeat palkkiot ja kauppojen valikoimat. Kun minä joudun rämpimään pitkin poikin jossain perkeleen metässä ties miten monen noutamistehtävän aikana, olisi palkkionkin syytä olla vaivan väärti, vaan ei. Saalis on usein aivan paskaa ja parhaimmissa tapauksissa vaan muutama tonni rahaa, jolla ei viitsi ostaa yhtään mitään kun kauppojen valikoima koostuu, sauvoja lukuun ottamatta samoista saatanan romuista, joista alun alkaen pyrin hankkiutumaan eroon.


Mutta näin yhteenvetona: Ikä toki painaa Baldurin portteja ja seassa on muutenkin omia ongelmiaan, mutta haasteellisuus, persoonalliset hahmot luovat edelleen unohtumatonta tunnelmaa. Enchanced Edition kohottaa kiitettävästi pelin kasvoja ja useat lisäykset parantavat mielestäni peliä hyvin. Suosittelen peliä enimmäkseen niille, jotka ovat kuin kotonaan ”dunkkuseikkailujen” parissa, eikä hidas etenemistahti pahemmin haittaa.


3+/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 12.05.2015 10:28

Brute Force (Xbox)



”Hei, imperiumi. Mitä jos vaihtaisitte sotilaanne näillä riviperkeleillä?”



Brute Force on yksi niistä muutamista peleistä, jotka ovat saaneet kanteensa ”Only on Xbox”-leiman ymmärrettävästä syystä. Millään muulla konsolilla en peliä muista nähneeni julkaistuna, saati kuullut pelistä juuri vuosikausiin mitään Pelit-lehden arvostelun jälkeen. Tämmöinen ei yleensä ole merkki pelin laadun suhteen, varsinkaan ostaessaan pelin halvalla kuin possun pussissa.



Pelin tarina keskittyy kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on kyennyt levittäytymään muihin galakseihin sekä muodostamaan joidenkin asukkaiden kanssa valtioliiton, joka ylläpitää galaksienvälisten rotujen välistä rauhaa. Yksi näistä roduista on Villit/(Ferals), liskomainen, mutta ylpeä soturirotu. Teknologia on kehittynyt myös siihen pisteeseen asti, että huippuluokan sotilaat ovat kloonausteknologian myötä liki kuolemattomia. Kuula kalloon, muistisiru talteen ja ei muuta kuin ulos kloonaustankista suoraan takaisin sotakentälle. Onko tämä kirous tai siunaus, jää katsojan mielipiteen varaan.

Planeettoja uhkaa muiden olentojen mieleen vaikuttava jumalana esiintyvä Shadoon kulttinsa kanssa ja myöhemmin lepinkäisten (Shrike) vaarallinen muukalaisrotu. Elikkä käytännössä pelissä on kaksi tarinaa, kohtuukelvollinen ja sitten aivan paska.
Näitä uhkia vastaan kasataan ryhmä nimeltä Brute Force (huumorisuom. ”Rajuryhmä”). Ryhmän jäsenet ovat: täydellinen feministien kauhu, muskelimassa, Tex, jolla riittää toviksi hauista käyttämään kahta asetta kerralla. Villisoturi Brutus pimeännäköä vastaavalla kyvyllään ja eläimellisellä nopeudellaan. Paskalla verhoutumislaitteella varustettu tiedustelija, Hawk sekä tietenkin, tarkka-ampujan virkaa ajava synteetti-ihminen, Flint (automaattitähtäys ja turha ylimääräinen zoomi).


Tarinan teknisillä yksityiskohdilla ei ole mitään väliä ja epämääräiset juonen yksityiskohdatkin kuitataan vain parilla sanomisella ilman, että pelaajaa kiinnostaisi yksityiskohdat missään välissä hittoakaan. Pelaajan tarvitsee siis vain keskittyä seuraavaan tiivistykseen: ”Tuolla on avaruusmörköjä/kapinallisia/mutantteja/jotain muuta. Tappakaa ne, pliis.”


Pelin alkuvaiheet menevät aluksi kunkin ryhmän jäsenen ilmaantumiseen ja näille kasattujen kenttien läpäisyyn, vaikka koko peli onkin hyvässä ja huonossa mielessä lähinnä pelkkää kohteiden eliminoimista. Tappotehtävien ohessa voi etsiä myös piilotettuja DNA-näytteitä, joilla saadaan avattua moninpeli-tilaan lisää hahmoja.
(yksinpelissä) kutakin ryhmän jäsentä voi vaihtaa lennosta d-padillä säheltäen aina kun joko:

A) Pelaaja sattuisi tarvitsemaan kunkin hahmon jotain kykyä tiettyyn tilanteeseen.
B) Se parempi hahmo (Brutus tai Tex) sattui kuukahtamaan
.


Kuten jo sanoin, kloonauksen ansiosta kuolema ei ole kuin pikkuinen bitsläp kämmenelle. Koko tehtävää ei tarvitse aloittaa edes alusta tai mitään. Mitä nyt koko tiimin pitää kuukahtaa ensin kerralla pois, että pääsisit pelaaman sillä suosikkihahmollasi. Tietenkään kloonausoperaatiosta ei ole apua siihen, jos jokin yksittäinen ”tapa tuo yksi perkele ennen kuin se pääsee karkuun”- missio feilaa totaalisesti. Luojan kiitos, moisia tehtäviä löytyi pelistä vain yksi.

Kontrollipuolella ainoat ongelmia tuottava asia itselleni olivat lähinnä erikoiskykyjen aktivoimiseen käytettävä valkoinen namiska, lähinnä napin sijainnin takia. Nappi sijaitsee vähän turhan lähellä aseenvaihtopainiketta. Tämän lisäksi esim. kranaattien ja erikoislasien selaamisen pystyy tekemään vain yhdellä napilla, mikä tekee kamojen selaamisesta moninpaikoin hyvin turhauttavaa, kun on parikymmentä kertaa pompannut sen halutun käyttökaman ylitse. Onneksi sentään lääkintälaukkujen käyttö toimi omalla napillaan.


Ääninäyttelyn ja musiikin puolelta lopputulos oli totaalisen neutraalitasoa, eikä sisältäny juuri moitittavaa eikä myös kehuttavaakaan lopputuloksen kannalta. Tasapaksua suoritusta, vaikka kaikkea hahmojen puhinaa on toisinaan hankala kuulla muutenkin hissuisesta puhevolyymistä. Tykkäsin alkupuolella hahmojen muutamista jutusteluista, kunnes pettymyksekseni huomasin heidän toistelevan miltei aina samoja slooganeitaan.

”Asetulitusta havaittu!”. Aivan niin Tex, aseistahan se tulitus yleensä tuleekin, mistäpä muualtakaan. :roll:


Ulkoasullisesti peli ei itseltäni kerää kummoista sanottavaa, ihan perus ”välttävä”-tasoista pauketta ja räjähtelyä. Räsynukkeina lentelevät kuolleet viholliset ansaitsevat kuitenkin kehuja, kun sitä lentelyä oli toisinaan niin hupaisaa seurata. Mutta jos niistä pakollisista miinuksista on mainita, niin asiat voi toisinaan tiivistää kahteen erittäin rassaavaan asiaan: ”Vitun pimeää” ja ”vihollisia ei tahdo erottaa maastosta”. Eräässä asteroidikentän tunneleissa oli niin perkeleen huono näkyvyys, että oli lähestulkoon pakko turvautua aina näihin orgaanisia olentoja havaitseviin erikoislaseihin, mutta moisten käyttö ei kuitenkaan jelpannut kentän muuton karmivaa arkkitehtuuria ja luulin yhtenään oman puolen kamuja vihollisiksi.


Brutuksen erikoisvisiota ei voi laseilla korvata, se on pakko myöntää. Oikeastaan Brutus oli oma suosikkini kaikista hahmoista ihan vain siksi, että hän oli ainoa hahmo jolla pystyi erottamaan viholliset maastosta tiukan paikan tullen. Kun vihollisiin on niin perhanan hankala osua muutenkaan, niin miksi näiden erottaminen esim. viidakkotaustasta on tehty näin hankalaksi. Viholliset ovat muutenkin välillä erittäin vittumaista porukkaa, kun he ovat oikeastaan kaikkea sitä mitä imperiumin rivisoltut pahimmissa stereotypioissa EIVÄT ole. He ovat yliluonnollisen tarkkoja ampujia, ottavat vastaan ihan halvatusti osumaa ja heidän ammukset tekevät myötänään kipeää.




Tarina ei ole kovin kummoinen, hahmot eivät juuri syvyyttä tai kummoisempaa persoonaa esittele. Tai jos esittelevät, niin eipä ole kummoista roolisuoritustakaan tarjolla. Vihollisten paikantaminen on välillä pottumaista, mutta pahinta on kuitenkin omien aseiden tehottomuus. Vihujen osumat kyllä kirpaisevat aivan hemmetisti, mutta epäreiluna vastapainona omat aseet tuntuvat paikoitellen suorastaan munattomilta.

Kun on paukutellut yhtä vihollisrypästä kasapäin minigunilla ja kun kutakin örmyä pitää vuorotellen räiskiä kahdesti (muutenkin vähäisillä ammuksilla varustetulla) raketinheittimellä, tekee mieli itkeä aseiden silkkaa paskuutta.


Monista tiimin hahmoista sain jotain hyötyä irti. Tex ja Brutus ovat kestäviä ja heillä kelpaa paikoitellen tykittää porukkaa, myös Flintin tähtäyskyky (sitä turhaa ylimääräistä zoomia lukuun ottamatta) pääsee hyötykäyttöön, mutta ryhmän heikoin lenkki on ehdottomasti Hawk. Hawk on heikko, enkä tarkoita asiaa edes mitenkään sovinistisella tavalla eikä hän ei voi käyttää kuin kevyitä pyssyjä, joista ei pahemmin ole hyötyä taistelukentällä.

Tehokas energiamiekka ja verhoutuminen ovatkin ainoat asiat, jotka yrittävät paikata hänen huonoa kestävyyttään, epäonnistuen siinä. Toki energiamiekkaa voi käyttää verhoutumisen aikana, mutta valitettavasti miekka ja muut aseet kuluttavat jo muutenkin säälittävän vähäistä verhoutumismittaria ja kyseinen mittari latautuu USKOMATTOMAN hitaasti. Hawk on lyhyesti sanoen paska versio Team Fortress 2:n vakoojasta.




Mikäpä muukaan voisi pelissä rassata, kuin surkea tekoäly. Yllätyshyökkäykset eivät onnistu, botit eivät osaa suojautua, tai parantaa itseään riittävän nopeasti ja saavat taisteluissa muutenkin hetkessä turpiinsa. Peli on selvästi suunniteltu neljälle pelaajalle, ymmärrettävistä syistä.




Tarina ja hahmot ovat keskinkertaisia ja melko yhdentekeviä. Botit ovat idiootteja ja Hawk melko huonosti tasapainotettu hahmo. Silti kuitenkin pidin pelin alkupuoliskoa ihan kivana aivot narikkaan – paukutteluna, kunnes siirryttiin sinne kamalalle asteroidille. Neljän pelaajan pelinä, luulisi pelin olevan miellyttävämpi pelata, vaikka voisi sitä silti noin suuressa kaveriporukassa pelata jotain parempaakin. Keskinkertainen tekele, eipä kummempaa.



3-/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 23.05.2015 17:42

Harvest Moon: Tree of Tranguility (Wii)

”Takaisin kuokkimaan”


Harvest Moon: Tree of Tranguility on suositun maanviljely-pelisarjan ensimmäinen, Wiille suunnattu osa.

Pelin tarina menee seuraavasti: Suurenmoinen Emopuu siunasi Vohveli-saarta vuosikaudet virkistäen olemuksellaan saaren asukkaita, eläimiä ja kasvustoa. Valitettavasti puun hoito jäi vuosien saatossa heitteille ja ihmiset pitivät saaren kukoistavuutta selviönä, minkä seurauksesta Emopuu alkoi heikentyä ja kun asialle vihdoin yritettiin tehdä jotain, oli jo aivan liian myöhäistä. Puun kuoleman seurauksena, Sadonkorjuun jumalatar katosi ja sen myötä hävisivät saaren lukuisat sateenkaaret, tuuli lakkasi puhaltamasta, ihmiset alkoivat muuttaa pois ja merikin muuttui myrskyisämmäksi…

Vuosia myöhemmin…
Pelaajan maanviljelijähahmo joutuu kukoistavan saaren mainoslehtisen kusettamaksi, mutta päättää kuitenkin jäädä saarelle. Piankos itse jumalatar ilmaantuu farmarin uniin, pyytäen apua. Eipä tästä muuta kuin maatilaa pystyyn ja yritetään auttaa saaman Vohveli-saarta palaamaan entisaikojen loistoon.


Kuten monissa muissakin Harvest Mooneissa, tarkoitus on saada oma maatila kukoistamaan, ystävystyä paikallisten kanssa, hurmata joku kylän kauniista neitosista (tai enemmän tahi vähemmän komeista miehistä, jos pelaa naishahmolla) ja saada siinä sivussa hankittua ehkä lapsi. Sadonkorjuun jumalattaren pelastamiselle tai millekään muulle ei ole mitään järkyttävää kiirettä ja asiat voikin suorittaa oman tahdin ja kykeneväisyyden mukaan. Pelissä eteneminen tuo saarelle tietysti lisää asukkaita, kauppoja sekä avaa uusia alueita koluttavaksi.


Toisin kuin aikaisemmat pelaamani HM:t, tämän pelin alku tulee todella työlääksi. Raudasta tehdyt, raskaat työkalut kuluttavat ”nahjussin” voimat hetkessä, kylä tarjoaa tukiaiseksi vain kourallisen rahaa ja töitä on alkuun mahdottoman paljon. Rahaa on kuitenkin saatava kasaan, maata on kuokittava, kasveja kasteltava, eläimiä ruokittava päivittäin. Työkalujen riittävällä käytöllä oppii tehokkaampia liikkeitä ja varusteita saa päivitettyä kevyemmiksi (miksi kulta olisi rautaa kevyempää, jää ikuiseksi arvoitukseksi.)

Pieni sadepäivä on peltojen hoitajalle oikea taivaan lahja, koska tällöin ei tarvitse tuhlata voimia/aikaa kasteluun ja voi näin ollen vaikka käydä kaivoksella louhimassa malmia. Kaivoksella duunaaminen on sekin tietysti oma haasteensa, kiitos erillisten kaasukeräytymien ja jätemalmien. Suosta noustaan joko voittajana, tai sitten sinne jäädään.


Muutamina uusina lisäyksinä pelissä ovat mm. silkkitoukat, vuohet ja strutsit, jotka tuottavat tavallisten elukoiden tapaan myyntiin kelpaavaa tavaraa. Strutsi ei ehkä muni joka päivä, kuten kanat, mutta iso muna kuitenkin myy sekin ja strutsia voi käyttää myös ratsuna taittamaan pitkiä matkoja (älkää yrittäkö oikeassa elämässä). Festareiden lisänä on myös saaren asukkaitten pitämä kuukausittainen kirpputori, josta löytyy toisinaan harvinaisempia ostoksia. Peruskilpailujen lisäksi on myös mahdollista pelata erillisiä minipelejä, mutta näiden minipelien laadusta sitten myöhemmin lisää.


Mikäli tulot ovat aloittelevalla viljelijällä turhan pienet, on tarjolla myös mahdollisuus ansaita rahaa kevyillä väliaikaishommilla (kun se olisikin näin helppoa). Työn ohessa saa rahan lisäksi, myös hieman kaveripisteitä eri ihmisten kanssa. Kaveeraamisessa on uutena lisänä mahdollisuus stalk…eikunsiis nähdä kerralla missä mikäkin hahmo kulloinkin kulkee, jolloin oleellisten henkilöiden etsinnästä tulee heti helpompaa.


Pelin ohjauksessa on mahdollista pelata joko liiketunnistuksen, tai sitten Classic-ohjaimen avustuksella. Heti alkuun kontrollipuolella voi tulla pieniä ongelmia varsinkin kameran kanssa. Kuvakulma ei ole aina se parhain mahdollisin, eikä hahmoa voi liikutella samaan aikaan kameran kanssa. Mikä pahinta, kuvakulma ei silti suostu vaihtumaan pysyvästi vaikka vääntelisit kuinka tattia. Onneksi tämän ongelman kanssa oppii kuitenkin elämään.

Se missä liiketunnistus valitettavasti kusee, on pelin minipeleissä. Hyvin monissa peleissä kaikki, mitä yrität kapulan heiluttelulla saada aikaan, on pitkälti tuuripeliä. Kivenheitossa kivi lentää yleensä aina päin helvettiä ja sammakoiden hypytys ei sekään mene putkeen. Minipeleistä ei irtoa mitään palkintoja, joten niiden pelaaminen ei ole onneksi pakollista.
Minipelien ohjaus on hakusessa, mutta onneksi pääpelin kontrollit sentään toimivat ilman mitään järkyttäviä ongelmia.


Grafiikka on lapsenomaiselle pelille tuttua, simppeliä södeilyä, enkä näe missään oikeastaan mitään ongelmia. Oli mukavaa vaihtelua huomata, kuinka muutamat saaren ihmisistä esiintyvät eri telkkariohjelmissa tavanomaisen selostajan sijaan… Olisi ollut tosin mukavaa, jos Elli olisi juontanut vain säätiedotteen ja joku muu uutiset. Ei ole reilua antaa noin paljon ylitöitä toiselle :(.
Mukavana pikkulisäyksenä ulkoasuun, pelin hahmot vihdoinkin tajuavat vaihtaa vaatteitaan käytännöllisemmiksi kun kelit alkavat kylmämään. Baarineiti ei kävele ympärivuotisesti samassa minihameessa, vaan vaihtaa pitkät lahkeet talven saapuessa. Oman viljelijähahmon voi myös vaatettaa eri kuteilla, vaikka olisin silti kaivannut runsaasti enemmän asu- ja värivaihtoehtoja.


Musiikkipuolelta ei löydy mitään muuta valittamisen aihetta, kuin että kipaleisiin tottuu turhan nopeasti pelin aikana. Muutoin kipaleet ovat ihan peruspirteitä sävelmiä, joista omiksi suosikeikseni nousivat syksyn, reipas teemakipale sekä. Sadonkorjuuhaltijoiden pirteä sävelmä sateenkaarten valmistamiseksi.


Sitten pelin huonoihin puoliin:
Edellä mainittujen lisäksi, eräänä huonona puolena on se kuinka hahmo tunkee kerralla kaikki myyntiartikkelit myyntilaatikkoon. Älkää ymmärtäkö minua kuitenkaan väärin, tämä ”kaikki kerralla sisään”-tapa on muutoin todella kätevä ja säästää aikaa, mutta rasittava silloin kun esim. pitäisi jättää omaan pakastimeen pari tomaattia. En löytänyt mitään valintaa, että voisit eritellä myyntiin laitettavat erät, joten jouduin toisinaan tekemään tarpeetonta kikkailua.

Eräs ongelma on myös kuinka vähän festareita pelissä on. Eiväthän nuo juhlat paljoa toisistaan poikkea, mutta mielestäni joka vuodenaikana olisi voinut yhtä hyvin olla pari tapahtumaa enemmän.

Muut ongelmat ovatkin sitten samoja kuin mitä monissa aikaisemmissa Harvest Mooneissa: Eli siis, paikoittainen toisto, ajoittainen tekemisenpuute tärkeiden tavoitteiden jälkeen, turhan vähäisesti tapahtumia ja se, että vaimo ei jeesaa tilan hommissa pätkääkään.
Onhan se mukavaa, kun vaimokulta tekee minulle eväät joka päivä, mutta onko silti liikaa pyydetty, että vaimo rakas, joskus jeesaisi näissä peleissä elukoitten tai kasvimaan kanssa?

Mutta lopputuloksen kannalta Tree of Tranguility on kuitenkin oikein passeli Harvest Moon-peli. Pelin alku on sopivasti työläs, jolloin kaikki saavutukset tuntuvat oikeasti miellyttäviltä ja jonka myötä päivien parissa viihtyy hieman pidempään aina kun päätän rehkiä joka päivä vielä hieman enemmän. Ei ehkä se mikään maailman parhain peli, mutta Harvest Moon-mittapuilla silti mukavin pelaamani versio suositusta maanviljely-pelistä, vaikka pelisarja saisi tarjota joskus ihan kunnolla uudistuksia.


4/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 19.06.2015 12:33

Edellisistä teksteistä on jo aikaa, joten kaivetaan pari vanhempaa lätinää takaisin näin Juhannuksen kunniaksi.


Super Mario RPG: Legend of the Seven Stars (SNES/Virtual Console)


”Go Go Tapparangerit!”


Konsoliroolipeli Super Mariosta Squaren tekemänä, tarvinnooko tuosta enempää todetakaa?. Tietenkin tietysti se, että peli omalta osaltaan liki kulttisuosittu, eikä ihan syyttä.


Tarina alkaa tutuun tapaan siitä kun Bowser kaappaa (taas kerran) prinsessa Rupikonnanpask...eikun siis Toadstoolin/Peachin. Loikkiva sankarimme, Mario ryntää tietenkin hätiin.
Bowserin kanssa käydyn yhteenoton aikana tapahtuu kuitenkin jotain aivan odottamatonta: Giganttinen miekka putoaa taivaalta suoraan Bowserin linnaan heittäen siinä sivussa Peachin, Bowserin ja Marion sienivaltakunnan eri kolkkiin. Samalla myös tähtipolun (Star Road) seitsemän tähdenpalasta varastetaan ja palaset päätyvät maailman eri kolkkiin.

Sienivaltakunta saa kokea uuden uhan Kuningas Smithyn (nimen voisi suomentaa Sepoksi, jotta sanaleikki säilyisi :D.) ja tämän elävistä aseista koostuvan armeijan. Eipä siinä Mario muutakaan voi kun lähteä etsimään kadonneita tähdenpalasia. Avukseen Mario saa seikkailunsa aikana pilvipoika, Mellow'n, puiseen nukkeen possessoituneen tähtihengen, ”♥♪!?”:n (joka ääntämisen helpottamiseksi, ottaa nimen, ’Geno’). Prinsessa Peachin lisäksi tiimiin liittyy suurimmaksi yllätykseksi myös itse Bowser, koska Smithy varasti raukalta tämän linnan.



Peli yhdistelee mekaniikaltaan tasoloikintaa ja vuoropohjaista mätkettä kiitettävän veikeällä tavalla. Maailmalla Mario pompiskelee ja keräilee tutuista huutomerkkilaatikoista kolikoita, sieniä ja muuta sälää tuttuun tapaan. Toisinaan Marion pitää päästä esteistä ohitse hyppimällä ja pieniä puzzleja ratkomalla. Taistelut eivät (luojalle kiitos) käynnisty satunnaisesti , vaan vasta kun Mario joutuu kosketuksiin kartalla juoksenteleviin vihulaisiin. Viholliset voi tarpeen tullen vain välttää, mutta taisteluista ansaitsee kuitenkin expaa sekä rahaa ihan kiitettävästi.


Sitten itse vuoropohjaiset taisteluosuudet. Normaaleja ”valitse hyökkäys/loitsu/esine ja odota vuoroasi” siirtoja on sikäli tehostettu nappien painamisen oikealla ajoittamisella, että pelaaja pysyy kätevästi aktiivisena läpi taistelun. Painamalla nappia oikealla hetkellä, heikennät vihollisen osumia ja vahvistat omiasi, siis. Mielestäni ihan mukava lisäys tavalliseen rpg-taistelujen kaavaan. Pysynpähän itsekin aktiivisena taistelun aikana. Eräänkin taistelun aikana vastustaja lukitsee pelaajan käyttämiä nappeja.

Taistelunkontrollit voivat tulla aloittelijalle pienenä hämmennyksenä, koska esmes. hyökkäykselle, loitsuille ja esineille on olemassa omat nappinsa, eikä komentoja jaeta siis yhdellä napilla rämpyttäen. Sinänsä hieman outo veto, mutta sen kanssa oppii kyllä kuitenkin elämään. Taisteluissa häviäminenkään ei ole mikään suuri menetys, sillä saadut expat säilyvät ja sinut lingotaan takaisin kentän alkuun.


Seikkailu sienivaltakunnassa on miellyttävää sekoilua ja pelaaminen on hauskaa. Eri alueita on kiitettävästi, vaikka kaikki kaupungit eivät järin supertärkeitä olekaan. Muutaman kerran meno menee välillä niin päättömäksi, että tilanteille ei vain voi olla repeilemättä. Vaikka peliä näin pelinostalgisena on mukava katsella, tietyt yksityiskohdat Smithyn jengin jäsenistä eivät välity pelaajalle järin selkeästi. En tiedä onko kyseessä jokin Wii-porttauksen oma juttu, vai eivätkö pahisten naamat ja muut yksityiskohdat yksinkertaisesti kestäneet TV-ruudulle kutistamista.


Nyt kun hahmoista päästiin puhumaan, puheenaiheeksi on ehdottomasti otettava se kuinka paljon hyvää peli tekee Bowserin hahmolle ja tämän persoonalle. Koopakuninkaan pehmeämmän puolen näkemisen jälkeen, hän ei tunnukaan enää niin yksiulotteiselta pahishahmolta. Kehuja on myös anntteva Boosterille, joka on ehkä pelin järjettömin hahmo, mutta niin hupaisasti täysin pihalla oleva kaheli. Lisäksi pomovastus, Punchinello jätti jälkeensä paljon kysymyksiä; koska hänhän ei missään välissä kuulunut Smithyn jengiin, joten mikä hitto hän oikein mahtoi olla?


Musiikki ansaitsee myös ihan mukavan määrän kehuja. Jo perus pomotaistelumusiikki itsessään on hyvin asenteellista midi-sointua, puhumattakaan muista pelin taustabiiseistä. Kunniamainintoja on tietenkin annettava pelin ”Forest Mazelle” sekä ”Sad Songille”, joka nimensä mukaisesti on kenties koko Mario-pelien historian surullisin kappale.


Yksinkertaisista grafiikoistaan ja ääniraidoistaan huolimatta pelistä löytyy sangen monia kohtauksia, jotka kaltaiseni eläytymisantenni kykeni vastaanottamaan tehokkaasti. Kunnon liikuttavaan kohtaukseen ei aina tarvita fotorealistisinta ulkoasua tai edes puhetta, siihen voi riittää itsessään kaunis taustamusiikki ja oikein lausutut sanat. esimerkkinä mainittakoon Tähtikukkulan lukuisat eri toiveet:


"Can't wait to start a family."

"Please let Mallow find his way home."

“I wanna be a great plumber like my brother, Mario.”


Miksi tunnen oloni yhtäkkiä näin oudoksi? :cry:





Sitten ovat vuorossa pelin heikoimmat osa-alueet.

Ihan ensimmäisenä ovat ne niin turhat, pakolliset minipeliosuudet, joista FF7 varmasti on hakenut inspiraatiota omiin vastaaviin turhakkeisiinsa (Kyllä. Ne paskikkeet traumatisoivat minut niin syvästi). Kaikenmaailman piiloutumis-osiot sun muut juoksut ties missä helevetissä ovat vain niin hemmetin TURHIA ja kontrolleiltaan epämääräisiä!

Sitten ovat vuorossa käännösvirheet. Drain-loitsu on nimestään huolimatta pelkkä tulipallo, eikä edes ime energiaa kohteestaan. Sitten ovat vielä muut ihmeellisyydet kuin, Yo’ster Island ja muutamat viholliskäännökset, jotka kuulostavat paikoitellen siltä kuin kääntäjillä olisi hyvin vähän tietämystä Super Mario-universumin vihollisista.


Sitten seuraavana sakotuksina ovat melko yksiulotteiset pääpahikset.
Boosteria, Jonathnan ”Johnny” Jonesia ja yhden kohtauksen ihmettä, Boomeria lukuun ottamatta vihut olivat motiiveiltaan ja käytöksiltään sangen persoonattomia.

”Öööhrr, olen pahis ja ylpeä siitä!! Koska olen niin PAHISSSS, ett IhQuuu!”, on ehkä ainoa selitys mitä porukan puheista (,varsinkin tapparangereista/Axem rangers) irtosi, mutta pisteitä sentään muutamista oudoista aksenteista.


Pelin loppuvaihe on ihan rehellisesti sanottuna todella puuduttavaa meininkiä, varsinkin kun Bowserin linnaan päästään. Suorita joistain kuudesta tylsästä tai hankalasta haastehuoneista neljä ennen kuin pääset jatkamaan saati tallentamaan, ja pelaaja kiittää ihan varmasti tästä rääkistä!




Mutta eniweis: Super Mario mahtuu hyvin RPG-seikkailuun ja on muutamista heikkouksistaan huolimatta erittäin mukava pelata. Tämä(kin) peli kelpaa ladata Virtual Consoleen.


4½/5 ja ”Gigsu suosittelee”




MechAssault (Xbox)

”Tuo perkele vaatii aikas hemmetisti energiaa liikkuakseen ja ampuaakseen kaiken paskaks., Totta hitossa sillä on syy räjähtää suurella voimalla, jos voimanlähde mänee epävakaaksi.”
– Allekirjoittaneen oma käsitys Mechojen giganttisiin pamahduksiin.


Mechat, nuo jättimäiset koneet kahden jalan varassa. Niin hemmetin siistejä, vaikka niiden rakentaminen käytännöllisesti toimivaksi yksilöksi on todellisuudessa melkoinen haaste. Kunhan jostain vaan saataisiin keveään/ pieneen tilaan pakattu suuri energianlähde ja riittävän kestävä mutta silti kevyt metalliseos aikaiseksi, niin johan Mecha olisi lähemmäs toimiva. Tietysti nyt joku voisi päteä, että mikäli nämä kaksi äskeistä tarvetta saataisiin toteutettua, niitä voisi hyödyntää tavalliseen tankkiin…pyh, semmoiset heput eivät ole koskaan kuulleet ”Viileyden säännöstä" (Rule of Cool). Uskon kyllä mahdollisuuksiin ”kahdella jalalla kulkevalle tankille”, mutta en suinkaan niihin kerrostalon korkuisiin yksilöihin.


Enihauws… MechAssault sijoittuu BattleTech-universumiin ja sitä kautta ”Mechwarrior/BattleMech”-peleihin, joissa ihmiset käyvät lakkaamatta sotaa keskenään, aseinaan robottisotakoneisto. Mechwarrioreja pelanneena kykenin tunnistamaan muutamat tutut sotayksiköt, kuten esim. Mad Catin.

Tämän spinoffin tarina: Pelaajan hahmo on osa ”Suden Rakuuna” (Wolf’s Dragoon)-palkkasoturiyksikköä. Yksikkö saa tehtäväkseen tutkia Helios-planeetan kommunikaatiokatkosta. Planeetan kiertoradalla yksikön komentotukialus, Icarus ammutaan alas ja koko kööri joutuu tekemään pakkolaskun planeetalle. Hetken tutkinnan ja epämiellyttävien vihollismechien kanssa käydyn yhteenoton jälkeen käy ilmi, että planeetta on teknologiaa palvovan kultin, ”Blaken sanan” (Word of Blake) valtaama. Pelaajan hahmo saa sitten toimia ”Blaken sanaa” vastaan erillisissä tehtävissä, jotta uhka saataisiin nutistettua.


Tehtävät ovat melko lajityypille uskollisesti yleensä pientä tutkiskelua, joka vääjäämättä muuttuu paikkojen paskaksi paukutteluksi. Mahtuuhan sekaan myös pari suojelumissiota, mutta vastoin yleisimpiä kauhukokemuksiani, tämän pelin suojelutehtävät olivat siedettäviä. Tehtävän alussa pelaaja voi yleensä valita mitä mechiä hän ohjastaa ja pelin edetessä yksiköitä saa haltuunsa aina lisää. Toisinaan joissain kentissä pelaajan on pakko käyttää vain jotain tiettyä konetta. Päästiinhän sitä eräässä tehtävässä lentelemään piskuisen voimapanssarin turvin.

Alussa meno oli hivenen kankeahkoa, mutta meno meni heti mielenkiintoisaksi kun pääsi sinuiksi Mechan ohjastuksen kanssa. Jättirobo polkee jalkaväkeä kuin muurahaisia, voimapanssarisoltut ja tankit ovat vähän suurempia ötököitä, jotka liiskataan ohjuksilla ja lasersäteillä. Sitten kun vastaan sattuu ihan oikea mecha, on taistelu huomattavasti haastavampaa. Mitä vahvempi yksikkö, sitä varovaisempi saa olla. Suosittelen alkuun kokeilemaan peliä helpolla siihen asti kunnes oppii ohjastamaan omaa yksikköään ja vaihtamaan sitten pelin vaikeammalle, sillä easy on turhankin helppo pelitila.


Mechan hallinta ei paljoa eroa Armored Core-pelisarjan vastaavista, mutta AC:hen verrattuna ohjastaminen on hieman arcademaisempaa. Toki raskas sotakoneisto liikkuu tönkösti kuin tankki ja liika sarjatulitus vahvimmalla aseella kuumentaa koneiston hetkessä, mutta niinhän asian kuuluukin olla. Eri aseet aina sädetykeistä, ohjuksiin ja raidetykkeihin pistävät ympäristön sekä vastustajat oikein kauniisti paskaksi.

Onhan ympäristöä ja omaa sotakalustoa muutenkin ihan mukava katsella. Graafisesti kelpo peli, sanoisin. Mikäli se hetki, kun ampuu raidetykeillä vihollisen rakennelmia, on oikea tuhoamisvimmojen valtaaman pelaajan unelmanäky, niin siinä tapauksessa vastustajan mechan massiivinen räjähdys vastaisi silmien orgasmia. Pienenä varoituksena tosin aloittelevalle pelaajalle: Älkää olko romahtavien rakennusten, tai räjähtävien mechojan läheisyydessä…saattaa oma kone posahtaa hyvin äkisti.


Musiikkipuolelle mahtuu kasapäin erilaisia hard rock-kipaleita. Itse en liiemmin erottanut fiilistelyjä toisistaan, mutta kyllä raskas kitarasoolo sopi meininkiin enemmän kuin paremmin. Ääninäyttelykin suorittaa työnsä hyvin. Komentajan ja avustajan heitot jaksoivat huvittaa läpi pelin. Tehosteetkin toimivat hemmetin hyvin, mikäli asia ei vielä tullut selväksi. Monet internetissä suosittelevat kokeilemaan äänitehosteita dolby digital 5.1:llä. Itse en tiedä miltä äänet kuulostaisivat, mutta uskon kuitenkin että se varmasti tehostaisi pelinautintoa mukavasti.


Pelin helppouden ja alkukankeuden jälkeen suurimmiksi säröiksi pelille jäävätkin lähinnä yksinpelin lyhyys ja välipisteiden täysi puute. Peliin ei mahdu kuin parikymmentä tehtävää, jotka ovat aktiivisella pelaamisella hyvinkin nopeasti ohitse. Tekeehän checkpointtien puute pelistä hieman haastavamman, mutta kyllä sitä potuttaa aloittaa tehtävää aivan alusta vain siksi kun kentän lopussa ollut Atlas ja kahden Mad Catin väijytys vei hengen. Suuri sääli myös, ettei pelissä päässyt ’amistelemaan’ omien mechojensa osien kanssa, mutta toisinaan sitä on kiva päästä vain paukuttelemaan paikkoja paskaksi pikkuvirittelyn sijaan.

MechAssault ei ehkä ole niin suuri merkkiteos kuin Armored Core, mutta kyllä tätä ihan ilomielin pelaili. Mukava kokemus ja hyvä peli Mechamättöihin vasta-alkaville.


4/5 Pistettä ja mikäli mechalla kikkailu koukuttaa, niin koklatkaa vaan.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 20.07.2015 10:59

Kappas, kappas, kappas...en uskonut että minulla oli jossain tallessa tämän pelin arvostelu. Uusioversion aika, siis.



Shin Megami Tensei: Persona 4. (Ps2)


”Truth is elusive, it's nowhere to be found
Yeah, the truth can never be written down
It's not in any magazine
You can't see it on your TV screen

Truth is evasive, oh, you might have the facts
Got it straight, you think, but then it all
Cracks wide open, you can search the world far and wide
The only truth that you can ever find

Is in another, soul that's got the same burning need
To find out what's 'neath the cover of
The one we'll meet without truth on it
So let's get together, see what we can uncover

One that defines your world
Is your truth and life
One that excels
Special reminder
To guide your way through
The Shadow World”

- Shadow World, esiintyy Persona 4 Golden-versiossa.



Vuonna 06 ilmaantunut Persona 3 toi piristävästi jotain erilaista roolipelien rintamaan. Sarjan seuraava peli Persona 4 ei tyydy monien muiden jatko-osien vain käyttämään edellisen osan toimivaa pelimoottoria, vaan lisää siihen positiivisella tavalla lisää.
Siinä missä edellinen osa aiheutti hemmetisti ihmetystä itseään erikoiskäyttöisellä aseella päähän ampuvilla hahmoilla, keskittyy tämä osa selvästi piilokritisoimaan televisioon addiktoitunutta yhteiskuntaa vastaan ja omaa erikoisen fetissin silmälaseihin tai jotain…


Pelin jokseenkin jopa Silent Hill neloseen sopiva tarina alkaa siitä kun pelaajan itsensä nimeämä harmaahapsinen teini joutuu muuttamaan vanhempien työreissun takia vuodeksi asumaan sukulaistensa luokse pieneen Inaban maalaiskylään. Tutustuessaan kylän elämään nuorten keskuudessa alkaa liikkua uudenlainen urbaanilegenda. Huhutaan että jos katsot sateisena keskiyönä sammutettua tv-ruutua, näet ruudussa Midnight Channel-ohjelman jonka pitäisi paljastaa sielunkumppanisi. Noh, alkuosa huhusta paljastuukin todeksi, mutta todellisuudessa homma menee suorastaan kauhistuttavaksi…

Inabassa tapahtuu kaksi sangen epätavallista murhaa, joidenka uhrit löytyvät sumuisen yön jälkeen roikkumasta jostain epätavallisesta paikasta. Television salaperäisellä Midnight Channelilla on selvästi jotain tekemistä ihmisten kuolemiin, jolloin päähenkilön kaveriporukka joutuu tutkimaan tapausta omituisen nallemaista maskottipukua muistuttavan Teddie-nimisen (Japaniversiossa Kuma= karhu) otuksen opastuksella. Murhaaja täytyy löytää ennen kuin lisää uhreja tulee…




Kuten edellisen osan tapaan pelissä on kaksi toisensa tasapainottavaa puolta, ensimmäinen puoli keskittyy hahmon kouluelämään ja ystävyyssuhteiden rakentamiseen Dating Sim-tyyliin, toinen puoli taas keskittyy mystisen Tv-maailman tutkimiseen ja murhauhrien pelastamiseen, jonne astutaan kaupungin Junes massatuotantoketjukaupan elektroniikkapuolen laajakuvatöllön kautta...koska tavallisesta töllöstä ei tahdo mahtua kulkemaan.

Pelin nimikko-ominaisuus Persona-otuksia kehitetään edelleen suhteiden, taisteluiden ja mystisen Velvet Roomissa asustelevan Igorin kautta.

Koska pelaajan Persoonat kehittyvät sitä vahvemmiksi mitä voimakkaimmiksi hän kehittää Sosiaalilinkkejään, ovat ystävyyssuhteiden solminnat välttämättömiä. Kavereita tulee pelissä joko tietyssä vaiheessa vastaan, tai niitä voi saada solmittua lisää kehittäessä sosiaalilinkkiä tarpeeksi. Kehittäessä myös esimerkiksi taistelukavereiden ystävyyssuhteita, voivat kaverit ottaa mm. vastaan kuolettavia iskuja puolestasi, taikka auttaa tainnutetun kaverin pystyyn.

Myös mahdollisen romanssinpoikasen luominen kuuluu tietysti kuvaan ja koska lievästi omituisella tavalla yllättävän moni kavereista edustaakin vastakkaista sukupuolta, on peliin lisätty mahdollisuus rakentaa ystävyyssuhteita tyttöjen kanssa täysille ilman että virallinen tyttöystävä suuttuu, valitsemalla haluaako olla tytön kanssa siinä vakavammassa suhteessa taikka vain ystävinä.

Kaverisuhteiden solmintaa on paranneltu huimasti kolmosesta siinäkin määrin, että esimerkiksi varsinaisia ns. ”tyhjiä kaveroimishetkiä” voi jättää vähemmäksi esim. Menemällä kavereiden kanssa hengailemaan, jolloin mukaan voi tarttua joku toinenkin kaveri ellei useampia jolloin kaikki suhteet kehittyvät hieman. Hyviä suhteiden kehittämistapoja on myös opiskella yhtä aikaa tämän kanssa tai syödä tämän kanssa lounastunnilla, edellyttäen siis että osaat itse valmistaa ruuat oikein. Kaverisuhteitten lisäksi hahmo voi käydä töissä ansaitsemassa rahaa ja suorittaa erillisiä pikkutehtäviä ja ansaita tämän kautta erikoisia tavaroita.


Koska olenkin ollut tahtomatta suurimman osan elämästäni ihmiskunnan hylkimä yksinäinen surkimus, ystävyyssuhteiden solmiminen tuo minulle aina jostain syystä niin autuaan ja lämpimän olon…nyyh, miksei ystävyys voisi oikeasti olla näin helppoa! Kuinka unelmoinkaan niistä hetkistä, että voin antaa puhelinnumeroni toiselle ilman että tämä levittää sitä eteenpäin pilapuhelujen soittajille, Kii-iitos vain taas niin giganttisen perkeleesti te ala-asteen ja seiskaluokan kusipäät! Toivottavasti astutte ruosteiseen naulaan ja saatte verenmyrkytyksen.


Kouluelämään mahtuu myös kaveruussuhteiden ja romanttisten hetkien lisäksi myös ihan sitä, perus kouluelämää koetehtävineen ja opettajan kysymyksiin. Vaikka menetinkin kasvoni kavereitten ja luokkalaisten keskuudessa useasti vastatessani väärin opettajan antamiin kysymyksiin, onnistuin silti pääsemään huipputuloksiin kokeissa muistellessani aikaisin tehneitä virheitäni, toimisipa se lähes yhtä hyvin oikeasti.

Myös pelin oma huumori takaa että koulun tavallisista hetkistä, kuten kulttuurifestivaaleista, luokkaretkistä ja leiripäivistä tulee omalla tavallaan joko outoja, äärettömän noloja tai hykerryttävän sekopäisen hauskoja. Itselläni ei tullut yhtään tylsää juuri millään retkellä kiitos mm. ”Mystery Food X:lle” ja monille muille asioille. 8)


Koska kyseessä on roolipeli niin taistelut, hahmojen kehittyminen ja harvinaisten tavaroiden keruu tapahtuvat kaikki kolmosen tavoin omassa paikassaan. Kentät ovat perinteiden mukaan hieman vanhojen Dungeonejen tyylisiä kerroksia, joiden käytävillä mitellään tuttuja varjoja vastaan.
Koska onneksi pelissä EI OLE SATUNNAISTAISTELUJA, taisteluihin siirrytään vain hyökätessä vastaan tulevan varjopallon kimppuun tai varjojen saadessa pelaajat kiinni. Taisteluihin yleensä kuitenkin joutuu jossain määrin, koska käytävät ovat usein sen verta ahtaita ja varjot niinkin isoja että ohi kiertäminen ei aina onnistu.


Koska silloin täytyy joutua aina palamaan TV:n paremmalle puolelle ja joutua keskeyttämään dungeonin kapuamisen, ei pelaajan tarvitse aloittaa koko ruljanssiaan alusta vaan seikkailua voi jatkaa viimeisimmästä tasosta johon oli viimeksi kavuttu. Tekijät ymmärtävät nähtävästi hyvin mitä pelaajat haluavat. Hyvällä tavalla pelaajan tekeekin mieli pelata kumpaakin puolta (koulu ja Tv-maailma), mutta silti pakon takia pitää silti joutua jättämään toinen vähäksi aikaa kesken toisen puolen pelaamisen ajaksi, tämmöinen tuo hyvällä tavalla vetoa pelin kumpaankin osa-alueeseen.




Taisteluihin keskittyvät toiminnot ovat suurin piirtein samoja kuin kolmosesta, mutta sekaan on liitetty mm. kätevä torjuntavaihtoehto josta on hyvinkin suurta hyötyä useissa tilanteissa. Tappeluissa on pelaajan lisäksi kolme muuta hahmoa sekä yksi ”supportteri”, jonka tehtävä on lähinnä kertoa vihollisten rekisteröidyt heikkoudet ja iskut.

Vaikka kolmosessa esiintyvä muiden hahmojen oma tekoäly toimi monia muita näkemiäni tekoälyjä paremmin, siinä oli silti hyvin paljon omia tiettyjä yksityiskohtaisia ongelmiaan. Näin ollen pelaaja voi itsekin ohjata muita hahmojaan ja saada näin ollen paremmat mahdollisuudet taisteluiden voittoisiin strategioihin. Hieman epätavallisena lisäyksenä pelaajahahmo ei menetä nurin lentäessään vielä vuoroaan, mutta eivät kyllä sen koommin vihollisetkaan.



Mikäli Anime ulkoasu ei vaivaa ketään pelin graafisesta ulkoasusta ei voi juurikaan valittaa. Henk. kohtaisesti pidin kyllä kolmosen sinisestä teemasta verrattuna nelosen keltaiseen. En sano silti että nelosen ulkoasu olisi tasoltaan mitenkään alempana. Välivideot on tehty hyvin ja hahmojen kolmiulotteiset mallit osaavat olla yllättävästi eloisia heidän kaksiulotteisiin keskustelukuviin yhdistettyinä. Itse olisin toivonut välivideoita silti huomattavasti enemmän itseensä peliin. Pelin hahmoilla on myös hyvät persoonallisuudet, vaikkakin hahmojen taustoihin ei keskitytä läheskään niin paljoa kuin kolmosen hahmoihin. Itse tykästyin yllättävästi supporterina toimivan Risen pirteään kommentointiin.


Erityisen hyvin täytyy kyllä antaa ”kunniamaininta” pelin kahdelle opettajalle, Herra. ”King Moron” Morookalle ja Neiti. Kashiwagille. Senkin lisäksi että erityisesti King Moronin ulkoasun erikoisuudesta myös hahmojen asenteeseen. Molemmat hahmot ovat positiivisella tavalla niin raivostuttavia ja omahyväisiä kusipäitä että heistä pitää ja heitä vihaa samaan aikaan hyvinkin paljon.


Pelin ns. dungeonien ulkoasuihin on tullut hyvällä tavalla paljon parannusta sitten kolmosen Tatratuksen samannäköisten käytävien. Jokainen tutkittava alue on rehellisesti sanottuna hyvinkin erikoinen, välillä pompitaankeskiaikaisessa linnassa, valtavassa höyryisessä saunassa kuin myös strip tease klubissa ja tiedä missä. Jos jotain asiaa pitää pelin ulkoasuissa mainita miinuksena niin pelin varjoviholliset, toki peli esittää muutamia aivan erinäköisiä vihollisia, mutta 90% kaikki pelin viholliset ovat suoraan kolmosesta. On toki hyvä nähdä vanhoja naamoja mutta miksi peliin ei olla voitu silti lisätä paljon enemmän uusia vihuja?




Pelin äänipuoli on minusta kolmosen tapaan hiivatin tyylikästä ja hienoa, vaikka siitä voidaan olla kahta mielipidettä. Musiikkipuoli vaihtelee laidasta laitaan taas kaikkeen räpistä sun muuhun, mutta itse näen sen vain positiivisena asiana. Pelin alkuvideon kappale ei nyt ihan ole ”Burn my dreadin” veroinen, mutta silti hieno kappale ja sopii peliin hyvin. Never More on helkatin hieno ja kaunis päätös pelille. Ainoa miinus musiikeissa on pelin varsinainen perusvihujen kappale, vaikka se on hieno ja sopii pelin TV-tunnelmaan hyvin kuulostaessaan aivan joltain TV-sarjan introlta, sitä soitetaan silti aivan liikaa. Eikö jokaiseen kenttään olisi voinut laittaa omaa taisteluteemaa.


Ääninäyttelypuoli on pelien perinteistä keskitasoa ja lähinnä siksi että pettymyksekseni ainoa pelin ääniraita on enklannniksi. Miksi japania ei voitu saada kielivaihtoehdoksi? Toki englanninkielen heput osaavat asiansa kohtuuhyvin paperilta lukemalla ja erityisesti Chie-hahmon ääni kuulostaa alun jälkeen oikealla tavalla tomboymaiselta. Varjojen erityiset friikkiääninäyttelyt osaavat hyvin asiansa, vaikka eivät valitettavasti ylläkään kolmosen Revolverijeesuskristus Takayan tasolle.
Vaikka sosiaalilinkkien hahmot sanovatkin vain ”hey” tai muuta äännähdyksiä, ne tuovat kaverisuhteisiin sopivasti eloa.

Huonona puolena mainitsen ääninäyttelystä nyt seuraavaa…Siinä missä japanilaiset naisääninäyttelijät osaavat kuulostaa uskottavasti teinipojalta, epäonnistuvat jenkkiääninäyttelijät siinä täydellisesti. Naoton ääni on vain alusta asti epäonnistunut yritys kuulostaa pojalta. Toki äänelle on erittäin hyvä peruste, mutta ei se yritys silti järin kehuttavasti toiminut.


Lyhyesti loppuun hieman sitä pientä huonoa puolta tämän pelin kohdilta.

Aluksi mainitaan hieman perinteeseen kuuluva hidas alku, jossa selitetään joka kierrokselta kaikki mahdolliset asiat pitkään ennen kuin päästään itse varsinaisesti pelaamaan.

Toinen asia on Tv-maailman itsensä parantamismahdollisuudet, sillä toisin kuin kolmosessa sisääntulohuoneseen palaaminen ei pistä energioita ja muita takaisin täysille. Näin ollen parantaminen on pakko suorittaa parannusloitsuilla ja SP:t on saatava täysille erään ketun lehtien kautta, valitettavasti lehden käyttäminen riippuu aivan hahmon nykyisten SP:en määrästä. Heikossa hapessa olevat hahmot joutuvat maksamaan suorastaan kymmeniin tuhansiin jeneihin nousevia rahasummia. Pienenä heikkoutena tulee myös se, että kavereita ei voi käskyttää tutkimaan käytäviä, jolloin alueiden tutkimisesta tulee aavistuksen hitaampaa.


Vaikka pelin juoni sisältääkin mukavasti yllätyksiä ja käänteitä, peli tuntuu silloin tällöin vähättelevän pelaajan älykkyyttä esim. seuraavan murhan mahdollisen uhrin hahmo, esitetään lähestulkoon ennen tämän katoamista täysin. Myöskin onnistuin loppujen lopuksi arvaamaan varsinaisen pääsyyllisen heti alkuvaiheilla ihan hatusta vetäisemällä, mutta onneksi peli osaa silti hyvällä tavalla vetää johtopäätökset väärille poluille jotta tilanne pysyy kohtuuhyvin hallinnassa.


Erityisesti nyt kyllä kuitenkin ihmetyttää eräs asia, onko kukkahattumarttojen ja muiden typerien järkyttyneiden äitien liitto jotenkin onnistunut missaamaan Personat, sillä ihmetyttää huimasti kuinka tähän peliin ei ole lentäneet uskomattomat määrät kaikkia seksileimoja ja tiedä mitä. Yleensä pienikin paljaan säären vilauttaminen saa kaikki mahdolliset pahat leimaukset ja seksiviittaukset, mutta nyt tuntuu kuin ne oltaisi täysin siivutettu.

Kun vastustajana esim. pomppii strippitangossa heiluva irstas sekasikiö tai ylimaskuliininen, hintsahtava lihaskimppu kavereineen, niin missä oikein ovat kaikki varoitusleimat nyt, kysynenpä vain, sarkastisesti siis.

Erityisesti pelin ainoa oikeasti paha leima on Huume-leima ja siitäkin on oikeasti kysyttävä ”mitä hittoa?” koska pelissä en näe yhtään narkomaania ja huumetta sitten vilaukseltakaan. Jos huumelaima tulee vain siksi, että esineen nimi on joku ”snuff soul” niin taitaa merkkien leimaajilla olla pahasti mopo hukassa..


Kuitenkin Persoona-sarjan neljäs osa on hyvä esimerkki miten vanhaa toimivaa pelimoottoria voi hioa vielä parempaan suuntaan, tehden tästä pelistä jopa kolmosen vertaisen hienon pelielämyksen. Tämän pelin voi kehua kuuluvan ihan rehellisesti kakkospleikan elinkaaren loppupään parhaimmistoon.

Mikäli se Ps2 on jostain syystä myyty pois, tai sitä ei ole saatavilla, niin voitte hommata P4:sen, päivitetymmän Golden version vaikka käsikonsoleille.

4½/5 Pistettä ja ”Gigsu suosittelee”-merkki.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 31.07.2015 16:18

Super Paper Mario (Wii)



”Joka asioilla on kääntöpuolensa...”


Super Paper Mario on lituskasti kuvatun Paper Mario-pelisarjan kolman osa, joka julkaistiin Wiille vuonna 2007.

Pelin tarina lähtee käyntiin siitä, kun enigmaattinen Professori Moriyarty...eikun siis...Kaito Kid...eikäkun...Kreivi Bleck edesauttaa kaikkien aikojen epäpyhimmän liiton syntymisessä. Njaa, mikäs liitto? Noh, tietenkin Bowserin ja Prinsessa Peachin häät! Tästäkös maailmojen tasapaino kirjaimellisesti romahtaa ja tästä syntyy voimallinen kaaoksen paha sydän, jota Kreivi aikoo hyödyntää kaikkien maailmojen tuhoamisessa. Kaiken tämän kaaoksen aikana Mario ja kumppanit päätyvät kukin ties minne ja taivaan peittää valtaisa aukko, joka uhkaa nielaista kaiken sisäänsä.


Marion tie johtaa hänet 'Kääntöpuolena' (eng. Flipside) tunnettuun kaupunkiin, ulottuvuuksien välissä. Pimeiden ennustuksien kirjan ennakoimaa tuhoa ei kuulemma voi pysäyttää mitenkään, mutta valoisampien ennustuksien kirjan mukaan tuhon voisi estää mikäli valittu sankari etsii kasaan hyvyyttä edustavia puhtaita sydämiä ( Pure hearts, or what i also call ”Puhtopumppuja”) .
Kuten kaikki jo arvelettekin, pullean putkenrassaajamme on jälleen taas aika pelastaa maailma.



Tavallisen kaksiulotteisen tasoloikan lisäksi uutena jippona on Mariolle opetettu kyky ”kääntää/flipata” itsensä hetkellisesti ulottuvuudesta toiseen. Kaikkien tunteman kahden ulottuvuuden lisäksi, kun on olemassa pelottavan epätavallinen kolmas ulottuvuus tutkittavana. Tämä jos mikä avaa kirjaimellisesti uusia ulottuvuuksia pelimaailman tutkimiseen. Mikäli reitti ei aukene 2D-ympäristössä, kääntäminen 3D:hen avaa monia kulkureittejä. Myöhemmin Mario saa seurakseen Prinsessa Peachin, Bowserin ja Luigin, joista jokaisella on omat ominaisuutensa tasoloikan puolelta.


Harmi, vaan että peli valitettavasti ei kykene ylläpitämään potentiaaliinsa kovin kauaa. Kyllähän pelin tarinasta huumoria löytyy ja kolmedee-kikkailu on hauskaa aikansa, mutta sitten... Noh, mistä sitä alottaisi?



Heti kun muut pelattavat hahmot lisätään mukaan soppaan, menevät pelin omat mekaniikat tarpeettomaan sotkuun. Onhan Peachin sontikalla kätevä leijua paikasta toiseen ja Bowserilla kivaa jyrätä kaikki itseään pienempi, mutta koska Mario on AINOA koko tiimistä, jolla tämä ulottuvuuskikkailu onnistuu, rikkoo jatkuva hahmosta toiseen pomppinen vääjämättä pelirytmin. Pikseli-keijukaiset tarjoavat kyllä myös ajoittain omaa käyttöään, mutta suurin osa Pikseleistä ovat enimmäkseen tarpeettomia ja näidenkin välillä valikossa ramppaaminen käy hyvin nopeasti turhauttavaksi.


Tästä pääsemmekin sitten kontrolleihin. On kivaa, kun Wiillä pääsee pelaamaan pitkästä aikaa pelkän wiimoten avustuksella. Hahmo liikkuu sinne minne halutaan ja tekee mitä pitääkin. Muuten ohjauksessa ei mätä mikään, mutta pikanäppäinyhdistelmä valikkoon pääsemiseksi on tehty tarpeettoman hankalaksi. Aivan liian monesti kävi niin, että valikkoon pääsemisen sijaan hahmo loikkaa ilmaan tai käyttää pikseliä väärällä hetkellä. Itselläni myös valikosta poistuminen kävi aina tarpeettoman hankalaksi ja usein tuli käytettyä tärkeitä esineitä ennenaikaisesti, vain siksi kun painoin myötänään väärää namiskaa päästäkseni helkkariin valikosta.



Pelin olisikin kannattanut keskittyä simppeliin tasoloikkimiseen ja ulottuvuuskikkailuun. Turhan moni hahmo ja ”ase” vain hankaloittavat genreä, jonka kuuluisi olla mekaniikaltaan simppeli.




Ulkoasullisesti pidän SPM:ää melkoisen veikeänä teoksena. Hahmot ovat sympaattisia ja ympäristöt ovat, ainakin aluksi veikeää katsottavaa, unohtamatta pelin överiä huumoria. Eräässä vaiheessa peli heittää hahmon, kuin tyhjästä keskelle tietovisaa ja eräs pomovastustaja heittää melkoista läppää eri error-ilmoitusten puolesta. Jo pelkkä elämäntapa-otaku, kameleontti Francis on jotain sangen odottamatonta ja täynnä nörttihuumoria aina dating sim-peleistä turrifandomiin.

Monet alkupään kentät ovat kuin tehtyjä retronostalgikoille. Eräästä kentästä löytyi Wanhan Marion tapaan ilmiselvä Warp Zone! Koin myös muutamia sydäntälämmittäviä hetkiä, kun supertähden saanut Mario muuttui VALTAVAKSI kasibitti-Marioksi ja pääsi hetken aikaa murskaamaan kaiken vastaantulevan.


Jos vielä jotain kehumisen arvoista on heitettävä, niin se on pelin pahiksen virkaa toimittava Kreivi Bleck, jonka yksinkertainen silinteri ja viitta-kombo ovat vain helkkarin tyylikästä katsottavaa aina kun tämä vain esiintyy ruudulla.



Peli pysyykin vielä mielenkiintoisena ensimmäiset kolme maailmaa, mutta sitten koko touhu alkaa mennä melko aneemiseksi. Maailmat käyvät tylsiksi, tehtävät raivostuttavaksi ramppaamiseksi, hahmot unohdettaviksi, kolmedeekikkailu jää vähälle, eikä edellä mainittu epätasainen pelirytmi hahmojen vaihtelussa pahemmin paranna asiaa.


Pelin musiikkipuoli ei sinänsä ole huonoa. Ihan kivaa retropimputusta läpi pelin, mutta ongelmana on vaan se, että yksikään soundtrack ei jää pahemmin mieleen tai mikään biisi ei jää järin ikimuistoiseksi. Ei huonoa, ei loistavaa, mutta neutraalilla tavalla hyvää sentään.



Sitten pelin huonoimpien puolien kimppuun, ihan kuin tylsissä maailmoissa ja epätasapainoisessa pelimekaniikassa ei olisi riittämiin...
Luigi saadaan pelattavaksi hahmoksi vasta ihan loppupäässä!
Oikeasti mitä helkkaria, vihataanko häntä Nintendolla näin paljon, vai mikä helkkari tämän älynväläyksen kohdalla oikein oli?

Sitten vielä se perkeleen Flipside...Uugh! Jok'ikisen kentän jälkeen täytyy tuhlata arvokasta aikaa tässä tylsässä kaupungissa pomppimiseen, sen sijaan että voitaisiin siirtyä pomppimaan saman tien seuraavalle tasolle. Kaikki tässä saakelin kaupungissa, peliluolaa lukuun ottamatta, oli niin sanoinkuvaamattoman puuduttavaa körrytystä, että mieluummin kuuntelisin kahdeksan tuntia putkeen radiokanava Loopin renkutuksia. :x


Uskon, että tekijätiimi halusi kokeilla jotain uutta, mutta valitettavasti tähän hilloon sotkettiin sekaan liian monta asiaa kerralla, jonka seurauksena lopputulos ei vaan tahdo toimia kunnolla.
Pelin alkuvaihe toimi vielä hyvin, kun seikkailtiin vain Mariolla ja tämän ulottuvuuskikkailulla ja mielestäni peli olisi saanut keskittyä tasoloikkaan.

Tarinapuolella on ehkä himpun verran liikaa tekstiä, ottaen huomioon miten paljon Flipside hidastaa tarinan etenemistä, mutta muuten se oli silti kivaa seurattavaa.



En suosittelisi tähän peliin tutustumista, ainakaan kovin suurella hinnalla. Ei peli susisurkea ole, mutta hukkaa valitettavasti toimivan potentiaalinsa. Kokeilkaa mieluummin jotain muuta Mario-rpg-viritystä tai aikaisempia Paper Mario-pelejä.



2+/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 27.08.2015 14:21

Halo: Combat Evolved (Xbox)


”HALOo, mitäs KEHÄykkösellä?”


Halo, simppelin oloinen scifiräiskintä, josta kuitenkin on irronnut tarpeeksi matskua ainakin kolmeen, neljään peliin, kasaan spinoffeja ja viideskin osa olisi kuulemma tuleva...Menestystä on ainakin löytynyt.


Pelin tarina keskittyy kauas tulevaisuuteen, jossa ihmiskunnat ovat laajentaneet asuinympäristöjään, kiitos valonnopeuden ylittävän matkustustavan. Harmitettavasti ihmiskunta on sodissa kovenanttina (eng Covenant) kutsutun muukalaisliittoutuman kanssa.

Pilar of Autumn-nimisen aluksen paetessa liittoutuman väkeä, alus onnistuu löytämään salaperäisen, renkaanmuotoisen keinomaailman nimeltä, Kehä ( tai Halo, miten vaan). Pelaaja saa liikuteltavakseen kyberneettisesti ja monin muidenkin tavoin vahvistetun supersotilaan, Master Chiefin. Piakkoin koventatti hyökkää alukselle, minkä seurauksena PoA haaksirikkoutuu suoraan kehän pinnalle ja vain muutamat sotilaat selviytyvät rytäkässä hengissä.

Chief saa avukseen/rieasakseen Cortana-nimisen, nenäkkään tekoälyn ja näiden kahden täytyisi kyetä saamaan tilanne taas kuosiin, yrittäessään selvitä Kehällä, joka vaikuttaa olevan enemmän kuin miltä näyttää...





Master Chef....eikunsiis Chiefin matka tapahtuu suht suoraviivaisesti, eri tehtävien ja alienien paukuttelun ohessa. Poiketen kuitenkin muutamista tuonaikaisista normeista, Chief on rajoitettu kantamaan vuorollaan vain kahta asetta ja kahdeksaa kranaattia. Lisäksi tämä supersolttu on varustettu suojakilvellä, joka suojaa häntä enimmältä vahingolta. Kilpi ei tietenkään kestä rääkkiä loputtomiin, joten liikaa lämää vastaanotettuaan kilpeä joutuu latamaan muutaman sekunnin ajan. Palautuvan kilven avulla pitää osata taktikoida liikkeitään, sillä ilman kilpeä lähtee nirri nopeaan.


Vaikka omat apujoukot ovatkin saamattomia vajaakkeja, joiden kohtalo ei voisi vähääkään kiinnostaa, ovat vastustajat sen sijaan poikkeuksellisen fiksuja yksilöitä. Vaikka extraterrestiaalit kuvataankin aivottomina raakalaisina, ne osaavat syöksyä taisteluissa suojaan eivätkä mene vipuun (esim. Combinen tapaan) wanhaan tuttuun ”nurkan taakse kämppimään”-jippoon. Jopa kranaatin nähdessään nämä örmyt tajuavat syöksyä heti piiloon.


Kontrollipuoli toimii konsoli-FPS:äksi hyvin eikä taisteluissa juurikaan ongelmia ilmene, kuin ehkä paniikissa sekoittuvat lyömä ja latausnapit. Taskulampun säätelyyn ja kranaattien vaihteluun käytettävät napit tosin ovat kiusallisen etäällä muista napeista. Pääpiirtesesti ohjauksessa ei ole mitänä vikaa, mutta kulkupeleissä sen sijaan...

Kuten Vääpeli Körmy tokaisi ”Kuka kusipää on tilannut armeijan laskuun tämmöisiä tavaroita?”

Warthog-jeeppi on kuin simulaatio kännissä ajamiseen: Jo pelkkä suoraan ajaminen, puhumattakaan kääntämisestä on yhtä tuskaa. Oikeasti, kenen mulkun idea oli laittaa kaasu vasemmalle tatille ja kääntäminen oikealle tatille? Mikä siinä ”paina [nappia X] kaasuttaaksesi ja ohjaa tatilla”-ohjauksessa on niin hankalaa.
Minä kun kuvittelin että Sly1:n autokontrollit olivat kamalat, mutta Warthog se vasta on syvältä, syvältä perseeestä.

Vastapainoksi voin todeta, että kaikkien muitten vempeleitten ohjaus toimii paremmin, ainoastaan villikarju kusee totaalisesti.



Mitä tulee vuorostaan pelin ulkoasuun...noh, onhan grafiikat vanhentuneet melkoisesti, mutta kyllä peli silti näyttää ihan passelilta katsoa. Plasma säteilee hyvin ja pyssyt paukkuvat näyttävästi. Ympäristötkin ovat vaihtelevia, ainakin paperilla. Löytyy rämeitä, tutkimuslaitoksia, ja muita mystisiä rakennuskomplekseja...


Mutta itse kenttäsuunnittelu toistaa itseään erittäin pahan kerran. Peli tarjoaa kenttien aikana toistuvasti samoja huoneita siihen malliin, että ihan pahaa tekee. Toisinaan tuntui aivan siltä, kuin tekijät olisivat vain lätkineet erään kentän aikana saman huoneputken viisi kertaa peräkkäin kun eivät viitsineet yrittää tehdä alueista eri näköisiä. Toki silloin tällöin avautuu mahdollisuuksia eri taktiikkoihin ja oikoreitteihin, mutta olisi alueissa voinut olla edes vähän enemmän poikkeuksia. Mikäli en olisi lakkaamatta törmännyt uusiin vihollislaumoihin, tai Cortana ei olisi tarjonnut suuntanuolta, olisin varmaan jäänyt tietämättäni kiertämään kehää.


Täytyy kuitenkin myöntää, että kenttä jonka aikana ”Tulva” kohdataan ensi kertaa, oli toteutettu tunnelmaltaan poikkeuksellisen hyvin. Fiilis oli hetken aikaa kuin Alienin ja Carpenterin Thingin yhdistelmä. On se kumma kuinka porukka valittaa zombipelejen määrästä, vaikka zombien lisääminen peliin voi pelastaa koko tilanteen kerrasta. 8-)


Äänipuoli ei minulta pahemmin kehuja keräile. Heti kättelyssä sain näet huomata, että pelin omat äänet ovat naurettavan hiljaista piipitystä, että jouduin vääntämään telkkarini voluuminappia ihan urakalla ja vain siksi että pelin asetuksista ei voi säädellä audiopuolta laisinkaan! En voi säädellä äänenvoimakkuutta, puheääniä, musiikinvahvuutta enkä edes asettaa peliin tekstityksiä. Haistakaa siis tästä kaikesta, Bungien porukat, paska!


Ääninäyttelyssä itsessään onneksi ei ole ongelmia, vaikka kovenantin porukat vinkuvat ja örisevät kaikki tylsästi samoilla äänillä. Nämä fanien kehumat musiikit ovat kyllä vakuuttavaa jälkeä, vaikka valitettavasti näitä kyseisiä hienompia musiikkimomentteja tarjottiin ehkä sen verta että pystyn laskemaan hetket yhden käden sormin.




Jos jotain huonoa näin loppuun, siis kaiken edellä mainitun lisäksi, niin pelin aseet. Ne ovat lähes kaikki joko hemmetin tylsiä tai tehottomia.

Katsaistaanpa:

Pistooli = Huono
Plasmapistooli = Huono
”Neulain” = Kehno (hyvä sentään, että kudit ohjautuvat kohteisiinsa)
Plasmakivääri = Huono
Rynnäkkökivääri = Heikko
Haulikko = Tosi hyvä
Kiikarikivääri = Kelpo, vaikkakin tilannekohtainen.
Raketinheitin = Hyvä
Plasmakranaatti = Kehno (saatanan pitkä sytytysaika)
Kranaatti = Hyvä

Olisiko ollut niin liikaa pyydetty saada sitä haulikkoa käyttöön jo alkuvaiheilla? isoja joukkoja vastaan Plasmakranujen tarrautumisominaisuudesta olisi voinut olla enämmänkin hyötyä, jos näiden räjähdystä ei tarvitsisi odotella iäisyyden ajan. Peruskranaatit toimivat juuri niin kuin niiden haluaisikin toimivan, sen kun vaan heität ja räjähdys likimain saman tein.



Mitään muuta oikeastaan huonoa en pelistä sitten enää löydä. Itselleni, ainakin yksinpeli oli parhaimmillaan keskinkertaista, mutta ei siltikään mitään järin viihdyttävää scifipaukuttelua. Tietysti moninpeli-tilassa ja neljän hengen deathmatcheissa on omat ilonsa.
Mistään täydellisestä kokemuksesta en kuitenkaan puhuisi tämän pelin kohdalla, vaikka muutamia hyviä ideoitakin löytyi. Itselleni ei ensimmäinen Halo oikein iskenyt ja suosin henk. Kohtasesti enemmän vaikka Unreal-pelejä.




3-/5
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 07.09.2015 19:26

Arvostelu ja pientä musikaalia, taas kerran.



Baldur’s Gate II: Shadows of Amn (Enhanced Edition) (PC)



Baldur’s Gaten jatko-osakin sai itselleen tuunatun version modernimmille laitteille. Kuten edellisessäkin osassa, tiedossa tutussa nopeahenkisessä, vuoropohjaisessa mätössä on mm. grafiikkapäivityksiä, bugikorjailuja, uusia hahmoja, aarteita ja paikkoja koluttavaksi.


Tarina jatkaa pitkälti siitä mihin edellinen osa päättyi:
Edellisen osan lopussa sankarimme kukisti Sarevokin ja sai samalla selville totuuden alkuperästään ja perinnöstään. Hieman myöhemmin sankarimme ja hänen muutamat kaverit joutuvat kaapatuiksi hämäräperäisen velhon, Jon Irenicusin kautta Athkatlan kaupunkiin. Päästyään pakoon tämän tyrmästä, sankarin kaveri ja sisarpuoli, Imoen joutuu paikallisen velhojärjestön vangitsemaksi. Tämän paikantamiseksi pelastamiseksi joudutaan hankkimaan apua paikallisen alamaailman kautta, eivätkä kyseiset palvelut avaudu suinkaan ilmaiseksi. Kaupungin öisillä kaduilla liikkuu aavemaista väkeä ja kaupungin ympärilläkin tapahtuu kummia. Mitä Irenicus oikein juonii ja mistä kaikesta on kyse, se selviää aikanaan.


Rehellisesti sanoen kakkososan tarina ei ehkä aluksi ole kovin kummoinen, mutta tarjoaa loppua kohden muutamia mielenkiintoisia ylläreitä. Meno on huomattavasti suoraviivaisempaa edelliseen osaan verrattuna. Vastapainoksi BG2 tarjoaa kuitenkin huomattavasti enemmän asioita ja tekemistä.

Jo heti alussa peli tarjoaa lukuisia sivutehtäviä siihen malliin, että piti alkaa organisoimaan mitä tehtävää lähden suorittamaan ensin ja mitä duunia samaan aikaan erään toisen keikan ohessa. Grindaaminen on ihan suotavaa, sillä pelin edetessä myös vastuskin kovenee. Nyt tehtävien lootti on jopa himpun verran parempaa mitä ykkösosan vastaavat.


Eri tiimikavereita löytyy pitkin peliä ja niissä onkin tuttuun oma sekopäinen eduskuntansa. Mm. vanha tuttu Minsc tekee paluun parin muun hahmon, (mukaanluettuna BG:EE:n lisähahmojen) kanssa. Uusista hahmoista löytyy mm. pitkiä muisteloitaan höpisevä maahinen, väkivaltainen kääpiö, itämainen palkkionmetsästäjä, siipiensä menetystä (kyllä!) sureva haltia ja monia muita. Persoonalliset hahmot ovatkin mielestäni koko pelisarjan kantavin voima ja kakkosen uudistusten myötä hahmot tuntuvat olevan enemmän mukana seikkailussa, kiitos säännöllisten väliheittojen ja pienten keskustelujen. Tiimisekoituksia on monia, vaikka aivan kaikki hahmot eivät tule aivan toimeen toistensa kanssa.


Ja terveiset Jan Jansenilta.: ”Tässä pelissä uhkailin polvitaipeita jo kauan ennen sitä kuuluisaa meemiä.”


Jotkut ovat kritisoineet EE:n hahmolisäyksiä kehnosti kirjoitetuiksi. Itse en ihan täysin allekirjoita tätä väitettä, vaikka pienellä vaivalla uudesta jengistä olisi voinut saada irtoamaan enemmänkin. Mielestäni Dorn ja Neera olivat tervetulleita lisäyksiä tiimiini. Vaikka edellä mainitusta, Dornista, ei ehkä otettu kaikkea potentiaalia irti, pidin silti tämän läsnäoloa ryhmässäni erittäin kiehtovana, varsinkin kun oma hahmoni sattui olemaan inkvisiittori (paladiini). Siinä missä Dorn yrittää vietellä/turmella toista pahaan, pyrin itse keskittämään tämän verenjanon kohteille jotka sen ansaitsevat ja lieventämään tarpeetonta verenvuodatusta. Erimielisyyksistä ja sarkastisesta herjanheitosta huolimatta, hahmojen välillä on selkeä kunnioitus toisiinsa.

Eihän moinen ehkä näy pelin sisäisessä käsiksessä, mutta pystyn silti kuvittelemaan asian näin. Näinhän asiat yleensä toimivat Dungeons & Dragons roolipeleissä.



Enhanced Edition ehkä korottaa pelin väriskaalaa himpun verran tarpeettomasti, mutta on silti mukavaa katseltavaa. Mielestäni oli ihan hyvä ratkaisu hankkiutua eroon BG:n aikana olleista kartan minimetsistä ja jättää kartalle kaikki oleellisemmat kaupungit ja miljööt koluttaviksi. Onhan meno sen myötä lievästi putkimaisempaa, mutta kyllä pelistä silti löytyy erittäin runsaasti nurkkia ja rakennuksia joita tonkia sivutehtävien ohessa.

Varsinkin kun pidän aivan mielettömästi mm. R.A. Salvatoren kirjoista, viihdyn pelin maisemissa enemmän kuin paremmin. Löytyy lumottua metsikköä, kirottuja raunioita, louhikäärmeen pesäluolia, piraattien pesäpaikkana toimiva satamakaupunki ja jopa hetken ajan päästään seikkailemaan uumenalaan mielennylkijöitten sekä drow'jen sekaan. Tässähän on jo käytännössä kaikki oleelliset mestat jotka miekka/magia fantasiaseikkailuun kuuluvat.




Verrattuna ensimmäiseen osaan, pelin äänimaailma on muuttunut paljon eloisammaksi. Ehkä ne kaikki kapakkalaulut eivät kaiu enää yhä voimakkaasti, eivätkä kaikki hahmot huuda samana kakofoniana lempihokemaansa, mutta siitä huolimatta pelissä on tällä kertaa kiitettävä määrä ääninäyttelijöitä ja puhetta. Toki aika ajoin tulee vastaan pelkkiä tekstilaatikoita, mutta yllättävän monet näistä laatikoista sisältävät sentään myös ääneen...tai ainakin osittain, luettua dialogia.

Musiikkipuoli sisältää myös tuttuun tapaan hyviä, tunnelmallisia sävellyksiä. Erityisesti taistelupuolen kipaleet jäivät itselleni parhaiten mieleen.



Mutta mitäkö huonoa mahtuu kakkosbalduriin? Suoraviivaistuminen jakaa taatusti mielipiteet, samoin myös uudet hahmot. Myönnän, että pelin suurin osa ajasta meneekin taisteluissa, vaikka sekaan mahtuu myös muutama puzzlen tapainen.

Se mikä kuitenkin itseäni pelissä rassaa eniten on, tuttuun tapaan tekoälyn tyhmyys. Mikäli et ole asettanut skriptejä oikein, kaveria ei voisi vähääkään kiinnostaa jos joudut yksinään vihollislauman keskelle tai eivät osaa olla hyökkäämättä. Muutama kirosanahan siinä lensi kun mm. hahmoni ei suostunut, useista yrityksistä huolimatta, kiskomaan parannusjuomaa nieluunsa tai perääntymään, vaan päätti jatkaa pahan rivimiehien kurmottamista heikosta hapesta huolimatta.
Myös kaverien reitinhaku tuntuu kaipaavan erittäin paljon fiksaamista. Usein käy näet niin, että hahmot eivät tajua ollenkaan kiertää toisiaan vaan jäävät seisomaan paikoilleen jos sattuvat koskemaan toistensa pikseleitä. Usein tiimin heikoin jäsen jäikin nalkkiin vihollisten ja omien väliin, kun kaverit eivät kyenneet tai tajunneet väistää pois tieltä.

Yhdeksän helvetin nimeen, kuka enää kaipaa vihollisia kun kavereissakin on vaivaa riittämiin...




Lopputulos:

Wanhan klassikoropen jatko-osan uusioversio viihdyttää, pikkujutuista huolimatta, erittäin hyvin. Edellisen osan mokauksia on korjailtu kiitettävästi ja lopputulos tarjoaa pelattavaa tuntikausiksi. Steamistä ja GOGista löytyy, sinne siis jos himottaa päästä pelaamaan.



4/5 ja ”Gigsu Suosittelee”-merkki





"
Minsc and Boo, (orig. Together we're Strong-Mireille Mathieu ja Patrick Duffy)

Boo once said: Live by the sword, live a good long time
Though we’re so different
Me and Boo
When we’re together
Even the most hideous creatures from the abyss shall flee in terror…

♪♫
You are the left I am the right
Together we shall go to fight
Evildoers will flee in fright
When they barely get a sight
I am your ride you are the knight
In the armor that is very bright!
When we smell trouble in the air
Gnolls and vampires beware!

I need you to know what to approve
I need you to make my next move
With your lead we’ll show how to behoove
Together we’re strong
We can’t go wrong!
And now we know just what to do
And how to get our meaning through.
We're only one when we are two
Together we're strong.

Together we're strong
Together we're strong

Together we're strong
Together we're strong
We can't go wrong!

I only know when we're apart
I only live with half a heart.
I need your hand to play my card
Together we're strong!
We can't go wrong
And now we know just what to do
And how to push through.
We're only one when we are two
Together we're strong.

Together we're strong
Together we're strong

Together we're strong
Together we're strong
We can't go wrong!

And whatever I am going to do
I’ll be always with my Boo
Let's keep going on.

You are the left I am the right
Together we shall go to fight
Monsters will flee in fright
When they get just a sight
I am the ride you are the knight
In the armor that is super bright!
When we smell trouble in the air
Evildoers and such beware!



Now we have find place to belong
Together we're strong.
Together we're strong

Together we're strong
Together we're strong!
♪♫"
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Hammerkrieg » 12.09.2015 20:42

Voisit Gigante joskus arvostella ekan Broken Swordin. Ihan vaan koska en ite jaksa.
Avatar
Hammerkrieg
 
Viestit: 212
Liittynyt: 01.03.2014 14:09
Paikkakunta: Wewelsburg

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Gigante » 12.09.2015 21:44

Hammerkrieg kirjoitti:Voisit Gigante joskus arvostella ekan Broken Swordin. Ihan vaan koska en ite jaksa.


Voisin toki arvostellakin, jos vain semmoisen harvinaisuuden ikinä sattuisin haltuuni saamaan. Siis jos on puhe aivan aidosta ja alkuperäisestä teoksesta, vuodelta keppi ja kivi. Uusi, päivitetympi Director's Cut-versio tosin näyttää löytävän Wiille ja Steamistä (Winukka ja Linux).

Ei pahemmin ole Broken Sword-peleistä kokemusta, ja point 'n click-seikkailut vievät toisinaan pirusti aikaa, mutta pitääpä oikeasti harkita jahka rahatilanne tilaisuuden moiseen suo. Lokakuu menee mitä luultavammin taas "Kalmokekkereitten" parissa, jossa on tiedossa vähän vanhoja, kadonneita arvosteluja, kuin myös uuttakin matskua.
"Giganttista!"
Kuva
Foorumin angsti, peluri ja keskustelunparantaja -17
Avatar
Gigante
Moteeraattori
 
Viestit: 2001
Liittynyt: 28.02.2014 09:43
Paikkakunta: Somewhere

Re: Peliarvostelut

ViestiKirjoittaja Hammerkrieg » 12.09.2015 23:45

En suosittele tuota Director's Cutia. Enkä myöskään alkuperäisen PS1-versiota. GOG.com:n Director's Cutissa on myös alkuperäinen mukana, joten kannattaa varmaan se hommata.

Eikä tuossa ole (paria lukuunottamatta) mitään kovin vammaisia puzzleja, joten aika suoraviivainen kokemuskin luulisi olevan. Hieno homma jos joskus arvostelun teet.
Avatar
Hammerkrieg
 
Viestit: 212
Liittynyt: 01.03.2014 14:09
Paikkakunta: Wewelsburg

EdellinenSeuraava

Paluu Muut pelit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron