Yare yare daze... Jojo's Bizarre Adventuresin kolmannen tarinakaaren, toinen kausi (aivan oikein) on nyt sitten vihdoin siinä pisteessä että taisto itse Dioa
(DIO, meille tavallisille kuolevaisille) vastaan on vihdoin alkanut. Joten voisihan sitä pitkästä aikaa heittää jotain mietteitä itse sarjasta.
JJBA:han on sitä perustyylin tappelusarjaa jossa Joestarin-suvun muskelimiehet vetävät pahiksia pataan mitä kreizemmillä tavoilla ja tätä eriskummallista huttua tarjotaan aina eri tarinakaarien muodossa. Ensimmäisessä stoorissa otettiin yhteen vampyyrien ja zombintapaisten kanssa eriskummallisen "väreilyn" avustuksella, kakkostoorissa otettiin vuorostaan yhteen jonkinlaisten supervampyyrien kanssa lähes samaan tapaan, mutta eri päähenkilöillä ja kyborginatsin avustuksella.
Kolmas tarina sitten otti ja heitti pakkaan ns. Standit/Ständit, jättäen edellisten tarinoitten väreily-tekniikan liki tyystin unholaan. Standit kuitenkin olivat niinkin mielenkiintoinen tapaus, että koko sarja onkin jatkossa pyörinyt miltei aina stand-voimien ympärillä.
Mitenkä "Ständin" voisi parhaiten kuvailla? Noh, SMT:Persona-pelejä pelanneet ymmärtävät varmaan henkilökohtaisen taisteluun soveltuvan suojelushengen periaatteen parhaiten, afterall...Personat lainaavat ideansa lievästi JJBA:n puolelta.
Ainoa erotus tosin on siinä, että perus astraalitaistelijan ohessa standeja löytyy myös monissa muissakin muodoissa. mm. Yksi tekee asioista magneettisia, yksi sulautuu mineraaleihin, monet voivat sitoa itsensä johonkin kiinteään aineeseen, yksi on käsiase, yksi mahdollistaa muodonmuutoksia, yksi vie sielusi, yksi ennustaa tulevaa sarjakuvan muodossa jne. Monet voimat kuulostavatkin paperilla todella typeriltä, mutta voivat olla siitäkin huolimatta melko käytännöllisiä.
Mutta mitäpä sitten itse sarjasta voi sanoa? Noh, animaatiojälki muistuttaa lähinnä paikoitellen liikkuvaa sarjakuvaa, vaikka ulkoasu vastineeksi näytää upealta. Hahmoja löytyy monenmoisia ja pahikset, överisyyksistä huolimatta ovat melkoisia ilmestyksiä. DIOlla löytyy karismaa niin giganttisena, että missään vaiheessa ei tullut mieleen kyseenalaistaa hänen sydänkorulla varustettua otsapantaa.
Tappelut ovat mielikuvituksellisia ja ovat pitkälti myös erittäin taktikoituja pelkän suoran mättämisen sijaan. Toisinaan sarja kuitenkin osaa mennä erittäin absurdille linjalle, kun porukka ehtii yhden ilmalennon aikana miettiimään kokonaisen esseen verran tekstiä, tai kuinka reikä päässään oleva mies ehtii kirjaimellisesti luennoimaan koko elämänkertansa ennen kuolemaansa...
Noh, jotain hölmöyksiä on osattava sietää ja onneksi tuohon jatkuvaan selostamiseen oppii ajan myötä tottumaan, vaikka onneksi mitään alkupään Speedwagonin tapaista ilmiselvää päivittelyä ei enää nähdä.
Mutta kun tappelupuolella loistetaan, niin silloin ollaan todella kirkkaana. Eräskin eeppinen yhteenotto pahiksen kanssa käytiin pokerimatsin muodossa, ilman että koko hoito oli millään muotoa tylsää.
Tosin tämän sarjan kolmostarinan suurimpana ongelmana on kuitenkin se, kuinka kauan tarina tuppaa junnaamaan paikoillaan, vaikka animeversio tiivistää monet yhteenotoista vain yhteen/kahteen jaksoon. Toki joka jaksossa kohdataan aina uusi standinkäyttäjä, mutta toisin kuin kahdessa aikaisessa stoorissa, pahiksien määrä lievästi korvaa laadun. Kaikista sarjan pahiksista vain kourallinen oli oikeasti vaarallisia ja suurin osakin oli kykyineen yhden tempun poneja, jotka saivat välittömästi turpaansa kun kyvyistä löytyi se kriittinen heikkous.
Pidin lievästi sangen tympeänä ratkaisuna animeversion veren ja tupakanpolton sensuroimista.
Veri on suurimmaksi osaksi vain mustaa auraa vamman kohdalla ja Jotaron
(maailman vanhin 17 vuotias btw.) polttama rööki sensuroidaan yhdellä kertaa tosi tökeröllä varjostuksella.
Sarjalle on okei näyttää lentäviä ruumiinkappaleita, turpoavia ruumiita, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, murtuvia jäseniä, munasillaan juoksevia penskoja ja itäisemmän maan hämärää vessakultuuria... mutta kun täysi-ikäisestä menevä 17 v. sytyttää röökin, se on suuri ei-ei... njust.
Mutta kaikesta tarjoamastani kritiikistä huolimatta, silti kykenen viihtymään tämän sarjan parissa. Lieko kyseessä sarjan musiikit, miehekäs yleisilme, mielenkiintoinen ulkoasu vaiko muuten vaan kaheli meininki ja meno, tiedä häntä. Tunnetteko itse monta sarjaa, jossa hahmojen nimet tai voimat on nimetty eri bändien tai laulujen mukaan?
Lyhyesti siis: Tykkään.
JJBA:n kolmannesta tarinasta on tietysti olemassa myös lyhyemmäksi saksittu OVA-versio, jota on kuulemma myös hyvä suositella. Mutta toisaalta animeversio tarjoaa huumoripainotteiset Oingo Boingo-veljekset ja muut alkuperäismangassa näkyneet pahikset.