Kirjoittaja Salem » 03.01.2023 00:38
Eksyinpä minäkin muistelemaan nostalgisia hetkiä, pelejä ja aikoja. Näitä tulikin sitten aika paljon...
NES. Oma eka konsoli, joka saapui huusholliin synttärilahjana kun olin jotain viiden tai kuuden vanha. Mukana tuli pelikasetti, joka sisälsi Super Mario Brosin, Nintendo World Cupin ja Tetriksen, jotka olivat ekat koskaan pelaamani pelit, tuossa järjestyksessään. Hassua kyllä Mario oli noista se joka jätti kaikkein vähiten muisteltavaa. Olihan sitä hauska pelata, mutta omalla kohdallani Mario löi itsensä läpi vasta 3D-maailmaan hypättyään, tämän ensimmäisen ollessa jotenkin tylsän tuntuinen. En ole muuten vieläkään pelannut sitä läpi, joten siinä on kai jotain tavoitetta tulevaan.
Nintendo World Cup oli, ja on edelleen, ainoa jalkapallopeli josta pidän, todennäköisesti sen överiyyden vuoksi. Taklatessa päästä pullistuvat silmät, yleisestikin härön näköiset pelaajat sekä blokkaamattomat superpotkut kaiversivat lähtemättömät muistikuvat päähäni. Erityisesti pelin soundtrack on jäänyt mieleen rallattamaan, vaikka peliä en ole aktiivisesti pelannut sitten noiden päivien, ja välillä sitä havahtuu siihen kuinka pelin ensimmäisen ottelun teema soi mielessä ilman mitään sen kummempaa kontekstia.
Tetris on näistä kolmesta pelistä itselleni kuitenkin se nostalgisin. Erityisesti mieleen on jäänyt eräs jouluaattoilta, kun olimme palanneet kotiin jouluvierailuilta ja pääsin vihdoin istumaan olohuoneen nurkkaan, koko talo pimeänä ja hiljaisena muutamia jouluvaloja lukuun ottamatta, jotka värjäsivät talon hailakan siniseen sävyyn yhdessä telkkarin loisteen kanssa, samalla kun ainoa talossa kuuluva ääni oli Tetriksen peliäänet, sekä Music 3, joka edelleen on itselleni se "THE" Tetrisbiisi. Siinä hetkessä oli jotain todella harrasta ja rauhallista, ja se kiteyttää täydellisesti sen fiiliksen jota yhä edelleen kaipaan jouluilta kaiken lahjarallin, stressin ja hälinän sijaan.
Mega Man-sarja on itselleni varmasti se kaikista nostalgisin. Tuohon aikaan ei ollut puhettakaan että kellään olisi ollut niitä kaikkia, vaan sarjan osia kierrettiin perheen ja kaveripiirin luona pelaamassa, kunkin omistaessa aina jonkun osan, muttei koskaan kaikkia. Nykypäivänä tuo ajatus on jopa hämmentävä, kun miettii että koko sarja on hyvin vähällä vaivalla hommattavissa yhtenä kokoelmana taskurahaa vastaan. Niin ne ajat ovat muuttuneet. Omaan talouteemme onnistuimme tuolloin hommaamaan Mega Man 2:n, muistaakseni kirpputoripoimintana, ja nelosen vuosi pari myöhemmin ihan uutena. Kakkosen Wood Man on itselleni siitä merkittävä, että se on ensimmäinen bossi missään pelissä jonka olen voittanut. Ylpeydellä ei ollut rajaa, vaikka vastassa oli vielä seitsemän muutakin, plus Wilyn linna. Nelonen puolestaan oli se Mega Man jota pelasin kaikkein eniten, ja sanoisin sitä edelleen suosikikseni koko sarjassa. Tuosta mieleen on jäänyt eräs tapahtumasarja, jossa minulle ja veljelleni tuli suoranainen tappelu pelivuoroista, hänen omiessaan pelin itselleen vaikka olisi ollut minun vuoroni päästä pelaamaan, koska oli "ennätyspitkällä" eikä voinut muka lopettaa. Paskapuheeksihan tuo näin jälkikäteen on osoittautunut, sillä passwordilla olisi päässyt täysin samaan kohtaan takaisin. Väittelyn hävinneenä suutahdin siihen malliin että revin koko NESin virtapiuhan irti kesken kiivaan taistelun Dust Mania vastaan, romuttaen veljeni "ennätyssuorituksen", ja tullen samalla käräyttäneeksi koko pistorasian. Pelivuoroa en kyllä tuon jälkeen hetkeen saanut.
Yksi hyvin nostalginen asia noilta päiviltä on pelivuokraus. Muistan edelleen tarkasti missä omassa kotikaupungissani oli meidän vakiopaikkamme, josta kävimme pelejä vuokraamassa. Nykyään kyseisellä paikalla on parturikampaamo, mutta tuolloin se oli oikea aarreaitta, jonka hyllyt notkuivat peleistä joista ei ollut koskaan kuullutkaan, ja joita selattiin tuskastuttavan pitkään kunnes juuri se oikea lähti viikonlopuksi mukaan. Omia kestovuokrauksiamme olivat Blades of Steel, ainoa jääkiekkopeli josta olen koskaan pitänyt, Super Mario Bros 2, Little Nemo the Dream Master, sekä hieman myöhemmin Snesin Batman Returns, joka kiteytti Burtonin leffan fiiliksen todella hyvin 16-bittiseen muotoon. Vuokrauksen edellytyksenä oli aina hyvä käytös hammaslääkärissä tai missä nyt ikinä pitikään käydä, ja kieltämättä se toimi oikein loistavana motivaattorina. Joskus peli vuokrattiin myös silloin, kun äidillä oli itsellään muuta menoa ja penskat tarvitsivat jotain mikä saisi meidät olemaan kunnolla.
Oli hyvin surullista luopua NESistä ja sen peleistä, mutta se oli pakollinen paha, jos halusimme saada seuraavan ison jutun joka pelaajan kodissa, Snesin. Mainittakoon tässä välissä että me olimme se perhe, joka säästi kaikkien pelien pahvikotelot ja ohjeet, ja vaatimaton pelikokoelmamme olisi tätä nykyä melkoisen summan arvoinen, jos vain olisimme pitäneet siitä kiinni. Tämä on jotain, mikä yhä edelleen harmittaa, mutta tuohon aikaan käytäntö oli se, että vanha myydään ja sen tuotot suunnataan uuteen, jos sellainen on pakko saada. Ja niin tilalle saapuikin sitten Snes-paketti, joka sisälsi Donkey Kong Country-pelin, samanaiheisen T-paidan, sekä pelin soundtrackin. Itse pelihän oli jotain tajunnanräjäyttävää 8-bittisiin peleihin tottuneille kakaroille, eikä sitä oikein osannut kuin istua huuli pyöreänä ihmettelemässä, miten mikään peli voi näyttää ja kuulostaa niin hyvältä. Kun peli ei ollut päällä, kuunneltiin sitten sen soundtrackia läksyjä tehdessä, piirtäessä tai mitä ikinä, ja tästä johtuen juuri tuo soundtrack on se kaikkein nostalgisin osa koko peliä. Kaikella todennäköisyydellä tuo soundtrack-levy on aikojen saatossa kadonnut, mutta hyvällä tuurilla Donkey Kong-paita on vielä jossain varaston kätköissä.
Snes-aikakaudesta päästään ensimmäiseen peliin, jonka maksoin aivan itse omia rahoja säästäen. Muistan kuinka juuri sopivaa peliä etsittiin Super Power-lehden myyntipalstalta pitkään ja hartaasti pelkän nimen perusteella, ja lopulta kymmenten eri vaihtoehtojen joukosta valikoitui yksi nimi: Castlevania - Vampire's Kiss. Siis Dracula X kuten se yleisesti tunnetaan, mutta minulle Vampire's Kiss tulee aina olemaan se ainoa oikea nimi. Monille tämä kyseinen osa Castlevania-saagaa on jonkinlainen musta lammas, mutta minulle se uhkuu puhdasta nostalgiaa. Eihän se mikään täydellinen peli ole, mutta yhdeksänä kertana kymmenestä otan pelattavakseni mieluummin sen kuin mitään muuta klassisen tyylistä Castlevaniaa. Ennen kaikkea, tämä oli se peli joka oli kiistatta ja ihan oikeasti minun, minun itse valitsema ja itse maksama. Myönnettäköön, että rahan käyttäminen peleihin on tuon jälkeen menettänyt huomattavasti hohtoaan, mutta ensimmäinen jätti kyllä selvästi jälkensä muistoihini.
Super Mario 64 on toinen DKC:ta vastaava tilanne omassa pelihistoriassa, kun sen ensi kertaa näki serkkujen luona kyläillessä. Se oli ensikosketus 3D-peleihin, joka räväytti silmät selälleen ja suun auki, kun sitä ihmetteli että mitä ihmeen futuristista noituutta tämä tällainen on. Nykypäivänä Mario 64 ei ehkä pidä vettä ihan yhtä hyvin kuin tuolloin, varsinkaan kameransa vuoksi, mutta tuohon aikaan tuntui kuin kaikki rajoitteet olisi poistettu, ja olisit ensi kertaa ollut oikeasti vapaa tekemään Marion saappaissa aivan mitä tahansa. Itse N64:sta nousee pintaan myös sellainen muisto, että se tuli aikoinaan poimittua synttäri- ja joululahjaksi saaduilla rahoilla Mustan Pörssin alennusmyynnistä, jossa tuo N64+Mario64-paketti taisi maksaa vaivaiset 200 markkaa, ehkä joku kymppi siihen päälle, mutta täysi polkuhinta joka tapauksessa. Tämä oli muuten ensimmäinen omilla rahoillani ostamani pelikonsoli, jota varten ei tarvinnut edes myydä mitään edellisistä. Ja sitä Mario64:ta sitten myös pelattiin pitkään ja hartaasti, nuohottiin joka ikinen nurkka jonne vain onnistui itsensä työntämään ja pengottiin esiin kaikki salaisuudet, ihan vain koska N64-pelit olivat (konsolista poiketen) sen verran kalliita ettei niitä kamalan usein osteltu. Lähes kaikki mut pelikokemukseni koneen kanssa perustuvat puhtaasti serkuilta lainaamiseen tai heidän luonaan pelaamiseen. Mistä puheen ollen:
Legend of Zelda - Ocarina of Time. Tämä oli ensimmäinen Zelda-pelini, poislukien yhtä kokeilua Link's Awakeningin kanssa matkalla mökille, joka päättyi autopahoinvoinnin vuoksi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Serkun luona päätettiin erään kerran pistää Ocarina tulille kun ei muutakaan tekemistä keksitty. Olin myyty ensimmäisestä dungeonista lähtien. Muistini mukaan tämä oli ensimmäinen näin vahvasti tarinaa kuljettava peli, jota olin pelannut, ja tästä johtuen se myös sytytti rakkauteni videopelien tarinankerrontaan. Olin täysin lumoutunut pelin tapahtumista, ja odotin aina innolla koska pääsisimme jatkamaan pelaamista, vain joutuakseni toteamaan ettei serkkuni ollut enää ihan niin innoissaan, ja pian pelisessiot tämän pelin parissa loppuivat kokonaan. Ratkaistakseni ongelman säästin rahaa ja päädyin ostamaan käytetyn kopion Ocarinasta, jälleen kerran Super Powerin myyntipalstalta, ja siitä tuli Marion rinnalle yksi ainoista N64-peleistä jonka omistin, mutta erittäin hyvä, lukuisia pelikertoja kestänyt sellainen. Jostain syystä yksi kirkkaimmista muistoista pelin parissa liittyy Death Mountainin Goroneihin, jotka ylistivät maasta taivaisiin kuinka herkullisia paikalliset kivet ovat, samaan aikaan kun itse pelin ohessa jauhoin menemään jotain sinisiä irtokarkkeja, jotka tuntuivat hampaissa kovilta kuin kivet. Jännä millaisia asioita sitä mieli tallettaakaan muistiin.
Super Poweria voi seuraavastakin lisäyksestä syyttää. Vuonna 1998 maailman valtasi eräs tietty buumi, jolta tuskin kukaan onnistui välttymään, ja oma ensikosketukseni siihen tapahtui uusimman Super Powerin pudotessa postilaatikkoon, mainostaen sellaisia uutuuspelejä kuin Pokémon Red ja Pokémon Blue. Ihastuin välittömästi punaiseen tulihäntäiseen lohikäärmeeseen ja siniseen tykkiselkäiseen kilpikonnaan, jotka lehden sivuilla olivat kuvattuina, ja mitä enemmän itse pelistä ja sen kantavasta ideasta luin, sitä varmempi olin että toinen niistä oli pakko saada. Pokémon Red päätyi olemaan minun valintani, ja seison tuon valinnan takana edelleen. Tämä samalla merkitsi myös ensimmäistä jrpg-peliä, jota koskaan pelasin, vaikken sitä silloin sellaiseksi mieltänytkään. Mainittakoon Pokémoniin liittyen myös, että seuraavan generaation peli, Pokémon Gold, tuli serkun kanssa ladattua netistä jonkin aikaa ennen sen virallista lännen julkaisua, ja onnistuimme pääsemään kyseisen romin fanikäännöksen turvin neljännelle salille, kunnes käännetty teksti yllättäen loppui, ja siihen loppui myös kyseisen pelin pelaaminen, kunnes julkaisun jälkeen päädyin ostamaan ihan virallisen kopion, josta tuli pitkäksi aikaa suosikkipokémonini, aina siihen asti kun sen remake näki päivänvalon DS:lla.
Pokémonin vanavedessä ilmestyi myös eräs toinen Game Boy Colorille suunnattu peli, jonka ostin puhtaasti edellä mainitun aiheuttaman hypen vuoksi luettuani niiden samankaltaisuuksista. Kyseessä oli Dragon Warrior Monsters, joka toimi spinoffina Dragon Quest-pelisarjalle (josta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä), toimien vähän kuin näiden kahden sarjan risteytyksenä. Oman kopioni poimin luokkaretken aikana Ahvenanmaalta, ja sormet syyhyten odotin että pääsisimme takaisin kotiin jotta voisin vihdoin pelata ostostani. Muistan vielä kuinka luokkakaverit kuumottelivat koko paluumatkan, kuinka peli on kumminkin kokonaan ruotsinkielinen, olihan se nyt sentään Ahvenanmaalta asti tullut. Eipä ollut ruotsinkielinen, mutta enpä myöskään osannut arvostaa tätä peliä vielä tuolloin sen ansaitsemalla tavalla, kokien sen liian vaikeaksi ja hämmentäväksi, pettyen siihen ettei fokus ollutkaan hirviöiden keruussa, vaan ultimaattisen hirviötiimin jalostamisessa, ja niinpä peli unohtui pitkäksi aikaa pöytälaatikkoon pölyttymään. En totta puhuen ole vielä nykyäänkään päässyt sitä läpi, mutta ainakin osaan arvostaa sitä nyt paljon enemmän kuin nuorempana.
Buumeista puheen ollen, The Sims oli jotain josta muistan lukeneeni pitkään ennen sen julkaisua, jotain mitä minä ja serkkuni odotimme innoissamme, ja suunnittelimme pitkälle etukäteen millaisia hahmoja siinä loisimme, millaisen talon rakentaisimme ja mitä kaikkea tekisimme. Toki mitkään näistä suunnitelmista eivät toteutuneet, ainakaan heti ensimmäisen peruspelin julkaisussa, sillä pelin tuoma vapaus ei ollut ihan sitä mitä olimme odottaneet. Silti, useamman kuukauden verran jokainen vierailuni serkkuni luona koostui hyvin vahvasti kahden poikamieskämppiksen toilailuista rumasti rakennetussa talossa, josta pitkän aikaa puuttui kokonaan lattia, hahmojen talsiessa nurmella sisätiloissakin. Välillä pelattiin myös toista perhettä, jossa tavoitteena oli rakentaa rahakoodin turvin massiivinen kartano ja tappaa mahdollisimman monta simiä voidaksemme luoda hautausmaan tontin perälle, perimmäisenä ideana ollen että muuttaisimme pääsimimme lopulta heille vartavasten valmistettuun kummituskartanoon. Jossain vaiheessa ladattiin myös joku party-lisäosa, jolloin suunnitelma muuttui siten, että pelihahmoistamme tulisi muusikoita. Niin, ja lisäri toi myös mukanaan juhlaesineet, joista erityisesti mieleen ovat jääneet kakku jonka sisältä hyppäsi esiin strippari (jos sitä sims-vastiketta sellaiseksi voi kutsua), sekä love bed, joka mahdollisti woohoo-vaihtoehdon, mikä puolestaan oli parille nuorelle pojanklopille se ultimaattinen goali pelihahmoilleen. Jännä miten vähästä on joskus riemunsa repinyt.
Kuinka moni muistaa ensimmäisen asian jonka osti vastikään Suomeen saapuneilla euroilla? Minä muistan. Game Boy Advance, sekä Castlevania - Circle of the Moon. Ostin mokomat pois veljeltäni, joka ei ilmeisestikään tykännyt Circlen roolipelielementeistä, eikä kaiketi sitten GBA:stakaan, kun niin oli kova kiire siitä päästä eroon. Kaupat tehtiin, ja minulle tuo Castlevania kelpasi kyllä oikein hyvin, vaikka GBA:n ruudun valaistus olikin mitä oli, pakottaen pelaamaan huonossa asennossa pöytälampun äärellä että edes näki jotain. Vaikeakin peli oli kuin perkele, mutta läpihän se lopulta pyörähti, ja siitä tuli yksi suosikeistani koko sarjassa. Hyvä sijoitus siis kaikin puolin, vaikka jonkin aikaa myöhemmin ilmestyikin parempi GBA kunnon taustavalolla, joka olisi tietty ollut se fiksumpi hankinta, jos sen ilmestymisestä olisi vain tiennyt.
Viimeinen nostalgiaa tihkuva tanner onkin sitten PS1-aikakausi. Siinä missä serkkumme pysyivät vankasti Nintendon kelkassa N64:n kanssa, me hyppäsimme Playstationin kyytiin, joka oli meidän korvaajamme Snesille. Tuolla koneella ensimmäisen vaikutuksen tekivät demolevyt, joita sai milloin mistäkin yhteydestä, ja joiden kautta sai ensi kertaa maistiaisia pelistä ennen sen ostamista, mikä varsinkin NES ja Snes-aikakaudella olisi ollut oikein tervetullutta, jotta olisi voinut välttää sellaiset haisuhelmet kuin Captain Planet and the Planeteers, sekä Incredible Crash Dummies. Ja kieltämättä noita demoja toivoisi yleisemmäksi käytännöksi vielä nykyäänkin. Demojen kautta tuli koettua ensi kertaa Abe's Oddyseet, Tekkenit, MediEvilit, Kula Worldit ja OverBoardit ynnä muut Mr. Dominot ja Unholy Warit, NetYaroze-fanipelejä nyt unohtamattakaan, joista päällimmäisenä mieleen nousevat koomisen dialogin ja tarttuvan tunnusbiisin omaava Terra Incongnita, sekä joku sokkelopeli jossa juostiin punapaitaisella herrasmiehellä pakoon zombeja klassisen musiikin pauhatessa taustalla, ja jossa muistaakseni oli aika säpsäyttävä kuolemaääni. Demolevyt olivat kuin seikkailu itsessään, kun ei koskaan tiennyt millaisia aarteita levyiltä löytäisikään.
Final Fantasyt, ja tarkalleen ottaen FFVIII. Joskus aikanaan lainasin luokkakaverin kanssa päikseen pelejä, saaden häneltä kahdeksannen Final Fantasyn kokeiltavakseni. Ei mikään maailman paras valinta, ottaen huomioon että englanninkielentaitoni oli vielä tuolloin parhaimmillaankin ontuva, eikä pelin tarina noin muutenkaan ole se kaikkein selkeimmin aukeava, unohtamatta että väliaikaiseksi lainapeliksi kyseessä oli aivan liian pitkä rupeama. Olin liki alusta pitäen eksyksissä pelin kanssa, ja kaikki edistys mitä sain aikaan syntyi GF:ia käyttämällä. Junctionista ja magian drawaamisesta en tajunnut senkään vertaa mitä nykyään. Silti joku tässä sai jatkamaan aina hieman eteenpäin, ja muistanpa päässeeni ensimmäisellä levyllä suhteellisen pitkällekin, kunnes laina-aika loppui, luokkakaverin päästyä oman lainapelinsä läpi. Meni pitkään ennen kuin koskinkaan toiseen Final Fantasyyn, aina sinne asti kunnes liityin edelliselle Resident Evil Suomeksi-foorumille, jossa eksyin erään kerran tiedustelemaan parasta vaihtoehtoa lämmitellä suhdetta Final Fantasyihin. Taisi olla Juripa joka suositteli Final Fantasy VII:ta, ja joo, myönnetään että oikeassa hän oli, sillä tätä nykyä Final Fantasy on yksi suosikkipelisarjoistani. Ja näin se ressafoorumikin pääsi luikertelemaan tiensä osaksi pelinostalgiaani.
Eikä tämä lista olisi täydellinen ilman peliä joka minut ressafoorumille alkujaankin toi. Resident Evilillä on kiistatta ollut eniten vaikutusta siihen millainen minusta on muokkautunut. Vanha kunnon Super Powerin myyntipalsta oli tässäkin näyttelemässä roolia, tällä kertaa isoveljeni tilatessa ekan Ressan, josta oli juuri lukenut useamman sivun mittaisen artikkelin. Ikää meillä kummallakaan ei ollut tarpeeksi tuota peliä ostamaan, mutta tuolloin ikärajoitteet eivät olleet ihan sama juttu kuin nykyään, eikä ketään oikeasti kiinnostanut. Aivan ensimmäinen kosketukseni koko peliin oli tulla koulusta kotiin, vilkaista TV-ruutuun ja nähdä veljeni kulkemassa kuuluisaa koirakäytävää, ikkunan läpi hyökkivien koirien säikyttäessä sekä hänet, hänen kaverinsa, että minut totaalisesti. Ensimmäisen kuoleman jälkeen pääsin myös todistamaan legendaarisen "eka zombie"-kohtauksen, mikä aiheutti itselleni painajaisia. Vaikka peli nauttii nykyään melkoisen koomista mainetta, ei siinä tuolloin ollut mitään naurettavaa. Se oli hyytävää kauhua joka askeleella, kammottavaa tunnelmamusiikkia, painajaismaisia hirviöiden ääniä, verta ja raakuutta, ja suoraan sanoen, minä vihasin sitä. Se teki oloni rauhattomaksi, tuli uniin useampanakin yönä. Mutta mitä pidemmälle peli eteni, sitä innokkaammin sitä myös seurasin. Jossain kohtaa kammo muuttui kiinnostukseksi. Olin utelias näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu, millaisia hirviöitä kartano heittäisi niskaan, ja kuka selviäisi hengissä ulos. Ennen pitkää olin jo aloittanut omankin tallennuksen (muistaakseni kaikessa innostuksessani vielä tallentaen vahingossa veljeni tallennuksen päälle selvittyäni Yawnin kohtaamisesta, mistä tuli huutoa enemmänkin), ja kun lopputekstit vierivät ruutuun Still Dawnin soidessa, olin lopullisesti myyty. Enkä vain tälle pelille, vaan koko genrelle. Siitä alkoi nimittäin rakkauteni muihinkin kauhupeleihin, kauhuelokuviin, ihan kaikkeen mikä on kauhua. Nykyään eka Ressa saattaa olla koominen kokemus, kun dialogin laadun päälle ymmärtääkin jotain, mutta se on edelleen yksi merkittävimmistä peleistä minulle, ja samalla yksi kaikkein nostalgisimmista.