-Zerials- kirjoitti:SNESin Castlevania Dracula X (tai Rondo of Blood, tykkään tästä nimestä enemmän) on toinen Super Nintendon Vania-peleistä.
Pieni nörtin hienosäätö tähän kommenttiin. Rondo of Blood ei siis ole Snes-julkaisua koskaan nähnyt, vaan sen pohjalta kyhätty erillinen versio, joka jenkeissä sai typerästi nimekseen Dracula X, mutta meille Euroopassa se nimettiin paljon siistimmin nimellä Vampire's Kiss. Rondo of Blood kertoo saman tarinan, mutta on kuitenkin eri peli.
Simon's Quest on ilmeisesti saanut vähän huonoa mainetta tuon AVGN:n arvostelun takia, eikä oikeasti peli ole niin huono, mitä mies antaa ymmärtää arvostelussaan. Onhan pelissä kaikkea typerää, eikä se ole samaa suoraviivaista äksöniä, mitä eka Vania on, mutta se on silti laadukas peli NESin standardeilla. Simon's Questissa on myös pirun hyvät 8bit-versiot sarjan tunnetuimmista kappaleista.
Juu, Simon's Quest ei todellakaan ansaitse sitä vihaa jonka AVGN on sen kontolle saanut arvostelullaan (muutenkin miehen sanoilla tuntuu olevan vähän liikaa painoarvoa yleiseen mielipiteeseen videopeleistä). Minulla ainakin on todella paljon lämpimiä muistoja kun tätä serkun kanssa aikoinaan pelattiin. Toki tässä on typeriä valintoja, ja toki se on erilainen ensimmäiseen verrattuna, mutta kun vähän asiaa miettii niin on aika helppo ymmärtää miksi se on erilainen. Mario 2, Zelda 2 ja Final Fantasy 2 näin parina esimerkkinä yrittivät kaikki jotain erilaista, koska ne eivät olleet löytäneet vielä sitä identiteettiä jota sarjalta odotettiin, ja olivat vielä niin sanotusti kokeilevassa vaiheessa. Ja pelityyliltäänhän tämä kuitenkin on aika lailla kuin alkukantainen prototyyppi Metroidvanioille, eli ei ne kokeilut hukkaan menneet. Yllättävän harva myös tajuaa, että juuri Simon's Quest antoi alun yhdelle rakastetuimmista Castlevania-biiseistä, Bloody Tearsille.
Joni Ahonen kirjoitti:Circle of the Moonista on sanottu, että sen pelaaminen oli melkein mahdotonta ennen GBA SP:tä, koska pelin grafiikat ovat niin tummat.
Ei se pelkästään tähän peliin pätenyt. Pöytälamppu oli melkein välttämätön apuvälinen GBA:lla pelatessa ennen kuin joku keksi pistää siihen taustavalon. Circle of the Moon on yksi parhaista Castlevanioista mitä on tehty, pienestä kankeudesta huolimatta, joten ehdottomasti suosittelen sen pelaamista.
Castlevania on itselleni yksi nostalgisimmista pelisarjoista, verrattavissa helposti Megamaniin ja Marioon. Omat kokemukseni alkavat ihan sieltä sarjan alusta. NES:in ekaa Castlevaniaa ei omistettu meidän perheessä, mutta pelivuokraamosta se tuli napattua lainaan useinakin viikonloppuina. Tuolloin onnistuin parhaimmillaan pääsemään Frankensteinin hirviöön asti, mutta myöhemmin emulaattorin kautta peli tuli kyllä läpäistyä ihan kokonaan.
Simon's Quest taas oli serkun omistuksessa, ja siellä sitä tuli pelattua todella paljon, ja kyllä se läpikin lopulta mentiin, pelioppaan voimin tosin.
Kolmas peli, Dracula's Curse, ostettiin sitten ihan omaksi, mutta siinä en koskaan oikein pärjännyt. Sen varran muistaakseni että tapasin kaikki apurihahmot joita pelissä oli. Isoveli kuitenkin onnistui tuonkin läpäisemään, joten peli tuli koettua sivusta seuraten. Koko NES-trilogia on kaikessa hiomattomuudessaan ja raivostuttavassa haastavuudessaan mahtavia pelejä.
Snes-ajoilta tuo Super Castlevania 4 jäi omalta osaltani kokonaan välistä, enkä sitä ole tähän päiväänkään mennessä pelannut. Aiemmin mainitsemani Vampire's Kiss taas on eri juttu. Muistan edelleen kuinka se tilattiin Super Power-lehden myyntisivujen listalta, ja kuinka hienoa sitä oli päästä pelaamaan. Tuohon aikaan ei Rondo of Bloodin olemassaolosta ollut mitään käsitystä, ja koska Super Castlevania 4 jäi välistä, oli Vampire's Kiss ensimmäinen kurkkaus uuden sukupolven Castlevaniaan. Pelin kömpelyydet eivät tuolloin haitanneet, kun ne kuitenkin olivat alkuperäisestä trilogiasta tuttuja, ja koska peli itse sekä näytti että kuulosti upealta, puhumattakaan että sitä oli hauska pelata, nousi se nopeasti yhdeksi tuon ajan suosikkipeliksi. Ja sehän myös mentiin läpi aika kovaa tahtia, ja useaan kertaan. Yhä edelleen muistan ne kylmät väreet kun ensimmmäistä kertaa astui Draculan valtaistuinsaliin ja ilmoille kajahti Dance of Illusions-biisi, Draculan naurun säestyksellä tietenkin. Kerrassaan maagista.
Sen jälkeen Castlevania jäi vähän taka-alalle. Symphony of the Night tuli koettua ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten, ja N64:lle ei myöskään eksynyt yhtäkään sille julkaistua sarjan peliä, syystä jota en oikeastaan edes tiedä. Vasta GBA:n myötä sarja palasi kunnolla tietoisuuteeni, kun veljeni päätyi myymään minulle sekä kyseisen käsikonsolin että sen mukana Castlevania: Circle of the Moonin. Koska Metroidvania ei ollut tyylinä ennestään tuttu, ellei nyt Simon's Questin avoimempaa karttaa lasketa, oli tämän pelin suuri pelialue jotain käsittämätöntä, ja kuten sanoin, se on edelleen mielestäni yksi parhaista sarjan peleistä.
Seuraavina peleinä tuli hommattua PS2:n Lament of Innocence ja Curse of Darkness, kumpikin mielestäni äärettömän aliarvostettuja, varsinkin jälkimmäinen. Symphony of the Night ja Harmony of Dissonance tuli koettua osapuilleen samaan aikaan, ja ovat Circle of the Moonin rinnalla siellä parhaiden joukossa. Aria of Sorrow taas ei asetelmansa puolesta napannut ollenkaan. DS-julkaisuja en ole vielä kokenut mahtavia soundtrackeja lukuunottamatta, mutta PSP:lle julkaistun Dracula X Chroniclesin kautta sain viimein pelata Rondo of Bloodin sekä alkuperäisenä että remakena, ja pääsin näkemään mikä on se peli mihin Vampire's Kissiä aina verrataan. Ja olihan se Rondo parempi, mutta puolueellisena nostalgiahiirenä tulen aina kuulumaan Vampire's Kissin kannattajakuntaan.
Sitten on tietysti nämä surullisenkuuluisat ja paljon vihatut Lords of Shadow-pelit. Henkilökohtaiseti pidän ensimmäisestä, ja Mirror of Fatekin on ihan mukiinmenevä teos, mutta Lords of Shadow 2 on täyttä paskaa. Mitään noista kolmesta en tosin pidä samassa arvossa kuin alkuperäistä sarjaa.
Castlevanialle toivotan lämpimästi sekä onnea että kevyitä multia. Toivoa sopii että Konami kaivaa päänsä perseestään ja Castlevania saa Draculan tavoin nousta haudastaan. Sitä odotellessa täytyy luottamus pistää Igarashiin ja Bloodstainediin.