Viime kuukausina ja nyt lähiviikkoina, on tullut kolme peliä läpi pelailtua. Days Gone Ps4:lle (mahd. tuon konsolin viimeinen yksinpelikampanjan läpipeluu meikällä, että ainoastaan taidan enää Fall Guysia naputella sillä) ja sitten Gearsit 4:n ja 5:n XSX:llä, jossa jälkimäisessä uuden koneen tehoja vähän tuotiin esiin nopean ruudunpäivitysen muodossa ja kuinka liukkaasti tekstuuri pysyy kasassa kohtauksessa kun kohtauksessa, kiiltävää ja syvällistä graafista tulitusta sanoisin.
Gearsien myötä olen nyt kaikki pelisarjan pelit pelaillut läpi, kaikki siis tarinan jatkumona toimivat hönskötit mutta kaikkea sivutuotetta en ole nauttinut, joskin myös Judgement tuli aikanaan pelailtua finittoon, mutta se tavallaan on luonnollinen osa tarinaa ja Kilo Squadin alkutaivalta E-päivän jälkimainingeissa. Kumpikin "uusista" peleistä ovat edelleen sarjan tarinan jatkavina tekeleinä ja sukupolven vaihtumisen myötä uusiin naamoihin, aika mielenkiintoisia tuotoksia ja kun narratiivin mainitsin, niin se on näiden pelejen oikeastaan parasta antia ollut aina kun kranaatteja aamupalaksi jauhavat ukot pehmoilee ja kavereilla on oikeasti muuta merkitystä kuin olla npc-tykinruokana ruudulla ampumassa niitä lyhyitä ei-mihinkään-suuntaan vieviä sarjoja vastustajaan
Tässä pelisarjassa toki ne tiimikamut oikeasti ovat avuksi ruudulla, mutta pelkistin tämän tuntemuksen monien samansuuntaisten pelien osalta.
Toki Marcus, Baird (osa-aikaisesti), Augustus "Cole Train" Cole ja Paduk ovat edelleen aseissa, mutta tällä kertaa enemmän taustalla, joskin Marcus kyllä aika aktiivisesti hanskaa myös ruudulla. Sarja muutessaan ei ole mihinkään muuttunut vaan outoa kyllä toisinaan koukuttavakin kyykitään, ladataan superluodit piippuun oikealla painalluksella, sahataan ja kranaattia viskotaan -tyyli on edelleen vahvasti paino/na/(-lastina) mukana. Pelit on tunnetusti lisännyt pituutta näillä konsteilla ja nyt oli samaa havaittavissa, mutta kyllä mielestäni pelattavaa riitti ihan mukavasti kuitenkin. Pakko sanoa, että erittäin pelattavia pelejä ja kyllä nautin kummastakin kyydistä mielekkäästi, joskin uudelleen peluu-arvoa ei välttämättä taivu juurikaan kotikatsomoon. Uudet hahmot, JD Fenix, Del ja Kait, ovat myös luontevia osissaan ja kehittyvät tarinan edetessä. Tämän kolmikon ympärille näiden kahden pelin sisältö rakentuu, erityisesti nelosessa ja vitosessa punnitaan.
Ainoa miinus (jo tiedettävien rytmitys-ongelmien lisäksi joka GOW:ta pelanneilla on voinut kiristää vanteena päänuppia) on erikoiset päätökset peleille. Enempää tässä kertomatta liikoja, mielestäni merkittävänä sivujuonena esiintynyt johdannaisuus olikin nelosessa pelin päätepysäkki vaikka sitä melkein alusta asti sahattiinkin. Toki sopi tarinaan ja jatkumoon, mutta olisin siltä odottanut jotain paljastusta (ja ratkaisua) joka johtaa konkreettiseen tulemaan koko New Ephyralle.. Vitosessa puolestaan - isohkon - taistelun jälkeen peli loppui kuin seinään vaikka odotin lisäacteja tulevaksi sen jälkeen, koska mielestäni dramaattista päätöstä elämän & kuoleman väliltä aikaisemmin, olisi pitänyt seurata pitempi jakso elämistä omien päätösten kanssa ja seurata hahmokemioiden kehitystä. Mutta, tämähän tasasi tietä juurikin trilogian päätökselle, eli numba kutoselle, kun aikanaan ilmestyy. Alkuperäisessä trilogiassa jokaisella pelillä on jonkinlainen loppu ja ratkaisu, mutta kyllähän tämäkin passaa jännityksen luomisessa.
Jos Gears of Warit ovat tuttuja, niin suosittelen näitäkin jos ei vielä ole tullut hakattua. Niille ketkä eivät ole 13-14 vuoteen sarjaan tutustuneet, niin sillä voi olla muukin syy kun ei Xboxia tai ei vain osunut tielle, joten ei ehkä silloin osu käteen, mutta kyllä kokeilla saa ja voi tykästyäkkin.
Days Gone Ps4:lle oli varmasti elämäni pisimmistä (ellei pisin) peli jota olen pelannut. Alien Isolationilla riitti pituutta, mutta kyllä tämä peli vaikka mottoripyörineen kulkisi kuinka kovaa ja pikamatkailulla paksuine bensatankkeineen, oli täysin omassa kastissaan pituudessaan. Tarina jaksoi kuitenkin kantaa hävityksestä toivoon ja mitä jos -skenaarioon johon pelaajakin helposti uppoutuu mukaan vaikka toisinaan on kaikenlaisia pienmallista tulitikkuleikkiä mukana sivujuonina Oregonin metsissä. Tässäkin pelissä ystävyys ja silmäkulmien alta kyräily äärimmäisellä pessimistisyydellä olivat pääosassa ja siksi päähahmo, Deacon St. John, voikin alussa olla jopa ihmisraunio, mutta paljastua myöhemmin sydämeltään mukana olevaksi jos saa syyn olemassaoloonsa. Hänen kehitystään peli seuraa yhdessä moottoripyöräjengissä hänen kanssaan olleen Boozerin (Hapon) kaverisuhdetta sekä eri leireille tehtävien toimeksiantojen tuomaa luottamuspohjaa näihin kollektiiveihin ja näiden johtajien ystävyyden ansaitsemista.
Koluttavaa on järkyttävän paljon ja aina kun luulee että nyt tapahtuu ratkaisuja juonikentällä, niin jo uutta pyydystä heitetään nolla%:n läpäisyasteella eteen koluttavaksi kuljettaen plottia taas eri suuntaan. Mopedia varustamalla ja kehittämällä sekä aseita luottamuksen kasvaessa leireillä ansaitsemalla/ostamalla, peli huomattavasti alkaa käymään helpommaksi ja eri vihollisuuksia olevien leireille että zombirysiin voi mennä vain etuovesta aseet paukkuen - ja toki - kentältä löytää kaikenlaista harvinaista jota ei voisi kaupasta edes uneksiakkaan hankkivansa ystävällisellä leirillä käydessä (yleensä ei avattu, koska työsuhde ei ole saavuttanut tiettyä lojaalitasoa), joten myös etenkin asepuoli voi olla sieltä katettu, bensat ja panokset tarvittaessa ostaa latauskäynnillä
Pikamatkailu myös helpottaa kartalla liikkumista huomattavasti.
Miinuksena voi antaa jonkinlaisen sekavuuden taisteluissa, kun välillä hahmo on niin hanakasti tekemässä ties mitä ja tavaroiden käyttö valikosta nopeaan voi olla aika namittelua kun isoa jannua polkee päälle, esimerkkinä eri räjähteiden käyttö jotka komiasti ovat samalla liipaisemella valintapyörässä mutta helkutin vaikeita valita pitämällä tattia nopealla aikataululla juuri sen tavaran päällä jonka käyttöönsä halajaa. Eli voi olla kranut, molotovit sekä muut räjähteet sekaisin taistelun keskellä ja sama koskee toisinaan myös lääkintävarustusta, mutta ohjaimen tattia oli helpompi pitää näiden merkkien päällä.
Pelinä kaikin puolin erittäin hyvin tehty ja viihdyttävä juoneltaan, sekä kyllä sitä isoa hiekkalaatikkoa jaksoi koluta kun monet tehtävätkin veivät juuri katsastamattomille alueille sekä uusille puroille. Tämä peli myös tulee päätökseen eikä roikkumaan jätetä mitään ilmaan, kun ehkäpä muutaman leirin tulevaisuus siinä uudessa ympäristössä. Voin suositella ja lyödä leiman lappuun, kun zombipelistä kuitenkin on kyse ja omaa hieman erilaisen päähahmon tuohon maailmaan palkkiometsästäjän tittelillä.
Muinaisten kirjoitusten seinähahmo.
