Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Joni Ahonen]

Sivulliset uhrit

Ei näitä Arskan viimeisimpiä toimintaleffoja ennen kuvernöörin uraa kukaan jaksa muistella, mutta ovat kuitenkin kiinnostavia katsottavia edes kerran miljoonaan kertaan nähtyjen Commandojen ja Predatoreiden välissä.

En ollut tätä leffaa aikaisemmin nähnytkään, ainakaan en muistanut mitään. Kyllä tässä suoraviivaisuuden lisäksi mutkia matkaan tuli ja operaatiota yritettiin selitellä ettei sitä voi tehdä kuin leffoissa. Tämä on siitä poikkeuksellinen leffa Arskalta ettei huumoria ole lainkaan, ei yhtäkään vitsiä tai one lineriä. Sivulliset uhrit on kuvaukseltaan ja leikkaukseltaan niin peruskauraa kuin voi vain olla, mutta plussaa oikeasti tapahtumapaikoilla kuvatuista kohtauksista. Arska on myös oikeastaan ihan pätevä näytellessään surullista perheensä menettänyttä isää ja tarjotaampa lopussa yksi ihan hyvä yllätyskin.

Sivulliset uhrit on kuitenkin hyvin keskinkertainen tylsällä pahiksella, jossa on vähän yritetty kyseenalaistaa sankarin halua kostaa ja pyritty olla tekemättä Arskasta mitään Commandon kaltaista John Matrixia. Tylsä leffa, mutta katsoohan tämän kerran.

**½/*****

[Tohtori Freeman]

Koreassa osataan ihmeen hyviä lehvoja tehdä.

Juna Busaniin

World war Z, mutta se on Korealaisessa Junassa. Enään puuttuu se niemimaan ainoa kafferi huutamassa "I have had these motherfucking zombies in this motherfucking train!". Ihmiset on tyhmiä, zombilaumat suuria ja actioni mukavaa kahtella. Vahva suositus tämän foorumin väelle, katsoin itse amazon primesta.

Peninsula

Jatko-osa edelliselle, tällä kertaa Mad max kohtaa World war zetan. Niemimaa on menetetty ja ihmiset elää post apokalyptista elämää anarkistisessa betoniviidakossa. Toiminta on vielä edellistä elokuvaa yliampuvampaa, mutta kertakaikkiaan viihdyttävää!

Parasite

Oscareita rohmunnut draama, jotka pidetään 2019 parhaimpana elokuvana. Hohhoijakaa ... paitsi että olihan se hyvä. Köyhä perhe soluttautuu rikkaan perheen palvelusväkeen. Lehva on täynnä mielenkiintoisia juonikäänteitä, mitkä onnistuvat pitämään mielenkiinnon yllä. Tälle annan hyväksynnän.

[whatever]

Koreassa osataan ihmeen hyviä lehvoja tehdä.

Juna Busaniin

World war Z, mutta se on Korealaisessa Junassa. Enään puuttuu se niemimaan ainoa kafferi huutamassa "I have had these motherfucking zombies in this motherfucking train!". Ihmiset on tyhmiä, zombilaumat suuria ja actioni mukavaa kahtella. Vahva suositus tämän foorumin väelle, katsoin itse amazon primesta.

Peninsula

Jatko-osa edelliselle, tällä kertaa Mad max kohtaa World war zetan. Niemimaa on menetetty ja ihmiset elää post apokalyptista elämää anarkistisessa betoniviidakossa. Toiminta on vielä edellistä elokuvaa yliampuvampaa, mutta kertakaikkiaan viihdyttävää!

Parasite

Oscareita rohmunnut draama, jotka pidetään 2019 parhaimpana elokuvana. Hohhoijakaa ... paitsi että olihan se hyvä. Köyhä perhe soluttautuu rikkaan perheen palvelusväkeen. Lehva on täynnä mielenkiintoisia juonikäänteitä, mitkä onnistuvat pitämään mielenkiinnon yllä. Tälle annan hyväksynnän.

En tiennytkään että Busanin junalla on jatko-osa, pitääkin vilkaista toi joku päivä. Sen sijaan animoitu esiosa nimeltään 'Seoul Station' tuli katsottua aikoinaan.

Parasite tuli itse katsottua teatterissa, oli kyllä ihan kaiken hypen arvoinen tekele. Ja Korealaisista leffoista kun on puhe niin pakko mainita Oldboy, ehkä Top 5 suosikki elokuvia ikinä.

[Joni Ahonen]

Aftermath

Tämän leffan olenkin halunut nähdä, sillä kyseessä on ehdottomasti Arskan vakavin tekele. Todellakin vakava, sillä katsojan naamaan hierotaan surua ja masennusta, mutta mikään ei tunnu lopulta miltään.

Pisteet siitä että Arnold tekee tällaisiakin rooleja ja kyllä mies ikänsä puolesta draamaan paremmin istuisikin nykyisin. Arnoldin esittämä päähenkilö menettää perheensä lentokone-onnettomuudessa, joka ei ole terroristien syytä, joten minua kiinnosti kovasti alussa tietää miten tarina etenee ja päättyy, kun ei ole sellaista simppeliä juonta, jossa tapetaan pahis ja happy end. Tässä juuri elokuvan ongelma onkin, sillä siinä ei ole mitään draaman kaarta, hahmojen kehitystä tai punaista lankaa, joka täyttäisi katsojan odotukset. Muistuttaa Maggieta hyvin paljon tämän suhteen, joka myöskin vain velloi masentavassa tunnelmassa, jossa kumpikaan elokuva ei kovasta yrityksestä huolimatta alun jälkeen enää vakuuta. Käsikirjoitus vain puuttuu, jossa ei ole kunnon loppua.

Pisteet siitä, että tehdään realistisen oloinen elokuva, jossa ei ole toiminta-kuvastoa, pölhöä kostan-ja-tapan-kaikki-juonta tai siirappista onnellista loppua. Mutta kun ei ole, ei leffa viihdyttäkään. Michael Haneke osaa kuvata ahdistavan arkirealismin, joka vaatii mestarillisia otteita, se ei luonnistu kokemattomalta tekijäporukalta, joka vaan selkeästi brassaillut sillä, että saadaan vakavia stillejä ja trailereita nettiin. Koko pitkää elokuvaa pelkällä yhden tunteen kuvastolla ei voida tehdä. Elokuva käyttää myös häiritsevän paljon vinjettimäistä bluria monissa kuvissa, joka vääristää maisemia ja pehmentää naaman reunat aiheuttaen näin pientä kalansilmää lähikuviin.

Aftermath on Arnoldin paras elokuva kuvernööri uran jälkeen, joka kertoo paljon miehen tekeleiden nykytasosta. Näiden nykytuotantojen jälkeen ne ysärin loppupuoliskon ja 2000-luvun alkupuolen elokuvat ovat todella viihdyttäviä, joita voi vielä kutsua oikeiksi elokuviksi.

Olisi mukavaa nähdä Arskalta edes yksi hyvä leffa vielä.

**/*****

[Silence]

ARMY OF THE DEAD (2021)

Mitä tulee kun otetaan Ocean's Eleven, Aliens ja Zack Snyderin oma Dawn of the Dead-remake ja pistetään nämä tehosekoittimeen? Ilmeisesti aika helvetin huono ja epämääräinen elokuva joka ei onnistu pääsemään yhdenkään esikuvansa tasolle vaan päinvastoin tuntuu vetävän riman mahdollisimman alas. "Käsikirjoitus" on on aivan käsittämättömän epämääräinen pieru, kuin 11-vuotiaan kirjoittama. Se ei kulje oikein mihinkään, eikä omaa minkäänlaista rytmiä tai jännitettä. Elokuva pöllii paljon mutta ei saa pöllimällään aineistolla mitään aikaan. Pyörittelin vain silmiä päässäni ja käteni hipoili kännykkää viereisellä pöydällä kun ruudulla ei tapahtunut mitään ja mikään juonessa ei johtanut mihinkään. Toiminta/tapahtumat pysähtyy amatöörimäisesti aina kun jonkun pitää jutella mahdollisimman kliseisesti tunteistaan vaikka miten tärkeää olisi menossa, eikä kukaan tunnu suhtautuvat tilanteeseen koskaan sen vaatimalla tavalla. Ydinkärki on osumassa kaupunkiin tunnin kuluttua ja porukka funtsii vaan ihan rentona kuin miettisi että ehtiiköhän tässä käymään nopeasti kaupassa ennen kuin bussi tulee...

Zombie-elokuvista aina valitetaan että "miksi ne ei vaan ammu niitä päähän?" ja yleensä vastaus on että KOSKA porukka on paniikissa ja yleensä zombie-elokuvissa päähenkilöt eivät tunne zombie-elokuvien sääntöjä. Army of the deadissa KAIKKI tuntuvat ampuvan KOKOAJAN pelkkiä headshotteja. Oltiin hallitussa ympäristössä tai aivan helvetinmoisessa paniikissa. Aina headshot, headshot, headshot. Homma menee ihan ambsurdiuden partaalle kun loppupuolella sadat zombiet hyökkäävät sankariemme kimppuun ja Dave Bautista ampuu sarjatulella ympärilleen pelkkiä napakymppilaukauksia.

Kauhistelin elokuvan (ylipitkissä) alkuteksteissä kun sain tietää että Snyder on myös kirjoittanut ja kuvannut elokuvan. Ja siltä se myös näytti. Käsikirjoitus on kirjaimellisesti se että joku on halunnut tehdä zombie-elokuvan, eikä ollut mitään muuta ideaa mitä siinä tapahtuu. Teknisesti elokuva myös ihan käsittämätön, sillä melkein koko elokuva on kuvattu kameran linssin aukko auki, joka tuo kuvaan ihan naurettavan blurriuden. Tuntuu kokemattoman kuvaajan laitteiden kanssa leikkimiseltä -tai youtuben tekniikkavideolta jossa esitellään laitteiston kykyjä. Outoa koska Snyder on ennen tuntunut tekijältä joka ymmärtää ainakin tekniikan, vaikka sisältö olisikin sontaa. Kai se ikä vaan tuhoaa jokaisen, kun samaan roskaan ovat syylistyneet niin David Lynch kuin Michael Manninkin kaltaiset kovat nimet.
Snyder on kyllä helvetin outo tapaus elokuvantekijänä. Mies käyttäytyy kuin joku Leonardo Da Vinci maalaamassa katedraalin kattomaalausta, vaikka mies on työnsä perusteella enemmänkin ammattikoulun metallipuolen autontuunaajateini.

Army of the deadia katsoessa on selvää että Snyderillä on ollut kaikki valta kaikkeen. Ja on myös selvää että Snyder ei todellakaan ole niitä elokuvantekijöitä, joiden pitäisi antaa juoksennella vapaana. On ihan absurdia miten vähän elokuvassa tapahtuu ja miten naurettavan verkkainen rytmi elokuvalla on. Siis en voinut uskoa silmiäni kun huomasin että elokuvalla oli kestoa 2h 30min. Mihin tämä kaikki aika käytettiin? Ei mihinkään. Sisällöltään elokuva on kuin tv-sarjan 42minuutin jakso venytettynä kahteen ja puoleen tuntiin. Juoni on riisutun supersuoraviivainen ja hahmot... tai siis "Hahmot" ovat paperinohuita karikatyyrejä eikä mihinkään missään vaiheessa keskitytä -tai hahmoihin tutustuta. Silti elokuva kulkee helvetin verkkaista vauhtia kuin joku tv-sarjan fillerijakso eteenpäin. Hahmot jököttävät paikoillaan ja puhuvat filleridraamaa keskennään ääneen. Naurettavinta on että itse pääjuoni paljastuu nopeasti pelkäksi huijaukseksi ja varsinainen "syy" tapahtumille on ohi jo ekan 25minuutin jälkeen. Juoni ei kirjaimellisesti johda mihinkään ja lopussa on ihan tyhjä tunne että mitä juuri viimeisen kahden ja puolen tunnin aikana tapahtui. Pitäisikö muka tuntea jotain?

Mutta joo, jos tykkäät tunnottoman mauttomista elokuvista missä ei ole juonta, hahmoja, mikään tarinapolku ei johda yhtään mihinkään, tunnelmaa ei ole, jännitystä ei ole, pelkoa ei ole, kiirettä tai rytmiä ei ole ja kukaan hahmoista ei tunnu ottavan mitään tosissaan, niin tässä on täydellinen elokuva juuri sinulle.
Olin niin tylsistynyt koko elokuvan ajan että en jaksa edes pisteitä koko pierulle antaa. Vittu mikä tyhjänpäiväinen ajanhaaskauselokuva pelleohjaajalta joka luulee aivan liikoja itsestään ja kyvyistään. Kiitos vaan Netflix, kun mahdollistit tämän.


PS: ja tähän loppuun pieni vihje: Jos olet vastuussa supersalaisesta sotilasoperaatiosta niin ÄLÄ nimeä sitä huomiota herättävästi FOUR HORSEMENIKSI. Siinä ei ole mitään ovelaa. Koko idea on olla huomaamaton.

[Silence]

Once Upon a Time... in Hollywood (2019)

Ihan alkuun on pakko sanoa että tässä on elokuva joka on varmasti jokaisen lavastajan märkä uni ja pahin painajainen: Tarantinon nostalgia-elokuva 1960-luvun jälkipuoliskon Hollywoodista, missä Brad Pitt tykkää ajella minuuttikaupalla ympäri kaupunkia.

Näyttelijät ovat hyvin ja ennenkaikkea monipuolisesta castattuja. Niinkuin Tarantinolla aina. En ole koskaan ollut mikään Leonardo DiCaprio-fani mutta mies on yllättävän hyvä pääroolissaan, vaikka olisin kyllä suosinut mieluummin jotain ex-staraa comeback-roolissaan, joka olisi sopinut täydellisesti päähahmoon ja elokuvan teemaan. Eniten huomasin tykästyväni Brad Pittin rentoon Cliff Booth-hahmoon joka tuntuu olevan kiehtovassa tyynissä päämäärättömässä elämässä.
Elokuvassa vilahtaa näiden lisäksi vaikka ketä. Margot Robbia Sharon Tatena on erinomainen mutta... noh, palaan tähän myöhemmin.
Voisin mainina vielä erikseen Brittinäyttelijä Damian Lewisin joka tekee huikean pikkuroolin täydellisenä 10/10-tulkintana Steve Mcqueenista.

Elokuva on ennenkaikkea Tarantinon hengaavan laiskottelevan fiilistelevä ajankuvaus -tai pikemminkin kuvaus erään aikakauden lopusta. 1960-luvun lopun ilmapiirin voi suorastaan haistaa. Tarantino tekee elokuvaa selvästi itselleen, aikakautta ja sen nostalgiaa fiilistellen ja tässä onkin koko elokuvan suurin sydän ja pahin ongelma. Päähahmomme Leo ja Brad ovat tapahtumissa mukana lähinnä tuomassa katsojaa mukaan tapahtumiin, mutta isompaa kokonaisuutta saa hakea.

Yksi asia mitä huomasin miettiväni jatkuvasti elokuvan aikana ja mitä nyt olen jatkuvasti miettinyt pari päivää elokuvan katsomisenkin jälkeen...... Mitä hittoa tästä elokuvasta jää käteen ns. Tavalliselle katsojalle jolle elokuvahistoria tai edes oikea historia yli 50 vuoden takaa ei sano yhtään mitään? Itse pysyin tottakai kärryillä. Mutta entäs ne jotka tietävät vanhoista leffoista lähinnä sen että "Keanu Reeves teki omat stunttinsa John Wickissä". Mitä jos ei tiedä mitään 1960-luvun hollywood- tai italianoelokuvien historiasta, kuka on Steve Mcqueen, kuka on tuo aasialainen John Wick-karatekopio, Roman Polanski, "Charlie", outo hippiryhmä tai edes kuka oli Sharon Tate ja mikä tämän suhde oli kaikkeen aikaisempaan...Tate hengaa leffassa ystäviensä kanssa, käy katsomassa itsensä tähdittämää elokuvaa teatterissa, tulee raskaaksi ja viettää kotona iltaa. Jos taustaa ei tiedä, niin varmasti katsoja vain ihmettelee että wtf tämä hahmo edes tekee elokuvassa? Elokuva ei missään vaiheessa selvennä mitään asiaa katsojalle vaan olettaa että kyllä kaikki tietävät etukäteen. Monille asioille, kuten esim yhdelle paikalta pakenevalle Mansonin perheen tytölle ollaan faktoissa tarkkoja. Mutta ongelma on että.... ei nykykatsoja tiedä vittuakaan näistä asioista. Ne ovat minulle ja Tarantinolle ilmiselviä asioita kun ollaan elokuvafaneja. Mutta tavalliselle katsojalle käteen jää todella tyhjänpäiväinen leffa missä mitään ei tapahdu ja sitten kun tapahtuu, niin asiat tapahtuvat ihan tyhjästä, eikä mitään selitetä. Käteen jää lähinnä se että Leo ja Brad olivat sentään kivoja, hauskoja ja symppiksiä. Niin ja Tarantino kirjoittaa kivaa dialogia.

Elokuva kärsii myös samasta ongelmasta kuin Tarantinon Inglorious Basterds vuodelta 2009 -mutta ainakin sata kertaa pahemmin. Nimittäin se että elokuva on täynnä erinomaisia yksittäisiä kohtauksia, mutta kokonaisuus on todella epämääräinen, hutera ja melkein olematon. Elokuva muistuttaa enemmän Coenin veljesten tai Paul Thomas Andersonin elokuvia kuin Tarantinon elokuvaa. Kyse on enemmän teemoista ja aikakautensa jutuissa hengaamisesta kuin kunnollisessa juonessa roikkumisesta. Ja lopulta käteen jää oudon autio ja jotenkin mietityttävä elokuva siitä että mahtoiko kukaan sanoa Tarantinolle että homma vaatii enemmän kuin vain nostalgista pintakiiltoa ja antoivat miehen vaan tehdä ihan mitä ikinä halusi. Olo on kuin olisin astunut 1960-lukuiseen taloon, missä on kaikki sen ajan huonekalut ja haju. Mutta siellä ei ole ketään ja paikka tuntuu väärällä tavalla autiolta.

3+ / 5

[Nikkeli94]

Itse pysyin tottakai kärryillä.

Ei voi kuin ihailla kuinka nöyrän kuvan pystyy itsestään maalaamaan.

Pakko myöntää etten leffan kannalta tärkeitä tapahtumia muistanut leffaa katsoessa (tämän Silence varmaan jo tiesikin). Vasta loppupäässä mieleeni tuli jonkinlainen muistikuva murhatusta näyttelijäporukasta. Ja kulttipaikoissa vieraillessa mietin että onpa vaan Manson tyylinen meininki. Jälkeenpäin oli helppo viisastua.

En tiedä haittaako tuo. Että leffa rakennetaan joidenkin ennalta tiedettävien tietojen varaan. Pystyi leffan tunnelmasta silti nauttimaan. Ja nyt leffan voisi katsoa uudestaan ihan eri vinkkelistä. Useampi täysin erilainen kokemus samasta rainasta, kaikkea sitä. Ja tällaiset teokset herättelevät sitten tätä nuorisoakin tutustumaan tämän vaiheen elokuvahistoriaan ja muihin tapahtumiin.

[Silence]

Itse pysyin tottakai kärryillä.

Ei voi kuin ihailla kuinka nöyrän kuvan pystyy itsestään maalaamaan.

No mitä muutakaan voisin sanoa kun itse tunnen elokuvahistorian koska tykkään vanhoista leffoista ja tiedän hahmot koska ne ovat niin vahvasti kytköksissä aikakauden leffoihin.

En tiedä haittaako tuo. Että leffa rakennetaan joidenkin ennalta tiedettävien tietojen varaan. Pystyi leffan tunnelmasta silti nauttimaan. Ja nyt leffan voisi katsoa uudestaan ihan eri vinkkelistä. Useampi täysin erilainen kokemus samasta rainasta, kaikkea sitä. Ja tällaiset teokset herättelevät sitten tätä nuorisoakin tutustumaan tämän vaiheen elokuvahistoriaan ja muihin tapahtumiin.

No hyvä vaan jos elokuva silti tuntui toimivalta. Sillä itse oikeasti mietin aika huolestuneena että jääkö oikein mitään tästä käteen jos ei tiedä asioiden taustoja ennakkoon. Joo, Leon seikkailuita ex-starana on ihan viihdyttävä seurata, mutta sekään ei hirveästi varmasti herätä katsojissa mitään jos ei tunne aikakautta. Ja sitten on Sharon Tate-hahmo joka ei oikeastaan tee mitään elokuvassa. Ja varsinkin Mansonin kultti aikeineen jäi ihan käsittämättömän etäiseksi ja jos ei tiedä asioita ennakkoon niin katsoja on varmasti aika hämmentynyt lopussa kun kakka osuu tuulettimeen.

[Joni Ahonen]

^
Once Upon a Time in Hollywoodin katsoin lentomatkalla Amerikoista kohti Suomea. Elokuva on fiilisleffa, jonka seuraamisen aikana pystyi hyvin ottamaan mukavan asennon ja vain uppoutua siihen. Itselleni aikakauden leffat eivät ole kovin tuttuja, mutta Mansonin kultti ja siihen kytkeytyvä Sharon Taten traaginen kuoleman kyllä tiesin oikein hyvin. Elokuvasta saa irti kun tajuaa Tarantinon käyttävän etenkin lopussa vahvasti omaa värikynää ja bongailee Bruce Leen ja Roman Polanskin kaltaisia tyyppejä.

Pittin hahmon rentous ja itsevarmuus on jotakin, jonka haluaisin itselleni saada. Muuten en tiedä jaksaisinko leffaa uudestaan katsoa. Ehkä se kyllä olisi nauttivampi kokonaisuus isosta ruudusta ja uudelleen katsottuna voisin saada enemmän irti. Omaa selkeää mielipidettä en osaa siitä muodostaa, johtuen kai juuri tuosta Silencen mainitsemasta juonettomuudesta.


Waterworld

Tämän leffan surullisen kuuluisan maineen tietää monet niistäkin, jotka eivät ole rainaa nähneet. Itse näin ekaa kertaa vasta nyt ja en oikeastaan etukäteen tiennyt leffan sisällöstä muuta kuin nimestä päättelin, että vesi on vallannut maailman. Ehkä vähän yllätyin kuinka Mad Maximainen tämä on, jossa kaikki on siirretty merelle. Elokuvan maailma on kiehtova ja siitä haluaa heti tietää lisää. Lavastus on törkeän hienoa ja usein pohdin, että ei vitsi mikä homma kaiken rakentamisessa avomerelle voinut ollut. Se että asiat ovat oikeasti tehty ja isossa mittakaavassa, on kyllä hatunnoston arvoinen suoritus. Jos pienoismalleja olikin jossakin kohtauksissa, en kiinnittänyt niihin huomiota. CGI:tä on vähän ja ne pari kohtaa eivät hypi silmille niin pahasti kuin yleensä tämän aikakauden leffoissa.

Voin vain kuvitella mikä kuvauspainajainen koko elokuva on ollutkaan, kun käsistä lennosta muutettu vaikeissa kuvausolosuhteissa.
Kyllä minut leffan maailma imi hyvin mukaansa, vaikka päähenkilö ei olekaan se maailman pidettävin ja tavallaan ymmärrän sen miksi Kevin Costnerin korvakiduksille on naurettu ja miestä ylipäänsä haluttu dissata tämän elokuvan johdosta. Elokuva sisältää paljon hienoja kohtauksia ja vaikka pääjuoni ja tyttö ei tunnu niin kovin merkityksellisen pelastettavalta kaikesta höpötyksestä huolimatta, halusin ehdottomasti nähdä tarinan loppuun.

***½/*****

[Joni Ahonen]

All That Jazz

Silunskan suosittelema elokuva, jonka eilen viimein katsoin. Olisin rasittavaa leffaseuraa, sillä minulla on tapana ottaa kuvia joskus leffojen hienoista kohtauksista, joita käytän inspiraationa töihini. All That Jazz on niitä elokuvia, joita kelasin ja pysäyttelin moneen otteeseen.

Elokuvan kuvasto miellytti kyllä ja niin paljon kun ihailenkin taitavia tanssiesityksiä, ne saa mieleni haikeaksi, kun itse en osaa liikkua jännitykseltäni yhtään. Leffa ei ollut entuudestaan tuttu enkä tiennyt siitä mitään. Aika niljakas ja suhteissaan moraaliton päähenkilö voittaa katsojan syystä tai toisesta puolelleen, josta kiitokset aidoille keskusteluille, joiden aikana hahmot liikkuvat, elehtivät ja ovat täysin läsnä hetkessä. Etenkin isän ja tyttären kohtaukset olivat harvinaisen aitoja ja keskustelut sellaisia, joita harvoin elokuvissa näkee.

Tanssikohtaukset olivat upeita, jopa lihallisen pornahtavia, mikä ei haittaa, kun tyyli muuten kunnossa. Ehkä näin hyvää kuvausta tinkimättömän taiteilijan elämästä en ole aikaisemmin nähnyt. Viihdyin eriomaisesti ja jälkikäteen tajusin, että suomenkielinen nimi leffalla onkin aika hyvä myös. Kenties tämä on niitä leffoja, joista alkaa myöhemmin pitämään entistä enemmän. Nyt vielä mennään neljällä tähdellä.

****/*****

[Joni Ahonen]

Expendables 2

Kirppikseltä eurolla lähti matkaan ja oli parempi kuin odotin. Vaikka idea yhdistää kaikki universumin kovimmat jätkät samaan leffaan saa monen kasari ja ysäri ajan eläneen munan suihkuamaan hunajaa, mielestäni Expendablesien potentiaali on valitettavan hukattu. Stallone on tehnyt palveluksen kyllä meille ja on oikeilla jäljillä tehdessään näistä tällaisia veijarimaisia toimintamättöjä, mutta kun kaikki on niin yhdentekevän kevyttä ja mikään ei ole oikeasti säväyttävää, elokuvista on vaikea oikeasti innostua. Moni kova tähti on vain paikallaan pönöttämässä omaa habitustaan ja välillä sitten on joitain ihan hienoja toimintakohtauksia, jonka jälkeen ollaan taas heittämässä läppää paikallaan pönöttäen. Se taika, joka teki muutamasta Rambosta ja Commandosta niin hyviä, on sellainen aito ja vilpitön meininki vakavalla naamalla, jossa vitsit ja onelinerit osuivat kohdilleen ja vakavissa kohtauksissa osattiin olla vakavia. Expedablesien näytösmäinen meno paistaa läpi koko ajan ja ei tule tunne että katsoisin rehellistä elokuvaa, vaan joukkoa jätkiä ottamassa mittaa kenellä pisin muna.

Silti toinen osa on parempi kuin ensimmäinen, jota pidin todella innottomana. Kolmosta en ole jaksanut katsoa loppuun, joka saanutkin ikärajansa vuoksi paljon kritiikkiä. Dolph Lundgren on pelottavan näköinen äijä tätä nykyä ja Van Damme todella erinomainen pahis, joka olisi saanut tehdä enemmän kick box-temppujaan. Elokuvassa on loppujen lopuksi aika pieni joukko päähahmoja, joihin kunnolla keskitään, ja hyvä niin. Ainoastaan itselleni täysin uppo-outo Randy Couturen olisi voinut heittää menemään, ei oikein kuulu joukkoon, vaikka tehnytkin leffauraa nähtävästi myös. Arska oli aika sivussa ja tuntui vähän liian rennosti ottavan roolin ja on sen rajan ylittänyt ettei oikein tunnu olevan yhtä tavalla toimintatikissä kuten Stallone, joka leffassa on huikeassa kunnossa.

Ihan viihdyttävä elokuva. Trilogian paras. Jos neljäsosa tulee, menen kyllä katsomaan, vaikka sama keskinkertaisuus varmaan siinäkin jatkuu. Kuitenkin kun vielä mahdollisuus nähdä toimintapapat viimeistä kertaa yhdessä, niin pakko olla todistamassa.

***/*****

[Silence]

Atlantis: The Lost Empire (2001)

Disneyn viimeisimpiä klassisia käsinpiirrettyjä animaatioelokuvia ennen kuin yhtiö päätti että animaattorit pihalle ja kaiken ulkoistaminen Pixarille on parempi idea. Olen nähnyt tämän elokuvan kertaalleen aikaisemmin osittain tvstä. Enkä kyllä muistanut siitä mitään.

Kiehtovaa elokuvassa on se miten siinä näkyy oikeasti tekijöiden intohimo aihetta kohtaan. Rakkaus Jules Werner seikkailuromaaneihin ja 1800-1900-vuosisatojen vaihteen tekniikkaan näkyy kaikessa. Taiteeseen on panostettu, conceptitaiteen rikkaus näkyy kaikkialla ja varsinkin taustapiirrokset Atlantiksen kaupungissa ovat todella huikean näköisiä. Tekijät ovat oikeasti halunneet tehdä vauhdikkaan, näyttävän ja rohkean Indiana Jones-seikkailuelokuvan jossa juostaan räjähdysten seassa, vanhojen myyttien perässä, Atlantiksen kadonnutta kaupunkia etsimässä. Mukana on isoin annoksin värikkäitä hahmoja, erinomaisilla ääninäyttelijöillä ja pahikset ovat oikeasti realistisen pahoja. Huvittaa miten huolettomasti Disney-piirroselokuvaksi porukkaa (vaikkakin offscreenina) lahdataan elokuvan alku- ja loppupuolella. Disneyn animaatioelokuville epätyypillisesti elokuvalla on myös todella näyttävä laajakuvakuvaus korostamaan vanhojen seikkailuelokuvien hienoa kuvaustyyliä. Jopa se pakollinen The Romancekin on enemmänkin mukana itsestään rakentuvana sivujuttuna eikä the pääkuviona minkä ympärille kaikki rakentuu.
Mietin myös elokuvaa katsoessa miten sujuvasti ja miten paljon elokuvassa tapahtuu sen vajaan puolitoistatuntisen kestonsa aikana. Ja vertauskohtava voi toimia joku Zack Snyderin Army of the Dead joka kestää kaksi ja puoli tuntia ja melkein mitään ei tapahdu koko roskan aikana. Atlantis on kaikin puolin suoraviivaisen vauhdikas ja viihdyttävä seikkailuelokuva, joka välttää Disneyn musikaalinumerot ja pakotetut rakkaustarinat ja hoitaa lyhyessä kestossaan aika ytimekkäästi hommansa.

Ainoat suuremmat kitinäni elokuva saa sen ensimmäisestä näytöksestä joka paljastaa jo ekassa kohtauksessa aivan liikaa ja koko ensimmäinen näytös pohjautuu aivan liikaa hölmöilykomediaan. Kuin tekijät pelkäisivät että katsojat tarvitsevat sekoilua ennen kuin tarina vakavoituu. Myös sukellusveneosio voisi olla paljon paremmin rakennettu tunnelmointihetki, sen sijaan että suoraan vaan lätkäistään katsojan naamalle kaikki ilman minkäänlaista rakentelua. Onneksi heti kun päähenkilömme päätyvät maanalaiseen luolastoon, elokuva alkaa skarppaantua hurjasti ja löytää oikean seikkailuasenteensa. Myös se Disneyn animaatioiden yleissunti, eli varjostusten puuttuminen hahmoista, 24fps animaatioon keskittyessä on jotain mikä jaksaa rasittaa. Loppupuolella tulee kyllä enemmän panostettuja hetkiä varjostuksen kanssa mutta tuntuu vain niin rasittavalta että Disney uhraa tuollainen tärkeyden melkein ylpeillen asian kanssa aina animaatioelokuvissaan kun taas esim japanilaiset animaatiostudiot ovat aina ymmärtäneet jopa tv-sarjoissa hahmojen varjostusten tärkeyden. Sama koskee myös rauhallisempia fiilistelyhetkiä mitä tämä elokuva ehdottomasti kaipaisi muutaman, jotta tarina, hetket, teemat ja hahmot saisivat hieman hengittää. Mutta eihän sellaiselle hidastelulle ole amerikkalaisissa tuotannoissa aikaa. Kiire, kiire.

Loppuun vielä kritiikkiä Disneyn bluray-julkaisuista, miltä tätäkin elokuvaa katsoin. Disneyllä on kaamea tapa yliterävöittää klassikkoanimaatioidensa blurayjulkaisuja niin että usein piirroksien ääriviivoista tulee kauniin pehmeyden sijasta ylteräviä kaksoiskuvajaisia, mitä tapahtuu photoshopissakin kun kuvaa terävöittää liikaa. En tiedä onko studiolla joku mämmikoura joka näitä asioita päättää/säätää vai onko syy jonkin humalaisen markkinointitutkimuksen mutta fuck sake. Myös Disneyn animaatioelokuvia puhdistetaan "remasterointien" yhteydessä aivan liikaa ja lopputulos on todella kaamean ylikliininen posliiniversio missä ei näy sen käsinpiirretty jälki tai edes filmisyys enää mitenkään. Kaunotar & Hirviö varsinkin on ihan absurdin ylikliinisen puhdas että ihan kuvottaa. Atlantista katsoessa myös aina välillä kuva pikselöityi ja sahalaitastui oudosti. En ole varma onko tämä joku vuoden 2001 digitaalisen version/CGIn ylikäytön matalaresoluutio-ongelmia vai onko blurayta tehdessä mokattu. Luultavasti ensimmäinen vaihtoehto.

3+/5

[Joni Ahonen]

^
Enpäs ollut koskaan tajunnut noita varjottomia hahmoja Disneyn piirroselokuvissa. Muistan että ala-asteella kun meillä oli aina joskus perjantaisin sellainen leffapäivä, niin tämä Atlantis katsottiin. Jäi mieleen se kun kaikki piti päähenkilöä tylsänä nössönä ja leffa oli ihan unohdettava meille 10-vuotiaille muka aikuisille nassikoille.


Eraser

Arskan paluu toimintaleffojen pariin komedioiden jälkeen vuonna 1996. Olen nähnyt tämän joskus 10-vuotiaana ja mieleen jäänyt vain se kohtaus, jossa plasmakivääreillä ammutaan taloon ja tähtäimen läpi kaikki hahmot näkyvät luurankoina. Siitä syystä muistelin tämän olevan The 6.th Daysin kaltainen scifileffa, mutta olikin mitä perinteisempi toimintarymistely.

Ei kukaan näistä 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun Arskan leffoista mitään puhu T3:sta lukuun ottamatta. Ei Sivulliset uhrit, The 6.th Day tai tämä Eraser todellakaan täysin paskoja ole, mutta ne ovat toivottoman keskinkertaisia, joissa ei ole mitään juttua, joka tekisi niistä erityisiä. End of Daysin muistaa juuri ja juuri siitä syystä koska siinä Arska taistelee itse Saatanaa vastaan, mutta jotain on pielessä kun edes Perkele itse ei saa leffaa tuntumaan erityiseltä. Missä siis mättää? Yksi ongelma ainakin se että elokuvat ottavat itsensä aivan liian vakavissaan ja yllättäen edes Arskalle ominaisia one linereitä ei ole lainkaan. Ne heitot ovat enemmänkin toteamuksia, sillä kun esimerkiksi Eraserissa Arska saapuu pelastamaan naista ja tämä kysyy missä mies oikein viipyi, Arska vastaa että oli ruuhkaa. Pitikö tässä siis hymähtää?

Arnold näyttää Eraserissa uskottavalta toimintasankarilta ja isot pyssyt istuvat miehen handuihin kuin kaluni omaani. Vanessa Lynn Williamsia katselee mielellään ja oli hyvä juttu ettei mitään väkinnäistä romanssia kehitelty hahmojen välille. Juoni vain on todella yhdentekevä ja pahikset tylsiä, joten juuri millään ei tunnu olevan mitään väliä.

Eraser on vain unohdettava elokuva, jota ilman koko maailma olisi pärjännyt. Harmi ettei Arnold saanut vielä vetreässä kunnossa oltuaan kunnollisia rooleja mistään. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa haluaisin nähdä sen peruuntuneen Paul Verhoevenin Crusade -elokuvan, jonka pääosaan Arskaa kaavailtiin.
**/*****

[PT2]

Eraser on vain unohdettava elokuva, jota ilman koko maailma olisi pärjännyt

Parasta koko elokuvassa ovat silti ne sädetykit, joilla näkee ja pystyy ampumaan seinien läpi. Oikeastaan muuta hyvää elokuvassa ei olekaan, aikamoista tusinaräiskettä.

[Silence]

Katselin tässä Hayao Miyazakin anime-elokuvat läpi. Teen saman jutun kuin pari vuotta sitten James Bond-elokuvien kanssa. Laitan ne parhausjärjestykseen ja ripuloin pienehkön arvostelun jokaisen yhteyteen.

Ja tämä on siis lista Miyazakin elokuvista, ei Studio Ghiblin elokuvista. Sisältäen myös ne elokuvat, mitä Miyazaki teki ennen Ghiblin perustamista. Muuten lista olisi hyvin eri näköinen ja ykköspaikkaakin uhkaisi todella voimakkaasti Isao Takahatan mestariteos, Tulikärpästen Hauta (1988)....


11. LIIKKUVA LINNA (2004)
Liikkuva Linna on elokuva mistä en ole koskaan tykännyt. Sen hätiköidysti esitetty päähenkilö saa minut aina ihan ulalle että miksi tämä ei reagoi mihinkään mitä tälle tapahtuu -tai miksi kaikkeen suhtaudutaan niin välinpitämättömästi. Elokuvan fokus on liian usein hukassa. On selvää että Miyazakin intohimo on tehdä sodanvastaista tarinaa, mutta nyt sellainen pysyy lähinnä tooodella etäisenä sivumainintana. Miyazaki jakaa kanssani saman kiinnostuksen pre-maailman sotien eurooppaa kohtaan ja tämä olisi ehdottomasti voinut olla se juttu mihin elokuva keskittyy. Nyt kyseinen aihe tuntuu jäävän velhotarinan jalkoihin ja pahoin. Ja se velhotarina on todella kömpelö, epäselvä ja heikosti kerrottu. Ei ole kivaa kun se selvästi paras osio elokuvassa on vain puoliväli ja erityisesti loistava osio Kuninkaan palatsissa. Se on täynnä Miyazakin kekselliäisyyttä ja huumorintajua. Mutta keskiosion ympärillä käsiini jää lähinnä iso ihmettely elokuvasta. Elokuvassa tulee myös turhauttavasti esiin Miyazakin pahimmat heikkoudet. Mies kun ei kirjoita käsikirjoituksia, vaan tekee tarinankerronnan kuvakäsikirjoituksilla, niin tälläkin kertaa. Ja monet juonenkäänteet tuppuavat tulemaan ihan tyhjästä. Alku jo on todella sekava ja päähenkilöstä ei saa minkäänlaista otetta missään vaiheessa. Pahin kaikista on kuitenkin lopussa yllätyskäänne siitä että Variksenpelätin olikin prinssi jonka paluu lopettaa sodan. Olen joka kerta tässä kohtaa elokuvaa ihan hämmentyneenä että "Hä täh whaaat wtf? Mistä tämä nyt tuli?"

10. PONYO (2008)
Ponyo on Miyazakin tulkinta Pieni Merenneito-tarinasta. Hyvin Japanilaisten lasien läpi ja tulkinnoin. Ponyo hyppää monessa asiassa menneisyyteen. Se on samaa sukua Totoron kanssa, keskittyen parin pikkulapsen seikkailuun. Meno on myös reippaasti muita Miyazakielokuvia viattomampaa ja puhtaampaa lastensatua. Tämän lisäksi elokuva on tehty ilmeisesti kokonaan vanhaan tyyliin kalvoanimaationa eikä digitaalisesti. Kaikki on piiretty käsin ja se on hienoa. Taustat ovat kuin sarjakuvasta, puukynällä väritettyjä. Ghiblillä on paljon panostettu vanhanajan rehelliseen "piirretään vaan kaikki eikä huijata tietokoneella"-menoon. Varsinkin myrskyävä meri ja autotakaa-ajossa tapahtuva hyökyaalto on aivan hemmetin vaikuttava kohtaus. Tykkäsin myös paljon päähenkilön äidistä joka oli loistavasti toteutettu energinen hahmo. Huvittavaa sinänsä että itselleni tuli merenneito/kalatytön läpikäymistä muutoksista jatkuvasti outoja mielikuvia että tämä on joku David Cronenberbergin vastenmielinen bodyhorror elokuva.... kunnes muistin että eipäs kun tämä on vaan Ghiblin hassu lasten satu-leffa. Valitettavasti meno on todella epätasaista läpi elokuvan. Päähenkilöiden väliset hetket ovat hyviä. Erityisesti sankaripoikamme ja tämän äidin väliset hetket. Mutta nimikkohahmon alkupuolen jutut ovat todella hämäriä ja tarinan "pahikset" jäävät ihan hämärän peittoon omalta osaltaan. Myös ensimmäiset 20 minuuttia huomasin vain harhailevani ajatuksissani ihan muualle kuin keskittymään leffan katseluun. Se ei ole koskaan hyvä merkki. Ponyo jättää vähän etäisen ja oudon maun suuhun. Ja se on sääli. Muistan kun kävin ensimmäistä kertaa Japanissa vuonna 2009 ja tämä elokuva oli juuri tullut dvdlle ja hitto kun sitä mainostettiin joka perhanan paikassa niin että meinasi pää räjähtää.

Välihuomautus. Kaikki tästä eteenpäin listattavat elokuvat kuuluvat Erinomaisten elokuvien joukkoon, vaikka eivät listan kärkipäähän pääsisivätkään. Moih.

9. NAAPURINI TOTORO (1988)
Yhteistuotantonta Tulikärpästen Haudan kanssa tehty Totoro on kaikkea muuta kuin järkyttävä ja traaginen sisarteoksensa. Se on lämminsydämminen lapsekas seikkailu kahdesta lapsesta kesäisellä maaseudulla... eikun, hetkinen... Sitähän Tulikärpästen hautakin on...
Mutta siis, Totoro on Miyazakin leikkisä lastenelokuva. Se on lähintä sukua Miyazakin uran loppupään Poniolle ja tuntuu aika erilaiselta miehen kasarin aikaisen tuotantoon nähden. Tämä saattaa kuulostaa pyhäinhäväistykseltä mutta.... mielestäni Totoro voisi olla paljon parempi elokuva jos se rohkeasti vain skippaisi koko fantasielementtinsä satueläin Totorosta ja keskittyisi kahden pikkutytön Maalaisseikkailuun. Totoro on nimikkohahmostaan huolimatta todella pienessä roolissa tarinassa ja tuntuu lähinnä ylimääräisestä taakalta kuin itse elokuva pääasialta. Elokuvan parhaimmat hetket ovat minulle aina sen pienet ja pienieleiset hetket kun tytöt tutustuvat taloon, hakevat kaivosta vettä, ihailevat puroa, ujostelevat naapureita tai seisovat sateiselle bussipysäkillä. Loppu on Miyazakin elokuvaksi ihastuttavan vakava ja mukavasti nostaa pientä pelkoa katsojassakin siitä mitä on mahtanut tapahtua.

8. TUULEN LAAKSON NAUSICAÄ (1984)
Nausicaan laittaminen tälle listalle on yllättävän hankalaa. Se on toisaalta tosi lumoava ja upea fantasiaseikkailu. Mutta toisaalta se tuntuu lähtökohdistaan huolimatta aika yksitoikkoiselta loppua kohden. Pidän erityisesti elokuvan ensimmäisestä puoliskosta, jossa maailmaa ja tunnelmaa viritellään erinomaisesti. Loppu ei sinänsä ole mitenkään huono, mutta alun perusteella voisi luulla että elokuva on menossa johonkin eri suuntaan. Elokuvaa enemmän suosittelen Miyazakin aivan huikeaa 7-osaista Sarjakuvaversiota samasta tarinasta josta elokuva käsittelee noin 5% verran sisältöä. Nausicaä-manga on yksi parhaimmista asioista mitä olen koskaan saanut lukea: Dunen, Sormustenherran ja Game of Thronesin sekoitus. Ja se rökittää tämän elokuvan menen tullen. Tai ehkä se on suurin ongelmani elokuvan kanssa. Se on sarjakuvaversionsa rinnalla niin pieni ja kevyeksi jäävä seikkailu etten voi tuntea muuta kuin pettymystä. Ehkä syy on siis ihan vain itsessäni.

7. HENKIEN KÄTKEMÄ (2001)
Henkien Kätkemä on ehkä Miyazakin kuuluisin ja suosituin elokuva, mutta se ei kyllä koskaan ole kuulunut omiin suosikeihini, vaikka se erinomainen elokuva onkin. Pieni tyttö eksyy rinnakaisulottuvuuden jumalten kylpylään ja työllistyy siellä työntekijänä, yrittäen pelastaa pulaan joutuneet vanhempansa. Elokuva on täynnä upean mielikuvituksellisia yksityiskohtia ja osuuksia. Suosikkiosuuteni on ylivoimaisesti päähenkilön suuri haaste eli Joen Hengen kylvettäminen, joka on suorastaan erinomainen osuus elokuvassa. Elokuva on vaan jäänyt aina itselläni jotenkin kylmän etäiseksi, eikä saa samanlaista lämmistä fiilistä syntymään kuin melkein kaikki Miyazakin toiset elokuvat.
Mukana on valitettavasti ne tyypilliset Miyazakin pahimmat ongelmat, kuten hallitun ja verkkaisen alkupuolen täydellisenä vastakohtana käsittämättömän nopeasti päättyvä loppu ja todella heikosti elokuvan aikana kerrottu päähenkilön ja the pojan välinen menneisyysjuttu.

6. LUPIN III - Cagliostron linna (1979)
Ihmiset eivät tunnu hirveästi pitävän tai arvostavan tätä elokuvaa, enkä koskaan ole ymmärtänyt että miksi. Itselleni se on aina ollut yksi Miyazakin parhaista. Vauhdikas, liikuttava ja erittäin hauska seikkailuelokuva, täynnä vauhdikasta ja ovelaa toimintaa.
Tosin elokuva tuntuu enemmän Miyazakin satufantasiaelokuvalta kuin Lupin III-elokuvalta. Päähenkilö Lupinkin tuntuu oudon.... hmm kypsemmältä hahmolta kuin alkuperäinen ilkeä naistenmiesvaras. Lupin on kuin 20 vuotta aikaisempaa hahmoaan kokeneempi ja viisastuneempi hahmo jota ajaa itsensä rikastuttamisen sijasta enemmän kunniakaan asian tekeminen. On ihan hullua miten hyvältä elokuva näyttää ja miten toimiva se on, varsinkin koska kyseessä on vain neljässä kuukaudessa kasaan puskettu pikatuotanto. Mutta ei kaikki täydellistä ole. Elokuva tuntuu hieman ylipitkältä ja se voisi hyötyä 15 minuuttia tiukemmasta kokonaisuudesta. Myös Lupinin tiimikaverit jäävät aika mitättömiksi tässä elokuvassa. Jigen on viellä ekan puolen tunnin ajan vahvasti kuvioissa mutta katoaa sitten. Enkä tiedä miksi samuraimies Geomon on edes tuotu tarinaan mukaan sillä hahmo ei kirjaimellisesti tee yhtään mitään koko elokuvan aikana. Sen sijaan Lupinin perässä aina juokseva Poliisimies Zenigata saa erinomaisesti ruutuaikaa tässä elokuvassa. Zenigatan ja Lupinin yhteisseikkailua on itseasiassa ilo seurata kun molemmat työskentelevät yhdessä isomman pahan pysäyttämiseksi. Elokuva on aikamoinen suoritus Miyazakin ensimmäiseksi pitkäksi elokuvaksi ja se tuo itselleni aina mieleen parhaimmat Tintti-sarjakuvat.

5. PRINSESSA MONONOKE (1997)
Mononoke on outo elokuva sillä minulla ei ole oikein mitään sanottavaa siitä. Ja kai se on samalla sen suurin positiivisuus kuin ongelmakin. Se on puhtaasti vain laadukkaasti tehty, hyvä elokuva. Mononoke on myös Miyazakin vakavin, pisin ja väkivaltaisin elokuva. Se on kuin totisempi, karumpi ja katkeroituneempi versio Nausicaasta. Jos Nausica oli Miyazakin versio Frank Herbertin Dunesta niin Mononoke on Miyazakin versio Kurosawan Samurai-elokuvista. Ainoa selkeämpi heikkous elokuvalla on että se on periaatteessa vain Nausican toisinto, sillä se käsittelee samaa viestiä, mutta persoonattomammin ja eri aikakaudella. Ja loppufinaali muistuttaa aivan liikaa Nausican jumalsoturi-loppufinaalia, herättääkseen muuta kuin "Hei, eikös tämä ole jo nähty?"-fiilistä. Hieno ja visuaallisesti vakuuttava leffa, joka tuntuu Nausicaa vanhemman ja katkeroituneemman tekijän uudelta yritykseltä huutaa tyhmille katsojille samaa viestiä. Elokuva jää jotenkin vähän harmaalle alueelle, ollakseen yhtä iskevä kuin ohjaajansa monet muut elokuvat. Oho, tulipa synkkä arvostelu. Mutta kyseessä on silti hyvä ja vaikuttava elokuva.

4. PORCO ROSSO (1992)
Porco Rosso on kuin sisarelokuva Kikin Lähettipalvelulle. Siinä missä Kiki keskittyy nuoruuden kasvuun, Porco Rosso taas menee altaan toiseen päähän, käsittelemään vanhaa, elämää nähnyttä veteraania. Elokuva on suorastaan ihanan hellyyttävä ja sympaattinen "kovien lentäjäjätkien" tarina, jossa keskitytään pieneen tarinaan, pienessä lokaatiossa, samaan aikaan kun ulkomaailmassa tapahtuu suuria asioita. Kiehtovaa on se että elokuva ei edes tunnu kovin Miyazakimaiselta, tai edes animelta, vaan enemmänkin 1950-luvun Ranskalaiselta elokuvata. Ja tarkoitan tätä täysin positiivisessa mielessä. Porco Rosso on hellyyttäävä fiilistelyelokuva jossa näkyy Miyazakin monipuolisuus -rikkaat ja hellyyttävät hahmot sekä rauhallinen ja melkein huomaamaton maailmanrakentaminen.

3. TUULI NOUSEE (2013)
Miyazakin viimeinen (ennen seuraavaa) elokuva, jonka näin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Olin kuullut vähän niin ja näin olevaa kommentia leffasta ja se oli jäänyt katsomatta. Mutta suureksi yllätyksekseni kyseessä olikin erinomainen draamaelokuva. Kiehtovaa sinänsä että vaikka kyseessä on selvästi Miyazakin lentoharrastusintohimon ympärille kasattu elokuva, niin se tuntuu enemmän Studio Ghiblin toisen maestron, Isao Takahatan ohjaamalta teokselta. Elokuva kun on todella maanläheinen, pienieleinen ja siitä puuttuu Miyazakille tyypillinen saarnaus ja ilkeämielisyys. Asiat tuntuvat vaan tapahtuvan. Elokuva on täynnä todella aikuismaisia kohtauksia. Sen keskiössä ovat erittäin realistiset ihmishahmot, heidän unelmansa ja kohtalonsa. Rakkaustarina on myös kauniin pienieleisesti ja suorastaan koskettavan realistisesti ajankuvaansa nähden kuvattu. Samoin hahmot esitetään todella hienovaraisesti, antaen kasvojen pienenpienien eleiden kertoa paljon. Iso outous oli että päähenkilön erittäin omaperäisessä äänessä kuullaan toinen kuuluisa animeohjaaja, Neon Genesis Evangelionin luoja Hideaki Anno, jonka suoritus yllätti itseni todella positiivisesti. Se ei kuulosta normaalilta ääninäyttelijän roolisuoritukselta, vaan erittäin realistisen maanläheiseltä ja luonnolliselta suoritukselta joka ei suoraan koskaan paljasta päähenkilön tuntemuksia. Huh, todella yllättävä ja nerokas nappivalinta. Ei voi muuta sanoa. Elokuva onnistuu jopa välttämään ne Miyazakin pahimmat sudenkuopat eli tyhjästä tulevat loppukäänteet ja väkinäiset lopetukset. Lopussa elokuvasta on käsissä hyvin eheä ja liikuttavan melankoolinen kokonaisuus. Elokuva on ehkä hiiitusen ylipitkä ja voisi helposti tiivistää 10-15min verran kestoaan, mutta ei tuo onneksi paljoa tuntunut.

2. KIKIN LÄHETTIPALVELU (1989)
Kikin Lähettipalvelu on ennenkaikkea elokuva introverttisille taiteilijasieluille. Se edustaa Miyazakin elokuvien "realistisempaa" päätä. Keskiössä on nuoren tytön kasvutarina kohti aikuistumista ja oman paikkansa löytämistä maailmassa. Ai niin joo -ja tyttö on myös Noita. Tykkään valtavasti elokuvan verkkaisesta kerronnasta joka tuntuu siltä että minnekkään ei ole koskaan kiire, vaan katsotaan nyt ihan rauhassa minne asiat johtavat. Tarinaa ja henkilöitäkin enemmän tästä elokuvasta jää mieleen sen huikea taide ja visuaallisuus. Elokuvalla on aivan huikean yksityiskohtaiset taustamaalaukset, mitkä pääsevät upeasti esille teräväpiirtona. Minkä tahansa niistä ottaisin ilomielin kehyksiin seinälleni tuosta vain. Suosikkini on katukuva leipomosta, missä näkyy meri takana.
Elokuvan ainoa miinus tulee sen loppufinaalista mikä tulee aivan tyhjästä ja tuntuu jotenkin vain hätiköidyn väärältä koko elokuvalle. Kuin joku olisi todennut että "10 minuuttia ja elokuvan pitää loppua!" ja Miyazaki on äkkiä suhaissut actionlopetuksen elokuvalle. Sääli.

1. LAPUTA - linna taivaalla (1986)
Noloa myöntää mutta Laputa on jostain syystä viimeisimpiä Miyazaki-elokuvia mitä pääsin näkemään. Se on sääli, sillä kyseessä saattaa olla miehen paras elokuva. Laputa on huikea ja mielikuvituksellinen seikkailuelokuva missä tiivistyy kaikki se mikä Miyazakin elokuvissa on parasta: Vauhdikas tarinankerronta, huikeat toimintajaksot, ikimuistoisen värikkäät hahmot, lumoava maailma, vahva taustamytologia ja seikkailun lapsekas viattomuus. Laputa sisältää myös aivan käsittämättömän ihastuttavan Ilmamerirosvojoukkion, jonka johtajatäti on varmasti yksi kiehtovimmista Miyazakin luomista hahmoista koskaan. Laputa on ajaton mestariteos vailla vertaa, jota voisin katsoa uudestaan ja uudestan. Ja yksi parhaimmista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt.

[Gigante]

^ Hohoo, onpas hauska sattuma, että meikä sattui juuri eilen katsomaan Laputan, joka myöskin on kirkkaasti omia ykkössuosikkejani Miyazakin tuotannosta. Tässä leffassa yksinkertaisesti kaikki vaan toimii.
Tämän elokuvan elementit ovat toimineet omien juttujeni inspiraation lähteinä. On myös kiehtovaa huomata aina uusia yksityiskohtia jokaisella katselukerralla.

Spoiler: show

Viimeisin löytämäni, helposti missattava, yksityiskohta on havaita pääkonnan tippuminen yhdessä linnan pohjaraunioiden kanssa loppuvaiheilla.

Kahdesti tullut elokuva nähtyä ja vasta nyt moisen näin.

[PT2]

Vuoden 2020 korealaiselokuva #ALIVE tuli katsottua eilen. Traileri tässä. Löytyy Netflixistä.

Tarina lyhyesti; Nuoren ja eristäytyneen pojan porukat ovat lähteneet kauppaan ja poika tietysti PUBGia koko yön mättäneenä jäänyt nukkumaan. Kun poika herää, tajuaa hän pikkuhiljaa olevansa koko kerrostalonsa ainoa eloonjäänyt, sillä kaikki muut ympäristössä olevat näyttävät saaneen jonkinlaisen raivotaudin ja juoksevat nyt kaduilla purren ja syöden toisiaan. Yhteydet ulkomaailmaan ovat käytännössä poikki ja ruoka alkaa loppua. Ulos meneminen on hengenvaarallista, joten kaveri on nyt sitten jumissa omassa kämpässään...

Ei kuulosta kovin mielikuvitukselliselta idealta, mutta se toimii. Näyttelijät ovat hyviä ja muutenkin korealainen tyyli tehdä elokuvia eroaa jonkinverran perinteisestä Hollywoodista. Tykkäsin leffasta paljonkin, vaikka loppuratkaisu olikin ehkä semisti ennalta-arvattava ja annoin asialle jopa pienen facepalmin. Silti; suosittelen!

[Silence]

TOMB RAIDER (2018)

Huh, olipa kaikinpuolin käsittämättömän paska elokuva. Siis huh huh.

Eletään kyllä vammaista aikakautta. Elokuvat eivät vain voi olla omaa juttuaan. Aina pitää olla jotain muuta kuin sitä mitä itse pitäisi olla. Bond ei voi olla vain Bond. Star Wars ei voi olla vain Star Wars. Star Trek ei voi olla Star Trek. Ja nyt Tomb Raider ei voi vain olla Tomb Raider. Miksi sen pitää olla kaikkea muuta mieluummin? Tärkeämpää on kopioida Nolanin Batman Beginsiä kohtaus kohtaukselta ja kaameita Amazing Spider-maneja. Koko elokuva on oikeastaan vain tekijöiden checklista asioista mitä pitää ottaa joko toisista elokuvista (pääsääntöisesti Batman Begins) tai 2013 Tomb Raider pelistä mukaan (yksi kohtaus jousipyssylle, yksi kohtaus kun laiva uppoaa, yksi kohtaus kun jotain törröttää laran masusta... jne). Käsis on kuin joku olisi antanut robotille tuon checklistan ja tekoäly olisi rakentanut käsiksen listan pohjalta. Dialogi on myös aivan helvetin kaameaa ja tein vain facepalmeja läpi elokuvan. Varsinkin loppupuolella dialogi menee aivan hirveäksi.

"Hahmot" ovat samaa paskaluokkaa käsiksen kanssa. Kenelläkään ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta. Alicia Vikander on perusnätti naapurintyttö, mutta Lara Croftina väärällä tavalla munaton, vailla roolin vaatimaa karismaa tai uskottavuutta. Vikander vain heiluu naama peruslukemissa aina kun mitä tahansa tapahtuu. Kun neito heiluu jousipyssyn kanssa, tuntuu kuin seuraisin pikkutyttöä leikkimässä poikien kanssa leluaseella. Elokuvan alussa Laraa myös yritetään jostain helvetin syystä "normalisoida" poistamalla hahmosta kaiken sen mitä tekee Lara Croftista Lara Croftin. Lara ei ole enää huoleton seikkailijaneito jonka ammatti on kokea seikkailuita. Ei. Hahmosta on jotain syystä tehty elokuvaan ihan vitun lapsenmielinen idiootti. Lara Croft on multimiljardööri ja superduper ison korporaation omistaja, mutta neito ei halua rahoja täysin lapsellisesta syystä, vaan mieluummin haluaa olla pennitön pyörälähetti Lontoon kaduilla ja kärsiä kun kaikki on niin gamalaa. WTF? Tekijöillä tuntuu myös olevan ihan kaamean vaikeaa saada Laraa elokuvan The Seikkailuun ja elokuvassa tuhlataan about 40 minuuttia ennen kuin mitään Kongreettista oikeastaan edes tapahtuu. Mutta jos yhtään lohduttaa, ei kukaan muukaan tässä elokuvassa sen parempi ole. Sankarimme ovat persoonattomia ja tylsiä patsastelijoita jotka sortuvat aivan kaameisiin monologeihin ja keskenäisiin dialogeihin. Pahikset ovat unissa käveleviä munattomia patsastelijoita jotka sortuvat melkein yhtä kaameisiin monologeihin kuin sankarimmekin. Tarinan konnana nähdään erinomainen draamanäyttelijä Walton Goggins, joka vain patsastelee kuin olisi poltellut jotain. Kiinan markkinoita varten Kiinalaiset hahmot käyvät ilmestymässä elokuvaan ja muistuttamassa että Kiinan Kansantasavallan kansalainen ei jätä toveriaan hädänkään hetkellä.

Elokuva myös luottaa ihan liikaa tietokonegrafiikoihin. Juuri tällainen elokuva vaatisi kunnon fyysistä olemusta ja elävän uskottavia lokaatioita mutta sellaisesta ei ole tietoakaan alun Lontoon jälkeen. Koko saariosuus ei tunnu yhtään siltä että sitä oltaisiin kuvattu missään muualla kuin jossain studion takapihalla. The Temppeli itse näyttää yhtä kammiota lukuunottamatta pelkältä tietokoneluomukselta. Elokuvassa oleva kuohuavan joen the lentokone-actionkohtaus on suurinpiirtein pelkkää tietokonegrafiikkaa myös. Kaikki on CGIn kyllästyttämää ja liian usein tuntuu siltä että Alicia Vikander on lähinnä heilunut greenscreenin edessä ja "kaikki muu lisätään sitten myöhemmin".

Elokuvalla on myös ihan kaamean paska rytmi. Kahden tunnin aikana tapahtuu todella vähän ja tapahtumat etenevät todella vaikean hitaasti. Alkupuolella olevat reppuvarkaiden takaa-ajo, kickboxing ja pyöräkilpailukin tuntuvat olevan siellä vain siksi että tarvitaan toimintakohtaus joka seitsemäs minuutti. Kun ekat puoli tuntia oli kulunut, tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ainakin tunnin enemmän. Kohtauksista puuttuu kunnon draaman kaaret, rytmi ja tuntuu taas kerran kuin seuraisin pikemmin jotain tv sarjan jaksoa. Tämä tuntuu olevan yleinen ongelma todella, todella monessa nykyelokuvassa. Elokuvien tehokas kerronta tuntuu kuolleen ja tilalla on tv sarjojen "puhutaan nyt seuraavat 4-5 minuuttia jotain ja katsotaan mitäs sitten tapahtuu". Koskaan ei ole oikeasti palava hoppu johonkin. En voi uskoa että tämä elokuva on voinut päästä tällaisenaan teatteriin. Missään kohtauksessa ei ole minkäänlaista jännittettä, tunnelmaa tai tunnetta. Asiat vain tapahtuvat kaavamaisesti yksi toisensa jälkeen, sitä mukaa kun joku on niitä käsikseen tuottajien check-listalta pistänyt. Suuret "twistit" lähinnä naurattavat hölmöydellään. Nauroin jo ääneen elokuvan alkuintrossa kun Laran isukki kertoo kertojaäänellä katsojalle mystisestä demoninoidasta joka melkein tuhosi koko ihmiskunnan, joka saatiin hädintuskin vangittua ja jonka hauta on nyt ihan pakko löytää.... ja itse mietin vaan että oletko mies ihan hullu? Kuunteletko ollenkaan mitä juuri kerroit tästä muinaisesta demoninoidasta? Näetkö nämä muinaiset piirustukset tästä pelottavasta demonisesta hahmosta? Kuulostaa henkilöltä jota kenenkään ei pitäisi ikimaailmassa alkaa etsiä. Tätä ei ole taidettu miettiä ihan loppuun saakka.

Ehkä nolointa koko tässä ripulissa on kuitenkin se miten se yrittää rummuttaa kovaan ääneen sitä miten paljon Erilaisempi ja Parempi elokuva se on kuin se vanha Angelina Jolien leffa vuodelta 2001.... Mutta ironisesti elokuvalla on TÄSMÄLLEEN SAMA JUONIRAKENNE kuin Jolien leffalla. Se tekee Kaiken samoin, mutta vain tuhat kertaa paskemmin. Auts. No-lo-a.

Voisin haukkua vielä Junkie XLn mölinää mitä lopputeksteissä on creditoitu musiikiksi, mutta en jaksa. Olipa pettymys ja kaikin puolin täydellinen epäonnistuminen. Mutta joo, jos riittää että "Hei sillä on sama toppi päällä kuin pelissä ja sillä oli yhdessä kohtauksessa samanvärinen kiipeilyhakku" niin tämä leffa on varmasti 10/10.

1/5

[Joni Ahonen]

^

Jolien tähdittämä eka Tomb Raider on ihan ok pätkä, jossa jämäkkä Jolie istuu Laran rooliin todella hyvin ulkoisia avuja myöten. Tästä uusimmasta Tomb Raiderista jäänyt todella valju fiilis oudosti roolitettua Vikanderia myöten. Harmi kun leffojen tekijöillä jotenkin on kummallinen halu tehdä vääristä aiheista (lue:peleistä) muka vakavaa synkistelyä, vaikka niiden viihdearvo on jossakin aivan muualla.

Milloinkohan saamme ensimmäinen oikeasti hyvä peliin perustuva leffa.

[Silence]

Harmi kun leffojen tekijöillä jotenkin on kummallinen halu tehdä vääristä aiheista (lue:peleistä) muka vakavaa synkistelyä, vaikka niiden viihdearvo on jossakin aivan muualla.

Milloinkohan saamme ensimmäinen oikeasti hyvä peliin perustuva leffa.

Suuri ongelma on vain se että vain osa peleistä on oikeasti sopivia elokuvamuunnoksiksi. Suurin osa ei ole, vaikka peli on ehkä myynytkin paljon. Ei kaikista kirjoistakaan voi tehdä elokuvia. Joo, joku Last of Us, Mass Effect, Final Fantasy X tai Monkey Island suorastaan huutaa että tässä on aihe mistä voi tehdä toimivan elokuvan. Mutta aina kun kuulen jonkun elokuvatuottajan vakuuttelevan haastattelussa "Joo kyllä me Gran Turismosta tehdään elokuva kun se on niin hieno tarina ja fanitkin haluaa" niin alan vain pyöritellä silmiä päässäni ja miettiä että näkeekö ne tuossa pelissä mitään muuta kuin sen myyntimäärät? Taas lätkäistään suositun pelin leffaversion juoneksi arkiston pohjalta joku tusinahuttu juoni jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa jostain Poliisista joka soluttautuu kilpa-autoilijoiden joukkoon ja rakastuu mafiapomon tyttäreen ja kas kummaa, oma pikkuvelikin tekee jotain hämäräjuttuja automekaanikkona... zzzz. Kylmä fakta vain on että vain ne pelit millä on oikeasti vahva tarinallinen ja/tai hahmollinen lähtökohta kelpaavat elokuviksi.

Ongelma on myös se että mitä sen pelielokuvan oikein pitää edes olla? Ja tämä on varmaan se kaikista tärkein kysymys. Onko se elokuva mikä kertoo pelien pohjalta kunnolla omaa tarinaansa vai onko se vain fanservicepieru jonka tehtävä on tehdä "Hei tunnistatteko tämän ja tämän ja tämän pelistä?"-juttuja eikä mitään muuta? Esim Silent Hill-elokuva (2006) on lavastuksensa osalta ihan huikea 10/10 mutta se ei ole kauhupelistä tehty kauhuelokuva-adaptaatio. Se ei yritä kertoa psykologista kauhuelokuvatarinaa, vaan se keskittyy pelkkään fanserviseen ja asioiden täysin tarpeettomaan selitelyyn. Ja jos ei tiedä että leffa perustuu peliin, niin käsiin saattaa jäädä tosi iso hämmennys että mitä juuri katsoin?

Olen aina arvostanut ensimmäistä Resident Evil (2002) elokuvaa vaikka se ei ole uskollinen ensimmäisen RE-pelin juonelle. Mutta se on uskollinen perusasetelmalle ja käyttää sitä kertoakseen oman tarinansa. Tosin suosin kyllä enemmän ajatusta että symppis poliisijoukko joutuu kummituskartanoon selviytymistaisteluun ja avamaan mysteeriä, kuin elokuvan etäinen ja kusipäinen palkkasoturijoukko joutuu selvittämään pomonsa laboratorion mysteereitä. Mutta siitä huolimatta elokuvan kokonaisuus toimii eheästi eikä tunnu fanservice- tai lisenssileffalta.

Ekan RE-elokuva tavoin puolivälissä tätä kaikkea on myös Lara Croft: Tomb Raider (2001) ja Mortal Kombat (1995) jotka molemmat ottavat asetelman, juonensa ja pienet yksityiskohtansa peleistä mutta lisäävät siihen oman mausteensa ja oman tapansa tehdä juttua. Nämä kaksi ovat myös omalla listallani ne kaksi parasta pelielokuvaa. Molemmat ovat eheitä kokonaisuuksia ja toimivat itsenäisinä elokuvina vaikka peleistä ei tietäisi yhtään mitään.

Sitten on se kaikista vammaisin pelielokuvapää mihin kuuluvat mm tämä uusi Tomb Raider, Max Payne (2008) ja Sonic (2020). Ne ovat että "Ai tämä on Sellainen juttu missä pitäisi siis SITÄ ja SITÄ tapahtua? Okei, tehdään yksi tai kaksi kohtausta sitä ja ympärille pieraistaan jostain muualta täytejuoni että saadaan tehtyä tästä oikea elokuva". Nämä eivät ymmärrä että Keep it Simple on ratkaisu, vaan kaikkeen suhtaudutaan lähinnä sillä asenteella että tämä lähdemateriaali on jotain mikä pitää muuttaa. Tomb Raider ja Max Payne pöllivät juttunsa muualta ja tarjoavat ehkä 10-15minuuttia sitä mitä kaikki haluavat nähdä, mutta itse elokuva on ihan vajanainen kun mihinkään ei saada kunnollista kokonaisuutta.
Sonic voisi olla hieno, mielikuvituksellinen ja vauhdikas animaatioelokuva sininen vauhtisiilen seikkailuista, mutta miksi tehdä sellaista kun voidaan vain pölliä lähtökohta jostain Smurffit New Yorkissa-roskaelokuvasta ja kuvata live actionina Jim Carreytä tekoviiksillä hassuttelemassa ja heittää roska valkokankaalle. Ja Sonicinkin tapauksessa porukka tuntui olevan eniten tulistunut kun Sonic itse ei näyttänyt ekan trailerinsa aikana uskolliselta peliesikuvalleen.... mutta ilmeisesti kaikki muu oli kuitenkin kunnossa.


ps. Smurffeista puheenollen... Odotan kauhulla sitä kun Hollywood päättää tehdä Tove Janssonin Muumeista live-action elokuvan. Siinä cgi-Muumit seilaavat purjeveneellään live-action New Yorkiin ja seikkailevat kaikilla tutuilla tapahtumapaikoilla ympäri kaupunkia ja kaikkea hassua tapahtuu kun Muumipappa matkustaa taksilla ja Muumipeikko ja Pikku Myy sekoilevat hotellin käytävillä. Elokuvan alussa on 7minuutin osuus kun nähdään Muumilaakso, mutta loppuaika ollaan new yorkissa. Nuuskamuikkunen tottakai on pääjoukkiosta ainoa joka ei ole tehty CGIllä. Esim Robert Pattison olisi täydellinen valinta rooliin. Tai itseasiassa ehkä Muikkusen pitäisi olla Musta... tai Nainen. Ehkä molempia. Sanon tämän siksi että näin Hollywood toimii. Näkevät suositun tuotteen ja pieraisevat sille arkistosta tusinajuonen ja poks, leffa on siinä. Moomins in New York.

[Joni Ahonen]

ps. Smurffeista puheenollen... Odotan kauhulla sitä kun Hollywood päättää tehdä Tove Janssonin Muumeista live-action elokuvan. Siinä cgi-Muumit seilaavat purjeveneellään live-action New Yorkiin ja seikkailevat kaikilla tutuilla tapahtumapaikoilla ympäri kaupunkia ja kaikkea hassua tapahtuu kun Muumipappa matkustaa taksilla ja Muumipeikko ja Pikku Myy sekoilevat hotellin käytävillä. Elokuvan alussa on 7minuutin osuus kun nähdään Muumilaakso, mutta loppuaika ollaan new yorkissa. Nuuskamuikkunen tottakai on pääjoukkiosta ainoa joka ei ole tehty CGIllä. Esim Robert Pattison olisi täydellinen valinta rooliin. Tai itseasiassa ehkä Muikkusen pitäisi olla Musta... tai Nainen. Ehkä molempia. Sanon tämän siksi että näin Hollywood toimii. Näkevät suositun tuotteen ja pieraisevat sille arkistosta tusinajuonen ja poks, leffa on siinä. Moomins in New York.

Tuon kuvauksen perusteella pystyin jo mielessäni näkemään leffan trailerin kaikkine yksityiskohtineen. Ja se ei ollut kaunista. Tavallaan ihan samaa oli Detective Pikachu ja Master of the Universe, joista jälkimmäisessä syynä oli butjetti. Pistäisivät New Yorkin sijasta vaikka pyörimään Afganistaniin, siinä olisi oikeasti kiintoisampi asetelma.


Pelielokuvilla on formaattinsa taakka. En nyt ole kamalan innoissani kuulessani Nintendon suunnitelleeen jo vuosia laajentaa elokuvien puolelle, mutta ehkäpä Mariosta voisi kyllä saada Pixarimaisen hienon leffan lapsille ja lapsenmielisille. En ole varmasti ainoa, joka on viimeisten Mario-pelien kohdalla saanut vahvoja Pixar-viboja ja viittauksia tähän.

Metroid on ainoa pelisarja, jonka leffa-adaptaation haluaisin nähdä. Pelit kun itse pohjautuvat vahvasti Alieniin ja tarina antaisi myös tilaa elokuvassa omille vapauksille, kun Samuksen hahmoa ei ole juuri liikaa pohjustettu peleissä. Myös Castlevaniassa olisi aineksia paljon. Käsittääkseni animaatiosarja on ollut oikein onnistunut, joten ehkä niistä osataan jatkaa.

[Silence]

Mortal Engines (2018)

Tuli juuri äsken tvstä. En tajunnut elokuvasta yhtään mitään.

...Tämä ei ole itseasiassa edes arvostelu. Tai ehkä on. En tiedä. Totean vain että katsoin tämän.... teoksen. En tajunnut siitä mitään missään vaiheessa. Eikä se itseasiassa edes tuntunut elokuvalta. Näytti ja tuntui tv-sarjan neljännen tai kuudennen tuotantokauden parilta jaksolta, mihin olin ilmeisesti hypännyt keskenkaiken mukaan. On siis sanomattakin selvää että olin ihan pihalla kaikesta. Maailma vaikutti mielikuvitukselliselta, mutta toteutus oli sekava, tapahtumat olivat epäselviä ja juoni/tarinankerronta/visuaallinen toteutus oli kuin tv sarjasta vaikka tämän piti olla elokuva. En missään vaiheessa tajunnut mitään tai kuka kukakin oli ja mitä milloinkin tapahtui. Eli kaikinpuolin kaamea epäonnistuminen ja pistän suurimmaksi syyksi sen että teoksen oli ohjannut kokematon heppu, Peter Jacksonin elokuvien storyboard-artisti.
Elokuvan oli kirjoittanut nuorisonovellin pohjalta Sormustenherran käsikirjoittajatiimi mutta jälki oli kuin Hobittia. Mutta kaikinpuolin paskemmin. Olipa sekin saavutus.

Raportti päättyy.


Terkuin, Silu.

[Silence]

Final Fantasy: The Spirits Within (2001)

Tämän elokuvan julkaisusta tuli juuri kuluneeksi 20 vuotta joten ajattelin että olisi mukavan nostalginen aika vilkaista elokuvaa jota en ole nähnyt varmaan 17 vuoteen. Muistan itseasiassa kun kävin tämän katsomassa elokuvateatterissa luokkalaiseni kanssa. Elokuvaa rummutettiin paljon koska se oli ensimmäinen photorealistista cgitä oleva elokuva ja se tehtiin aikana jolloin Final Fantasy-sarja oli kuumimmillaan. Kaikki olivat silloin ihan sekaisin varsinkin Final Fantasy 8n cgi-välinäytöksistä. Ja ilmeisesti tällä leffalla on sama tiimi tekemässä elokuvaa. Mutta se ei ollut syyni mennä katsomaan tätä. Todellinen syy oli se että elokuvan alussa tuli teaser seuraavana vuonna tulleesta ekasta Sam Raimin Spider-man elokuvasta. Kyseessä on siis se kuuluisa bannattu World Trade Center traileri: https://www.youtube.com/watch?v=JPL7UWN_hcM

Muistan miten innoissani olin tuosta teaserista. "Holyfuckingshit Spidermanista on viimeinkin tehty elokuva!". Se oli jotain ihan uskomatonta ja omaperäistä, mitä kukaan ei ollut koskaan ennen nähnyt ja mitä kaikki olivat vain voineet haaveilla. Hahaha miten ajat ovat muuttuneet. Joskus olin oikeasti innoissani jostain. Nyt tuhansien jatko-osien ja kymmenien reboottien maailmassa mikään ei enää tunnu miltään ja kaikki on menettänyt merkityksensä kun millään ei ole väliä kun kaiken voi aina vain rebootta seuraavana päivänä kun taas kerran tehtiin paska leffa. Viimeviikollakin julkaistiin seuraavasta Spider-Man elokuvasta traileri ja ensimmäinen ajatukseni uutisen kuullessani oli että "Häh? Taasko? Onko tämä taas joku jatko-osa sille Tom Holland Spiderman-sarjalle vai taasko joku uusi reboot?"


Ai niin, joo, Final Fantasy-elokuvan arvostelu. Asiaan:

Pidän elokuvan pohjatarinasta, eli kaiken elävän sielusta ja sen suojelemisesta. Se on juuri sellainen only from japanilaisten ideoima juttu joka sopii Final Fantasyn aiheeksi. Elokuvan ohjaaja ja Final Fantasy-pelien luoja Hironobu Sakaguchi on saanut tarinacreditin ja luulen että tämä on juuri se mitä mies on tuonut elokuvalle...
Valitettavasti päällä on kuitenkin vain parin amerikkalaiskäsikirjoittajan tusinapieraistu ja kliseinen elokuvakäsis joka riisuu jutusta kaiken elokuvan nimenmukaisen ja tekee teoksesta lähinnä tusina science fiction-elokuvan. Taas juostaan pyssyt kädessä, kaikki heittävät kokoajan amerikkalista small talk bullshittiä ja jokainen hollywoodoppikirjan kliseinen juonenkäänne ja hahmonrakentelu tapahtuu ja ne näkee jo kilometrien päästä. Itseasiassa elokuva tuo paljon mieleen James Cameronin Avatarin: Käsis on minimaallisesti panostettu helppojen tusinaratkaisujen ja käänteiden lasten värityskirja ja kaikki huomio on teknisessä toteutuksessa.

Tämä on myös näitä hieman kyseenalaisia juttuja että Miksi tämä elokuva on edes tehty kokonaan cgillä? Ja aivan helvetin kalliilla cgillä. Mikään lopullisessa toteutuksessa ei vaadi sitä. Se ei käytä hyväkseen peleistä tuttua fantasiamaista satuseikkailua tai uskomattomia hahmotemppuluja. Periaatteessa koko elokuva on vain hahmojen välisiä keskusteluita tyhjissä lavasteissä, eikä mitään muuta. Final Fantasy-elokuvaksi se tuntuu unohtavan Fantasyn. Tuntuu enemmän mahdollisuuksien tuhlaamiselta koska periaatteessa tämä olisi aivan hyvin voitu tehdä oikeastikkin. Noh... ainakin elokuva on uskollinen "Final"-osiolle nimessä, sillä se floppasi ja kovaa. Jos Final Fantasy-pelejä voi kuvailla sellaisilla sanoilla kuin "Satumainen", "Mielikuvituksellinen" ja "Unenomainen" niin Final Fantasy-elokuvaa voi kuvailla sanoilla "Kliseinen", "Tasapaksu" ja "Unettava".
Elokuvalla on varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla ihan naurettavan tasapaksun rauhallinen rytmi eikä elokuvan loppupuolen kiirrellistä katastroofin estämistä saa mitenkään tuntumaan siltä kuin jotain yrittettäisiin kovalla vaivalla estää.. Elokuva voisi olla helposti 15-20minuuttia lyhyempi ja se kävisi helposti vain vähän tempoa lisäämällä. Nyt kaikki tuntuvat vain istuvan ja jutskaavan... niinkuin koko elokuvan.

Ääninäyttelijät ovat ihan hyviä, vaikkakin julkkisäänet aina turhauttavat kun välillä ei pysty näkemään hahmoa, vaan pelkästään tutun näyttelijän äänen takaa. Varsinkin Alec Baldwin kärsii tästä. Steve Buscemi yllätti varmasti itseni eniten, sillä mies on kirjoitettu kliseiseksi kevennyshahmoksi, mutta jostain syystä hahmo toimii parhaiten, koska miehen hahmo on myös varmasti koko hahmojoukon eniten aikaan saava hahmo ja Buscemi oikeasti saa aikaan monipuolisen roolisuorituksen eikä vaan tyhmää kevennespierua. Itselleni lähinnä Teho-Osasto-tv sarjasta aikaisemmin tuttu Ming-Na Wen on erinomainen valinta pääroolissa. Naisella on tosi kaunis ja hento ääni mikä sopii hahmolle täydellisesti. Donald Sutherland on myös aika hyvä, vaikka välillä mies kuulostaa lähinnä hämmentyneeltä että miksi hänen pitää sanoa repla näin? Huvittaa kyllä että tarinan pahista näytttelevä James Woods pääsee lähinnä näyttelemään itseään, sillä mies on oikeassa elämässäkin kuulemma tiukasti äärioikealla oleva sekopää. Tuntuu myös että ääninäyttely on miksattu oudon etualalle, niin ettei se koskaan tunnu tulevan hahmoista itsestään, vaan kuuluvan kuin kuvan päällä ylimääräisenä huonona duppina.

Hahmojen animaation laatu vaihtelee aika oudosti läpi elokuvan. Tuntuu että laatujakäyriä on kolme. Se pienin on se suorastaan photorealistisen tasolla liikkuvat muutamat hetket kun olin ihan että "huh huh, nyt näyttää hienolta". Mutta yleisin on sellainen outo välityyli missä liikkeet ovat aika tunnottomia ja painovoimattomia ja pahin kaikista: ääninäyttely ei ole ollenkaan synkassa suunliikkeiden kanssa. Kolmas ja huonoin laatu on se mitä elokuvassa tulee silloin tällöin vastaan kun hahmojen liikehdintä on realismin sijasta kuin lauantaiaamun lastensarjasta kun kaikki on vain yhdestä keyframesta toiseen keyframeen liikkuvaa liikettä.
Parhaimman näköiset hahmot ovat Sutherlandin superrealistisen ihmisen näköinen Dr. Sid, päähahmo Aki johon on hennon elävyyden osalta panostettu eniten ja pääpahiksen apumies Majuri Elliot joka näyttää enemmän oikealta ihmiseltä kuin kaikki muut elokuva mieshahmot yhteensä. Kaikki muut hahmot tuntuvat aika tusinaversioilta. Varsinkin Baldwinin sankarihahmo näyttää todella mielikuvituksettomalta Tosimieheltä, jonka ulkonäössä tai animaatiossa ei ole mitään mielenkiintoista.

Spirits Within on enemmänkin helvetin kallis teknologiademo kuin Final Fantasy-elokuva. Pahinta on että se jää sille kamalalle harmaalle alueelle missä se ei ole tarpeeksi huono että voisin vain haukkua sitä. Eikä tarpeeksi hyvä että voisin löytää selkeästi positiivisia asioita siitä. Se vaan on.

Tykkäsin kyllä lopun Dream within-kappaleesta. Todella kaunis, unenomainen ja vakuuttava. Olisipa elokuvakin.

2/5


Mitä yhteistä on seuraavilla elokuvilla: Final Fantasy: The Spirits Within, Tomb Raider (2018), Max Payne ja Mortal Kombat (2021)? Siis sen lisäksi että ne ovat videopeleihin perustuvia elokuvia? Vastaus: Niillä kaikilla on käsikirjoittajanaan ensikertalainen jonka ensimmäinen kirjoituscreditti on kyseinen elokuva. Max Paynen tapauksessa kyseessä on kirjoittajan ainoa kirjoitustyö. Tomb Raiderin naiskirjoittaja taas on heti seuraavana työnään päässyt Marvelille kirjoittamaan Captain Marvel-elokuvaa, mikä entisestään valaa uskoani siihen että Disney palkkaa "ammattilaisensa" internethaun mukaan mihin on laitettu haettavan henkilön sukupuoli, vaadittava ammatti ja minkälaisen elokuvan on tehnyt juuri edellisenä työnä.
Mutta tämä kertoo siis kyllä hyvin studioiden asenteesta pelielokuvia kohtaan. Riittää että Joku Jossain pieraisee käsiksen joka on "tarpeeksi eheä peruspieru" niin sillä mennään. Who cares mistään muusta. Näillä elokuvilla on myös yleensä toinen creditoitu käsikirjoittaja jolla on ainakin pari projektia enemmän crediteissä. Luultavasti tämä on henkilö joka on "kokeneempana" palkattu viimeistelmään käsikirjoitus kuvauksia varten. Mutta näin se menee. Joku on pierraissut tarpeeksi kelvollisen ja tarpeeksi pitkän käsiksen, niin se riittää. Yleensä mukaan on sujautettu pari "elementtiä" lähdeteoksesta niin että että vaikuttaa edes jotenkin samalta. Huvittavaa sinänsä että ennen tällä rakenteella tehtiin elokuvahistorian suurimpia merkkiteoksia kuten Alien (1979) ja Godfather (1972), mutta nyt on suunta vähän erilainen.

[Silence]

WHERE EAGLES DARE (1968)

Viimeaikoina on tullut katsottua niin paljon randomisti valikoituja kakkaleffoja että oli pakko välillä etsiä katsottavaksi elokuva jonka tiesin jo ennakkoon hyväksi, mutta jota en ole vuosiin nähnyt.

Where Eagles Dare on toiseen maailmansotaan sijoittuva tiivistunnelmainen jännitystoimintaelokuva brittiläisestä kommandojoukosta joka lähetetään linjojen taakse pelastamaan vangiksi jäänyttä amerikkalaiskenraalia alpeilla sijaitsevasta natsilinnoituksesta. Kenraali kun tietää Joni Ahosen taidenäyttelyn avajaispäivän, niin mies pitää saada turvaan ennen kuin tieto pääsee natsien haltuun. Elokuva ei haaskaa sekunttiakaan mihinkään turhaan vaan heti lähdetään suorittamaan tehtävää. Mutta kaikki ei menekkään niinkuin Strömsössä, sillä jo ensisekunneilta asti on selvää että kaikki ei ole menossa niinkuin meille on kerrottu. Ja ryhmän jäseniä alkaa mystisesti kuolla... aivan kuin joukossa olisi vihollisen puolella oleva petturi. Koko elokuvan ensimmäinen puolisko seurataan joukkion hidasta ja vaarallista matkaa kohti linnoistusta. Perillä odottaa kaikkien aikojen juonenkäänteiden orgiat kun katsojilta viedään jalat alta useampaan kertaan. Paljastuu yllättäviä pettureita ja yllättäviä liittolaisia. Mikään ei olekkaan sitä miltä aluksi vaikuttaa ja elokuvan jälkimmäinen puoli paetaan pyssyt paukkuen ja kranaatit räjähtäen kohti noutopistettä. Ja kaikki elokuvan alkupuolella istutetut pikkujutut lunastetaan taitavasti loppupuoliskolla ja elokuvan lopputekstien iskiessä ruutuun, kasvoillani oli vain leveä hymy kun olin juuri saanut nauttia kaksi ja puoli tuntia helvetin hyvää elokuvaa.

Elokuva on yksi suurimmista suosikkielokuvistani ikinä. Se on helvetin jännitttävä ja katsojan alusta loppuun otteessaan pitävä jännäri joka manipuloi katsojia taitavasti läpi elokuvan. Heti alkusekunneista lähtien voi aistia että jotain on pielessä, mutta aina kun luulee elokuvan menevän kliseisten ratkaisuiden suuntaan, paljastuukin että juttu oli tarkoituksella rakennettu niin että katsoja luulee tietävänsä asioiden kulun. Dialogi on aivan helvetin loistavaa ja puolivälissä tapahtuvassa suuressa twistien twistikohtauksessa tapahtumia seuraa vain sydän pysähtyneenä kun ei voi yhtään arvailla mihin suuntaan asiat ovat menossa. Elokuvalla on myös iso kasa laadukkaitta ja karismaattisia näyttelijöitä. Pääosassa kaksi karisman supermiestä Clint Eastwood ja Richard Burton. Mukavaa myös että saksalaisten rooleihin on castattu oikeasti saksalaisia kovanluokan näyttelijöitä.

Yllätyn aina kun tajuan että kyseessä ei ole kirjaan perustuva elokuva, vaan puhtaasti elokuvaa varten kirjoitettu tarina. Juoni, sen kuljetus kuin hahmotkin ovat kuin jostain tyypillisestä jännitysromaanista. Varsinkin pääosassa oleva Eastwoodin hahmo joka on brittiryhmän ainoa amerikkalainen jäsen, tuntuu aluksi tyypilliseltä kirjasta elokuvaksi-hollywoodratkaisulta kun studio vaatii että "pitää olla amerikkalainen mukana tai muuten ei tehdä leffaa". Mutta tämäkin kääntyy päänlaelleen kun tajuaa että hahmo on tarkoituksellisesti rakennettu ulkopuoliseksi, elokuvan myöhempiä twistejä varten. Sama koskee elokuvan molempia naishahmoja jotka tuntuvat ensisekunneilla normaalin elokuvastudion lisäysvaatimuksilta, mutta paljastuvat ylättäen oleellisiksi elementeiksi koko kommandojoukon tehtävän suorittamisen kannalta. Mutta elokuvalla onkin jännityskirjailija käsikirjoittajana, niin ei ihme että lopputulos on näin normaalista hollywoodkaavasta poikkeava terävä teos.

Tämä on myös varmasti Hideo Kojiman nuoruuden suosikkielokuvia, sillä ensimmäisissä Metal Geareissa on hyvin samanlainen rakenne juonikivoissa. Ensin sniikataan yhteen paikakkaan. Sitten paljastuu twistejä ja lopussa paetaan auton kyydissä joka suuntaan ampuen.

Elokuvassa on oikeaa vaaran tuntua. Kokoajan elokuvan yllä on sellainen aidon vaaran ja kiinnijäämmisen uhka. Tapahtumapaikka on loistavasti valikoitu alpeilla, pienen natsikylän juuressa oleva linnoitus, joka tarjoaa juuri oikealla tavalla toimivan kaukaisen ja avuttoman paikan missä voi tapahtua mitä tahansa eikä avusta ole tietoakaan. Elokuva on tehty myös juuri oikeana ajanjaksona, kuusikymmentäluvun loppupuolella, jolloin kuvauksia oikeasti alettiin tekemään kunnon lokaatioissa eikä vain turvallisesti studiossa taustaprojisointeja vasten. Alpiymäristöt ovat kunnolla käytössä läpi elokuvan ja linnakin tuntuu oikealta linnoitukselta eikä vain lavasteelta.


Mutta joo, en tiedä mitä muuta sanoa. Jos haluaa kaksi ja puoli tuntia laadukasta tiivistunnelmaista jännitystä elämäänne ja vielä Clint Eastwoodin matkassa, niin tässä on täydellinen valinta siihen.

5/5

[Silence]

JURASSIC PARK (1993)

Jurassic Park, tuo valkokangaan legendaarinen ja uraauurtava teos jonka jälkeen maailma ei ollut enää entisensä. Mutta toisin kuin nykyään, tässä elokuvassa on etualalla hahmojen kautta kerrottu tarina, eikä tehosteiden lisäksi mukana olevat pari karikatyyrihahmoa. Ennen vanhaan osattiin rutiinillakin kertoa tarinoita ilman että oli kiire tehosteiden pariin. Elokuva rakentaa taitavasti tunnelmaa ja fiilistä ensimmäisen tunnin aikana, vähän samaan tapaan kuin esim James Cameronin Aliens. Tyrannosaurus Rexin suuri kohtauskin on vasta tunnin kohdalla. Elokuva tekee itseasiassa samanlaisen tempun kuin vaikka kauhuelokuva joka kuvaillaan aivan vastenmielisen kauhistuttavaksi, mutta käytännössä juuri mitään ei kuitekaan elokuvan aikana nähdä: Se rakentaa niin tehokkaasti juttuaan dinosauruksista että niiden vähäisestä ruutuajasta huolimatta, elokuvan jälkeen on todella tuhti olo suuresta dinosaurusseikkailusta. Elokuva on upea yhdistelmä käsintehtyjä ja tietokonegrafiikkaa. Tosin tietokonegrafiikkaa käytetään vähän mutta hallitusti ja välillä ei voi uskoa että cgi on peräisin vuosilta 1992-1993 sillä jälki on välillä aivan mielettömän näköistä vielä tänäkin päivänä. Varsinkin T-Rexin vapautusmiskohtaus kaatosateessa on todella näyttävä ja uskottava kohtaus joka yhdistelee taitavasti oikeaa robottidinoa ja tietokoneluomusta.

Vaikka Jurassic Park on legendaarinen tehoste-elokuva niin sen vahva selkäranka on kuitenkin sen ihmishahmot. Kaikki ovat realistisen kolmiulotteisia ja uskottavia- oli sitten rooli iso tai pieni. Jeff Goldblummin supermooth Ian Malcolm on syystäkin legenda. Heppu on taidokas naistenmies ja kevennyshahmo, mutta toisaalta superterävä analyytikko joka on myös vastuussa suurrimasta osasta elokuvan legendaarisimmista quoteista. Mielenkiintoinen juttu on myös se että hahmoa ei tapeta tarinan aikana, vaan hahmo vain rampautetaan ja heiteään puolivälin jälkeen sivuun, sillä mikätahansa toinen leffa olisi pistänyt hahmot joko T-rexin tai Raptorien ruuaksi. Sam Neill on myös toinen kiehtova valinta elokuvan päärooliin Alan Grantina. Mies kun ei tunnu normaalilta valinnalta tämäntyyppisen elokuvan kirkasotsaisen päähenkilön rooliin ja tuokin juuri sopivan verran uhkaavaa kyynisyyttä rooliinsa. Hahmo myös muistuttaa todella paljon omaa ala-asteen opettajaani niin ulkonäöltään kuin käytökseltäänkin ja aina saan outoja flashbackejä katsoessani miehen roolisuoritusta.
En ole koskaan tykännyt Laura Dernistä. Siis Dern on oikeasti todella hyvä näyttelijä mutta jokin on vain aina ällötänyt neidossa. Eikä asiaa auta että hän on näytellyt yhtä paskinten kirjoitettua Star Wars hahmoa ikinä. Dern on kuitenkin tässä elokuvassa hyvä, vaikka tuntuukin vähän ylinäyttelevän paikoitellen.
Ian Malcolmin ohella elokuvan ikimuistoisin (ihmis)hahmo on ehdottomasti legendaarisen näyttelijä-ohjaaja Richard Attenboroughtin John Hammond, joka on eräänlainen dinosaurushuvipuistomies-versio Walt Disneystä. Hammond on itseasiassa varmasti elokuvan mielenkiintoisin hahmo. Päältä superpositiivinen ja hyvätahtoinen setä jonka pinnan alla on jotain katkeroitunutta ja aikuisuuteen pettynyttä.
Täytyy vielä erikseen kehua molempia elokuvan lapsinäyttelijöitä ja heidän roolihahmojaan jotka on kirjoitettu ja esitetty erittäin uskottavasti. Spielberg on aina osannut laittaa lapset toimimaan elokuvissaan.

Elokuva yllättää itseni aina sen alkupuolen runsaasta pohdintapuolesta. Elokuvassa on paljon todella hyvää analyysia ja dialogia ihmisten oikeuksista ja mahdollisuuksista leikkiä jumalaa. Asiaa käsitellään erityisen toimivasti usean erilaisen hahmon näkökulmasta.

Isompana negatiivisena juttuna voisin mainita sen että elokuvassa on vähän sellainen.... mmmh... kiirehdityn toteutuksen fiilis. Elokuvasta puuttuu välillä Spielbergille ominainen pikkutarkka hienous ja viimeisen päälle hiottu kerronta/toteutus. Tuntuu kuin juttuja oltaisiin vähän liian nopeasti vain juosten toteutettu, sen sijaan että kaikki osa-alueet olisivat saaneet tasapuolisesti tekijöiden huomiota. Käteen jää hieman raaka ja kaunistelematon lopputulos, mikä toisaalta taas sopii kyllä elokuvalle, sillä se antaa kummasti karua uskottavuutta dinosauruselementille elokuvassa. Välillä laatu kyllä hyppää toiseen päähän ja luvassa on viimeisen päälle hienosäädettyä menoa. Varsinkin suuret The Kohtaukset kuten T-Rex episodi ja Raptorien keittiöosuus on Spielbergin parhaimmistoa ja syystäkin: Pikkutarkkaa, mielikuvituksellista ja luovaa. Spielberg on aina ollut mestari yksittäisissä kohtauksissa ja syystä. Mies osaa rakentaa jännitystä ja yhdistää sitä juuri oikealla tavalla helpottavaan komediaan kuin Hitchcock parhaimmissa töissään.

Spielbergin paras elokuva? Ei todellakaan. Rohkenisin jopa väittää että se sijoittuu oikeastaan vain sinne miehen filmografian puolen välin paremmalle puolelle. Hyvä ja hieno elokuva ja tekijänsä kuuluisin sen kuitenkin on.

4/5


JURASSIC WORLD (2015)

Jurassic World aka Jurassic Park soft-reboot on periaatteessa sama elokuva kuin alkuperäinen. Se tekee samat jutut, hieman eri tavalla ja nykyaikaisella menolla: Eli huonommin, sieluttomammin, vaikeammin ja ennenkaikkea tyhmemmin. Helvetisti tyhmemmin. Periaatteessa kaikki elokuvassa tapahtuva nojaa siihen että KAIKKI hahmot ovat ihan vitun idiootteja jotka tekevät ne kaikista tyhmimmät ja tuhoisimmat päätökset mitä voi ikinä pahimmassa tilanteessa tehdä.

Mikä ihmeen juttu tämä nykyelokuvien typeryysjuttu oikein on, mikä tuntuu olevan varsinkin kaikissa vanhoihin sarjoihin perustuvissa uusissa elokuvissa? Alienissa, Terminatorissa, Jurassic Parkissa, Star Warsissa päähenkilöt olivat fiksuja sekä realistisia, tekivät järkeviä temppuja ja selviytyivät näiden ansiosta. Samojen sarjojen viimeisen 10v aikana tehdyissä tekeleissä KAIKKI nojaa siihen että kaikki hahmot ovat v*tun idiootteja jotka tekevät kaikki typerimmät päätökset ikinä. Päässäni meinaa räjähtää verisuoni kun hajoilen tätä. Mitä se kertoo niin elokuvantekijöistä kuin ennenkaikkea katsojista, että tämä on se tarinarakenne mitä tunnutaan suosivan...

Toisin kuin alkuperäisessä, kukaan ei tunnu elokuvan aikana edes keskustelevan tai pohdiskelevan mitään oikean älykästä tai edes vähänkään syvällistä. Kaikki on vain pintapuolista ja erittäin teennäistä. Alkuperäisessä Jurassic Parkissa oli loistavia pohdintoja ja näkökulmia oikeuksista leikkiä jumalaa ja miten asiat johtavat vääjäämättömästi kaaokseen. Jurassic Wordissa keskutelut ovat luokkaa "Minä Tarzan. Minä Mies. Sinä Jane. Sinä Nainen. Vagina. Ugh.". Elokuva on myös täynnä juonikuvioita jotka eivät johda mihinkään ja juonielementtejä jotka ensin näyttävät että jokin ei vaan toimi ja yhtäkkiä juonen vaatiessa sitä, kaikki toimiikin hienosti. Elokuvan on ohjannut ja osittain kirjoittanut Colin Trevorrow jonka tuntuu olevan kuin autistisempi versio Michael Baysta. Samaa henkistä ikäluokkaa olleen ja samallaisen kapea ymmäryksen maailmasta omaten. Eikä hepulla ole minkäänlaista ymmärrystä miten hahmoja kirjoitetaan tai ohjataan. Elokuva alkaa aika lupaavasti mutta nopeasti käy selväksi että nyt ollaan Tyhmillä vesillä. Kaiken huippuna on varmasti tämä aivan kaamea "Raptorit ovat nyt koulutettuja lemmikkejä ja toimivat armeijan elävinä aseina"-kakka joka tuhoaa niin aikaisempien elokuvien legendaariset pahishahmot kuin tuo mukaan myös aivan kaamean typerän juonilangan jonka olisi korkeintaan uskonut jos elokuva olisi sijoittunut Vietnamin Sodan viidakoihin.

Kaikista kaameimpia on kuitenkin hahmot. Jos olen J.J. Abhramsin leffoja kritisoinut siitä että kaikki hahmot ovat aina yksitoikkoisia karikatyyrejä, niin Jurassic Worldin hahmot eivät ole edes sitä. Ne ovat kuin muropakkauksen takakannesta irti leikattuja pahvihahmoja jotka on laitettu kameran eteen poseeraamaan. Chrish Pratt osaa olla monipuolinen näyttelijä, mutta tässä mies vain poseeraa kirjaimellisesti yhdellä apinailmeellä ja action-figure poseerauksella läpi elokuvan. Siis en edes liioittele. Miehellä on koko elokuvan ajan yksi ja sama poseeraus menossa, kuin mies odottaisi että koska tahansa hänestä otetaan valokuva elokuvan julisteeseen. Bruce Dallas Howard saattaa olla vielä pahempi. Nainen on oikeasti hyvä näyttelijä mutta tässä hän on yhtä feikki kuin koko elokuva: Hajuton, muovisen tuntuinen ja erittäin pintapuolinen. Eikä asiaa auta että nainen on meikattu kuin seksinukke. Tarinan lapsihahmot ovat aivan helvetin rasittavia ja vammaisesti kirjoitettuja. Välillä kaksikko käyttäytyvät kuin vähä-älyiset, välillä kuin eivät ymmärtäisi miten vakava tilanne on ja välillä tekevät koko hahmokaartin fiksuimpia asioita. Muita hahmoja en jaksa edes alkaa kommentoimaan. Loput ovat kuin jostain lasten lauantaiaamun piirretyistä. Onko oikeasti liikaa pyydetty että ison budjetin elokuvissa olisi Oikeita, uskottavia, kolmiulotteisia hahmoja -joista välittäisin paskan vertaa?

Elokuva luottaa myös aivan liikaa tietokonegrafiikkaan. Melkein kaikki dinosaurukset on luotu cgillä ja lopputulos on monenmonesta pixelistä huolimatta jotenkin vaan todella eloton ja olematon. Onhan se kiva ja hienoa kun nykytekniikalla voi luoda todella hienon näköisiä olentoja ja maailmoja valkokankaalle... Mutta Trevorrowilta puutuu Spielbergin kyky luoda eloa, maanläheisyyttä ja uskottavuutta tällaiseen efektispektaakkeliin ja käteen jää etäinen, hajuton ja muovisen mauton oheistuote -jota myös elokuva ironisesti itsestään tuntuu mainostavan ylpeänä. Elokuvan aloittaa alussa komeasti cgi-kuva mikä on samanlainen keskisormen näyttö katsojille kuin Indiana Jones 4sen ensimmäisenä kuvana toiminut hiekasta kaivautuva cgi-mursu elokuvasarjassa joka on legendaarinen käsintehdyistä tehosteista. Kritisoin myös elokuvan aivan kaameaa tuhnuisen sinistä ja steel & orange-väripalettia joka ei sovi yhtään elokuvalle ja vie pois sen kaivatun realistisen otteen.

Kaikkien näiden kritiikkien jälkeen voisi luulla että naama punaisena inhoaisin tätä elokuvaa.... mutta yllättävää kyllä niin ei ole. Itseasiassa lämpenen kummasti sille ja vaaka tuntuu kaiken jälkeen silti kallistuvan positiivisen suuntaan. Wait,WHAT?!
Elokuva kun tuntuu tekevän juuri tarpeeksi jotain omaa ja alkuperäistä teosta kunnioittavaa jotta lämpenen sille. Elokuva tuntuu onnistuneesti antavan valheellista fiilistä siitä että se on reboottia enemmän oma jatko-osansa joka tapahtuu 20v myöhemmin: Nyt dinosauruspuisto on oikeasti auki. Ja kaikki on niinkuin alkuperäisessä elokuvassa vasta haaveiltiin. Vastaavassa tilanteessa joku J.J. Abhrams olisi vain tehnyt alkuperäisen elokuvan mutta muuttanut parin hahmon sukupuolta ja ihonväriä ja soittanut lähinnä John Williamsia niin kovaa että kaikki olisivat herkistyneet. Jurassic World myös käsittelee osuvasti nykyaikaista kulutushysteriaa ja ennenkaikkea ihmisten nopeaa kyllästymistä mitä hienoimpaankin ja uusimpaankin juttuun. Tosin se tekee sen melkeinpä itsetietoisesti, siitäkin huolimatta että elokuva itse syyllistyy aivan samaa kuin ihmiset elokuvan tarinassa.

2/5