Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Gigante]

Spider-Man: Miles Morales (Ps5) läpäistynä.

En tiedä mikä on syynä, mutta tämä peli tuntui parissa kohtaa kuin Laeppvian striimiltä: Peli jäätyi pari kertaa paikoilleen, tipahdin ulos maailman rajoilta kahdesti, podcastit katkesivat kesken kaiken ja erään kerran tehtävä ei edennyt mihinkään kun tehtävää eteenpäin vievä puhelinkeskustelu ei startannut. Kaikki ongelmat toki ratkesivat joko pelin, tallennuksen tai tehtävän restarttaamisella, mutta kumma kun tämmöisiä ei tullut lainkaan vastaan edellisessä pelissä. Mutta, epämieluisista teknisistä vioista huolimatta viihdyin Milesin seikkailun parissa. Toki peli olisi voinut olla hintaansa nähden pidempikin, mutta veikkaan että osa hinnasta koostui SM-Remasterista. Suurina plussina, ainakin se että peli keskittyy edeltäjäänsä poikkeavasti talvikaudelle, väistelyä ja hiiviskelyä on hiottu parempaan päin ja sekaan mahtuu myös kourallinen uusia tehtäviä...vaikka rikostehtäviä tuntui tulevan vastaan lähestulkoon AINA kun olin pääsemässä haluttuun sivutehtävän
starttipaikkaan. Danikast-podcast on sekin hyvää vaihtelua J. Jonah Jamesonin loputtoman hämis-vihastondiksen rinnalle.

Hyvänä asiana pidin myös siitä kuinka Miles tuntuu niin kykyjen, liikkeiden sekä olemuksen ansiosta...noh, omanlaiseltaan Spider-Manilta, eikä vain eriväriseltä hiilikopiolta alkuperäisestä.

Ei ehkä ihan yhtä hyvä peli kuin edeltäjänsä, mutta viihdyttävä tapaus silti. Innolla odottelemaan Spider-Man 2:ta.

[Salem]

Elden Ring (PS4)

Tämä heilahti läpi jo joku aika takaperin. Ja voin sanoa että ainakin itselleni se oli täysin hypensä arvoinen teos. Ei täydellinen, tai mielestäni edes paras FromSoftin peleistä, mutta ansaitsee täysin kiitokset ja ylistykset joita sen ylle on julkaisun jälkeen sadellut. George R.R. Martinin teoksista en tiedä mitään muuta kuin että John Snow ja Tyrion Lannister ovat asioita, ja jossain vaiheessa ilmeisesti on talvikin tekemässä tuloaan, joten minun on mahdotonta sanoa kuinka paljon hänen kynänjälkensä lopulta näkyy Elden Ringin maailmassa, joten se puhukoon sitten sen puolesta kuinka orgaaniselta osalta Miyazakin luomaa pelisarjaa tämä tuntuu, vaikka onkin kirjoitettu yhteistyössä jonkun toisen kanssa.
Pelimekaniikoiltaan Elden Ring tuntuu täysin kotoisalta sellaiselle joka on joskus pelannut yhtäkään Dark Souls-peliä, ja etenkin Dark Souls 3:sta. Toki pelissä on uudistuksensa, jotka vievät lähestymistapansa taisteluihin aivan uudelle tasolle. Päällimmäisenä mainittakoon täysin hyppäämiselle omistettu nappi, joka oli alkuun pieni kulttuurishokki, mutta ymmärrettävä lisäys avointa maailmaa ja sen tutkimisen mukavuutta silmällä pitäen, puhumattakaan että se toi ihan oman lisänsä taistelutilanteisiin, kun rollaamisen sijaan voit vain hypätä vihollisen tiettyjen iskujen yli, mahdollisesti myös muuttaa oikein ajoitetun väistösi voimakkaaksi vastahyökkäykseksi. Kilpiä on boostattu antamalla niille eräänlainen counter-hyökkäys parryn lisäksi. Mikäli blokkaat vihollisen iskun, voit nopeasti reagoimalla tehdä välittömän vastahyökkäyksen, joka parhaimmillaan murentaa vihollisen puolustuksen ja saa nämä kaatumaan polvilleen, täysin avoimeksi omille iskuillesi. Sitten on myös Torrent, uskollinen ratsusi jonka selässä on paitsi helppo taittaa matkaa avoimessa maailmassa, myös mahdollista taistella. Toisia vihollisia vastaan Torrent onkin äärimmäisen hyödyllinen, mutta sen selästä pudotessaan jää itse pieneksi hetkeksi makaamaan maahan täysin avoimeksi iskuille, joten mikään ultimaattinen ratkaisu sen käyttö ei ole. Viimeisenä isompana lisäyksenä mieleen tulevat tuhkat, joita tulee kahdessa variaatiossa: ashes of war, sekä ash-summonit. Summonit ovat mukana kuljetettavia ja aseiden lailla päivitettäviä kumppaneita, jotka voi kutsua tiukkoihin taisteluihin mukaan tilannetta tasaamaan. Näitä asheja löytyy todella runsaasti ympäri maailman, ja osa niistä on äärimmäisen vahvoja, toisten taas ajaessa lähinnä houkutuslinnun roolia joka tarjoaa sinulle hetken hengähdysmahdollisuuden muutoin aggressiivisesti kimpussa pörräävää bossia vastaan. Ashes of war-esineet sen sijaan ovat asekykyjä, joita voi liittää kantamiinsa aseisiin, tuoden niille uusia ominaisuuksia, kuten jääelementin, bleed-statuksen tai vaikkapa nopean väistöaskeleen jolla kiitää pois vihollisen iskun alta. Näitäkin löytyy monessa eri variaatiossa, mutta kukin ase voi kantaa vain yhtä ominaisuutta kerrallaan.

Pelin avoin maailma on ihan oma lukunsa, tuoden jo vahvana olemassa olleeseen reseptiin paljon hyviä uudistuksia, mutta samalla myös omat haittapuolensa. Positiivisinta kaikessa on kuinka massiivinen ja yksityiskohtainen maailma lopulta onkaan. Jos kohtaat vaikean bossin, voit vain jättää sen parin yrityksen jälkeen huomiotta ja tutkia maailmaa, kerätä kokemusta ja palata sitten kun koet olevasi valmis yrittämään uudelleen. Jo lähtökuopista peli laskee sinut rajoittamattomasti kulkemaan alueille jotka on tarkoitettu pelin keski-myöhäisvaiheita silmällä pitäen, joten järjestys jossa teet asioita on vahvasti sinusta itsestäsi kiinni. Luolia, hautakammioita ja raunioita riittää koluttavaksi joka käänteessä, eikä mikään näistä tunnu täysin turhalta. Se mikä tässä on sitten huonona puolena on se kuinka helppo sinun on tehdä itsestäsi liian vahva tietyille alueille, jolloin niistät kaiken vastarinnan päiviltä ilman suurempaa efforttia. Olet toki tässä vaiheessa ansainnut tämän omilla teoillasi, mutta ainakin itseäni harmitti kohdata joku siisti bossi vain todetakseni sulattavani sen energiapalkin olemattomiin hetkessä, kun satuin käymään vaikeammalla alueella ensin ja löytämään tämän alkupään paikan vasta myöhemmin. Toinen juttu on yksi niistä suurimmista kritiikeistä joita olen peliä pelanneilta ja siihen tyytymättömiltä kuullut: kierrätetyt bossit. Ja joo, jossain määrin olen samaa mieltä, että tiettyjä bosseja nähdään ehkä hieman liikaa pelin aikana. Tältä oltaisiin voitu isoilta osin välttyä jos joka luolan loppuun ei olisi koettu tarpeelliseksi laittaa bossikohtaamista. Pelkkä vahvempi vihollinen tai vihollisjoukko vahtimassa luolan aarretta olisi riittänyt mainiosti. Ainakin päätarinan bossit ovat pääsääntöisesti erinomaisesti suunniteltu ja toteutettu, oikeita spektaakkeleita kuten FromSoftin bosseilta sopii odottaakin.

Elden Ring ei ole oma suosikkini sarjansa peleistä. Bloodborne vie edelleen voiton. Mutta se on silti äärimmäisen vahva lisäys Soulsborne-perheeseen, kiinnostavalla lorella ja ehkäpä sarjan lähestyttävimmillä mekaniikoilla varustettuna. Haastetta se tarjoaa niin aloittelijoille kuin veteraaneillekin, ja tutkittavaa enemmän kuin yksikään toinen sarjan peli sitä ennen. Saa nähdä josko tälle vielä jotain DLC:ta siunautuu. Sikäli sitä ei edes tarvitsisi, ottaen huomioon kuinka paljon tähän peliin on jo nyt saatu sisällytettyä, mutta nähtäväksi jää.

[Gigante]

Secret of Monkey Island (Pc) se remasteroitu versio tuli naputeltua pitkästä aikaa. Viimeksihän tämä klassikkosarja tuli peliteltyä jotain yli kymmenen vuotta sitten epävirallisissa meiningeissä kun virallisista uudelleenjulkaisuista ei voinut haaveillakaan. Vanhan ja uuden graafisen tyylin välillä voi toki vaihtaa, mutta harmi vaan että ääninäyttely ei yllä klassiseen pikseligrafiikkaan. Uusi tyyli myötäilee toki enemmän sarjan kolmatta osaa, joka on sarjan fanien keskuudessa hieman kahtia jakava asia, mutta mikäli jotakin on kehuttava niin tärkeämmät yksityiskohdat tulevat ainakin paremmin esille, vähentäen alkup teoksen pikselinmetsästystä. Ääninäyttely tuo sekin uutta eloa pelihahmoille, vaikkakin dialogin pituutta venyttäen.
Kahteen myöhempään osaan nähden, puzzlet ovat verrattaen paljon yksinkertaisempia ja suoraviivaisempia... siis paria pikkupulmaa lukuunottamatta. Onneksi tästä versiosta löytyy päänsärkyä vähentävä vihjenappula.
Ainoaksi ongelmaksi itselleni tässä versiossa menee komentojen antaminen: Siinä missä alkup. kaikki komennon ovat siistissä rivissä paikoillaan, joutuu tässä versiossa rullaamaan hiiren rullaa löytääkseen sopivan komennon. Tokihan se tekee peliruudusta suuremman, mutta itse komentojen suorittamisesta hitaampaa, eritoten semmoisissa hetkissä jotka vaativat nopeampia refleksejä.

Eniweis. Kelpo remasteri klassisesta pelistä, josta löytyy samalla alkuperäinenkin versio tarvittaessa.

[Silence]

Secret of Monkey Island (Pc) se remasteroitu versio tuli naputeltua pitkästä aikaa. Viimeksihän tämä klassikkosarja tuli peliteltyä jotain yli kymmenen vuotta sitten epävirallisissa meiningeissä kun virallisista uudelleenjulkaisuista ei voinut haaveillakaan. Vanhan ja uuden graafisen tyylin välillä voi toki vaihtaa, mutta harmi vaan että ääninäyttely ei yllä klassiseen pikseligrafiikkaan. Uusi tyyli myötäilee toki enemmän sarjan kolmatta osaa, joka on sarjan fanien keskuudessa hieman kahtia jakava asia, mutta mikäli jotakin on kehuttava niin tärkeämmät yksityiskohdat tulevat ainakin paremmin esille, vähentäen alkup teoksen pikselinmetsästystä. Ääninäyttely tuo sekin uutta eloa pelihahmoille, vaikkakin dialogin pituutta venyttäen.
Kahteen myöhempään osaan nähden, puzzlet ovat verrattaen paljon yksinkertaisempia ja suoraviivaisempia... siis paria pikkupulmaa lukuunottamatta. Onneksi tästä versiosta löytyy päänsärkyä vähentävä vihjenappula.
Ainoaksi ongelmaksi itselleni tässä versiossa menee komentojen antaminen: Siinä missä alkup. kaikki komennon ovat siistissä rivissä paikoillaan, joutuu tässä versiossa rullaamaan hiiren rullaa löytääkseen sopivan komennon. Tokihan se tekee peliruudusta suuremman, mutta itse komentojen suorittamisesta hitaampaa, eritoten semmoisissa hetkissä jotka vaativat nopeampia refleksejä.

Eniweis. Kelpo remasteri klassisesta pelistä, josta löytyy samalla alkuperäinenkin versio tarvittaessa.

Ensimmäiset kaksi Monkey Islandia ovat itselleni rakkaita pelejä sillä ne kuuluvat ihan ensimmäisten koskaan pelaamieni pelien joukkoon yhdessä Super Mario Brosin ja Mario 3sen kanssa. Kolmannellekin Monkey Islandille tunnun lämpeneväni reippaasti enemmän kuin pelaajat keskimäärin tuntuvat lämpenevän. Sarjan neljäs osa jäi kyllä aika harmaaksi omalta osaltani.

Ääninäyttely on kyllä todella hieno lisäys noihin Special Editioneihin.... mutta itselläni ei löydy minkäänlaista ymmärrystä noiden alkuperäisten pelien uudelle "remasteroidulle" ilmeelle joka ei ole tippaakaan alkuperäisten pelien taiteen mukaista. Kolmannen osan sarjakuvamaisempi ilme ei ole koskaan itseäni haitannut, sillä se tuntuu sopivan hyvin kolmanteen osaan sen omana juttuna. Mutta tulee todella vastenmielinen fiilis kun alkuperäisien pelien realistinen ja "realistinen" graafinen ilme on vaihdettu todella pelkistettyyn "photoshop"-lookkiin. Yöh.

[Joni Ahonen]

^
Tutustuin Monkey Islandeihin vasta ollessani 14-15 -vuotias, kun veljen hankkimalla pönttö-macilla oli mahdollista ladata jostakin sivuilta sille Sierran ja Lucas Artsin vanhoja pelejä. Muutenhan en PC:llä koskaan ole pelailut ja tavallaan vähän harmittaa ettei itselläni ole näihin mestariteoksiin sellaista nostalgista sidettä kuin monilla muilla, jotka ne kokeneet silloin 90-luvun alussa. Silti etenkin Monkey Island 2:n alkuvalikon teemabiisi saa aikaiseksi voimakkaita tunteita. Hyväntahtoinen piraattiseikkailu tavoitti jotain hyvin erityistä.

[Gigante]

Dark Chronicle (Ps4/Ps5) on nyt sitten läpi ja Platinaa tuli saatua. Olikin melkoinen työmaaurakka saada kaikki mahdolliset mitalit, mutta kenttä kerrallaan ne vaan oli tehtävä. Spheda-golfi osasi muutamissa maailmoissa saada repimään hiukset päästä, kun randomisti generoidut golffihaasteet ovat tyyliin joko superhelppoja< vähän haastavia, mutta reiluja<, haastavia < "Haista paska!"-epäreiluja.
Aikaansa nähden ja sen ajan resurssit/osaamisen huomioonottaen edelleen ihan pätevä ja eritoten monipuolinen peli, vaikkakin taisteluissa lukittautuminen ja kamera saattoivat välillä häiritä väärällä hetkellä.

Myönnettäköön, että pelin tarina ja hahmot ovat sieltä "pinnallisemmasta" päästä, mutta otetaan huomioon että peli on suunniteltu alunperin 12v-yleisölle niin ei aikamatkailusta mitään supermonimutkaista juonikuviota kannata vääntää. Sitä paitsi ei "pinnallinen" tarina muutoin viihdyttävää peliä välttämättä pilaa. Esimerkkeinä vaikkapa Pokemonit ja Super Mariot. Liian monimutkainen ja twistejä pursuileva tarina voi toisaalta myös kostautua pahemman päiväisesti, kuten Metal Gearien kanssa kävi.
Olisivat pelin päähahmot, Max ja Monica toki voineet olla toistensa kanssa tekemisissä vähän paremmin, näin jälkijunassa ajatellen. Muutamat pelin juoniaukot sun muut olen täydentänyt omalla headcanonilla sikäli kun ne järkeen käyvät.

Tämä peli on yhä edelleen itselleni niitä PS2-kauden rakkaimpia teoksia. Paikkasi loistavasti edeltäjänsä vikoja ja tarjosi monenkirjavaa tekemistä dunkkujen läpäisyn ohessa, eikä mikään uudelleenpeluukierros ole täysin samanlainen. Ei ehkä aivan mikään "Ps2n Zelda-peli", mutta hyvin likellä tätä statusta kuitenkin. Kuten moni muukin internetissä, toivoisin edelleen niin hartaasti oikeaa "Dark Cloud 3sta". Esim. Rogue Galaxy on ehkä henkisesti samantapainen, muttei silti "aito Dark Cloud", vaikka oli hyvin lähellä ollakin.

[PT2]

L.A. Noire tuli juuri läpäistyä kaikkine lisämatskuineen ja tässä pieni kooste fiiliksistä.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että odotin todella paljon enemmän. Loppupeleissä tuntui, että peli oli vain kasa toisistaan riippumattomia ja aika tylsiäkin rikostapauksia. Myös keissit vain päättyivät yhtäkkiä ja moni jäi jotenkin itselleni vähän auki että mitähän tässä nyt kävi ja miksi. Ihan vaan senkin takia, että Rockstarin peleissä dialogi ei aina ole helpointa ymmärtää, kaikenmaailman kiertoilmauksia ja hienoja sanontoja kun viljellään turhankin paljon. Parasta antia olivat kuulustelut, joita oli liian vähän. Ammuskelu ja ajelu nyt oli juuri niin tylsää kuin olla ja voi, vaikka toisaalta itse ampuminen olikin suht hyvin toteutettu. Ymmärtäähän sen kun Rockstar on kyseessä. Autoilu sen sijaan oli aikamoista arcadea, koska vanhat autot eivät vain kulje ja kääntyvät laiskasti.

Peli oli myös aivan liian pitkä ja tuntui ettei pääty ikinä. Sivutehtävät olivat kaikki vain "aja tänne, ammu tää tai ota tää kiinni"-tyyppistä toistoa ilman mitään tarinaa. Myös Colen kohtalo oli jotenkin todella "meh" ja tapahtui ihan yhtäkkiä. Puhumattakaan koko Black Dahlia-keissistä, jossa oli ainesta paljon parempaan. Sanoisin loppuarvosanaksi 3-/5.

[Silence]

L.A. Noire tuli juuri läpäistyä kaikkine lisämatskuineen ja tässä pieni kooste fiiliksistä.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että odotin todella paljon enemmän. Loppupeleissä tuntui, että peli oli vain kasa toisistaan riippumattomia ja aika tylsiäkin rikostapauksia. Myös keissit vain päättyivät yhtäkkiä ja moni jäi jotenkin itselleni vähän auki että mitähän tässä nyt kävi ja miksi. Ihan vaan senkin takia, että Rockstarin peleissä dialogi ei aina ole helpointa ymmärtää, kaikenmaailman kiertoilmauksia ja hienoja sanontoja kun viljellään turhankin paljon. Parasta antia olivat kuulustelut, joita oli liian vähän. Ammuskelu ja ajelu nyt oli juuri niin tylsää kuin olla ja voi, vaikka toisaalta itse ampuminen olikin suht hyvin toteutettu. Ymmärtäähän sen kun Rockstar on kyseessä. Autoilu sen sijaan oli aikamoista arcadea, koska vanhat autot eivät vain kulje ja kääntyvät laiskasti.

Peli oli myös aivan liian pitkä ja tuntui ettei pääty ikinä. Sivutehtävät olivat kaikki vain "aja tänne, ammu tää tai ota tää kiinni"-tyyppistä toistoa ilman mitään tarinaa. Myös Colen kohtalo oli jotenkin todella "meh" ja tapahtui ihan yhtäkkiä. Puhumattakaan koko Black Dahlia-keissistä, jossa oli ainesta paljon parempaan. Sanoisin loppuarvosanaksi 3-/5.

Aikalailla samat ajatukset mitä itsellänikin oli pelistä. Hienosti toteutettu maailma/ajankuva ja pari rikoskheissiä oli mukavan seikkailupelimäistä selvittää... mutta kaikki tuntui vaan lopulta aika ontolta lavasteelta. Klassinen tilanne missä isot tuotantoarvot kätkevät parin tempun aika amatöörimäisen tekeleen alleen.

Tuntui hyvinpaljon David Cagen Quantic Dream-pelitalon tuotokselta. Eli hirveällä intohimolla tehty elokuvamainen peli jolla on kiehtova lähtökohta mutta sitten ei oikein tiedetä mitä sillä pitäisi alkuasetelman jälkeen tehdä.
Kaiken absurdiuden huippu oli kun lopussa peliä tekijät ovat huomanneet maalanneensa itsensä nurkkaan ja joutuvat ratkaisemaan asioita vaihtamalla päähahmoa uuteen hahmoon.

[Salem]

^L.A. Noire on idealtaan ja tyyliltään todella siisti ja mielenkiintoinen, mutta lisätekemisen puute ja juonen sitominen raiteilleen oli se mikä itseltäni tappoi kiinnostuksen. Periaatteesta tälle pelille haluaisi antaa paljon anteeksi, kun tietää millaisen helvetin sen kehittäjätiimi Team Bondilla kävi läpi, mutta ei se silti poista sitä että peli on ämpärillinen loistavia mutta hukkaan valuneita ideoita ja mahdollisuuksia.

[Gigante]

Bugs Bunny: Lost in Time (Ps1) Tuli eilen taputeltua. Mihinkään 100% läpipeluuseen ei rahkeet riittäneet.

Otetaan ensin esiin ne pelin ongelmat. Pal version hitaampi ruudunpäivitys on toki yksi niistä ja tähän kun lisätään nuo kankea hyppimiskohdat yhdistettynä kömpelöön kameraan, niin se yleisin kuolinsyy tulee varsin selväksi.
Mutta sitten ne hyvät. Yleiseltä tunnelmaltaan peli onnistuu vangitsemaan sen klassisen Looney Tunes-meiningin huumorineen ja ääniefekteineen. Eräänlaiseksi "keräilytasoloikaksi" tämä peli on onneksi sieltä armeliaammasta päästä (vrt. Banjo-Kazooie ja Yooka-Laylee). Aikarajat eivät ole ikinä naurettavan tiukkoja ja kuolemakaan ei pilaa jo suoritettuja asioita. Peli ei ehkä ole ns. mestariteos, muttei myöskään karmea. Sanoisin että vioista huolimatta silti pelaamiskelpoinen ja hyvä esimerkki semmoisesta onnistuneemmasta lisenssipelistä.


Ihan vain uteliaisuudesta. Kuinka moni täällä ylipäätään tunnistaa sellaisen Looney Tunes hahmon kuin Monroen Merlin (Merlin of Monroe/ Merlin Monroe)? Skidinä kun peliä ekan kerran pelasin, olin vaan että kukas se tämä häiskä on?

[Gigante]

Super Mario 3D Worldin yksittäinen lisäseikkailu Bowser's Fury tuli taputeltua loppuun saakka eilen illalla.

Sinänsä kiinostava uusi jippo, että tällä kertaa seikkailu on vertauksena lyhyempi ja keskittyy puolestaan yhteen yksittäiseen maailmaan, jossa on kouralinen pieniä alueita, josta ansaita täht...siis kisumerkkejä. Kissoja tässä pelissä vilistääkin melkoisesti, mikä on aina kissaihmisenä plussaa.
Aina tietyn väliajoin tämä valtava raivoava Bowser ilmaantuu terrorisoimaan Marion matkaa ja tarkoituksena on kyetä kukistaa tämä. Bowserin hyökkäykset esim. kesken kiipeilypohjaisen pompinnan voi olla hivenen kaksiteräinen tapaus, mutta tuohan tuokin omat kuumotuksensa. Sitten tietysti on nämä eeppisissä mittasuhteissa olevat taistot Bowserin kanssa. Ikinä en kuvitelut näkeväni Marioa Supersaijalais-Ukkoskissana, mutta Nintendo tuttuun tapaan saa älyttömältä kuulostavan jutun vaan toimimaan .

Loppupäässä pääsi parit kirosanat yhdessä hyppelyosuudessa, mutta muutoin tämä on oikein hilpeä ja maisemiltaan upea seikkailu.

[Joni Ahonen]

Cool Spot (SNES)

Päätimpä tämän nyt viimein yhdeltä istumalta pelata. Ennakko-odotukset olivat suhteellisen korkealla, koska peli vaikutti oikeasti coolilta. Ensimmäisen rantakentän jälkeen siirrytään lelukentteihin, jotka tuovat mieleen lapsellisen Tom & Jerry -pelin NES:llä. En tajua mikä hemmetin fiksaatio joillakin pelisuunnittelijoilla on lasten leluhuonetasoihin, joita tässä piisaa ja kierrätetään oikein olan takaa. Cool Spotissa myös seikkailaan hyvin Tom & Jerry -pelin mieleen tuovissa ullakoissa, joissa hyppii hämähäkkejä ja on hiiriä nakkelemassa juustoa päin näköä. Ei kovin coolia.

Eniten ärsyttää kuinka pelaaja joutuu hyppimään sokkona näkemättä eteensä. Joko putoat kuolemaan tai tason alkuun, kun et muista tai satu vain osumaan oikeaan kohtaan, jossa leijuu lähes näkymätön kupla samalla kun lenteleviä vihollisia tulee kohti. Cool Spot muistuttaa huonoista ajoista, jolloin tällaisia kirouksia tasohyppelyissä sai kestää ja ohjain lenteli kirosanojen kera pitkin seiniä. Sekään ei ollut kovin coolia.

Pelasin pelin normaalilla ja yllättäen pelissä ei ollut ainuttakaan bossia. Loppu tuntui oudolta ja alentavalta, kun kuvaruutuun tulee teksti että kiva kun pelasit, mutta hardilla kaikki bonuskenttien piilotetut kirjaimet löytäneenä voit sanoa todella läpäisseesi pelin. Totesin ärtyneenä että kiitti mulle riitti, ei ollut yhtään coolia!


Hyvää:

- Erikoista tuotesijoittelua
- Hienoa grafiikkaa, joskin kentät ovat vastenmielisiä leluhuoneita valtaosa
- Voisi olla cool...

Huonoa:

- ...mutta ei ole cool
- Ärsyttävää tasohyppelyä sokkona
- Ne lelukentät ja huono kenttäsuunnittelu yleensä
- Ei tallennusta ja tuntuu tyngältä näin kokonaisuutena

60

[Joni Ahonen]

Ace Attorney: Dual Destinies

Oikein mahtava pelikokemus, jossa samaa imua kuin sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa nousten jopa ehkä Justice for Allia pareammaksi. Pelin loppupuolella jo odotetusti viimeinen tapaus linkittyy jollakin tavalla päähenkilöihin ja siinä viimeistään tajusin miten fiksuja tämän sarjan käsikirjoittajat ovatkaan, kun eivät yritä väkisin keksiä vanhoille naamoille uusia tapauksia. Tutkittavat tapaukset hahmoineen ovat onnistuneitä ja juonenkäänteitä riittää moneenkin rikossarjaan. Joskin niitä viime hetken vastalauseita alkaa osata jo odottaa, mutta toisaalta se kuuluu sarjan tyyliin.


Phoenix on mukana osassa tapauksissa ja monia sarjan vanhoja naamoja ei nähdä laisinkaan, joka oli vain piristävää. Pidin uudesta apurista Athena Cykesistä ja hänen kyvyistään lukea ihmisten tunteita todella paljon, vaikka tavallaan kyseesssä on jälleen yksi vähän päälle liimattu gimmick, mutta onneksi kiinnostava sellainen. Pelin uusittu ulkoasu on tyylikäs ja hahmot ovat erittäin ilmeikkäitä ja upeasti animoituja. Musiikki on tuttuun tapaan vauhdikasta ja värittää hahmojen persoonia erinomaisesti.

Olin jo vähän huolissani iskisikö sarja enää kulahtaneen Apollo Justicen jälkeen, onneksi olin väärässä. Tämän pelin jälkeen innostuu itsekin pukemaan parhaimman puvun yllensä ja huutelemaan vastalauseita!


Hyvää:

- Hyvät uudet hahmot piristävät paljon
- Kiinnostavat tapaukset ja hahmot
- Erinomainen audiovisuaalinen toteutus upeasti animoituja hahmoja myöten
- Tavoittaa sen magian mikä sai sarjaan rakastumaan 10 vuotta sitten

Huonoa:

- Yksi bonustehtävä erikseen ostettava DLC
- Anime välipätkät eivät oikein istu kokonaisuuteen

90

[Gigante]

Virgin Interactiven kolme Disney-tasoloikkaa, Aladdin, Lion King ja Jungle Book tullut tässä juhannusten aikana pelitettyä, kiitos modernien klassisten pelien emulaattorikonsolien...sekä mahdollisuus taaksekelaamiseen ja välitallennusten tekoon. Kaikista kolmesta on kehaistava alkuperäisanimaation tyyliä uskollisesti mukailevalle ulkoasulle, hyvälle animoinnille, leffaan pohjautuvalle soundtrackille ja kevyelle vapauksien ottamiselle jotta pelin tarinan ylipäätään saa mahtumaan tasoloikan muotoon. Leijonakuningas oli tästä kolmikosta vaikein, kiitos muutamien tarkkuutta vaativien kenttien...ja sitten niistä parista kohdasta johon vaaditaan jokin perkeleen yksilöllinen liike mitä edes peli itse ei mainitse. Viidakkokirja on tavallaan helpoin...ainakin itselleni kun onnistuin sen PC/DOS-version penskana pariin otteeseen pelaamaan läpi, mutta tämä tod näk segan Genesiksen version musat eivät pärjää PC-version sävelmille. Aladdin on siinä keskikastissa ja vaikeimmat kentät sattuvat pitkälti "Escapeen" ja "Taikalampun sisuksiin". Eritoten Aladdinissä pidin useista kevyistä disney-viittauksista joita taustalta voi tarkkasilmäinen huomata. Kuten vankityrmissä löytyy Sebastian-rapu roikkumasta ja erämaan pylväässä näkyy Hessun naama ym.


Viidakkokirjaan vielä palatakseni oma suosikkikenttäni on jostakin kumman syystä itse "apinapalatsi", vaikka ironisesti se on yksi hankalampia kenttiä tarkkan hyppimisen ja rikkoutuvien tasojen takia. Veikkaan että "I Wanna be like You"'n soiminen taustalla tekee tippumisesta vähemmän turhauttavaa.

[Gigante]

Batman Arkham Asylum (Ps4-remastered) tuli aamutuimaan hakattua lävitse. Ihan ok-peli ja kelpo Batman-peli sinänsä, mutta näin hämiksen oman pelin jälkeen tuntuu Bättiksen touhu verrattain kömpelöltä ja kankealta. Kontrollien osalta meni pieni tovi totutella ja hektisellä hetkellä menee kyykky ja juoksunapit sekaisin ja tulee toiminnonsijaan suoritettua väistöhyppy ym. Asiaa ei myöskään auta se että Bätsi peittää kolmasosan ruudusta ja "Etsivätilan" kanssa kikkailu hankaloittaa välillä näkökenttää. Olisi pitänyt sittenkin niellä ylpeyttä ja säätää pelin kirkkausasetuksia vähän korkeammalle jotta ympäristössä olisi ylipäätään nähnyt mitään, vaikka se vähän sakottaisi ulkoasua. Bossitaistot ovat pelin heikointa antia. Linnunpelätin yllätyshallusinaatiot olivat toteutettu pirullisen petollisesti, mutta samaa ei voi kuitenkaan sanoa näistä pelättimen sidescrolling-osuuksista jotka tuntuivat lähinnä ajan haaskaukselta eivätkä olleet lainkaan niin pelottavia kuin mitä hahmo ansaitsisi (sitä kolmannen osion alkua lukuunottamatta). Killer Croc-osuus oli kyllä puhdasta klaustrofobista vainokauhua joka iski hyvin. Pidin siitä kuinka Arvuuttajan arvoituksien avulla saadaan availtua eri hahmojen taustoja ja lorea, mutta harmi vaan että nämä "Char. biot" eivät täsmää itse pelin universumiin.

Myönnettäköön kuitenkin että se tunne kun olet varjoissa ja kolkkaat kauhistuneita konnia yhden kerrallaan nahk'hiirimiehenä tuntuu pirun hyvältä. Metroidvania-tyyliseksi peliksi on myös sikäli hyvä, että aina kun uusia välineitä löytyy, peli kuljettaa näillä kertaalleen käydyillä alueilla uudestaan jonkin juonellisen syyn varjoilla ja siinä sivussa pääsee poimimaan talteen asioita jotka aikaisemmin missasi.

[Gigante]

Gal*Gun2 tuli saatua sitten loppuun ja waifuksi valitsin sitten lapsuudenkaveri Nanakon, huolimatta Risu-enkelin hypnoottisista kulmakarvoista. Mistään superpitkästä päätarinasta ei ole kyse, käytännössä sun pitää saavuttaa päätarinan kannalta haluttu pistemäärä kasaan ja siinä sivussa sitten dumbata halutulle waifulle kasa karkkeja/snäksejä ja saavuttaa tämän tarinakaari valmiiksi ennen kuin kuukausi tulee päätökseen.
Pelin voisi hyvin tiivistää termiin, "Ne japanilaiset", kun aikaisemmin totesin niin pääpaino on siinä häikäilemättömällä määrällä fanipalvelua...meinaan feromonien ammuskelun lisäksi sillä hiustenkuivaajaa muistuttavalla häkkyrällä imutetaan suuremmilla tehoilla talteen muutakin kuin pikkupiruja...

Perustuhma seikkailu suunniteltuna +12v-pojan seksuaalifantasioita ruokkimaan, mutta sen ohessa jollain kierolla tavalla viihdyttävä semmoinen. Bossitaisteluiden, puolustustehtävien ja Kurona-pirun teemamusiikit olivat myös sävelmiltään erittäin tarttuvia.

Pitänee palata taas Monster Hunterin pariin...

[Gigante]

Batman: Arkham City (Ps4) Tuli tahkottua loppuun eilen. Onhan tässä toki yritystä avoimen maailman peliksi, mutta kun meikä on edelleen niin pilalle hemmoteltu Spider-Manin jälkeen, tuntuu Batman vaan kankealta ja kömpelöltä kaikessa, paitsi ehkä taisteluissa. Edellispelin vikoja on toki vähän paikkailtu, mutta muutamat niistä ovat edelleen esillä mm. tönkössä liikkumisessa ja kiireessä turhan monimutkaisissa näppäinkomennoissa. Pidin toki siitä, että muutamia edellispelissä käyttämättä jääneitä konnia päästiin näkemään, mutta osa näistä sai silti joko naurettavan vähän ruutuaikaa tai ns. lyhyimmän tikun näyttäytymisen laadussa. Kiva nähdä kissanaistakin (mjauu), mutta tämän merkitys pelin tarinan kannalta jäi tyystin turhaksi ja hukatuksi potentiaaliksi. Muutenkin kisun peliosuudet keskellä tarinaa tuntuivat tyystin turhilta lisäyksiltä. Robinkin rooli oli lähinnä pelkkä "moi vaan"-cameo, ellet satu pelaamaan tämän erillistä kampanjaa.

Kontrollien osalta en ole kovin taitava, mutta pakko antaa kuitenkin kehuja Pakkasherraa vastaan käydystä kamppailusta, joka pakottaa pelaajan hyödyntämään eri yllätyshyökkäyksiä ja strategioita.

Yritys on kyllä hyvä ja Batman-loren kannalta hyvää jälkeä, muttei vaan ole ihan minun makuuni.

[Salem]

Samaa aihepiiriä ylläpitäen:

Batman: The Video Game (NES)
Tämä on yksi niitä lapsuuden voittamattomista demoneita, joita rakasti pelata, mutta joka oli aikoinaan aivan liian vaikea läpäistäväksi. Eilen viimein tuli tämä asia korjattua, enkä edes muista koska olisin ollut ihan näin fiiliksissä jonkin pelin läpäisystä. Hyvät kontrollit, rautaisa soundtrack, miellyttävän näköinen ulkoasu, ja pääsääntöisesti kiva haastetaso tekevät tästä loistavan kokemuksen vielä tänäkin päivänä. Tosin tuo haastetaso pomppaa viimeisessä kentässä vähän turhankin korkealle, ja vaikka se onkin pelin lyhyin kenttä, meni minulla valehtelematta pelkästään sen parissa kaksin, ehkä jopa kolmin kerroin pidempään kuin koko muun pelin läpäisemiseen. Loputtomat continuet ovat siunaus.
Yksi selvästi miinuksen puolelle menevä ominaisuus olivat pelin bossit. Ne ovat lähes kaikki mitäänsanomattomia ja unohdettavia, eivätkä juuri vaadi kummoista taktikointia tai opettelua. Spämmimällä hyökkäyksiä pääsi pitkälle. Kakkoskentän bossi oli sentään positiivinen poikkeus, joka pakotti käyttämään Batmanin varustevyön arsenaalia hyödykseen ja rytmittämään iskut oikein. Toinen poikkeus oli loppubossina toiminut Jokeri, joka on jokseenkin kuuluisa haastavuudestaan, muttei välttämättä hyvällä tavalla.

Lopun haastepiikistä ja mitäänsanomattomista bosseista huolimatta Batman: The Video Game on aivan loistava peli, ja menee heittämällä omilla listoillani NESin parhaimmistoon, jo ilman nostalgian myötävaikutustakin. Jos silmä ja hermot vain kestävät tämän ajan pelejä, ei tätä voi kuin suositella.

[Joni Ahonen]

Batman: Arkham City

Muistelen että pelihän oli oikein komea ja hyvin laajasti hyödynsi Batmanin maailmaa, jossa riitti yksityiskohtia hurjasti. Mutta vaikka niin vaikuttava Gotham City olikin, en koskaan kokenut siellä sukkulointia miellyttäväksi kokemukseksi. Arkham Asylumin rajatumman ympäristön pariin palaan mieluummin.

Batman: The Video Game (NES)

Tämän pelin puuttuminen omasta NES-kirjastosta on tuntunut aina nololta asialta. Etenkin viime vuosina olen törmännyt netissä muutamaankin juttuun, jossa tätä muistellaan kaiholla. Joskus vielä tämän nappaan kokoelmiin.

[Joni Ahonen]

Perfect Dark (64)

Muistan aina ne päivät kun tätä yläasteikäisenä pelasin ja kirosanoja huutelin. Muistaakseni en ole sitten noiden päivien pelin pariin kunnolla palanut, kun luovutin yrittää läpäistä kenttejä vaikeimmalla moodilla. Koska olen viimeisen parin vuoden aikana läpäissyt niin GoldenEyen että Goldfingerin haastavimmalla tasolla, päätin ottaa tehtäväkseni yrittää jälleen alusta asti. Nyt tässä yön hujakoilla sitten läpäisin kampanjan viimeisen kentän Perfect Agent -moodilla, jonka myötä avautui kolme bonustasoa, joista viimeisintä en ollut aikaisemmin päässyt näkemään. Kenties yritän nekin niputtaa, mutta en ota tätä enää elämäntehtäväkseni.


En ole voinut koskaan varmaksi sanoa pidänkö tätä parempana vai GoldenEyetä, koska omistin ja pelasin pelit 10 vuoden erolla toisistaan. Teknisesti ottaen PD vie voiton ja siinä näkee Raren voineen toteuttaa omaa agenttiseikkailua ilman Bond-rajoja, mutta pelin yleinen fiilis ei ole läheskään niin vetoava kuin Bondin. PD näyttää huikealta N64-peliltä ja siinä riittää kaikkia sellaisia agenttivempeleitä mitä ei juuri GE:ssa nähty. Juonessa on X-Filesiä ja sellainen millenium-meno paistaa ilahduttavan nostalgisesti läpi. Haasteen puolesta PD ei ole niin vaikea kuin muistin, mutta tässäkin tuntuu se vaikein kenttä olevan toiseksi ja kolmanneksi viimeisin.

Aseissa on jytyä ja viholliset reagoivat kovilla huudoilla osumiin, joka oli ystäväni mielestä hauskaa, vaikka silloin teininä pelin väkivalta oli vaikuttavan raakaa. Hienoja yksityiskohtia löytyy paljon tuhottavan irtaimiston, agenttivempeleiden kuten leijuvan kameran ja aseiden kakkostoimintojen myötä sekä myös osumamallinnuksessa. Enpäs ollut aikaisemmin huomannut vihollisten vuotavan verta jättäen pisaroita pitkin lattioita! Expansion Pakin lisätehot näkyvät myös siinä että kuolleet viholliset eivät heti haihdu savuna ilmaan kuin vasta 5-6 ruumiin jälkeen. Verijälkien en huomannut haihtuvan, jotka merkkasivat hauskasti jo kuljettuja reittejä ja auttoivat välillä navigoimisessa.


Eli kaikki kunnossa ja pelille helpot 10/10? Ei aivan. Kaikki nämä vuodet olin muistanut PD:n vähän alakuloisena pelinä, jonka pariin ei yhtä mielellään palaa kuin Bondin. Tämä johtuu yleisestä tunnelmasta ja musiikeista, jotka ovat ihan hienoja, mutta verrattuna GoldenEyen energiseen rokkimenoon, Perfect Darkin yleinen viba on alavireinen ja synkempi. Kentät ovat vaihtelevia, mutta eivät läheskään niin kiinnostavia ja miellekäitä koluta kuin GE:ssä. Hyviä soundtrackeja löytyy ensimmäisen tason, kolmannen ja Blade Runnermaisessa Chicago -kentässä, mutta ei mitään tajunnanräjäyttävää. Kentät ovat synkkiä, sateisia ja vähän alavireinen musiikki ufomaisilla soundeilla ei ole koskaan iskenyt minuun. Huomasin aina tason läpäistessä ajattelevani ettei sen pariin juuri enää koskaan mieli tee palata.


Nipottamisesta huolimatta kyseessä on yksi suosikkini FPS-rintamalla ja se Raren viimeisin vaikuttava teos, joka jäi julkaisussaan PS2:n tulemisen myötä vähän turhan vähälle huomiolle. Ehdottomasti niitä pelejä, jotka jokaisen N64:n omistajalta pitää löytyä. Hieman yllättäen Perfect Dark saa jatkoa tulevana vuonna, mutta en osaa siitä innostua, kun pelisarjaa ei varsinaisesti muisteta mistään niin omista ideoista. Perfect Dark Zero sen jo todisti että jos nimen vaihtaisi, en ikinä olisi tajunnut kyseessä olevan muka jokin esiosa.


Hyvää:

- Teknisesti vaikuttavinta jälkeä N64:lla
- Paljon aseita ja agenttivempeleitä
- Räiskintä on jykevää
- Eri vaikeustasot tuovat sisältöä tehtäviin
- Pelistä paistaa fiilis että Rarella ollut hauskaa ja aitoa kunnianhimoa vielä mukana

Huonoa:

- Yleisesti vähän alavireinen musiikki ja synkkä tunnelma, jotka eivät houkuta pelin pariin
- Räjähteet tuntuvat toimivan välillä sattumanvaraisesti

89

EDIT. Vielä aamulla löytyi jotakin uutta johon en ollut aikaisemmin pelissä törmännyt: viholliset voivat myös lyödä toisiaan turpaan! Miksei tällaisia yksityiskohtia nähdä enää miljoona kertaa tehokkaammilla konsoleilla?

[Silence]

Perfect Dark (64)
Eli kaikki kunnossa ja pelille helpot 10/10? Ei aivan. Kaikki nämä vuodet olin muistanut PD:n vähän alakuloisena pelinä, jonka pariin ei yhtä mielellään palaa kuin Bondin. Tämä johtuu yleisestä tunnelmasta ja musiikeista, jotka ovat ihan hienoja, mutta verrattuna GoldenEyen energiseen rokkimenoon, Perfect Darkin yleinen viba on alavireinen ja synkempi. Kentät ovat vaihtelevia, mutta eivät läheskään niin kiinnostavia ja miellekäitä koluta kuin GE:ssä. Hyviä soundtrackeja löytyy ensimmäisen tason, kolmannen ja Blade Runnermaisessa Chicago -kentässä, mutta ei mitään tajunnanräjäyttävää. Kentät ovat synkkiä, sateisia ja vähän alavireinen musiikki ufomaisilla soundeilla ei ole koskaan iskenyt minuun. Huomasin aina tason läpäistessä ajattelevani ettei sen pariin juuri enää koskaan mieli tee palata.

Aikalailla tiivistää omat fiilikseni Perfect Darkista myös. Se on tosi hyvä peli... mutta ... en tiedä... jotain vain on mikä jättää vähän oudon maun kokonaisuudesta. Kenttien läpäisy tuntui enemmän stressaavalta työsuoritukselta kuin mukavan sujuvalta pelisessiolta.
Luulen että suurin häiriö on juuri se että tahtomattaankin peliä vertaa jatkuvasti Goldeneye 64ään ja odotukset nousee sieltä eikä Perfect Darkista itsestään.

Mutta välillä käy näitä outouksia että se selvästi eheämpi ja paremmin tehty peli ei kaikista puolistaan huolimatta tunnu pääsevän alkuperäisen ja paljon yksinkertaisemman pelin tasolle. Jotain vain menetetään charmista tai fiiliksestä. Itselläni esim Witcher 2 tuntuu isolta taaksepäin astumiselta ja paljoa kapeammalta ja vähäisemmältä peliltä vaikka ykköspeliin nähden kaikki pitäisikin olla parempaa.

[Masse]

- Yleisesti vähän alavireinen musiikki ja synkkä tunnelma, jotka eivät houkuta pelin pariin

Myönnetään, että Goldeneyessa on paljon muistettavampi soundtrack, mutta ei se paska PD:ssäkään ole ja tykkään siitä miten hyvin musiikki onnistuu luomaan paikoitellen jopa oikeasti painostavan tunnelman peliin. Ainakin tunnusmusiikki on täyttä kultaa.

Omasta mielestä myös tehtävät ja maisemat on hitosti mielenkiintoisempia PD:ssä. Goldeneye oli erittäin onnistunut kokonaisuus, mutta PD:ssä juurikin ne tehtävät hiottiin loppuun asti eikä tuntunut samanlaiselta putkijuoksulta kuin Goldeneyessa.

[Gigante]

Batman: Arkham Knight (Ps4) tullut taputeltua päätarinan, tai siis linnunpelätin ja Arkham-ritarin kukistamisen osalta (plus DLC:n Hatuntekijä, Kroko, Ra's ja pakkasherra ). Vielä jotain kolme sivutehtävää olisi pitänyt suorittaa jotta avaisin alustavan lopetuksen, mutta mua ei vaan yksinkertaisesti enää sen jälkeen huvittanut. Päätarina vain tuntui venyvän ja venyvän ja venyvän, jopa siihen pisteeseen asti että minun on mahdotonta uskoa että pelin tapahtumat mitenkään pystyvät tapahtumaan YHDEN YÖN aikana. Viikonloppuun vielä pystyi uskovan, mutta vain yhteen yöhön? Huhhuh. Arvuuttajan pokaaleita en todellakaan innostunut lähteä keräämään, paitsi jos siitä irtoasi palkinnoksi mahdollisuus takoa tätä turpaan samaan aikana kun taustalla soi usean minuutin looppina "Huoraa turpaan!, Huoraa turpaan!, Huoraa turpaan!...", tai vaihtoehtoisesti änkeä jok'ikinen näistä kysymysmerkkipokaaleista Arvuuttajan arvelluttavampaan paikkaan.

Taisteluiden osalta kontrollit olivat pitkälti koko trilogian sujuvimmat, mitä nyt bättis suorittaa jotain useiden metrien päähän yltäviä kierropotkuloikkia vihollisessta toiseen ihan tuosta vaan. Haluan kyllä tietää, että mitä teknologiaa jäbä oikein käyttää, jos moisiin ihmeisiin ylletään jo ennen kuin virallinen "uusi lepakkopuku" otettiin käyttöön?

Lepakkoautolla kaahailua peliin on tungettu vähän liikaakin, kuten monet muutkin peliä pelanneet ovat todenneet, mutta sainpahan sen häkkyrän ohjaamisesta PALJON mielyttävämpää kun keksin netistä ohjeet kuinka ohjaustyylin saa muutettua. (kiva kun kyseinen asetusvaihtoehto avautuu vasta jälkikäteen!)

Tuntui pitkälti siltä, että suurin pääpaino oltiin käytetty pelättimen ja ritarin kanssa käytyyn jahtiin, kun kaikki muut pahikset saivat joko yhden sivutehtävän mittaisen roolin tai tyystin tyhjästä tulevan cameon. Mitä nyt Professor Pygin kanssa käyty kohtaaminen sivuehtävän lopuksi oli aidosti karmiva. Pakkasherran tarina sai päätöksensä, mutta harmi vaan että tähän pääsi käsiksi vain lisärin kautta.

Arvostan kyllä sitä miten useat hahmot ovat esitettyinä Arkham-trilogiassa, mutta itse trilogian pelit tuntuvat olevan lisenssin osalta vähän hittiä ja hutia oman makuuni. Batman-lisenssiksi kuitenkin sieltä paremmasta päästä, sillä olisivathan asiat aina voineet päätyä kehnomminkin.

[Joni Ahonen]

Batman: Arkham Knight (Ps4)

Kaksi ekaa Arkham -seikkailua tuli pelattua mielellään läpi, mutta vaikka trilogian päättävä osa olisikin kaunein ja laajin, ei se ole juurikaan kiinnostanut. Ihan hyvä että Batman -pelit ovat nyt tauolla, nämä pelit käsittelivät hahmon niin perusteellisesti -ja myös hyvin onnistuneesti-, mutta ähky tuli jo Arkham Cityn kohdalla omalla kohdalla siitäkin huolimatta että pelistä pidin.

Perfect Dark (64)
Nyt tässä yön hujakoilla sitten läpäisin kampanjan viimeisen kentän Perfect Agent -moodilla, jonka myötä avautui kolme bonustasoa, joista viimeisintä en ollut aikaisemmin päässyt näkemään. Kenties yritän nekin niputtaa, mutta en ota tätä enää elämäntehtäväkseni.

Eilen tuli sitten niputettua koko pelin kaikki neljä bonustasoa läpi Perfect Agentilla, josta sain vain valtavan uupumuksen. War -taso on vain hiton epäreilu loputtomasti uudelleen syntyvien vihollisten takia, jonka estämiseksi on pakko edetä sellaisella vauhdilla tiettyyn pisteeseen saakka alussa, jotta tämän saa estettyä. Tavallaan joutuu pelin sisällä huijaamaan ja näin ovat kaikki Tuben pelivideoissa tehneet. Vaati varmasti yli 30 yritystä kunnes sitten tason läpäisin. Tuulettamisen sijaan vain huokaisin helpotuksesta. Tämä tunne PD:n kenttien läpäisemisestä usein tuli, ei sellainen palkitseva olo.

Vaikka oli tuskaa, niin oma luonne ei anna periksi. Samaa koin Super Mario Galaxy 2:n ja NESsin Ninja Gaidenin parissa, jotka sitten lopulta tuli selätettyä kauhean kiroilun lomassa. En usko enää koskaan pelaavani Perfect Darkia enää vaikeimmalla moodilla. Omalta osaltani peli on nyt viimein saatu täydellisesti pakettiin. Hyvä oli.

[Salem]

Project Zero - Maiden of Black Water (Switch)

Enpäs olekaan aikoihin tainnut pettyä johonkin peliin ihan niin pahasti kuin tähän Project Zeron toistaiseksi tuoreimpaan osaan. Edellinen vastaava pettymys taisi juuri olla tuo yllä mainittu Arkham Knight. Project Zerojen pitkäaikaisena fanina olin tohkeissani kun Nintendo Directissä ilmoitettiin Maiden of Black Waterin tulevan Switchille, ja vaikka siitä jonkin verran negatiivista palautetta oli saanutkin kuulla, odotukset pääsivät lipsumaan ihan tahtomattakin aika korkeiksi. Nyt peli on läpi, ja nuo odotukset murskattu melko täysvaltaisesti.

Heti kärkeen pakko todeta, että juoni oli aivan liian sekava omaan makuuni. Pelissä ohjataan kolmea eri päähahmoa, joilla kullakin on kuljetettavanaan oma tarinansa, joita yhteen sitoo pelin tapahtumapaikka. Ideana ihan kiva, mutta kun näitä tarinoita käydään sekalaisessa järjestyksessä läpi, niin ensisijainen fiilis on että tekijätiimillä on ollut aihiot kolmeen eri peliin, mutta koska sisältöä ei ole saatu tarpeeksi kolmelle täydelle tarinalle, ne on heitetty yhteen kasaan ja todettu että näin on hyvä. Varsinkin Miu-nimisen hahmon tarina oli täysin muusta maailmasta irtonainen, ihan kuin viimehetken lisäys jotta pelikelloon saadaan enemmän tunteja. Harmittavaa kyllä, tarinassa ei sen pituudesta huolimatta anneta tarpeeksi aikaa kellekään näistä kolmesta hahmosta, eikä edes näin lopputekstien jälkeenkään käteen jäänyt oikein mitään konkreettista, saati ratkaisun tuntua kuin yhdelle kolmesta pelattavasta hahmosta. Jonkinlaista vituralleen mennyttä rituaaliahan tuossa vanhan kaavan mukaan selvitellään, mutta siinä missä sarjan aiemmissa osissa nuo rituaalit olivat suht yksiselitteisiä, tässä homma on lähtenyt täysin lapasesta, todennäköisesti juurikin tuon kolmen eri hahmon henkilökohtaisen tarinan vuoksi.

Pelin ohjastaminen toimii pääasiassa kuten pitää. Hahmot ovat sarjan edellisiin osiin verrattaen ketterämpiä liikkeissään ja osaavat vihdoin jopa juosta hölkkätahtia hitaan köpöttelyn sijaan. Aika-ajoin hahmoilla oli tosin hankaluuksia kääntyä ympäri käskystä, ja ongelmaa esiintyi ajoittain myös tavaroiden poimimisessa, joka oli turhankin pilkuntarkkaa oikeaan asentoon hakeutumista. Tuohon esineiden pomintaan tosin liittyy myös yksi pelin käsittämättömimmistä ratkaisuista, ominaisuus joka on ilmeisesti ollut olemassa jo Project Zero 2:n Wii-remaken ajoista asti, ja jossa en edelleenkään näe mitään tolkkua. En vain jaksa ymmärtää mitä arvoa on mekaniikalla, jossa jokainen esine poimitaan tuskastuttavan hitaasti nappia pohjassa pitäen, jolloin hahmo kurkottaa kätensä hitaasti kohti esinettä. Tuona aikana peli arpoo että hyökkääkö tyhjyydestä aavekäsi, joka tarttuu kiinni hahmon ranteesta, aiheuttaen vahinkoa mikäli et ennätä päästää pohjassa pidettävää nappia irti. En tiedä millä todennäköisyyksillä tuo käsi ilmestyy, mutta joka ikisen poimittavan esineen ja memon kohdalla täytyy käydä läpi tuo sama hidas kurotusanimaatio, muka jännäten hyökkääkö aavekäsi tällä kertaa vai ei. Pelottaako tuollainen oikeasti jotakuta, vai onko sen tarkoitus lähtökohdinkin vain ärsyttää pelaajaa niin että tämä välttää pomimasta esineitä matkan varrelta? Haluaisin ihan oikeasti päästä sen ihmisen pään sisään, jonka mielestä tämä on ollut hyvä ja toimiva ratkaisu.

Pelin kummitukset eivät ikävä kyllä juurikaan vakuuttaneet. Monen design oli mielikuvitukseton, eikä niissä ollut juurikaan sitä samaa puistattavaa ja uniikkia fiilistä kuin monissa aiempien pelien kummituksista, joissa kummitukset oli jaettu selkeästi tietyille alueille ja tiettyihin tilanteisiin, joissa niiden taustatarina oli mahdollista selvittää. Tässä taasen moni kummitus jää surullisen etäiseksi, ja liki mitä vain voi kohdata miltei missä vain, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Jopa pelin nimikkohahmona toimiva mustan veden neito jää äärimmäisen etäiseksi, vaikka tarinan pitäisi pyöriä hänen ympärillään. Laatu olikin korvattu selkeästi määrällä, sillä taisteluita tuli vastaan huomattavasti kovempaa tahtia kuin koskaan aiemmin, ja samoin kummitukset tulivat myös isompina laumoina kerralla. Monesti on myös niin, että pelin ympäristöt eivät antaneet tarpeeksi tilaa taisteluille näitä laumoja vastaan. Joko taisteluhuoneet ovat postimerkin kokoisia koppeja tai kapeita käytäviä joissa haamut viettävät yli puolet ruutuajastaan seinän sisällä, tai sitten jaloissa pyörii milloin mitäkin pöydänkulmaa tai nilkankorkuista estettä, joka pysäyttää hahmon liikkeen kuin seinään, tehden väistelystä ja kummitusten seuraamista kameramoodissa turhankin kinkkistä kikkailua.

Project Zero on sellainen kauhusarja, joka jakaa paljon mielipiteitä siitä että toimiiko sen pelottelut vai eivät. Vaikka itse kuulunkin niihin jotka ovat pitäneet menneistä osista, ei Maiden of Black Water tarjoa yhtään mitään mikä saisi palaamaan sen pariin enää toistamiseen, nyt kun se on saatettu maaliin asti. Jokaisella pelihahmolla on ilmeisesti vaihtoehtoiset loppunsa, mutta en koe että itse tarina olisi ollut tarpeeksi kiinnostava maksaakseen sen vaivan, että pelaisin yhtäkään chapteria uudestaan päästäkseni niihin käsiksi. Ei tämä pelikelvoton ole missään nimessä, ja varmasti tästä joku saa jotain irti, mutta itselleni jää vain hapan maku siitä miten pahasti alamäkeen ollaan menty sitten alkuperäisen trilogian. Hyppyä Project Zero 3:sta Maiden of Black Wateriin voisi kuvailla yhtä ankeaksi kuin hyppyä Silent Hill 3:sta suoraan Downpouriin, niin ikään vetiseen seikkailuun täynnä mauttomia ja tekstuurittomia vihollisia ja outoja ratkaisuja.