Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Silence]

STAR WARS EPISODE 3: Revenge of the Sith (2005)

Ei todellakaan ollut tarkoitus katsoa prequeleja yhtään enempää. Mutta *tekosyy tähän* niin paskat, hoidetaan tämä nyt sitten pois alta.

Episode 3 ei haaskaa sekuntiakaan aikaa alussa vaan menee heti asiaan. Ja erittäin ytimekkäästi meneekin. Tapahtumat ovat jo käynnissä. Ja heti hypätään jo pitkällä olevan konfliktin loppuhuipennukseen. Koko trilogian aikana ei ole tullut kertaakaan vastaavanlaista hetkeä. Edelliselokuvan teatterilavameno on vähentynyt ja kaikenkaikkiaan kohtauksissa on (oikean elokuvan) dynaamisuutta.
Lucas rakentaa muutenkin suorastaan häiritsevän laadukkaasti Anakinia kuumoittaa tuskaa ja nousevia Konflikteja niin Anakinin kuin tämän ympäröivien ihmisten välillä. Kihelmöivän jänniteen niin Jedineuvoston, Padmen kuin Obiwaninkin kohdalla pystyy ihan tuntemaan leffasta. Lucas onnistuu jopa kääntämään edellisten elokuvien kököimmät keksinnöt kuten The Forcen koko hienouden tuhoavan Midikloriansin yllättäen tämän elokuvan tärkeäksi juonielementiksi ja melkein tuntumaan siltä kuin se olisi tarkoituksella (ei ole) istutettu aikoinaan Phantom Menaceen juuri tätä hetkeä varten. Melkein alan uskoa että ehkä Lucas on sittenkin oikeasti ollut osaava tekijä eikä vain kaveriensa avulla onnistunut uransa alkupuolella.
Kaikki mitä valitin muutekin Episode 2sessa elokuvan toteutuksessa on nyt yhtäkkiä valtavasti laadukkaampaa. Ja kun sanon että laadukkaampaa niin kyllä se edelleen on kökköä Lucasmaista ja jäykkää kuin mitä, mutta näin päätösosan kunniaksi on ensimmäistä kertaa oikeasti fiilis että katson oikeaa elokuvaa enkä jotain v*tun amatöörimäistä tehostesirkusta.
Ja mikä tärkeintä: Kokoajan on tunne siitä että juttu on menossa ja kehittymässä johonkin.
Tosin yksi suuri syy tälle kaikelle on varmasti se että George on jättänyt asiat niin viimehetkeen että siksi Revenge of the Shit on enemmän tiukkaa asiaa ja vähemmän Naboon hiekkarantoja. Aikaa ei yksinkertaisesti ole hukattavaksi yhtään mihinkään.

Näyttelijät ovat reippaasti parempia kuin edelliselokuvan nuket. Miinus Samuel L. Jackson, joka ei kyllä edelleenkään tunnu oikein miltään. En vain pysty ymmärtämään mitä porukka fanittaa Mace Windun hahmossa, sillä hahmolla ei ole persoonallisuutta, ei luonnetta, ei edes minkäänlaista sävyä dialogia puhuessaan. Isoin kehity tuntu olevan Hayden Christensenillä joka on reippaasti parempi kuin aikaisemmin ja tuntuu omavaraiselta hahmolta eikä vain käsikirjoituksen sanelemalta robottihahmolta. Christensen tuntuu oikeasti saavan luonnetta hahmoonsa ja vaikka Anakinin hahmo ei kunnolla prequeleissa toimikaan, niin Anakinin sisäisen taiston pystyy tässä elokuvassa oikeasti tuntemaan. En oikein tiedä mitä Ewan Mcgregorista pitäisi muuta sanoa kuin se mitä jo kaikki tietää... Ewan on koko prequel trilogian paras hahmo ja miehen käsissä ei kököinkään hetki onnistu tuntumaan huonolta. Natalien Portmanin Padme on päähahmoista se eniten syrjään siirretty tälläkertaa ja neito tuntuu lähinnä hengaavan olohuoneessaan huolestuneen näköisenä. Mutta se on itseasiassa erittäin toimiva ratkaisu, sillä tämän ansiosta Anakinilla on joku jossain odottamassa ja josta jatkuvasti murehtia ja fokus onnistuu pysymään juuri siellä missä sen kuuluukin olla, eli Anakinin ja Obiwanin suunnassa. Portmanista itsestään minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta se miten hahmo on kirjoitettu erityisesti puolivälin paikkeilla kun asioita alkaa tapahtua, jaksaa ihmetyttää. Yhtäkkiä tämä vain on ihan shokissa eikä voi uskoa mitään vaikka hahmo on aina ollut se kaikista kylmän loogisin ja fiksuin.
Tekijät ovat myös fiksusti siirtäneet huumorin syrjään. Joo, sitä on vielä hieman siellä täällä mukana, mutta komedia pelkän komedian vuoksi on reippaasti vähentynyt. Jopa C3POn kaltainen hassuttelija on siirretty lähinnä pelkäksi statistiksi tässä elokuvassa.
Elokuvan todellinen tähti ei kuitenkaan ole Anakin, ei Obiwan, ei edes George Lucas, VAAN Ian McDiarmid tarinan todellisen pääpahan Palpatinen eli Emperorin roolissa. McDiarmid on koko aikaisemman trilogian vain hengannut mukana parissa kohtauksessa per elokuva, mutta aivan kuten hahmonsakin, Episode 3ssa koittaa pitkän odotuksen palkinto. Mies pöllii koko elokuvan itselleen puolivälistä eteenpäin.
Palpatine on muutenkin superkiinnostava hahmo. Hahmo ei ole verenhimoinen sekopää joka syö lapsia elävältä ja teurastaa porukkaa vasemmalta ja oikealta, vaan hyvin rauhallinen ja viisas hallitsijahahmo joka luottaa suunnitelmiinsa ja alaisiinsa ja tekee vain pakolliset liikkeet kun jotain suurempaa päätöstä vaaditaan. Melkein kuin hyvää tarkoittava vanha kuningas joka haluaa vain kaikille hyvää valtakunnassaan... vaikkakin omien *standardiensa* mukaisesti.
Mutta minulle on helvetisti valittamista hahmon ulkonäön osalta. Tässä elokuvasta hahmosta on yritetty tehdä joku hemmetin muodonmuuttaja-alien, vaikka Return of the Jediä katsomalla on erittäin selvää että kyseessä oli vain supervanha henkilö.

Elokuvan yksi parhaimmista kohtauksista on alkupuolen jälkeen tuleva teatteriosio Palpatinen ja Anakinin välillä. Todella, todella hyvä kohtaus. Ja hienosti rakennettu täysin Palpatinen hahmon ympärille. Ongelma vain on että Anakinin hahmoa ei ole milloinkaan koko prequel-trilogian aikana rakennettu kunnolla. Jos tätä olisi Episode I lähtien rakennettu hyväksi jediksi joka saattaa vähän maistella kiukutuksissaan pimeää puolta niin homma voisi toimia. Mutta nyt Anakin tuntuu vain ihan vitun idiootilta kun ilmiselvä paha Palpatine ohjailee tätä kuin nukkea. Kuten jo edellisen osan arvostelussa sanoin, Anakinin olisi pitänyt olla kakkosepisodin ikäinen jo ensimmäisessä elokuvassa, mutta nyt hahmo on rakennettu liian sirpaleisissa osissa. Kunnollista kehitystä ja ei ole esitetty missään vaiheessa. Ja minun pitäisi uskoa että tästä hahmosta kasvaa muka se Legendaarinen, älykäs ja kylmän looginen Darth Vader. Tämän elokuva ja koko prequelin perusteella Anakin kasvaa enemmänkin joksikin täysin idiootti jeess-mieheksi joka juoksee häntä heiluen luun perässä kun Palppis sitä vähän heittää. Ja sehän tässä elokuvassa ironista onkin. Se on ihan tulessa yrittämisensä osalta, muta menneisyyden taakkaa pilaa sitä mikä nyt pitäisi toimia.

Tarkalleen elokuvan puolivälissä on koko elokuvan ja samalla koko trilogian paras kohtaus. Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei mene kenenkään luokse. Anakin istuu yksin jedien kokoushuoneessa ja menee seisomaan ikkunan luokse. Samaan aikaan Padme seisoo ikkunan luona kotonaan. Kaksikko kuin runollisesti katsoo toisiaan. Mutta kumpikaan ei katso tosiaan. Ilta-auringon pahaenteinen punainen sävy värittää tilannetta ja jotain pahaa on nousemassa. Todella outo ja koskaan aiemmin Star Warsissa kuultu ambientmusiikki vyöryy sisään ja näemme Anakinin kauhean taiston ja hiljaisen kamppailun ja lopulta kääntymisen Padmen pelastamisen takia väärälle polulle....
Muistan edelleen sen hetken elokuvateatterissa kun tämä hetki koitti. Koko yleisöstä oli havaittavissa sellainen todella iso hämmennys ja lumous samaan aikaan. Kohtaus on jotain mitä koko vitun trilogia ei ole kertaakaan aikaisemmin pystynyt tekemään ja kaiken aikaisemman perusteella ei millään järjenkäytöllä pitäisi edes pystyäkkään tekemään. Yhtäkkiä joku oikeasti tarinaa ja suurta kamppailua kertova tekijä onnistuu rakentamaan noin hienovaraisen ja samalla voimakkaan kohtauksen hahmojen välillä. Hayden Christensenin sanattomassa näyttelyssä erottuu kaikki se mitä tarvitaan siihen että voi uskoa Anakinin epätoivossa ja menetyksen pelossa kääntymään väärälle polulle.
Aina mietin että tämän on pakko olla joku myöhemmin mukaan rakennettu kohtaus, sillä mitään vastaavanlaista (normaalia) osaamista ei koko trilogia ole missään vaiheessa aikaisemmin tarjonnut. En voi satavarmasti sanoa mutta veikkaan että paljon tästä ja vastavanlaisesta osaamisesta ja paljon ytimekkäämmästä kokonaisuudesta menee uuden leikkaajan harteille, sillä vihdoinkin edelliset elokuvan leikannut Ben Burtt on jakanut hommansa toisen osaavan tekijän kanssa. Ja no shit, sen huomaa kaikesta.
Ainakin kovasti uskottelen itselleni että elokuvan valtava muutos laadussa ja yleisessä tarinankerronnassa on kiitosta uudesta leikkaajasta, eikä välttämättä Lucassista itsestään, sillä en voi uskoa että mies olisi muuttunut näin paljon elokuvien välissä. Alkaa myös ahdistamaan kun mietin että miten paljon parempia Episode 1 ja 2 olisivat voineet olla jos ne olisi myös tehny nykyiselläkin käsikirjoituksella tällätavoin.
Mutta vaikka paljon kehun ja melkein jopa aploodeja annan siitä miten asioita rakennetaan, niin homma ei kuitenkaan toimi kun on aika alkaa lunastamaan juttuja. Esim koko Anakinin lopullinen käännös Darth Vaderiksi tapahtuu kuin napin painaluksesta vailla luonnollista vajoamista synkkyyteen ja valon löytämistä tunnelin toisesta päästä.

Anakin: "Ou nou, Palppis. Olen niin hämmentynyt. En tiedä mitä tehdä."
Palppis: "Tuu mun puolelle, Anakin. Lupaan että kaikki sun ongelmat ratkeaa ja saat kaikea kivaa."
Anakin: "Vannon uskollisuutta teille, Emperor".
Palppis: "Noni, Darth Vader. Sä oot nyt mun uskollinen sidekick. Obi on pahis. Tapa se ja kaikki sun vanhat liittolaiset."
Anakin: "Jooh, okei."

Osaavissa käsissä tämä olisi rakennettu taitavasti koko trilogian aikaiseksi kehitykseksi eikä viimehetkellä edestakaisin vengattavaksi räpellykseksi. Kun alkuperäistrilogiaa katsoo niin Vader oli ennen Vaderksi tulemista ihan tavallinen jedi joka on kääntynyt pimeän puolen viettelemänä pahan puolelle. Mutta prequelit yrittävät tehdä tästä jotain saatanan ennustusten messiasta jolla on eeppinen ennustus pudottaa Palpatine about 25 vuotta myöhemmin kuiluun.

Puolivälissä tulee tämä Palppiksen istuttama koodisana "Order 66", mikä aloittaa jedien teurastuksen ja mikä on aina saanut itsestäni vain hämmennystä aikaan. Muistan kun kohta tuli teatterissa ja minut kaappasi hämmennys että häh mikä tämä on, mistä tämä nyt tuli ja mitä se tarkoittaa. Kuulostaa todella oudolta ja mikä pahinta: Ei kuulosta ollenkaan Star Warsilta. Muistan kun puhuin tästä tutun kanssa aikoinaan ja tämäkin oli ihan hämmentynyt että olipa outo nimi jutulle. Kuulosti tosi hölmöltä. Ja kaikista pahinta: Irroitti fokuksen ärsyttävästi elokuvasta. Mutta nykyään kun lukee nettikeskusteluita, niin nykypäivän sukupolvet tuntuvat ihan haukkovan ilmaan että "Uuuuh, Order 66! Koko Star Wars saagan tärkein tapahtuma!".

Muutenkin nykyisten nuorten katsojasukupolvien näkemykset ovat omasta näkökulmastani kyllä niin outoja. Obin ja Anakinin The Loppu Battlea pidetään koko sarjan suurimpana ja eeppisimpänä taisteluna, mutta itse hädintuskin meinasin pysyä hereillä. Koko taistelu on vain niin absurdi. Ihan vitusti heilumista. Ihan helvetisti tanssiliikkeitä. Kaksikolla on jopa aikaa heiluttaa valomiekkoja vartaloidensa ympärillä kuin hula-hula-vannetta.... Suurin osa taistelusta tapahtuu laavan keskellä ja kumpikaan osapuolista ei tunnu olevan oikein edes tietoinen tappavasta ympäristöstään. En näe kohtausta katsoessani hurjaa ja jännittävää taistoa, vaan lähinnä ylipitkän cgi-välinäytöksen jossa kukaan ei suhtaudu mihinkään vaarana, joten miksi minunkaan pitäsi? Kohtauksella on myös aivan naurettavasti pituutta. Tekijöiden visio tuntuu olevan että mitä enemmän tapahtuu ja mitä useammassa paikassa, niin sitä tärkeämpi taistelu on kyseessä. Kaikenmaailman laavalla surfaamiset ja voltit voisi vain tiivistää kahden minuutin tiukkaan kamppailuun tulivuoren purkautuvalla rinteellä, kun kaksintaistelua käyvät jedit joutuisivat samalla väistämään purkautuvaa laavaa. Mutta nääh, sellainen olisi liian simppeliä. Pari potenttiaallista hetkeä löytyy kyllä taistelusta mutta niihinkään ei keskitytä koska on jo kiire siirtyä taistelussa seuraavaan ympäristöön. Ja niitä potenttiaallisimpiakin hetkiä pitää tuhota heittämällä joku hassu cgi-robotti lentämään kuvan ohi. Mikä vittu muutenkin näillä prequeleilla on kun jokaikinen robotti on hassusti suunniteltu ja mahdollisimman tyhmää ääntä tekevä? Kaukana ollaan vaikka Return of the Jedin eeppisestä lopputaistelusta missä miekaniskujen väliset psykologiset hetket olivat ne oikeasti tärkeät asiat. Onneksi kohtausta sentään rytmitetään toisen samaan aikaan tapahtuvan taistelun kanssa, vaikka omasta mielestäni Yoda olisi aina pitänyt olla poissa ja tilalla Mace Windu.
Ja ennenkuin unohdan niin miekkataistelut käyttävät ihan absurdisti cgitä hahmojen liikkeissä. Macen ja Palppiksen miekkataistelussakin ikämies Palppis vain tekee voltteja kuin sammakko-Yoda. Ehkä kuuluun vain tyhmään sukupolveen joka ei vain tajua miten coolia tuollainen on, mutta viimeisetkin uskottavuuden rippeet putoaa teokselta kun hahmojen ikä ei vaikuta mihinkään ja Dookukin kaltainen 85v tekee heti ensimmäisessä kuvassaan jo cgi-voltin, kun portaat on homoille...
Mitä lähemmäs elokuva lähestyy loppuaan, sitä kovemmalla pikakelauksella se alkaa aivan paniikissa muokkaamaan rajuilla otteilla maailmaansa vastaamaan about 18 vuoden päästä alkavaa alkuperäistrilogiaa. Muutos on vain niin absurdin tuntuinen kun maailma on vain tuntunut niin pirun erilaiselta designinsä osalta. Oikein tehtynä maailma olisi Aina tuntunut yhtenäiseltä ja muutos olisi hyvin pientä, mutta nyt tuntuu siltä kuin kokonainen visuaalinen tyyli vaihtaisi melkein sormen napsautuksesta suuntaansa. Huomasin myös olevani huomattavasti vähemmän kiinnostunut kaikesta kuin elokuva ensimmäisellä puoliskolla. Ja luultavasti juuri siksi että kaikki jälkimmäisellä puoliskolla tähtäsi vain yhdistämään lankoja alkuperäistrilogian kanssa, kun taas elokuvan ensimmäinen puoli keskittyi rakentamaan juonia ja tapahtumia kyseistä muutosta varten.

Digitaalisesti tämäkin elokuva on tehty aivan kuten edeltäjänsäkin. Mutta jotain on oikeasti tapahtunut laadussa. Ei elokuva edelleenkään näytä miltään uskomattoman rikkaalta ja elokuvahistorian upeimmalta cinematic kokemukselta, mutta edelliselokuvan kaamea, halvahkon oloinen videomeno on vähentynyt isolla harppauksella. Kaikki istuu nyt vain paremmin yhteen digitaalisen materiaalin ja cgin välillä. Ja iso kiitos asiaan liittyy myös siihen miten elokuva on kuvattu ja valaistu. Vaikka kuvattaisiin greenscreenien edessä, tekijät tuntuvat tälläkertaa olevan oikeasti tietoisia mitä tullaan tekemään. Ja kaikki on muutenkin nyt paljon tyylitellympää verrattuna episode 2sen teatterilavamaiseen jäykkään ja mielikuvituksettomaan toteutukseen. Nyt elokuva näyttää dynaamiselta ja kiinnostavaltakin... eli niinkuin Tavallisesti normaalit elokuvat pitäisikin. Elokuva kuitenkin luottaa aivan helvetisti liikaa cgihin ja tuntuukin että varmasti siksi elokuva toimii edellistä osaa paremmin, koska se ei ole ollenkaan enää edes edelliselokuvan verran riippuvainen siitä mitä ja miten asiat on kuvausvaiheessa tehty, vaan digitaaliartisteilla on ollut paljon mahdollisuuksia säätää asioita. Episode 2nen oli luovimmillaan kun jäykät live-action-osiot oli korvattu kokonaan cgi-tiimin töillä ja Revenge of the Shit... Sith tuntuu nojaavan juuri näihin juttuihin ensisijaisesti. Melkein tuntuu että elokuva on tehty cgi ensin ja kuvattu tarvittavilla live-actioneille sitten sen jälkeen.

"Parempi liian myöhään kuin ei ollenkaan." Right? Right? Episode 3 laittaa asiat prequelien osalta viimeinkin, aivan viimemetreillään kuntoon. Mutta lähinnä siksi koska minnekään muualle ei oikein voi mennä. Koko elokuvalla on todella jykevä ote kaikesta -ainakin kun vertaa kahteen edelliseen tekeleeseen. Episode 3 on tarinavetoinen ja niin teemoiltaan kuin tunnelmaltaan trilogian synkin teos. Se tietää tarkalleen mitä on tekemässä ja toisin kuin Episode 2, elokuvan juoni löytyy tälläkertaa itse elokuvasta eikä poistetuista kohtauksista. Voin vain haaveilla siitä miten paljon prequelit olisivat voineet olla jos toteutuksen laatu olisi ollut jo Phantom Menacesta lähtien tätä luokkaa.

3+/5

[Masse]

Druk

Ihan ok. Tykkäsin miten tässä ei liikaa glorifioitu alkoholia ja loppukin jäi tavallaan avoimeksi. Oli muuten eka Mad Mikkelin leffa minkä olen katsonut. Vähän yliarvostettu näyttelijä kyllä, imo.

2,5/5

[Gigante]

Sitä tuli keksitttyä käyhän miehen suoratoistopalvelu, eli YLE Areena ja että sieltä löytyy sarjojen lisäksi elokuvia katsottavaksi.

Girl With All The Gifts

Elokuvaa voisi rehellisesti kuvailla The Last of Usin ja 28 Days Laterin yhdistelmäksi (vaikka itsepäisesti olen sitä mieltä, ettei jälkimmäinen ole varsinainen Zombileffa, vaikka henkisesti samankaltainen onkin.)
Post-apokalyptisen maailman "nälkäiset" toimivat kiehtovalla tavalla poikkeavasti tavallisiin teknisesti eläviin kalmoihin nähden ja maailman taustaa sekä nimikkotytön taustaa avataan puolivälin paikkeilla kiitettävän minimaalisella tavalla. Elokuvan lopetus vain tuntui jotenkin pöljältä pitkällä tähtäimellä, vaikka se alkuperäisteokselle uskollinen onkin...opukselle löytyy sentään esijatko-osa joka pelastaa hieman lopetusta.

Arvosana: Kolme tuubia hajusuojageeliä, annostelkaa huolella ja välttäkää ylimääräistä liikehdintää ja ääniä.

[Gigante]

Raid (2003)

Pitkä aika siitä on kun viimeksi tämän katsoin, mutta tämähän toimii edelleen pirun hyvin, ellei paremmin kuin mitä muistin.
Normaalisti en oikein lämpene kotimaan elokuville, mutta Raid on yksi näistä harvoista poikkeuksista. Toimiva yhdistelmä Trilleridekkaria ja komediaa, joka ei kuitenkaan laimenna lainkaan tunnelmaa. Puhe on suomalaisille ominaisesti jäykkää, mutta silti monotoonisemmankin hahmon puheesta löytyy enemmän asennetta ja luonnetta kuin mitä molemmissa salkkarien "Nightmare"-leffojen hahmoista yhteensä. Juoni etenee sopivan nopealla tahtia ja kuvausjälki on vaan valaistuksineen niin pirun kaunista kaikessa rujoudessaankin. Musiikkipuolessa on häivähdys murheellisuutta, mutta on silti kaunista kuin mikä. Tietokonetehosteet pysyvät oikeassa määrässä, eli tosi tosi tosi minimaalisena, kuten kuuluukin. Ratsumiehen hahmo tuntuu hivenen oudolta, kun tämä vain alun jälkeen katoaa leffasta tyystin, mutta ilmaantuu sitten kuitenkin loppukohtaukseen...kuitenkin eivät nuo loppukohtaukset olisi toimineet ilman tämän hiljaista mutta sopivalla annoksella näkyvää humoristista antia.


Klassikko.
Arvosana: Neljä ja puoli sotilaskäyttöön suunnitellulla ilmakiväärillä ammuttua kaljatökkiä.

*TSIUP*

"Perkeleenperkeleenperkele...Mitä vittua?!"

[Joni Ahonen]

Ready Player One

Heti kirjan luettuani katsoin tämän ja pakko sanoa että siitäkin huolimatta oli vaikeaa pysyä leffan tapahtumista kärryillä. Alkuun ensimmäiset 10 minuuttia näyttää ihan lupaavalta ja juoni noudattelee kirjan tapahtumia oikein oivallisesti, kunnes se ensimmäinen kilpailu onkin jokin hemmetin kaahausajelu. Päähenkilö on varmaan yksi tympeimpiä ilmestyksiä ikinä ja eikä asiaan auta ollenkaan Pixarin animaatio-otuksia muistuttavat vastineet. Toisin kuin kirjassa tämä suuri kilpailu ei tunnu tärkeältä. Asiat vain tapahtuvat ja kas kummaa, hahmot tuntevatkin jo toisensa ja sitten pian rakastutaan seuraavassa kohtauksessa. Kirjassa iso osa jännitystä oli se että miten hahmot oivaltavat Oasiin piilotetut salaisuudet, mutta leffassa vain paahdetaaan kamalaa vauhtia eteenpäin ja juonessa otetaan todella isoja vapauksia.


En ole nähnyt Alita: Battle Angelia tai Mortal Enginesiä, mutta luultavasti ne ovat samanlaisia tekniikkademoilta haiskahtavia cgi-pläjäyksiä vailla oikeaa elokuvallista sisältöä. Aivan hemmetin iso hukattu mahdollisuus ovat leffareferenssit, joita kirjassa varsin hauskasti pelataan ja näytellään lävitse. Yllättäen leffassa ei nähdä Spielbergin omista leffoista mitään, vaikka tähän olisi voinut hyvin sijoittaa Indiana Jonesia ja Tappaja haita. Siksi oli perin merkillistä nähdä Hohtoon sijoittuva kohtaus, joka oli kyllä tunnelmallinen ja hetken aikaa hahmojen välillä oli jopa hauskaa buddy-meininkiä. Hohto on outo veto, kun en usko tämän leffan kohderyhmän sitä nähneen. Kirjassa esitelty Blade Runner -maailman näkemistä odotin ja oli pettymys huomata ettei sellaiseen edes viitattu.

Viittauksista itselleni hauskin ja yllättävin oli NES:n Bigfoot. Bongailtavia hahmoja olisi vaikka kuinka, mutta DVD:ltä kaikkia ei pikkuprötöistä tunnista.


Tunnotonta kuonaa tämä oli. Lukekaa kirja.

**/*****

[whatever]

Alkuun ensimmäiset 10 minuuttia näyttää ihan lupaavalta ja juoni noudattelee kirjan tapahtumia oikein oivallisesti, kunnes se ensimmäinen kilpailu onkin jokin hemmetin kaahausajelu.

Toi autokilpailu oli muutenkin ihan älyvapaata settiä, pelaajat on tahkonnu sitä vuosia etsien sitä ekaa vihjettä ja kenelläkään ei ole muka ikinä tullut mieleenkään ajaa rataa väärään suuntaan? Kaikkihan tota nyt rallipeleissä aina kokeilee läpällä.

[Joni Ahonen]

Alkuun ensimmäiset 10 minuuttia näyttää ihan lupaavalta ja juoni noudattelee kirjan tapahtumia oikein oivallisesti, kunnes se ensimmäinen kilpailu onkin jokin hemmetin kaahausajelu.

Toi autokilpailu oli muutenkin ihan älyvapaata settiä, pelaajat on muka tahkonnu sitä vuosia etsien sitä ekaa vihjettä ja kenelläkään ei ole muka ikinä tullut mieleenkään ajaa rataa väärään suuntaan? Kaikkihan tota nyt rallipeleissä aina kokeilee läpällä.

Juu ja sekin ihmetytti että kuinka kaikki koko maailmassa tiesivät sen olevan "se" kilpailu. Hölmöä ajatella ettei kukaan viiteen vuoteen olisi keksinyt ratkaisua.

Ja laiskaa sekin että hahmot vaan käyvät katsomassa vanhoja videotallenteita, joista löytävät vastaukset ongelmiin. Ilman kirjaa en olisi tajunnut tästä yhtään mitään.

[Joni Ahonen]

Rocky V

Pitkästä aikaa kiinnosti nähdä tämä sarjan haukutuin osa. Ja onhan tämä heikko, joka kaatuu yksinkertaisesti siihen ettei me nähdä Rockya kehässä kertaakaan, kun leffa keskittyy kökköön perhedraamaan. Ei leffa surkea ole, sen katsoo kyllä ja siinä on lämminhenkinen tunnelma tuttujen hahmojen välillä, mutta kun se on sitä liikaa eikä Syltyn manageroima Tommy Gunn ole muuta kuin mitäänsanomaton paksuniska.

Parempi idea elokuvalle yksinertaisesti olisi se että Syltyn on pakko palata takaisin ottelemaan, koska Paulie on kussut perheen raha-asiat, mutta samalla mies olisi edelleen Ivan Dragonin ottelun jälkeen niin paskana, että joutuu popsimaan salaa lääkkeitä. Voilà, heti parempi leffa!


Lopputekstien aikana tajusin ettei tässä ollut mitään muistettavaa biisiä. Aikamoinen mahalasku legendaarisen nelosen jälkeen.

**/*****

[Silence]

Rocky V
Lopputekstien aikana tajusin ettei tässä ollut mitään muistettavaa biisiä.

Mitäh, kuinka julkeat! Etkö yhtään osaa arvostaa elokuvan huikeaa ysärin hip hop-menoa? Lopputaistelukin on kuin suoraan kyseisen musiikkisuunnan musavideosta. Rocky siirtyy kehästä Street Fightingiin.

Mutta joo, Rocky V on kyllä aika kaamea pieru. Tasan yhden kerran olen nähnyt koko leffan. Pohjaidea Rockyn omasta kieroon kasvavasta Padawanista on kyllä oikein hyvä.... mutta .... aargh. Vihaan ja inhoan koko elokuvan aloittavaa juonitwistiä ja muutenkin Stallonen itseään täynnä olevaa elokuvantekemistä, oman poikansa castaamista Rockyn pojan rooliin jne. Aikamoinen pudotus Nelosen eeppisestä lopetuksesta.

[Silence]

BATMAN & ROBIN (1997)

Samaan aikaan kun kaikki muut viettivät juhannusta kännissä puistossa tai hukkumalla järvessä, niin itse makasin lähinnä sängyssä enkä saanut mitään muuta merkittävää aikaa kuin.... sen että katsoin tvstä vuoden 1997 "klassikkoelokuva" Batman & Robinin. Yay.

Näin tämän elokuva viimeksi tvstä pari vuotta sitten. Sitä ennen olin nähnyt elokuvan viimeksi reippaasti yli 20 vuotta aikaisemmin, enkä juuri muistanut siitä mitään muuta kuin sen mitä kaikki siitä tietävät: Se on paska. Siis ihan helvetin huono elokuva, jonka kaikki haukkuvat lyttyyn, jonka tekijät ovat esittäneet virallisia anteeksipyyntörituaaleja haastatteluissa sen ilmestymisestä lähtien ja joka melkein tuhosi Batmanin useaksi vuodeksi ja pakotti tekemään jotain ennenkuulumatonta: Rebootin koko elokuvasarjalle.

Mutta jo paria vuotta sitten suorittamallani katsomisella jouduin huomaamaan jotain häiritsevää: Ei tämä elokuva ole niin huono kuin mitä yleinen käsitys on. Sehän on itseasiassa ihan katsottava ja kokonainen elokuvansa. Mitä on tapahtunut? Onko elokuva muuttunut vuosien saatossa paremmaksi? Vastaus tähän on ikävä kyllä EI. Se ei ole muuttunut paremmaksi, vaan ongelma on että nykyiset elokuvat ovat huonoina aivan helvetin huonoja. Siis ihan helvetisti huonompia.
Batman & Robin on ehkä paska leluleffa, mutta sillä on sentään perusasiat kunnossa. Sellaiset perusasiat mitkä eivät nykypäivän massapopcorn-elokuvissa tunnu enää olevan niin tärkeitä. Sillä on selkeä kokonaisuus, hahmoilla on motivaatiot ja tarinakaarensa (jotka käsitellään loppuu YHDEN ELOKUVAN aikana, eikä luvata että seuraavissa leffoissa sitten Ehkä selviää), mukana on yllättävän koskettavaa draamaa esim kuolevan Alfredin ja melankoolisen pääpaha Mr Freezin muodossa ja tuotantoarvoiltaan elokuva on ihan pirun näyttävä leffa jonka jokaikisen kuvan eteen on nähty valtavasti vaivaa.

Elokuvaa pitää myös ymmärtää siitä mitä se on. Se ei edes yritä olla mikään 1980-lukuinen Frank Miller-Batman tai edes siitä astetta kevyempi 1930-lukuinen gansteri-gootti Batman, niinkuin Tim Burtonin kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat, vaan tekijöiden visio on selvästi että Batman on se 1960-lukuinen Adam West-Batman, täynnä kornia, lapsille suunnattua lauantai-aamun seikkailua, poseerauksia, vinoja kuvakulmia, tilanteita ja lapsellista draamaa. Aina kun jotain överiä tapahtuu, Batmanilla on Aina hassu vastaveto taskussa odottamassa. Kun Tim Burton ohjasi Batman-venettä, visio Batmannista oli synkkä- goottimainen teos varustettuna sarjakuvamaisella 1930-lukuisella huumorilla. Jo edellisen Batman-elokuva Foreverin tehnyt Joel Schumacherin visio on jotain paljon värikkäämpää. Enemmän neon-valoja ja hassuja piirroselokuva-kommellusta, vähemmän oudon överiä mustaa huumoria ja synkkiä varjoja. Kuten Schumacher (vai oliko se clooney?) on itsekin haastatteluissaan todennut "En halunnut että Batman olisi niin synkkä, vaan pääsisi eroon traumoistaan ja olisi paljon rennompi heppu". öööööh.... How about NO?
Plus olen aina ollut ihan stanan hämmentynyt että mikä tämän elokuvan käsitys painovoimasta on? AINA kun jotain heilahtaa ilmassa tai heitetään jonnekin, se ei ikinä tunnu päätyvän minnekään painovoiman takia, vaan siksi että näkymätön vaijeri siirtää magneetti-objektin yhdestä pisteestä toiselle.

B & R ulkoasu näyttää todella lelulta, ja siihen on syynsä: Niin hahmot kuin välineet suunniteltiin ENSIN lelufirmassa oheistuoteleluina ja elokuvantekijät vasta näiden lelujen pohjalta tekivät elokuvan hahmojen ulkonäöt. Ja no fucking shit, kun sen huomaa kyllä KAIKESTA. Jostain syystä eniten itseäni ärsyttää elokuvassa sen överi väripaletti. Varsinkin kirkkaan vihreää käytetään aivan absurdisti, eikä se sovi yhtään mihinkään. Katsellessani elokuvaa pohdin aina silloin tällöin, millainen se voisi olla jos tekijät suhtautuisivat aiheeseen ihan kunnolla ja esim Poison Ivyn hahmo olisi oikeasti todella vaarallinen ja viettelevä hahmo eikä nykyinen ylivärikäs monologikone. Se olisi kiehtova leffa nähtäväksi. Nyt tilalla on vain astetta synkempi / pelottavampi Lauantai-aamun pikkulasten leluleffa.
Mutta nykyiselläänkin en voinut olla huomaamatta ja ihailematta elokuva eteen tehtyä työnmäärää lavastuksessa ja valaistuksessa. Ympäristöt ovat paikoitellen todella näyttäviä ja huh huh kun tekijät ovat panostaneet valaistukseen. Se on överiä, mutta todella näyttävää. Myös Arnold on överistä leluilmeestään huolimatta aivan pirun näyttävä hahmo ja Arska on selvästi istunut tunteja maskeerauksessa ulkonäön saamisen takia. Outoa että tällaisia asioita pitää ihan erikseen kehua ison budjetin hollywoodelokuvassa, mutta näihin asioihin ei enää osata panostaa samalla tavalla, "kun kaikki voidaan sitten myöhemmin jälkikäteen lisätä cgillä ja juonikin on sitä että toistetaan aikaisemman elokuva reploja ja tapahtumia" joten oudosti tällaisen perustason ABC-jutut nousevat esille.

Clooneyman ansaitsee kyllä jokaikisen murskahaukun Batmannin roolista minkä mies on elämänsä aikana saanut. George ei edes yritä. Heppu vain lausuu sanoja kuin ei mitään. Inhoan myös elokuvan Batmanpukua jossa on aivan liian isot silmät. Sen alla olevat Clooneyn omat valkoiset pallot vai entisestään erottuvat koomisesti kaikesta. Muutenkin koko Batman-asu muuttuu aika pellen näköiseksi kun näyttelijä vain kävelee sillä ympäriinsä kirkkaasti valaistuissa ympäristöissä. Koko Batmannin hahmon tehokkuus on sen kyky kätkeytyä varjoihin ja luoda pelkoa.... Tosin kuulin tuon kirjoittaessani ohjaajan pilkkaavan naurun jossain kaukana.
Mutta vaikka Clooney Batmanninna onkin aivan hirveä, niin.... mies on itseasiassa yllättävän hyvä Bruce Waynena. Jos toiset Batman-näyttelijät tuntuvat aina olevan ensin Batman ja vasta sitten Bruce Wayne, niin Clooney tuntuu olevan toisinpäin. Mies pistää kaikki paukkunsa Waynen rooliin ja onnistuukin saamaan oikeasti hyvää jälkeä aikaan isähahmonsa lähestyvää menetystä potevana miehenä, joka kamppailee pitääkseen hajoavan perheensä kasassa.
Mitäköhän muista hahmoista sanoisin? Uma Thurman on aika kaamea ja lähinnä sivutolkulla monologeja lausuva hahmo, josta ei oikein voi muodostaa kunnollista kokonaiskuvaa. Jatkuvasti huomasin miettiväni millainen hahmo olisi voinut olla jos tekijät ottaisivat aiheen ja pahiksen tosissaan eivätkä lapsellisena pelleilynä.
Robin ei ole missään inkarnaatiossaan ikinä napannut minua tippaakaan. Yksinkertaisesti hahmoa ei pitäisi ikinä olla olemassakaan, mutta Chris O'Donnell antaa tarpeeksi hahmolle jotta heppu tuntuu omalta persoonallisuudeltaan ja myös Robinin ja Batmannin välille on saatu hyvää pientä riitelynpoikaista aikaan mikä kehittyy mukavasti elokuvan aikana.... vähän niinkuin Oikealta elokuvalta odottaisikin.
Alicia Silverstonen uudesta Batgirlistä minulla ei oikein ole mitään sanottavaa kun hahmoon ei hirveästi elokuvan aikana panosteta. Kirjaimellisesti MIKÄÄN ei muuttuisi elokuvassa jos hahmo pudotettaisiin kokonaisuudesta pois ja se kertoo kyllä kaiken siitä miten tärkeä hahmo on tarinalle.
Michael Goughin Alfred on tämän elokuvan parhaimpia asioita. Tekijät selvästi petaavat tietä Alfredin poistumiselle ja uuden hahmon tuomiselle elokuvaan tulevissa elokuvissa, mutta valitettavasti elokuvan loistavuuden takia koko sarja kuoli tähän elokuvaan. Se mitä Goughin Alfredilla tehdään on ylivoimaisesti paras juttu koko elokuvassa ja huomasin olevani todella liikuttunut ja aika hämmentynytkin elokuvantekijöiden kyvystä saada tällaisessa lasten roskaleffassa aikaan niinkin voimakasta tunnetta kuin saivat.

Meidän jokaisen suosikkisetä Arnold Schwarzenegger on Alfredin ohella se suurin valopilkku. Kun Arnold on leffassa niin varmaa on että mies antaa kaikkensa, sillä hepun motivaatiot ovat aina työn osalta kunnossa. Oli hän hyvä roolissaan tai ei. Päällisin puolisin Arskan Mr Freeze on lähinnä onelinereita laukova sarjakuvapahis, mutta hahmon pinnan alla on Alfredin lisäksi koko elokuvan toinen todella liikuttava tarina vaimonsa menetyksestä pahaksi muuttuneesta tiedemiehestä. Ja outoa kyllä, Arska ihan oikeasti antaa kaikkensa ja elokuvantekijät kummasti sympatisoivat hahmoa ja antavat paljon ymmärrystä tälle. Olin varsinkin elokuva loppufinaalin koittaessa oudon liikuttunut Batmannin pitäessä viimeistä puhettaan Arskalle ja varsinkin nähdessäni miehen todella liikuttavan roolisuorituksen. Sitä vain pilasi heti perään tuleva typerä kohtaus kun hetki sitten redeemattu Mr Freeze onkin taas haarniskassaan ja lupaa jäistä kostoa Poison Ivylle... ääääh.

Hyvistä ja paskoista jutuistaan huolimatta, elokuva on aivan liian ylipitkä. Kaksituntinen leffa on oudon täynnä koheltamista ja liikaa turhaa monologimenoa pahisten osalta. Liikaa on kohtauksia jotka tuntuvat olevan siellä lähinnä siksi että studiolla on check-lista kohtauksista/lelumainoksista mitkä pitää olla siellä ja liian vähän on kohtauksia jotka oikeasti palvelisivat itse Batmania. Ja Batman on se hahmo jolla on vähiten väliä, koska kaikki muu on tärkeämpää. Jo se että tämä on ensin ARNOLD SCHWARZENEGGER-ELOKUVA ja vasta sitten Batman-elokuva, kertoo kaiken elokuvan prioriteeteistä.

Batman & Robin on kyllä outo leffa nykypäivän vinkkelistä katsottuna. Se on paska, mutta nykytarjontaan verrattuna se on ihan oikea leffa jolla on Alku, Keskikohta ja Loppu. Tarina alkaa elokuvan alussa ja päättyy kokonaisena elokuvan lopussa. Ja elokuva näyttää siltä että se on oikeasti tehty kameran edessä kovalla vaivalla, eikä jälkituotannossa kymmenien tuhansien cgi-artistien toimistokopeissa. Aikamoista.

Meinasin saada lopussa kohtauksen kun tajusin että lopputeksteissä soi Smashing Pumpkinsin aivan mielettömän loistava The End is the Beginning is the End... Liian hyvää tällaiselle elokuvalle.

2-/5

[Joni Ahonen]

^
Viimeksi olen pentuna Batman & Robinin nähnyt, jolloin ne kaikki neljä Batman-leffaa olivat aivan yhtä hyviä, kun riitti vain että näkee Batmanin. Muistan nauhoittaneeni leffan ja katselleeni vain ihaillen hahmojen asuja, ei silloin ne nännit haitanneet. Vasta internetin maailma on iskostanut mieleeni että tämä on se paskin leffa, jota pitää vihata. Olisi kiinnostavaa näin yli 20 vuotta myöhemmin katsoa tämä siksikin ettei tuolloin Clooney ja Arska sanoneet juuri mitään. Meni pitkä aika tajuta Arskan olevan Mr.Freeze, joka tuntuu hyvin oudolta valinnalta tiedemiehen rooliin, mutta olen pitänyt leffaversion omasta rohkeasta näkemyksestä ja tankkimaisesta haarniska-asusta. Hahmo on oikeasti uhkaavan näköinen ilmestys:




Nyt kun Batman -leffoja olen tässä muutenkin pohtinut, on oma suosikkini Begins, joka pysyy sopivan maaläheisenä. Leffan aamuyö oranssi värimaailma miellyttänyt kovasti ja Batmanin syntytarina kerrotaan kiinnostavasti. Pahispuolella leffa vain häviää vähän oikeastaan kaikille muille Batman -leffoille.

[Silence]

Meni pitkä aika tajuta Arskan olevan Mr.Freeze, joka tuntuu hyvin oudolta valinnalta tiedemiehen rooliin

Ydinfyysikko Denisellä olisi asiaa...

Nyt kun Batman -leffoja olen tässä muutenkin pohtinut, on oma suosikkini Begins, joka pysyy sopivan maaläheisenä. Leffan aamuyö oranssi värimaailma miellyttänyt kovasti ja Batmanin syntytarina kerrotaan kiinnostavasti. Pahispuolella leffa vain häviää vähän oikeastaan kaikille muille Batman -leffoille.

Begins on kyllä kieltämättä ihan hyvä Batmanleffa vaikka ei mikään täydellinen olekkaan. Itseasiassa se on ainoa josta Nolan-trilogiassa edes pidän ja kolmikosta ainoa jota edes Batmanleffaksi voi kutsua.
Se uusin kyllä kieltämättä kiinnostaa, mutta en ole vielä nähnyt. Mutta Batmannia rebootataan nopeammin kuin Hämistä nykyään niin jotenkin mielenkiinto hahmon leffoja kohtaan on melkein täysin kadonnut kun edes Ben Affleckin paljon hypetetty versio ei saanut mitään aikaan kun tuli jo kiire rebootata uudella/seuraavalla versiolla. Se on kuin joku kiertopalkinto nykyään minkä esittäjällä tai edes leffalla ei tunnu hirveästi olevan mitään väliä.

[whatever]

BATMAN & ROBIN (1997)

https://www.youtube.com/watch?v=dcukDDDhuYk

[Joni Ahonen]

Batman & Robin

Yli kaksi tuntiseksi elokuvaksi täytyy sanoa että harvinaisen kiinnostuneena tämän jaksoin loppuun saakka katsoa, vaikka välillä kusisen vihertävä väripaletti ja välkkyvät valot oksettivatkin kuin kilon karkkipussin syöminen kerralla. Clooney on surkein Batman ja Waynena, ollen vain vähän jälkimmäisessä siedettävämpi. Itse Batman ja Robin ovat kuin pornoelokuvasta, mutta pidän silti seksikkäistä asuista ja lopun mustaa sekä hopeaa yhdistelevistä cooleista puvuista erityisen paljon.

Elokuva on jylhästi lavastettu ja kaikeassa näkyy että lavasteet ovat isoja, joka mahdollistaa kameran pyörittelyä laajemminkin. Mr.Freezen näkee nyt Arskana, joka heittää pahisläppää, mutta aivan kaamean Uma Thurmanin rinnalla Arnold on tosi uskottava. Bane näyttää suoraan sanottuna oksennukselta ollen ehkä rumin otus ikinä. Batman -leffoissa on aina kiinnostavinta nähdä millainen pahiskombo elokuviin on valittu ja ajatuksen tasolla Mr.Freeze ja Poivon Ivy ovat hyvä idea. Tulipa leffaa katsellessa mieleen kuinka Poivon Ivyn hahmo olisi näinä ilmastokeskustelun pyhinä aikoina erityisen ajankohtainen pahis. Tästä koppia The Batmanin jatko-osiin Matt Reeves!

Meno rauhoittuu aina Waynen kartanossa, josta syystä tuntuu kuin katsoisi kahtaa eri tarinaa samassa elokuvassa, jotka eivät hyödynnä toisiaan. Vasta lopussa Batman toteaa Mr.Freezelle tarvitsevan tämän apua pelastaakseen läheisensä hengen, joka olisi pitänyt ehdottomasti tuoda mukaan aikaisemmin mielenkiintoisena juonenkäänteenä. Elokuva muuttuisi jäätävästi paremmaksi, jos siinä keskityttäisiin Bruceen, jonka ainoa keino pelastaa Alfred on saada apua Mr.Freezeltä. Ne lyhyet takaumat Brucen lapsuudesta Alfredin kanssa ovat oikein toimivia. Myös lyhyt ja rohkea keskustelu siitä onko Alfred onnellinen toimiessaan palvelijana toimii ja herättää oikeasti ajatuksia.


Ei tämä mikään maailman surkein leffa ole, mutta kyllä paskin Batman -leffa, joka melkein tappoi hahmon valkokangasuran kokonaan. Näinä Marvel -aikoina elokuva on mielenkiintoinen katsaus aikaan jolloin kaikkea ei tehty cgi:llä. Vaikka välillä meno onkin oksettavan näköistä, on se silti kiinnostavampaa kuin 90 % nykyisistä supersankarielokuvista.

**/*****

[Silence]

Itse Batman ja Robin ovat kuin pornoelokuvasta, mutta pidän silti seksikkäistä asuista ja lopun mustaa sekä hopeaa yhdistelevistä cooleista puvuista erityisen paljon.

Se ei *välttämättä* elokuvasta itsestään välity, mutta spoileri: ohjaaja Joel Schumacher oli avoimesti homppeli...

Vasta lopussa Batman toteaa Mr.Freezelle tarvitsevan tämän apua pelastaakseen läheisensä hengen, joka olisi pitänyt ehdottomasti tuoda mukaan aikaisemmin mielenkiintoisena juonenkäänteenä. Elokuva muuttuisi jäätävästi paremmaksi, jos siinä keskityttäisiin Bruceen, jonka ainoa keino pelastaa Alfred on saada apua Mr.Freezeltä.

Jep. Ongelma vain on että tämä on roskaelokuva jolla ei ole niin väliä juonen kanssa. Käsikirjoittajille riitti että se mainitaan vähän ennen loppufinaalin alkua kerran ääneen ja sitten väkinäisesti langat yhdistetään lopussa. Eikä Batman tunnu olevan ollenkaan niin tärkeä kuin kaikki muu sekoilu hahmon ympärillä....

....Silti Parempi ratkaisu kuin mitä jossain nykypäivän Jurassic World tai J.J. Abhramsin Star Trek tai Star Wars-elokuvissa olisi ollut, missä Alfred olisi ensimmäistä kertaa sairastunut ihan tyhjästä tulevalla sairaudella ihan lopputaistelun vikana sekuntina, heti perään Bruce olisi keksinyt että se on sama tauti kuin Mr Freezen vaimolla ja heti perään Mr Freeze olisi sympatioissa lämmennyt ja pum, ongelma ratkaistu. Ja sitten joku olisi todennut jonkun tutun quoten alkuperäisistä elokuvista että katsoja pystyi tunnistamaan sen ja tuntemaan mielihyvää kun ne kuulivat tutun replan vuoden 1993 leffasta.

[Joni Ahonen]

Snyder's Justice League

4 tuntia kestävä elokuva, jonka katselin kolmen päivän sisään luku kerrallaan. Tämä on selkeästi parempi kuin Whedonin sillisalaatti lähtien jo aloituksesta. Hahmot saavat lisää lihaa luidensa ympärille, että jopa tympeimmät ja ennennäkemättömät hahmot, Flash ja Kyborgi, tuntuvat oikeilta persoonilta. Snyderillä on tapa käyttää paljon hidastuksia ja turhia poseerauskuvia, mutta tällä kertaa enemmän hahmojen välisten tunteiden välittämiseen ja taukoihin rytmittämään kokonaisuutta. Elokuva näyttää komealta ja kylmän harmaa värimäärittely sopii kokonaisuuteen paremmin kuin Whedonin värikylläisempi meno.

Snyderin leffat näyttävät visuaalisesti hienoilta, mutta usein niitä vaivaa lievä hengettömyys. Välillä meno on häiritsevän photoshopattua greenscreenin edessä heilumista, mutta oikeissa lokaatioissa kuvatut osiot ja yksityiskohtaisemmin tehdyt asiat ovat parhaimmillaan huisin hienoja. Tämä versio tuntuu haikealta ja huomaa selvästi olleen ohjaajalle tärkeä teos, jonka omistanut itsemurhan tehneelle tyttärelleen. Ympärillä leijuva hidas ja kaihoisa tunnelma tekee elokuvasta henkilökohtaisemman ja aidomman oloisen kuin liiankin hattaramaailmoissa leijuvat Avengersit, joissa kenellekään ei saa tulla pahamieli.

Ben Afflect toimii Bruce Waynena nyt parhaiten, sillä miehen erikoiskyky olla rikas, kuten leffassakin naureskellaan, tuodaan ensimmäistä kertaa kunnolla esiin. Vaikka en Batmania edes lapsena nähnyt sopivana ylivertaisten sankarien joukkoon, tuntuu tässä hänellä olevan oikeasti merkittävä rooli. Muut hahmot istuvat myös rooleihinsa miellyttävää Gal Gadotia myöten, mitä nyt Jason Momoa olisi saanut olla elämellisempikin vähän Rambon tyyliin. Justice Leaguen suurin ongelma on vain edelleenkin turhanpäiväinen mäiske, jossa todella ylivoimaiset sankarit ja viholliset viskelevät toisiaan. Taistelut ovat kyllä näyttäviä hidastuksineen, mutta eivät jännittäviä, kun kukaan ei saa ikinä naarmuakaan, vaikka kuinka viskottaisiin seinien läpi. Se täytyy kyllä todeta, että tässä leffassa sankarit oikeasti ovat SUPERsankareita, joten siinä mielessä parempi överit kuin vajarit. Joskus olisi piristävää jälleen nähdä Kick Assin tyylistä menoa, jossa oikeasti sattuu.


Se parempi Justice League. Minusta on ihan ok jos ohjaaja haluaa tehdä nelituntisen leffan 4:3 -kuvasuhteessa. Näin levyllä tai suoratoiston kautta sen voi katsella omaan tahtiin. Viihdyin oikein hyvin.

***½/*****

[Silence]

Snyder's Justice League
4 tuntia kestävä elokuva, jonka katselin kolmen päivän sisään luku kerrallaan.

En ole tätä vielä nähnyt, mutta kuulostaa siltä että periaatteessa se on elokuvaa enemmän tv-sarja, kun on niin helposti jaettavissa kappaleisiin/jaksoihin. Vähän samaan tyyliin kuin esim YLEn tuottamista leffoista tulee välillä pidemmäksi pistetyt tv-sarjaversiot.

Minusta on ihan ok jos ohjaaja haluaa tehdä nelituntisen leffan 4:3 -kuvasuhteessa. Näin levyllä tai suoratoiston kautta sen voi katsella omaan tahtiin.

Vaikuttaa kyllä aika kiinnostavalta tapaukselta. Pitää katsoa kun tulee tilaisuus. Tosin se tapa miten tähän versioon on lopulta päädytty on kyllä kaameaa perseilyä ja ansaitsee isot facepalmit. Ensin Snyder siirretään syrjään ja korvataan Whedonilla (tämä siis Ennen tyttären itsemurhaa), sitten studion haluama versio tulee ulos ja saa murskahaukut. Kunnes vuosia myöhemmin upouuden HBOn suoratoistopalvelun pomot keksivät että tästä saa loistavan vetonaulan palvelulleen.... ja ottivat Snyderin takaisin tekemään mitä ikinä halusi.
Mikä absurdi sillisalaatti... Mutta noh, "loppu hyvin, kaikki hyvin..."

[Joni Ahonen]

Snyder's Justice League
4 tuntia kestävä elokuva, jonka katselin kolmen päivän sisään luku kerrallaan.

En ole tätä vielä nähnyt, mutta kuulostaa siltä että periaatteessa se on elokuvaa enemmän tv-sarja, kun on niin helposti jaettavissa kappaleisiin/jaksoihin. Vähän samaan tyyliin kuin esim YLEn tuottamista leffoista tulee välillä pidemmäksi pistetyt tv-sarjaversiot.

Minusta on ihan ok jos ohjaaja haluaa tehdä nelituntisen leffan 4:3 -kuvasuhteessa. Näin levyllä tai suoratoiston kautta sen voi katsella omaan tahtiin.

Vaikuttaa kyllä aika kiinnostavalta tapaukselta. Pitää katsoa kun tulee tilaisuus. Tosin se tapa miten tähän versioon on lopulta päädytty on kyllä kaameaa perseilyä ja ansaitsee isot facepalmit. Ensin Snyder siirretään syrjään ja korvataan Whedonilla (tämä siis Ennen tyttären itsemurhaa), sitten studion haluama versio tulee ulos ja saa murskahaukut. Kunnes vuosia myöhemmin upouuden HBOn suoratoistopalvelun pomot keksivät että tästä saa loistavan vetonaulan palvelulleen.... ja ottivat Snyderin takaisin tekemään mitä ikinä halusi.
Mikä absurdi sillisalaatti... Mutta noh, "loppu hyvin, kaikki hyvin..."

Suosittelen katsomaan. Itselläni ei ollut oikeastaan mitään odotuksia, kun en Snyderin leffoista ja koko Justice Leaguesta välitä pätkääkään. Tummasävyisempi meno tuntuu jopa piristävältä Marvelin karkkivärimaailmojen jälkeen ja eikä toiminta puuduttanut, kuten yleensä tämän genren leffoissa. Plus Steppenwolf on paremmin toteutettu tuntuen suurimmaksi osaksi kohtauksissa oikeasti massaa omaavalta pikkujättiläiseltä. Tämän jälkeen Whedonin versio tuntuu ihan tyngältä, jonka katsoisi vain vertailumielessä.

[Joni Ahonen]

Top Gun

Ystävän kanssa käytiin tämä eilen katsomassa Kino Reginassa. Leffaa oltu molemmat vielä nähty, mutta oli juuri niin kasarimainen juustoista rakkaustarinaa myöten ettei paremmasta väliä. Itse pääjuoni on tosi löyhä, jossa vain lentäjät kilpailevat toisiaan vastaan pisteitä saaden, mutta iloinen meno ja loistavat biisit toimivat hyvin. Ainoastaan elokuvan legendaariseksi noussutta rakkauskappaletta Take My Breath Awayta soitetaan naurettavuuksiin asti 3-4 kertaa, kun Kelly McGillisin esittämä ja tietenkin muka vaikeasti saavutettavissa oleva nainen rakastuu Tompan karismaan muutaman tapaamiskerran jälkeen. Ennen kaikki oli yksinkertaisempaa sodassa ja rakkaudessa. Sana melodramaattinen kuvaa tätä elokuvaa parhaiten, mutta se on vahva osa sen viehätystä. Hyvää havittäjäpornoa.

***½/*****


Top Gun Maverick

Jatko-osa käytiin tänään katsomassa ja tuntui kuin olisin välillä katsonut ensimmäisen osan uusintaa. Elokuvan pääasiallinen draama ja juoni saa potkua edeltäjästään, joka toimii onneksi varsin hyvin. Elokuva näyttää huisin hienolta, Tomppa ei ole vanhentunut kuin noin 10 vuotta ja juustoisen menon sijasta mukana on vakavampaa draamaa. Pidin huikeasti enemmän itse tehtävästä, jossa on oikeasti kovat panokset pelissä toisin kuin ykkösessä. Kelly McGillisiä ei nähdä tai viitata ollenkaan, jonka ymmärtää kun katsoo miten naisella nykyisin menee. Harmi vain että Jennifer Connellyä en siedä katsoa ilman että hänestä tulee mieleen vuosia sitten kohtaamani kenties pahin ämmä elämässäni. Aina kun nainen näkyy kuvassa, vittumaiset muistot tulvivat salissa mieleeni. Muutenkin tässä itse rakkaustarina oli edellistä turhempi, kun kyseessä oli vain joku vanha heila eikä juuri muuta.

Elokuvan lentokohtaukset ovat hienoimpia varmasti ikinä, sillä uskomatonta kyllä, näyttelijät oikeasti lensivät hävittäjillä. Loppukähy oli jännittävä ja pitkästä kestostaan huolimatta iski minuun kovasti. Val Kilmeriä oli liikuttavaa nähdä, mies on oikeasti aika huonossa kunnossa muutenkin.

Näin peräjälkeen nähtynä ilman mitään nostalgialaseja tykkäsin Maverickista enemmän. Vaikka se olikin yllätyksetön ja Hangmanin hahmo oli aivan liiankin samanlainen kuin Kilmerin esittämä Iceman, elokuva on yksi parhaimmista jatko-osista mitä nyt tulee mieleen melkein 20 vuoteen. Ainut miinus siitä ettei Mighty Wings soinut kertaakaan.

****/*****

[whatever]

Ei vittu, meil samit. Alkuperäisen Top Gunin katsoin perjantaina kotona enkä ollut sitä edes nähnyt ikinä ennen, Maverickin kävin lauantaina katsomassa elokuvateatterissa. Komppaan kyllä tota, että ilman mitään nostalgialaseja Maverick oli se parempi elokuva. Siinä oli alusta asti selkeä tehtävä ja sen vuoksi paljon johdonmukaisempi tarina. Ja se alun Mach 10 -kohtaus oli kyllä ihan törkeän hieno.

Alkuperäisen katselemista vähän kyllä häiritsi että kesken leffan veli pamahti mun kämpille tuhannen tuiskeessa örveltämään, niin loppu tuli katseltua vähän sivusilmällä. Nauratti kyllä välillä ne leffan dialogit, melkein puolet niistä pystyi tulkita jotenkin kaksimielisesti, enkä kyllä enää yhtään ihmettele leffan homomainetta.

[Joni Ahonen]

Ei vittu, meil samit. Alkuperäisen Top Gunin katsoin perjantaina kotona enkä ollut sitä edes nähnyt ikinä ennen, Maverickin kävin lauantaina katsomassa elokuvateatterissa. Komppaan kyllä tota, että ilman mitään nostalgialaseja Maverick oli se parempi elokuva. Siinä oli alusta asti selkeä tehtävä ja sen vuoksi paljon johdonmukaisempi tarina. Ja se alun Mach 10 -kohtaus oli kyllä ihan törkeän hieno.

Alkuperäisen katselemista vähän kyllä häiritsi että kesken leffan veli pamahti mun kämpille tuhannen tuiskeessa örveltämään, niin loppu tuli katseltua vähän sivusilmällä. Nauratti kyllä välillä ne leffan dialogit, melkein puolet niistä pystyi tulkita jotenkin kaksimielisesti, enkä kyllä enää yhtään ihmettele leffan homomainetta.

Hauska huomata että noin samanlaisia ajatuksia meille neitseellisille Top Gun -katsojille. Ekan osan juonihomma tuntui vaan isojen poikien leikittelyltä, jossa kunnon uhkaa ei ollut, kun vihollisia saattoi ehkä tulla vastaan. Maverickissa on heti selkeästi the mission impossible, jossa oikeasti henki saattoi lähteä miljoonasta eri syystä. Mutta ymmärrän jos eka leffa on monille rakas ja kuulinkin heti näytöksen loputtua erään miespuolisen henkilön hehkuttavan Top Gunia viiden tähden leffaksi. En lähde kiistelemään, sanonhan samaa Rocky IV:sta.

[Silence]

DUNE (2021, 4k Ultra HD bluray)

Se on vihdoinkin nähty. Viimevuoden hypetetyin elokuva. Legendaariseen romaaniin perustuva Todellinen elokuva-adaptaatio joka tekee kaikki muut elokuvat turhiksi. Ja se on tehnyt yksi hollywoodin kovimmista tekijöistä, jonka kaikki tietää kuulemma olevan maailman paras elokuvantekijä koska kaikki sanoo niin, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa miksi.

Tästä tulee tavallaan mielenkiintoista, sillä katson elokuvan kolmesta näkökulmasta: Miten se toimii omana leffana, miten se toimii kirja-adaptiona ja miten se vertautuu Lynchin surullisenkuuluisaan versioon samasta aiheesta vuodelta 1984.

Ihan alkuun pitää todeta että niin helvetisti kuin haluaisin että Frank Herbertin klassikkokirja saisi arvoisensa adaption, niin minulla oli huonot vibat tämän elokuvan suhteen jo aikoja sitten. Dune on vain yksinkertaisesti liian laaja ja liian monipuolinen tarina siirrettäväksi valkokankaalle yhdessä elokuvassa, vaan se vaatisi kunnon tv-sarjaa. Elokuvaformaatissa paras ratkaisu voisi olla entisaikojen suurten eeppisten elokuvien kaltainen megaspektaakkeli millä olisi kestoa 4h, mutta sellainen ei taida olla tarpeeksi myyvää nykykatsojalle joille tik tok-videotkin ovat liian pitkiä.
Se mitä tämä elokuva unohtaa kertoa katsojille että se on oikeasti vain Part 1 ja elokuva loppuu kuin seinään tarinan puolivälissä. Itse olin tosin jo henkisesti varautunut tähän vaikka en ollut ainuttakaan traileria tai arvostelua lukenut. Mutta toivoin että elokuva oikeasti käyttää pitkän kestonsa pumpatakseen tarinan alkupuolen todella kovaksi ja kiehtovaksi kokonaisuudeksi jotta jatko-osaa voitaisiin odottaa kuola valuten....

Siihen nähden miten paljon ohjaaja Dennis Villeneuve hehkutti että kyseessä on hänen unelmaprojektinsa, niin leffan käsis on kirjoitettu kuin aihe ei kiinnostaisi tekijää tippaakaan ja tärkeintä on vain karsia aivan helvetisti juttuja pois ja tilalle... ei tuoda mitään. Olin aika järkyttynyt jo elokuvan alkupuolella, jolloin luulisi elokuvan panostavan siihen mistä maailmassa on kyse ja minkä ympärillä tarina pyörii. Mutta ei. Mihinkään ei keskitytä, mitään ei syvennetä, yhteenkään hahmoon ei keskitytä... eikä mitään esitetä katsojalle kunnolla. Tämä tuntuu niiltä hollywoodin kirja-adaptioita kun kirjoittaja on istunut kirjoituskoneen eteen, ottanut kirjan ensikertaa käsiinsä ja vain ihmetellyt alkuperäisteosta selaillessaan että "Mitä tämä on? Ei ole tärkeää. Tämäkin ihan turhaa. Pois, pois, pois, pois poispoispois...".
Lopulta käsissä on todella suoraviivainen tarinan ja melkein absurdin riisuttu kokonaisuus. Mutta vaikka tuollaisen ratkaisun pitäisi tuoda selkeytystä, niin elokuvan tuntuu itseasiassa päinvastaiselta. Elokuva tuntuu lähes hukkaavan juonensa ja hahmojensa tarinat yliyksinkertaistaessaan kaikkea ja lopulta käsissä on todella mauton, tunnoton ja erittäin etäinen teos. Jo ensimmäisen puolituntisen aikana mietin aika järkyttyneenä että jopa minulla on kirjan läpi tuntevana vaikeaa ymmärtää mitä helvettiä tässä tapahtuu ja miksi mistään pitäisi välittää.... Joten entäs tavallinen tusinakatsoja joka ei tiedä aiheesta mitään?

Oudointa on se että yksi asia missä Villeneuve on aina osaava tekijä on juuri hidas tunnelmointi ja jännitysruuvin kiristys. Dunesta tuo tuntuu kuitenkin puuttuvan kokonaan. Elokuva etenee tasaisen harmaana viivavana alusta loppuun vailla jännitystä, kiristyvää tunnelmaa tai edes mysteeriä. Kaikki tarinan rikkaus ja monipuolisuus on heitetty helvettiin tai ainakin karsittu kovalla kädellä mahdollisimman minimiin. Kaikkeen suhtaudutaan kuin kaikki olisi katsojalle jo ennestään selvää, niin mitä nyt turhia tarinaa kertomaan. Järkyttävintä oli se että elokuvalta puuttuu täysin inhimillisyys ja elävän maailman tunne. Oikein kenelläkään hahmoista ei ole kunnon inhimillistä persoonaa eikä maailmassa tunnu olevan ketään muuta kuin päähenkilöt. Aivan kuten vuoden 2015 James Bond-parodia Spectressä. Kaikki vain seisovat jäykkinä isoissa lavasteissa kuin olisivat maailman ainoat olennot, sillä maailmaa ei tunnu olevan olemassakaan seinien ulkopuolella. Olin myös todella pettynyt siihen miten vähän hahmoihin oikeasti panostetaan. Kaikki jäävät vain todella etäisiksi.
Timothée Chalamet päähenkilö Paul Atreidesina varsinkin on oudon munaton hahmo joka tuntuu kävelevän kuin unissaan. Hahmo alkaa onneksi pikkuhiljaa kasvamaan tarinan aikana ja varsinkin elokuvan loppua kohti aloin pikkuhiljaa lämmetä tämän potentiaalisuudelle. Mutta siihen nähden miten paljon hahmolta vaadittaisiin, jättää nykyinen tulkinta kyllä todella kylmäksi. Stellan Skarsgård ja Oscar Isaac ovat kaksi ylivoimaisesti parasta näyttelijä-hahmoa tässä teoksessa, vaikka kumpikaan ei tunnu saavan kunnolla oikein minkäänlaista syventämistä. Stellanin Baron Harkonerista on poistettu kaikki persoona ja pervessiot ja tilalla on superkylmä laskelmoijapahis. Sinänsä kyllä mielenkiintoinen tulkinta.... mutta hahmo vain vilahtaa mukana ja ei tuo tarinaan lopulta mitään. Oscar Isaac myös voisi antaa niin paljon enemmän hahmolleen, mutta tekijöillä ei ole kiinnostusta panostaa tämän Duke Leto Atreidesin hahmoon, sillä tekijät eivät tunnu kokevan tätä tärkeäksi lainkaan. Mutta kysymys kuuluukin että jos mikään näistä ei ole tekijöille tärkeää.... niin mikä helvetti sitten on? Kaikenkaikkiaan elokuvan casting on tavallaan tyypillinen "Miten me markkinoidaan tämä teos ihmisille? No laitetaan mahdollisimman paljon tunnistettavia hot-naamoja roolit täyteen". Kuitenkin tekijät löytävät hyvän tasapainon rooleihin sopivien ja hollywoodin kuumien näyttelijöiden yhdistämisessä. Helvetin harmi vain että itse elokuva ei tee näillä oikein yhtään mitään.
Niin, ja sidenote tähän väliin: Dune on sentään laadukas esimerkki kun tekijät ovat päättäneet vaihtaa erään hahmon sukupuolta tuodakseen enemmän naisia tarinaan. Se ei vaikuta hahmoon mitenkään, vaan pitää tämän täysin uskollisena alkuperäishahmolle kuin kerrottavalle tarinallekkin.

Musiikkimaestro Hans Zimmerin (ja tämän apupoikien) hyvin.... mmmmh... *Kokeellinen* musiikkiraita kaappaa huomionsa väkisinkin sillä se on niin överi ja kokeileva ääniraita täynnä kurkkulaulua, säkkipillejä, ambientmölinää kuin synteettisaattoreitakin. Oikein mitään siitä ei jäänyt kyllä elokuvan jälkeen mieleen ja eiköhän se tiivistä täydellisesti sen miten siltä puuttuu oikeasti kunnollinen score.

Osaan kirjan ulkoa, mutta tätä leffaa katsoessa jouduin pinnistämään ymmärtääkseni mitä siinä edes tapahtuu. Tarinankerronnassa on samaa kökköä ja melkein amatöörimäistä menoa kuin todella monessa nykypäivän tv-sarjassa. Paljon sanotaan nimiä ja sanoja ääneen mutta mikään ei merkitse mitään ellei tunne lähdeteosta. Olin vain niin helvetin hämmentynyt kun edes perusasioita ei kerrota kunnolla katsojalle. Spice, Arakkis, Dune, Sandworm, Muad'Dib. Elokuvan ajatus tuntuu olevan että jos jotain laitetaan KERRAN ruudulle, niin se voidaan vetäistä check-listasta yli ilman sen kummempaa syventämistä. Todella, TODELLA amatöörimästä. Elokuva tuntuu myös aivan käsittämättömän kylmältä. Se mukamas kertoo tunteikasta tarinaa, mutta kaikkeen suhtaudutaan kylmän etäisesti kuin tekijät olisivat tunteettomia sosiopaatteja.
Ja samaa ongelmaa on myös rytmissäkin. Kuten olen jo monta kertaa todennut, nykyelokuvilta tuntuu kokonaan puuttuvan ymmärrys tehokkaaseen tarinankerrontaan ja kaikesta otetaan mallia pitkistä tv-sarjoista. Niin myös Dunessa.
Leffa kertoo 2h 30minuutin kestossaan sen mihin Lynchin leffa käytti 1h ja 10 minuuttia. Ja Lynchin leffa onnistui kaikessa hemmetisti paremmin. Sairainta on että leffa on isommasta kestostaan huolimatta vähemmän uskollisempi kirjalle kuin Lyncin tekele ja suuri kesto tunnutaan käyttävän kaikkeen muuhun kuin kirjan kunnolliseen siirtämiseen valkokankaalle.
Sellaiset asiat mitkä ovat niin kirjassa kuin Lynchinkin elokuvassa aivan elintärkeitä kokonaisuuden kannalta, ovat kokonaan vain skipattu tässä elokuvassa. Suurvaltapeli, kaikkea pyörittävä Rohto, Vihreästä Dyynistä haaveileva alkuperäiskansa, muinaiset ennustukset.... Turhaa, pois vaan! Hyvä esimerkki on vaikka tarinan keskiössä oleva petturi päähenkilöidemme joukossa jota käytetään todella tehokkaasti tikittävänä aikapommina. Niin kirjassa kuin Lynchin versiossa hahmo on yksi keskeisimmistä hahmoista tarinan, tunnelman, jännityksen, inhimillisyyden kuin maailmankin esittelyssä, mutta Villeneuven elokuva skippaa koko hahmon ja vilauttaa tätä ehkä kahdessa kohtauksessa ohimennen. Tämä on näitä asioita mitä prosessoidessani pääni meinaa melkein räjähtää. Poistettujen asioiden tilalla EI OLE MITÄÄN. Nyt päähahmot vain hengaavat. Ei ole uhkaa. Ei ole jännitystä. Ei ole mitään. Ja sitten räjähtää ja yhtäkkiä juostaan loppufinaaliin. Tekijöillä on käsissään valtavasti kestoa mutta sitä ei käytetä mihinkään. Tämä on sama kuin Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäinen puoli keskittyisi vain Frodoon ja Samiin jotka lähtisi viemään jotain Sormusta jonnekkin Haltiamaahan. Oikein mitään ei selitetä. Sormuksesta ei tiedetä oikein mitään. Maailman historiasta ei tiedetä mitään. Aragornia tai Bilboa ei ole kun ne on turhia hahmoja. Gandalf oli joku noita joka vilahti ehkä kahdessa kohtauksessa... Ja miksi Frodo ja Sam näyttävät ihan kääpiöiltä? Häh?
Elokuva alkaa ottamaan itseään niskasta kiinni vasta viimeisen 40 minuutin aikana. Silloin kakka osuu tuulettimeen ja tekijät joutuvat oikeasti lopettamaan fiilistelyn ja kertomaan tarinaa ytimekkäämmin. Mutta ongelma on siinä että kaikki sitä ennen tapahtunut tuntuu huonon kerronnan ansiosta niin tyhjältä että miksi pitäisi välittää?

Paikoitellen käsissä on kuitenkin varsin komean näköinen elokuva ja tekijät ovat selvästi panostaneet aivan pirusti valtavan kokoisten kuvien ja kokoerojen luontiin. Tällaisia visuaalisuuksia ei ole paljon päästy valkokankaalla näkemään sitten 1950-luvun suurten spektaakkelielokuvien. Valitettavasti kuvissa on vain sellainen inhottava kylmä patsastelu, mikä tuntuu kovin irralliselta kerrottavaan tarinaan nähden. Liian usein tuntui siltä että leffa on tehty vain ja ainoastaan concept arteilla ja käsis on rakennettu taiteilijoiden piirrosten ympärille. Elokuva onnistuu kuitenkin hemmetin loistavasti yhdistämään oikeaa ja myöhemmin lisättyä ympäristöä. Koko elokuvaa ympyröi sellainen valtava fiilis suuren kokoluokan lisäksi myös aitouden tunteesta. Ja luulen että se on syntynyt siitä että pienen greenscreen-studion sijasta tekijät ovat oikeasti kuvanneet elokuvaa suurissa halleissa ja oikeissa lokaatioissa ja vasta sitten lisänneet tarvittavat elementit cgillä mukaan. Kaukana ollaan Marvelin ja Zack Snyderin elokuvien feikeistä greencreen-maailmoilta joissa tuntuu kokoajan siltä että näyttelijät vain seisovat vihreää taustaa vasten ja kaikki on lisätty myöhemmin. Suurin vitutus visuaalisuudessa itselleni on kuitenkin se yksi nykyelokuvan pahimmista syövistä: Lähes väritön kuva. Ilmeisesti markkinointitutkimukset tai testiyleisöt ovat sitä mieltä että elokuvat joissa on värejä, ei voi olla vakavasti otettavia. Dune on lähes väritön elokuva missä saturaatio on siellä jossain 8-10% paikkeilla. Tämä tuntuu ihan absurdilta sillä luulisi että juuri Dunen kaltainen spektaakkeli juhlisi väreillä ja värikoodaisi niin osapuolia kuin ympäristöjäkin. Mutta ei. Kaikki on tasaisen harmaata. Edes itse Dyynin superkuuma ympäristö ei onnistu välittymään katsojalle... Kaikki on vain tasapaksun harmaata. Mistä elokuvan väristä pidin eniten? Sisällä olevasta Harmaan Harmaasta? Vai ulkona olevasta Harmaan Peigestä? Vai toisilla planeetoilla olevasta Harmaan sinisestä? Hmm.... niin paljon vaihtoehtoja...


Dune on itse elokuvana harvinaisen ontto, epäselvä ja pirun epätyydyttävä kokonaisuus. Tekijät ovat selvästi asennoituneet että vain visuaalisuudella on väliä, mutta sisällöllä ei.

Adaptaationa se on lähes painajainen, jonka nähtyään jopa kertaalleen jo kuollut Frank Herbertkin kääntyilisi haudassaan. Siis en voi ymmärtää miten käsikirjoitus voi olla niin heikko kuin on. Kaikki on vain riisuttu tarinasta. Edes lähdemateriaalin ABC-jutut eivät ole edes pintapuolisesti saatu rakennettua mukaan kokonaisuuteen ja se jos mikä on aika järkyttävää.

Lynchin Dune-elokuvaan verrattuna joo se on komea kiitos nykyteknologian, mutta niin oli myös Lynchin leffa mutta oman aikakautensa teoksena. Suurin järkytys on kuitenkin se mitä jo kirjoitin, eli se että Lynch teki elokuvassaan tunnissa sen mitä tämä elokuva yritti kahdessa ja puolessa, eikä silti onnistunut saamaan edes 80% Lynchin riisutusta sisällöstä mukaan omaan tulkintaansa tarinasta.

Siis huh huh, olipa pettymys. On ihan järkyttynyt olo. Siis ei tämä elokuva mikään paska ole, mutta ansaitsee ihan helvetinmoisen läimäytyksen päin naamaa. Elokuvalla on valtavasti spektaakkelimaista kokoa, mutta sen koon sisällä ei ole mitään muuta kuin tyhjää onttoutta. Elokuva yrittää kovasti sanoa katsojalle miten huikeaa tämä kaikki on.... Mutta jonkin sanominen on eri asia kuin oikeasti oleminen.

2+ / 5

[Silence]

LARA CROFT: TOMB RAIDER (2001) (4K Ultra Hd)

Kamalaa miten aika lentää... tämänkin elokuvan julkaisusta tuli viimevuonna kuluneeksi 20 vuotta. Hitto muistan edelleen kuin se tuli elokuvateatteriin.... argh. Masentavaa.

Tämä saattaa tulla joillekin järkytyksenä sen perusteella mitä olen nettikeskusteluita lukenut... Mutta Ei: Vuoden 2001 Tomb Raider-elokuva EI perustu vuoden 2013 Uncharted Raider-Reboottiin vaan kauan sitä ennen julkaistuun, Uncharted-pelejä inspiroineeseen Alkuperäiseen Tomb Raideriin, joka depytoi 90-luvun puolivälissä alkuperäisellä Playstationilla. Ei, kyseessä ei ole se jousipyssyn kanssa ähkivä teinityttö, vaan aikuinen ja älykäs brittiläinen hienostoneito joka seikkailee maailmalla ja kokee seikkailuja. Vähän niinkuin James Bond ja Indiana Jones... mutta ennen nykyajan *uusia tulkintoja* siis.

Sanon kyllä samantien ettei tämä elokuva ole mikään mestariteos, mutta en myöskään ole koskaan ymmärtänyt sen saamaa suurta negatiivisuutta. Elokuva on itseasiassa varsin uskollinen alkuperäiselle Lara Croftille ja tämän seikkailuille ekoissa Tomb Raidereissa. Larassa on samaa huoletonta ja koppavaa brittineito asennetta kuin peleissä ja pahikset ovat yhtä pahoja ja turpiin saavia kuin esikuvassaan. Paljon seikkaillaan ja paljon eletään huolettomasti arkipäiväisten asioiden osalta, sillä Lara ei biljonäärinä anna normaalien arkijuttujen tulla tielleen. Tosin nykyisten kehityssuuntiensa osalta kauhulla odotan kun kohta Bond saa uuden reboottauksen ja Bond työskentelee nakkikioskissa jotta katsoja voisi "paremmin samaistua tähän hahmoon".

Eniten elokuvassa häiritsee sen häröilevä fokus ja ennen kaikkea aivan alku. Koko Lara vs Robotti on ihan typerää roskaa ja missaa täydellisen mahdollisuuden oikeasti hyvässä hahmon ja tämän seikkailuiden esittämisessä. Miltä kuulostaisi Indiana Jones elokuva, mutta Indy harjoittelisikin yliopiston urheiluhalliin rakennetulla harjoitusradalla oikean temppelin sijasta? Joo... ei. Yleisesti ottaen elokuva köhii pahiten juuri ensimmäisen 15-20minuuttisen aikana, mutta alkaa The Kellon löydön jälkeen skarppaamaan juonensa perässä juostessaan. Outoa kyllä mutta käsis on enimmäkseen kunnossa, vaikka ei kovin tehokkaasti/hyvin kerrottu. Fiilis on aika samanlainen kuin vaikka monissa vanhoissa Bondeissa missä käsikirjoitus on selvästi huolella rakennettu mutta itse elokuvantekijöillä tuntu olevan asenne että mitä nyt turhia panostamaan juoneen tai draamaan kun tämä on vain pöhkö hassutteluleffa. Välillä elokuva kompuroi pahasti logiikan kanssa, kuten sen osalta että MIKSI Lara liittoutuu auttaakseen pahiksia... jotta voisi pysäyttää nämä, kun ilman apua eivät edes voisi onnistua suunnitelmissaan? Välillä elokuva kyllä onnistuu boostaamaan oikeasti kunnolla draamaansa ja suurin syyllinen siihen on aina erinomaiset näyttelijät. Jolie, Jon Voight ja Daniel Craig saavat kummasti kaikkeen pintakiiltoon syvällisyyttä aikaan. Varsinkin oikeassa elämässäkin isukki-tytär Voight ja Jolie pelaavat erinomaisesti yhteen, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt että Miksi pitää castata oikeasti vastaavassa suhteessa olevia näyttelijöitä? Plaah.

Ja casting on muutenkin tämän leffan ehdottomia vahvuuksia. Mukana on todella hyvä joukkio laadukkaita character actoreita suurinpiirtein joka roolissa niin hyviksinä, pahiksina kuin koomisina kevennyksinäkin.
Angelina Jolie on kyllä erinomainen valinta Lara Croftin rooliin. Joliella on jo entuudestaan lumoavan eksoottinen amazon girl-olemus ja Jolie tekee hyvää työtä nokkavana brittineitona jolta löytyy kaiken itsevarmuuden ja osaamisen takaa hyvinkin herkkä piilotettu puoli. Ja toisin kuin pikkutytöltä reboottissa vaikuttava Alicia Vikander, Jolie oikeasti tuntuu roolissa siltä että tämä pystyy niin älyllisesti kuin fyysisestikin pistämään kamppoihin vastapuolelleen.
Daniel Craig oli itselleni tuttu tuttavuus jo kauan ennen 007-aikakauttaan. Mies oli vähän siellä ja täällä laadukkaana sivuosanäyttelijänä niin sarjoissa kuin leffoissakin. Ja sitä samaa mies on myös tässä elokuvassa. Kaukana ollaan Craigin nykyisesti perunailmeestä ja intohimottomasta näyttelemisestä. Craig toimii todella hyvin Laran luikurimaisena exänä, joiden välit ovat happamat. Kun katson Craigia tässä elokuvassa, huomaan myös huutavani pääni sisällä "Täydellistä! Hei, Bond-tuottajat! Ette tarvitse mitään! Ei tarvitse edes pumpata lihaa luiden päälle. Ottakaa Craig samantien tuollaisena ja tehkää siitä Bond!". Aikamoinen ajatus siihen nähden että Casino Royalen ja Quantum of Solacen roolisuoritusten jälkeen alkaneen romahduksen jälkeen olen vain halunnut päästä eroon koko miehestä.
Oma suosikkini poppoosta on aina ollut Iain Glen elokuvan pääpahana Powellina. Glen tuntuu nauttivan jokaikisestä hetkestä roolissa ja tekee tästä todella Shakespearemaisen kusipäisen ja itsekeskeisen mutta samalla myös oikeasti vaarallisen tuntuisen pahiksen joka tuntuu hyvältä vastukselta Laralle.

Elokuvan heikoin lenkki on kyllä (enimmäkseen) sen ohjaaja Simon West joka ei vain saa kerrottua tarinaa kovin selkeässä kokonaisuudessa. Miehen intohimo tuntuu olevan toiminnassa ja randomeissa seikkailuhetkissä mutta aina kun pitäisi keskittyä juoneen ja tarinan eteenpäin viemiseen niin se vetäistään aika kepeästi läpi. Elokuvaa katsoessa tuli taas kerran sellainen häiritsevä olo että onkohan paljonkin leffasta poistettu kohtauksia kun esimerkiksi tarinan pääpaha The Illuminantti tuntuu vain aika pintapuoliselta kaikkeen hypetykseen nähden... ja kas kummaa, poistetuista kohtauksista löytyi taas kivasti lihaa tarinan pahisjoukkion luiden päälle...
Onneksi toiminnassa on menoa ja meininkiä. Siis ihan oikeaa menoa ja meininkiä. Ei tätä nykyajan cgi-paskaa kun aseiden suuliekit on jälkikäteen tehtyjä. Palaset lentelevät seinästä ja asiat oikeasti räjähtelevät. Westillä on selvästi silmää hyvälle (fyysiselle) toiminnalle. Suosikkini on Croftin kartanon eteishallissa tapahtuva varsin nokkela toimintakohtaus joka sijoittuu vaijereista roikkumisen ympärille. Hyvää tavaraa. On vähän vaikeaa kuvitella jotain Scarlett Johanssonia tai Gal Gadotia tekemässä vastaavanlaista nykypäivänä jossain Marvel-tusinapierussa, kun se pitäisi oikeasti rakentaa ja kuvata. Lopun nyrkkitaistelu on yllättävän väkivaltainen elokuvan PG-13 -ikärajaan nähden. Turpaan vedetään, verta vuodetaan, veitsillä puukotetaan ja pääpaha tapetaan julmasti kurkkuun lopetusliikkeen iskemällä.... ei ikinä menisi nykypäivänä enää läpi.

Kuten kirjoitin jonkin aikaa sitten Batman & Robin-arvostelussakin, niin ennen tunnuttiin elokuvan teon osalta olevan jossain ihan toisessa maailmankaikkeudessa: Kaikki oli kepeissä roskaelokuvissakin viimeisen päälle lavastettua, valaistua, hiottua ja osaavien tekijöiden käsissä hohtavat tuotantoarvot ihan puskivat läpi jokaisesta kuvasta. Kun tätä leffaa vertaa vuoden 2018 reboottiin, niin tuntuu että nykyään eletään jossain ihan toisessa maailmankaikkeudessa. Rebootin feikiltä näyttävät ympäristöt, studion takapihat ja greenscreenin edessä kuvatut temppelit ja toimintakohtaukset ja päähenkilön todella väkinäiset "inhimillistämiset" ja hahmodraamat ovat kuin jostain absurdista painajaisunesta verrattuna vuoteen 2001 kun lavastukset ja elokuvanteko oli jotain ihan muuta. Oikeaa ja fyysistä. Ja elokuvakin on ihanan ytimekkään 1h 40minuuttia pitkä. Ympäristöt ovat eläviä, synkkiä, rosoisia. Suosikkiympäristöni oli leffan puolivälin ensimmäinen temppeli. Holy shit, ihan täydellisyyttä hipova ympäristö joka ei sekuntiakaan onnistu tuntumaan vain joltain lavasteelta. Vaikuttava kuin mikä. Edes Indiana Jones 4 ei onnistunut yhtä uskottavasti saamaan eloa ja uskottavuutta ympäristöihinsä. Niin, ja elokuvan lavastukset yhdistettynä upeisiin lokaatioihin. Siis huh huh, ennen käytiin elokuvia kuvaamassa ihan oikeasti viidakkoon keskellä olevissa raunioissa. Ja se kyllä välittyy. Kunpa vain juonellisesti elokuva olisi oikeasti kunnolla rakennettu, silloin myös upeat ympäristöt saisivat kunnolla merkitystä päälleen. Laatu romahtaa ulkonäön osalta vasta ihan lopussa loppufinaalin oudossa pallo-lavasteessa joka ei ole koskaan tuntunut uskottavalta ympäristöltä vaan pelkästä lavasteelta. Ja suurin syyllinen siihen tuntuu olevan valaistus, joka saa paikan vain tuntumaan niiiiin studiolavasteelta. Outo laadun putoaminen aivan noin elokuvan viimeisillä metreillä.

Elokuvalla on myös ihan hyvä soundtrack ja valmiiden kappaleiden lisäksi hyvä score josta vastaa Graeme Revell. En muista hepulta kyllä yhtään toista soundtrackia, mutta siihen nähden elokuvaan sävelletty score istuu siihen täydellisesti. Hyvää athmosfääristä tunnelmaa ja vanhahtavaa fiilistä täynnä. Kaukana ollaan jostain rebootin Junkie XL-mölinästä.

Katsoin elokuvan 4K Ultra Hd julkaisuna ensimmäistä kertaa ja... hitto, pakko sanoa että kyseessä on todella laadukas 4K-julkaisu. En tiedä... jotenkin olin ennakkoon henkisesti asennoitunut että kyseessä olisi taatusti taas yksi studion helppo/pilalle väännetty rahastusjulkaisu kun julkaisu pistettiin ulos juuri vuoden 2018 Reboot-Raiderin tullessa, mutta Ei. 4K-levy on pirun laadukas, tarkka kuin mitä, väreiltään ihastuttavan luonnollisen nätti -vailla dvdn ja bluray "korjauksia" ja tuntuu oikeasti rakkaudella tehdyltä julkaisulta, jonka rinnalla niin vanha dvd kuin blurayjulkaisutkin näyttävät aikamoisilta tuhnuilta. Hitto, rakastan vanhojen leffojen laadukkaita 4K-julkaisuja...

Tämä on näitä elokuvia joita katsoessa sisälläni väpättävä henkinen pistemittari tuntuu jatkuvasti värisevän parin viereisen numeron välillä, eikä elokuvan jälkeenkään ihan varmaa ole että kumman antaisin.
En tiedä antaisinko elokuvalle kaksi ja puoli vaiko kolme ja miinus... nojaa. Valitkaa itse.

[Joni Ahonen]

Body Double

De Palman leffat pitää kyllä kaikki nähdä. Olin aivan myyty tämän parissa, vaikka juoni taitaa ollakin aika suoraan Vertigosta, mutta sellaisella Joni-poikaa miellyttävällä vivahteella, jossa on rosoisuutta, mielenkiintoisen kauniita kuvia, avoimen pornahtavaa menoa ja juuri sopivasti viskahtanut tunnelma. Alkupuoli toimi aivan mahtavasti ja huomasin vain koko ajan jännittäväni mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka minulla ei ole varsinaisesti mitään yhteistä tämän elokuvan päähenkilön tai Scarfacen Tony Montanan kanssa, jostakin syystä samaistun heihin paremmin kuin muiden elokuvien (anti)sankareihin. Elokuvan eräänlainen rakkaustarina oli kiehtova ja jestas miten kaunis Deborah Shelton onkaan!

Musiikkikohtauksista en ole elokuvissa koskaan välittänyt, mutta tässä loistava Frankie Goes to Hollywood -musiikkivideo sai kyllä taputtamaan käsiäni yhteen. Ihan paras leffa aikoihin! Ei varmasti kaikkien mieleen, mutta iski mun makuhermoon kuin tiikeri -NamiNami -vanukas!



*****/*****

[Silence]

SPIDER-MAN (2002)

Ajat on kyllä muuttuneet. Muistan yhä kuinka innoissani olin tämän elokuvan odottamisesta vuosina 2001-2002. Kävin edeltävänä syksynä katsomassa Final Fantasy cgi-elokuvan vain jotta pääsin näkemään tulevan Spider-Manin ensimmäisen teaserin elokuvan alussa (viikkoa myöhemmin tapahtuneiden WTC-iskujen jälkeen traileri bannattiin). Ja eipä ihme että olin innoissani: mitään vastaavaa ei ollut ennen tullut valkokankaalle. Hämis oli ja on muutenkin yksi parhaimmista ja sympaattisimmista trikoosankareista. Nykyään on asiat hieman eritavalla. Supersankarileffoja tulee liukuhihnalta sellaisella vauhdilla että mikään ei tunnu enää miltään. Hämiskin on saanut jo niin monta reboottausta tämän elokuvan jälkeen että en jaksa edes huomioida koko sarjaa enää. En muista koska olisin viimeksi edes millin vertaa ollut kiinnostunut jostain uudesta supersankarielokuvasta, kun kaikki tuntuvat niin rutinoituneen automaattivaihteella tehdyiltä....
Kun nyt katsoin tätä, tajusin etten ole nähnyt elokuvaa kyllä ikuisuuksiin. Paljon muistin elokuvasta päällisin puolin mutta ne sympaattisimmat jutut pääsivät kunnolla yllättämään.

Elokuvan on ohjannut Evil Dead-mies Sam Raimi. Raimi kuuluu selvästi vuoden 1989 Batman-filmatisoinnin ohjaajan Tim Burtonin kanssa Richard Donnerin Superman-elokuvan fanijoukkoihin. Luvassa on hyvin samankaltainen sarjakuvamainen, visuaalinen karkkiseikkailu missä yhdistyy niin lasten lauantaiaamun-kaltainen seikkailu kuin klassisten 1960-luvun supersankarisarjakuvien sankariseikkailut. Paljon osoitellaan taivaisiin sormella ja huudellaan sankarin nimeä pelastamaan milloin mitäkin. Ja täytyy kyllä sanoa että oli pitkästä aikaa mukavan piristävää kokea jotain näin erilaista ja lapsekkaan viatonta. Raimi selvästi kuuluu intohimoisiin hämisfaneihin eikä ole vain studion aseen kanssa projektiin pakottama työmies. Ainakaan vielä Tässä elokuvassa....
Spider-Man on ajalta kun supersankarielokuvat olivat vielä varsin tuore juttu eivätkä vielä olleet rutinoituneita tuhanteen kertaan nähtyihin kikkoihin, visuaalisuuksiin tai markkinatutkimuksella toimiviksi todistettuihin kaavoihin. Asioita tehdään kylläkin todella alleviivatusti eikä hienovaraisuus todellakaan ole tämän elokuvan mikään tapa toimia. Mutta tilalla on yllättävän hyväsydäminen ja hämiksen ytimen ymmärtävä tarina missä tiivistyy täydellisesti Peter Parker ja tämän supersankaripersoona. Sam Raimi on selvästi kasvanut 1960-luvun alkuperäisten Stan Lee-Hämislehtien parissa sillä rytmi ja maailmanmeno on hyvin samankaltaisen viatonta ja pikavauhtia eteenpäin kiitävää.

Elokuvan suurin kökköys on valitettavasti enimmäkseen käsikirjoitus, mutta myös Raimin itsensä fokus/tapa kertoa tarinaa. Kaikki palaset ovat itseasiassa kyllä mukana käsikirjoituksessa, mutta se että miten ne ovat, ei oikein saa sujuvaa kokonaisuutta aikaan. Asiat ovat vain ripoteltu elokuvaan kuin liukuhihnalta, sen sijaan että asioiden annettaisiin jotenkin luonnollisemmin vain kehittyä. Mary Jane on yksi suurimmista kärsijöistä. Yli puolet neidon kohtauksista tuntuu olevan sitä että neito lähtee mielensä pahoittaneena ovesta ulos, takkia päälle vetäen ja törmää Peteriin. Olin itseasiassa vielä elokuvan ensimmäisellä puoliskolla aika lumoutunut elokuvan tapaan kertoa hahmojen tarinoita, mutta varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla alkaa "Täytyy saada hahmot konflikteihin"-pakotusta juonenkäänteissä ja elokuva alkaa menettää ensimmäisellä puoliskolla ollutta sympatiaansa.

Elokuvaa vain vaivaa sellainen liiallinen pelkistäminen ja yksitoikkoisuus. Raimi keskittyy välillä hienosti Peterin hetkiin, mutta Parkerimme ympärillä olevat tapahtumat tuntuvat saavan hyvin pintapuolisen pikakelauksen osakseen. Äkkiä pitää selittää Norman Osbornin ongelmat, äkkiä pitää tehdä asialle x jotain, äkkiä on tämä y ongelma ja äkkiä pitää keksiä sille ö-jutulle tämä ratkaisu. Varsinkin sivuhahmot ovat hyvin, hyvin pintapuolisia ja stereotyyppisiä vailla sen suurempaa laajempaa särmää. Keskeinen pääjoukkio on reippaasti enemmän syvennetty ja jo pelkästään se riittää elokuvan toimivuuteen. Haluaisin kuitenkin että vaikka J. Jonah Jameson olisi vähän muuta kuin ylikierroksilla käyvä moottoriturpa, joka on tarkoitettu pelkäksi dialogiripulia heittäväksi Jar Jar Binksiksi. Silloin miehen oma huippuhetki/loppukohtaus toimistossa olisi loistava täyskäännös aikaisemmasta kun tämä aikaisemman välinpitämättömyyden jälkeen kieltäytyykin vuotamasta tietoa Peteristä Menninkäiselle. Koko J.J. Jamesonin pohjaidea on muutenkin olla ilkeä kusipää joka vihaa supersankareita, mutta kaikki tietävät että kireä pinnan alla on hyvä ja välittävä mies. Nyt tällainen ei pääse esille, kun kaikkeen suhtaudutaan ihan läppänä.
Willem Dafoekin antaa kieltämättä kaikkensa Norman Osbornen/Menninkäisen roolissaan, mutta jonkinlainen kunnon panostaminen hahmoon jää vain puuttumaan tarinasta. Hirveällä pikakelauksella juostaan miehen haaveet, menetykset ja pakonomaiset yritykset läpi. Jopa ysärin Hämissarja onnistui vastaavassa paremmin pienemmässä ajassa.
En myöskään pidä Menninkäisen asusta. Tai tarkemmin sanottuna: paljon siinä toimii, mutta naamio on pöhkö, hölmö ja väärällä tavalla lelumaisen kökkö. Eikä asiaa auta tietenkään myöskään se että the youtubessa on nähtävillä efektitekijöiden alkuperäinen naamariversio: https://www.youtube.com/watch?v=QEZBhL5lpqg. Tuskastuttaa että tekijät ovat skipanneet hahmosta... noh maahisen/menninkäisen olemuksen ja tehneet hahmosta enemmänkin tylsän robottihaarniskasoturin jolta myös puuttuu kunnolla motivaatio juttuihinsa samantien kun menninkäinen on ensimmäisen ilmaantumisensa jälkeen tapattanut kaikki vihamiehensä. Ulkonäön osalta ihanteellinen ratkaisu olisi ollut yhdistelmä molempia: Päällä mystisyyttä/kauhua luova menninkäisen asu ja alla armeijalle kehitetty robottihaarniska. Mikä järjetön menetetty mahdollisuus!

Elokuvan viimekertaisesta näkemisestä on aivan valtavasti aikaa ja huomasin olevani todella yllättynyt miten syvällinen ja monipuolinen Kristen Dunstin Mary-Jane Watson oli. Hahmo oli jotain mikä ei satavarmana menisi yhdelläkään elokuvastudiolla läpi tuollaisenaan tänäpäivänä. Mary-Jane on ihana naapurintyttö, johon sankarimme avuttomasti on rakastunut... Mutta: Neito itse hengaa koulun pahimman kiusaajan kainalossa, esitetään hyvin pintapuolisena supersuosittuna neitona ja erottuaan kiusaajasta päätyy heti Peterin parhaimman kaverin kainaloon ja ihastuu tämän jälkeen samantien tämän pelastaneeseen Spider-Maniin ja vasta aivan lopussa tajuaa olevansa rakastunut Peteriin. Hitto, vaikuttaa päällisin puolin aivan lutkalta. Ei-ikinä-menisi-tuollaisena-läpi nykyaikana. Mutta olin ihan lumoutunut miten realistisena ja elävänä Mary-Janen hahmo esitetään: Pintapuolisena kauniina neitona... joka kuitenkin on pinnan alla aivan hajalla, epätoivoinen, avuton ja yrittää löytää jonkinlaista turvasatamaa missä olla ja osaa kätkeä maailmalta oikean epävarman itsensä. Ja lopulta tajuaa että hiljainen naapurinpoika Peter on joku jolle hän voi olla kaikista rehellisin ja avoin omista ongelmistaan ja salaisista haaveistaan. Siis vau, huh huh... Dunst varsinkin ansaitsee suuret kehut todella hyvästä työstä. Harmi vain että MJn rooli ei näitä alkupuolen hetkiä lukuunottamatta saa kunnollista paikkaa tarinassa.

James Franco on outo näyttelijä. Nykyään heppu näyttää kaikessa siltä kuin olisi poltellut ruohoa viisi sekuntia ennen kameran eteen tuloa, mutta itseasiassa pidän Francosta todella paljon Harryn roolissa. Francon normaali unissakävely on poissa ja mies onnistuu luomaan Harrystä periaatteessa Peteriäkin surkeamman luuserin, jolla on pintapuolisesti kaikkea mutta todellisuudessa ei mitään. Hitto, Franco ja Dafoe ovat myös todella uskottava isä-poika parivaljakko.

Tobey Maguire itse on kyllä hyvä valinta rooliinsa. Juuri sopivalla tavalla nössö luuseri joka ei saa mitään aikaiseksi nörttinä, ujona poikana, mutta hämikseksi muuttuessaan alkaa heittämään avoimemmin läppää ja löytämään oikeaa itseään. Maquire on juuri sopiva rooliin ja vituttaa kyllä oikeasti se että studio päätti reboottata Spidermanin kolmosen jälkeen. Olisin oikeasti halunnut nähdä Maquiren Peter Parkerin kasvavan sarjakuvistakin tutuksi aikuiseksi mieheksi ja nähdä miten tämän seikkailut jatkuvat toisten elokuvantekijöiden käsissä. Mutta ei. Ilmeisesti olemme hollywoodin lyhytnäköisyyden takia ikuisesti jumissa highschool-Peter Parkerissa.

Elokuva tuli juuri viimeisellä mahdollisella sekunnilla ennen kaiken muuttumista tietokonegrafiikalla luoduksi. Kyllä, tämä leffa käyttää cgitä apukeinona suurin määrin, mutta tekee sitä harkitusti ja halliten. Toisinkuin jo seuraava elokuva mikä tuntuu jo hypänneen "kaiken voi helpommin tehdä vaan cgillä"-junaan. Tämä tuntuu hyvällä tavalla fyysiseltä leffalta, oikeissa lokaatioissa ja oikeilla näyttelijöillä kuvatulta eikä nykyaikaiselta digitaalliselta mössöltä missä kaikki on ratkaisu vain greenscreeniin edessä pieraistulta.

Ensimmäinen elokuva-Spider-Man on mukavan viaton ja lapsekkaan elävä sarjakuvafilmatisointi, jolta ikävä kyllä puuttuu paikoitellen fokus juonen kuljetuksessa ja tiettyjen hahmojen osalta hommaa vedetään turhauttavan suoraviivaiseksi. Kuten vuoden 2001 Tomb Raiderillakin, huomasin tämänkin kohdalla pomppivani läpi leffan pisteytyksessä kahden eri pisteen välillä: 4- ja 3½ välimaastossa... Aargh. Leffasta löytyy paljon sympatisuutta ja tekijät ymmärtävät hyvin mistä on kyse Hämiksessä/Peter Parkerissa.... mutta jotenkin vaikea vain sulkea silmiä elokuvan niiltä osa-alueilta mitkä olisivat oikeasti vaatineet enemmän fokusta ollakseen toimivia....

3½/5