Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Joni Ahonen]

Top Gunin jatko oli tosi menevä tapaus ja teatterissa huimaavan vauhdikas. Katsoin silloin nämä perättäin ja juustoisena viihdekokemuksena eka on ylittämätön ja kakkonen vauhdikkaampi ja vakavammin otettava että otteessaan pitävä.

Vähän jännitinkin mitä Silence Maverickista pitäisi.

[Silence]

THE BATMAN (2022)

Joulu on ihmeellistä aikaa kun Netflixiin ilmestyy kasa roskaa... ja sitten kasa mielenkiintoisia elokuvatapauksia. The Batman (2022) on TAAS kerran yksi Batman reboot. hoh hoijaa. Näitä tuntuu tulevan kuin liukuhihnalta. Elokuva meni itselläni vuosi takaperin täydellisesti ohi. Siis en tiennyt tästä elokuvasta ennen sen katsomista Yhtään Mitään. Ja se on kyllä paras tapa katsoa elokuvia.

Enpä ole pitkään aikaan katsonut leffaa mistä on ollut todella vaikea kirjoittaa oikein minkäänlaista arvostelua, sillä uusi Battis tuli itselleni niin sisältönsä kuin toteutuksensa osalta todella isona yllätyksenä.
Olipa sekavat fiilikset tätä elokuvaa katsoessa ja varsinkin sen jälkeen. Tavallaan pidin paljonkin ja tavallaan olin vain että Aaaargghh. Tämä on elokuva joka on tavallaan hienosti kasassa ja tavallaan oikein mikään ei toimi. Kuten sanoin, sekavat on fiilikset. No ainakin leffa tarjoaa oikeasti jotain uutta Batman-rintamalla.
Tarinan keskiössä on tapahtumapaikka Gothamin politikointi ja hyvin paljon amerikan nykyistä poliittista ilmapiiriä muistuttava tapahtuma. Mielipuolinen mutta älykäs pahis Arvuuttaja murhaa poliittista eliittiä ja jättää jälkeensä arvoituksia tulevista suunnitelmistaan avuttomille poliiseille. Luvassa on kovasti David Fincherin vuoden 1995 klassikkoelokuvaa Seveniä muistuttava (tai siis suoraan lainattu), synkän synkkä poliisitoimenpide-thrilleri. Bad Pittin ja Gordon Freemanin juostessa vaarallisen murhaajan perässä.

Parasta tässä versiossa on miten raikkaan erilainen se on verrattuna yhteenkään Batman-tulkintaan viimeiseltä 35 vuodelta. Poissa on Snyderin umpivakavan tympeä ja väkivaltainen cgipaska, poissa on Nolanin super"realistinen" lässynlässyn armeijaBatman, poissa on Joel Schumacherin lauantaiaamun actionfiguuribatman ja Tim Burtonin goottityylitelty satuBatman. Tilalla on nyt vain etsivä-Batman, eikä elokuva yritä ollenkaan laittaa spottivaloa sankariimme vaan tekee tästä vain yhden avainpelaajan sarjamurhaaja-rikosmysteerissä.
Elokuva heittää kokonaan pois miljoonaan kertaan nähdyt Batmanin syntyjutut ja hahmoon itseensä keskittymisen mikä tuntuu olevan hollywoodissa se aivokuollut automaattinen nykylähestymien nykyään kaikessa ja keskittyy täysin Batmanniin joka tekee Batmanjuttuja selvittäessään mysteeriä, eikä mitään muuta. Batmania ajaa vain rikosmysteeri selvitys eikä oikeastaan mikään muu. Elokuva ei edes yritä saada Bruce Waynea yhdeksi osapuoleksi hahmoa vaan päähahmo on täysin Batman ja Bruce Wayne on enemmänkin se epävarma naamiaisasu minkä Batman joutuu muutamaan kertaa elokuvassa laittamaan päälle, soluttautuessaan tavallisen kansan joukkoon. Yllättävän toimiva ratkaisu, vaikka olin kyllä huolissani pääosan emosynkistelijä-lookista. Elokuva tyytyy vain pariin lyhyeen otteeseen hieman vinkkaamaan Brucen menneisyydestä antamalla Batmanin hieman tuijottaa toista orpoa, vanhempansa menettänyttä pikkupoikaa.
Battis tuntuu myös toimitapojensa osalta hieman erilaiselta edellisiin tulkintoihin verrattuna. Battis luottaa nyrkin voimaan kävelemässä vastapuolen keskelle, luottaen pukunsa suojauksiin ja vetäen kaikkea turpaan kuin etsien syytä saada hakata vastustajiaan. Tämä Battis tuntuu nuorelta lähinnä sen osalta että tämä ei käytä mystisyyttä juurikaan hyödyksi, ennen kuin oikeastaan vasta elokuva loppupuolella.

Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa elokuvan katsomista yksi ajatus elokuvasta, mutta sivuutin sen koska luulin että se oli vain omaa, ilkeää kaksimielistä huumoriani.... mutta puolivälissä elokuvaa tajusin että Kyllä, elokuva oli juuri mitä alussa jo uumoilinkin: The Batman 2022 on Adam Westin 1960-luvun Batman mutta muutettunna moderniin aikaan ja supervakavaksi emo-synkistelijäksi. Tilanteet ovat hyvin samanlaisia kuin tuossa legendaarisessa 60-luvun kamppiversiossa. Saavutaan ovesta tapahtumapaikalle, Seistään keskellä rikospaikkaa ja Batman ja Gordon ratkaisevat Arvuuttajan sanallisia arvoituksia ja koko poliisikööri seisoo vieressä heittämässä ajatuksia. Elokuva ei oikein koskaan edes yritä kätkeä Batmania varjoihin tai pistää tätä mysteerisesti ilmestymään tilanteisiin. Tämä Batman koputtaa oveen ja kävelee sisään. Ja kävelee kävelemistä minne on menossa ja juttelee henkilön kanssa. Ja niin pöhköä kuin se onkin, niin jollain oudolla tavalla se on myös toimivaa ja kiinnostavaa. Vasta loppupuolella Battis alkaa käyttämänä pimeyttä ja mystisyyttä hyväkseen.
Kyseessä on periaatteessa "Mitä jos David Fincher olisi sarjamurhaajaelokuva Sevenin sijasta tehnyt täsmälleen samalla tavalla Adam Westin Batmanin". Maailman hulluin yhdistelmä, mutta nykyaikana, kaikkien aikaisempien Batman-sekoiluiden jälkeen yllättävän piristävä ratkaisu.

Näyttelijöistä ei ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa. Elokuvan ykköshahmot ovat lähinnä Batman ja Gordon aina silloin tällöin toiset hahmot tukevan näitä kahta. Jeffrey Wright Gordonina on erinomainen valinta ja hahmolle on löydetty hyvä tasapaino Battiksen työparina. Pattinson itse minua eniten huolestutti, mutta mies suoriutuu roolista Batmanina melko hyvin. Tämä on kokoajan ääripäässä asenteidensa kanssa ja tuntuu että voi räjähtää milloin tahansa. Rooli jää ehkä kyllä yksitoikkoiseksi ja ilman naamiota Pattinson on vähän liikaa synggä emopoju.... mutta toisaalta elokuva on tajunnut ettei sen kuulu syventää päähahmoa vaan ihmisiä tapahtumien ympärillä ja jättää Battis omiin ongelmiinsa synkistelemään. Ja hyvä niin. Batman on tässä tarinassa vain Batman eikä mitään muuta.
Suuren sivuroolin saa Zoe Kravitzin Catwoman joka on se tulkinta hahmosta mitä Halle Berryn muinainen leffakamaluus olisi pitänyt olla. Hahmosta on tehty hyvällä tavalla pidettävä mutta myös jotenkin vastenmielinen olento ja hahmo on elävyydessään hyvä vastapaino yrmeälle Battikselle joka ei hirveästi punastele vaikka kissa kiehnaisi jalassa.
Collin Farrell katoaa täydellisesti todella komean maskinsa alle Pingviininä vai mikä onkaan. Loistava John Turturro tekee erinomaisen roolin tarinan keskeisenä mafiapomona ja Paul Dano Riddlerinä oli itseasiassa juuri mitä uumoilinkin erittäin häiriintyneenä Arvuuttajana. Kaikki sarjakuvahahmot ovat saaneet tähän Battis-adaptioon realistisen lähestymisen, joka on hyvällä maulla tehty, eikä se Nolanin "ultrarealistinen" naamiaisasupellemeno mitä mm Dark Shit Rises tarjosi.
Andy Serkis Alfredina oli kyllä isoin ihmettely itselleni. En tiedä miksi Alfred tuntuu nuorentuvan jokaisen rebootin myötä. Nyt tämä tuntuu enemmän isoveljeltä Bruce Waynelle kuin siltä isoisän/enon kaltaiselta vanhalta ja viisaalta tukipilarilta mitä hahmon pitäisi olla.

Elokuvalla on kuitenkin yksi paha, Todella Paha ongelma. Ja se on elokuvan Kesto -ja ennenkaikkea miten se on saatu aikaan. Meinasin saada kohtauksen kun elokuvaa aloittaessani huomasin että sen kestoksi oli merkitty melkein KOLME TUNTIA. Siis mitä helvettiä? Kuka helvetin idiootti antaa Batman-elokuvan mennä teatteriin kolmituntisena? Onko tämä tulosta Snyderin Justice Leaguen nelituntisesta Director's Cutista ja studiopomojen luulemisesta että Tämä on sitä mitä kansa haluaa? Ennen kuin elokuva edes alkoi näin punaisen varoituskolmion päässäni joka huusi että kyseessä olisi satavarmasti ylipitkä, ylitäyteen ahdettu venytysleffa mistä ei ole mitään tehokkuuden nimissä leikattu pois.
Olin vain osittain oikeassa. Tämä on elokuva joka normaalioloissa olisi siellä tehokkaan miellyttävässä 2h 10minuutin keston kategoriassa. Elokuvalla on selvä juoni ja selvä rakenne mutta KAAAAAAAAAIKKI tapahtuu niiiiiin hitaaaaaasti. Jokainen kooooohtauuuuus eteneeeee hiiiiiitaaaaaasssstiiiiiii ja sitten siirrytään seuraavaan koooooohtaukseen ja sieeeellä eeeeedetäääään hiiiiitaaaassss-tiiiiih. Ei helvetti. Kukaan ei näytä kuulleen sellaisesta kuin tehokas ja ytimekäs kerronta tai montaasin käyttö. Hienoa että fiilistellään ja hienoa että taustalla soi ysärin vaihtoehtorock-vingutukset antamassa tälle omaa identiteettiä, mutta luoja sentään. Hitaudelle ja fiilistelylle on hetkensä, mutta ei sillä koko elokuvaa voi ahdata täyteen. Jopa suuri Kaahauskohtauskin vain tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Ei kaikkea voi pitää vain pitkänä ja venyttää. Ei jokaista kohtausta tarvitse jättää elokuvaan kokonaisena. Välillä voi tehokkuuden nimissä vain siirtyä jo eteenpäin. En voi ymmärtää miten yksikään leffapomo on voinut päästää tätä elokuvaa nykyisessä verkkaisessa raakaleikkausmuodossaan teatteriin. Tämä on sentään leffa mikä on täydellisesti kasassa mutta nopeampi tempo puuttuu.
Hitaus toimii oikeastaan vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Varsinkin kun Batman on Arvuuttajan asunnolla ja tämän jälkeen tapahtuvassa kuulustelussa missä pikkuhiljaa alkaa niin katsojalle kuin Battikselle valjeta mikä on ollut pahiksemme suunitelma. Se on hyvin rakennettu osio, mutta kaikki sitä ennen vain etenee kuin hidastettuna. Vain kohtauksia vähän potkaisemalla persuksille tämä saataisiin kuntoon.
Elokuva ei myöskään tunne sellaista käsitettä kuin MONTAASI. Kohtaukset vain kestävät ja kestävät vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi nopeuttaa vauhtia. Loppufinaalikin suorastaan huutaa tehokasta montaasihetkeä missä Batman pelastaa ihmisiä pulasta ja toimii sankarina... Mutta EI. Sen sijaan saamme nähdä hidastuskuvassa osion missä Battis ensin pelastaa yhden, sitten toisen, sitten kolmannen ihmisen... Siis ei helvetti. Ei ihme että tämä pökäle vain kestää ja kestää... Tämän kolmituntisen saisi aivan naurettavan helposti 2h 15 minuuttiseksi elokuvaksi. Ja kaikki olisi Niin paljon paremmin.
Tuntuu myös todella usein siltä kuin kohtaukset olisi kuvattu tai vähintään leikattu "Musiikki Ensin"-asenteella missä pitkä musa on pistetty pohjaksi ja sitten vasta kohtauksia on venytetty täydentämään hetkeä. Toivon olevani väärässä, mutta välillä en muutakaan syytä keksinyt miksi jotkin hetket vain kestävät ja kestävät.
Michael Giacchinon musat ovat ihan jees. Tuntuvat kyllä vinguttavan ja soittavan yhtä ja samaa säveltä ainakin omaan korvaani vähän liikaa ja luottavan jonkinlaiseen vaihtoehtorockiin ehkä vähän liiankin sopimattomasti kun Batmania fiilistellään kotioloissa. Välillä tulee fiilis kuin ihan tahallaan yritettäisiin remiksata jotain tutun kuuloista kappaletta tai kappaletyyppiä synkistelyvingutusversioksi.

Tuntuu myös siltä ettei elokuvan ohjaaja Matt Reeves ole paras mahdollinen valinta elokuvan puikkoihin. Hepu on enemmän kiinnostunut tekemään David Fincherin sarjamurhaajaelokuvaa ja Punisher with the dragon tattoo-kostoseikkailua muistuttavaa karua ja roskaista synkistelyä kuin Batmania ja vaikka se onkin hyvä asia, Batmanin pitäisi silti olla Batman eikä vain yksi etsivätarina muiden joukossa.
Elokuvan Gotham voisi myös olla pari astetta enemmän siellä goottimaisemmassa omassa ilmeessään. Tämä elokuva on ehdottomasti oikeassa suunnassa näiden asioiden osalta ja mistään Nolanin "Gotham on vain New York mutta eri nimellä"-laiskuutta ei ole, mutta silti haluaisin että elokuva olisi edes 10-15% enemmän boostannut antamaan kaupungille enemmän Batman-vibaa. Nyt se on kuin vähän synkempi versio Batman Beginsin tulkinnasta.

Itse elokuva kyllä näyttää suurimman osan kestostaan aivan helvetin hyvältä. Siis tämä on elokuva mikä (enimmäkseen) NÄYTTÄÄ Oikealta Elokuvalta eikä miltään saatanan digitaalliselta videoshowlta. Varsin komeasti kuvatulla elokuvalla on hämärä ja synkkä yleisilme joka on saatu varsin hyvin toimimaan aiheensa kanssa. Välillä kyllä tuntui että elokuva voisi oikeasti vähän panostaa enemmän valaisuun ja sivuuttaa tätä v*tun "arkirealismia" mikä tuntuu olevan jokin outo runkkausjuttu nykyelokuvan teossa. Varsinkin pimeissä tiloissa missä tunnutaan vain luottavan sellaiseen ärsyttävään tasapaksuisen hämärään yleisilmeeseen missä kaikki on pimeää/hämärää mutta kaikki kuitenkin näkyy. Batmaniksi tämä elokuva kaipaisi välillä enemmän superpimeitä varjoja ja kontrastiksi tälle kirkkaita spottivaloja.

Jatkoa tälle elokuvalla? Fiilikset ovat samat kuin tämänkin elokuvan kanssa. Eli tavallaan innolla odotan ja tavallaan kauhulla toivon että ei.

Onpa ristiriitaiset fiilikset.

Mutta taidan silti hommata tämän elokuvan 4Kna...

3/5

[Joni Ahonen]

The Batman on itsellekin ristiriitainen tapaus, sillä tavallaan siinä on juuri sitä kaikkea, joista tykkään Batmanissa, eli synkkyyttä, etsiväjuttuja ja realismia. Mutta kun elokuva etenee sen koko kolmen tunnin kestonsa ajan sillä samalla supersynkkämoodilla, väkisinkin väsyy ja alkaa pohtimaan, että olipas ne Nolanin ilottomilta tuntuneet Bat-leffat oikeasti aika hauskaa popcorn -viihdettä, joissa tarina eteni suurimmaksi osaksi hyvää vauhtia. Tämä sama efekti tapahtui aiemmin kun vertasi Nolanin leffoja Burtonin tuotoksiin, jotka alkoivat näyttämään ihan lauantainaamu piirrettyjen mekastukselta. Eiköhän tuo synkkyys- ja realismikerroin ole nyt vedetty viimein ihan tappiin...? Selvästi Reeves on liikaa innostunut vellomaan tuossa maailmassa.

En ole The Batmania jaksanut ja oikein viitsinyt katsoa vielä toistamiseen näiden kahden vuoden aikana. Elokuvasta kun voisi leikata tosiaan sen ytimekkään kakstuntisen, vaihtaa paikkoja ja poistaakin kohtauksia, jotta kokonaisuus olisi viihtyisämpi. Itselleni koko Catwoman jäi juonielementteineen hahmona sellaiseksi palaseksi, jonka tarinan voisi hyvin siirtää muuhun leffaan. En tiedä, näin parin vuoden jälkeen se tuntuu irtonaiselta jutulta. Paul Dano Riddlerinä toimii asunsa kanssa ihan hyvin, mitä nyt näyttelijän naama ja olemus vituttaa itseäni ihan kamalasti jostakin syystä. Muuten pidin hahmoista ja Robert Pattinsonin Batman näyttää ehkä upeammalta valkokangas-Batmanilta koskaan.

Tämä elokuva on ehdottomasti oikeassa suunnassa näiden asioiden osalta ja mistään Nolanin "Gotham on vain New York mutta eri nimellä"-laiskuutta ei ole, mutta silti haluaisin että elokuva olisi edes 10-15% enemmän boostannut antamaan kaupungille enemmän Batman-vibaa. Nyt se on kuin vähän synkempi versio Batman Beginsin tulkinnasta.

Joo, tämä sama fiilis itselläkin tuli usein värimaailmasta välillä mieleen.


Tulevaisuudessa odotan mielenkiinnolla The Batman 2:sta, mutta sitten kun nämä Reevesin Batmanit on tehty, olisi hauska saada ehkä vähän sellainen sarjakuvatyylisempi Batman vaihteeksi tyyliin Rocksteadyn Arkham -pelit. Ainakaan tätä synkempää Batmania en osaa kaivata.

[Silence]

HALLOWEEN KILLS (2021)

Sanon suoraan että minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa tästä elokuvasta. En tiedä miksi pitäisi haaskata sen enempää kenenkään aikaa. Mutta kai pitää jotain perusteluita tähän kirjoittaa.
Vuonna 2018 ilmestyi tämän Halloween-sarjan oma force awakens soft reboot jonka aikalailla haukuin lyttyyn täysin tyhjänä elokuvana, joka tuntui lähinnä fan fictionilta ja alkuperäisen elokuvan tyhjien legacy-juttujen päälle rakennetulta väkisinväännöltä.

Halloween Kills jatkaa suoraan edellisen lopusta. Mutta tälläkertaa tekijöillä ei tunnu olevan samaan aikaan kunnon ideaa mitä Michael Meyersillä pitäisi tehdä, mutta sen sijaan tekijöillä on valtavasti mitä tyhmimpiä idiootti-ideoita mitä kaikki muut hahmot voisivat elokuvassa tehdä. Luvassa on tunti neljäkymmentäminuuttinen perseily missä fan fiction hahmot sekoilevat massahysteeriassa ja huutavat yhteen ääneen miten yhden kerran, yhtenä yönä, parin tunnin ajan tapahtunut murhajuttu, NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN on vainonnut heitä kaikki nämä vuosikymmenet. Ja nyt on tullut aika seota hysteriassa ja pistää jutulle stoppi. Mukaan on myös tuotu kasa alkuperäisen elokuvan random sivuhahmoja, joilla ei pitäisi olla keskenään MITÄÄN tekemistä, mutta fan fictionin nimissä nämä kaikki ovat nyt toisensa parhaimpia bestiksiä ja ovat viettämässä yhteistä muistoiltaa kokemastaan kauhusta neljä vuotta... eikun neljätoista vuotta... eiku NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA sitten.... Kuulostaako aivan vitun tyhmältä?

En pitänyt vuoden 2018 edeltäjästä, mutta sillä oli sentään hetkiä kun elokuva oikeasti yritti. Elokuva oikeasti omasi jotain ideaa ja rakennetta ja fokusta kohtauksissa, vaikka se oli rakennettu tyhjän ilman päälle. Killsissä sen sijaan ei ole mitään. Se on kasa juttuja vailla eheää kokonaisuutta. Vailla kunnon toteutusta oikeastaan missään. Paljon heilutaan mutta kaikki tuntuu enemmän fan fiction leikiltä kuin eheältä tarinalta.
Visuaallisuudesta on vaikea edes puhua. Edellinen elokuva omasi edes jonkinlaisen eheän ulkonäön. Tämä elokuva ei omaa mitään. Vaikea uskoa että sama tiimi vastaa tästä kuin edellisestäkin. Tuntuu vain että kaikki ovat luovuttaneet ja ollaan vain tehty jotain.
Pitää ihan erikseen mainita aivan kauhea dialogi. Ei pelkästään se että kirjoitettu dialogi on aivan kaameaa ja sitä puhuvat näyttelijät paskoja, mutta että sitä tulee myös kokoajan. Siis elokuva ei osaa kertaakaan luottaa hiljaisuuteen vaan kokoajan on jonkun pakko sanoa jotain. Joo minulla ei ole kyllä mitään hyvvää sannottavvaa tästä sekamelskasta.

Ainut hyvä asia mitä tämä elokuva tarjoaa tulee aivan elokuva alussa. Elokuvan kun käynnistää alkuperäisen elokuvan tapahtumayöhön, eli Halloweeniin vuonna 1978 sijoittuva flashback-osio.
Se on tämän elokuvan hetki missä tekijät ovat oikeasti panostaneet elokuvan tekemiseen, yrittämällä kopioida alkuperäisen elokuvan valaistustyyliä ja kuvaustyyliä. Kohtaus on paskaa käsistä, paskaa näyttelijäsuoritusta, paskaa dialogia ja kohtalaista ohjausta lukuunottamatta ulkoisesti komeasti toteutettu ja vähän vihjaa mitä nämä tekijät olisivat voineet tehdä koko elokuvalla jos olisivat edes vähän yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa.
Mutta todellinen supertemppu oli kuitenkin flashbackissa nähtävä alkuperäisen Dr. Loomisin pieni cameo, joka on tehty samalta näyttävän näyttelijän kanssa.
Luoja sentään, tuijotin kohtausta vain suu auki, sillä näyttelijä on ihan yksi yhteen Donald Pleasencen alkuperäisen elokuvan ulkonäön kanssa. En tiedä miltä kyseistä roolia näytellyt ilman maskia näyttää, mutta lopputulos oli aivan mieletön. Mikä uskomaton recast-temppu!
Toinen ylistys menee myös flashback osion Michael Meyersille, sillä hahmo on myös aivan yksi yhteen kahden alkuperäisen elokuvan version kanssa niin ulkonäöltään kuin olemukseltaan. Siis uskomatonta mihin voidaan pystyä kun vain HALUTAAN. Loppuleffa sitten onkin jotain muuta.

En keksi kyllä mitään niin masentavaa kuin että AINOA hetki koko tässä vitun paskassa mitä kutsutaan elokuvaksi, tekijät ovat oikeasti pysähtyneet miettimään ja suunnittelemaan juttuja kun on ollut ideana kopioida alkuperäistä elokuvaa, mutta heti kun siitä osiosta päästään eroon, elokuva heivaa kaiken ajatuksen laadukkaasta ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, valaistuksesta ja yleisestikkin toteutuksesta ja tyytyy vain tekemään jonkun paskan tusinajatko-osan ilman pienintäkään yritystä. Jos tämä ei olisi Modernin ajan normaali jatko-osa klassikkoelokuvalle, niin tämä olisi juuri sellainen unohdettava yhden tähden halpa ja halvasti tehty paska roskajatko-osa ysäriltä minkä kaikki sivuuttavat aina kun muistellaan Halloween-elokuvasarjaa.
Flasback osio myös jatkaa tätä absurdia alkuperäisen yön eeppistä hypettämistä ja Michaelin muuttamista joksikin kaikkien aikojen ikonisimmaksi hirviöksi, missä kaikki poliisit ääni vapisten hokevat "Omg, tuo on MICHAEL MEYERS! MICHAEL MEYERS!!!!"... ja sitten mietin alkuperäistä elokuvaa missä KUKAAN ei Dr Loomiksen lisäksi ota koko vuosien takaista lapsitappajaa tosissaan...

Vuoden 2018 Halloween oli jo tyhjä ja tympeä pettymys, mutta Kills vetää kyllä uudet pohjat entistä paskemmalla sisällöllä ja toteutuksella. Joo, elokuvassa on muutamia ihan potenttiaallisia ideoita, tai ainakin ajatuksia -MUTTA niillä ei tehdä yhtään mitään järkevää tai kiinnostavaa. Tuskin maltan odottaa trilogian päättävää Halloween Endsiä...

1+/5

[PT2]

Luoja sentään, tuijotin kohtausta vain suu auki, sillä näyttelijä on ihan yksi yhteen Donald Pleasencen alkuperäisen elokuvan ulkonäön kanssa. En tiedä miltä kyseistä roolia näytellyt ilman maskia näyttää, mutta lopputulos oli aivan mieletön. Mikä uskomaton recast-temppu!

Kieltämättä varsin onnistunut lopputulos.

[Joni Ahonen]

A Good Day to Die Hard

Okei, levy oli niin huonossa kunnossa, että meinasi jäädä PS5:een jumiin. Tällaisen paskan takia kannata kallista konetta hajottaa, joten en nähnyt enää sitä mitä tapahtuu kun hahmot lähtevät Tshernobyliin(!). Juuri sellaista menoa mitä nyt saattoi odottaa näiltä Brucen viimeisiltä leffoilta. Maailmassa on kaksi eri Bruce Willistä, se jolla on tukka päässä, teki niitä hyviä leffoja ollen hauska ja karismaattinen, ja se sitten tämä kalju-Bruce, joka ei enää jaksanut välittää. Ja syyt jälkimmäisen olemukseen jo kaikki tiedämmekin.

Silti tympääntynyt ja ärtyneen näköinen Bruce on edelleen karismaattisempi kuin Jay Courtney, jonka kuuluisi näytellä vain American Pie spin-off -leffoissa sellaista kiusaaaja urheilijapoikaa, joka pelaa amerikkalaista futista. En ymmärrä miksi miehestä yritettiin leipoa toimintatähteä vuosikymmen sitten, karismaa hänellä on yhtä paljon muovisangolla.

Ei tässä leffassa järkeä ole, mutta meno edes aavistuksen fyysisempää kuin nykytoimintarainoissa ja autoja pistetään ruttuun paljon. Kylmäksi väreiltään säädettyä yliterävää kuvaa heiluvalla kameralla ei ole mukavaa seurata, kuten ei myöskään nopeita leikkauksia. Kovasti koitetaan luoda vauhdin tunnetta tällä tavoin kun kaikki heiluu ja zoomaillaan, mutta se vain tekee asioista sekavaa seurattavaa. Tulee mieleen kuin 7-vuotiaat lapset olisivat saaneet kameran käsiinsä ja runkkaavat sitä täristäen heittäen ilmoille omg-huudahduksia kuvatessaan kaverin pyörällä ajoa.

Paitsi, että sekin on paljon jännittävämpää ja hauskempaa katsottavaa:

https://www.youtube.com/watch?v=eDXt7skj5aA

Taas näitä leffoja, että ei haittaa kun naarmuinen levyke hyppi kohtauksista eteenpäin ja loppu jäi kokonaan näkemättä. Luojan kiitos.

*/*****

[Joni Ahonen]

Katsoin nyt kaikki Tom Hollandin tähdittämät Spider-Manit uudelleen sitten teatterikierroksen.


Spider-Man: Homecoming

Savonlinnan pienessä teatterissa kävin tämän silloin kesällä 2017 katsomassa ja muistan kuinka oli ollut stressaava päivä takana, kun hoidin taideyhdistyksen asioita tuoreena puheenjohtajana ja raivokasta mummoa galleriassa, joka ajoi minut kirjaimellisesti nurkkaan. Ensimmäinen ajatukseni lopputekstien jälkeen oli että huh! miten vauhdikas kokemus, joka sai Raimin Hämmärit tuntumaan hitailta ja ehkä hetken aikaan jopa tylsiltä. Homecoming on todellinen piristysruiske epäonnistuneiden Andrew Garfieldin Amazing Spider-Maneille ja on hyvä veto yhdistää hämmäröintiin nuorisokomediaa ja nuorentaa myös hahmot oikeasti teini-ikäisiksi. Tom Hollandista voi olla montaa mieltä ja ymmärrän jos hänestä ei tykkää. Minusta hän on todella hyvä löytö niin habitukseltaan kuin ulkoisesti teini-Peteriksi, mutta jos leffalla ei olisi niin kauhea kiire koheltaa eteenpäin, uskoisin Hollandin pystyvän näyttelemään hahmoaan syvällisemminkin. Tämä sama ongelma vaivaa lähes kaikkia näkemiäni MCU-leffoja, eli pakolliset vitsit ja kevennykset 10 minuutin välein aiheuttavat vain sen tunteen, että koen hahmojen tajuavan olevan elokuvassa, jossa voi irroitella ja iskeä silmää katsojalle.

Homecoming esittelee uudet hahmot ja vaihtaa joidenkin etnistä taustaa. Minua tämä ei haitannut kuin Flash Thompsonin kohdalla tokalla katsomiskerralla entistä enemmän, sillä hänestä on tehty vain ärsyttävä intialainen kusipää (näyttelijän vanhemmat Guatemalaisia btw.), joka on niin kaukana siitä sarjakuvien vaaleasta arjalaisesta, joka ryhtyy sotilaaksi. Hän tuntuu aivan liian etäiseltä, joka on vain kiusankappale ja eikä kyseessä ole hahmo, jolla olisi roolissa mitään tärkeää tehtävää kuten esimerkiksi Harry Osbornilla oli. Uusi MJ on varmasti ensisilmäyksellä täysi kauhistus, mutta hahmon laimeus ja sarkastisuus ihan piristävä kokonaisvaihdos, kun siihen annetaan aikaa. Uusi, seksikäs ja nuori May-täti hämmentää, mutta toisaalta kuuma Marisa Tomei sopii näihin leffoihin, vaikka on kaukana siitä hauraasta vanhuksesta, johon olemme tottuneet.

Michael Keaton on erinomainen pahis ja se lyhyt jutteluhetki oikein toimiva autossa. Sitten lopussa rymistelläänkin oikein vauhdilla cgi:llä, joka jostakin syystä enemmän pisti silmään tv-ruudulta kuin teatterin kankaalla. Homecomingin parissa aika soljui yllättävän nopeasti, leffassa on hyvä draivi ja on myös fiksu veto jättää Hämiksen syntytarina välistä. Pidin myös siitä ettei pahis ole mikään maailmanvalloittaja ja Peterin ongelmat, vaikka eivät ole samalla tavalla vakavia, mitä Raimin Hämmäreissä, ovat helpommin samaistuttavia kuin suurimman osan sankareista. Kyllä Homecoming viihdytti ja on onnistunut suuntaus. Ei täydellinen, mutta onnistunut.

***½/*****


Spider-Man: Far From Home

Että mulle onkin vaikea lausua tämän leffan nimeä aina. Tämän kävin katsomassa Helsingissä iltamyöhään vuonna 2019, kun valvoin omaa näyttelyäni ja nukuin galleriassa. Leffan jälkeen juoksentelin parkourina pitkin katuja tehden Spider-hyppyjä ja ampuen mielikuvitusseittiä ranteistani. Leffa oli todella hieno ja iskevä kokemus. Hyvää mättöä, kuten Gigsukin mieleenpainuvasti kommentoi lähes 5 vuotta sitten.

Uusintakatselukerta olikin sitten outo yllätys, sillä tämä paljastui täysin turhaksi välileffaksi, jonka katsomisen voisi jatkossa skipata siirtyen suoraan kolmanteen osaan. Riittäisi katsella vain loppu. Jo se, että leffa tuntuu olevan suurimmaksi osaksi yksi iso Italian matkanähtävyys, ei ole ikinä hyvä lähtökohta maailmalla kuvaamiselle. Mysterio jätti pahiksena sellaisen aika mitättömän olon, jonka voimien ideaa en vieläkään täysin tajunnut sen suhteen että tuhoituiko sitä ympäristöä oikeasti vai ei? Sen lisäksi en jaksaisi enää yhtäkään Jokerimaista sekopääpahista, jollaisen roolin Jake Gyllenhaal vetää Mysteriona. Ne muutamat efektikohtaukset ovat hienoja kyllä ja vauhtia on taas paljon. Huumoria löytyy ja meno on hyvin aurinkoista. Mikään ei ole vakavaa ja aikaa jää heittää huulta.

Elokuvan alku on hankala kaikille meille, jotka eivät Avengers: Endgamea ole nähneet. Ei se pilaa katsomiskokemusta, mutta saa aina pohtimaan tämän koko MCU-universumin olevan rasite, jota ilman Spider-Manit voisivat elokuvina toimia aivan hyvin. Toka katsomiskerta jätti yllättävän mitäänsanomattoman olon. Sitä samaa, mutta kehnompana ja heikoin selkeästi näistä kolmesta. Lopussa oli kyllä hyvä cliffhanger.

**½/*****


Spider-Man: No Way Home SPOILEREITA!!

Tätä leffaa näistä kaikista odotin eniten, koska se on niin täynnä fanserviceä, että tuntuu kuin joku hieroisi palleja hunajalla. Tämän kohdalla muistan hyvin parin vuoden takaiset fiilikseni istuessani IMAX-salissa, jolloin olin tutustunut yhteen maailman ihanimpaa naiseen ja mielessäni epäuskoisena pohdin pitkin leffaa voisiko nyt viimein meikäpoikaakin lykästää. Leffan kävin muuten siis yksin katsomassa. Oli mieleenpainuvaa kaikki ne hetket, joissa yleisö hurrasi, joka nosti omiakin fiiliksiä kattoon.

Tämän kohdalla odotti näkevänsä vain ne cameot Raimin hämmäreistä ja edelleen iloitsen siitä, että tällaisia leffoja tehdään aikuisille pikkupojille. Jos aiotaan antaa fanserviceä, niin sitten kannattaa antaa oikein urakalla. Leffa jatkuu suoraan kakkosen lopetuksesta ja pidin siitä että asiaan päästään välittömästi. Nyt tuntuu että tarinakin on viimein kunnolla omistettu Spider-Man(e)ille ja aikaa annetaan kunnolla vakavillekin kohtauksille. Välillä tulee jopa epä-Marvelimaisia kuvia ja kohtauksia, joissa hahmot tuntuvat ensimmäistä kertaa ihmisiltä enemmän kuin aikaisemmissa elokuvissa.

Alun nopean jälkeen vauhti kuitenkin lähes pysähtyy FBI:n turhiin kuulusteluihin ja tuntuu että leffan tylsin osuus on pian räjähtävän alun jälkeen sen ensimmäinen puolituntinen, jossa Dr. Strangen oleminen, vaikka tarinan kannalta välttämätön onkin, ei ole niin kiinnostavaa ja sille annetaan liikaa aikaa, jotta saadaan yksi vauhdikas cgi-kohtaus mukaan. Alusta olisi voitu hyvin tiivistää 20 minuuttia tai käyttää se muuhun parempaan rakenteluun.

Elokuvan taso nousee huomattavasti synkimmän hetken kohdalla ja pidin siitä, että sekalainen pahisjoukko on tikittävä aikapommi, jonka räjähtämistä edelleen toisellakin kerralla huomasin jännittäväni. Elokuvan se odotetuin kohta on nähdä ne aiemmat Spiderit ja tälläkin kertaa Tobey Maquire sai vanhan fanin silmiin kyyneleet parissakin kohtaa. Ehkä vähän yllättäen jopa enemmän kuin viimeksi. Elokuva on täynnä sisältöä ja hahmoja, mutta kumma kyllä, kun se keskittyy ydinhahmoon, aikaa jää muullekin. Vaikka lopun toimintaosuus on 90 % cgi:tä, eikä mitään kovin upeaa saatika omaperäistä, hämmästelin miten hyvin 2 tuntia ja vartti kuluivatkaan, sillä olen huomannu usein alkaneeni huokailemaan leffojen parissa jo kolmannen vartin kohdalla.

Lopputekstien jälkeen pohdin että onko tämä edes oikea elokuva, sillä kyseessä on suurimmaksi osaksi pelkkä viihdepommi, fanservice-tuote, jossa moni kohtaus on cgi:tä mahdollisesti kyyneleitä myöten? Mutta kun huomasin eilen taas innostuneeni kuin lapsi ja tekeväni Spider-hyppyjä kohti saunaa seittiä munastani lingoten pitkin seiniä, ajattelin, että mitä väliä, kun viihdyttää ja ilahduttaa niin paljon. Kyllä minä nautin silloin ja nautin edelleen. Mielenkiinnolla odotan mihin jatko-osa menee, vaikka ei nämä mitään oikeasti vakavia leffoja ole, eikä millään oikeasti ole mitään väliä.

*** plus vielä * fanservicestä/*****

[Gigante]

Mysterio jätti pahiksena sellaisen aika mitättömän olon, jonka voimien ideaa en vieläkään täysin tajunnut sen suhteen että tuhoituiko sitä ympäristöä oikeasti vai ei?

MCU-Mysterion osalta uskoisin voivani väittää, että suuri osa tämän aiheuttamasta tuhosta tapahtui myös oikeasti, vaikkei aivan sellaisena miten me sen näemme. Joukko aseistettuja drooneja pystyy helposti repimään, tuhoamaan ja polttamaan paikkoja holograafisen verhon turvin halutulla tavalla niin että se mätsää illuusioon. Tosin "molten manin" kannalta jouduttiin turvautumaan lähinnä liekinheittimien antamaan kuumuuteen ja paikkojen leikkelyyn...mutta ehkäpä tämän takia kyseinen otus oli käsikirjoitettu lyhyeksi kohtaukseksi illuusion ylläpitämiseksi.
Sarjiksissahan Mysterion käyttääkin hologrammien ja robottien lisäksi apuna myös hypnoosia sekä kaikenlaisia havannointikykyä häiritseviä kaasuja, jotta illuusio näyttäisi uhria kohtaan uskottavammalta.

Itse olin todella onnessani siitä kuinka Mysterion asu oli saatu näyttämään noinkin uskolliselta sarjikseen, varsinkin kun vertaa muutamiin suunnitteluvaiheissa oleviin versioihin. Tärkeimmät, eli viitta ja boolimaljaa muistuttava kypärä olivat sentään tallessa.

[Silence]

DAWN OF THE DEAD (1978, "Extended Cannes cut")

Hupsistakeikkaa. Piti tämä elokuva katsoa ja arvostella jo vajaa vuosi sitten arvostelemani Night of the Living Deadin 4K-julkaisun jälkeen, mutta vähän venähti trilogia läpikatselu...

Kauhulegenda George A. Romeron yhtä legendaarisen kauhutrilogian legendaarinen keskimmäinen osa ilmestyi kymmenen vuotta alkuperäisen teoksen jälkeen. Toimien jatko-osan sijasta enemmänkin täysin itsenäisenä mutta vahvasti henkisenä jatko-osana ja ennenkaikkea seuraavana chapterina Romeron zombie-invaasion maailmassa. Hyvällä tavalla elokuva toimii täysin omillaan eikä sen katsomiseen vaadita alkuperäisen teoksen näkemistä. Jos mitään ei aiheesta etukäteen tiedä, elokuva onnistuu hyvällä tavalla rakentamaan tilanteen ja esittelemään uhan, eli kuolleista nousseet ja lihaa mussuttavat zombiet elokuvan alkupuolen aikana.

Zombieiden ensimmäisten askelien sijasta Dawn keskittyy epidemian kauhistuttavaan leviämiseen ja näin Coronan läpi käyneenä tilanne tuntuu pelottavan tutulta kokemukselta kun kaikesta järjellisestä ja loogisesta ajattelusta huolimatta ihmisluonto on typerä, avuton ja liian kykenemätön päästämään irti asioita selviytyäkseen. Elokuva voisi helposti olla taas yksi helppo jatko-osa, mutta Dawn of the dead ei kuitenkaan keskity seuraamaan itse zombie-invaasion laajenemista vaan fokus on paljon pienemmällä inhimillisemmällä tasolla, kertoen isojen tapahtumien sivulla pientä tarinaa neljästä, hajoavaa yhteiskuntaa edustavasta ihmisestä jotka yhdessä pakenevat mahdottomaksi muuttuneen tilanteen alta ja yrittävät perustaa oman pienen turvallisen maailman itselleen missä jatkaa normaalia elämistä. Dawn of the Deadia pidetään syystäkin yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista, sillä se on harvinaisen täynnä syvällistä pohdintaa ihmisluonnosta, mitä ei tällaisista elokuvista välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Tosin se tunnetaan nykyään vähän eri syystä kuin mistä vielä yli 20 vuotta sitten kun itse siihen ensimmäistä kertaa tutustuin. Nykyään, nykykatsojille se tuntuu olevan täysin unohdettu pökäle. Aivan helvetin nolo paskaversio Zack Snyderin mestariteosremakesta, missä on kaikki on kaamean hidasta (eivät vain zombiet), hahmot ovat umpitylsiä, musiikki on outoa ja siniseksi maalatut zombiet saavat vain nauramaan koko jutulle paskana vitsinä.
Joo, ei ole salaisuus etten tykkää pahemmin yhtään Snyderin ohjaamasta ja James Gunnin kirjoittamasta vuoden 2004 remakesta. Vaikka se Snyderin paras elokuva kai onkin. Aloitus on mukavan hektinen joo, mutta sen jälkeen elokuvalla ei ole oikein mitään tarjottavaa. Snyderin teos on puolitoistatuntinen sarjakuvafilmatisointi stereotyyppihahmoilla, räiskyvillä musavideokikkailu visuaallisuuksilla, pornomaisella toteutuksella ja "kokoajan pitää jotain olla menossa"-actionrytmityksellä. Ei Snyderin leffa umpipaska ole, mutta Sieluton ja Pinnallinen massatuote ovat parhaita tapoja kuvailla sitä.

George A. Romeron oma ja alkuperäinen Dawn of the Dead vuodelta 1978 on kuitenkin aivan jotain muuta. Se on erittäin inhimillinen ja jalat maassa kulkeva, maanläheinen sekä aidosti hahmokeskeinen selviytymistarina zombie-invaasion maailmassa. Kiehtovalla tavalla supersamaistuttava ja realistinen näkemys aiheesta, vailla keinotekoisia kikkailuita tai väkinäisiä juonenkäänteitä. Jos Snyderin remake on sieluton ja pintapuolinen pikaruoka-ateria, niin Romeron Originaali on kotitekoinen tuhti ateria jolla sielu ja vahva viesti pinnankin alla. Tarinallisesti se on Romeron zombietrilogian isoin osa vaikka kertookin suht pienikokoisen tarinan nelihenkisestä hahmojoukosta joka päättää paeta zombie-invaasiota, löytääkseen vain itsensä suuren ja aution kauppakeskuksen käytäviltä valtaamassa omaa pientä keinotekoista maailmaa itselleen epäkuolleilta. Suuruus tulee tapahtumaympäristöstä ja sen käytöstä, eikä niinkään tarinan koosta.
Alkuperäinen Night of the living dead vuodelta 1968 oli enemmänkin keskenään kaverien kanssa tehty pieni, yhden tapahtumapaikan indie-kauhuelokuva josta tuli valtava menestys ja joka loi kokonaisen genren.
Dawn of the dead on taas suurikokoiselta vaikuttava, valtavassa tapahtumaympäristössä tapahtuva kaveripoppoon kanssa tehty pienibudjettinen kauhuelokuva, joka osaa venyyttää pientä budjettiaan taitavasti vaikuttamaan isolta zombieteokselta. Elokuvalla on hyvällä tavalla ympärillään pienimuotoinen "Pidetään hauskaa ja tehdään tuttujen kanssa leffaa"-fiilis mikä on aina läsnä Romeron vanhoissa leffoissa. Usein tällainen meno voisi tuhota elokuvan ja liian usein sellaisia tapauksia onkin tullut vastaan, mutta Dawn of the Dead hengittää juuri sen ansiosta hienosti. Romero on tehnyt elokuvaa kaverien kanssa mutta koostanut siitä sitten eheän mestariteoksen. Elokuvalla on elävä olo rytmisään, pulssi sen luonnollisella tavalla rakentuvassa tarinassa ja teos tuntuu ihan hengittävän. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Samaa ei voi kyllä sanoa Snyderin tupakanhajuisesta remakesta.

Dawnin todellinen koukku on juuri sen maanläheinen samaistuttavuus. Elokuvaa katsoessa on helppo ymmärtää miksi juuri Dawn on aina koettu Romeron zombietrilogiassa parhaimpana/suosituimpana teoksena. Se ei ole läheskään niin synkän pessimistinen kuin kaksi trilogian muuta osaa, mutta ei myöskään luovu epätoivoisesta maailmankatsomuksesta. Se sen sijaan leikittelee tapahtumamaailman mahdollisuuksilla, kuin luoden katsojalle samaistuttavan leikkikenttäkokemuksen missä katsoja pääsee kokemaan nerokkaan "Mitä minä tekisin vastaavassa tilanteessa"-seikkailun. Tarinan keskiössä oleva tapahtumapaikka on suuri ostoskeskus minne helikopterilla pakeneva pääjoukkomme päätyy pienelle pysähdykselle, mutta päätyvätkin valtaamaan koko valtavan kompleksin itselleen. Ja tässä koetaan juuri se mikä tekee tästä elokuvasta sen suuruuden mitä tekee. Pääsemme seuraamaan askelta askeleelta päähahmojemmme aivoituksia, loogisia päätelmiä ja luonnollisesti eteneviä aatteita ja mahdollisuuksien keksimisiä kun lepohetki kauppakeskuksen varastossa johtaa pienelle mutta uhkarohkealle tutkimusretkelle rakennuksen käytäville, sieltä kauppojen sisätiloihin, strategisiin suunnitelmiin miten edetä ja lopulta koko valtavan kompleksin itselle valtaamiseen. Ja miten tämä alkaa ensin kahden uhkarohkean solttupojan temppuiluna mutta kasvaa siitä sitten pikkuhiljaa koko nelihenkisen "perheen" yhteiseksi tapahtumaksi. Romero onnistuu nerokkasti nappaamaan katsojan mukaan tapahtumiin erittäin samaistuttavilla tilanteilla sekä ihmisten salaisilla paheilla ja haluilla, sillä kaikki voivat niin helposti samaistua elokuvan tapahtumiin. Dawn of the Dead on helposti zombie-elokuvien oma Ben Hurr-spektaakkeli, sillä teoksella on kokoa ja eeppistä menoa ja elokuvaa katsoessa voin vain uppoutua nauttimaan tapahtumista, sillä painostavien zombien sijasta tuntuu että ihmiset ovat niitä jotka tälläkertaa painostavat zombeja, ottaessaan näiltä tilaa itselleen.

Tärkeä seikka elokuvalle on myös sen todella vahvat päähahmot. Kaikki neljä keskeistä hahmoa Stephen, Roger, Peter ja Fran ovat todella hyviä, supersympaattisia ja keskenään erilaisia persoonallisuuksia ja erinomaisesti rooleihinsa istuvilla näytelijöillä roolitettuja. Vaikka sivuosista löytyykin "no jaa"-tasoisia roolisuorituksia, pääpoppoon näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan todella vahvat. Näyttelijöillä on myös todella hyvä ja luonnolliselta tuntuva yhteiskemia keskenään ja Dialogikin tuntuu myös luonnolliselta ja sisältää paljon todella syvällistäkin ajattelua tapahtumiin liittyen. Romeron elokuvat eivät koskaan nouse näissä asioissa esille, mutta se johtuu siitä miten hienovaraiselta ja luonnolliselta kaikki vain tuntuu. Tykkään varsinkin miten luonnollisesti Romero onnistuu esittämään miten kukin hahmoista elelee elämäänsä valtaamassaan kauppakeskusessa, kuin myös sekoittamaan nelihenkistä pääjoukkiota keskenään elokuvan aikana. Kaveriduo Roger ja Peter, muttuu ensin Peteriksi ja Rogeriksi ja sitten Peteriksi, Rogeriksi ja Stepheniksi ja lopulta Stepheniksi ja Peteriksi. Kaikki tuntuu vain niin luonnolliselta kasvulta ja kaveruuksien muodostamiselta, eikä keinotekoiselta rakentelulta. Kaikkia hahmoja ymmärtää, kaikkien puolella on ja näiden sekoillessakin näiden tekemisiä ymmärtää.

Elokuva käsittelee myös hyvällä tavalla tätä klassista, nykykatsojien näkökulmasta umpipaskan naurettavan huonoa, hitaasti laahaavaa zombiemenoa. Zombiet ovat kyllä vaarallisia ja psykologinen puoli on yleensä aina se mikä johtaa kuolemaan, mutta pään kylmänä pitämänä isommastakin laumasta pystyy selviämään. Varomattomana lopputulos saattaa olla se pahin mahdollinen. Ja yleensä liikoja itsestään luuleva on se jolle käy huonoiten. Joo, en ole koskaan lämmennyt näille nykypäivän "raivotautisille" adhd-zombietulkinnoille, minkä kohdilla ei hirveästi minkäänlaista pelivaraa ole sillä ne tulevat vain päälle kuin nälkäiset villipedot. Välillä näitä käytetään hyvin mutta liian usein tuntuvat vain keinolta saada asiat nopeasti hoidettua.

Eniten Romeron elokuva tuntuu saavan nykypäivänä kritiikkiä sen "sinisistä zombeista". Joo, osa maskeista on kyllä selvästi heikompia ja muutamassa tapauksessa melkein olemattomiakin. Mutta tämä ei ole mikään isojen miljoonien dollarien budjetien megaelokuva vaan todella pienellä (vähän yli puolella miljoonalla)tehty ja enemmän indietuotantoa muistuttava teos missä intohimoiset tekijät ovat päättäneet panostaa zombeissa määrään eikä pikkutarkkaan laatuun. Zombie-maskeista vastaa efektimies Tom Savini, mutta miehen todellinen taidonnäyte on vasta tulossa myöhemmin tässä trilogiassa. Dawnin zombiet on selvästi tehty määrällä eikä laadulla, mutta muutamaann otteeseen elokuva todellakin pääsee näyttämään mihin Savini tiimeinen pystyy kun rahaa on käytettävissä. Elokuvan.... ääämmm... noh sanotaanko näin että kaikki neljästä päähenkilöstä eivät tarinasta selviä elossa ja nämä ovat saaneet osakseen todella, TODELLA komeat zombiemaskit. Haluan myös ylistää erityisesti juuri tämän vuoden tammikuussa kuolleen David Emgen todella vaikuttavaa roolisuoritusta zombiena, sillä se on nytkin, melkein 50 vuotta myöhemmin ehdottomasti yksi parhaimmista mitä olen koskaan nähnyt.
Savinin efektipuoli näkyy elokuvassa kasvomaalausten sijasta enemmän irtojäsenien ja zombiepurentojen kautta, sillä niitä elokuvan aikana päästään sitten näkemään oikein urakalla, sillä verta elokuvan aikana lentää ja raajoja irtoilee liitoksistaan ja mielestäsi juuri tätä on se elementti mikä tasapainottaa zombiemaskien yksinkertaisuuden hyvällä tavalla.
Elokuvan "sininen zombie"-tulkinta ei ole koskaan häirinnyt itseäni, koska... siltähän ihmiset näyttävät kuolleessaan. Harmaan sinertäviltä. Dawn of the Deadin kuolleet eivät ole mitään mädäntyneitä ja muumioituneita zombeja, vaan ajatus on että kuolleet ovat heränneet eloon ja alkanet vaeltaa. Itseasiassa maskeeraus on aina tuonut itselleni mieleen hyvin vahvasti vanhat klassiset (1960-70-lukujen vampyyrielokuvat, missä vampyyreille annetaan hyvin samanlainen kalpea "kuolemaa" edustava olemus. Itseasiassa koen zombiet tässä elokuvassa jotenkin todella kuumottaviksi, koska ne tuntuvat eloon heränneiltä kuolleilta jotka ovat vain alkaneet vaeltaa kuin tarkoitustaan etsien, eivätkä raivoten juokse jokaisen oravan perässä.
Nykyaikana jokaikisen elokuvan adhd-ylimeikattu tulkinta aiheesta, sekä överin ylivisuaalliset elokuvat yleensäkin ovat vain näitä asioita mitkä ovat pilanneet vanhempien elokuvien katsomiskokemusta. Kun kaikki näyttää karummalta, se on automaatisesti jotenkin paskempaa. Demoni ei ole demoni jos sen naama ei vääntyile cgillä epäluonnollisiin asentoihin. Zombie ei ole zombie jos se vain laahustaa epämääräisesti jossain eikä jatkuvasti superagressiivisesti etsi uhriaan.
Romeron tulkinta zombeista on aina jotenkin niin kauniin viaton, kuin lapsi ilman äitiä. Maailmasta tietämätön vastasyntynyt eläin ilman opastajaa.

Dawn of the Deadista on useampikin versio olemassa. Tässä arvostelemani versio on elokuvan *alkuperäinen* pidempi versio, ns Extented Cannes cut, joka tehtiin elokuvasta alunperin ensiesitystä varten festivaaleille. Tämän lisäksi elokuvasta on lyhyempi, ns amerikkalainen perusversio eli vajaa kaksituntinen Teatteriversio sekä elokuvan rahoittaja/tuottaja Dario Argenton itse valmistama italiaversio, joka kulkee nimellä Zombi. Pidennetty Cannesversio on itselleni aina ollut se ainoa oikea versio elokuvasta minkä katson, vaikka kaikki muutkin olen kyllä nähnyt. Se on tuhti ja selkeä paketti joka käyttää hyvällä tavalla aikaa kaikkiin osa-alueisiin elokuvassa eikä koskaan tule tunne että missään kiirehdittäisiin, mitään tarpeetonta olisi mukana tai missään oltaisiin liian pitkään.

Teatteriversio ei ole huono, mutta itseäni lähinnä turhauttaa ja ärsyttää miten paljon loistavaa ja elokuvaan ehdottomasti kuuluvaa materiaalia se on napsinut itsestään pois -tai vähintäänkin lyhentänyt juttuja, mahtuakseen tarpeettomaan mutta kivalta kuulostavaan kahden tunnin kestoon. Kaikki tuntuu vain niin kärsimättömältä "äkkiä nyt asiaan"-menolta eikä juttujen annetan hyvällä tavalla hengittää niinkuin Cannesin pidemmässä versiossa. Ja siksi suosinkin sata-nolla tätä pidempää, ns alkuperäisversiota. Dawn of the Dead on sisällöltään ja rytmiltään elokuva jolle sopii täydellisesti täyteläinen, pidempi kesto, sillä se palvelee niin kokonaisuutta, hahmoja kuin tarinaakin ja on juuri yksi keskeisistä elementeistä luomaan elokuvalle tätä suuren elokuvan fiilistä.

Elokuvan musiikeista vasta Argenton elokuvien säveltäjäbändi, Italialainen Goblin. Goblin on legendaarinen bändi 1970-luvulta ja Argenton elokuvat nähneille fiilis on aika kotoisa. Goblinin musa on harvinaisen rikas ja yhdistelmä todella atmosfääristä ja kokeellista 70-luvun synteettisaattorimusa, sotilaallista elektroniikkamusiikkia, viidakkohenkisiä rumpuelementtejä, oudon aavemaisia ja jo Night of the living deadin lopun "äidinmurhassakin" kuultuja häiritseviä ihmisäänivingutuksia. Romeron elokuvalle musa sopii mielestäni todella hyvin kokonaisuuteen, sillä se on tärkeä elementti atmosfäärin luonnissa ja boostaamassa elokuvan suuruutta pienestä teoksesta isoksi, mutta luulen että nykyaikainen katsoja vain miettii että mitä vitun kokeellista paskaa tämä on. Tiedän ettei Goblinin musiikki ole Dawnissa todellakaan kaikkien mieleen mutta itselleni se on aina antanut elokuvalle todella vahvan oman identiteetin. Score ei todellakaan ole hienovarainen, mutta EI ennen nykyaikaa scorejen kuulunutkaan olla ja verrattuna Dagio Argenton omien elokuvien sävellyksiin, Dawn of the Deadin musiikki tekee reippaasti hienovaraisempaa työtä. Elokuvan musiikit ovat ylivoimaisesti koko Romeron zombietrilogian tunnetuimmat ja ne ovat nykypäivänäkin varsin tunnetut, sillä niitä voi bongata usein popkulttuuriin liittyvissä jutuissa tuon tuosta, vaikka en usko kovinkaan monen nykyihmisen yhdistävän scorea tähän elokuvaan. Musiikkiraita itseasiassa vaihtelee jonkin verran Dawn of the deadin eri versioiden välillä, mutta myös tämän osalta sanoisin että alkuperäinen Cannesversio on paras versio tästä, sillä se pitää oudoimmat kokeilut ja hölmöilyt minimissä ja käyttää musiikkia varsin taitavasti tunnelmoinnin yhteydessä.

Dawn of the Deadia voi helposti pitää yhtenä- ellei parhaimpana kauhuelokuva jatko-osana, sillä se on vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin elokuva ja kertoo oikeasti täysin omaa tarinaansa. Night of the Living Dead loi tämän nykyisen zombie-genren mutta Dawn of the dead otti ne oikeasti aikuistumisen kasvuaskeleet rohkeasti eteenpäin. Elokuva ei ole mikään gauhistuttavan gaamea tai synkkä selviytymiskauhu, vaan enemmänkin mestarillisen seikkailuhenkinen jännitystarina selviytymisestä zombie-invaasion maailmassa ja juuri niitä elokuvia mitä voi katsoa helposti uudestaan ja uudestaan sohvalla löhöillen ja kaverien kanssa nauttien.

5/5

[Silence]

BOHEMIAN RHAPSODY (2018)

Bohemian Rhapsony, eli tarkemmin sanottuna brittiläisen Queen-yhtyeen ja sitäkin tarkemmin sanottuna sen ikonisen solistin Freddie Mercuryn ympärille kasattu elämänkertamainen pikakelaustarina. Elokuva oli sen tekovaiheessa kovassa uutismylläkässä sillä ohjaaja Bryan Singer sai leffasta potkut kesken kuvausten, poissaolojensa ja hankalan käytöksensä takia ja toinen ohjaaja tuotiin kesken tuotannon viemään projekti loppuun.
Kahden täysin erilaisen tekijän kädenjäljen voi suorastaan haistaa kaikesta. En ole varmaan koskaan nähnyt toista leffaa jonka voi laittaa aikalailla tarkalleen puolivälistä poikki kahdeksi täysin erilaiseksi teokseksi, josta ensimmäiset 50% on ö-luokan amatöörimäistä 1 tähden räpellystä ja loput 50% ammattitaitoisen oloisesti kasattua ja selvästi rakentuvaa kokonaisuutta joka näyttää ja tuntuu leffalta.

Elokuvan aloittaa todella tyylikäs credit-intro mikä pohjustaa elokuvan suurta finaalihetkeä joka lopussa odottaa, missä olin heti mukana ja mietin että "Huh, tästähän taitaa tulla hyvä leffa..."- Mutta heti tämän jälkeen leffa romahti täydellisesti. Koko elokuvan ensimmäinen tunti on kuin ala-arvoisen yhden tähden, osaamattoman elokuvantekijän sekasortoinen katastrofi missä mikään ei toimi. Juoni on aivan pintapuolisen palikkamainen ja robotin kirjoittama kasa check-listamaisia hetkiä Bändin avainhetkistä missä kaikki ikoniset jutut keksitään tuosta vaan liukuhihnalta ja hahmot ovat ihan yhden tempun karikatyyrihahmoja. Yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tippaakaan, ohjaus ei edes yritä ja elokuvan leikkaus on aivan kamalaa adhd leikkausta missä yhteenkään hetkeen tai hahmoon ei keskitytä. Naps naps naps, hirveästi vain kuvia leikataan sarjatulella peräperään ja kohtauksia pikakelataan läpi ilman minkäänlaista keskittymistä mihinkään. Tuntuu kuin leikkaajalle olisi annettu yksi päivä aikaa kasata viiden tunnin matskuista koko elokuvan ensimmäinen tunti kasaan ja kukaan ei ole kyseenalaistanut mitään.
Itseäni ahdisti myös elokuvan aivan naurettava kökön oloinen olemus. Hahmot näyttävät ulkoisesti ihan joltain halvoilta parodiaversioilta hahmoistaan. Kenelläkään ei ole minkäänlaista persoonaa. Tärkeää on vain tuoda katsojalle ne Hetket jotka kaikki tuntevat jotta katsoja voisi todeta "Oih, NÄIN se siis tapahtui.". Elokuva näyttää kuin joltain suomalaisen Solar Filmsin "elämänkertaleffalta", kuten vaikka Spede missä on kasa putousnäyttelijöitä on kasattu esiintymään oikeasta elämästä tuttuina päähahmoina. Pistetään peruukki päähän ja kaikkien tunnistama hassu asento näyttelijälle ja muuta ei tarvita. Elokuva vain tuntuu kuin katsoisi jotain huonoa SNL sketsiä missä parodioidaan huonosti tehtyä elämänkerta-elokuvaa. Ramin Malek itse pääosassa kaikista pahimpana. Muita hahmoja ei voi edes kutsua hahmoiksi.

Koko ensimmäsen tunnin huomasin vain hokevani jatkuvasti päässäni "Tämä EI voi olla Bryan Singerin leffa. Tämä EI voi olla Bryan Singerin leffa. Miten helvetissä tämä on muka Bryan Singerin tekemä leffa?". Singer on kuulemma oikukas kusipää homoilija, mutta ohjaajana aina ollut ammattitaitoinen työmies jolta tulee toimivia elokuvia. Sitä Bohemian Rhapsody ei millään tavalla ollut, joten käsissäni oli aivan hämmentynyt olo.

Mutta sitten ensimmäinen tunti päättyy ja kaikki alkoi muuttua. Yhtäkkiä vain havahduin kun tämä amatöörimäinen, visioton, SNL-sketsiä muistuttava pökäle alkoikin käyttäytyä, näyttää ja tuntua Oikealta elokuvalta. Se tapahtuu suurinpiirtein 55minuutin-tunnin kohdalla Kun Freddie erottaa Aidan Gillenin esittämän sponsorinsa, järjestää juhlat kotonaan ja tapaa lopullisen homotoverinsa illan päätteeksi. Yhtäkkiä KAIKKI elokuvassa muuttuu. Toteutus, ohjaus, käsis, rytmi, kuvaus, valaistus, leikkaus, rakenne, näyttelijöiden ulkoinen olemus ja näyttelijäsuoritukset. Nolo parodia katoaa ja tekele muuttuu oikeaksi elämänkertaelokuvaksi. Kaikki alkaa hengittää ja kauniisti rakentua. Hahmot alkavat tuntua eläviltä eivätkä vain pahvistandeilta. Harmi vain että alun takia homma ei vain saa sitä kunnollista toimivuutta syntymään. Bändi säveltää todella tyylikkäässä montaasissa We Will Rock You-kappaleensa ja siitä siirrytään todella coolisti lavalle esittämään sitä. Ja tuntui kuin olisin yhtäkkiä siirtynyt katsomaan Oikeaa elokuvaa. Tämän oli pakko olla Bryan Singerin tekemää sillä yhtäkkiä elokuva löytää Juttunsa, sydämensä, visionsa ja alkaa paljastaa miksi tämä elokuva on olemassa.

Koko ensimmäsen tunnin ajan lähinnä vihasin Rami Malekin Mike Meyers-henkistä parodiasuoritusta Freddienä, mutta tämän on pakko olla joko uuden ohjaajan osaamattomuutta yhdistettynä liian vapaiden käsien antamiseen näyttelijälle, sillä puolivälin jälkeen niin leffa kuin sen keskiössä oleva päähahmokin muuttuu vitun snl-sketsistä Oikeaksi hahmoksi, jolta nähdään varsin hyvä ja jopa paikoitellen liikuttavakin roolisuoritus. Olin ihan otettu sillä alkupuolen aikana ei olisi voinut paskan vertaa kiinnostaa. Täytyy kuitenkin sanoa että Malek ei tunnu oikealta valinnalta rooliin, ja mies olisi pitänyt laittaa punttisalille treenaamaan itselleen massaa ja miehisyyttä. Näyttelijän pikkutyttömäinen neitiolemus häiritsee sillä oikea Freddie Mercury oli todella cool äijämäisyys jolla oli vain vastapainona herkkyyttä.

Tämä elokuva toi oscarin niin Rami Malekille kuin sen leikkajallekin.... Ja tämä jos mikä on kyllä aivan naurettavan absurdia. Vaikka jälkimmäinen puolisko elokuvasta komea onkin, niin en ikimaailmassa voisi antaa Oscaria vain ignooramalla että puolet elokuvasta oli näiden kahden osalta ihan yhden tähden paskaa. Vaikka hyvä hyvää onkin, niin en voi käsittää miten ne huonot puolet voidaan vain jättää huomioimatta. Jos loppuvuodesta pelastan autotielle kaatuneen, kaikkien rakastaman mummon niin "Vuoden Sankari"-pokaalin saamista pitäisi estää se pikkuseikka että alkuvuonna sytytin pikkulapsia täynnä olevia lastentarhoja tuleen ympäri kotikaupunkiani.

Elokuva tekee täydellinen lopetuksen lopettamalla tarinan bändien pelatessa erimielisyyksiensä jälkeen upeasti yhteen ja päättävänsä seikkailunsa suureen hyväntekeväisyyskonserttiin. Ja aivan surullisena mietin koko konsertin ajan miten uskomaton viiden tähden mestariteos tämä olisi voinut olla jos elokuva olisi alusta saakka rakentanut kaikkea tätä suurta finaalia varten. Se olisi ollut samalla tasolla David Fincherin Social Networkin tai Steven Soderberghin Ocean's Elevenin kanssa vauhdikkaana hahmodraamana tiimin vaiheista ja lopun suuresta onnistumisesta. Mutta nyt se on vain hämmentävä sekasotku joka oudosti muuttuu jälkimmäisen puoliskon ajaksi oikeasti elokuvaksi. Mutta se ei onnistu pelastumaan siltä että ensimmäinen puoli on kuin joku epäonnistunut vitsi.

3-/5

[Joni Ahonen]

BOHEMIAN RHAPSODY (2018)

Bohemian Rhapsony, eli tarkemmin sanottuna brittiläisen Queen-yhtyeen ja sitäkin tarkemmin sanottuna sen ikonisen solistin Freddie Mercuryn ympärille kasattu elämänkertamainen pikakelaustarina. Elokuva oli sen tekovaiheessa kovassa uutismylläkässä sillä ohjaaja Bryan Singer sai leffasta potkut kesken kuvausten, poissaolojensa ja hankalan käytöksensä takia ja toinen ohjaaja tuotiin kesken tuotannon viemään projekti loppuun.
Kahden täysin erilaisen tekijän kädenjäljen voi suorastaan haistaa kaikesta. En ole varmaan koskaan nähnyt toista leffaa jonka voi laittaa aikalailla tarkalleen puolivälistä poikki kahdeksi täysin erilaiseksi teokseksi, josta ensimmäiset 50% on ö-luokan amatöörimäistä 1 tähden räpellystä ja loput 50% ammattitaitoisen oloisesti kasattua ja selvästi rakentuvaa kokonaisuutta joka näyttää ja tuntuu leffalta.

Tämä selittääkin hyvin sen miksen jaksanut uudelleen leffaa katsoa edes puoleenväliin saakka. Teatterissa tuo konserttiosuus lopussa on aivan mielettömän hieno aikahyppy 80-luvulle, jossa tuntuu kuin lentelisi droonina katsomassa tapahtumia.

Pitääpä katsoa tämä uudelleen nyt kun tietää miksi alkupuolisko mättää.

[Silence]

DAY OF THE DEAD (1985)

Noin, George A. Romeron zombie-trilogia on sitten katseltu läpi pitkästä aikaa.

Mitä olen ymmärtänyt, kun elokuva julkaistiin vuonna 1985, se sai vastaansa varsin nihkeän vastaanoton. Ja se on kyllä helppo ymmärtää, sillä Romeron Zombie-elokuvat olivat edelleen ihmisten mielissä trilogian kulttiklassikko-edeltältäjän eli Dawn of the Deadin ansiosta. Ja se on iso ja räiskyvä bileleffa, mikä on täynnä kivaa menoa ja mitä on kivaa kaverienkin kanssa katsoa sohvalta löhöiten ja iisisti ottaen. Day of the Dead on jotain täysin päinvastaista. Se on synkkäsävyinen, häijy ja ilkeäkin mässäilyteos missä huudetaan paljon ja sitäkin enemmän vain vittuilaan hahmojen kesken, eikä ainuttakaan omenapiirakkaa heitetä zombieiden kasvoille. Jos Dawn oli kuin teinien biletystä niin trilogian päättävä Day on harvinaisen kypsä teos jossa nuoruuden sekoiluista on kasvettu ulos.
Luvassa on edeltäjäänsä nähden hyvin erilainen ja kypsän oloinen elokuva. Ja omilla jaloillaan seisova komea trilogian päätös.

Alkuperäinen, nykaikaisen zombie-alagenren luonut Night of the Living Dead kertoi tarinaa zombie-invaasion syntyhetkiltä ja epäonnisten ihmisten epätoivoisesta selviytymiskamppailusta. Dawn of the Dead kertoi hyvin erilaista tarinaa hieman myöhemmältä ajalta kun tilanne oli pahasti karkaamassa käsistä ja joukko selviytyjiä päätti yrittää alusta omilla ehdoillaan.
Day of the deadin keskiössä kaikki on jo pahasti ohi. Melkein vailla päämäärää ja koko elokuva on kuin yksi iso ja ytimekäs epilogi maailmanlopun maailmassa missä toivo on jo kadonnut ja ne harvat muutamat ihmiset yrittävät jonkinlaista tekosyytä pitää yllä miksi jatkaa rutiineitaan.
Viba on yllättävän erilainen mutta samaan aikaan erittäin tutun ja kotoisan oloinen. Kuin oltaisiin saavuttu aikuiseksi mieheksi kasvaneen George Romeron montaa astetta kyynisempään, mutta pinnan alta entistä sydämmellisempään kotiin vierailulle.

Tarina on varsin suoraviivainen ja pieneen muottiin rakennettu. Luvassa ei ole Dawnin leikkisää hiekkalaatikkoseikkailua missä tarina aloitetaan alusta ja seurataan loppuun, vaan synkän oloinen ja pienimuotoinen epilogimainen tutkimusretki ihmismielen syövereihin kun aletaan pohtia onko missään enää mitään järkeä. Pääosassa on pieni tiedemiehistä ja näitä "suojelevasta" armeijan sotilasjoukosta kertova tarina. Kaikki on päin helvettiä kun elävät kuolleet ovat jo vallanneet koko maailman. Maanalaisessa väestötilassa elävät tarinan hahmot ovat aivan sietokykyjensä rajoilla, muutaman askeleen päässä täydellisestä romahduksesta kun kaikki tiedostavat sen tosiseikan että paluuta arkeen ei enää ole. Ja sekoamispisteessä olevat aseistetut sotilaat yhdistettynä militaariseen kanssaelämiseen zombeja tutkivien tiedemiesten kanssa on aikapommi odottamassa kunnon posahtamista.
Alunperin Romero kirjoitti Day of the deadin edeltäjänsä kaltaiseksi isoksi teokseksi, mistä monet osat päätyivät mukaan vuonna 2005 ilmestyneeseen Romeron "vielä kerran" Zombeiluun, eli Land of the Deadiin. Mutta kamppailu budjetista johti lopulta nykyiseen Day of the deadiin, pienimuotoiseen ja suoraviivaiseen elokuvaan. Ja itseasiassa tuntuu siltä että se on juuri oikea tapa lopettaa tämä trilogia. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Day of the Dead on myös ylivoimaisesti koko Romeron zombie-trilogian dialogipainotteisin teos. Aikalailla jokainen osio ennen loppufinaalia on tuhdisti täynnä yllättävän hyvää ja ytimekästä dialogia sen suuresta määrästä huolimatta. Aikaisemmat elokuvat tuntuvat varsin minimaalisilta dialogiensa osalta ja pitkät puheet ovat todella harvassa. Mutta Day on täynnä suorastaan yllättävän pitkiä monolojega. Ja ne toimivat varsinkin siksi että ne ovat täynnä raivoamista ja yllättävän kiehtovia analyysejä. Kun pistää hulluja hahmoja puhumaan päättömyksiä, voi tästä seurata varsin kiehtovaakin keskustelua.
Varmasti vahvinten kaikille jää elokuvasta mieleen sen todella voimakkaat roolisuotukset, joita tarjoaa zombie Bob, hullu tiedemies Logan ja varsinkin tarinan "pääpahaa" Kapteeni Rhodesia todella ikimuistoisesti näyttelevä Joseph Pilato. Pilaton roolisuoritus varsinkin on niitä elokuvahistorian ikimuistoisempia, mitä kerran nähtyään ei takuulla koskaan unohda.

Värikkäiden hahmojen ohella satavarmasti jää myös mieleen elokuvan goreilut. Jo Dawn of the Dead sisälsi kourallisen hetkiä maistiaisena siitä potenttiaallista mihin zombiemaskeista ja efekteistä vastaava Tom Savini pystyisi tiimeineen. Silloin oli budjetti ja tiukka aikataulu pahimpina vihollisina. Mutta tälläkertaa Savinilla on käytössä ainakin budjettia toteuttaa aivan mielettömiä ja ikimuistoisia zombie-maskeja ja suolestuksia jotka taatusti saavat vastenmielisen reaktion aikaan. Zombieiden kohdalla ei olla tähdätty tähän nykyisissä teoksissa jatkuvasti käytettävään "photorealistiseen" näkemykseen siltä miltä kuolleet näyttävät, vaan hieman sarjakuvamaisempaan, korostettuun olemukseen missä iho tuntuu ällöttävän homehtuneelta, vihertävältä ja jotenkin helvetin vastemieliseltä. Ihan kuin zombieiden kuolleiden ihojen alla olisi jotain ällöttävää vihreää mönjää mitä en ikimaailmassa haluaisi finneinä poksahtavan naamalleni. Zombiemaskit ovat roolisuorituksineen komeita, mutta niin ovat myös efektit mitä käytetään kun ihmiset joutuvat zombien ateriaksi- tai kun jäseniä aletaan leikellä irti. Itseasiassa Day of the dead taitaa olla kaikkien aikojen zombie-goreilu mikä taatusti saa oksennusreaktion aikaan. Suolestukset ovat todella, siis TODELLA luovia ja niissä ollaan menty kyllä aivan ääripäähän. On nerokkaita yhdistelmiä oikeita näyttelijöitä ja niihin liitetyjä irrotettavia alatorsoja revittäväksi suolestuksissa, yhdistettynä animoituihin nukkepäihin, mitä torsoista revitään irti. Siis. Hyi. Helvetti. Että on kaunista. Ja kaikki tämä ilman cgin apua. Vain kameraa ja käsityötä.
Muutenkin selkeästi parempi budjetti tulee esille elokuvan tuotantoarvoissa. Elokuva saattaa olla pienimuotoisesti tehty elokuva, mutta tuntuu edellisiä osia Aidommalta tuotannolta... ääh, vähän loukkaava ilmaisu, mutta teos vain tuntuu kaikkien osa-alueiden osalta siltä kuin asioihin oltaisiin nähty runsaammin (ja ammattitaitoisemmin) vaivaa ja käytetty enemmän rahaa kuin edellisessä elokuvassa. Goreilun lisäksi väkisinkin huomaa elokuvan yllättänkin hyvän äänisuunnittelun, josta löytyy monia helmiä hetkiä juuri zombeiluiden aikana.

Pidän myös aivan valtavasti elokuvan synteettisaatottoriscoresta. Todella tunnelmallien ja komea melodiasoundtrack, täynnä jännittäviä ja sydämmentykytystä muistuttavia jännitysmusiikkeja yhdistettynä yllättävän kauniisiin, Caribia-henkisiin melodioihin. Varsinkin pidän aivan valtavasti elokuvan todella komeasta aloituksessa Floridalaisessa kaupungissa, missä taustalla hienosti pikkuhiljaa nouseva elokuvan teemamusiikki luo komeasti tunnelmaa. Alkuperäisen Nightin musiikit olivat enimmäkseen ilmaista lisenssimusiikkia, Dawnin ehkä hieman överimpää ja varmasti erottuvaa Goblinin musisointia, mistä voi olla montaa mieltä. John Harrisonin säveltämät Dayn musiikit ovat Dawnia hienovaraisempaa, mutta todella komeasti elokuvaan istuvaa. Pitäisi kyllä ihan cd hommata. Day of the deadin komea score on malliesimerkki siitä ettei kauhuelokuvan tarvitse sisältää vain yhdenkaltaista jännitys/kauhumusaa, vaan juttua voi luoda/tasapainottaa kivoilla melodioillakin.

Täytyy myös antaa erityiset kehut elokuvan todella hyvälle rytmille läpi elokuvan. Elokuva on ehkä ns tavanomaisin kaikista kolmesta Romeron Dead-trilogian teoksesta ja ensimmäinen mitä Romero itse ei ole leikannut, mutta suoraviivaisuudestaan huolimatta elokuva tuntuu samaan aikaan sekä todella täyteläiseltä että sujuvaliikkeiseltä sisällöltään. Alku varsinkin liikkuu kuin juna raiteilla, tehokkaan määrätietoisesti eteenpäin. Dawn of the Dead rakentui pikkuhiljaa ja esitteli asioita ja kasvoi isommaksi. Day of the Dead sen sijaan nappaa kaiken kerralla kyytiinsä ja aloittaa samantien päämärätietoisen matkansa kohti finaalia. Vaikka elokuva on täynnä todella pitkiä dialogiosuuksia, elokuva tuntuu suorastaan suhahtavan läpi 1h 40 minuuttisella kestollaan. Siis kirjaimellisesti joka-ikinen-katselukerta kun elokuvan kolmas näytös alkaa, huomaan reagoivani yllättyneenä "holyshit, joko ollaan täällä?".
Olen aina tykännyt kunnon tuhdeista megaeepoksista mutta kivana vastapainona on aina nauttia kunnon ytimekkäästä ja nopeasti ohi olevasta elokuvastakin joka ei tuhlaile sen kummemmin mihinkään hevonpaskaan aikaan. Ja se toimii hienosti näin trilogian päätösosassa.

Joo, on monia asioita mitkä saattavat tehdä kahdesta trilogian edellisestä elokuvasta parempia kuin mitä Day of the dead on ja taatusti on katsojasta kiinni mihin kolmesta teoksesta eniten sydän sykkii. Ja se juuri on hienointa, sillä Romeron Dead-trilogia on kyllä komea ja kolmesta itsenäisestä teoksesta muodostuva kokonaisuus, joka ei kuitenkaan ikinä tunnu nousevan esille kun puhutaan parhaimmista elokuvatrilogioista. Oikeasti kolme hienoa ja vahvasti itsenäistä elokuvaa, joista jokaiselle saattaa kallistua osa niiden katsojista. Joillekin se suosikki on klassinen Night of the Living dead. Toisille se on iloinen biletysleffa Dawn of the dead. Mutta kai olen sen verran kyyninen ja pessimistinen mutta salaa sisältäni tyyniä rauhaa haluava henkilö että sydän on aina sykkinyt vahvinten juuri Day of the deadia kohtaan. Nyt kun tätä tässä kirjoittaessani aloin pohtia, niin kyllä, se saattaa hyvinkin olla syy sille että Day on trilgiasta suosikkini. Kaikesta ilkeilystä ja pessimistisyydestä huolimatta Daylla on pinnan alla jotain kaunista ja rauhallista harmoniaa rakastavaa ytimessään ja se kai itseäni myös puhuttelee eniten.

5/5

Day of the Deadissa on myös... jotain.. mitä en pysty oikein kunnolla pukemaan sanoiksi. Jotain sen tunnelmaan tai fiilikseen tai jonkinlaiseen tekstuuriin liittyvää kasarin aikaista olemusta mikä tuntuu olevan myös todella vahvasti mukana Capcomin alkuperäisessä Resident Evilissä. Jotain zombien olemukseen liittyvää, jotain yleiseen tunnelmaan liittyvää mitä ei ole missään myöhemässä tai varsinkaan nykyaikaisissa asioissa mukana. Ei oikein osaa selittää tätä, mutta olen aina kokenut outoa samankaltaista henkeä niin Day of the Deadissa kuin alkuperäisessä Resident Evilissä. Jotain zombien olemukseen, kartanon laboratorioon ja tutkijoihin liittyvää mikä tuntuu niin samankaltaiselta, maanläheisen samanlaiselta. Myös musiikissa on jotain samaa henkeä/sukulaisuutta syntikkamenossa ja sen levollisimmissa melodioissa. Kuulostan oudolta kun tätä tässä nyt sepitän mutta näillä kahdella on vain jotain todella vahvaa samankaltaisuutta olemuksissaan.

[Silence]

MATRIX RESURRECTION (2021)

Katsoitko koskaan alkuperäistä Matrixia ja haaveilit "Olisi kyllä kova jos 20 vuoden päästä alkuperäisestä tulisi uusi Matrix missä Neo olisi pulsulta näyttävä höperö luuseri joka istuu kalsarit kintuissa pöntöllä kakalla ja ei osaa enää mitään."? Jos haaveilit, niin oh boy, minulla on hyviä uutisia sinulle!

On kulunut vuosia alkuperäisen Star Wars-trilogian tapahtumista. Maailman pelastanut Luke Skywalker on legenda menneiltä ajoilta, jonka temput ja vähintään yhtä legendaariset toverit, Millenium Faltonin kapteenin Morpheuksen ja ensimmäisen naispuolisen vahvan ja itsenäisen naisjedin Trinityn kaikki nykynuoret Z-sukupolvesta tuntevat populaarikulttuurista ja internetmeemeistä. Ja koska Gen Zltä puuttuu kokonaan oman aikakautensa jutut, päättävät joukko nuoria non-bionary metrosexual internetajan vapaustaistelijoita liittoutua yhteen, tehtävänään löytää Lukea näytellyt Keanu Reeves mukaan omaan fanielokuvaansa alkuperäisen mestariteoksen tapahtumista ja päästä yhdessä alkuperäisen tähden kanssa kokemaan kaikki alkuperäisen elokuvan legendaariset hetken uudestaan!
Ja näin alkaa Matrix Force Awakerection...

Matrix Resurrection hyppää tähän nykypäivän studioiden tuttuun menestyskaavaan. Otetaan vanha leffa ja "soft rebootataan" täsmälleen samana elokuva uudestaan, muutetaan pintapuolisesti muutama juttu muka vähän ja tehdään sama elokuva, täsmälleen samoilla jutuilla millilleen uudestaan mutta huonommin, tyhjemmin ja ennenkaikkea tyhmemmin. Matrix Resurrection on kyllä jonkinlainen merkkitapaus tässä menossa sillä se ei edes yritä hämätä katsojaa luulemaan mitään muuta kuin että elokuva teki vain alkuperäisen elokuvan uudestaan. Päinvastoin, se luulee jopa olevansa älykäs ja supernokkela kun jokainen hetki, jokainen kohtaus, jokainen dialogi, jokainen kuva, jokainen hahmo on suoraan alkuperäisestä elokuvasta. Tuntuu kuin katsoin 12 vuotiaiden fanielokuvaa missä kuvattiin kaverin kanssa takapihalla hollywoodelokuvaa uudestaan kaverien kanssa videokameralla...

Viimeinen vuosikymmen on ollut itselleni aivan helvettiä. Elokuvat, ja varsinkin ne vuosikymmeniä vanhat elokuvasarjat ovat kaikki saaneet kehitysvammaisten idioottien käsissä uudet tulemisensa. Peräsuolitähystys ja pyhäinhäväistys julkisella paikalla kuuluvat myös paluun pakettiin. Spectre, Last Jedi, Force Awakens, Dark Fate, No time to die, The Predator... Vittu kaikki vain keskittyvät tuhoamaan kaiken ja omimaan kaiken samalla itselleen mitä eivät ole ansainneet. Muistan kun ekan kerran koskaan elämässäni koin jonkinlaisen romahduksen elokuvaa katsoessa. Vuosi oli 2009 ja elokuva oli Michael Bayn Transformers 2. Se oli mielipuolinen anaaliraiskaus ja itselleni helvetti mistä en ole tänäkään päivänä toipunut. Miltä tuntuu katsoa kaksi ja puoli tuntia elokuvateatterissa raiskattavana ja häpäistävänä jotain mikä on itsellesi todella rakasta? En unohda sitä tunnetta kun rinnassa oli voimakas paine, tuntui että allani ollut tuoli vain vajosi syvemmälle paskaisessa haudassa ja halusin vain huutaa sisäistä tuskaani. Luulin että olin jo kasvanut ulos tällaisista tunnepuuskista ja muuttunut kylmäksi ruumiiksi... mutta järkytyksekseni koin jälleen hyvin samankaltaisen tunteen kun katsoin Matrix Resurrectionia edellispäivänä...

Alkuperäinen The Matrix vuodelta 1999 ei ole vain ikoninen elokuva. Se on yksi kaikkien aikojen elokuvista. Legendaarinen teos joka muutti elokuva-alaa, päätti ysärin ja aloitti 2000-luvun. Se oli syvällinen, tunnelmallinen, superkiehtova, täynnä mielikuvituksellista toimintaa ja ammattitaidolla luotua teknistä toteutusta alusta loppuun. Elokuva mikä pitäisi laitta taidegalleriaa ihasteltavaksi. Matrixia palvottiin sen ilmestymisen jälkeen kuin jotain taivaallista tapahtumaa, sillä sen antoi jotain ihan ennennäkemätöntä silloisille katsojille.
Paria vuotta myöhemmin tulleet jatko-osat... tai trilogian seuraavat osat olivat pettymyksiä. Ok-tasoisia teoksia missä näkyy kiire ja isot dollarinkuvat: Eli toisinsanoen, syvällisyys ja tunnelma pois ja tilalle ylisuuret ja ylipitkät toimintakohtauset sillä sitähän kaikki haluavat eivätkä mitään muuta. Right? Right? Matrix Reloaded ja Revolution kompastelivat kyllä pahasti matkalla maaliin, mutta eheitä elokuvia ne silti olivat ja ammattitaito näkyi jokaisella osa-alueella kameran takana vaikka tunnelma, äly ja syvällisyys olikin saanut väistyä.

Matrix Resurrection on aivan toisenlaiselta ajalta. Enää ei ole kyse elokuvista, tarinankerronnasta, kokonaisuuksista tai kokemuksista. Nyt on kyse meemeistä, metoosta, non-bionarysta, katsojan tavoin reagoivista hahmoista ja itsetietoisesta "omg mä tunnistan tämän siitä vanhasta leffasta"-kopioinnista. Jopa Reddit-keskusteluiden siirtämisestä sellaisenaan elokuvan dialogiksi jotta voidaan puhutella yleisöä on ihan itsestäänselvä ratkaisu nykyään. Siis jopa elokuvan taustalla olleet tuotantoyhtiön markkinointitutkimuspalaverit siitä miten elokuva pitää laittaa modernia yleisöä varten kasaan on siirretty suoraan keskusteluksi tähän elokuvaan mukaan kun päähahmomme on elokuvan alussa töissä videopelifirmassa ja tiimi käy palaveria tulevan Matrix-pelin suunnittelusta. Siis luoja sentään, LOPETTAKAA OLEMASTA NIIN VITUN ITSETIETOISIA! Se oli hauskaa KERRAN, vuonna 2015 kun Jurassic World teki sen ohimennen. Mutta nyt kun jokaikinen vitun elokuva tekee tätä niin haluan vain huutaa ja hakata jonkun.
Alkuperäiset kolme elokuvaa ovat Resurrectionin maailmassa tapahtuneet vuosikymmeniä sitten ja elokuvan uudet parikymppiset, kuin suoraan Mass Effect Andromedasta otetut Generation Z-bilesankarimme tunnistavat jatkuvasti alkuperäisten elokuvien tapahtumat, kohtaukset ja kuuluisat replat populaarikulttuurista. Siis elokuvalla on menossa joku helvetin meta-tasoinen "oveluus" tämän kanssa. Kaikki uudet hahmot ovat itsetietoisia toimintaelokuvan päähahmoja, kaikilla on oudot kampaukset ja nettimeemit menossa kokoajan ja jopa dialogi on joukko Matrix faneja toistelemassa alkuperäisen elokuvan reploja. "Tää on ihan niinkuin siinä alkuperäissä Matrixissa kun Trinity taisteli agentteja vastaan" toteaa elokuvan alussa yksi uusista päähenkilöistä kun katsoo elokuvan aloittavaa ja alkuperäisen elokuvan aloitusta kopioivaa aloituskohtausta sivusta.
Ja kun nuoret sankarimme sitten saavat Neon mukaansa hevonpaskaansa, he avoimesti fanittavat alkuperäisiä hahmoja ja supisevat jatkuvasti keskenään "Omg kun Neo näyttää niinku tosi vanhalta. Se ei enää yhtään näytä nuorelta ja coolilta niinkuin alkuperäistrilogiassa.". Kun uusi Morpheus opettaa Neoa, hän quotuttaa alkuperäisen elokuvan Morpheusta ja oikein varmistaa että sanoinhan mä replat samalla tavalla kuin siinä originallissa? Siis vittu... mitä helvettiä oikein katson? Onko kaikki seonneet?

Tunne katsoessa on kuin katsoisi fanielokuvan ja surkean, ikuisuuksia kestävän SNL-sketsin yhdistelmää. KAIKKI ovat muka niin ovelia ja itsetietoisia. Kaikki kohtaukset kopioidaan alkuperäisestä mutta ollaan muka ovelia kun itsekkin tiedostetaan sen... Elokuva ei keskity menemään eteenpäin. Ei. Se keskittyy vain katsomaan taakseppäin ja näyttämään miten itsetietoisesti se osaa imitoida kaikkea.

En halua edes puhua näyttelijöistä kun haluaisin osan hakata, osan kuristaa ja osan myrkyttää jotta nämä pääsisivät tuskistaan. Keanu on ihan höppänä. Hän näyttää ja tuntuu juuri siltä miltä joku liian vanha Harrison Ford palaa vuosisatojen jälkeen rooliinsa ja luulee edelleen olevansa cool. Siis luoja sentään. Tiedän että Keanu pystyy parempaan, mutta tässä elokuvassa ei olekkaan kyse siitä että Keanun pitäisi pystyä parempaan. Ja tästä lisää myöhemmin.
Eniten sääliksi kävi Carrie-Anne Mossia Trinityn roolissa. Tuntuu että neito on mukana vain koska ei halunnut loukata ketään sanomalla ei. Moss näyttää ja tuntuu siltä kuin joku Matrix-fani olisi tunkenut kameran naamalle kun tämä oli ruokakaupassa ja pyytänyt että voitko sanoa nämä replat Trinitynä, olisi tosi niinku cool.
Siihen loppuvat tutut naamat. Tai ne joista kehtaan edes puhua. Mukana on muutama cameo alkuperäisistä elokuvista joista jätän puhumatta etteivät aivoni sulaa.
Leffan umpipaskinta näyttelijäkuntaa edustaa uusi Morpheus (Yahya Abdul-Mateen II) jonka jokainen kohtaus on aivan hirveä... Siis luoja sentään. Heppu näyttää roolissaan SNL parodialta ja pyörittelee silmiä päässään kuin olisi unohtanut lukulasinsa kotiin. Heppu saa elokuvan alkupuolella yhden noloimmista toimintakohtauksia hoitaakseen ja huusin paskamaista hajoilunaurua vain ääneen kun en ollut varmaan ikinä nähnyt mitään niin noloa ja epäpätevää ison budjetin efektielokuvassa. Resurrectinissa alkuperäinen Morpheus on siis kuollut ja tämän tilalla on tekoälypohjainen hahmo joka vain ilmeisesti... päättää olla uusi Morpheus. Tai jotain. Hahmo on periaatteessa Finn Disneyn Star Warsista. Entinen Agentti Stormtrooper joka päättääkin vaihtaa hyvisten puolelle ja auttaa sankareitamme Luke Skywalkerin etsinnässä.
Myöskään Hugo Weaving ei ole palannut mukaan ja Morpheuksen tavoin tämä on uudelleen roolitettu uudella idiootilla tähän elokuvaan. Roolissa oleva Jonathan Groff on Morpheuksen tavoin aivan hirveä.... siis luoja sentään. MIKSI KAIKKI HAHMOT TUNTUVAT JOLTAIN TEINIEN FANIELOKUVAN FANIHAHMOILTA?!?! "Omg, mä oon Morpheuksen ykkösfani! Se on mustaihoinen ihan niinkun mä! Mä haluun näytellä Morpheusta!" -"Joo ja mä osaan kaikki Agentti Smithin replat ulkoa vaikka en muuten yhtään Smithiltä vaikutakkaan, niin mä haluun näytellä Smithin roolin!".

Disneyn Star Warsista puheenollen, elokuvan Rey, eli sinitukkainen supertyttö Bugs (Jessica Henwick) on ainut hahmo joka roolisuorituksen osalta tekee hyvää työtä, jopa aivan kaameasta dialogista huolimatta. Siis olin trailerien ja elokuvan alun osalta siinä luulossa että tämä on se uusi sankarihahmo jossa yhdistyy Neo ja Trinity uudeksi päähahmoksi, mutta hahmo vain hatoaa elokuvan edetessä elokuvasta. Sama koskee muitakin hahmoja. Tuntuu että elokuva unohtaa kaikki alkupuolen hahmonsa edetessään ja ei tee niillä lopulta yhtään mitään...

Matrix Resurrectionilla on menossa aivan helvetinmoinen identiteettikriisi. Elokuva samaan aikaan vihaa, halveksii ja pilkkaa alkuperäistä elokuva, sen sankaria, sen katsojia ja kaikkea mitä se elokuva edustaa. Mutta samaan aikaan Resurrection yrittää ala-arvoisella tavalla omia kaiken sen saman itselleen ja ottaa kunniaa omiin nimiinsä kaikesta minkä alkuperäinen elokuva teki jo 20 vuotta aiemmin. Siis tuntuu kuin joku skitsofreniasta kärsivä mielisairas potilas olisi tekemässä tätä elokuvaa.
Jotenkin tiivistää kai täydellisesti koko Gen Z-menon. Mikään ei ole omaa. Kaikkea vanhaa mollataan. Ja samalla copy-pastetaan omaan käyttöön entistä paskempana ja tyhjempänä.

About puolivälin paikkeilla aloin miettimään että mikä helvetti on tämän elokuvan the juonikuvio? Sillä koko ensimmäinen tunti on vain alkuperäinen Matrix-elokuva copy-pastena uudelleentehtynä. Jokaikinen kohtaus tulee juuri siinä järjestyksessä, samalla sisällöllä, samoilla kuvilla ja jopa samoilla dialogeilla. Keanu Reeveksen "esittämä" Neo käy läpi täsmälleen yksi yhteen saman hevonpaskan kuin ekallakin kerralla ja meidän katsojien pitäisi ilmeisesti olla ihan fiiliksissä käsiä yhteen taputtamassa kun voimme tutun jutun tunnistaa. Jokainen kohtaus on periaattessa idioottiteinin kirjoittama fanfiction versio alkuperäisen elokuvan vastaavasta tilanteesta ja dialogi on kuin seuraisi keskutelufoorumin postailua. Siis tämä aivan samanlainen tapaus kuin Disney aikakauden Star Warsit, missä uudet hahmot Rey ja Finn ja muut kehitysvammaiset tunnistavat Original hahmoja alkuperäistrilogiasta ja huutavat jatkuvasti ääneen näiden nimiä ja miten kovia faneja ovat "Omg, sä oot Neo! Hei mä oon sun superykkösfani! Kaikki mitä sä teit silloin alkuperäistrilogiassa insipiroi mua tulemaan siksi mitä mä nyt oon!". Tämä ei ole siis minun vittuilukirjoitustani, vaan suora lainaus elokuvan dialogista.

Metatasoista fanifilmi-paskaa lisää entisestään se että elokuva leikkaa tämän elokuvan materiaalin sekaan clippejä alkuperäisten leffojen vastaavista kohtauksista. Siis kirjaimellisesti Neon kävellessä huoneeseen ja tavatessa vaikka Morpheuksen, leikkaaja on heittänyt perään puoli sekunttia vastaavan pätkän alkuperäisen elokuvan identiteettisestä hetkestä "vähän niinku muistuttamaan miten tää kaikki niinku menee samalla tavalla.". Klippien paskuutta korostaa vain entisestään se miten umpipaskasti ne on vain pudotettu tämän elokuva väliin pyörimään. Se ei tunnu elokuvalliselta flashbackilta menneeseen, vaan siltä kuin elokuvan leikkaajalla olisi ollut alkuperäinen elokuva mukana samalla leikkaus timelinella, kun halusi varmistaa että varmasti kopioidaan sujuvasti alkuperäistä leffaa... ja lopulta hups, vahingossa unohtanut muutamia klippejä alkuperäisteoksesta sinne tänne tätä leffaa eikä kukaan käskenyt ottamaan niitä pois sieltä.
Eikä sekään ole kiva että tämä ö-luokan ripuli jatkuvasti vain korostaa omaa huonouttaan vilauttamalla pätkiä paljon paremmasta elokuvasta joka teki saman paljon paremmin... Siis mitä vittua täällä tapahtuu? Mitä vittua oikein katson? Onko kaikki seonneet?

Luulin että ensimmäinen puolisko olisi se kaamein idioottikidutus ikinä, mutta onneksi jälkimmäinen puolisko se vasta yllätyksen järjestikin. Loppupuolella vasta paljastuu että tällä elokuvalla on juonikin. Se juoni on Mission Impossible-tehtävä missä Gen Z -tiimi päättää vapauttaa Trinityn Matrixistä. Mukaansa he ottavat Neon jotta saadaan fiilistä että Keanulla on syy olla mukana elokuvassa. Mutta se pienikin fokus mikä aikaisemmalla elokuvalla oli alkuperäisen leffan kopioimisen ansiosta/takia, katoaa lopullisesti ja leffa vain häröilee aivan kaamean, surkuhupaisaan amatöörimäiseen finaaliinsa mitä katsoessa jokainen ammattitaitoinen ja tekniikan päälle ymmärtävä elokuvantekijä haluaisi varmasti ampua itsensä. Siis en voin sanoin kuvailla sitä kaameutta miltä tämä elokuva näyttää ja tuntuu niin teknillisesti kuin yleensä elokuvallisesti. Yhdistelmä Will Farrell perseilykomediaa yhdistettynä teinifanien videotuotokseen ja epäonnistuneeseen SNL sketskiin on kai se lähin vertailukohde.

Keanun paluu Neon rooliin on muutenkin hyvin tyypillinen painajainen... tarkoitan, nykypäivän paluuleffa missä vanha, kaikkien rakastama ikoninen hahmo pitää hinnalla millä hyvänsä tuhota populaarikulttuurista. Eli toisin sanoen... Neo ei osaa enää mitään. Hän on ihan ulalla kaikesta. Elämässään täydellisesti epäonnistunut luuseri. Kaverit pompottavat. Naiset pompottavat. Erektio ei pelaa. Äly ei pelaa. Supervoimat toimivat low-batterylla. Mies meinaa kompastua omiin jalkoihinsa ja kaikki uudet sankarit joutuvat ihan kädestä kiinni papparaista tukien ohjeistamaan tätä kaikessa mahdollisessa. Siis Neo ei saa koko elokuvan aikana yhtään mitään aikaan. Se alkuperäisen elokuvan legendaarinen ja hurrattava sankari on poissa ja tilalla on joku pulsu joka on hoivakodista tuotu kameroiden eteen siirtämään Matrixia uusille (paremmille) sukupolville.
Ja koska elämme Hashtag Metoo-aikakauden jälkeistä aikaa, elokuvan ykköstavoite on tehdä naisesta se todellinen sankari ja Valittu. Luulin ensin että uusi sinitukkainen pikkutyttö Rey... eikun Bugs olisi korvaamassa Neon Gen Z Valittuna. Mutta todellinen ylläri olikin että oikea valittu onkin... Trinity. Elokuva nimittäin uudelleenkirjoittaa omaa historiaansa ja tekee Neosta nykyaikaisen mies-sikan joka on itseasiassa naisia alistavana pöllinyt Trinityltä voimat omaan käyttöönsä ja estänyt naista loistamasta. Ja nyt viimeinkin Trinity pääsee nousemaan tarkoitettuun asemaansa kun kahleet (patriarkka) ei enää pidättele tätä.
Ensinnäkin, en tiedä miksi vitussa muuten kuin metoon takia tekijöillä (studiolla) on hirveä tarve tuhota Neo ja tehdä Trinitystä todellinen valittu. Tuntuu ihan järjettömältä, sillä Trinity ei koskaan jäänyt edes varjoon alkuperäisissä elokuvissa. Joo, Neo oli ehkä valittu mutta koko alkuperäisen elokuvan ja trilogian coolein hahmo oli aina pitkäsäärinen actionpimu Trinity jolta löytyy koko sarjan parhaimmat toimintakohtauksetkin. Mutta nyt Resurrection on joku helvetin koko elokuvan pituinen anteeksipyyntökiertue missä pyydetään elokuvantekijöiden aikaisempia ratkaisuja anteeksi ja korjataan asiat kuntoon tuhoamalla Neon perintö ja antamalla historiaa uudelleenkirjoittamalla ykköspaikka Naiselle.
Elokuva pukee tämän sanoina muotoon "Neo ja Trinity ovat molemmat Valittuja ja heidän rakkautensa on se mikä mahdollistaa kaiken". Mutta sanojen ulkopuolella kaikki kuvastossa on kuitenkin harvinaisen selvää: Trinity on määrätietoinen, etualalla seisova ja osaava sankari joka pelastaa päivän, heittää sankarilliset replat ja hakkaa pääpahista turpaan, samalla kun heikoksi ja epävarmaksi naiseksi muutettu Neo seisoo taustalla kotijoukoissa kissa sylissä ja tsemppaa rakastaan tämän uralla eikä koskaan osaa sanoa mitään kun on muuttunut heikoksi betamieheksi. Siis luoja että halusin vain kuolla koko lopun aikana. Jotenkin mielisairasta että ihan pokkana vaan tämä muutos Neolle tehdään eikä siinä tunnuta nähtävän mitään väärää vaikka Trinity ei koskaan edes kuulunut tapahtumien keskiöön muuten kuin Morpheuksen first officerina ja Neon rakkautena.
Mutta ei, nyt Trinity on koko maailmankaikkeuden tärkein hahmo ja Neon kannattaa opetella putsaamaan vessoja.
Kun Trinity viimein vapautuu Matrixin kahleista ja riistää Neolta tämän supervoimat itselleen, niin yksi elokuvan naispuolisista sivuhahmoista seisoo aivan lumoutuneena vieressä orgasmia saamassa ja toteaa hehkuttaen "Enää Neo ei voi kahlita Trinityn voimaa itselleen". Ja se esitetään suurenmoisena Oikeuden toteutuksena samalla kun fanfaarit soivat taustalla....
...Siis minulla oli sama fiilis kuin olisin katsonut näitä kuuluisia Natsien propagandafilmejä 1930-luvulta, missä kuvataan likaisia rottia juoksemassa viemärissä ja kertojaääni kertoo kuinka juutalaiset on tautia levittäviä likaisia viemärirottia. Ja minun odotetaan vain nyökyttelevän mukana ja antavan aploodeita.... Siis mitä vittua täällä tapahtuu?! Ovatko kaikki seonneet!?!?

Ja kun leffa loppuu niin alkuperäisen elokuvan tavoin lopputeksteissä rokkaa Rage Againtst the Machinen "Wake Up" -kappale, mutta tottakai COVERINA missä naisia huonosti kohtelevat mies-siat on korvattu täsmälleen samaa laulua, täsmälleen samalla tavalla laulavana naisartistina. Vittu en keksi parempaa tapaa kyllä tiivistää tätä hevonpaskaa näin tähän loppuun. Kahleet on viimeinkin poistettu naisilta! Miehet eivät enää määrää täällä. "WAKE UUUUP!"-huutaa naislaulaja. Hashtag timesup, hashtag nomoremen, hashtag womendoitbetter.

Elokuvan tekninen puoli saa minussa aikaan lähinnä myötähäpeää kaikkia niitä kasvottomia työryhmäläisiä kohtaan jotka ovat olleet mukana elokuvanteossa ja joutuvat loppuelämän kantamaan crediteissään häpeätahraa tästä elokuvasta. Matrix Resurrection on elokuva tekijöiltä jotka eivät omaa mitään ymmärrystä eheästä elokuvanteosta. Riittää että kopsataan kuvakulmia ja tehdään jotain hidastuksia ja heitetään niitä peräperään. Hälläväliä tunnelmalla tai rakenteilla. Ei ole tyyliä, ei mitään mitä alkuperäisestä elokuvasta löytyy.... Jotenkin niin ironista että tällaisessa kopioleffassa ei ole mitään samaa mitä pitää kaivaa vähän pintaa syvemmältä.
Mutta se yksi asia mistä en vain pääse yli on se miten vitun halvoilta nykyelokuvat näyttävät. Matrix Resurrection on monipuolisesta lavastuksesta ja ympäristöistään huolimatta ihan videotyöltä näyttävä halpisleffa joka voisi olla suoraan dvd tehty teos 2000 luvun alusta. Siis me puhutaan nyt moderneista, satojen miljoonien dollarien hollywoodelokuvista jotka näyttävät siltä kuin ne olisi kuvattu jollakin 2000-luvun alun videokameralla suoraan dvd markkinoille...

Kun jokainen miettii alkuperäistä Matrixia, nousee varmasti ekana mieleen sen mielettömät toimintakohtaukset, niin aseilla kuin kamppailulajeilla. Resurrection ei edes yritä. Toiminta on aivan hävettävän noloa. Näyttelijät vain sohivat joka suuntaan. Minkäänlaista kunnollista koreografiaa tai rytmiä ei ole olemassakaan. Kuin kaikki oltaisiin ohjaajan toimesa keksitty kuvauspäivänä eikä etukäteen kunnolla suunniteltuna. Edes visuaallinen puoli ei pelasta hommaa. Minkäänlaista ammattitaitoista kuvasuunnittelua tai leikkausta ei ole olemassakaan. Ei ole tunnelmaa. Ei ole rakennetta. Kaikki on vain räkäisty isolla kuvamäärällä ja leikattu kasaksi jotain. Ja jostain saatananvitunhomon syystä hidastetut toimintakohtaukset on kuvattu jollain saatanan high framerate ja high shutterpseedilla, jonka johdosta aina hidastuksen tullessa kuva näyttää liikkeen osalta ihan joltain kotioloissa tehdyltä videotuotannolta kun kaikki liike tapahtuu liian smootisti. Siis hyi helvetti. Mikä kaikkia vaivaa? Ovatko kaikki seonneet?

Koko elokuvalla on ehkä 3 tai korkeintaan 4 jonkintasoista POTENTTIAALLISEN oivaltavaa ideaa mitä se VOISI käyttää, mutta näihin mureniin ei tartuta ollenkaan. Siis Matrix Resurrection voisi oikeasti olla ihan mieletön science fiction elokuva jos tähän suhtauduttaisiin oikeasti vittu Oikeana teoksena ja SILLÄ SAMALLA VISIONÄÄRISELLA OTTEELLA KUIN ALKUPERÄISEEN ELOKUVAAN. Eikä niinkuin tällaisena vitun gen Z ripulina. Koneiden oma sisällissota, joista osa elää harmoniassa ihmisten kanssa, kuolleista uudelleen kasattu Neo jonka tietoisuus elää matrixissa... Mutta ei. Paskat näistä. Keskitytään paskaan ja vedetään siitä kohtaa aitaa yli mistä on aita on otettu pois kehitysvammaisia idiootteja varten. Fuck you, nyky-yleisöltä ei voi vaatia liikaa.
Sivumainintana mainittakoon että tämän elokuva on kirjoittanut ja ohjannut Lana Wachowski. Eli alkuperäisisten Matrixien tehneistä veljeksistä se toinen, eli Larry, ennen sukupuolenvaihdoksiaan. Ihan sama mitä on itselleen tehnyt, mutta elokuvaa katsoessa tuntuu että tämä ei edes yritä. Studio on vain antanut 4000 sivuisen vaatimuslistan MITÄ PITÄÄ OLLA MUKANA ja markkinointitiimi on suunnittelut sisällön ja Lana on luovuttaneena tehnyt kaikki mitä on sanottu ja korkeintaan vittuiluna kirjoittanut studion omat palaverit mukaan elokuvaan hahmojen välisiksi keskusteluiksi. En voi käsittää mitä tällekin idiootille on tapahtunut, sillä ennen Wachowskit olivat hollywoodin visionäärisiä elokuvantekijöitä joita kaikki ihailivat ja kopioivat kateellisina.

Siis mitä vitun pisteitä minun pitäisi edes alkaa antamaan tälle? Ei ole sanoja olemassa millä voisin kunnolla kongreettisesti kuvata miten hirveä teos se on. Ei ole pisteitä kuvaamaan miten käsittämätön sekamelskainen ripuli se on. Pelkään että nykyinen arvostelunikin antaa elokuvasta aivan liian selkeän ja positiivisen kuvan... Jos annan yhden tähden niin annan vaikutelman että elokuva oli vain huono/epäonnistunut ja sehän on aivan liian vähän näin hirveälle tekeleelle. Lapsena jo minua varoitettiin että Superman 4 on yksi paskimmista asioista ikinä ja en ikinä saisi katsoa sitä... Mutta mitä vittua sitten pitäisi tehdä Matrix Resurrectionin kanssa joka on vähintään 50 kertaa sitäkin pökälettä huonompi ripuli? Pitääkö mennä ykkösenkin alapuolelle ja alkaa antamaan miinuspisteiteitä kun Superman 4, Batman ja Robin ja Uwe Bollin pelielokuvat näyttävät tämän rinnalla kivoilta perusleffoilta.... Siis ei Vittu... vittu luoja sentään... Missä vitun maailmassa oikein elän?

0/5

[Joni Ahonen]

Mä sain "piip" ennen sua. Vituttaako ?!

Viimein moderaattorille töitä *käärii hihansa...



Beetlejuice

Ensimmäinen katselukerta ja meni heittämällä Burton-suosikikseni. Todella hauska ja omalaatuinen, jossa katsoja saa itse oivaltaa asioita kuten esimerkiksi miksi odotushuoneen tyypit näyttävät siltä miltä näyttävät. Mielestäni vähän pökkelö Geena Davis sopii tällaiseen rooliin oikein hyvin voimakkaine kasvonpiirteineen ja isoinen silmineen, sillä koko leffa on tavallaan kuin piirroselokuvaa musiikkeja myöten, joten ilmeily toimii. Michael Keaton täysin tunnistamaton enkä ikinä olisi osannut arvata hänen olevan Beetlejuice. Hulluna gimmickejä ja hauskoja visuaaleja ilman että mikään tuntuu taiteelliselta kikkailulta. Kokonaisuus on harvinaisen orgaaninen ja elokuvan maailmaan sopiva. Erikoisefektit toimivat lopun sitä pään pienennystä lukuun ottamatta, jonka olisi voinut toteuttaa praktikaalina vaikka niin, että Keatonin pää olisi ollut ilmalla täytettävän torson sisällä.

Jatkoa odotan kauhulla. En usko että pystyy onnistumaan mitenkään.

****½/*****

[Highwind]

MATRIX RESURRECTION (2021)

Ja jostain saatananvitunhomon
0/5

Aika -00 lukua käyttää homoa derogatiivisena sanana. -20 luvulla puhutaan kauheista peräreiän panijoista.
This post was sponsored by RakettiRyhmä.

[Tohtori Freeman]

Perustettu, Ahonen vaikka onkin hieno mies niin maakuntien miehenä homojen solvaaminen taitaa olla siellä arkipäivää.

Also, tää foorumi saattaa koska tahansa kyykätä. Teille tulee mukavat ajat kun se sattuu ja sitten pitäisi herätä 2024 vuoteen ja uuteen uljaaseen maailmaan! Semmoiseen maailmaan missä homojen haukkuminen on gringeä. Jos ette ymmärrä termiä niin kvg. Ottakaa se discord linkki talteen Siellä on hyvä pössis vaikka jäseniä ei kauheasti ole. Ja vaikka ollaankin eräistä käyttäjistä puhuttu paskaa selän takana, niin kiva olisi jos jäsenmäärät saatais kasvuun.

[Silence]

LAND OF THE DEAD (2005)

George A. Romero oli kyllä uraauurtava elokuvantekijä. Mies loi lihaasyövät zombiet ja oli myös aikaansa edellä nykymenossa: Kun maineikkaat tekijät palaavat parin vuosikymmenen tauon jälkeen tekemään studiolle oman elokuvasarjansa uutta osaa ja se ei vastaa laadultaan enää tippaakaan niitä vanhoja elokuvia. Tämä tarina on kyllä kuultu viimeisen parin vuosikymmenen aikana aivan liian monta kertaa....

Zombeiltaan todella hiljaisen 90-luvun lopussa tapahtui yllätys kun Capcomin Resident Evilit palauttivat zombiet takaisin isompaan kukoistukseen. Ja 2000-luvun alussa studiot alkoivat yhtäkkiä herätä potenttiaalin lypsäykseen. Paul WS Andersonin Resident Evilit aloittivat, mutta Zack Snyderin ja James Gunnin Dawn of the Dead -remake taitaa olla se leffa mikä todella menestyi. Ilmeisesti joku sai kuitenkin tästä todellisen neronleimauksen: Mitä jos tuodaan itse zombie-isukki, George Romero takaisin ja annetaan tämän tehdä leffa genressään minkä itse loi?

Helvetin kova idea. Mutta siihen ne hyvät uutiset sitten loppuvatkin.

George Romeron paluu luomansa genren pariin on hyvin surullinen peruskertomus siitä mitä tapahtuu kun arvostettu ja legendaksi muodostunut tekijä palaa vuosikymmenien tauon jälkeen tekemää leffaa täysin erilaisena aikakautena. Täysin erilaisessa systeemissä. Wes Craven, John Carptenter ja monet, monet muut ovat saaneet tämän saman käydä läpi ja tässä sitä sitten käydään läpi Romeron kokemana versiona.

Land of the Dead jatkaa Romeron zombiemaailmaan tutustumista omalla pienellä tarinallaan pienestä, itsensä kasaan rakentamasta luokkayhteiskunnasta missä rikkaat asuvat korkealla pilvenpiirtäjissä ja köyhät kaduilla köhimässä kylmyyden keskellä slummeissa. Siinä kahden yhteiskuntaluokan välissä ovat pyrkyrit jotka tienaavat molempien luokkien ahdingolla hyvät rahat. Mutta kaikilla on taustalla sama ongelma elävistä kuolleista, joiden valtaamilta alueita tarvitaan ruokaa ja lääkkeitä elämiseen. So far so good, mutta asioita voi kertoa kauniisti tai sitten paskasti. Ja Romeron paluuelokuva vain kaatuu sinne jälkimmäiseen suuntaan. Valitettavasti.

Land of the dead ei ole paska elokuva, mutta se on kaamea pudotus Romeron legendaarisesta Zombie-trilogiasta, jonka jokainen osa oli merkkiteos genressään. Land of the deadissa on poissa kaikki se elävyys, hienovaraisuus ja hengittävyys mitä Romeron aikaisemmista elokuvista löytyi. Tilalla on hyvin kylmä ja persoonaton studion liukuhihnatuotokselta vaikuttava, komiteamainen rakennelma missä ei isukkinsa persoonallisuutta ole kuin nimellisesti mukana. Tuntuu melkein kuin Romerolta olisi kysytty millaisen leffan tämä haluaa tehdä ja studio olisi laittanut tämän penkkiin katsomaan sivusta kun studiokoneisto rakentaa tuotoksen valmiiksi.

Varsin väkinäisen tuntuisesti puolitoistatuntiseksi puristettu elokuva ei hengitä oikein ollenkaan. Ei juoneltaan. Ei hahmoiltaan. Ei maailmaltaan. Kaikki on niin pintapuolista pikakelausta että millekkään ei tunnu jäävän aikaa. Hyvikset on hyviksiä jotka tekevät hyviä juttuja ja saavat sympatiaa kun tekevät jotain sympaattista. Paksikset on pahiksia jotka tekevät pahoja juttuja ja saavat pahisleiman kun tekevät pahoja juttuja. Ylilihava ja tyhmä jenkkikatsoja taputta hyviksille kun nämä ovat hyviä ja sama katsoja paheksuu pahiksia kun nämä ovat tuhmia. Maailma esitetään niin palikkamaisesti ja niin yliyksinkertaisen pintapuolisesti katsojalle että ihan pahaa tekee. Vaikka crediteissä elokuva on merkitty Romeron kirjoittamaksi, elokuva itse tuntuu siltä että joku on suodattanut käsiksen studiofiltterin läpi ja poistanut siitä kaiken persoonallisuuden ja hengittävyyden jotta nyky-yleisö vuonna 2005 ei kyllästyisi. Asiat äkkiä peräperään elokuvassa käydään läpi mutta milliäkään enempää ei syventämistä saada. Olisi mielenkiintoista nähdä jos elokuvasta on jossain vaiheessa ollut pidempi leikkausversio siellä reippaasti yli kahden tunnin hujakoilla. Sillä nykyisessä versiossa on vain yksi tarkoitus: Pikakelaus kaiken tyhmän läpi mahdollisimman helposti jotta päästään zombie-invaasioon lopussa.

Päällisin puolin kaikki tuntuu olevan kasassa. Juoni on simppeli, hahmokaarti on symppis, isolla kasalla hyvillä näyttelijöillä varustettuna ja mukana on isot kasat zombeja efekteineen. Mutta kaikki köhii kuin joku raapisi liitutaulua kynsillään ja harrastaisi eroottista hierontaa hiontapaperilla. Land of the Deadin juoni perustuu Romeron alkuperäiseen Day of the Deadin isoon käsikirjoitukseen, josta on nyt kasattu oudon eloton, persoonaton ja unohdettava leffa. Jopa Romeron hienovaraiset ja varsin syvällisesti aikaisemmissa osissa käsitellyt yhteiskuntakritiikit ovat tällä kertaa niiiiin etualalla ja tyhmennettynä että hitainkin osaa taputtaa käsiään leffan käsitellessä aihetta.
Elokuvalla on vain aivan kaamea yleisfiilis siitä että se on kuin komitean kasaan kirjoittama ja leikkaama elokuva, jonka tarkotus on olla mahdollisimman tyhmennetty, mahdollisimman ymmärrettävissä ja samaistuttavissa sille kaikista tyhmimmällekin jenkkikatsojalle.

Elokuva etenee hirveällä vauhdilla, mutta vaikka Day of the dead teki samaa, se hengitti, omasi persoonallisuutta ja selkeästi kehittyvän tarinakuvion ja valtavasti tunnelmaa. Land of the deadilla on niin hirveä kiire itse kolmanteen näytökseen että ennen sitä kaikki vain pieraistaan äkkiä läpi ja sellaisille tyhmille jutulle kuin tunnelmalle ja hienovaraisuudelle ei ole aikaa. Onneksi kolmas näytös tajuaa rauhoittua onkin elokuvan ainut osio missä huomasin että oho tässähän alkaa ihan keskittyä tapahtumiin ja hahmoihinkin. Mutta luoja sentään, miksi edes zombeiluun ei annetta hienoja tunnelmahetkiä. Varmasti koko elokuvan tyylikkäin hetki on kun zombiet ovat ylittäneet asutuksen ja zombiemaailman erottavan joen ja alkavat nousta pinnan alta aavemaisesti esiin. Mikä uskomaton hetki, joka voisi olla niiiin täynnä tunnelmaa, mutta miksi nyt sellaista pysähtyä tekemään...
Eniten elokuva vain ihmetyttää hahmojen osalta, sillä missään ei ole enää sitä Romeron kaunista ja hengittävää ja samaistuttavaa hahmopoppoota, vaan tilalla mahdollisimman yksiulotteinen hahmokööri.
Näyttelijöistä ei hirveästi ole mitään sanottavaa kun elokuva ei ehdi antaa kennellekkän oikein mitään aikaa, kun on hirveä kiire vain päästä eteenpäin. Tuntuu että kaikille annettaan Yksi persoonallisuusjuttu ja se riittää "syventämiseen" kun eihän kukaan nyt halua tuhlata ihmisiin aikaan zombie-elokuvassa....
Aina hyvä John Leguizamo on se persoonallisin ja mieleenjäävin tapaus koko hahmokööristä. Hahmo saa eniten aikaa konnamaisena semihyvistyyppinä ja Leguizamo tuntuu myös saavan eniten lihaa luidensa päälle elokuva alkupuolen aikanakin. Dennis hopper, Simon Baker ja alkuperäisen Dawn of the Deadin tuottaneen italialaisen elokuvalegenda Dario Argenton näyttelijätytär Asia Argento jäävät ikävän etäisiksi hahmoiksi, vaikka kaikilla olisi paljon potenttiaalia. Hopper erityisesti tarinan pahiksena jää vain niin ikävän yhdentekeväksi hahmoksi että tuntuu aivan kaamealta näyttelijän tuhlaamiselta.

En ole myöskään tippaakaan elokuvan zombie-tulkinnan fani. Romeron zombiet ovat aina edustaneet pientä inhimillisyyttä käytöksellään. Kun elävinä kuolleina laahustaneet ovat omanneet kuin pieniä muiston murusia aikaisemmasta elämästään. Dawn of the Dead käsitteli tätä varsin kauniisti ja suorastaan runollisen syvällisesti. Ja Day of the dead taas tarjosi varmasti yhden ikimuistoisimmista hetkistä koskaan kun hullun tiedemies Loganin kouluttama zombie Bub alkoi käyttäytyä kuin isäntäänsä totteleva koira. Ne toimivat koska elokuvat hengittivät, kohtaukset hengittivät. Kaikki oli kirjoitettu todella kauniisti ja homma nojasi huolella tehtyihin hetkiin. Väärissä käsissä esimerkiksi Bubin kohtaukset olisivat voineet olla aivan kaameita täystuhoja kun zombiehirviöitä aletaan inhimillistämään hirviöistä symppiksiksi ilman mitään keskittymistä tilanteen rakentamiseen.
Land of the dead kompastuu tähän kaameaan ratkaisuun. Zombiet esitetään "tasavertaisina" eläjinä jotka vain etsivät omaa tilaa maan päältä laahustamisilleen. Plaa plaa. Jos Bub oli hienovarainen ja supersympaattinen tulkinta tavallista älykkäämmästä zombiesta, Land of the deadin vastaava pääzombie lähinnä tuskastuttaa ylivedetyllä inhimillisyydellään. Hahmo on liian inhimillinen, liian... normaali. En tykkää tippaakaan näyttelijän roolisuorituksesta, josta puuttuu melkein kaikki normaali käsitys zombeilusta ja siitä mitä Romero yrittää katsojalle kertoa. En myöskään pidä Land of the Deadin zombie-maskeista. Joo, mukana on kyllä kasa varsin toimivaakin zombiemaskailua, mutta elokuvan zombiet tuntuvat isolta askeleelta taaksepäin Day of the deadin komeista versioista kohti hyvin tyypillistä hollywoodin liukuhihnaratkaisuja. Kuivuneita muumiolookkeja. Mikään ei vain hirveästi jää mieleen. Ja itse pääzombie varsinkin näyttää todella kaamealta ulkonäöltään. En tiedä miksi hahmo ei muka voi edes vähän näyttää zombielta, vaan enemmänkin joltain epämuodostuneelta hirviöltä.
Valitettavasti myös ammuskelut ovat siirtyneet siihen inhottavaan "CGI-veriruiskahdukseen" mikä tuntuu niin lisätyltä ja TUNNOTTOMALTA efektiltä eikä luonnollisesti elävältä veriefektiltä. Plaah. Kivaa kun kaiken voi photaroida jälkeenpäin. Niin helppoa ja kätevää. Ei tarvitse kuvauksissa kaivaa reikiä tai asentaa johtoja mihinkään tai pelätä että paikat suttaantuu.

Vielä kaupan päälle Land on the dead on myös itselleni yksi paskimmista teatterikokemuksista, sillä kun tämä tämän vuonna 2005 näin elokuvateatterissa, salin valot eivät sammuneet elokuvan ajaksi lainkaan. Siellä istuin puolitoista tuntia katsomassa täydessä valaistuksessa Romeron uutta zombie-eeposta. Ja kun elokuva loppui, samana hetkenä kun elokuvan olisi kuulunut leikata viimeisestä kuvasta lopputeksteihin, elokuva vain katkesi. Päättyi kuin seinään. Kiitos vain Finnkinolle hienosta leffakokemuksesta.

Land of the dead jättää kyllä todella kylmäksi. Klassinen esimerkki "Kannattaa varoa mitä toivoo"-sanonnasta. Ihanaa saada Romero takaisin tekemään zombeja. Mutta tämä ei ole enää se aikakausi kun elokuvantekijä tekee hienon elokuvan. Tilalla on studion kylmä ja mauton zombeilukaava missä ei tyhmille sivujutuille ole aikaa. Tai kuka tietää, ehkä Romero oli vain vanha ja väsynyt ja luuli että tätä kansa haluaa. Who knows. Ehkä olisi ollut vain parempi ettei tätä elokuvaa olisi koskaan tapahtunut.

2+/5

Ja vaikka ollaankin eräistä käyttäjistä puhuttu paskaa selän takana, niin kiva olisi jos jäsenmäärät saatais kasvuun.

Helppoa siellä selän takana on puhua paskaa ja käyttäytyä ihan miten haluaa, kun ei ole enää pelkoa bannatuksi tulemisesta.

[Silence]

THE ROAD WARRIOR (aka Mad Max 2) (1981, 4K Ultra Hd)

Mad Max-elokuvien toinen osa Australian poikien omassa maailmanlopun elokuvamaailmassa. Elokuva uudelleenbrandattiin The Road Warrioriksi koska alkuperäinen teos ei kovin hyvin menestynyt Australian ulkopuolella. Tai varsinkaan Usassa. Minibudjetilla tehdyn vuoden 1979 Mad Maxin tilalla on omassa itsenäisessä jatko-osassa paljon suoraviivaisempi ja isompi toimintaelokuva tulevaisuuden maailmanlopun maailmasta missä kaikki elävät vain selvitäkseen seuraavaan päivään ja missä autoja kuljettava bensa on kaikkia maailman aarteita tärkeämpää.
Tarinassa seurataan klassista yksinäistä ratsastajaa, Maxia (Mel Gibson) joka klassisen cowboyn tapaan ilmaantuu tapahtumiin, vähän auttaa hädässä olevia, mutta muiden kanssa hengaamisen sijasta haluaa vain bensaa omaan kulkuneuvoonsa ja jatkaa omia matkojaan. Klassinen ja ajaton kertomus siis tapahtumiin ilmestyvästä antisankarista, joka voisi sijoittua oikeastaan mihin tahansa aikaan tai genreen. Fantasiaympäristö tai historiallinen tapahtuvat voisivat ihan hyvin olla elokuvan näyttämönä. Tai kuten tässä tapauksessa, synkkä lähitulevaisuus. Leffa on mielenkiintoinen tapaus, sillä huomaan lämpeneväni sille jokaisella uudella katsomiskerralla edelliskertaa enemmän. En tiedä miksi.

The Road Warrior on legendaarinen toimintaelokuva kahdeksankymmentäluvulta. Se minkä kaikki aikoinaan tiesivät ja arvostivat. Vaikka et olisi nähnyt ainuttakaan Mad Mad-elokuvaa, niin olit silti tietoinen Road Warriorista, sillä se kuului elokuvien yleissivistykseen. Elokuva tuntuu nykyään kadonneen kansan puheista, kiitos vuoden 2015 Mad Max Fury Roadin, joka on periaatteessa saanut/ottanut itselleen kaikki ne kehut ja meriitit mitkä aikoinaan kuuluivat tälle elokuvalle, sen överistä menoista suuriin kaahausosioihin. Siihen en nyt ota kantaa että onko ne ansaitusti siirtyneet uudemman leffan harteille, mutta molemmilla elokuvilla on kyllä hyvät ja heikot puolensa.

Jos kuitenkin yksi asia toimii The Road Warriorissa täydellä kympillä niin se on itse päähahmo Max. Mel Gibsonin vähäeleinen yksinäinen ratsastaja-cowboy on loistava hahmo ja leffa saattaisi pahasti menettää tehoaan jos superkarismaattisen Gibsonin tilalla olisi kuka tahansa muu. Tom Hardy on tästä hyvä esimerkki, sillä Gibson ei elokuvassa huku muiden hahmojen sekaan vaikka kuinka niitä pomppisi ympärillä. Elokuva ei tunnu edes tarttuvan kiinni sellaisista tyhmistä jutuista kuin "Juonikuviosta", sillä Max tuntuu aina sivusta katsovan tällaisia tyhmyyksiä ja pysyttelevän erossa niin paljon kuin pystyy. On myös loistavaa että Maxin dialogi pidetään aivan minimissä. Maxilla on oikeastaan vain puolivälin paikkeilla hetki kun hänen pitää puhua enemmän, mutta muuten hahmo on kuin suoraan jostain Sergio Leonen länkkäristä.
Olen aina tykännyt ohjaaja George Millerin luovasta ja ilkeämielisestä huumorintajusta, joka luottaa visuaaliseen kerrontaan eikä dialogiin. Heppu tuntuu enemmän taidemaalarilta kuin käsispaperit kädessä juoksevalta elokuvantekijältä. Paljon maalaillaan ja keksitään mitä hullumpia ja sairaimpia yksityiskohtia maalausvedoin siihen palettiin mitä tässä apocalyptisessä selviytymistarinassa voisi tapahtua. Maailma on lohduton ja täynnä ilkeitä lopputuloksia. Mad Maxin maailmassa ei ole luvassa kivoja ihmiskohtaloita. Mitä nätimpi olet, mitä päättäväisempi olet ja mitä paremman neronleimauksen saat keskellä suurta tapahtumaa, niin sitä varmemmalla todennäköisyydellä saat todella karun lopun ilman minkäänlaista fanfaarien hypettämää sankarihetkeä.

Jokainen Mad Max-elokuva on periaatteessa dopingilla boostattu entistä hullumpi uusi versio edellisestä elokuvasta. Sellaiset tyhmät asiat kuin juonivetoisuudet ja maanläheisyydet tuntuvat putoavan George Millerin teoksista osa osalta pienemmäksi vaikka juttuja taustalla pyörittävätkin. On selvää että mies on oikeastaan vain kiinnostunut luovasta toimintahulluudesta ja överimmistä häröilyideoista näihin liittyen. Hahmothetket ovat Millerillä niitä kun kukaan ei sano mitään ja kaikki vain hoitavat minimaallisella tuijottelulla ajatusten vaihdot keskenään. Jokainen Mad Max tuntuu askelittain luopuvan maanläheisestä menosta ja siirtyvän kohti sarjakuvameininkiä. Alkuperäinen Mad Max oli pienimuotoinen synkkä tulevaisuuden kuva maailmasta missä asiat olivat huonosti ja menossa entistä huonompaan suuntaan. The Road Warrior on kuin hyppäys siitä puhtaaseen ison budjetin maailmanlopun selviytymisseikkailuun, mutta toimintaan suhtaudutaan hyvin dokumentaarisen kylmällä tavalla ilman tyylittelyitä. Homma kulminoituu lopulta kaikista överimmässä häröilyssä Mad Max Fury Roadissa joka vetää kaiken vähän liiankin sekopäiseksi, ilman että tasapainottaa hommaa samalla tavalla inhimillisyyttä kuten juuri Road Warrior tekee.

Road Warrior on iso actionpakkaus, todella näyttävillä kaahausosioilla Australian erämaassa ja varsin mielikuvituksellinen leffa muutenkin, mutta nykypäivän vinkkelistä se tuntuu varmasti todella pieneltä ja kököltä kun asioita puuttuu nykyaikainen siloiteltu ja smooth sexy elokuvantekeminen, suurten hollywoodstudioiden loputtoman rahankäytöt ja varsinkin verrattuna Fury Roadin vähän liiankin överiksi menevään cosplaymenoon missä tuntuu että 30n eri concept taiteilijan kaikki ideat on vain heitetty hulluttelumyllyyn. Mad Max 2nen on siihen nähden todella pieni, hallittu ja maanläheinen leffakokonaisuus, jossa kerrotaan pientä maanläheistä tarinaa. Maailma tuntuu huomattavasti eheämmältä ja oikealta paikalta. Ja sen ansiosta myös samaistuttavalta.

Vaikka leffa onkin oma, itsenäinen jatko-osansa alkuperäiselle Mad Maxille, sen parempi vertauskohta on kyllä juuri vuoden 2015 Mad Max Fury Road, joka on periaatteessa The Road Warrior uudestaan mutta kaikinpuolin isommin ja hullummin. Molemmat leffat ovat hyvin samanlaisia, mutta samaan aikaan myös täysin erilaisia. Varmasti aika moni tässä kohtaa huutaa naama punaisena että Fury Road on maailman paras elokuva ikinä ja The Road Warrior on paska koska se ei ole niinkuin Fury Road. Mutta ei asia ole niin yksinkertainen.
Veikkaan että suoraan Fury Roadista Road Warriorin pariin tulevaa nykykatsojaa odottaa aikamoinen shokkiyllätys kun luvassa ei olekaan Fury Roadin överin photoshopattua tehostemaailmaa, täydellisen smootteja kamera-ajoja, övereitä concept arteja ja viimeisen päälle hiottuja cgi-parannettuja toimintaosioita. Niiden tilalla on todella karun raaka ja maanläheinen kaahauselokuva kasarin alusta, täynnä likaa ja hallitsemattomuutta ja karuja ihmiskohtaloita.

Fury Road on eeppisempi ja räiskyvämpi leffa, mutta samaan aikaan se jää yllättävän kylmäksi monen keskeisen asian kuten kokonaisuutta kuljettavan juonikuvion ja päähahmojen osalta. Fury Roadin "Ajetaan ensin yhteen suuntaan ja sitten ajetaan takaisin"-juoni on lopulta ikävän tyhjä tekosyy kaikelle mitä tapahtuu, kun taas The Road Warrionin pienimuotoinen juonikuvio on ihan kunnolla on rakentumassa johonkin suuntaan. Puhumattakaan hahmoista. Tom Hardy ei pärjää millään mittarilla Mel Gibsonin superkarismalle ja sille rikkaalle vähäeleisyydelle mitä näyttelijälegenda tuon tuosta pystyy rooliin tuomaan. Suuri syy sille että Mad Max -francheisse on nyt näköjään muuttumassa Furiosa-Francheisseksi on nykyajan politiikan lisäksi takuulla myös se että kukaan ei muista juuri mitään Maxiin liittyvää Fury Roadista, sillä hahmo jää aivan muiden sarjakuvahahmojen jalkoihin, kiitos Hardyn plaa suorituksen. Kun päähahmo on sanaton, aivan sekaisin elämästään ja näyttää siltä ettei tätä kiinnosta mikään, niin olisi hyvä että näyttelijä pystyy välittämään sen silti rikkaasti katsojalle, eikä katoavan massaan. Aina harmittanut helvetisti että Gibson sai kenkää Fury Roadista kännisekoiluidensa takia, sillä mies olisi voinut tuoda valtavasti leffaan vanhana, elämää nähneenä sekopää Maxina jonka ympärillä maailma on muuttunut vain entistä hullummaksi. Siis ei helvetti että alkoi nyt harmittaa kun aloin taas miettiä tätä. Mikä tragedia. Mikä menetetty potenttiaali.
Ja menetetystä potenttiaalista puhuen: vaikka Fury Roadin todella potenttiaalinen pääpahis lupaava hahmo onkin ja uskomattoman karismaattisella näyttelijällä varustettu, niin lopulta hahmolla ei tehdä leffassa yhtään mitään. Hahmon kaikki syventävät kohtaukset löytyvät leffan poistetuista kohtauksista ja hahmo lähinnä istuu ratin takana pariin otteeseen. Mitä tuhlausta.
The Road Warriorin lihaskimppu Humungus ei paljoa leffassa tee mutta on yllättävän mieleenjäävä persoona hienovaraisen puhetyylinsä ja älykkään käytöksensä ansiosta, joka on absurdilla tavalla kiehtova vastakohta hahmon ulkonäölle. Ja miehen paikan toiminnan keskellä ottaa tämän kakkosmies, Commandon Bennett eli Vernon Wells teatraalisena homppelipahiksena, jonka stringimenoa on kyllä hauska seurata. Ennen sai homppeleille nauraa elokuvissa ja tehdä näistä jopa pahiksia. Aikamoista.

Mitä itse Road Warrion kömpelyyksiin tulee, niin se hitusen tuntuu laahaavan puolivälissä ja voi olla että alkupuoli saattaa olla monelle hieman liian pitkä, mutta se ei iso kömmähdys ole. Tarinaa seurataan tiukasti Maxin vinkkelistä ja kaikki muu vain rakentuu/tapahtuu tämän ympärillä ja hyvä niin. Kun leffan loppu viimein koittaa ja eeppinen kertojaääni vain entisestään boostaa tarinan myyttisyyttä, niin tuntuu että olisi katsonut jotain ajatonta fantasiakertomusta, eikä vain taas kerran jotain tyhmää toimintasekoilua.

Elokuvan 4K-julkaisu on myös leffan paras saatavilla oleva julkaisu, mitä leffasta on julkaistu. Aikaisemmilla kotijulkaisuilla oli suorastaan ärsyttävän haalea ja väritön kuva. Mutta 4K masteroinnissa värit ovat tehneet elokuvaan paluun ja luvassa on kauniisti Australian ruskeanoranssin erämaan maisemat näyttävä remasterointi leffasta.

4-/5

[Silence]

LA LA LAND (2016)

La la la la la land on kaikkien ylistämä, viiden tähden musikaaliteos ja peräti kuuden oscarin voittaja, täynnä iloisia värejä ja vauhdikkaita musikaaliosuuksia.
Leffaa en ollut aikaisemmin nähnyt, lähinnä siksi että itselläni on aika kaksijakoiset tuntemukset musikaaleja kohtaan. Parhaimmillaan ne voivat olla aivan uskomattomia kokemuksia tyyliin Disneyn Kaunotar ja Hirviö, Leijonakuningas, tai ihan oikeitakin elokuvia kuten Sound of Music, Cherbourgin sateenvarjot tai Moulin Rouge tai Buffy the Vampire Slayerin loistava musikaalijakso. Mutta sitten ne voivat olla aivan kaamea epäonnistuminen mikä saa lähinnä niskakarvat pystyyn ja myötähäpeässä kiemurtelua aikaan kun laulutaidottomat hollywoodnäyttelijät yrittävät esittää jotain musikaalinumeroa leffassa mikä ei todellakaan toimi.
Siihen nähden että La La Land keräsi kasan palkintoja, ylistyksiä ja sai aikalailla joka paikasta huippupisteet, niin itse katsoin aika keskitason elokuvaa hämmentyneenä. Että tässäkö se suuri ylistysleffa muka nyt oli?
Noh, kuten totesin aikoinaan Top Gun Mavericia arvostellessani: Nykypäivän huippuluokan mestariteos on sellainen kolmen tähden perusleffa järkevällä arviolla.

La La Landissa juoni on sopivasti leffan tyylille supersimppeli ja kertoo rinnakkain kahden eri päähahmon tarinaa ja näiden yhteistä Löve Storya. Emma Stonen The Neito on hollywoodurasta haaveileva kahvilatyttö ja Ryan Goslingin The Heppuli on Jazzpianistin urasta haaveileva roskabändien kosketinsoittaja. Tottakai nämä kaksi haaveilijaa päätyvät yhteen ja sitten pikakelataan musikaalin tahtiin rakkaustarina läpi ja lopussa on tällaiselle yksinkertaiselle rakkaustarinalla sopivan katkeransuloinen lopetus, jotta saadaan fiilis että olipa syvällinen leffa. Niin simppeliä että homma ei voisi mennä pieleen, mutta oudosti oikein mikään ei ole kunnolla laitettu elokuvassa toimimaan. Katsomiskokemus oli itselläni todella neutraali, etäinen ja täysin tunnoton. En yleensä ole musikaaleja katsoessa tällaista tilannetta joutunut kokemaan.

Heti alkuun täytyy sanoa että jälkimmäinen puolisko elokuvasta on kyllä hyvä ja pelastaa paljon, mutta alkupuoli on oudon etäinen ja vailla kunnon otetta kummastakaan päähahmosta. Ja jopa näiden kunnollinen esittely jää lähinnä pinnallisuuksiin ja hämmentävän outoihin ratkaisuihin kaksikon lähentymisestä, jonka vain oletetaan olevan olemasssa kun kaksikko samassa kohtauksessa esiintyvät. Yhtäkkiä nämä vaan tapaavat, ilman kunnon syytä, ja yhtäkkiä ollaan yhdessä ja sitten vaan eteenpäin. Tuntuu että elokuvantekijöillä on ollut todella vahva idea siitä mitä elokuvassa loppupuolella tulee tapahtumaan, outoineen juonenkäänteineen ja visuaallisuuksineen, mutta alkuun ei ole hirveästi nähty vaivaa. Ja juuri se jättää leffan todella etäiseksi kokemukseksi, sillä en tuntenut hahmoja kohtaan oikeastaan mitään ennen leffan loppufinaalia. Ja se on aika paha ongelma kun kerrotaan rakkaustarinaa kahden hahmon välillä.

Lala laaaan suurin ongelma musiikkiosuuksissa on että ne Eivät keskity hahmojen tunnetiloihin tai haaveisiin -tai niiden kehittymisiin- vaan musiikkiosiot ovat aina kuin teatterilavaesityksiä missä keskitytään laajojen kuvien goreografioihin ja keinotekoisiin pitkiin ottoihin. Ei koskaan itse hahmojen kerrontaan... niinkuin yleensä musikaaleissa (tai elokuvissa yleensä) on tapana. Kaikki on kuvattu tosi laajoissa, vaikkakin komeissa kuvissa. Paljon on auringonlaskuja ja värikkäitä mekkoja ja aina on kamera sukeltamassa mukana altaaseen ja seuraamassa kun kävellään kaduilla. Ja mielellään kaikki on kuvattu yhdellä pitkällä otolla. Mutta samalla päähahmoista ei saada minkäänlaista otetta ja homma tuntuu vain niin pirun etäiseltä. Katsoin elokuvan eilen enkä muista yhdestäkään kappaleesta yhtään mitään ja se kertoo kyllä paljon niiden laadusta. Edes lopputekstien jälkeen en muistanut ainoakaan kappaletta. Huonoja ne eivät ole, mutta mikään ei jää millään tavalla mieleen. Ei edes jonkin kivan simppelin melodian kautta. Vauhdikasta oli, paljon heiluttiin ja kamera kiepui melodioiden mukana kivasti, mutta mitään muuta ei leffasta jäänyt kyllä käsiin. En tiedä mistä kaikki ylistys pulppuaa, sillä tuntuu kuin olisin katsonut maailman pintapuolisimman teatteriesityksen katsomon takarivistä.

Pahin mahdollinen musikaalinumero on sellainen jossa lauletaan siitä että kylläpä laulattaa. Silloin on hukassa niin tarinan kuin hahmojen fokus ja lähinnä etsitään tekosyytä sille miksi pitää tunkea musiikkinumeroa juttuun mukaan. Guillermo Del Toron muuten erinomainen, Netflixiin tekemä Pinochio-animaatio (suosittelen muuten) on hyvä esimerkki tällaiseen sudenkuoppaan astumisesta.
La la Landin aloittaa suuri ja eeppinen musikaali-tanssinumero moottoritiellä ja aikalailla koko elokuva kompastuu jo tässä pahasti. Se on kirjaimellisesti musikaalinumero jonka tehtävä on huutaa että "Hei, katsokaa! Me tehdään musikaalinumeroa!". Edes päähahmot eivät liity juttuun mitenkään vaikka leffa voisi käyttää nämä hetket juuri päähahmojen ja näiden päänsisäisten maailmojen esittelyyn.
Elokuvan ongelma on myös sen satumainen kerrontalogiikka mikä tulee ihan tyhjästä mukaan leffaan jälkimmäisellä puoliskolla vailla minkäänlaista varoitusta. Elokuva kun alkaa hyvin maanläheisenä juttuna ja se on myös ongelma kun puhutaan musikaaleista missä hahmot kirjaimellisesti tanssivat ja laulavat arkiympäristöissä. Porukka lähinnä kävelee kaduilla ja sitten lauletaan ja tanssitaan jotain. Ja yhtäkkiä jälkimmäisellä puolella alkaa tulla mukaan Moulin Rouge-henkiset fantasiakuvastot kun lennetään pilvien seassa ja ihastellaan avaruusmaisemia. Ja nämä kaksi eri ääripää tyyliä eivät pelaa yhtään yhteen. Olen oikeasti todella hämmentynyt että leffa sai oscarin ohjauksesta, sillä homma tuntuu vain niin levällään olevalta. Asioita vain tapahtuu mutta ilman minkäänlaista rakentelua. Jos homma olisi rakennettu toimimaan päähahmojen kautta tehokkaammin, niin näiden mielikuvitukselliset tilanteet olisivat voineet toimia hienosti. Mutta nyt ne tapahtuvat vain muuten vain, vailla kunnon muuta syytä kuin että "Tää on musikaali. Musikaaleissa on yleensä tapahtunut jotain tällaista."

Emma Stone on kyllä erittäin hyvä roolissaan, vaikka hahmosta on todella vaikea saada huteran alkupuolen ansiosta minkäänlaista otetta. Syytän tästä puhtaasti elokuvan ohjaajaa Damien Chazellea, joka myös elokuvan on kirjoittanut. Tämä teos tuntuu kyllä niiin yhden miehen projektilta, missä ei olla pysähdytty miettimään tiimissä parempia ratkaisuja. "Näin se kirjoitettiin käsikseen, eli tällä mennään" on ratkaisu, oli se sitten hyvä tai huono. Emman suloinen mutta yksitoikkoinen päähahmo on periaatteessa yhdellä vaihteella alusta loppuun ja tämän käytös on todella outoa kun tämä tarinan The Tyypin ensimmäistä kertaa kohtaa. Yhtäkkiä ollaan komistuksen lumoissa ja poks, eteenpäin.
Ryan Gosling taas... mies on kyllä hyvä näyttelijä. Mutta... mies on juuri niitä näyttelijöitä jotka ovat täydellisiä tietynlaisiin rooleihin. Ja tämä leffa ei tunnu sellaiselta. Joku lepsumpi ja luonteeltaan värikkäämpi olisi parempi vaihtoehto tarinan päähahmon rooliin tällaisessa musikaalissa kuin autistinen ja vähäeleinen Gosling, joka tuntuu enemmän sosiopaattiselta sarjamurhaajalta kuin intohimoiselta pianistilta.

La La Land oli kyllä oudon tyhjä kokemus, eikä edes oikeasti yrittävä loppupuoli hommaa pelasta kun supersimppeliä tarinaa ei olla missään vaiheessa kovin eheästi kerrottu elokuvan aikana. Superkepeä, romanttinen hyvänmielen elokuva mutta ei tippaakaan muuta. Koskettavaksi tarkoitettu lopetus toimi jotenkuten, mutta matka sinne oli todella etäinen. Paljon on värejä ja liikettä ja kyynelehtiviä näyttelijöitä ja yhdessä kävelemisiä. Ja kasarihittejä pariin kohtaan laittamalla saa aina aikaan hyvää fiilistä helposti aikaan. Jos ne riittävät niin varmasti tulee tunne että olipa upea leffa ja niinku tosi koskettava rakkaustarina.

Kovasti La La Land yrittää olla henkeen ja vereen klassinen, kulta-ajan hollywoodmusikaali, mutta tuntuu niihin nähnet todella keskinkertaiselta leffalta. Enemmän musikaalien faniteos kuin kunnollinen musikaali.

Olipa outo tekele.

3/5

[Joni Ahonen]

^
Lalalaan kävin jopa teatterissa katsomassa, vaikka en oikein tajua että miksi, sillä en ole ikinä pitänyt musikaaleista ja lapsenakin Disneyn leffoissa häiritsi pakolliset musiikkiosiot. Ehkä näin aikuisiällä osaisin niistä nauttia ja kuunnella riimejä paremmin.

Mutta La La Land oli muistaakseni teatterissa ihan näyttävä esitys, vaikka en muuten saa päähäni siitä mitään muuta kuin sen alun moottoritiellä tapahtuneen laajan kuvan. Siinä missä Barbie oli oikeasti riemukas leffakokemus, Lalalaa vaan ihan kiva -osastoa. Kummallista miten elokuvasta on pyyhkiytynyt mielessäni pois 99 %. Kävisipä näin ikävien muistojen kanssa myös.

[Silence]

^
Mutta La La Land oli muistaakseni teatterissa ihan näyttävä esitys, vaikka en muuten saa päähäni siitä mitään muuta kuin sen alun moottoritiellä tapahtuneen laajan kuvan. Siinä missä Barbie oli oikeasti riemukas leffakokemus, Lalalaa vaan ihan kiva -osastoa. Kummallista miten elokuvasta on pyyhkiytynyt mielessäni pois 99 %. Kävisipä näin ikävien muistojen kanssa myös.

La La Land on juuri sellainen värikäs ja vauhdikas, vain isolle kankaalle rakennettu teatterikokemus mitä ei saisi tippakaan pintapuolta enempää fiilistellä. Kun muuten alkaa säröt pinnassa näkyä.

Ja puheenollen kokemuksista jotka on tehty vain teatterikokemusta varten:

GODZILLA MINUS ONE (2023)

Viimevuonna kovan hypen saattelemana ilmestynyt Godzilla-elokuva japanista, Godzilla minus one oli leffa josta olin pitkästä aikaa aidosti kiinnostunut.
Kaikki sitä hypettivät maasta taivaaseen ja jopa itse Steven Spielberg oli käynyt katsomassa sen teatterissa useaan kertaan. Hitto, Japanin pojat näyttivät jenkeille miten se homma tehdään! Pakkohan tämä leffa oli nähdä...

Noh... nyt on nähty ja olin ihan ihmeissäni että tässäkö se nyt oli?

Toisen maailmansodan jälkimaihinkeihin sijoittuvat elokuva kertoo sodan hävinneen ja raunioilla olevan Japanin jonkinlaisesta taistelusta yllättäen kuvioihin ilmestyvää Godzillaa vastaan. Kuulostaa vielä tässä vaiheessa lupaavalta ja mukana oli iso kasa todella hyviä tarinaelementtejä traumojen läpi käynneistä traumatisoituneista japanilaisista, sodan ja ydinaseiden herättämästä nukkuvasta jättiläisestä, uusioperheistä, syntien redeemauksista ja sodanjälkeisistä ponnisteluista korjata/siivota japania uutta tulevaisuutta varten. Niin ja mystisestä tuhosta mikä kohtaa Japaninmerellä seilaavia sotalaivoja.
Osaavan tekijän käsissä näistä aineksista syntyisi todella mainio teos. Mutta jostain helvetin syystä mihinkään tällaisiin ei vain tartuta ollenkaan. Edes tarinan nimikkohahmoa Godzillaa ei sen kummemmin pohjusteta oikein missään muodossa tapahtumiin. Siinä se vain hyppää kuviin ja kävelee kuin T-Rex Jurassic Parkissa ja sitten pum pum puuum. Outoa. Tässäkö se ilmiömäinen spektaakkelielokuva nyt sitten on?
Leffa on jokaisella osa-alueella ihan keskinkertaisuuden rimaa hipoava teos eikä yhtään mitään muuta.
Ensimmäisen puolen elokuvasta vielä jaksoin uskoa teokseen ja odotin uskollisesti että homma lähtee kohta käyntiin. Mutta sitä ei ikinä tapahtunut. Jälkimmäisen puolen elokuvasta olin taas tuttu ja turvallinen kyyninen itseni ja leffa oli kyllä kieltämättä romahtanut silmissäni ja pahasti. Mikä helvetin harmaa ja tasapaksu pettymys tämä olikaan.

Leffan rakenne on kuin suoraan ysärin hollywood-katastrofielokuvasta. Siis kirjaimellisesti. Mukana ovat kaikki tutut ja tuhanteen kertaan nähdyt tarinaelementit ja kaikki mahdolliset kliseet mitä vain voi keksiä kuuluvaksi ysärin Ronald Emmerich-henkiseen katastrofipornoon. Kaikki päähenkilöiden traumat, asenteet ja redeemaukset ja patrioottiset yhteishenkeen puhaltamiset ja suurella uhkarohkealla suunnitelmalla vihollista vastaan hyökkäys on tungettu mukaan niin tehokkaasti että jopa Ronald Emmerich alkaa epäillä että hänkö tämän elokuvan teki?
Mutta ne asiat mitä leffa ei kuitenkaan ole saanut ysärin hollywoodista tuotua mukaansa ovat Asenne, Rakentelu, Tehokkuus ja ennenkaikkea Persoonallisuus.
Godzilla miinus One on aivan saatanan tasapaksu, etanan vauhdilla etenevä harmaa draama missä porukka lässyttää Kotikatu-draamaa minuuttitolkulla kohtauksesta toiseen tasapaksuissa kohtauksissa, vailla mitään fiilistä siitä että kyseessä olisi Godzillan ympärille rakennettu spektaakkeli. Jännitteet ja draama ovat aivan hukassa ja niiden harvojen jännittävien kohtauksien jännittävyyttä ei osata rakentaa kertaakaan. Siis ei kertaakaan.

Se mikä erottaa vaikka Spielbergin harmaasta tekijämassasta on miehen ammattitaitoinen kyky luoda draamaa ja jännitettä komeasti yhdessä paketissa. Oikein tehdyn jännityksen rakentelun voi suorastaan tuntea kun sitä tapahtuu.
Godzilla minus onessa ei mitään tällaista ole. Porukka lässyttää minuuttikaupalla traumoistaan ja elämästään ja huh kun on niin synkkää. Ja sitten pariin kertaan Godzilla yhtäkkiä vain ilmestyy viereen, sitten juostaan tai ammuttaan minuuttikaupalla ja kohta siirrytäänkin eteenpäin kuin ei mitään. Tässäkö se hieno leffa sitten oli? Tämäkö oli se leffa minkä ohjaajaa on rummutettu viimeisen vuoden ajan jokapaikassa upeana tekijänä?
Asiaa ei myöskään auta maailman kliseisin ja persoonattomin päähenkilömies, entinen (urallaan epäonnistunut) Kamikaze-pilotti, jonka elämässä kaikki on surkeasti mutta samaan aikaan kaikkea tuntuu silti hirveästi miehelle tapahtuvan. Elokuvan olematon ohjaus ei saa hahmossa mitään kunnollista aikaan. Jo ensisekunneilta saakka on ilmiselvää mitä hahmo tulee elokuvan aikana tekemään ja mihinkään muuhun hahmoa ei sitten rakennetakkaan. Hahmolla on tottakai ilmiömäinen päähenkilökyky ilmestyä aina sinne missä Godzilla ilmestyy, joten sentään Jenkkien Godzilla-adaptioille ollaan kyllä uskollisia. Voisivat kyllä ottaa enemmän inspiraatio alkuperäisistä 1950-luvun omista Godzilla teoksistaan. Se alkuperäinen vuodelta 1954 on edelleen helvetin upea elokuva, jonka rinnalla tämä elokuva tuntuu ihan pelleltä B- tai jopa C-tuotannolta.
Amerikkalaisia Godzilla-adaptioita on aina syytetty siitä että keskittyvät liikaa ihmisiin ja liian vähän Godzillaan. Jos se on cup of teasi niin hyvä uutinen on että Godzilla Minus One keskittyy oikeastaan täysin ihmisiin.
Ollakseen eeppinen katastrofielokuva, Godzilla minus One on aivan absurdin yhdentekevä tekele missä suurimman osan aikaa ei edes tunnu siltä että Godzilla liittyisi elokuvaan millään tavalla mukaan. Nimikkohahmo tuntuu olevan sellainen ylimääräinen koulukiusaajahahmo joka pariin otteeseen muistetaan tuoda mukaan leffaan vähän potkimaan päähahmoja liikkeelle tuoleistaan, mutta muuten elokuvan maailmassa tämä ei koskaan tunnu olevan osa oikein mitään.
En tykkää Ronald Emmerchin umpipaskasta "Godzilla"-adaptiosta vuodelta 1998 tai siitä reippaasti paremmasta toisesta jenkkiGodzillasta vuodelta 2014, mutta ne kaksi sentään osasivat rakentaa jännitystä ja draamaa ja tunnetta elokuvan edetessä ja fiilistä siitä että Godzilla liittyy kaikkeen mitä tapahtuu. Mukana oli kunnolla mysteeriä ja tunnelmaa kaiken tulevan pohjustukselle. Godzilla minus Onessa sen sijaan tuntuu siltä että Godzilla on osa leffaa vain kun efekteistä vastaava tiimi tuo tämän kuviin ja muuten tämä ei liity maailmaan millään tavalla. Mitään tunnelmaa ei vain ole. Mitään jännitettä ei ole. On vain tasapaksu oleminen, pieninä murusina jokin yksittäinen "Oho wau"-hetki joka on yhtä nopeasti ohi kuin ilmestyikin ja sitten siirrytään seuraavaan kohtaukseen. Tässäkö se suuresti ylistetty viimevuoden yllätysleffa sitten oli?


Efektit ovat ihme kyllä harvinaisen hyvännäköisiä. 75% tehosteista näyttää itseasiassa todella hyvältä ja tehostetiimi osaa kauniisti yhdistää pienoismalleja cgihin. Lopun suuri merikohtaus hävittäjällä lentelyineen oli harvinaisen aidontuntuinen kohtaus ollakseen vain jonkin pienen japanilaisen efektistudion tekemä. Muutenkin elokuva tuntuu ulkoisesti hyvältä sillä tuotantoarvot ovat kyllä kunnossa. Teatterissa tämä leffa olisi varmasti ollut todella vaikuttava kokemus kunnon äänimaailman ansiosta. Virkistävää kun "oikean" tekemisen voi tuntea eikä olla vain greenscreenin edessä kuvattu jotain. Tuotantoarvot ovat hyvät, lavastuksissa on hyvää kädenjäljen tuntua ja leffa tuntuu hyvällä tavalla *aidolta* vaikka maailmaa on varmasti isoin määrin laajennettu tehosteilla ja pienoismalleilla ja rajallisella määrällä avustajia.
Leffa kärsii kyllä hieman autiosta yleisfiiliksestä ihmismassojen osalta maailmassaan, sillä aina on vähän sellainen autio yleisfiilis maailmassa missä ei usein tunnu olevan muita kuin ne päähahmot jotka käsis muisti mainita. Mutta en jaksa valittaa kun suuremmat ongelmat löytyvät niin tarinankerronnasta kuin ohjauksesta.
En vain voi ymmärtää mistä kaikki ylistyshypetys tulee. Leffa on vain täynnä tylsää ja persoonattomasti tehtyä lässytystä kohtauksesta toiseen. Draama on keskinkertaista ja tuhanteen kertaan nähtyä kliseilyä ja pahimpana kaikesta itse Godzilla-osiot ovat harvinaisen tympeitä hetkiä joissa on vain yksittäisiä pieniä hyviä hetkiä.

Alkupuoli on täynnä todella lupaavia elementtejä, mitkä vain odottivat hyvää rakentamista kohti jotain mielenkiintoista. Heti alkua kyllä söi jo pahasti todella kömpelö aloituskohtaus missä Godzilla ensimmäistä kertaa esitetään kuin T-Rexiä jostain huonosta Jurassic World jatko-osasta. Siinä se talssii cgi-muodossa spottivalossa kuin T-rex saaren rannalla ja kaikki ampuivat sitä hernepyssyillä. Eipä ollut kovin luova aloitus tai tapa esitellä nimikkohahmoa ja olisi pitänyt jo sen perusteella tietää että leffa ei kovin kummoinen taida olla. Mutta silti jaksoin koko ensimmäisen puoliskon uskotella itselleni että kyllä se tästä vielä alkaa komeasti mennä. Mutta ei alkanut.

Juonen lisäksi leffa pöllii amerikan suunnasta myös musatyylin. Mutta valitettavasti tässä kohtaa ollaan menty modernimpaan suuntaan. Leffa saattaa olla 1940-luvun jälkimmäiselle puoliskolle sijoittuva epookkileffa, mutta musa ei sitä kyllä heijastele. Läpi elokuva saadaan kuulla tuttuun nykytyyliin näitä aivan unohdettavia ja persoonattoman mitättömiä ambient-mölinä ääniä. Surulliselle fiilikselle oma Uuuuuuuuumh-ääni. Iloiselle oma Huuuuuuuuummmmh-ääni. Pelottavalle hetkelle oma Huuuuuuuummmmmm-ääni. Että on luovaa. Tuskin maltan odottaa että saan hommata soundtrackin. Ehkä jopa vinyylinä. Ainoan poikkeuksen tekee elokuvan finaalitaistelu jonka alkaessa elokuva repäisee arkistoista soimaan eeppisen version legendaarisesta alkuperäisestä Godzilla-teemasta. https://www.youtube.com/watch?v=pXpjCWnGYhA
Jotenkin niin surullista että ainoat hetket nykyelokuissa kun jokin oikeasti tekee vaikutuksen, se on jotain mikä on kaivettu esiin arkistojen pohjalta.

Sivumainintana vielä pitää kyllä ihmetellä että ihmeen vapaasti Japanilaisten annetaan elokuvassa taistella sotakalustolla Godzillaa vastaan kun maa oli tapahtuma-aikana Amerikkalaisten miehittämä, mutta elokuvan aikana jenkkejä ei näy missään vaikka Gojira tulee ja pistää Tokionkin remonttiin. Oh well, ehkä Japanin hallitus hämäsi jenkkejä kehumalla näiden isoja amerikkalais-peniksiä.

Godzilla Minus One... en voi elokuvaa keinotekoisesti alkaa kehua vain siksi että se on parempaa kuin joku vielä paskempi vertailukohde. G minus O ei ole paska, vaan täysin keskinkertainen leffa ja olen aivan ihmeissäni että mistä tämä järjetön huutoylistys oikein tulee. Teos on hyvin tyypillinen nykyleffa: "Teknisesti pätevä", mutta sisällöltään etäinen, mauton, hajuton ja täysin persoonaton elokuva vailla mitään tunnetta tai käsitystä siitä miten jännitettä tai kokemusta pitäisi rakentaa. Leffa on pisteiltään siellä 3- ja 2½ välimaastossa keskinkertaisuutensa kanssa. Sen verran turhauttavan tyhjä fiilis tästä tuli että menkööt alaviistoon.

Taas yksi keskinkertainen pökäle joka saa kaikki maailman kehut vain koska se ei ole yhtä umpipaska kuin kaikki muut. Hienossa maailmassa eletään.
Jos Japanilainen Godzilla kiinnostaa niin suosittelen mieluummin sitä alkuperäistä elokuvaklassikkoa vuodelta 1954. Se on oikeasti jännittävä ja luova leffa joka rakentaa juttuaan hienosti. Toisin kuin...

2½/5

[Silence]

KING KONG (2005)

Vuoden 2005 King Kongin on tehnyt juuri Taru Sormusten Herrasta-kunniakkaasti selvinnyt, ja sen kautta lopullisesti viiden tähden mestaritekijäksi muuttunut Peter Jackson. Mies teki leffoillaan kunnon kassamenestykset, voitti kaikki maailman oscarit ja näiden johdosta studiot antoivat miehelle luvan tehdä ihan mitä ikinä vain haluaa. Jackson päätyi nuoruutensa suosikkeihin, legendaariseen hirviöelokuvaan vuodelta 1933, King Kongiin.

Jacksonille tämä tuntuisi olevan todella loistava aihe, sillä mies oli Sormusten Herran jälkeen elokuvamaailman ykkösnimi ja leffa olisi mahdollisesti loistava paluu miehen pre-LORT aikakauteen jolloin vuorossa oli överiä splatteria ja sekopäistä seikkailua. Mikä loistava aiheen vaihto Jacksonilta!
Paitsi että King Kong ei ole edes samassa ulottuvuudessa Jacksonin sormustenherran tai varsinkaan tätä edeltävän aikakauden kanssa. Sen sijaan King Kong tuo enemmän mieleen Jacksonin kaamean Hobitti-trilogian, sillä menossa on sama visioton, sokean tasapaksusti tehty leffa joka ei tunnu tietävän mikä se on tai mitä se yrittää tehdä. Käsikirjoitus on absrudin ylibuukattu täyteen vaikka mitä mikä normaalioloissa ei ikinä selviäisi lopulliseen versioon. Mutta Jackson ei kyllä kieltämättä koskaan ole ollut hyvä pistämään omia elokuviaan tehokkaasti kasaan. Yleensä ne ovat harmillisien ylipitkiä lopuista, kuten vaikka Kuninkaan Paluu, mutta King Kong on ylipitkä alusta loppuun. Jokainen kohtaus on kirjoitettu sivukaupalla täyteen tavaraa, turhia yksityiskohtia ja sivujuonia joilla ei ole paskaakaan väliä. Ja mikä pahinta: Itse elokuvan ydin, eli seikkailuelokuva jättiläisapinan löytämisestä dinosaurussaarelta jää aivan unohduksiin.

King Kongin lopputuloksen viba on kuitenkin hyvin erillainen verrattuna Hobitteihin. Paljon viattomampi. Jos Hobitit tuntuivat puhtaalta elokuvastudion kusetukselta ja keinotekoiselta rahastukselta, niin King Kong on vain ajattelemattomasti kasattu leffa. Kaikki tuntuvat aina hokevan että kolmituntisesta Kongista voisi tunnin leikata pois ja leffa olisi parempi. Uskallan väittää että elokuvasta voisi helposti leikata vaikka puolitoista tuntia pois ja tämän ylipitkän ja tasapaksun etanan tilalla olisi varsin tiukka seikkailuelokuva. Alkuperäinen King Kong on aikalailla täydellinen jännityksellinen seikkailuleffa. Se ei tuhlaa hevonpaskaan aikaan vaan kestää ihanat 1h 40minuuttia ja tietää tarkasti minkälaista tarinaa se on kertomassa. Jacksonin muhennos sen sijaan kestää hieman yli 3 TUNTIA, eikä tunnu löytävän kertaakaan kestonsa aikana fokustaan. Eikä ole edes saanut kolmatta näytöstään alkamaan kuin vasta about 2h 17minuutin paikkeilla. No ainakaan Jackson ei saanut neronleimauksia jakaa leffaa useammaksi, niinkuin nykypäivänä leffalle olisi satavarmasti tapahtunut.... ehkä jopa peräti trilogiaksi.
King Kong Part 1: Matka saarelle!
King Kong Part 2: Seikkailuja Saarella!
King Kong Part 3: Vieläkin seikkailuja saarella, mutta vain Kongia!
King Kong Part 4: Leffa maksoi niin paljon että lopun 40minuuttinen finaali new yorkissa venytettiin omaksi kahden tunnin leffaksi!

Tasapaksu ja yliturvallisen harmaa on paras tapa kuvata elokuvaa. King Kongina tämä on elokuvan kolmas versio, eli jo peräti toinen remake. Kahta edellistä yhdistää se että molemmat ovat tehokkaita ja erittäin sensueelisiä elokuvia. Täynnä erotiikan sävyjä ja jännittävää seikkaillua alusta loppuun. Jacksonin leffassa ei ole mitään tätä. Tilalla on etäinen, feikkileffa, missä oikeastaan mikään ei tunnu oikealta. Leffa kulkee tasapaksusti alusta loppuun ylipitkissä kohtauksissa, oli sitten kyseessä tiukka ihmisdraama, hektinen selviytymiskamppailu tai muuten vaan actionia actionin takia. Kaikki vain kestää elokuvassa kolme tai neljä kertaa liian kauan ja mikään ei nouse esille. Jos alkuperäisessä elokuvassa Kong taisteli Tyrannosaurus Rexin kanssa, niin tälläkertaa Kong vetää turpaan peräti kolmea T-Rexiä yhtäaikaa ja luoja sentään miten unettavaa katsottavaa meno on. Jackson on aina ollut toiminnan miehiä mutta King Kongissa Jackson luopuu lopulta laadusta ja valitsee Määrän tärkeämmäksi. Ja mikään ei kerro sitä paremmin kuin aina naurettavan huonot cgi-tehosteet. Siis yhdeksän kymmenestä cgi tehostekuvasta näyttää aivan naurettavan kököltä. Jopa ne harvat selvästi paremmat cgi-hetket tuntuvat vain niiiin feikiltä, kiitos todella epätodellisen tasapaksun valaistustyylin mitä leffalla on käytössä saarella. Greenscreenien edessä kuvatut näyttelijät on vain lätkäisty keskellä cgi toimintaa ja homma näyttää joltain halvalta tv tuotannolta, sillä kuvat eivät istu yhtään yhteen.
Noloin hetki taitaa olla kun sankarimme pakenevat hirmuliskoja näiden keskellä juostessa ja tuntuu kuin joku olisi liittänyt jostain toisesta elokuvasta hahmot juoksemaan keskelle cgi-animaatioelokuvaa. Ja kuinka helvetin vaikeaa voi ylipäätänsä olla kuvata OIKEASSA lokaatiossa tai vähintään OIKEAN viidakon nököisessä lavasteessa studiossa? Miksi kaiken tässä elokuvassa pitää näyttää niin hemmetin feikiltä? On vaikea uskoa että sama Peter Jackson on koskaan tehnyt esim Fellowship of the Ringiä, sillä sen maanläheisestä seikkailumenosta ei ole enää mitään jäljellä. King Kong on Hobittien tyyliin cgi-ripulia. Viidakko on cgi-ripulia, eläimet on cgi-ripulia, laivan kannella ollaan maailman feikimmässä greenscreen studiossa seisomassa auringonlaskuissa ja leffan tuntuu aina ratkaisevan kaiken vain "Kuvataan nyt vaan, voidaan lisätä kaikki myöhemmin sitten jälkituotannossa"-asenteella. Lopputulos on outo lasten satupiirrosleffa missä porukka juoksentelee dinojen seassa vailla pienintäkään fiilistä Siellä olosta. Risto Räppääjä Dinosaurus saarella.

Pidän aikalailla Peter Jacksonia syyllisenä siihen ripuliin missä nykyään elokuvat ovat cgin osalta. Hobitit kun viimeistään antoivat luovutusluvan hollywoodille että laatu ei ole enää tärkeää, vaan puhtaasti määrä. Kunhan vain on aivan helvetisti cgitä, niin sillä korvataan sellaiset tyhmyydet kuin uskottavuus ja laatu. Itse cgi-Kongiin on sentään ihan aikuisen oikeasti panostettu ja hienoa niin, mutta maailma ympärillä tuntuu aivan absurdin feikiltä tietokoneluomukselta mihin ei usko tippakaan. Asiaa ei myöskään tunnu yhtään auttavan elokuvan äänimaailma joka ei kertaakaan luo seikkailuun minkäänlaista uskottavuutta. Voiko yhtään epäuskottavampaa ja tunnottomampaa seikkailua ollakkaan kuin tämä elokuva, missä ympärillä oleva viidakko ei kertaakaan herää eloon äänimaailmassa.
Voin tasan kolme kertaa laskea kun elokuva hetkellisesti sai jotain kiinnostuksessani heräämään. Ensimmäinen oli elokuvan 45minuutin kohdalla kun laivan saapuu usvan seasta Pääkallosaarelle. Kohtaus on ylipitkä mutta muutoin varsin hyvin toteutettu, napaten katsojan mielenkiinnon erittäin tehokkaasti LOPULTAKIN mukaansa. Toinen oli T-Rex taistelun jälkeen kun Naomi Watts lopulta alkaa lämpenemään Kongia kohtaa, sillä Kong esitetään mukavan sympaattisesti ja ansaitusti sankarillisesti. Ja itse loppufinaalin alku kun Kongia esitetään hyvin 1930-lukuisessa hengessä teatterissa ja juttu alkaa kivasti rakentua loppufinaalia varten. Näiden ympärillä on lähinnä Hoh hoijaa-teos. Edes tarinan the Lady, eli Naomi Watts ei jaksa kiehtoa, mikä on todella outoa sillä Naomi on aina ollut nätti neito ja luulisi että ei olisi vaikeaa tehdä hahmosta 1930-lukuista seksuaallista elokuvaneitoa, mutta sen sijaan elokuvassa esiintyy lähinnä tasapaksuksi plantattu, turvallinen kokoperheen neito jolla on seksuaallinen olemuksen sijasta lähinnä huolia omasta urakehityksestään. Hoh hoijaa.

Elokuva tuntuu itseasiassa hyvin pitkälti tyypilliseltä videopeli-leffalta missä itse pelin siirtämisen sijasta valkokankaalle, tekijät ovat jostain oudosta syystä kokeneet että heidän pitää ehdottomasti keskittyä kaiken maailman turhien sivujuttujen selittämiseen: Miten James ja Mary päätyivät alunperin lomailemaan Silent Hillissä? Uuh, leffa selittää kaikki Jamesin ja Maryn lomasuunnitelmat! Miksi Leon S. Kennedy sai siirron Raccoon Cityyn? No nyt saat tietää että se ampui ex-pariaan pyssyllä pepuun niin siksi! Koko elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia on ihan absurdia laahaamista kun Jackson keskittyy turhanpäiväisyyksiin millä ei ole mitään väliä. Tuottaja kamppailee rahoituksen kanssa studiopomojen luona. Näyttelijä ei saa duunia ja näkee nälkää. On pula-aika ja kaikki ovat että yhyy. On miljoona sivuhahmoa ja kaikilla on omat tarinakaarensa... Omg, hienoa että leffa keskittyy kertomaan näitä asioita eikä keskity itse asiaan.... Lopulta yhdelläkään näistä jutuista ei ole leffassa mitään väliä, mutta itse pääjuttu ei jaksa kantaa enää ollenkaan.

Kun leffa viimein alkaa keskittyä Naomi Watssin ja King Kongin välisiin hetkiin niin se tuntuu ihan yhdeltä ja samalta sillä homma ei erotu oikeastaan mistään muusta mitä elokuvassa on tapahtunut. Hoh hoijaa, taas yksi ylipitkä kohtaus joka vaan jatkuu ja jatkuu. Kongikin menetti pelottavuutensa lähes samantien sillä Jackson tuntuu täysin hukanneen kykynsä luoda jännitystä tai kauhua. Jotain sellaista mitä mies käytti suorastaan nerokkaasti vielä ensimmäisessä Sormusten Herra-elokuvassaan tehokeinona. Mutta poissa ovat. Kadonneina. Kuin pieru saharaan.

Luulisi että King Kong olisi leffa missä homma ei voisi edes vahingossa mennä pieleen, sillä aihe on niin simppeli. Niin seksikäs. Niin kiehtova. Mutta ei. Peter Jacksonin King Kong on aivan absurdin ylipitkä ja tasapaksuksi plantattu mehukanisteri missä mehu on niin haaleaa että mehun värikään ei enää vedestä erotu. Mikä tylsä ja turha remake mieheltä joka luulisi olevan kuin tehty tekemään juuri tällaista seikkailuteosta. Sen sijaan luvassa on hyvin paljon Hobitti-Jacksonia muistuttava pökäle josta puuttuu täysin persoona, muoto, tehokkuus. Tai minkäänlainen intohimoinen sydän miksi tämä leffa on edes tehty. Puhumattamaan cgistä joka on aivan absurdin kökköä.
Tai jos kuulut suomen oman idiootti-elokuvalehden, eli Episodin toimitukseen, niin King Kong on "Täydellinen elokuva joka suhteessa. Viiden tähden seikkailu. Parempi kuin alkuperäinen".
Joopa joo.

2-/5

[Silence]

TRUE LIES (4k Ultra Hd)

Alkuperäinen tarkoitus oli arvostella elokuva ja siinä ohessa sen upouusi 4K Ultra Hd, jonka lainasin tutulta (joka oli mennyt ennakkotilaamaan sen), mutta elokuvan läpi selvittyäni en näe mitään syytä puhua mistään muusta kuin ehkä kaikkien aikojen paskimmasta kotijulkaisusta mitä olen koskaan nähnyt.

Yleensä (ihannetapauksessa) 4K Ultra Hd Bluray on ns Ultimate julkaisuformaatti millä juhlitaan varsinkin vanhempia elokuvia parhaimmillaan, laadukkaimpina mahdollisima kotijulkaisuina mitä voisi edes kuvitella. Alkuperäisistä filmimateriaaleista korkearesoluutiolla skannatut, huolella ja kunnioittavalla sävyllä restauroidut materiaalit ovat paras mahdollinen keino katsoa elokuvaa. Yleensä silloin puhutaan hienovaraisista säädöistä kuten lian tai filmiin tulleiden vahinkojen korjauksista ja pienistä värikorjauksista. Ridley Scottin Alienin 4K tai Kubrickin 2001n 4K tai Lawrence of Arabian 4K ovat tämän formaatin suurimpia juhlakakkuja, joita voi ihailla nyt ja tulevaisuudessa parhaimmassa mahdollisessa julkaisumuodossa kotisohvalta. Niistä huokuu rakkaudella, kunnioituksella ja huolella tehty restaurointi.

Sitten on James Cameron joka tuntuu häpeävän kaikkea mitä on tehnyt PRE-Avatar. Kaikki se vanha ja nolo materiaali mitä jotkut kehtaavat kutsua hänen tuotannokseen ennen todellisia mestariteoksia, Avatar-saagaa pitää muokata *Kuntoon*. True Lies 4K edustaa uutta, AI algorytmien aikakauden restaurointia missä tärkeintä ei ole tippaakaan pitää huolta siitä että elokuva pysyy alkuperäisessä muodossaan -tai näyttää siltä kuin se olisi kuvattu tässä todellisuudessa, vaan keinolla millä hyvällä muovata se näyttämään siltä kuin se olisi kuvattu nykyaikaisella tavalla, nykyaikaisella kalustolla, ilman normaaleita elokuvan tekotapoja ja vailla pienen pienintäkään kunnioitusta alkuperäistä lähdemateriaalia kohtaan. Oli hintana sitten kuvanlaadun täydellinen tuhoutuminen AI algorytmin muokatessa elokuvaa uuteen muotoon tai ei.

Arnold Schwarznegger saattaa olla kuuluisa Terminator-elokuvien robotin roolistaan, mutta Arska ei ole koskaan näyttänyt yhtä keinotekoiselta olennolta kuin True Liesin 4K-julkaisussa.
True Lies 4K julkaisu näyttää niin feikiltä 4K-julkaisuilta kuin elokuvalta yleensäkin etten voi uskoa miten studio on päästänyt tällaisen hevonpaskan kotijulkaisuun. Onko James Cameron oikeasti näin sekaisin? Onko Cameronilla oikeasti näin paljon sanavaltaa laadun suhteen? True Liesin kauan odotettu HD/4K-kotijulkaisu, mitä on jouduttu odottamaan 20 vuotta koska Cameronilla on ollut "kiire", on ihan järjetön katastrofi mikä tuntuu lopullisella ulkonäöllään enemmänkin joltain amatöörien tekniikkakokeilulta kuin oikealta julkaisulta.
Elokuva on ajettu jonkinlaisen AI kuvanmuokkaus-algorytmin läpi, tarkoituksena tuoda se kaamealta yhdeksänkymmentäluvulta 2020-luvun digitaalliseen sekamelskaiseen AI-taidemaailmaan ja ultra-tarkkojen digitaalikameroiden aikakaudelle. Luvassa on vahaihoisia ihmisiä, ylivedetyn ylitarkennettuja ihmiskasvoja ja epäluonnolisia blurrista kuvasta AIn uudelleenpiirtämiä kasvopiirteitä jotka tuntuvat jokaisella eri framella elävän erillaista tulkintaa siitä miltä homman pitäisi näyttää...
On selvää että tekijät ovat yrittäneet päästä eroon normaaleista filmielokuvan elementeistä kuten filmikohinasta negatiivin valaistumisessa alkuperäisestä tummasävyisestä nykyajan haaleaksi hevonpaskaksi, mutta tämä EI ole mikään ratkaisu idioottihaluihin.
Youtube on nykyään täynnä sekä vanhoja, satavuotisia filmimateriaaleja että AIn luomia "what if"-skenaariokuvio missä Tekoälyn Upscaleaminen piirtää vanhat kuvat tai tapahtumat uusiksi ja arvailee miltä tuo vanha mössö filmijälki näyttäisi "terävänä". Julkaisu on käsittämätön kollaasi yliluonnollisen yliterävää feikki HD-kuvaa ja kyseenalaisin keinoin blurrista materiaalista terävöitettyä AI-kuvastoa, kuin suoraan kauhuelokuvasta kun AI laskee mitä hahmon naamassa tapahtuu kun hahmon kasvot elehtivät... Ihana Tia Carrerekin näyttää tässä kuvamössössä siltä kuin neito olisi käynyt kauneusklinikalla ottamassa bottoxia ikääntyviin kasvoihinsa.
Bill Paxton, Tom Arnold, Jamie Lee Curtis, Art Malik... luoja sentään mikä AI:lla animoitu vahakabinetti tässä elokuvassa onkaan vastassa. https://videofileblog.com/wp-content/uploads/2024/03/true-lies-1994-jamie-lee-curtis.jpg

Mikä se Keanu Reeveksen tähdittämä cgi-leffa olikaan... ööh (lunttaan) a Scanner Darkly (2006). Se elokuva tuli tästä julkaisusta jatkuvasti mieleen, sillä jälki on hyvin, HYVIN samankaltaista photohop-efektiä. Paitsi että siinä leffassa se alusta saakka tarkoituksella luotu tehokeino eikä 30 vuotta myöhemmin seonneen ohjaajan mielisairas hulluusmuokkaus vanhalle elokuvalleen.
Katsoin vain epäuskossa kohtauksia kun tuntui puolet leffasta siltä kuin jokainen frame on erillainen kuin edellinen ja AI tekee "tulkintoja" siitä mitä kuvatussa kuvassa kuuluisi terävöitettynä näkyä. Jokainen hahmo tuntuu jossain vaiheessa elokuvaa käyvän muutaman sekunnin aikana sekä instragramfiltteri-efektit, bottox-pistokset ja vaha-kabinetin nukkeilu lävitse. Ja mitä kauempana kamerasta hahmot ovat, sitä hullumpia arvailuja AI algorytmi tuntuu tekevän miltä hahmon kuuluisi näytää. Hiukset ovat toinen samanlainen juttu. AI ei tunnu ymmärtävän miten hiukset toimivat ja niin Arnoldin kuin Jamie Lee Curtisin hiukset näyttävät siltä kuin photoshopin paint brushs olisi luonut kiharat paksuilla vedoilla. Siis kuka helvetin hullu sai idean että ajetaan hei meidän leffa AIn läpi ja tuhotaan koko teos. Why the fuck not! Säästyy aikaa ja vaivaa.
4K-resoluutio on siinä mielessä todella armoton että se paljastaa kun kameran linssi on kuvauksissa ollut väärässä kohtaa tarkennuksessa, eli hahmo on epäfokuksessa, eli suomeksi: Kuva on blurria. Ja huh, kun 4K armottomasti näyttää kuinka True Liesissa tällaisia kuvia riittää. Skarppaus on elokuvassa käytetyissä otoissa usein ollut hieman väärässä kohtaa ja AI-Masterointi tuntuu käyttävän algorytmiä "tarkentamiseen". Välillä osa kuvasta on tarkennuksessa ja osa ei. Välillä tuijotan lähikuvaa naamasta missä osa naamasta on keinotekoisen huipputarkkaa ja osa ihan blurria mössöä. Öööäää tuntuu kuin päässäni olisi kasvain jonka takia näen asioita oudosti...
Naamat näyttävät siltä että AI tunnistaa "Tuossa on SILMÄ! Juu silmä se on!" ja sitten AI ei mitään muuta teekkään kuin keskity silmän skarppaamiseen keinotekoisesti keskellä puuromössö naamaa... Siis.. Aargh, olenko sekoamassa kun tuntuu kuin katsoisin jotain painajaisversiota. Miten tällaista hevonpaskaa on voitu päästää julkiseen levytykseen?

Tuntuu kuin James Cameron olisi sanonut AI:lle "Hei AI, tuo blurri mössökasa kuvassa on Arnold Schwarzenegger. Tee siitä siitä Arnold Schwazeneggerin näköinen".
Ja aivan persekännissä oleva AI on vedellyt omiaan ja kukaan ei ole kyseenalaistanut mitään. Siis v*ttu, miksi leffojen ei vain voida antaa olla niinkuin ne on kuvattu?
Tämä sai minut myös miettimään sitä että... onkohan tämä edes Oikea 4K-julkaisu? Joo kannessa lukee mitä lukee. Mutta. Mitä jos tämä on 10-12 vuotta arkistoissa odottanut bluray-masterointi joka unohtui julkaista joskus vuonna 2012 ja on vain päätetty nyt viimeinkin komerosta esiin kaivaessa upscaleta 4K-laadulle. Se selittäisi monet ihmeellisyydet sen osalta miksi kuvassa olevat elementit eivät toimi samalla tavalla rikkaasti niinkuin 4K-julkaisuissa yleensä. Mutta sitten taas... on valtavasti 4K elokuvia jotka ovat vanhoista 2K masteroinneista tehtyjä upscaleuksia ja ne näyttävät usein aivan helvetin hyvältä. Mutta jostain syystä tämä elokuva ei vain mitenkään voi näyttää... Pääni menee sekaisin kun yritän perustella tekijöiden ratkaisuja.
Kuvaa katsoessa on kuitenkin hyvin selvää että
a)Kuvaa on blurrattu mössöksi jotta kaikki filmimäisyys ollaan saatu pyyhittyä pois, mutta samalla kaikki yksityiskohta ja luonnollinen terävyys on kadonnut
b)Kuvaa on keinotekoisesti valkaistu tasapaksun näköiseksi ja blurria pintakuvioita "terävöitetty/kaivettu esiin" jotta leffa näyttäisi korkearesoluutioiselta, vaikka se suurimman osan aikaa ei todellakaan sitä ole.

Vaikka AI on varmasti se isoin kauhistelu elokuvassa, niin samaa haukkua voi jakaa myös elokuvan uudelle "modernille" yleisilmeelle joka tuntuu kaikin keinoin poistavan sen että tämä on valaistu ja kuvattu vuonna 1993 35mm filmille, eikä vuonna 2024 digitaalliselle kameralle ilman valaistusta. Alkuperäisen elokuvan usein hämärissä tiloissa, auringonlaskuissa ja tunnelmallisissa valastuksissa olleet tilanteet on pyyhitty kokonaan elokuvasta pois ja tilalla on ylikirkas, täysin vailla minkäänlaista elokuvallista valaistusta oleva uusi värimäärittely. Siis Wtf? Siis en voi uskoa että joku on oikeasti katsonut tätä lopputulosta ja todennut "Hyvältä näyttää! Se on juuri niinkuin pitääkin olla!". James Cameron tuntuu rakastavan sellaista kylmän steeliä, hapantuneen maidon tasapaksua yleisilmettä missä kaikki on ylivalottunutta ja väritöntä, mikä näyttää siltä kuin joku olisi ennen projektin ulos exporttausta kaatanut maitolasillisen leffan päälle, pyyhkien kaiken rikkaan värimaailman pois ja tönäissyt paniikissa kaikki mahdollisia nappeja kaakkoon "pelastaakseen" leffan pimeydeltä. 4K julkaisussa on poissa kaikki pimeyteen ja varjoihin liittyvä informaatio. Elokuvasta puuttuu kaikki käsitys pimeydestä, hämäryydestä ja VARJOISTA joka yökohtauksissa. Alun ja lopetuksen tanssikohtaukset juhlissa näyttävät hämärän tunnelmallisen juhlasalin sijasta siltä kuin se olisi kuvattu ulkona päivänvalossa... öööh. Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Muutenkin päiväkohtaukset ovat ihan helvetin ylivalottuneen övereitä missä tuntuu siltä että brightnessiä on vedetty normaaliasetuksista 90% kirkkaammaksi. Ja yleensä ylivalaistus tuntuu enemmänkin tuhoavan informaatiota kuvassa kuin tuovan sitä esille. Esim loppufinaali katolla on ihan överi ylivalottunut hetki missä mikään ei tunnu hyvältä. Ja edes räjähdykset jotka normaalisti juhlivat upeudellaan elokuvien 4K-julkaisuiden suurissa resoluutoissa ja bittimäärissä monipuolisuudellaan ovat True Liesissa oudon puhkipalaneita, kuin kirkkaissa räjähdyksissä ei olisi informaatiota 4Klla näytettäväksi. Helvetti, jopa 2K elokuvien 4K upscale julkaisut saavat räjähdykset näyttämään todella upeilta. Mutta True Liesissa ei ole mitään juhlimista silloinkaan. Minun pitäisi uskoa että näitä julkaisuita tekevät raudanlujat ammattilaiset joilla on vuosikymmenien kokemus elokuvien restauroimisesta ja värimäärittelyn tekemisestä, mutta jälki näyttää siltä kuin joku ala-astelainen olisi saanut leikkiä photosopissa ja vääntänyt smoottaus filttereitä, curveja ja leveleitä perheen valokuvista aivan perseelleen. Siis... aargh.

4K-remasteroinnin uusittu ilme yrittää saada elokuvan näyttämään siltä että se olisi kuvattu moderneilla digikameroilla low-light tilanteessa ilman minkäänlaista valaistusta "vain kameran valoasetuksia säätämällä", niin että kaikki mikä on ollut pimeässä on vedetty nyt esille editissä käyriä kaakkoon vääntämällä. Teknisesti tämä tarkoittaa sitä että elokuvan kuva alkaa tuollaisesta kohista aivan helvetisti ja tätä tasapainottamaan elokuvalle on tehty jokin hullu smoottauskohinan poisto aivan kaikesta eikä mikään elokuvan kuvallisessa tekstuurissa näytä luonnolliselta. Kauheus alkaa jo aivan alussa kun JamesBondimainen suurlähetystöjuhla käynnistää elokuvan. Arnold kiipeää ylös avannosta ja tumma siluetti Arnoldista on poissa ja tilalla on keinotekoisesti valaistu helvetin haalea maitokuva missä ilmiselvästi on pyritty tekemään kaikki mahdollinen näin 30 vuotta jälkikäteen ettei Arnold -tai mikään muukaan- olisi koskaan piilossa pimeydessä (niinkuin kohtaus on alunperin kuvattu/valaistu).
Alkupuolella on myös kohtaus kun Arska vierailee Tia Carreren museossa ja kohtauksella on todella tyylikäs "lähi-itämäinen" tunnelmavalaistus kirkkaine auringonvaloineen sälekaihdin siluetteineen.... tai siis OLI. 4K AI Remaster on päättänyt tuoda tuollaisen tyylitellyn romantisoinnin nykypäivään missä tyylejä ei ole. On vain AIn "korjaama" tasapaksun, maitolasin näköinen pieru missä varjot on korjattu olemattomiin ja auringonvalo on tasapainotettu haaleaksi digitaalilooksi.
Kun osion lopussa Art Malik hakkaa Tia Carreraa naamalle uudestaan ja uudestaan ja turhautuneena raivoten kutsuu tätä tyhmäksi ämmäksi, niin se oli täsmälleen se tunne mitä halusin tehdä Cameronille kun katsoin tätä kaameutta. Siis mitä vittua olet tekemässä James Cameron? Vitun idiootti.

Olen myös aivan satavarma että elokuvan frameratelle on tehty jotain, sillä liike tuntuu kokoajan jotenkin... vitun luonnottomalta. Keinotekoisen smootilta. Kuin "puuttuvia" frameja oltaisiin keinotekoisesti AI:ta käyttäen täydennetty ja kuvan liike smootattu. Eli ei riitä että kuva näyttää AIn luomalta, vaan myös liike tuntuu siltä, sillä kaikki tuntuu keinotekoisen smootilta. Elokuvat kun kuvataan 24 framen sekunttinopeudella joka saa aikaan "elokuvallisen ilmeen", mutta True Liesin 4K-julkaisussa tuntuu jatkuvasti siltä että AI algorytmi on tehnyt tällekkin jotain. Aivan kuin elokuva olisi ehkä jossain vaiheessa vedetty esim 48 (tai korkeammalle) framen sekunttinopeudelle ja keinotekoisesti kaikki karheus ja luonnollisuus (motion blur) liikkestä on smootattu pois ja elokuva on sen jälkeen "palautettu" takaisin 24 framen nopeuteen. En tiedä mutta lopputulos niin kuvan kuin liikkeen osalta muistuttaa jotain 120p resoluution ja 12framen sekuntinopeudella pyörivää Playstation 1n cgi-välinäytöstä joka on AI:ta käyttäen upscaletta ja smootattu 8K-resoluutioon ja 60 frameen "smoottiin" sulavaan nopeuteen.
James Cameron on jo valmiiksi umpipaskojen 4K-julkaisuiden palkintopallilla Terminator 2sen aivan kaamean 4K julkaisun ansiosta, ja nyt Jim näyttää valtaavat koko palkintokorokkeen tällä aivan vitun hirveällä 4K AI remasteroidulla hevonpaskalla... Siis ei helvetti jos tästä tulee joku uusi, budjetin kurissa pitävä tapa vanhoille leffoille. Miksi skannata laadukasta 4K tai jopa 8k skannausta vanhoista filmiklassikoista, kun voit vain ottaa vanhan paskan dvd julkaisun vuodelta 1998 ja upscaleta sen AI:lla ja värimääritellä sen niin paskaksi että vaikuttaa "uudelta". Why the fuck not. Ei idioottikatsoja huomaa mitään vaikka mikään ei näytä luonnolliselta.

Mutta ääni oli kiva. Kieltämättä paras asia koko julkaisussa. Kerran loppupuolen toimintakohtauksessa suljin silmäni ja fiilistelin hetken miltä leffa voisi näyttää näin komealla äänimaisemalla.

Samaan aikaan True Liesin kanssa julkaistiin sekä Aliensin että The Abyssin 4K julkaisut. Näitä en ole itse nähnyt, enkä aio koskea pitkällä tikullakaan tämän julkaisun läpi kärsittyäni. Mutta Aliens on ilmeisesti vuoden 2011 blurayjulkaisun Upscalettu feikki 4K-julkaisu missä leffa on myös ajettu AIn läpi jotta filmimäiset elementit ovat saatu pyyhitty kuvasta pois ja kuva keinotekoisesti terävöitettyä "modernin ajan digitaallikameramatskuksi". The Abyss 4K tuntuu olevan kolmikosta se laadukkain mutta kärsii samoista keinotekoisista yliterävöittämisistä, filmimäisyyden tuhoamisista ja helvetin keinotekoisesta värimäärittelystä. Mitä ikinä aiotkaan hommata niin pysy kaukana ainakin True Liesin 4K versiosta. Hommaa vaikka vuoden 1999 dvd julkaisu mieluummin. Tai vanha Espanjalainen bluray joka tuntuu tällähetkellä nousevan erittäin halutuksi ja ainoaksi "paremmaksi" versioksi tästä ripulista. Fuck you James Cameron. Kuulemma loppuvuodesta on tulossa alkuperäisen Terminatorin 4K versio ja kauhulla mietin mitä helvettiä siellä odottaakaan kun kyseessä on todella synkkä ja pimeyteen luottava elokuva. Jos True Lies antaa mistään ennakkoa niin luvassa on aivan hirveän haalea, varjot pois pyyhkivä painajainen missä kaikilla on smootit AI ihot...
Siis ei voi sanoa muuta kuin että aivan itkien vituttaa. Nämä leffat voisivat näyttää aivan uskomattoman hienoilta kunnollisina 4K-remastereina, mutta saattaa olla että tämä ylivalkaistu AI-hevonpaska on se formaatti mistä kaikki tulevat tästä eteenpäin kokemaan nämä elokuvat... Siis ARGH.

Joo, okei, elokuvassa on KOURALLINEN hetkiä kun tuntuu että "Hei, ei tämä nyt NIIN paha ole camoon.. Ihan ok tämä on". Ihan hämmentyneenä mietin että hetkinen, onko tälle kuvalle tehty mitään kun tämähän näyttää TOSI HYVÄLTÄ ja pirun luonnolliselta...... ja sitten heti perään tulee jotain täysin ääripään katastrofia Tom Arnoldin vahanaamalla tai Bill Paxtonin aurinkoinen autokohtaus joka on nyt muutettu aivan s*tanan kaamean näköiseksi haaleaksi maitoversioksi ja yliteräväksi ripuliksi

Olipa hienot 20 vuotta odottaa "kunnollista" kotijulkaisua. Ja sitten maalissa odotti tämä. Siis ei helvetti mitä vitun paskaa. Cameronilla on taatusti kotonaan kylpyamme täynnä maitoa, missä mies tykkää sukellella snorkkelillaan, sillä siltä tämä elokuvakin nykymuodossa näyttää.

[Joni Ahonen]

TRUE LIES (4k Ultra Hd)

Kauhistuneena olen katsellut noita vertailukuvia vahanaamoista. Ymmärtääkseni Abyssin 4K -julkaisu on onnistunein ja olen sen hankkimista pohtinut. Aliens ainakin tätä True Liesiä parempi myös, mutta jakanut mielipiteitä.

Tässä vertailuja tuohon Espanjassa olevaan HD-julkaisuun True Liesistä, joka näyttää todella paljon paremmalta:

https://www.reddit.com/r/4kbluray/comme ... in_bluray/

Tuon spanisversion voisin hankkia tai vähintään DVD:n hyllyyni, jos ikävästi tämä uusin 4K jää ainoaksi tulevaisuuden tuotokseksi.

[Gigante]

Black Sheep

Geenimanipuloitu karitsa pääsee irti ja tartuttaa lampaita sekä ihmisiä. Konseptina täysin naurettava, mutta niin vaan tekijät onnistuivat hyödyntämään sitä kelvollisesti.

Arvio: Katsottava



Day of The Dead 2: Contagium

Maan tasalle poltetun sotasairaalan läheisyydeltä löytyy kummallinen kapseli ja virus on tietenkin irti.
N'juuh, ei tällä leffalla mitään hemmetin yhteyttä niin Romeron klassikkoon tai edes sen sysipaskaan uuteen versioon. Mikäli kuvittelette että elokuvan nimi olisi vain Contagium, niin pärjätään kohtuullisesti.
Tai siis, noh, lähtökohta hourulasta ja vähän erikoisemmasta zombiviruksesta on sinänsä lupaava, mutta harmi vaan että elokuva esittelee lukuisia juonikuvioita ja juttuja jotka eivät lopulta johda yhtikäs mihinkään.
Lopetus tuntui täydeltä pettymykseltä. Olin vaan, että "Mitä ****ua tähänkö tämä nyt sitten päätettiin?"
Mutta hei, elokuva sentään käyttää sentään kiitettävästi käytännön tehosteita.

Arvio: Huono, muttei toisaalta niin paska kokemus mitä esim Dead Dont Die tai Rise of the Zombies.




Deadpool & Wolverine

Kakskytä vuottahan siihen meni, että live action Wolverine saatiin viimein tämän sarjispukuun.
En lähde spoilaamaan tarinasta mitään sen kummemmin, kun elokuvan nimi kertoo mielestäni riittävästi. Marvel-leffojen ja sarjojen tietämys eivät ole vaadittuja, mutta näistä tietäminen saattaa silti helpottaa joidenkin referenssien ja vitsien kannalta.
Mikäli viihdyit kahden edellisen Deadpool-elokuvan parissa, nauttii kyllä myös tästä, eritoten jos on tosinörtti.

Arvio: Deadpool