Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Gigante]

^
Hyvä kun muistutit Heavenly Swordin olemassaolosta. On lojunut hyllyllä jo muutaman vuoden täysin korkkaamatta. Ehkä olisi kohtapuoliin korkea aika kokeilla itsekin pelittää tuo.


Nuuskamuikkunen: Muumilaakson Melodia (Switch-versio) tuli pelitettyä hetki sitten loppuun. Kyllähän tuo kiva oli, vaikka melko lyhyt olikin ja selvästi suunniteltu paljon nuoremmalle väelle.
Välianimaatioissa oli vähän pätkimistä, mutta ulkoasullisesti silti todella kaunis. Muistuttaa tosi paljon muumi-kuvakirjoista. Vaikka puheääniä pelissä ei olekaan, niin suomitekstien mahdollisuudesta kuitenkin iso plussa.
Ei ehkä tarinallisesti mitään kovin uutta tai yllättävää ja pelinä ns. "kertakäyttöinen", mutta muumilaaksoon on aina ilo palata muodossa tai toisessa. Tosin kukin itse päättäköön, olisiko pelin hinta parempi 17€:n 10€:n vaiko 5€:n tietämillä...

[Joni Ahonen]

^
Hyvä kun muistutit Heavenly Swordin olemassaolosta. On lojunut hyllyllä jo muutaman vuoden täysin korkkaamatta. Ehkä olisi kohtapuoliin korkea aika kokeilla itsekin pelittää tuo.


Nuuskamuikkunen: Muumilaakson Melodia (Switch-versio) tuli pelitettyä hetki sitten loppuun. Kyllähän tuo kiva oli, vaikka melko lyhyt olikin ja selvästi suunniteltu paljon nuoremmalle väelle.
Välianimaatioissa oli vähän pätkimistä, mutta ulkoasullisesti silti todella kaunis. Muistuttaa tosi paljon muumi-kuvakirjoista. Vaikka puheääniä pelissä ei olekaan, niin suomitekstien mahdollisuudesta kuitenkin iso plussa.
Ei ehkä tarinallisesti mitään kovin uutta tai yllättävää ja pelinä ns. "kertakäyttöinen", mutta muumilaaksoon on aina ilo palata muodossa tai toisessa. Tosin kukin itse päättäköön, olisiko pelin hinta parempi 17€:n 10€:n vaiko 5€:n tietämillä...

Nuuskiksen seikkailut kyllä kiinnostaisivat, mutta pituus ja kertakäyttöisyyden vuoksi maksaisin korkeintaan kympin. Alennuksesta kyllä nappaan joku päivä.

[PT2]

Resident Evil Survivor

En ole aiemmin pelannut Survivoria läpi saakka, mutta nytpä olen. Puolitoista tuntiahan siihen meni ja arvosanaksi napsahti A. Ei siis kovin pitkä peli, mutta eipä myöskään kovin monipuolinen tai haastava. Pulmiahan pelissä ei ole ollenkaan, vihollisiakin vain muutama (modelit tuttuja RE1:stä ja RE2:sta), eikä pelin etenemistä voi tallentaa. Uutta läpipeluuta varten on ilmeisesti kuitenkin mahdollisuus pelata peli vanhoilla aseilla + kerätä uusia, sekä kulkea vaihtoehtoisia polkuja. En esim käynyt sairaalassa ollenkaan, sillä en edes tiennyt että pelissä on sellainen.

Ääninäyttely ja juoni on tuttua Resident Eviliä, eli kökköä ja huonoa, mutta se kuuluu noihin vuosituhannen taitteen peleihin. Ohjaus oli alkuun haastavaa, mutta siihen tottui nopeasti.

Sanoisin silti että peli ei ole todellakaan huonoin Resident Evil, sillä Kutonen on edelleen huonoin. En nyt kuitenkaan antaisi tälle varmaan kuin 2/5. Vähän silti toivoisin että Ark Thompson kohdattaisiin vielä, varsinkin kun hän on kerran "Leon S. Kennedyn hyvä ystävä". Ainakin omasta mielestään.

[Joni Ahonen]

Alan Wake 2

Viimeinkin läpäisin tämän! Pelihän tuli hommattua jo julkaisussa lokakuun lopulla, joka on ihan järkyttävää. Välillä jäi peli kesken pariksi kuukaudeksi ja palaaminen Waken pariin oli vaikeaa. Tarina on jaettu kahtia, jossa Alanilla seikkaillaan painajasmaisessa Dark Placessa ja FBI agentti Saga Andersonilla Bright Fallsin kaupungilla ja sen lähialueilla. Mulla oli tästä pelistä aika negatiivinen ulostulo silloin aikoinaan ja osin kirjoitan edelleen samat valituksen aiheet, mutta samalla opin myös elämään Remedyn tuotoksen sisällä.

Minulla on vähän huono omatunto siitä miten tarinaa ymmärsin, sillä se on selvästi kunnianhimoinen ja sekoittelee niin oikeita näyttelijäsuorituksia kuin uskomattoman määrän taustatilpehtööriä, jonka seuraaminen vain on välillä aika uuvuttavaa, kun pelaajaa pakotetaan kuuntelemaan pitkiä efekti-/äänivyörytysfiltterin läpi useita monologeja. Mind Placeen pitää suhtautua suurena valikkona, jota se käytännössä onkin. Se on kunnianhimoinen tapa syventää tarinaa, vaikka välillä tuntui että jauhetaan itsestäänselvyyksiä tyyliin mistä kassakaapin yhdistelmä löytyy, vaikka pelaaja jo itse tajuaa vastauksen, mutta silti pitää mennä kuuntelemaan monologi, jossa hahmo tämän itse oivaltaa ääneen. Sitten taas välillä mennään todella kryptisiin suuntiin, jossa tulee niin paljon puhetta ja luettavaa tekstiä yli äyräiden, että myönnän käsi ylhäällä välillä väsähtäneeni kaikkeen puhetulvaan. Pitkä tauko ei tehnyt myöskään hyvää tarinan seuraamisen kannalta, sillä mitä enemmän pelasin, sitä enemmän aloin ymmärtämään ja välittämään tapahtumista. Peli pitäisi uudelleen kokea, jolloin se kaikki pyöriminen siellä Mind Placessa tuntuisi alusta asti luontevalta osalta peliä. Se vain on kumma kun peliin ei ole voitu tehdä suomenkielistä tekstitystä, kun sellainen löytyy odottamatta esimerkiksi Last of Usista tai Heavenly Swordista.


Alan Wake 2 parantaa huimasti kun päästään hittoon Waken osuuksista, sillä ne ovat yksinkertaisesti suorastaan uskomatonta moskaa. Jos Alan kompuroi taisteluissa ekassa osassa, hän kirjaimellisesti kaatuilee aineettomien vihollisten tönäisyihin, lataa aseet hiiiiiiitaaaaaaasti ja uskomattoman ärsyttävänä piirteenä kaikki Alanin osuuksissa kohdattavat viholliset teleporttaavat naamasi eteen, liikkuvat äänettä selkäsi taakse ja useimpiin kuluu turhaan ammuksia, kun ei tiedä varmasti mitkä varjot ovat tappavia. Sagan osuuksissa viholliset ovat selkeästi lihaa ja verta, josta syystä taistelut ovat niissä jopa nautittavia, vaikka kontrollit ja lääkkeiden käyttö pikavalikon kautta vaativat hermoja. Alanin osuuksissa on myös äärettömän rasittavaa ramppaamista alueilla, joka vaatii myös ravaamista siellä valikossakin koko ajan. Hotelliosuus oli yksi pahimpia, jossa juostaan eestaas loopissa ja etsitään yksittäisiä johtolankoja kokeillen muuttaa käsikirjoitusta kymmeniä kertoja, jotta uusi reitti avautuisi jonnekin. Samalla myös Alan voin valollakin muuttaa ympärillä olevia alueita, joka vain lisää sekavuutta miellettömästi muutenkin epäselvän synkissä paikoissa. En millään nauttinut sateisessa kaupungissa ravaamisesta, Alex Caseyn monologeja väkisin kuunnellessa, jotka hukkuvat välillä Alanin oman päänsisäisen selostuksen alle ja taistelusta epämääräisiä, aineettomia ja teleporttaavia vihollisia vastaan. Opin tykkäämään Sagasta ja hänen maailmastaan, mutta Alanin ja hänen yhdellä ilmeellä varustettu hengetön roolitus Ilkka Villiltä alkoi vain ärsyttämään kaiken aikaa. Alanin osuuksissa brutaali kauhukuvasto ei myöskään istu pelin maailmaan ja valitan edelleen siitä kuinka paljon niitä jännittäviä kohtauksia piti alleviivata musiikilla, säikäytyksillä ja vihlovalla äänimaailmalla. Äänimaailma on muuten pelissä todella upea, Alanin osuuksissa kaiken alleviivaaminen vain ärsytti ihan saakulisti itseäni.


Mutta peli lopulta nappasi mukaansa siellä tivolin ja vanhainkodin puolella, jossa tunnelma muuttuu odottamattoman pelottavaksi jopa. Siellä tarinakin alkoi iskemään ja huomasin aivan kas kummaa pelaavani peliä suorastaan innoissani. Alueet ovat just eikä melkein sopivan kompakteja ja ihmiset kivan aitoja. Saga Anderson on hitosti parempi hahmo kuin köykäinen Alan, jonka osuudet ovat myös palkitsevasti rytmitetty huumoria unohtamatta. Suomiviittauksia on enemmän kuin laki sallii ja välillä Remedyn studion omaa huumoria tuntuu olevan myös liikaa, mutta ei sitä voi kiistää etteikö tässä kaikessa paista puhdas rakkaus peliä ja sen maailmaa kohtaa. Iso raha näkyy komeassa audiovisuaalisessa toteutuksessa eikä kaikkea valojen ja heijastusten hienouksia edes tajua. Peli on tuotantoarvoiltaan priimaa ja kaikista valituksen aiheista huolimatta on kiva, että Remedy on saanut tehdä rohkeasti omaa villiä visiotaan olevan moniuloitteisen tuotteen, joka ei ole sunnuntaipelaajille. Ne joille tarina iskee kympillä ja eikä Alanin osuudet ärsytä, nauttivat tästä varmasti enemmän kuin minä nyt tällä kertaa kykenin. Uudelleenpeluu voisi mahdollisesti korottaa arvosanaa, mutta jo nyt se nousi hankalan alun jälkeen hyviin lukemiin ja nautin lopulta seikkailusta paljon. On hauskaa nähdä kuinka Remedy on uskaltanut lähteä rokkaamaan pelinsä kanssa The Game Awards -tapahtumaa myöten. Poikkeuksellisen hienoa että Suomen niin vähästi julkisuudessa olevalla nörttituotteella uskaltaa vaatimattomat suomalaiset railakkaasti esiintyä. Tästä voisivat muutkin ottaa mallia.

Aivan sitä kaikkea kriitikoiden suitstusta en ymmärrä, tuntui että Pelitin ja Pelaajan arviot unohtivat kokonaan kommentoida pelimekaaniikoita, Alanin osuuksia, rytmitystä ja efektivyörytyksen paljoutta keskittyen vain yleiseen hehkutukseen. Minulle pelistä nauttiminen vaati hermoja aika paljon, eikä sen pariin ihan helposti tee mieli palata heti uudelleen.


HYVÄÄ:

- Komea audiovisuaalinen paketti omaleimaisilla tehosteilla
- Parhaimmillaan mahtava tunnelma ja kiehtova tarina, joka vaatii paneutumista
- Musiikki ja musiikkikohtaus iskee
- Saga Andersonin osuudet toimivat erinomaisesti ja hahmo hyvä
- Rakkaus peliä ja Suomea kohtaa näkyy vahvasti
- Mind Place on kunnianhimoinen...

HUONOA:

- ...mutta se vaatii pelaajan huomiota välillä liikaa pysäyttäen etenemisen
- Alanin sekavat ja ramppaamista vaativat osuudet ovat pelinautinnon tappajia
- Välillä liiallinen jumpscare -kohtausten ja yliviivaavaan musiikin/äänimaailman käyttö vain ärsyttää ja pilaa tunnelmaa, ei vahvista sitä
- Kankeahko esinevalikko ja taistelut eivät sovi yhteen

87

[Silence]

Alan Wake 2
Aivan sitä kaikkea kriitikoiden suitstusta en ymmärrä, tuntui että Pelitin ja Pelaajan arviot unohtivat kokonaan kommentoida pelimekaaniikoita, Alanin osuuksia, rytmitystä ja efektivyörytyksen paljoutta keskittyen vain yleiseen hehkutukseen. Minulle pelistä nauttiminen vaati hermoja aika paljon, eikä sen pariin ihan helposti tee mieli palata heti uudelleen.

Tuntuu että nykyään peliarvostelijat aivan kilpaa etsivät peliä mille voivat huutaa täyden kympin mestariteosta, niinkuin vaikka Pelaajalehden arvostelu Alan Wake 2sta. Oma käsitykseni arvostelemisesta on kai hieman "vanhanaikaisempi": Arvioidaan peliä neutraalilla asenteella, sen meriiteillä ja kritisoidaan asioita mitkä ei toimi. Nykyään tuntuu että huippupelit ovat arvostelijoille niitä jotka pystyvät olemaan erittäin "cinemaattisia kokemuksia"= Eli paljon kamera olkapään takana kävelyä tarkasti rakennetuissa putkissa ja dialogin heittoa siinä samassa kun näyttelijät tunteilevat motion capture-puvuissa. Itse pelipuoli on yleensä tällaisissa peleissä se tuhanteen kertaan nähty ja autopilotilla tehty osapuoli mihin ei arvosteluissa sen enempää tarvitse kiinnittää huomiota.

5/5-menon vielä ymmärrän kun luku on suht pieni, mutta 10/10 on jo aikamoinen numero, joka ainakin omalla analyysilläni tarkoittaa visionääristä ja virheetöntä teosta. Jotenkin tuntuu nykyarvosteluita lukiessa ettei ysiä alemmas kehdata pelille antaa numeroa ilman että peli vaikuttaa epäonnistuneelta. Kasi on jo katastroofi ja seiska pelikelvoton... vaikka yleisesti ottaen kaikki seiskasta ylöspäin pitäisi kymmenen pisteen taulukolla olla jo hyviä pelejä ongelmineenkin. En ole koskaan antanyt yhdellekkään pelaamalleni pelille täyttä kymppiä (Ocarina of Timen ollessa ehkä lähimpänä kyseistä saavutusta), mutta nykyään sellaisia tuntuu ilmestyvän ainakin arvosteluiden perusteella vähän väliä.

[PT2]

Dark Souls (se originaali, PS3-versiona)

Pelaan nähtävästi nämä Dark Soulsit vähän hassussa järjestyksessä (käänteisessä) mutta sehän ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Pelit eivät sinänsä kuitenkaan liity toisiinsa, koska pelien aikajana on niin sekaisin ja kiertelevä ettei mitään järkeä. Plus peliä pelaavana juoni jää 99% pimentoon, joten samapa tuo.

Dark Soulsin alku tuntui TODELLA nihkeältä ja kankealta. Ensimmäiset 3 tuntia tuntui että turpaan tulee kokoajan ja epäreiluutta puski ovista ja ikkunoista, mutta kun siitä pääsi yli ja sai hahmoa kehitettyä, alkoi Lyyti kirjoittamaan. Viimeistään toisen bossin jälkeen tiesi jo kuinka peliä pelataan ja sittenhän se hupi alkoikin. Sanoisin jopa että peli on Dark Soulseista helpoin, sillä pari bossia (myös viimeinen) kaatui ensiyrittämällä ilman oikeastaan mitään haastetta. Sen sijaan Bed Of Chaokseen kuolin 8 kertaa. Ja hänellähän on siis vain 1hp...

Jotenkin odotin Blighttownin olevan vittumaisin paikka koko pelissä kun olin kuullut siitä niin paljon huonoa, mutta eihän se nyt kummoinen ollut. Oikeastaan ihan hauska mesta, häiritsi vain se että peli pyöri 15fps:nä koko alueen mutta muuten ihan jees. Ehkä veemäisin itselleni oli Sen Fortress, koska se on aivan liian videopelimäinen. Tasohyppelyä, heiluvien kirveiden väistelyä, ansalaattoja ja ties mitä paskaa... Ei vain jotenkin toiminut muuhun peliin verrattuna yhtään.

Onko peli paras Dark Souls? Ehkä. Jotenkin tykkään eniten kakkosesta, vaikka monet sitä haukkuvatkin eivätkä edes pidä Dark Soulsina. Eikä se tavallaan sitä olekaan, mutta joku siinä vain iskee itseeni. Kolmonen taas on täynnä fan serviceä, joten en tiedä. Sanoisin että kaikki ovat 9/10.

Nyt odottelen Demon's Soulsin saapumista postilaatikkoon.

[Salem]

Sanoisin jopa että peli on Dark Soulseista helpoin, sillä pari bossia (myös viimeinen) kaatui ensiyrittämällä ilman oikeastaan mitään haastetta.

Ekaan Dark Soulsiin palatessa on veikeä huomata, kuinka yksinkertaisia nämä bossit ovat myöhempien pelien bosseihin verrattuna. Ekassa DS:ssa ei juurikaan hypitä voltteja tai lyödä tuskallisen venytetyillä animaatioilla, ja kamppailut ovat muutenkin vähemmän spektaakkeleita.

Jotenkin odotin Blighttownin olevan vittumaisin paikka koko pelissä kun olin kuullut siitä niin paljon huonoa, mutta eihän se nyt kummoinen ollut. Oikeastaan ihan hauska mesta, häiritsi vain se että peli pyöri 15fps:nä koko alueen mutta muuten ihan jees.

Samaistun tähän hyvin vahvasti. Blighttown ei todellakaan ole maineensa veroinen paikka, enkä totta puhuen ole koskaan samaistunut siihen tuskasteluun jota se kaikille aiheuttaa. Toki jokaisella on se oma inhokkipaikkansa. Omanihan on Tomb of the Giants, lyhyydestään huolimatta.

Jotenkin tykkään eniten kakkosesta, vaikka monet sitä haukkuvatkin eivätkä edes pidä Dark Soulsina. Eikä se tavallaan sitä olekaan, mutta joku siinä vain iskee itseeni.

Kakkonen on näistä kolmesta itselleni ehkä se eniten pelattu, ja vaikka ymmärrän sen saaman kritiikin, on sen maailma se joka sen minulle myy, paremmin kuin kolmosen, vaikka kolmas on kiistatta hiotumpi kuin muut. Itse vielä liputan sen ihan alkuperäisen julkaisun nimeen, sillä Scholar of the First Sin-versio teki joitain todella kyseenalaisia muutoksia vihollisasetteluun. Harmi että se on juuri tuo Scholar joka on ottanut sen "virallisen version" paikan.


Batman: Return of the Joker (NES)

Vuosi pari takaperin hehkuttelin täällä tohkeissani, kuinka viimein vuosikymmenten jälkeen selätin yhden lapsuuteni demoneista ja pääsin Batman the Video Gamen läpi. Tässä sitä taas ollaan, tällä kertaa kyseisen pelin jatko-osan tiimoilta, joka niin ikään on kummitellut mieleni sopukoissa lapsuudesta asti. Monet kerrat tämän parissa tuli pentuna liki itkua tuherrettua kun oli niin vaikeaa, ja kyllä sitä haastetta piisasi vieläkin ihan riittämiin. Peli on edeltäjäänsä kankeampi, huomattavasti suurikokoisemman Batmanin lipua löntystellessä eteenpäin varsin liukkaan tuntuisesti. Enää ei käytetä nyrkkejä vihollisten taltuttamiseen, vaan Batman ampuu ranteestaan batarang-ammuksia, joihin saa kenttien varrelle ripotelluista laatikoista erilaisia päivityksiä. Kentät koostuvat hyvin tavanomaisista, lyhyistä osioista, joita kussakin kentässä on kaksi, kolme jos lasketaan bossit mukaan. Osiot ovat lyhyitä, mutta tuutattu täyteen vittumaisesti aseteltuja vihollisia, haistapaska-tason ansoja, sekä rotkoja joihin on tuskallisen helppoa humpsahtaa. Pelin haaste tulee ehdottomasti siitä, kuinka paljon ja nopeasti ruudulla tapahtuu kerralla. Kaikkeen pitäisi reagoida ennakoivasti jo ennen kuin vihollinen tai ansa on edes ruudussa, jotta vahingon voisi välttää. Trial and error on siis vahvasti läsnä, kun juuri mihinkään ei yksinkertaisesti saa tarpeeksi aikaa reagoida, ellei sen olemassaoloa ole tatuoinut aivoihinsa. Haastetta tasapainottamaan on annettu varsin armollinen password-systeemi, joka antaa uuden passun aina uuden kentän alussa ja puolivälissä. Tämä toki aiheutti sen, että kenttien osioista tuli kilpajuoksua damagea vastaan. Osion loppuun vaikka väkisin, niin saa passun eikä vaikeita kohtia tarvitse enää ajatella, saati harjoitella. Arvostan ominaisuutta pelin haastetta tasapainottavana apukeinona, mutta ehkä moiselle ei olisi ollut tarvetta, jos kenttäsuunnittelu ja vihollisasettelu olisi ollut parempaa. Pelin bosseista taas tunnistin ainoastaan Jokerin, mikä saakin miettimään, onko tälle isketty Batman-lisenssi vähän jälkijunassa, ja peli olisi alkujaan ollut jokin ihan muu. Bossien ajaksi Batmanin energiamittari muuttuu Power-tauluksi, jossa indigoidaan numeroin sekä Batmanin että bossin energiat, ja nuo pisteet sitten täytyisi vastustajalta saada pudotettua nolliin voittaakseen. En ole ihan varma miksi tämä on toteutettu näin, mutta ennemmin näin kuin muutaman hassun osuman mittainen energiapalkki.

Mutta on tällä pelillä hyvätkin puolensa. NES-aikakausi oli SunSoftin kulta-aikaa, ja firman raudanluja osaaminen on tässäkin pelissä läsnä sen upeissa musiikeissa ja alustansa äärirajoilleen tuuttaavissa visuaaleissa. Peli ei turhaan keiku alati NESin parhaimmilta näyttävien pelien kärjessä, ja itse asiassa juuri tämä 8-bittinen versio kyykyttää seuraaville konsolisukupolville tehtyjä versioita, saaden ne näyttämään todella ankeilta rinnakkain verrattaessa. Pelillä on oma tietty tyylinsä joka jää mieleen, sanoisin jopa vahvemmin kuin edeltäjänsä. Siinä missä ekalle Batmanille löytyy vertauskohteita, kuten vaikkapa Ninja Gaidenit ja Vice: Project Doom, ei Return of the Jokerin tyyliä voi verrata mihinkään muuhun NES-peliin. Ainutlaatuinen peli siis ainakin on. Ja vaikka haaste onkin ajoittain hampaita kirskuttavaa, on pelin passusysteemi just sen verran armollinen että kesken ei voi tai halua jättää, ja kun Jokerilta pelin lopuksi saadaan iskettyä nenä ruttuun, on fiilis todella huipussaan. Varmaan tähänkin tulee vielä joskus palattua, mutta tuskin läheskään niin usein kuin ekaan Batmaniin, joka on edelleen yksi NESin parhaita pelejä omissa kirjoissani.

[Joni Ahonen]

Batman: Return of the Joker (NES)

Vuosi pari takaperin hehkuttelin täällä tohkeissani, kuinka viimein vuosikymmenten jälkeen selätin yhden lapsuuteni demoneista ja pääsin Batman the Video Gamen läpi. Tässä sitä taas ollaan, tällä kertaa kyseisen pelin jatko-osan tiimoilta, joka niin ikään on kummitellut mieleni sopukoissa lapsuudesta asti. Monet kerrat tämän parissa tuli pentuna liki itkua tuherrettua kun oli niin vaikeaa, ja kyllä sitä haastetta piisasi vieläkin ihan riittämiin. Peli on edeltäjäänsä kankeampi, huomattavasti suurikokoisemman Batmanin lipua löntystellessä eteenpäin varsin liukkaan tuntuisesti. Enää ei käytetä nyrkkejä vihollisten taltuttamiseen, vaan Batman ampuu ranteestaan batarang-ammuksia, joihin saa kenttien varrelle ripotelluista laatikoista erilaisia päivityksiä. Kentät koostuvat hyvin tavanomaisista, lyhyistä osioista, joita kussakin kentässä on kaksi, kolme jos lasketaan bossit mukaan. Osiot ovat lyhyitä, mutta tuutattu täyteen vittumaisesti aseteltuja vihollisia, haistapaska-tason ansoja, sekä rotkoja joihin on tuskallisen helppoa humpsahtaa. Pelin haaste tulee ehdottomasti siitä, kuinka paljon ja nopeasti ruudulla tapahtuu kerralla. Kaikkeen pitäisi reagoida ennakoivasti jo ennen kuin vihollinen tai ansa on edes ruudussa, jotta vahingon voisi välttää. Trial and error on siis vahvasti läsnä, kun juuri mihinkään ei yksinkertaisesti saa tarpeeksi aikaa reagoida, ellei sen olemassaoloa ole tatuoinut aivoihinsa. Haastetta tasapainottamaan on annettu varsin armollinen password-systeemi, joka antaa uuden passun aina uuden kentän alussa ja puolivälissä. Tämä toki aiheutti sen, että kenttien osioista tuli kilpajuoksua damagea vastaan. Osion loppuun vaikka väkisin, niin saa passun eikä vaikeita kohtia tarvitse enää ajatella, saati harjoitella. Arvostan ominaisuutta pelin haastetta tasapainottavana apukeinona, mutta ehkä moiselle ei olisi ollut tarvetta, jos kenttäsuunnittelu ja vihollisasettelu olisi ollut parempaa. Pelin bosseista taas tunnistin ainoastaan Jokerin, mikä saakin miettimään, onko tälle isketty Batman-lisenssi vähän jälkijunassa, ja peli olisi alkujaan ollut jokin ihan muu. Bossien ajaksi Batmanin energiamittari muuttuu Power-tauluksi, jossa indigoidaan numeroin sekä Batmanin että bossin energiat, ja nuo pisteet sitten täytyisi vastustajalta saada pudotettua nolliin voittaakseen. En ole ihan varma miksi tämä on toteutettu näin, mutta ennemmin näin kuin muutaman hassun osuman mittainen energiapalkki.

Mutta on tällä pelillä hyvätkin puolensa. NES-aikakausi oli SunSoftin kulta-aikaa, ja firman raudanluja osaaminen on tässäkin pelissä läsnä sen upeissa musiikeissa ja alustansa äärirajoilleen tuuttaavissa visuaaleissa. Peli ei turhaan keiku alati NESin parhaimmilta näyttävien pelien kärjessä, ja itse asiassa juuri tämä 8-bittinen versio kyykyttää seuraaville konsolisukupolville tehtyjä versioita, saaden ne näyttämään todella ankeilta rinnakkain verrattaessa. Pelillä on oma tietty tyylinsä joka jää mieleen, sanoisin jopa vahvemmin kuin edeltäjänsä. Siinä missä ekalle Batmanille löytyy vertauskohteita, kuten vaikkapa Ninja Gaidenit ja Vice: Project Doom, ei Return of the Jokerin tyyliä voi verrata mihinkään muuhun NES-peliin. Ainutlaatuinen peli siis ainakin on. Ja vaikka haaste onkin ajoittain hampaita kirskuttavaa, on pelin passusysteemi just sen verran armollinen että kesken ei voi tai halua jättää, ja kun Jokerilta pelin lopuksi saadaan iskettyä nenä ruttuun, on fiilis todella huipussaan. Varmaan tähänkin tulee vielä joskus palattua, mutta tuskin läheskään niin usein kuin ekaan Batmaniin, joka on edelleen yksi NESin parhaita pelejä omissa kirjoissani.

Tämä peli on kyllä todella upean näköinen ja etenkin se ekan kentän biisi on yksi parhaimpia Batman -biisejä koskaan, jossa juuri hahmolle sopivaa synkkää menoa unohtamatta dramaattisen haikeita kohtia. Pelasin aina tota alkua aivan hemmetin kovissa fiiliksissä kun kohta 0:30 lähtee: https://www.youtube.com/watch?v=-bNCGR1D9WE

Aivan täyttä Batmania!


Mutta pelin muistelen olleen muuten varsin helppo muihin NES-peleihin verrattuna, vaikka Batman liukasteli niissä liikkeissään ja välillä oli liiankin helppoa pudota kuiluihin. Ainakin läpäisin tämän varsin ongelmitta muutamassa illassa lapsena, kiitos lyhyyden ja tallennusmahdollisuuden. Ja olin unohtanut nuo numeroidut energiat bossitaistoissa. Sekin ihan hauska erilainen juttu. Mainio peli.

btw. en ole ikinä pelanut sitä toista NES:sin Batmania!

[Salem]

Tämä peli on kyllä todella upean näköinen ja etenkin se ekan kentän biisi on yksi parhaimpia Batman -biisejä koskaan, jossa juuri hahmolle sopivaa synkkää menoa unohtamatta dramaattisen haikeita kohtia. Pelasin aina tota alkua aivan hemmetin kovissa fiiliksissä kun kohta 0:30 lähtee: https://www.youtube.com/watch?v=-bNCGR1D9WE

Aivan täyttä Batmania!

Tuo luikautus on ehdottomasti NES-musiikin kärkikastia, ja ensimmäinen asia mikä koko pelistä tulee mieleen kun sitä muistelee.

Mutta pelin muistelen olleen muuten varsin helppo muihin NES-peleihin verrattuna, vaikka Batman liukasteli niissä liikkeissään ja välillä oli liiankin helppoa pudota kuiluihin. Ainakin läpäisin tämän varsin ongelmitta muutamassa illassa lapsena, kiitos lyhyyden ja tallennusmahdollisuuden. Ja olin unohtanut nuo numeroidut energiat bossitaistoissa. Sekin ihan hauska erilainen juttu. Mainio peli.

Tiedätkö, et ole todellakaan ainoa joka muistaa pelin helppona. Monet sanovat että vaikeusaste pudotettiin ekasta Batmanista reippaasti alaspäin, mutta itse kyllä otin turpiin niin että tukka lähti. Se kyllä pitää paikkansa että passusysteemi auttaa paljon. Eka kun pitää rykäistä yhdellä istumalla alusta loppuun. Tästäkin huolimatta koen että eka peli on vikaa bossia lukuun ottamatta huomattavasti armollisempi.

NESille olisi vielä kolmaskin Batman-peli, Batman Returns, mutta siitä olen nähnyt vain pieniä pätkiä. Oma go-to versioni tuosta pelistä kun löytyy Snesin puolelta.

[PT2]

Batman: Arkham Karting. Tai siis Knight

Viimein tuli pelattua tämä Arkham-neliosatrilogian päätösosa ja täytyy kyllä sanoa että tämä oli kaikista huonoin. Tarina oli aikalailla niin darkycringeä kuin DC:n jutut aina, mutta koko pelin pilasi se, että Batman halusi itselleen auton. Ja nythän sitä autoa sitten muuten on! Sitä oikein hierotaan naamaan alusta loppuun; sen kanssa taistellaan, ajetaan kilpaa, tehdään puzzleja ja pompitaan tasohyppelyä ja loppuaika sitten joko hakataan pahiksia tai mietitään kuinka auton saa paikasta A paikkaan B. Autolla ajaminen ei ole edes hauskaa, vaan tuntuu niin arcadelta kuin ikinä voi. Lisäksi; auto ei osaa hypätä. Asia, minkä nyt nyt luulisi Batmobilesta löytyvän kun KITTistäkin löytyy mutta ei.

Pahin asia koko pelissä on varmaankin pomotaistelut Arkham Knightia vastaan. Siis voi hemmetti sentään miten typeriä toteutuksia ja aivan liian videopelimäisiä.

Parasta taas on fanservice koska sitä todellakin on. Jos DC:n sarjakuvat ovat tuttuja, pelistä löytyy varmasti jotain mistä napata kiinni. Minulla ei juurikaan ole niihin kiinnostusta vaikka hahmot ovatkin tuttuja, joten en jaksanut kiinnittää niihin juurikaan huomiota. Kuten en tuhansiin sivutehtäviinkään.

Aikalailla kokonaisuutena 3- / 5. Kolme euroa tuosta maksoin ja se oli ihan ok hinta, onneksi en ostanut täyteen hintaan.

DOOM 3: BFG EDITION

Olen pelannut nyt kaksi Doomia; DOOM3:n ja DOOM64:n. Eli varmaankin juuri ne "parhaimmat" Doom 3 oli ainakin aivan saamarin tylsä. Olen aloittanut pelin varmaan kolmesti aiemmin, mutta jättänyt aina kesken. Vaikka BFG-edition onkin (erillisen taskulampun takia) pelin paras versio lukuunottamatta modeja, niin kyllä tämäkin on aika paska. Aseet ovat ääniensä takia todella munattomat, pelin kenttäsuunnittelu tylsää ja vihollisetkin sitä samaa. Juoni on totta kai juuri sitä itseään ja lopputaistelukin oli aikamoista nukkumista. Resurrection of Evil -lisäri sen sijaan oli parempi, mutta oikeastaan vain lyhyen keston ja paremman lopputaistelun takia. Mitä nyt se viimeinen välivideo enemmänkin nauratti huonoudellaan.

Katsotaan jaksanko pelata näitä uusia DOOMeja. Ovat kuulemma parempia, mutta tiedä sitten. Tämä oli ainakin 2/5.

[Joni Ahonen]

GTA: Vice City (XBOX) Melkein läpi.

Pelilevyke alkoi just loppusuoralla jumittamaan alkuruutuun. Malibu Clubia vaille oli hankkimatta kaikki kiinteistöt ja oletettavasti viimeiset tehtävät siellä, mutta peli ei halunnut tätä minun tekevän. Ostin toisen levyn, mutta ongelma on tismalleen sama ja peli ei suostu käynnistymään. Eli jotenkin oma Xbox 360 ei tykkää lukea Vice City -levykkeitä, vaikka erittäin naarmuinen Splinter Cell kyllä käynnistyy aina ongelmitta. Meni viikonloppu kyllä vähän pilalle, kun olin oikeasti koukuttunut tästä ja päättänyt että nyt ennen kesäkuuta alta pois. Minä kun nykyisin harvoin edes koukutun monista peleistä näin. Plääh, katsottava Tubesta loppupätkät.


Vice City on kaikkien kehujensa arvoinen peli, joka on paljon parempi kuin IV, vaikka sitä kohtaa minun pitäisi omata nostalgisia muistoja, onhan sen pelannut 15 vuotta sitten ja Vice Cityyn tutustuin nyt vasta. Pelin kasarimeno, musiikit ja hillittömän hauska ajotuntuma tarpeeksi elävän oloisessa kaupungissa jaksaa huvittaa uskomattoman hyvin. Kaupunki on just sopivan kokoinen, jota on mielekästi tutkia.

Hidden packageja löysin jotain 60 kpl ja olin valmis etsimään sinne 90 asti, mutta pelijumalat päättivät toisin. Minulla ei ole koskaan ollut vastaavaa ongelmaa ikinä minkään muun pelin kanssa. Muutenkin Xbox360 kohdalla originaalien pelien yhteensopivuus on ihan outoa arpapeliä, kuten vaikkapa sellaiset isot nimikkeet Silent Hill 2 ja Riddick eivät ole koneeseen ollenkaan taaksepäin yhteensopivia.

Harmittaa. Kai se joskus tyydyttävä siihen remasterediin, mutta annan nyt olla ja keksityn vihdoin muihin peleihin.

[Gigante]

Persona 5 Royal (Ps4)

128 tuntiahan tuohon läpipeluun meni. Suurin osa pelistä meni suurimmalta osin ulkomuistista, mutta oli tuossa seassa myös iso kasa uudistuksia myös vanhempia konkareita varten.
Muutamien uudistusten myötä mm. SP:tä palauttavia esineitä tarjotaan/löytyy vähän avokätisemmin, joten ei enää tarvitse käyttää kaikkia iltoja curryn tai kahvin keittelyyn. Tosin osa näistä Royalin lisäyksistä tuppaa kyllä ns. "rikkomaan" peliä melkoisasti (kuten mahdollisuus kasvattaa Mementoksessa saatavaa expaa ja esineitä, sekä ylitehokkaat DLC-personat), tosin jokainen saa itse päättää onko tämä hyvä vai huono juttu, sillä itse olin tyytyväinen siihen ettei tarvinnut jäädä gridaamaan. Vaikka seassa on edelleen näitä muutamia "et voi nyt mennä ulos kaupungille koko vitun viikkoon, koska juoni"-tekosyyt, jotka rajaavat kaverien kanssa hengailua, olen erittäin iloinen mm. siitä ettei DVD-leffojen vuokraaminen ole enää aikarajattua.

Uusia hahmoja pelistä löytyy, kuten kaksi uutta Confidantia sekä yksi uusi NPC-kaupustelija mementokseen. Toisin kuin edellämainitut, ei tällä kauppiaalla ole kummoisempaa tarjottavaa tarinan suhteen (ellei sitä yhtä pikkujuttua lasketa). Sinänsä olen kyllä pettynyt siihen miten paljon tätä tiimin uutta "punapäätä" oltiin markkinoitu Royaliin. Toki tämä liittyy mukaan tarinaan jo suht varhaisessa vaiheessa, mutta tiimikaverina tämä toimiikin vasta ihan vihoviimeisessä palatsissa, eli aivan loppupäässä...mutta toisaalta tähän liittyvä yllätystwisti käänsi monta asiaa kerralla päälaelleen.


Kelpo peli ja useat pienet uudistukset olivat erittäin tervetulleita, vaikka jotkin niistä voivat jakaa mielipiteitä. Tosin nyt ei ihan heti huvita lähteä tahkoamaan yhtä pitkiä RPG-teoksia.

[Gigante]

Asterix & Obelix : Slap Them All!! (Ps5)

Ensi alkuun on kyllä sanottava, että peli kyllä helkutin komea ja soundtrack on myös tunnelmallinen. Asetuksistakin kun laittaa äänikieleksi ranskan niin olo on kuin pelaisi Asterix-piirroselokuvia.
Sinänsä kuitenkin sääli, että pelin välikohtaukset koostuvat vain hahmojen still kuvista. Ymmärrän että halutaan korostaa sarjakuvamaista kerrontaa, mutta pieni liike olisi voinut elähdyttää menoa melkoisasti, eritoten kun loppukohtaus on todisti tämmöisen toimivan hyvin.

Sen tästä pelistä kuitenkin sanon, että vihollislaumat voivat stunlockata pelihahmoa todella helposti, joten kahden tulen väliin ei parane jäädä. Asterix on hahmokaksikosta helpompi käyttää tämän nopeuden vuoksi.
Vihollisten mätkiminen viihdyttää kyllä aikansa, mutta pelin pituuteen nähden meno alkaa toistamaan itseään puolenvälin paikkeilla, varsinkin kun tasot muuttuvat pidemmiksi. Toki sekaan mahtuu muutamia paljon lyhyempiä kohtauksia kuten juoksukilpailua ja villisikojen sukupuutotoon ajamista, mutta itse olen sitä mieltä että peliä olisi voinut virtaviivaistaa ytimekkäämmäksi saksimalla joitain kohtia kokonaan tai tekemällä rivivihollisista vähemmän kestäviä. Jopa helpolla pelatessa heikoimmat riviroomalaiset kestävät julmetusti läpsimistä, mikä saa tuntemaan taikajuoman terästämät gallit turhan heikoiksi.
On toki kiva että pomotaistot ovat sarjiksista ja piirretyistä tuttuja hahmoja, mutta pelin suhteen olisi voitu tehdä taistoista enemmän uniikkeja, eritoten kun lähes jokaisen tarinan luvan aikana joutuu pieksämään mm. Piraatti Punapartaa ja satunnaista sadanpäämiestä ketoon ties kuinka monetta kertaa.

Pienissä annoksissa toki ihan kivaa mätkettä ja kaverin kanssa pelatessa toistokaan ei pääse vaivaamaan yhtä pahasti...siis olettaen että semmoisen sattuisi löytämään.

Ihan kiva peli, jota vain vaivaa liika toisto. Tälle on näköjään ilmaantunut jo jatko-osakin, mutta pitää siihen paneutua paremmalla ajalla.

[Gigante]

Disneyn Aladdin Nasiran Kosto (Ps1)

Tällaisia pelejä pelatessa meikä osaa kyllä virittää itseni siihen tilaan, että "tämmöiset asiat oli normaalia tämän ajan peleiltä", mutta tästäkin huolimatta koin tämän pelin kameran ja hyppimiskontrollit pelin suurimmiksi heikkouksiksi. Ali kun tykkää kovasti loikata joko halutun pisteen yli tai jättää hypyn lyhyeen, eikä kameraa voi ohjata kuin sivusuuntiin L2-R2-napeilla ja sekin tapahtuu tönkösti. Analogiohjauksen tuki toki löytyy, muttei sekään kovin sujuvaa ole. Suuri osa lisäreistä kului tyyliin ihmeiden onkalon jäisessä liukumäessä (jota voi onneksi helpottaa yhden bugin turvin) sekä siinä osuudessa jossa Jasminella leikitään Solid Snakeä ruukun kanssa.
Mikäli olisin pelannut tätä peliä suunnatun kohdeyleisön ikäisenä, olisin noissa kohdissa kyllä varmaan paiskannut ohjainta seinään voimakkaan "Perkele!"-huudon kera...nykyisellä iällä tyydyin vaan voimasanoihin.

Suomidubin osalta on kyllä kiva kuulla suuri osa tutusta kastista aina Jope Ruonansuusta Sami Aarvaan...tosin ihmeiden onkalon tiikeripään roolissa ei ollutkaan enää leffasta tuttu J. Hutchings. Musiikki koostuu sekin tutuista melodioista, mikä oli ainakin meikälle mieleen. Tosin kuten monissa muissakin suomeksi käännetyissä disney-peleissä, löytyi tästäkin muutamia räikäeitä kirjoitusvirheitä sekä joitain käännöskukkasia. Esimerkkinä mainittakoon se että sana "YRITYS" onkin kirjoitettu "TRITYS".


Ei tämä sinänsä huono lisenssi ole, mutta könkkö kamera sakottaa kuitenkin pistesaldoa. Semmoinen 3/5 "Ihan Ok"-teos lopputuloksen kannalta.

[Silence]

PERFECT DARK (N64, Pc)

Pitkästä aikaa tuli palattua Perfect Darkin pariin. Olen aina ollut enemmän Goldeneye 64n pelaajia mutta Perfect Dark on kuin luonnollinen jatko Goldeneyelle mutta scifi agenttiseikkailuna. Ja tälläkertaa oikeasti eheänä pelinä tarinoineen eikä vain leffalisenssiä palvellen.

Ysäri oli X-Filesin ansiosta hallitusten salaliittojen ja avaruusolioiden kulta-aikaa ja Perfect Dark ammentaa ihanasti näistä aineksista oikeaa salaliitto-agenttiseikkailua ja kertoo tarinaansa pelin edetessä. Tapahtumat liikkuvat toimistorakennuksista sateisille kujille, Area 51een ja Usan presidentin koneeseen ja vaikka minne seikkailun edetessä kun superagenttimme Joanna Dark seikkailee ensimmäisen persoonan Rare-klassikossa, tekee hakkerointeja ja ampuu (melkein) kaiken vastaantulevan. Peli tuo itseasiassa hyvin paljon mieleeni menollaan yhden kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, Ionstormin mestariteoksen: alkuperäisen Deus Exän.
Deus Ex tosin on täysivertainen roolipeli ja Perfect Dark taas suoraviivainen toimintapeli, eikä samalle tasolle pääse, mutta Perfect Dark on kieltämättä ihan hyvä Lite-versio samankaltaisesta menosta jos nauttii laadukkaasta first person agenttiseikkailusta.
Muutenkin Perfect Dark 64 on kuin isoveljensä Goldeneye 64n se seksikäs ja superälykäs pikkusisko joka osaa kaikki isoveljensä jutut, mutta osaa rakentaa niiden päälle entistä paremman kokonaisuuden. Olisi kiva jos peli luottaisi entistä enemmän esim hakkerointijuttuihin itse vaikka jonkinlaisena alipelinä, sillä se vain lisäisi tätä agenttimenoa mitä peli on pullollaan.
Aseita on runaasti tutuista konetuliaseista futuristisiimpiin aseihin ja kaikilla löytyy jopa kaksi eri toimintamoodia mikä lisää kivasti menoa. Suosikkini on kuitenkin pelin perusase, Joanan omaan agenttiarsenaaliin kuuluva, lasertähtäimellä varustettu James Bond-pistooli, millä homma hoituu. Ja tuntuma peruspistooliin on todella hyvä. Aivan kuten Goldeneye 64-isoveljen vastaavallakin. N64 versiota tukee pienehkö automaattitähtäys, mutta tälläkertaa sain kokea jotain aivan uutta kuin tunkkaisen Nintendo 64..

Sillä... pelasin pelin PC-versiona, näppäimistöllä ja hiirellä.

Internetin ihmeellisessä maailmassa tuli vastaan fanien tekemä, pelin PC-porttaus joka pyörittää pelin täysin normaalia peli-ROMia pc ympäristössä vailla minkäänlaisia Nintendo 64 heikkouksia. Homma muistuttaa hieman jonkin aikaa sitten mainostamaani Majoras Maskin pc-versiota, mutta kyseisen automaattiexportin sijasta tämä on ilmeisesti kovalla vailla tehty manuaallinen pc-porttaus. Suurimpana ihmeenä se että N64 padiohjaus on siirretty Täydellisesti toimimaan näppäimistöltä ja hiireltä. Peli ei tunnu miltään kehnolta emulaatioväännöltä, vaan läpi pelin näytti ja tuntui siltä kuin olisin pelannut pclle tehtyä ensimmäisen persoonan räiskintää vuodelta 1998. Peli toimii täysin PC-pohjaisena mutta on täysin sataprosenttisesti se aito ja alkuperäinen Perfect Dark. Keyboard-Mouse ohjaus tuntui täysin normaalilta pc-pelin ohjaustuntumalta ja on vaikea nähdä että koskaan haluaisin palata pelaamaan peliä alkuperäisenä töksähtelevänä N64-versiona. Siis jo ensimmäisellä sekunnilla virastotalon katolla, olin välittömästi sataprosenttisesti tämän PC-ihmeen takana superfanina, sillä liikkuminen näppäimistöllä ja tähtäys hiirellä on aivan uskomattoman sujuvaa.

Pelin pyörii ensimmäistä kertaa käynnistäessä pienessä resoluutioruutuna työpöydällä, mutta pelin omasta alkuvalikosta pelin kuvakoko muokataan FULLiksi ja poks, peli pomppaa pyörimään windowsin omalla resoluutiolla, laajakuvassa ja loppu tapahtuu kuin itsestään.
Peli pyörii Windowsin omalla resoluutiolla laajakuvassa ja naurettavan sulavassa 60framen nopeudella ilman mitään ongelmia yhtään missään. Siis KAIKKI efektit ja temput ja tehosteet toimivat juuri niinkuin kuuluukin ja mistään ei voisi luulla että kyseessä on joku ikivanhan konsolipelin faniporttaus PClle. Aloin ihan nauraa nelostehtävän sniperosiossa miten naurettavan sulavaa meno oli, sillä olen NIIIIN tottunut Perfect Darkin pelaamiseen N64n takkuilevalla frameratella ja analogitähtäimen paniikkitähtäyksillä. Putsasin koko tehtävän kartanon kiikarikiväärilllä lennosta ja pelasin puolet pelistä yhdeltä istumalta "Vielä yksi kenttä"-asenteella muutenkin kun meno oli niin sulavaa.

Mietin paljon pelin aikana että onko peli aina ollut näin hyvä vai johtuiko todella sujuvan pelin nautinto siitä että siitä puuttui nyt kaikki aikaisempien vuosikymmenien aikana normaalina elementtinä mukana olleet jäykkyydet ja Nintendo 64n rajoitukset? Oli miten oli mutta lopputulos oli aivan uskomattoman tyylikäs retroräiskin ysäriltä. Ainoa kiva lisäys olisi grafiikoihin jos sinne saisi Majoras Maskin pc-porttauksessa mukana olevat vaihtoehdot että peliä voisi pelata vaikka native tai 2x resoluutioilla ja downsamplattuna esim 4Ksta, sillä silloin N64n pelit vasta näyttävätkin hyvältä kun grafiikassa yhdistyy huippukorkeat resoluutio pakattuna paljon pienempään, mukavan pehmeäksi kaiken tekevään peliresoluutioon. Kuka tietää, ehkä peli saa tulevaisuudessa vastaavan, sillä portatus on vielä varsin uusi.

Jos vähäänkään on Perfect Darkin faneja tai kiinnostunut sellaisesta ajatuksesta kuin vanhan konsolipelin maailman sujuvimmasta pc-käännöksestä, niin suosittelen ja suuresti.
https://github.com/fgsfdsfgs/perfect_dark
Homma on maailman helponta, kunhan omaat ennestään Perfect Darkin Rom-tiedoston. Sivustolta löytyy tarkemmat ohjeet tähän, mutta Rom heitetään pelin Data kansioon ja käynnistät ohjelman exe-tiedostosta ja poks, kaikki tapahtuu kuin itsestään.
Kuulostaa aprillipäiväkujeelta, mutta tervetuloa tulevaisuuteen.

Tuossa vielä gameplayta kaikille jotka ihmettelevät: https://www.youtube.com/watch?v=pP15Kor3s0U

[Joni Ahonen]

PERFECT DARK (N64, Pc)

Kuulostaa jo liiankin helpolta peliltä PC:llä.

Jokunen vuosi sitten pelasin pääkampanjan Perfect Agentilla lävitse, joka olikin urakka, mutta miellyttävä sellainen. Etenkin Carrington Institute: Defence osoittautui lähes mahdottomaksi, sen sitten tuurilla sain läpäistyä kymmenien yritysten jälkeen. Olisikin hauska tietää miten sen pelaaminen sujuu PC:llä.


Mahtava peli, mielettömän hienon näköinen N64:n rajoitteista huolimatta, joka puskee scifiagentin päättäväisyydellä eteenpäin tuhatta ja sataa. Samaa menevää tehoa eivät juuri muut FPS:ssät ole kyenneet luomaan. Tunnelmallinen, monipuolinen ja hienosti tehtyjä kenttejä pelailee innoissaan, kiitos vielä monikäyttöisten aseiden ja osuumin hienosti reagoivien vihollisten, jotka voivat jopa huitaista toisiaan vahingossa neniin! GoldenEye silti on se parempi ja tasaisempi kokemus, jonka pariin on helpompi palata useammin.

[Silence]

Etenkin Carrington Institute: Defence osoittautui lähes mahdottomaksi, sen sitten tuurilla sain läpäistyä kymmenien yritysten jälkeen. Olisikin hauska tietää miten sen pelaaminen sujuu PC:llä.

...Meni itseasiassa toisella yrittämällä läpi ja ensimmäinen yritys kaatui vain kun sekosin suunnasta enkä ehtinyt aivan purkaa pommia ennen räjähdystä. Pcllä ei ollut todellakaan mitenkään erityinen missio. Meni läpi nopeasti.

GoldenEye silti on se parempi ja tasaisempi kokemus, jonka pariin on helpompi palata useammin.

Juuh, Goldeneye on enemmänkin kiva lelu millä voi leikkiä kentän tai pari muuten vain hetken mielijohteesta kun taas Perfect Dark tuntuu ottavan parhaiten otteen kun sen pelaa kunnolla tehtävä kerrallaan.

[PT2]

Red Faction Guerilla (PS3)

Ostin tämän Konsolinetistä ja aikalailla heti kotiinpäästyäni tajusin että pelistä olisi ollut myös remasteroitu PS4-versiokin. No can do, tämä oli halvempi.

Olen pelannut pelin melkeinpä läpi joskus PC:llä ja pakkohan tästä on sanoa, että kyseessä on ihan hyvä peli. Ei mestariteos, mutta hyvä. Grafiikka on toki vähän tuon aikakauden ruskeahkoa, mutta toisaalta peli sijoittuu Marsiin. Tarina on huonosti näytelty ja vieläkin huonommin toteutettu ja tehtävät toistavat itseään ja ovat liian pitkiä, mutta eipä pelillä ole kestoakaan montaa tuntia.

Mutta se mikä pelissä on parasta, on sen pelimoottori ja miten sillä voi leikkiä. Red Factionithan ovat aina olleet tunnettuja asioiden hajottamisesta ja tässä se vedetään kyllä aivan yli. Maailmaa sentään ei ykkösen tavoin voi tuhota, mutta rakennukset kyllä. Siis ihan kaikki. Loppupeleissähän peli onkin sitten vain kaiken räjäyttelyä ja tuhoamista mahdollisimman näyttävästi ja räjähtävästi ja se jos mikä on hauskaa. Plussaa myös kekseliäistä aseista, joista paras esimerkki on varmasti Eraser-leffasta tuttu sädetykki. Sillä voi nimittäin ampua vaikka tankin läpi suoraan hyttiin, tappaen kuskin tai ampujan. Nerokasta.

Ja nyt kun tätä tekstiä lukee, näyttää ihan kuin tämän olisi kirjoittanut 12-vuotias.

[Joni Ahonen]

Forspoken

Ei kutina palleissa sittenkään ennustanut niin hyvää peliä kuin odotin. Tämän kohdalla tapahtui se klassinen, että lopulta vain pelasin väkipakolla loppuun ja huusin ääneen lopulopulopu. Jestas miten paljon sitä loppua olikin pitkitetty. Tai ehkä minua ei vaan jaksanut kiinnostaa juuri mikään.


Forspoken alkaa hämmentävästi kuin kyseessä olisi Life Is Strangerin kaltainen draamaseikkailu, jollaisena sen olisin ottanutkin vastaan mielihyvin. Valitettavasti nopeasti päädytään hyvin geneeriseen ja järkyttävän suureen fantasiamaailmaan, jossa on köyhän miehen Game of Thronesia ja Final Fantasya. Taisin alkuun mainita että maailma on sopivan kokoinen, mutta olin väärässä. Se. On. Valtava. Niin iso ettei koko karttaa saa kerralla ruudulle, vaan jo eksyy kun yrittää navigoida siinäkin. Tässä on pelin pääongelma, sillä loppujen lopuksi sitä vain juoksee horisontissa siintäviä kiintopisteitä kohden, josta matka jatkuu seuravaan kiintopisteeseen ja siitä seuraavaan jne. Alkuun yritin jopa vähän tutkia alueita, mutta tällä ollut mitään merkitystä, joten skippasin kaikki valinnaiset haastetehtävät ja muut sivujutut. Ajattelin palata vain silloin, jos pelin vastukset vaativat hahmon kehittyvän. Ja niin, tässä oli kokemustasot, mutta eipä tule mieleen toista peliä, jossa en kertaakaan edes tajunnut asiaa. Hahmon kehitys ei tunnu ja näy juuri ollenkaan.


Vihollisia tulee valtavina määrinä pelaajan kimppuun, josta syystä taistelut olivat lopulta vain uuvuttavaa olkanäppäinten takomista. Muuten taistelusysteemi on varsin monipuolinen, sillä kykyjä on niin paljon, ettei niitä oikein kunnolla ehdi kaikkia käyttämään. Forspoken on loistava esimerkki pelistä, jossa määrällä on koetettu korvata laatu. Ei ole järkeä luoda ylisuurta maailmaa, jota ei ole kiinnostavaa tutkia. Ei ole järkevää antaa pelaajalle kymmenittäin kykyjä, jos taistelut ovat liian uuvuttavia. Ei ole järkevää luoda maailmaan hirveää määrää tilpehtööriä, kun lopulta vain parannusputelikoilla on ainoastaan väliä. Vihollisten kohdalla huomasin sellaisen kiintoisan asian, etteivät nämä pidä mitään ääntä, josta syystä pelaajan on välillä vaikeaa havannoida niitä ympärillään. Tästä syystä osumat eivät tunnu miltään vaikka muuten taistelut ovat niin vauhdikkaita, että välillä ihan silmiin sattuu. Harmillisesti minulle tuli usein tunne etten aivan osaa pelata peliä kuten pitäisi, kaikkea on liikaa ja taistelut usein ovat turhankin vauhdikkaita.


Frey on loistava protagonisti, jossa on särmää. Hänen kiroilut ja heitot istuvat hauskan epäsopivasti fantasiamaailmaan enkä missään vaiheessa kokenut hahmoa epämieluisaksi. Harmi että kaikki muut hahmot ovat sitten suoraan alle kesäteatteritasoa, joista ei jaksa välittää pätkääkään. Tarina on epäkiinnostava ja olisin milloin vain halunnut seurata Freyn elämää Nycissä tavallisine ongelmineen. Silloin Forspoken olisi tosin eri peli, mutta tarinavetoinen draama olisi iskenyt varmasti enemmän kuin hölmö fantasiaseikkailu, johon ei ole kunnolla sisältöä keksitty.

Hyvää pelissä on bossitaistelut, jotka ovat sopivan haastavia normaalilla. Bossit ovat osa tarinaa ja päähenkilö jopa joutuu pohtimaan omaa moraaliaan tappaessaan heitä. Jos pelillä olisi oikeasti ollut munaa yhtä paljon kuin päähahmollaan, olisi koko fantasiamaailma unohdettu alkukolmanneksen jälkeen paljastuen vain uneksi ja keskitytty oikean maailman ongelmiin. Muutamissa kohden pelillä on sitä omaa juttua kyllä ja pohdintaa, mutta nämä jää torsoiksi. Harmillisesti tylsä maailma, tarina, hahmot ja uuvuttava taistelu sekä heikko rytmitys pilaavat kokonaisuuden aika pahasti. Homma toimisi paremmin vanhojen Zeldojen tapaan tehdyllä puoliavoimella maailmalla, vähemmällä taistelulla ja hitaammin omattavilla kyvyillä. Nyt kasaan on koottu geneerinen fantasiaseikkailu, jonne vain heitetty tapahtumia läpi juoksettavaksi.


Hyvää:

+ Erinomainen päähenkilö, jossa särmää
+ Taistelusysteemi on vauhdikas ja kykyjä on paljon
+ Yritystä löytyy ja peli näyttää että kuulostaa kivalta, joskaan ei omaperäiseltä
+ Alkaa kiinnostavasti...

Huonoa:

- ...mutta muuttu epäkiinnostavaksi fantasiaseikkailuksi
- Liian laaja ja tylsä maailma
- Taistelua on liikaa ja puuduttaa nopeasti
- Rytmitys sakkaa


70

[PT2]

Silent Hill 2 - HD Collection-versio (PS3)

Kolmessa tunnissa tuli rykäistyä läpi peruspeli ja siihen vielä puolen tunnin Born From A Wish-lisäri, jota en ollut ennen pelannutkaan. Lisäri tuntui olevan vähän outo lisä eikä oikein tunnu olevan mitenkään canonia, mutta kyllähän tuon läpi pelasi.

En tiedä millainen tämä HD-versio on Xboxilla kun siihen ei ole patchia, mutta PS3:lla en ainakaan kokenut mitään vikaa tai ongelmia. Comic Sans -fontti tietyissä kylteissä oli toki vähän hassu lisä ja uudet ääninäyttelijät ovat selkeästi erilaiset, mutta enpä kyllä mitenkään moittisi käännöstä. Odotin pahempaa kaiken sen nettikitinän jälkeen mitä tuo on saanut, mutta itse tykkäsin ainakin. Lopetukseksi sain "parhaan" eli Leave-lopun mikä vähän yllätti. En nimittäin ole ikinä ennen sitä saanut ja nyt se tuli ihan yhtäkkiä.

Nyt olen valmis remakelle!

[Silence]

Silent Hill 2 - HD Collection-versio (PS3)
mutta enpä kyllä mitenkään moittisi käännöstä. Odotin pahempaa kaiken sen nettikitinän jälkeen mitä tuo on saanut, mutta itse tykkäsin ainakin.

HD Collection on silti paskin vaihtoehto kaikista versioista pelata Silent 2sta (tai 3sta). Kiirehditty, keskinkertainen pökäle joka ehkä itsenäisenä saattaa vaikuttaa hyvältä, mutta verrattuna ps2 originaaliin tuntuu lähinnä pyhänhäväistykseltä.


Käytännössä mikään usvaan tai tehosteisiin liittyvä ei toimi niinkuin pitäisi.
HD Collection
PC (enhanced edition)

HD Collection
PC (enhanced edition)

HD Collection
PC (enhanced edition)

Ja niin kontrasti kuin valoarvot tuntuvat olevan perseellään sekä SH2ssas että SH3ssa:
HD Collection
PC (enhanced edition)

HD Collection
PC (enhanced edition)

Silent Hill 3: PS2 vs HD Collection

[PT2]

HD Collection on silti paskin vaihtoehto kaikista versioista pelata Silent 2sta (tai 3sta)

No se nyt on päivänselvää jos joku Ja enhanced edition nyt on tietysti fanikyhäelmä joten totta kai se on parhaan oloinenkin. Mutta ei tuossa kyllä mikään itseäni häirinnyt. Paitsi ehkä juurikin usva, joka on enemmänkin tiheää sumua kuin usvaa. Ja että peli on todella tumma paikkapaikoin, jopa liiankin. Mutta kyllähän tuon läpi meni varsin hyvin, odotin pahempaa kuitenkin. Enhanced Editonin olen pelannutkin viime vuonna läpi. Siinä ehkä vähän häiritsi kuinka hyvältä se loppupeleissä näyttää, kun tekstuurit yms ovat jopa liian teräviä. Tosin kyllä siinäkin oli aikamoisia valovarjobugeja siellä Wood Side Apartmentsin käytävillä.

[Silence]

Ja enhanced edition nyt on tietysti fanikyhäelmä joten totta kai se on parhaan oloinenkin.

Juuh, mutta se on myös uskollisin HD-versio alkuperäisestä Ps2-julkaisusta, niin siksi se on nykypäivänä paras mahdollinen valinta pelattavaksi versioksi.

Enhanced Editonin olen pelannutkin viime vuonna läpi. Siinä ehkä vähän häiritsi kuinka hyvältä se loppupeleissä näyttää, kun tekstuurit yms ovat jopa liian teräviä. Tosin kyllä siinäkin oli aikamoisia valovarjobugeja siellä Wood Side Apartmentsin käytävillä.

Kun viimeksi pelasin Enhanced Editionionia tykkäsin asetuksista laittaa muuten graaffiset jutut täysille, mutta jätin resoluution 720p tilaan. Kiva yhdistelmä joka on mukavalla tavalla pehmeä mutta kuitenkin selkeä.
Toinen resoluutio mihin tykästyin ja millä pelasin melkein puolet pelistä oli "ultrawide" 1280x600-resoluutio. Kivan elokuvallinen ja mukavan pehmeä.

Btw, sidenote: 1280x600-resoluutio on suosikkini pelata N64 pelejä Project64 emulaattorilla. Ocarina of Time varsinkin näyttää todella kivalta. Ja vielä vastapainoksi asetuksista Anti-aliasingin ja Anisotropic filteringit täysille. Täydellinen valinta tuollaiselle vähän vanhemmalle 3d-grafiikalle. Isot suositteluni

[Gigante]

Quake II (Switch) Tullut pelattua läpi pääpeli, Reckoning, Ground Zero ja Call of the Machine-laajennukset (N64-versiota ajattelin tahkoilla joskus toiste).

Vaikka pelimooottori on pohjiltaan sama on ero ensimmäiseen peliin on kyllä huima, monella tapaa. Siinä missä ekassa pelissa räiskitään mörköjä Lovecraft-henkisessä maailmassa, keskitytään kakkospelissä Borgien...eikunsiis Stroggien kanssa tappeluun. Uusista lisäyksistä pidin eritoten kompassista, joka kertoo mihin päin suunnata sokkeloisisa maisemissa ja siitä että voit poimia kaikki mahdolliset powerupit, aina kuolemattomuudesta extravahinkoon, talteen parempaa hetkeä varten.
Pääpelin kohdalla vaivasi kuitenkin vähän sama ongelma kuin ekassa Quakessa, eli kuinka se on vähän mitäänsanomattoman tuntuinen ja tuntui liian pitkältä. Laajennuksien vähän lyhyemmät, paremmin tahditetut osiot, ylipitkää Ground Zeroa lukuunottomatta, olivatkin sitten enemmän mieleeni. Erityisesti COTM-osion paloittelu pienempiin erilaisiin miljöisiin oli hieno ratkaisu.
Harmi vaan että laajennuksissa olevat uudet aseet eivät olleet juuri mistään kotoisin. Esim se yksi tussari ampui panoksia kivuliaan hitaalla tahdilla, toinen oli aivan tehoton ja kolmas söi ammuksia ihan liikaa.

Sori vaan, mutta DOOMit on enemmän mun makuuni kuin Quaket.


Silent Hill: Short Message (Ps5)

Lyhyt kävelysimulaattori, jossa on Silent Hilliä lähinnä nimeksi. Visuaalisesti kyllä ihan kelpo ja yksityiskohtainen, mitä nyt huulisynkka ei välivideoissa oikein toiminut.
Kertoohan tämä kyllä ihan vakavista, oikeassa elämässäkin tapahtuvista, ongelmista mutta kun pelillisesti sisältöä on aika niukasti. Puzzleja pelissä oli tasan se yksi ainoa ja muuten talsitaan lähinnä putkessa lukemassa päiviksiä. Toki seassa on myös nuo skriptatut takaa-ajot, joissa pitää juosta sokkeloista putkea ja välttää joutumasta kontaktiin jahtaavan monsterin kanssa. Varsinkin se viimeinen takaa-ajo oli aivan turhauttava.
Kelpo ehkä teknologiademona, muttei ole sisällöllisesti kovin ihmeellinen.

[Gigante]

Princess Peach: Showtime! (Switch)

Tämä oli oikeastaan aika ihastuttava peli kaikessa yksinkertaisuudessaan.Tykkäsin keräillä Peachille erilaisia nättejä leninkejä pelin aikana. Pidin erittäin paljon siitä miten paljon peli ottaa irti näyttämöestetiikastaan pelin kenttien (tai siis näytösten) osalta.
Toki tiedostan hyvin, että kohdeyleisö on nuorempaa mitä esim. Super Mario Odysseylla ja peli on sen myötä vaikeustasoltaankin paljon helpompi ja kestoltaan lyhyempi.
Näytöksiä on vain kolme kipaletta per rooli, mutta kukin rooli tarjoa erityylisen pelattavuuden pitäen huolta että vaihtelua riittää. Esim. mestarietsivä tai sokerileipuri-näytöksissä ei taistella ollenkaan. Musiikkipuoli oli erittäin tunnelmallinen ja pakko nostaa hattua siitä kuinka merenneito Peachin laulu on synkassa taustamusiikin kanssa.

Ainoa asia mikä pelissä rassaa on se, että näytökset kulkevat erittäin ankarasti vain ja ainoastaan eteenpäin. Kerättäviä loisteita on välillä todella helppo missata ja mikäli kyseisen loistetähtösen haluaa kerätä uudestaan on näytös pakko aloittaa alusta ja kuunnella kaikki kerronta skippaamattomana uudestaan. (Toki aiemmin kerättyjä loistokkeita ei tarvitse seuraavalla kerralla kerätä). Toinen asia mikä häiritsi hieman on kuinka latausruutujen animaatio tuntuivat silmiinpistävän tönköltä.


Mielestäni oikein kiva peli kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kivaa kevennystä jos on tyyliin viikkokausia puurtanut jonkin hankalan ja stressaavan pelin parissa.