Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Gigante]

Dear Esther Landmark Edition (PC)

Kävelysimulaattori, joka kertoo menetyksestä...tai muuten vaan sekavasta kertojasta joka puhuu kokoajan vertauskuvia munuaiskivistään. Tiedä nyt tuosta.
Oletin alkuun, että pelin saari olisi vapaasti tutkittava alue, mutta koko homma sijoittuukin vain neljään lohkoon jotka juoksee läpi tunnin sisällä. Ei ehkä pelillisesti mikään mielenkiintoinen teos, vaikka visuaalisesti ihan pätevä onkin. Se että onko monitulkintainen ja randomisti rakentunut tarina mistään kotoisin jää pelaajan selvitettäväksi. Melko kertakäyttöinen, joten kannattaa ostaa mieluummin alesta.

Transformers (Armada) (Ps2)

Tarinan hahmot ja alkukohta on suoraan Armada-piirrossarjasta, mutta tapahtumat taas eivät. Suurin osa reploista ja loppukohta on lähes suoraan kuin G1-sarjan leffasta.
Pelillisesti kyllä ihan pätevä ja kivaa räiskettä. Mitä nyt kentät tuntuvat jokseenkin "kuolleilta" kun alueelta ei löydy yleensä kuin satunnaisia Decepti-kloonikoneita riehumassa sekä yksi Decepticoni bossitaistelu. Kaikista taistoista onnistuin voittamaan pelottavan ja giganttisen Tidal Wave-lentotukialuksen ekalla yrittämällä, vaikka kyseistä taistelua usein tituleeraataan pelin vaikeimmaksi. Enemmän jouduin yrittämään toisen Starscream-taistelun kanssa.

Ärsyttävimmät tai muuten vaan turhauttavimmat tekijät tässä pelissä olivat enimmälti se, että pelihahmon oman Miniconin omat energiat tyhjiin imevä voimalinkki-kyky on totaalisen epäkäytänöllinen paskike ja se kuinka usein peli pakottaa palaamaan takaisin tukikohtaan vaihtamaan päälle lentokykyä tai hyppimistä tarjoavaa miniconia vain siksi kun on vaan pakko.

Pelistä näkyy kyllä, että kaikkia suunniteltuja yksityiskohtia ei voitu hyödyntää lopulliseen teokseen, mutta siitä huolimatta tämä oli ihan yksinkertaisen toimiva räiskintä. Ei ehkä se parhain Transformers peli, mutta muutoin menettelevä.

[PT2]

Tomb Raider Underworld

Olisi VARMAAN pitänyt pelata Legend ja Anniversary ennen tätä, sillä nyt en tajunnut juonesta juuri mitään vaikka katsoin pelin asetuksista "Tapahtui viime kerralla". Mutta eipä sillä ollut oikeastaan väliäkään, sillä tarina on muutenkin suht paska ja huonosti kerrottu. Enemmänkin vain hypitään maasta toiseen etsimässä asiaa X jotta voidaan löytää asia Y jolla sitten estetään muinainen norjalaissota Ragnarök. Oikeastaan tarinassa ei ole järjenhäivääkään eikä kehittäjät taida tietää maantiedostakaan mitään. Esimerkkinä nyt vaikka että Lara lähtee etsimään Thorin (jep, sen norjalaisjumalan) hanskoja Thaimaan Bhogavatiin. Bhogovatihan on hindujen juttuja ja lisäksi näyttää enemmänkin siltä että pelin Thaimaa olisi Indonesia. Ja myöhemmin ollaankin Meksikossa etsimässä Thorin vyötä, josta sitten ollaan seuraavaksi jossain Norjan lähellä hakemassa vasaraa.. Aikamoista maailmanmatkailua.

Kuten aina ennenkin, huonointahan Tomb Raidereissa on kamera ja niin on tässäkin. Kuolemia tulee aivan hillitön määrä kun kamera näyttää minne sattuu ja Lara hyppääkin väärään paikkaan tai ei ota kiinni oikeasta kielekkeestä. Nämä on onneksi korjattu uusissa Tomb Raidereissa, mutta tähän aikaan kyseessä oli sarjalle oikeastaan ominaisuus, ei niinkään vika. Myös vanhaan kunnon tyyliin pelihän ei juurikaan kerro minne mennä tai mitä tehdä, joten välillä sai oikeasti miettiä ja jopa katsoa Youtubesta että mihin hittoon nyt pitäisi edetä, kun ei vain millään keksinyt. Good old games!

Muuten pelaaminen oli todella hauskaa ja seikkailupitoista, varsinkin kun tekijät ovat tajunneet vähentää toimintakohtauksia. Tämähän on siis seikkailupeli, ei räiskintäpeli. Ja mikä parasta; Laralla ei ole jousipyssyä! Jotenkin se vain ei kuulu mihinkään toimintapeliin vaikka ideana onkin todella cool. Jousella ampuminen luotisateessa kuulostaa vain jotenkin todella tyhmältä.

Loppua kohden peli parani huikeasti, kun Lara sai käyttöönsä Thorin vasaran ja hänestä tuli Lady Thor! Mutta sitten peli vaan... päättyi? Loppu oli aikamoinen antikliimaksi ja tuntui että tarina jäi jopa vähän kesken. En tiedä jatkuuko se lisäreissä vai miten, sillä niitähän ei PS3:lle ole. Minun osaltani tämä peli oli siis tässä ja seuraavaksi voisinkin pelata nuo kaksi aiempaa Tomb Raideria. Näin todella järkevästi käänteisessä järjestyksessä.

[Joni Ahonen]

The Legends of Pokemon Breath of the Wild

eiku siis Pokemon Legends Arceus!

Ei siihen mennytkään kuin kaksi ja puolivuotta saada tämä peli pelattua. Jäi vain kesken silloin heti alussa eikä ehtinyt napata otteeseensa. Päätin nyt sitten viimein pelata tämän ja laitoin pelin myös samalla huuto.nettiin myyntiin, joka toimi oivana motivaattorina kahlata seikkailu. Nopeasti aloinkin katumaan tätä, sillä Legends Arceus paljastui mukavan erilaiseksi Pokemoniksi, jota oli todella leppoisa pelata. Helposti voin sanoa tämän olleen parasta ja koukuttavinta Pokemonia sitten vuoden 2003 Rubyn ja Sapphiren, joiden jälkeen edes X & Y tai Sun & Moon eivät jaksaneet oikeasti iskeä tavalla, mihin vanhemmat seikkailut kykenevät yhä tänäkin päivänä.

Legends Arceus on viimeinkin melkein se unelmien open world -seikkailu, joka on myös sisällöltään varsin freesi, sillä nyt ei haasteta salipääliköitä, eliittinelikkoa, pahistiimia, joten otteluiden määrää on pudotettu radikaalisti alas, joka vähentään puuduttavaa grindausta. Vaikka tarina on erilainen se ja hahmot eivät valitettavasti kiinnosta pätkääkään, joka on todella sääli, kun kerrankin olisi voitu keskittyä stooriin kunnolla. Pisteet siitä kuitenkin että jotain erilaistakin on haluttu kokeilla.

Se on selvää että peli lainaa törkeän paljon ulkoasua myöten uusimmista Zeldoista, mutta jos lainataan, niin sitten parhaimmilta. Maailma ei ole onneksi niin poskettoman suuri kuin Zeldoissa tai Forspokenissa, jossa jälkimmäisessä se kääntyi jo peliä vastaan. Alueet on jaettu viiteen lohkoon, joka on todennäköisesti GameFreakin teknisestä osaamisesta johtuva pakko, sillä vaikka ulkoasu on varsin simppeli, ajoittain jopa rujo tekstuurien osalta, peli pätkii ja ruudunpäivitys tahmaa väliajoin, mutta ei missään välissä niinkään pelaamista haittaavasti. On sääli ettei maailman arvokkaimman franchisen omaavalla studiolla ole halua panostaa tekniseen puoleen tai uskallusta ulkoistaa pääsarjan pelejä muille studioille, sillä animaatioiden heikkous, lapsellisen näköiset nukkehahmot, tietynlainen staattisuus ja laiskuus saavat aina pohtimaan millainen Pokemon voisikaan olla ihan eri tiimin tekemänä ilman GF:n omia rajoja ja puutteellista osaamista tietyissä osa-alueissa. Grafiikkaa onneksi piristää kirkkaus ja värit, ja väliajoin maisemat ovat oikeasti hienojakin, mutta Pokemonien hahmomallit ovat harmi kyllä samoja 3DS:n ajoilta eikä edes niihin GameBoysta tuttuihin ääniin ole puututtu. Meillä olisi anime jo valmiina, josta vain napata soundit ja musat, niin saataisiin oikea meno päälle. Joistakin antiikkisista asioista ei vain osata/haluta luopua.


Legends Arceusin vahvuudet ovat yllättäen avoin maailma, sillä Zeldamaiseen tyyliin uudet Pokemonit avaavat kykyjä uimiseen, kiipeilyyn ja jopa lentämiseen. Satunnaisia otteluita ei ole, vaan Pokemonit liikkuvat vapaasti alueilla, joka yllätti todella paljon. Tykkäsin erityisesti siitä että taskuhirviöt reagoivat pelaajaan eri tavoin jopa hyökkäämällä, joka on juttu, mikä animaatiossa oli alkupuolella hyvää, sillä villien Pokemonien kuuluukin olla vaarallisia eikä söpöjä lemmikkejä. Ehkä hauskin ominaisuus on jopa kaapata Poksuja manuaalisesti heittämällä suoraan pokepalloja näitä päin piilosta ja saada otus näin jopa ilman ottelua pyydystettyä. Tämä oli jokaisella kerralla todella tyydyttävää touhua ja luo maailmaan omanlaista vapautta ja realismia, joka sopii Pokemoniin luontevasti. Tätä todellakin lisää! Poksut nousevat tasoilta myös 10 kertaa nopeammin verrattuna vanhoihin peleihin, joka on todella jees. Eiköhän tätä grindia ole jo ehditty harrastamaan satoja tunteja vuosien aikana ihan tarpeeksi asti. Tosin ehkä näin tasojen nousu ja kehittyminen ei ole yhtä palkitsevaa, mutta vähentää puuduttavuutta paljon.

Loppujen lopuksi huomasin pelaavani pitkästä aikaa jälleen todella innoissani Pokemon -peliä. Legends Arceus todistaa sen että juuri Pokemoniin open world sopiikin todella hyvin ja haluan nähdä jatkossa lisää. Pokemonien nappaaminen on koukuttavaa puuhaa ja maailmaa tutkii siksi ilokseen. Erilaisia alueita, oikeasti sankkoja metsiä ja mielenkiintoisia mestoja vain lisää oikeasti kiinnostavalla tarinalla, niin seikkailu nappaisi täysin mukaansa. Nyt tietynlainen selkeä eteneminen jää puuttumaan, kun pelaaja aina vaan pyörii kylän lähellä olevilla alueilla suorittamassa yhdentekevää tarinaa ja tehtäviä. Välillä on nähtävillä jotain mahtipontisempaa ja jopa timanttisia juttuja, jotka saavat pohtimaan että kenties Switch 2:lla tultaisiin näkemään todellista herkkua tulevaisuudessa. Mutta todellakin Legends Arceus on parasta Pokemonia yli 20 vuoteen, joka yllätti positiivisesti.


Hyvää:

- Open world sopii Pokemoniin ja avautuu mukavasti seikkailun aikana
- Leppoisa pelata ja sisältöä riittää runsaasti
- Otteluiden määrää on vähennetty runsaalla kädellä
- Pokemonien nappaaminen lennossa palkitsevaa puuhaa
- Alueet eivät ole liian suuria...

Huonoa:

- ...mutta voisivat olla rikkaampia ja monipuolisempia
- Tekninen toteutus, karut hahmomallit ja laiskuus animaatioissa saavat huokaisemaan harmistuksesta
- Musiikki jäänyt todella torsoksi
- Mitäänsanomaton tarina ja hahmot

84

[Gigante]

System Shock (Ps5)


Mielestäni hyvällä tavalla toimiva yhdistelmä Scifiä, selviytymiskauhua ja toimintaa. Erityisesti rakastin sitä, että pelistä puuttui kokonaan kaikki päätehtävistä kertovat ilmoitukset ja nuolet osoittelemassa mihin milloinkin pitäisi suunnata. Heti kun hakkeri herää kammiostaan, ei peli tarjoa tutoriaaleiksi muuta kuin lyhyitä, kertaluonteisia tekstilaatikoita miten mikäkin kapistus toimii ja pelaajan täytyy itse kokeilla, kuunnella ja tutkia ympäristöä sekä äänimuistioita. SHODAN pysyy koko pelin aikana suht hillittynä hirviökeinoälynä eikä ole yhtenään muistuttamassa olemassaolostaan toisin kuin monet muut pahikset tuppaavat tekemään.

Rakastin ympäristön tutkimista kaikenlaisen käyttökelpoisen tavaran perässä samalla kun aistit oli pidettävä yhtenään herkkänä mahdollisten mutanttien ja kyborgien varalta. Vasta loppuvaiheilla peli muuttui tosissaan toimintaräiskinnäksi, mikä on sinänsä ymmärrettävää kun SHODAN alkaa turhautua toden teolla pelaajahahmoon.

Rehellisesti sanottuna yleiseltä tasolta ihan perhanan hyvä ja tunnelmallinen kokemus, jos unohdetaan ne pahoinvointia aiheuttavat, turhauttavat, kyberavaruusosuudet, paskakemikaaleja täynnä oleva beta grove sekä esinevalikon todella pienet tekstit.

SHODAN SUOSITTELEE sesesenkin miTäTTÖmätt HYÖnteiSETttsetsestset hyönteiset!

[PT2]

Nyt on tullut pelattua paljon PS3-pelejä kun PS4 on Suomessa ja PC:llä en oikein jaksa nyt pelata. Tai no, en oikein ole koskaan jaksanutkaan vaikka sillekin on vaikka ja mitä. Ehkä jos sen yhdistäis töllöön, mutta se ois taas järjestelykysymys kun pitäisi sitte aina vaihdella koneen paikkaa yms.. Ei jaksa tässä vaiheessa ainakaan.

Tom Clancy's Ghost Recon Future Soldier
Olen pelannut pelin ennenkin, mutta nyt ajattelin että pelaanpa vaikeimmalla tasolla ja voi pojat jo olikin haastetta! Mutta aivan helkkarin hyvä peli kyllä kyseessä ja Recon-tiimin tekoäly on kyllä tässä todella hyvää, mikä helpottaa suunnitelmia ja vihollisten merkkaamista. Cooppinahan peli olisi varmasti parhaimmillaan, mutta ehkä tämä oli lopulta näin helpompi. Tekoälykaverit kun ovat yhtä tarkkoja kuin vihollisetkin ja löytävät viholliset kaikkialta. Tykkäsin kovastikin ja toivoisin, että joskus vielä saataisiin vastaavanlainen Ghost Recon-peli ilman mitään avointa maailmaa ja liveservice-paskea johon voi tuoda mitälie Terminaattoreita mukaan.

Tom Clancy's H.A.W.X.
Ace Combat-klooni, jossa suurimpana erona on oikeastaan Assist-tila, joka muuttaa koko pelikokemusta aikamoisesti. Pelaaja ei näe enää eteenpäin vaan kamera on aina suunnattuna lähimpään viholliseen, mutta tämän avulla koneella pystyy tekemään täysin fysiikanlain vastaisia temppuja. Juoni on perus Tom Clancyn nimellä ratsastavaa roskaa, kuten näissä aina, mutta räjähtävää toimintaa ja viihdykettä kyllä löytyy. Näissä hävittäjäpeleissä tosin on monesti aika pahasti se ongelma, että ne ovat suht tylsiä verrattuna perinteisiin räiskintäpeleihin. Se itse gameplay ei vain ole yhtään niin mielenkiintoista, kun ei ole mitään suojissa kykkimistä, aseiden latailua tai taktiikkaa.

Resistance 2
Nyt on kaikki Resistancet pelattu, tosin aika kummassa järjestyksessä. Tämä oli ihan ylivoimaisesti huonoin, yksinpeli on nimittäin jäänyt todella pahasti kehityksessä sivuun kun kaikki paukut on laitettu moninpeliin. Peli on ensinnäkin aivan liian pitkä ja toisekseen aivan saatanan vaikea. Pelasin Normal-tasolla ja vaikeusaste nousi yhtäkkiä kuin seinään kun henki lähtee parista kudista. Siinä vaiheessa kun peli esitteli NÄKYMÄTTÖMÄT viholliset jotka tappavat kertalaakista, olin aivan valmis viskaamaan pelin pihalle mutta sinnittelin silti loppuun. Ei muutenkaan kovin kummoinen peli. Ihan nätti ja näin, mutta suomidubbaus oli aivan mahtava pelastus! Vielä kun se on niin huonosti tehty ettei se sotilaiden sotafiilis vain välity mitenkään läpi Kun vierellä juokseva kumppani täräyttää vihollista haulikolla naamatauluun ja sanoo "Nappiosuma, sain sen! Mene suojaan, kohta alkaa nuppi tutista!". Plus pelin venäläinen tiedemies Malikov puhuu TIETENKIN juuri sellaista "mjinä olen tjohtjori Malikov"-suomivenäjää kun voi. Aivan mahtavaa.

inFamous: Festival of Blood
Tämä oli ihan mukava peli, vaikka toisaalta varmaan ois helpottanut jos inFamous 2:n läpipeluusta ei olisi kulunut ties kuinka monta vuotta. Nyt oli aika pahasti nappulat hukassa ja pelihän toki oletti että olisin pelannut sen vasta äskettäin. Mutta ei se mitään, erinomainen peli kympin hinnalla. Kuuden tunnin lyhyt kesto oli ihan sopiva tällaiselle spinoffille.

[Gigante]

Death Road To Canada (PC)

Viimeinkin selviydyttiin Kanadaan, eikä kukaan tiimistä kuollut viimeisissä taisteluissa...ja pääsimme jopa näkemään pingviinejä perillä!

Zombiapokalypsi-teemainen roadtrip-sekoilu, joka on tehty niin kieli poskessa kuin olla voi. Oma hahmo oli tietysti vainoharhainen tyyppi, joka osaa vainota vaaran mutta oma huonommat sosiaaliset taidot. (Ihan kuin esikuvansakin)
RGN-voi vaikuttaa todella merkittävästi siihen miten päin helvettiä asiat voivat matkalla mennä. (Useita kertoja piti turvautua ns. "save staten" hyödyntämiseen).
Pidin todella paljon pelin yksinkertaisesta meiningistä sekä huumorista täynnä lukuisia populaariviittauksia aina animesta moniin eri elokuviin sekä erilaisiin sekopäisiin kohtaamisiin.
Ainoiksi ongelmiksi pelissä laskisin tekoälytiimikaverien satunnaisen tyhmyyden, muutamat vittumaiset hetket jolloin jokin pikselin reuna pysäyttää hahmon liikkumisen kuin seinään ja sitten se vihoviimeinen siege-osio...tiedän kyllä että sen kuuluu olla toiseksiviimeinen haaste juuri ennen Kanadan rajaa, mutta RGN liikkumatilan suhteen voi vaikuttaa tuossa todella epäsuotuisasti, varsinkin kun pitäisi yrittää selvitä massiivisesta loputtomasta zombilaumasta. Muutenkin hetket jos/kun siege sattuu sijoittumaan erityisen pieneen mappiin tai rakennukseen valtavan lauman kanssa osaa olla todella turhauttava liikkumisen suhteen...varsinkin kun pitäisi jollain konstilla puskea lauman läpi päästääkseen ovesta ulos.


Toisinaan turhauttava, mutta samalla kuitenkin myös erittäin hauska ja koukuttava zombipeli. Tullut jo luotua mm. RE outbreakin hahmot mahdollisiksi vastaantuleviksi selviytyjiksi.

[PT2]

Deadly Premonition: The Director's Cut (PS3)

Olin pitkään jo pähkäillyt pelin pelaamista, koska se vaikutti jotenkin "oudolta" ja koska olin kuullut sen olevan aika huono, kiinnostuin vain lisää. Sitten tajusin että pelin fyysinen versio maksaa tyyliin 70 euroa käytettynä, joten unohdin pelin vuoksi. Sitten eräänä päivänä katselin PS3:n PlayStation Storea ja siellä peli oli hintaan 18,95€. No, sehän lähti luikauksella ostoskoriin ja siitä käyntiin.

Tiesin kyllä, että peli on "hieman Twin Peaks-tyyppinen" ja teknisesti huono, mutta mitään muuta en siitä tiennyt. En edes tiennyt sen olevan murhamysteeri, saati vielä enemmän. Plus että tiesin pelin olevan teknisesti huono, mutta että noin huono..? Kyllä, pelillisesti ja teknisesti peli on aivan paska, häviten jo ensimmäisille PS3-julkaisuille. Mutta onko se niin huono että se on hyvä? Ei. Kokonaisuutena ei ole todellakaan huono, se on mestariteos. Ainoastaan sen pelillinen puoli on huono. Sanoisin että peli ei menettäisi mitään vaikka siitä poistettaisiin kokonaan sen räiskintäkohtaukset jossa ammutaan äänimaailmaltaan itseääntoistavia kummituszombeja, sillä ne eivät tuo peliin yhtään mitään. Peli toimisi ehkä jopa paremmin sellaisena Heavy Rain-tyyppisenä, interaktiivisena elokuvana.

Peli on huomattavasti parempi, kun et tiedä siitä mitään. Kunhan pääset vain yli siitä että se on ruma, sen FPS pyörii jossakin 10-20 välimaastossa, kontrollit ovat kankeat ja eteneminen hidasta. Mutta hahmot ja tarina.. Aivan mahtavaa. Kokoajan sai odottaa mihin tarina etenee ja vaikka arvasinkin osan jutuista jo etukäteen, oli lopussa silti aikamoisia twistejä tarjolla. Viiden tähden peli, joka meni mulla aivan heittämällä TOP 5-peleihin. Ymmärrän silti hyvin miksi tämä ei moniin iske, sillä peli on TODELLA omalaatuinen. Jos ei Twin Peaks iske, ei iske tämäkään.

"Do you feel it, Zach? My coffee warned me about it."

Ja sitten vähän spoilereita:

Spoiler: show

Tiesin Georgen olevan mukana siinä vaiheessa, kun Diane kuoli. Se oli jotenkin aivan ilmiselvää kun ukko seisoo vain kartanon pihalla, menemättä sisään. Lisäksi Forrest Kaysen vielä sanoi sisältä kuuluvan "raskaita ääniä", olin aivan varma että George on mukana murhamysteerissä. Kaysenin roolia osasin myös jotenkin odottaa, sillä hän kantaa KOKOAJAN pientä puuta mukanaan ja jättipä yhden sellaisen vielä Yorkin ovellekin. En tosin arvannut että hän olisikin se pahin rinnakkaistodellisuuden demoni, joka pyörittää koko juttua ja on ollut vuosikymmenet mukana kaupungin tapahtumissa.

Paljon jäi pohdittavaa pelin jälkeen ja nyt onkin aika lukea faniteorioita yhdestä ja toisesta aiheesta, esimerkiksi Kaysenin mukana kulkevasta koirasta. Onko koira kenties vain rinnakkaismaailman lähettiläs ja näitä "Kayseneita" on maailmassa enemmänkin? Ken tietää. Pelaan kakkososan sitten joskus jahka on sen aika.

[Silence]

Deadly Premonition: The Director's Cut (PS3)

Itselleni Deadly Premonition on aina ollut kuin kökkö fanitekoinen indiepeli. Peli joka teeskentelee olevansa oikea, isojen poikien MGS, vaikka oikeasti on pökälebudjetilla tuotettu R-Kioskin halpishyllyn roskapeli. Peli tuntuu ja näyttää siltä kuin 3-4 yläastelaispoikaa olisi halunnut tehdä keskenään oman avoimen maailman GTAnsa mutta Twin Peaksina. Ammuskeluosiot ovat niin jäykkää ja äänimaailma niin pöhköä että välillä on vaikea edes nähdä peliä oikeana videopelinä. Joskus tuhat vuotta sitten kun arvostelin pelin niin totesin että peli olisi voinut olla parempi puhtaana seikkailupelinä, ammuskelupelin sijaan.

Mutta pinnan alla on niiin paljon oikeaa sydäntä ja rakkautta aihetta kohtaan että on vaikea olla lämpiämättä pelille ja sen pöhköille ideoille. Fanihenkinen tarina kaikkine rakkauelementteineen hahmoja, luontoa ja populaarikulttuuria kohtaan on rakkaudella rakennettu, vaikka tekninen puoli saa melkein häpeämään pelatessa.
Deadly Premonition on juuri niitä kulttijuttuja missä kaikki on kökköä, mutta rakkaudella mukaan laitettua, että on vaikea edes suuttua huonoudelle.
Pelimuodossa oleva outo elämysmatka enemmän kuin kunnollinen videopelikokemus.

Eniten rasittaa että peli on pinnallisesti "avoimen maailman peli" ilman että peliä on tehty pelattavaksi avoimesti. Jotta pelaaja oikeasti voisi "vapaasti" seikkailla/tutkia maailmassa. Kokoajan on ruudulla merkki minne pitää mennä ja pelikartta on täysin käyttökelvoton vapaaseen suunnistukseen.
Niin, ja Director's Cutin mukaan tuomat TÄYSIN TURHAT kehyskertomukset vanhasta Yorkista mumisemassa lapsenlapselleen vain rasittavat ylihitaalla pidennyksellään.

[Joni Ahonen]

Deadly Premonition: The Director's Cut (PS3)

... ja Director's Cutin mukaan tuomat TÄYSIN TURHAT kehyskertomukset vanhasta Yorkista mumisemassa lapsenlapselleen vain rasittavat ylihitaalla pidennyksellään.

Näitä vähän ihmettelin, kun halusin tietää mitä muutoksia Director's Cutiin tehty.

Mutta joo, kaikki tietääkin jo mun ajatukset tästä pelistä ja PT2:n kanssa asiasta viestiteltiin aamusella. Pitäisipä pelata pitkästä aikaa ja katsoa kohoaisiko jopa ykköseksi mun suosikkipelien joukossa. Isolla sydämellä tehty napakymppi, jollaista ei voida ikinä enää toistaa, kuten kakkonen asian hyvin osoitti.

[PT2]

Eniten rasittaa että peli on pinnallisesti "avoimen maailman peli" ilman että peliä on tehty pelattavaksi avoimesti. Jotta pelaaja oikeasti voisi "vapaasti" seikkailla/tutkia maailmassa. Kokoajan on ruudulla merkki minne pitää mennä ja pelikartta on täysin käyttökelvoton vapaaseen suunnistukseen

Pakko kyllä myöntää että se kartta on aivan hirveä. Syynä on todnäk se, että pelimaailma on aika pieni ja helposti navigoitavissa, mutta silti.

Lisäksi aikarajat ja "mene paikkaan X kellonaikaan Y" vähän rasittaa sivutehtävien läpäisyä.

PT2:n kanssa asiasta viestiteltiin aamusella

Täytyy kyl sanoa että en ajatellut koskaan juttelevani perjantaina aamukuudelta Instagramissa Jonin kanssa Deadly Premonitionin hienouksista

[Silence]

DEADEUS (Gameboy Color, emulaattorilla)

Miltä kuulostaisi Lovecraftmainen kauhupeli alkuperäisen Pokemonin näköisenä Gameboypelinä? Sellaista hullua visiota varten on vuonna 2019 julkaistu Indiemuotoinen Deadeus.

Originaalin Pokemonin fanimoodilta näyttävä gameboypeli on kuitenkin ihan kunnon oma pieni pelinsä joka nojaa täysin hienovaraisen outoon tunnelmaan ja vapaaseen seikkailuun. Pääosassa on pienessä vuoristokaupungin peliympäristössä tapahtuva tutkiminen ja ihmisille puhuminen. Keskiössä on nuori poika joka yöllä näkemiensä kauhu-unien jälkeen alkaa selvittämään kylän ympärillä olevaa ikivanhaa mysteeriä, missä lapset näkevät outoja painajaisia ja vanhukset käyttäytyvät oudosti.
Pelin inspiraation suunnat tuntuvat olevan Lovecraftin, Junji Iton ja alkuperäisen 1993 Gabriel Knight: Sins of the Fathersin osoitteessa. Ja hyvin toimiikin. Tapahtumat on jaettu kolmeen vuorokauden mukana jaettuun näytökseen. Näiden aikana pelaajaa pääsee seikkailemaan ja mysteeri syventyy, selkeytyy ja tunnelma alkaa kivasti kiristyä. Ja pelaajan toimista riippuen asiat haarautuvat eri suuntiin. Peliaikana liikutaan ympäri kotikulmia, naapureita, kirjastoja, kouluja ja tuttujen jutustelun ohella selvitetään mysteeriä. Taustalla soi varsin toimiva, tunnelmaa luova gameboy-piipitysmusiikiraita ja peli osaa muutenkin hyvällä tavalla käyttää gameboyn minimalisuutta hyödykseen. Ainoa mitä olisin ehkä halunnut, olisi ollut veren näyttäminen punaisena eikä sinisenä, mutta olkoon..
Vaikka kokonaisuus onkin scriptattu kattamaan tarkasti kolme päivää, peli on mukavasti auki omalle oivaltamiselle ja asioita voi alkaa sen johdota tapahtua jo reippaasti aikaisemmin kuin vasta loppusuoralla. Peli ei myöskään pakota tiettynä hetkenä lopettamaan yhtä pelipäivistä, vaan se tapahtuu kotona pelaajan omatoimisesti nukkumaan menemällä, joten pelaaja voi vapaasti suorittaa seikkailuaan kunnes tulee tunne että on tutkinut tarpeeksi yhden päivä osalta.

Loppuratkaisuja on peräti 11 ja niitä on ripoteltu varsin monipuolisesti tapahtumaan sen mukaan miten pelaaja päättää toimia. Totisen menon ohella myös huumoriratkaisut ovat mahdollisia: Yksi lopuista on jopa että pelaaja vain kävelee pois koko kaupungista ja toinen että pelaaja voi vain nukkua koko jutun ohi. Pelin kesto on oikeastaan se ainoa isompi ongelma, sillä olisin niin mielelläni ottanut Deadeusin ihan kunnon tuhtina pelinä mikä olisi kattanut useamman (vaikka viisi) pelipäivän verran tapahtumia, kunnolla syventynyt mysteeriin ja hahmoihin ja tuntunut ihan kunnon peliltä. Nyt se on vajaassa parissa tunnissa läpikäyty nopea tapaus. Kaikkien loppuratkaisuiden löytäminen toki tuo kivasti lisää aikaa pelikelloon, mutta silti. Kokopitkän kauhukertomuksen sijasta Deadeus tuntui nyt enemmän nopeasti läpikäydyltä lyhytarinalta.

Peli on ilmainen, mutta halutessa siitä voi myös maksaa muutaman pennosen. Ja jos kiinnostaa maksaa kunnon hinta -tai muuten vain tunnet olosi JoniAhoseksi, niin pelistä on myös fyysinen kappale hommattavaksi. Ja pelin pelattuani täytyy sanoa ettei jälkimmäisessä vaihtoehdossa ole kyllä mitään hävettävää, sillä jos Gameboy-pelejä jo ennestään hyllystä löytyy pahvipakkauksineen niin Deadeus on kyllä kieltämättä komea lisä niiden joukkoon.
Kaiken kaikkiaan tyylikäs pieni peli.

https://izma.itch.io/deadeus
https://incube8games.com/en-eu/products/deadeus-gb

[Joni Ahonen]

DEADEUS (Gameboy Color, emulaattorilla)

Peli on ilmainen, mutta halutessa siitä voi myös maksaa muutaman pennosen. Ja jos kiinnostaa maksaa kunnon hinta -tai muuten vain tunnet olosi JoniAhoseksi, niin pelistä on myös fyysinen kappale hommattavaksi. Ja pelin pelattuani täytyy sanoa ettei jälkimmäisessä vaihtoehdossa ole kyllä mitään hävettävää, sillä jos Gameboy-pelejä jo ennestään hyllystä löytyy pahvipakkauksineen niin Deadeus on kyllä kieltämättä komea lisä niiden joukkoon.
Kaiken kaikkiaan tyylikäs pieni peli.

https://izma.itch.io/deadeus
https://incube8games.com/en-eu/products/deadeus-gb

Heh, kävi heti mielessä kun menin googlettamaan mistä pelistä on kysymys. Mennytkin itseltä aivan ohitse tämä. Hauskaa että indietuotoksista tehdään toimivat fyysiset versiot pakkauksineen. Näyttää siistiltä.

[PT2]

Lost: Via Domus

Kyllä, Lost -telkkarisarjaan perustuva peli. Pelissä seurataan ja pelataan muistinsa matkustajaa, joka on yksi lento-onnettomuudesta selvinneistä ja Saarelle päätyneistä. Hahmoa ei siis ole sarjassa, vaan se on luotu lisäjatkumoksi sarjalle. Ostin pelin oikeastaan vain siksi että näin siitä jonkun random YT-videon ja halusin sitten kokea sen itsekin, enkä oikeastaan odottanut mitään. Tai no odotin sen olevan paska ja buginen lisenssipeli, enkä mitään muuta. Olinkin oikeastaan iloisesti yllättynyt, että kyseessä on aika hyväkin peli. Ei se mikään mestariteos ole ja pelissä on muutama varsin ärsyttävä asia (puzzlet ja instakill-kohtaukset) mutta niitä on onneksi vain pari. Lisäksi peli kesti about kahden Lost-jakson verran, sillä rykäsin koko pelin yhdessä illassa läpi.

Sanoisin silti että jos Lost-sarjasta tykkää, tuo pelin mukavan lisän siihen ja pelin hahmokin on itseasiassa niin hyvä lisä, että se voisi melkeinpä olla mukana sarjassa. Ja on varmaan sanomattakin selvää, että kannattaa katsoa sarja ennen pelin pelaamista, muuten pelistä ei tajua mitään.

[Gigante]

"Ughhh, the door wont budge!" eikun siis The Sinking City (Ps4) tarina tuli taputeltua loppuun. Lovecraftin kauhujutuista on kyllä matskua missä on potentiaalia mitä hyödyntää, mutta tämän kanssa lopputulos jää parhaimillaan keskiverroksi. Salapoliisimeininki ja sivutehtävien tarinat olivat eittämättä parasta antia, kuin myös muutamien sivuhahmojen esintyminen alun satama-alueella. Harmi vaan että taisteluosiot pelin neljää tylsää vihollistyyppiä vastaan tuntuvat vain tylsältä filleriltä, jossa tahmea kankea liikkuvuus ei ole lainkaan eduksi. Myös itse kaupunki jää alun jälkeen aika mielenkiinnottomaksi paikaksi, kun copy-pastetettujen paikkojen tutkimiseen tehtävien ulkopuolella ei ole mitään houkutinta: Vihamielisillä alueilla on vain vihuja, eikä usein lainkaan mitään arvokasta eikä useisiin rakennuksiin pääse sisälle ennen kuin pää- tai sivutehtävä antaa luvan (yllämainittu repla kävi nopeasti hyvin tutuksi). Ehkäpä pelin kaikkein ärsyttävimmät osiot olivat ne pakolliset, kankeat vedenalaisen sukelluspukutallustelut...se eka oli kyllä toki näyttävä ja semiahdistava, mutta kun liikkumisen kankeus ja halpaiset äkkikuolemat tulivat tutuiksi, muuttuivat sukellukset turhaksi pakkopullaksi jotka tuli vain juostua nopeasti lävitse.


Ehkäpä vähän isommalla vaivalla tästä pelistä olisi saatu irti vähän enemmän, mutta tällaisenaan suosittelen lähinnä alelaaria tai jotain muuta tarjousta.

[Joni Ahonen]

Resident Evil Zero

Puuh, olipa ankea peli. Pelatessa tuntui koko ajan kuinka sarjan kliseet haluttu kaikki mukaan check -listan kera aivan niitä halpoja säikäytyksiä myöten. Korppien yllätyshyökkäys ikkunoiden läpi sai vain haukottelemaan. Huomaa kuinka pelisarjaa vaivasi väsymys, kun väkinnäiset uudistukset lähinnä vain rasittavat koko pelikokemusta. Oli mitä mieltä tahansa nelosen suunnanmuutoksesta, oli se pelisarjan tulevaisuuden kannalta pelastus ja valtava piristysruiske muutenkin. En kyllä oikein näe mitään miten samalla old school -menolla olisi voitu jatkaa ilman muutoksia.

Zeron parasta antia on alku. Junaosuus on oikein sopivan näköinen ympäristö RE-peleihin ja Capcomilla voitaisiin hyvin keksiä hyödyntää lisää muitakin arkielämästä tuttuja paikkoja. Pelin laatu romahtaa ja ongelmat iskevät ruutuun välittömästi ruskean harmaassa koulutuskeskuksessa, jossa tavaroita saa pudotella ja ravata hakemassa tuon tuosta, joka aiheuttaa läpi pelin päänvaivaa sillä huonolla tavalla. Hahmojen välillä vaihtaminenkin on hidasta ja pulmat myös mielikuvituksettomia. Mitä enemmän Zeroa pelaa, sitä enemmän koko pelin old school -meno hitaita ovien latausanimaatioita myöten alkaa kyrsiä, kuten myös se, kun yrität poimia lattialta epätoivoisesti aiemmin pudottamaasi esinettä kasasta, milloin väärä hahmo kantaa tussareita, joita itse tarvitsisit, milloin toinen hahmo jää jumiin aikaisempaan huoneeseen tai ei ehdi hissiin kanssasi, milloin panokset ovatkin toisella ja milloin hahmo ei reagoikaan uhkiin ja meneekin itse kuolemaan. Tähän päälle vielä yllättävän mielikuvituksettomat ja ärsyttävät vastustajat, kuten pomppivat apinat, tylsät isot ötökät pyörimässä jaloissa ja ne iilimato-zombiet, jotka vain puuduttivat enemmän kuin pelottivat. Jotenkin tässä Capcomilla on vain menty aika tylsästi niin että tehty jättiläis -skorppionia ja -lepakkoa bosseiksi, eikä mitään oikeasti kroteskeja ilmestyksiä, loppuvastustajankin ollessa todella pööh.

Billy ja Rebecca jäävät aika etäisiksi ja harmi kun Enricoa nähdään vain vilaukselta, vaikka tässä olisi ollut erinomainen mahdollisuus syventää muita Bravo -tiimiläisiä, mutta ei. Billyn kohdalla hänen premissi on todella kiinnostava, kun miestä syytetään 23 taposta, mutta tätäkään Rebecca ei kysele kuin kerran ja kieltämättä varsin hienon välianimaation jälkeen homma onkin sitten kuitattu: https://www.youtube.com/watch?v=aA3-8SV3qJE
Tuosta tuli mieleen kuinka RE5 olisi voinut ottaa mallia jyrkistä kontrasteista ja valon sokeuttavasta voimasta.

Seikkailua olisi voinut piristää paljon sillä jos hahmot heittäisivät keskenään läppää, nyt tuppisuuna eteneminen lähinnä huvittaa. Koulutuskeskus ja etenkin lopun vesilaitos viemäreineen ovat vain ankeita ja epäuskottavia, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Osa kuvakulmista vaihtuu hämäävästi välillä niin että sekoaa ovista ja onpa pelissä myös muutamia turhia alueita. Remakessa tai kakkosessa ei tuntunut että yksikään still-ruutu olisi turha, Zerossa tuli usein olo että pelaajaa vain juoksutetaan tekemään asioita hitaasti eri puolilla alueita.


Vaikea tästä oli innostua ja vaikka pelikello näytti 7 tuntia, tuntui kuin olisin pelannut tuplasti enemmän. Onneksi en tätä hardilla lähtenyt yrittämään, haastetta piisasi normaalillakin yllättävän paljon ja välillä pitikin ladata vanhempia tallennuksia, jotta eteneminen ei tyssäisi bossitaistoihin. Jos tästä pelistä tehtäisiin remake, voisi koko helahoidon pistää uusiksi, en usko että puristejakaan pahemmin haittaisi.

66

Hyvää:

- Junaosuus nätti ja ihan hyvä
- Alku kiinnostava

Huonoa:

- Uudistukset vain rasittavat
- Ankea ja tönkkö
- Väsynyt meno paistaa kaikkialla

[PT2]

varsin hienon välianimaation jälkeen homma onkin sitten kuitattu: https://www.youtube.com/watch?v=aA3-8SV3qJE

Nyt vasta tajusin että Billyn menneisyys on muokattu versio My Lain verilöylystä.

[Gigante]

Donky Kong Country 3 ja Turok 3 tuli molemmat tahkottua loppuun viime viikon lomareissun aikana. Molempien pelien kohdalla huomaa kyllä kuinka pelin teosta on vastannut se ns. "B-tiimi", siinä missä sarjan kakkospeli pisti ykköstä paremmaksi jäi kolmonen...ei sentään surkeaksi, muttei upeaksikaan.

Turokin animoidut ja ääninäytellyt välianimaatiot olivat kyllä aikanaan melkoinen harppaus, mutta pelillisesti homma tuntui melko vaisulta. Mua ei toki haitannut pelin suoraviivaisuus kakkosturokin sikapitkien kenttien jälkeen, mutta tarinallisesti koko pelin saa tahkottua lävitse 6-8 tunnin sisällä, kokeneempana ehkäpä puolet lyhyemmässä ajassa.

"Donki Konkin" kolmas peli SNESillä, eikä nimikkoapina päässyt taaskaan pelattavaksi hahmoksi. Kiddy Kongin rääkyminen tämän kuollessa kuuntelu vituttaa joka kerralla. Pelin tyyliltään aiemmista poikkeava soundtrack jakaa yleisöä, eikä se mielestäni sentään huono ollut...ellei laskuihin oteta mukaan sitä yhtä painostavaa biisiä jossa soi aina satunnaisesti "ÖÖÖÖÖÖHHH!"-ääniefekti. Arvatkaa huvittaako sitä loppubossia koittaa aina alusta uudestaan ja uudestaan ja kuunnella samalla kuinka musan seasta kuuluu jokin hemmetin mukapainostava "ÖÖÖÖÖÖHHHH!!"-efekti. Muutenkin tässä osassa on varmaan koko trilogian vittumaisimpia kenttiä, joista eniten otti päähän kaikki kentät joissa oli eri putouksien ja rotkojen reunat täysin vailla kitkaa, puhumattakaan siitä loppukentästä jossa ohjattavuus muuttuu käänteiseksi ja checkpointteja jaetaan muutenkin kitsaasti.

tldr
Ei DKC3 huono ole, mutta ei vaan lähellekään yhtä hieno ja mahtipontinen kuin DKC2

[Gigante]

Super Mario Bros. Wonder (Switch)

Ihan kelvollinen Mario tasoloikka, vaikkei ole aivan yhtä eeppisentuntuinen kuin 3D World. Kiva määrä erilaisia kenttiä joissa oli vaihtelevia teemoja ja gimmickejä aina matomaisista putkista salamoihin tai limalötköilyyn.
Pora- kupla- ja norsu powerupit olivat kyllä hyödyksi pelin aikana. Harmi vaan että pelin Badge gimmick puolestaan tuntuu...noh päälleliimatulta ominaisuudelta. Suurin osa badgeista saaduista kyvyistä tuntui erittäin tilannekohtaisilta tai sitten suorastaan aivan turhilta. Liitohattu-badge oli kuitenkin hyödyllinen suurimman osan ajasta.

Haluaisin niin tietää miksi tähän peliin piti lisätä puhuvia kukkia kommentoimaan asioita? Tuntuivat vain niin...irrallisilta pelin menoon nähden varsinkin kun muuten äänettömään peliin nähden on näiden puhe on dubattu ääneen, mutta onneksi näiden ääninäyttelyn saa halutessaan muutettua mykäksi.

[Salem]

Edellisvuoden tilinteon aika. Tällä kertaa tuli melko vaisusti pelailtua, tiedä sitten mistä peliähkystä johtuen, mutta kyllä sinne jokunen maininnan arvoinen kokemus ennätti luikahtaa.

Ilmeisimmästä aloittaen, sain aikaisiksi vihdoin ja viimein tarttua Resident Evil 4 Remakeen. Alkuperäinen RE4 ei ole koskaan ollut minulle lähellä sydäntä, ja sen yliampuva toimintaleffameno on ollut lähinnä luotaantyöntävää, samalla kun juoni ja tunnelmanrakennus jäävät pahasti retuperälle. Oli kuitenkin hienoa huomata, että RE4 remake korjasi valtaosan näistä minua hiertäneistä asioista, tehden seikkailusta varsin tunnelmallisen kauhutoimintapläjäyksen. Leon heitteli edelleen satunnaisia vitsejään, mutta tällä kertaa häneltä puuttuu se Devil May Cryn Dantemainen macho-asenne, joka tuo lähinnä mieleen alakouluikäisen uhoilut koulupihalla. Tarinankerronta on hoidettu paljon paremmin kuin esikuvassaan, ja kaikkein juustoisimmat kohtaukset leikattu mäkeen. Hahmokaartikin on poikkeuksetta viety parempaan suuntaan, ja suorastaan järkytyin kuinka paljon päädyin pitämään Luisin ja Ashleyn hahmoista. Mahtava remake, joka eliminoi kaiken tarpeen koskaan edes vilkaista alkuperäisen suuntaan.
Samaan syssyyn tosin sanottakoon, että pelasin pelin Gold-editionin, eli Separate Ways tuli mukana. Tästä osiosta en pitänyt lähimainkaan yhtä paljon, vaikka siellä olikin pari oikein hyvää bossitaistelua mukana. Tuntui kuin kaikki ne ikävät osat alkuperäistä peliä, jotka oltiin remakesta leikattu siististi olemattomiin, oltaisiin dumpattu vastaavasti Adan kampanjaan. Toki sellainen yliampuva agenttimeininki sopii Adalle huomattavasti paremmin kuin Leonille, mutta ei tämä kyllä jaksanut pitää minun mielenkiintoa kuin tämän yhden läpipeluun ajan.

Castlevania III: Dracula's Curse on jälleen yksi niitä lapsuusajan demoneita, joita en koskaan kyennyt selättämään haastavuutensa vuoksi. Viimein siihenkin tuli muutos. Monille tämä on niistä NES-Vanioista se kaikista paras, ja joo, pakko myöntää että onhan se kaikista hiotuin, ja tarjoaa myös eniten sisältöä haarautuvien polkujensa, uusien pelattavien hahmojensa ja kokonaista neljän eri loppunsa myötä, mutta tässä kohtaa minulle ainakin muodostuu ongelmaksi pelin haastetaso, joka on länkkärijulkaisussa vedetty ihan tarpeettomasti yläkanttiin. Testin vuoksi tuli pelattua pelistä myös famicom-versio, ja haastetaso oli siinäkin jo melkoisen pinkeä. Oli jännä huomata kuinka paljon ylimääräistä turhautumista yhden vaivaisen lepakon lisääminen taktiseen kohtaan saakaan aikaan. Vastaavasti sitten vika bossi oli länsimaiden versiossa paljon reilumpi. Kärsiä saat siis versiosta riippumatta, saat vain päättää teetkö sen matkalla loppua kohden, vai viimeisillä metreillä.

Castlevania-linjaa jatkaen läpi hujahtivat myös Game Boylle julkaistut Castlevania: The Adventure, sekä Castlevania II: Belmont's Revenge. Ensimmäinen näistä tuli aikoinaan tutuksi serkultani ostamasta piraatticartista, johon oli tuutattu 20 vähän niin ja näin toimivaa Game Boy peliä. Tuosta versiosta mieleen jäi vain kuinka peli restarttasi itsensä aina ennen ensimmäisen kentän loppua. Oli siis ihan mielenkiintoista päästä vihdoin näkemään mitä kaikkea muuta peli piti sisällään. Sepä olikin sitten se ainoa mielenkiintoinen asia koko kokemuksessa. Peliä vaivaa aivan uskomaton slowdown, ihan kuin pelihahmo kävelisi metallisaappaissa magneettisella pinnalla. Ongelmaksi tämä muodostuu siinä vaiheessa, kun peli odottaa sinun suorittavan pikselintarkkoja hyppyjä ja nopeita reaktioita, joista kumpaankaan pelihahmo ei ole suunniteltu. Koko pelin keston ajan on olo kuin taistelisit sen kontrolleja vastaan, ja siitä on hauskuus kaukana. Ainoa hopeareunus tulee musiikeista, jotka olivat ihan kelpoa GB-tasoa.
Belmont's Revenge olikin sitten tältä pohjalta todella positiivinen yllätys. Pelattavuus on ottanut huimat harppaukset eteenpäin, ja jopa visuaaleihin panostettiin enemmän kuin esiosassaan. Ainakin tämä osoittaa, ettei ekan pelin vikoja voi pistää täysin alustan rajoitusten piikkiin. Mega Man-tyylisesti Belmont's Revengessa saa valita alussa missä järjestyksessä alkukentät menee läpi, jonka jälkeen päästään Draculan linnaan muutaman lisälevelin ajaksi. Harmittavasti aivan pelin lopussa tulee ihan uskomaton haastepiikki, joka murensi vähän tunnelmaa, mutta opettelulla sitä siitäkin selvittiin. Erinomainen peli.

Co-op puolelta tuli sitten vaimon kanssa tutustuttua Trine-pelisarjaan, josta kaksi ensimmäistä osaa on nyt pelattuna, kolmas vielä roikkuu keskeneräisenä. Eka Trine oli oikein mukiinmenevä pulmanratkontapeli hauskoilla hahmoilla erilaisine kykyineen. Kakkososasta emme kumpikaan pitäneet läheskään yhtä paljon. Puzzlet tuntuivat kautta linjan tarkoituksella ärsyttäviltä, eikä sovellusvaraa tuntunut olevan läheskään yhtä paljon kuin ekassa. Peli oli myös auttamatta liian pitkä tyhjänpäiväisen epiloginsa vuoksi. Näistä on vaikea kuvitella pitävänsä yksinään pelatessa, mutta hyvässä seurassa toimii.

Vuoden 2024 viimeinen läpäisty peli olikin sitten vuoden ensimmäinen pelihankinta: Persona 3 Reload. Persona 3:sta se aikoinaan minulla lähti se sarjan fanitus, mutta vaikka pidänkin sitä alukperäistä suuressa arvossa, nykypäivänä koen sen todella haastavaksi poimia hyllystä pelattavaksi. Varsinkin kun Personannälkään on tarjolla hiotumpiakin vaihtoehtoja. Siinä mielessä itselläni oli Reloadin kaltaiselle julkaisulle tilausta, ja se täytti kyllä kaikki odotukset. Visuaalisesti peli on valikoita myöden todella näyttävä, ja vaikka tarina onkin pysynyt samana, on se saanut paljon lisää lihaa luiden päälle. Varsinkin partyn jäsenten kanssa tehtävät lisäaktiviteetit ovat varsin tervetullutta lisäsisältöä, joiden turvin pääsee tutustumaan hahmoihin hieman entistä paremmin. Käännös ja ääninäyttely ovat kumpikin pistetty uusiksi, ja liki poikkeuksetta parempaan suuntaan. Yhtä pelin keskeisintä ongelmaa ei remakekaan kuitenkaan kykene korjaamaan, ja se on pelin tahditus. Suurin osa juonenkuljetuksesta sijoittuu täysikuun aikaan, ja välimaasto kahden täysikuun välillä, varsinkin pelin myöhemmissä vaiheissa, on melkoista kuivaa kautta. Tietyllä tapaa on tervetullutta ettei joku jatkuvasti estä sinua tekemästä suunnitelmia social linkkiesi kanssa, tai että sinulla on vapaus mennä omaa tahtia tutkimaan taistelupainotteista Tartarus-tornia, mutta pidemmän päälle grindaaminen näiden kahden välillä vailla juonikehitystä käy kieltämättä hieman puuduttavaksi. Tässä itse asiassa syy miksi pelin läpäisyyn kului miltei koko vuosi. Loppujen lopuksi pelin hiljaisemmat välikaudet ovat vain pikkunillitys, sillä sen tarinaosuudet ovat koko sarjan ehdotonta kärkikastia, eikä yksikään osa ole vielä päässyt finaalinsa kanssa samoihin sfääreihin kuin tämä. Aivan ehdoton poiminta jrpg-faneille.

[Gigante]

Legend of Zelda: Echoes of Wisdom (Switch)

Ei sitä kieltää voi, tää on visuaalisesti söpöin kaikista Zelda-peleistä...erityisesti kun pelistä löytyy paljon kissoja :3. Tosin ulkoasusta huolimatta peli osasi paikoitellen olla semisti karmiva kuin myös sydäntä raastava (lumimiehen tarina eritoten ).
Tosi mukava peli ja muutenkin oli hyvää vaihtelua TOTKin jälkeen palata takaisin tavallaan klassisempaan, mutta osin päivitetympään meininkiin. Tässä pelissä ei ehkä voi kiipeillä vapaasti kaikenlaisia seiniä kuten BOTWissa ja TOTKissa, mutta kiitos eri kaikujen hyödyntämisen voi esteet ohittaa eri tavoilla.
Suosittelen myös päätarinan lisäksi tekemään eri kylissä pieniä sivutehtäviä, tuovat hyvin lisäsisältöä pelin maailmaan.

Ainoiksi heikkouksiksi laskisin:
-Hankalasti selattavan kaikujen listat (joita kertyy pelin aikana ihan hemmetisti).
- Muutamien kaikuhahmojen heikohkon tekoälyn. Erityisesti pomppivia tektitejä vastaan taistelu ei meinannut millään sujua, kun kai'ut eivät vaan osaa löytää näiden sijaintia...lopulta tektiteja vastaan paras strategia oli kiskoa nämä veden alle hukkumaan.
- Mekanoideja en tullut pahemmin käyttäneeksi, kun kai'ut saa heitettyä kentälle paljon vikkelämmin.
-Miekkailujamuodon käyttäminen on kyllä hyvä veto tehdä Linkin hyökkäyksiä rajatun ajan, mutta Still Worldejen ulkopuolella tuota tuli harvemmin käytettyä kun miekkailijan mittarin täyttämiseen vaadittavaa energiaa ei pahemmin löydy tavallisesta maailmasta potskujen lisäksi.



Oikein mukava peli, varsinkin niille jotka kaipaavat klassisempaa ylhäältäkuvattua Zeldaa.

[Joni Ahonen]

Super Mario Bros. Wonder (Switch)

Ihan kelvollinen Mario tasoloikka, vaikkei ole aivan yhtä eeppisentuntuinen kuin 3D World. Kiva määrä erilaisia kenttiä joissa oli vaihtelevia teemoja ja gimmickejä aina matomaisista putkista salamoihin tai limalötköilyyn.
Pora- kupla- ja norsu powerupit olivat kyllä hyödyksi pelin aikana. Harmi vaan että pelin Badge gimmick puolestaan tuntuu...noh päälleliimatulta ominaisuudelta. Suurin osa badgeista saaduista kyvyistä tuntui erittäin tilannekohtaisilta tai sitten suorastaan aivan turhilta. Liitohattu-badge oli kuitenkin hyödyllinen suurimman osan ajasta.

Haluaisin niin tietää miksi tähän peliin piti lisätä puhuvia kukkia kommentoimaan asioita? Tuntuivat vain niin...irrallisilta pelin menoon nähden varsinkin kun muuten äänettömään peliin nähden on näiden puhe on dubattu ääneen, mutta onneksi näiden ääninäyttelyn saa halutessaan muutettua mykäksi.

Tulipa nyt viimein pelattua läpi myös. Oli siis joululahjapeli, josta voi päätellä ettei nyt kamalaa pelaamisen tykitystä aiheuttanut itsessäni, vaikka kyllä oikein hyvä Mario-tasoloikka olikin. Itse en ikinä jaksanut innostua näistä New Super Mario Brosseista edes silloin 20 vuotta sitten, kun ensimmäinen sellainen DS:lle julkistettiin. Ajattelin jo tuolloin että onpa laiskaa tehdä perinteisiä sivultakuvattuja Mario -tasoloikkia ilman mitään oikeasti uutta. Minulta löytyy edelleen ilmaiseksi Wii U:lle ladattu New Super Mario Bros U, jota en ole jaksanut ekaa kenttää pidemmälle pelata.

Siksi en kamalasti jaksanut innostua Wonderista pari vuotta sitten, mutta onneksi peli on selvästi halunnut viedä peruskonseptia eteenpäin ainakin kääntämällä hupimittaria kohti kaakkoa. Wonder venyttää ja hauskuuttaa perustasoloikintaa ihan päheillä ideoilla, jossa erikoiskukat vievät Marion hulluihin maailmoihin, joissa aika joko hidastuu tai nopeutuu, Mario muuttuu seinissä ja katoissa liikkuvaksi hyytelöksi tai tansahtelee diskomaisiin kenttiin musiikin säestämänä. Välillä ihan pohdin sopiiko moiset jutut Marioon, kun Nintendo on kuitenkin hyvin konservatiivinen yhtiö ja etenkin normaalit Mario-tasoloikat ovat omista sienimaailmoistaan huolimatta varsin perinteisen seesteisiä olleet. Viime vuosikymmeninä Mario -peleissä on ollut nähtävissä sellaista suurten animaatioelokuvien menoa Pixarin tyyliin, musiikeissa ja grafiikoissa, joka tuntuu freesiltä, mutta edelleen onneksi Nintendomaiselta.

Mutta vaikka hulluttelua löytyy, ei peli aiheuttanut suurta riemua kuin ajoittain, sillä valtaosin huomasin jaksavani pelata sen pari kolme kenttää, jonka jälkeen saattoi mennä päivä pari kun peliin jälleen tarttui. Ehkä odotin enemmän intoa keräillä kaikkea ja sitä yleistä pelaamisen riemua, nyt tuntui että jaksoin juuri ihan kivasti velvollisuudentunteesta keräillä kenteistä keräiltävät pääjutut ja siinäpä se. Jotenkin Wonder olisi pitänyt olla Crazy Wonder, jossa hulluusmittarissa ei olisi ollut rajoja. Esimerkiksi muutama lisäpiste irtoaa hienosta ja erilaisesta lopputaistelusta, joka muistuttaa rockfestarimenoa. Tällaisia irtiottoja olisi pitänyt olla enemmän. Vaikeustaso pelissä oli juuri sopivan kipakka ja leppoisa, mutta toisin kuin aiemmissa Marioissa, jääväsin kokonaan yrittämästä erikoiskenttejä. Ei vain huvita niitä alkaa pelaamaan ja mennä kuolemaan kymmeniä kertoja rotkoista tippuen.


Ehkä en vain ole näiden sivultakuvattujen tasoloikintojen ylin ystävä, vaikka Super Mario Bros 3 on edelleen yksi maailman parhaita pelejä. 3D-Mariot iskevät enemmän ja niissä on tutkimisen iloa, kun maailmassa ei ole kiire mihinkään. Wonder tuntuu loppujen lopuksi sellaiselta keskisuurelta Mario-peliltä ennen Switch 2:lle ilmestyvää "Oikeaa" Mario 3D -tasoloikintaa. Kuitenkin tämä Super Mario Wonder jää hyllyyn ja jätti kiva mielen.


Hyvää:

- Uutta ja reipasta otetta perinteiseen Mario -tasoloikintaan juuria unohtamatta
- Hulluttelukentät parhaimmillaan riemukkaita
- Vaikeustaso juuri sopiva
- Pelaamaan pääsee nopeasti ja kaikki turha saksittu pois
- Hauskan rokkaava lopputaistelu

Huonoa:

- Hulluusmittaria olisi voitu vielä rohkeasti kiristää ja kokeilla enemmänkin uusia ideoita
- Toisin kuin muu maailma, en kamalasti innostunut elefantti-Mariosta
- Tuntuu välimallin Mariolta ennen sitä seuraavaa oikeaa suurta The Mario Tasoloikkaa

85

[Gigante]

Monster Hunter Wilds. (Ps5) Yksinpelitilan päätarina näkyy saaneen päätöksen, vaikka luonnollisesti näkyy tämän jälkeen auenneet jotain lisää tehtävää. Pitänee varmaan sijoittaa joku kerta Ps Plus jäsenyyteen yhden kuukauden ajaksi, jotta pääsen nettipelissä metsästämään.


Tarinallisesti ei taaskaan mikään ihmeellinen: "Tuossa on iso monsteri metsästettäväksi jadajadajada jotain juonentapaista, luonnon tasapainoa ja TAPA KAIKKI ELUKAT!"-siinäpä koko homma pähkinänkuoressa. Kaikkia muutoksia en jaksa edes listata, mutta päällisin puolin varsinainen metsästäminen toimii yhä mallikkaasti, eikä homma ole turhan helppoa.
Ainoiksi miinuksiksi laskisin sen kuinka nopeasti paikoista toiseen siirrytään päätarinan myötä. ei näissä kaikissa mestoissa maisemiakaan ehdi juuri nimeksi nähdä, kun parin jahdin jälkeen siirrytään heti seuraavaan. Toinen asia mikä tässä turhauttaa on se kuinka päätarina viskaa hahmon aina automaattisesti tiettyyn leiriin. Turhauttavaa siis lähinnä siksi, että kaikissa pääleireissä ei aina ole saatavilla samoja palveluita kerralla tai se haarniskaa kasaava tai tehtävänannostava vastaava naikkonen huitelee ties missä, jolloin on pakko vaan pikamatkata suoraan toiseen leiriin, jossa rakennelma on selkeämpi.


Paremmalla ajalla pitää kuitenkin palailla tämä pariin uudestaan.

[Joni Ahonen]

Batman Arkham Origins

Tämä meni viikonloppuna päätarinaltaan läpi. Innostuin Arvuuttajan arvuutuksia selvittämään, mutta jotenkaan 94 % jälkeen loppuja ei enää kartalta löytynyt ja en jaksanut edes tubettaa niitä esiin. Ajattelin että anti olla, pelasin jo kyllikseni eivätkä muut kesken jääneet sivutarinat jaksaneet enää kiinnostaa. Omalta osaltani peli on paketissa.

Taistelut toimivat kyllä muuten simppelisti ja Batman tuntuu Batmanilta, mutta ehkä niistä vain puuttuu se oma tietty hallinnan tunne, kun loppujen lopuksi kyse on "vain" nappien takomisesta puuduttavuuksiin asti. Muuten edelleen yli 10 vuoden tauon jälkeen vihollisten niputtaminen yksitellen on hauskaa puuhaa ja pelatessa tuntee olevansa Yön Ritari, joka omalla nokkeluudellaan lyö ylivoimaisen määrän vihollisia. Pidän tästä puolesta Batmanista, että hän on myös pelottavan älykäs, joka ei panikoi eikä pelkää mitään. Bossit olivat todella vahvoja esityksiä, joissa sai oikeasti pelata tosissaan, mutta monista kuolemista huolimatta peli ei tuntunut ikinä mitenkään vaikealta. Viholliskaarti edustaa sitä heikompaa Pokemon -osastoa, mutta toisaalta tykkään kun nähdään vaihteeksi vähemmän tunnettuja pahiksia.

Origins imaisi todella mukaansa heti siinä vaiheessa kun päästiin lumisesta Gothamista rajatumpiin ja pelimäisempiin sisätiloihin. Ikää pelillä on, mutta grafiikka on tunnelmallista, jossa värisävyt vuorottelevat kenttien valaistuksissa monipuolisesti. Asylumin vihertävä sävymaailma on tipotiessään ja talvi/joulu sopii Batmaniin hämmentävän hyvin. Batmanin ulkonäöstä tykkäsin hupun korvien pituutta ja muotoa myöten, mutta Bruce Wayne -jälleen kerran- ei miellyttänyt. Sarjakuvissa, peleissä eikä leffoissa ole vielä nähty "oikean näköistä" Brucea, en osaa oikein itsekään sanoa millainen se nyt olisi, mutta ei ainakaan näin geneerinen Clark Kentin veljeä muistuttava Dressmann -pukumies.

Origins koukutti lopulta hyvin ja tarjosi kivoja yllätyksiä. Se on kompaktimpi paketti kuin muistaakseni sekavampi City, joka on kyllä se komeampi ja kunnianhimoisempi peli, jolta Origins lainailee luonnollisesti paljon. Tykkäsin kovasti Alfredin mukanaolosta ja miten hänen ja Batmanin välinen suhde oli esitetty. Tarina sai jopa aidosti huolestumaan Alfredista ja kiinnostumaan kovasti muidenkin hahmojen välisistä konflikteista. Jokeri ja Bane olivat erilaisia, mutta pidin näistäkin enemmän kuin Rocksteadyn rujommista esityksistä.

Vähän Asylum kummitteli pelatessa mielessä, mutta nyt on kyllä liian ähky tätä peliä ja mekaniikkaa. Maistui, mutta taas pitkä tauko paikallaan. Voisiko tulevaisuudessa Batman -pelejä mitenkään uudistaa? Aika erinomaisesti Rocksteady sai Asulymissa palaset niin kohdilleen, että vaikea nähdä toiminnallisempaa Batmania muulla tavalla esitettynä. Aika näyttää.

86

[PT2]

Digimon Adventure (PSP)

PSP:lle julkaistu Digimon, joka on äskettäin saanut englanninkielisen fanikäännöksen. Peli seuraa koko Digimon-ykköskauden tapahtumia ja on siis aivan saamarin pitkä peli. Sanoisin että liiankin.. Lisäksi grindaamista tarvitsee aivan järkyttävän määrän, kun yhtäkkiä peli heittääkin vaikeusastekäyrän kattoon. Viimeisessä bossissa meni jo aivan naurettavuuksiin koko pelaaminen, kun en ollut grindannut hahmojani tappiin. Mutta läpi meni lopulta kuitenkin.

Mukava vuoropohjainen jrpg jossa helvetisti juonta seurattavaksi. Tosin suosittelen mieluummin katsomaan sarjan kuin pelaamaan pelin, saa enemmän irti. Pelasin itse pelin PSP:llä, joten meni mukavasti tunti kerrallaan tuossa ennen nukkumaanmenoa.

[Joni Ahonen]

Mission: Impossible (NES) Palcom

Tämä on yksi todennäköisesti ensimmäisiä pelaamiani pelejä, joka siskolle ja veljelle hankittiin NES:lle vielä 6 vuotta ennen kuin Tom Cruisen tähdittämä leffasarja alkoi. Minulle tämä oli ja on edelleen "se ainoa oikea" Mission: Impossible ja usein pohdinkin, että olisi kiinnostavaa katsoa vaikkapa pari jaksoa alkuperäistä sarjaa, jotta pelien spritehahmot saisivat enemmän lihaa pikseleittensä alle.

Toisin kuin muu maailma, olen aina pitänyt tätä kevyesti yhtenä NES:ssin parhaimmista peleistä yhdessä Super Mario Bros 3:n, Mega Man 2:n ja Zeldan ohella. Lapsena tämä jäi mieleen "aikuisten pelinä", jossa oli vakava tunnelma ja sillä oli sisarusten keskuudessa maine hyvin vaikeana pelinä, jossa toista bossia ei voinut kuulemma millään läpäistä. Todistin tämän joskus 15 vuotta sitten täysin vääräksi luuloksi, bossi kaatui ihan ekalla yrittämällä, kun vain muistaa liikkua koko ajan, kun lattia murenee alta. Tälläkin kertaa läpäisin bossin ensi yrittämällä. Muutenkin peli on varsin helppo, joka johtuu sen verkkaisesta vauhdista ja mahdollisuudesta edetä omaan tahtiin.

Syy miksi rakastan tätä peliä ei ole vain nostalgiaa. Näin yli vuosikymmenen jälkeen sen pariin on todella helppoa palata ja pelaaminen tuntuu henkilökohtaiselta juuri tämän verkkaisen tahdin takia, jossa pelaaja voi halutessaan tappaa monet viholliset kaukaa ja edetä vapaasti eri hahmoja käyttäen mielensä mukaan. Tämä luo etenemiseen pientä taktisuutta ja on hauska yksityiskohta kun voi ampua luodin hyvissä ajoin liikkeelle lähdettyään, jolla niittaa juuri ruudulle ilmaantuvan vihollisen. Yksinkertaista ja hauskaa. Monet NES:sin pelit ovat suhteellisen nopeita refleksejä vaativia tasohyppelyitä, jossa ei ole juuri aikaa taktikoida ihmeemmin. M:I. antaa fiiliksen siitä että saa miettiä, tappaa viholliset alueilta (jotka myös pysyvät tapettuina) ja tutkia paikat rauhassa. Tämä ei ollut todellakaan itsestään selvää aikoinaan. Myös salasanatallennus on erittäin kiva, eikä salasanat ole kuin neljä merkkiä pitkiä. Kotoa löytyy edelleen siskon kaapin ovesta nämä salasanat yhden tarran reunoilta.

Tykkäsin pelin vakavasta tunnelmasta lapsena kovasti ja edelleen väärennetyt henkkarit saatuaan tulee yhtä cool fiilis kuin aikoinaan ysärillä. Tämän lähemmäksi tuskin tarvitseekaan päästä kyseistä kokemusta. Pelin ehdoton vahvuus ovat lennossa vaihdettavat kolme hahmoa, jotka eroavat toisistaan kyvyiltään ja jopa kävelynopeutta myöten. Myös musiikit, vaikkeivat mitään mestarillisia ehkä olekaan, toimivat hyvin eivätkä ärsytä ollenkaan. Pelissä omaleimainen tunnelma ilman liikoja kikkailuja. Grafiikka on jäänyt siitä mieleen ettei siitä oikein aina tajua, mitä se on esittävinään. Kuvakulma on poikkeuksellisesti täysin yläviistosta kuvattu ja nyt vasta tajusin, että kolmas kenttä on kirkko, kun rististä näkyy tästä vinkkelistä vain sen yläpuoli, eli kolme laattaa pelaajalle. Tosin yhä edelleen en osaa nähdä kaikkia vihollsia oikein, osa näyttää ötököitä tai yliluonnolilsilta hirviöiltä. Olisi hulppea kokemus näin 30 vuoden jälkeen nähdä jotain konseptitaidetta siitä, mitä ne oikeasti esittävät.

Eriomainen peli. Klassikko. Tekisipä joku tästä remaken tai henkisen jatko-osan samalla tyylillä.

HYVÄÄ:

- Kolme toisistaan erottuvaa hahmoa, joiden välillä voi vaihtaa milloin tahansa
- Mieleenpainuva musiikki ja vakava tunnelma
- Verkkainen tahti antaa tilaa taktikoinnille
- Tapetut viholliset pysyvät tapettuina
- Pieniä yksityiskohtia löytyy ja kentät ovat vaihtelevia sekä kompaktin kokoisia
- Vaikeustaso juuri sopiva

HUONOA:

- Täysin ylävinkkelistä kuvatusta grafiikasta ei ota aina selkoa, vaikka muuten hienoa jälkeä onkin, kiitos tummien värisävyjen
- Näin hyvä peli on aivan liian lyhyt!

90