Vittumaisimmat viholliset videopeleissä

[ressamies]

Eli laittakaa tänne omasta mielestänne vittumaisimmat viholliset mistä pelistä huvittaa. Tietty vihollistyyppi tai aivan tietty yksittäinen vihollinen, joka aikeuttaa ohjaimen heittämisen ikkunasta ulos.

Loin tämän topicin terapeuttisista syistä, sillä päätin aloittaa ensimmäisen Dark Soulsin uudestaan ja olen pelin verenpainetta nostattavimmassa paikassa: Anor Londossa. Orstein & Smough bossbattle olisi edessä, mutta jopa tätä kaksikkoa vittumaisempi (ja se sanoo paljon, sillä O&S on pelin vittumaisin bossi) on ne kaksi Sentineliä juuri ennen taistelua. Kaksikko on pakko tappaa, jos haluaa kutsua apua O&S taisteluun, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sentineleillä on helvetisti HPta ja juuri kun se on kuolemassa, se helvetti healaa täysiin energioihin.

Anteeksi rageiluni, oli pakko päästä avautumaan kyseisestä kusipääkaksikosta jonnekin

[Tohtori Freeman]

Gearssin kenraali Raam on ainoa pomovastus mitä en ole läpäissyt. Tuossa tappelussa ei vaan voi jäädä miettimään vaan jatkuvasti väisteltävä mörön hyökkäyksiä niin eipä siinä hirveästi ole annettu saumaa ampua takaisin. Edellisestä yrityksestä on toisaalta neljä vuotta aikaa, joten en tiedä menisikö tappelu läpi nykyään, kun on ehtinyt muut sarjan pelit pelata.

[Gigante]

Uughhh, juuri nuo kaksi *itun sentineliä ovat yksi syy, miksi "Matin ja Tepon" kohtaaminen oli niin vittumainen kokemus. Anor Londossa suurta vitutusta aiheuttivat myös juuri ne kaksi "lohikäärmeenlahtaajilla" varustettua nihtiä, jotka sniputtavat sinua juuri siinä kohtaa kun pitäisi taiteilla tornien välissä ja muutenkin hankalassa ympäristössä, jossa yksi kunnon osuma tiputtaa sinut saman tein kuolemaan. Veitsenä haavassa nuo kaksi mulkeroa ovat vielä viimeinen este ennen seuraavaa notskipaikkaa.




Oddworld: Strangers Wrath: Yksi ainoa, vitun sana, Gloktigi!

Ei riitä, että nämä paskiaiset ovat helvetin kestäviä.
Ei riitä, että nämä kokovartalokyrvät ampuvat sinua päin loputtomasti tahmaavaa seittipaskaa, jota on helvetin vaikeaa väistää ja josta vapautuminen vie tuhottomasti aikaa.
Mutta voi Helevittu sentään, jos tämä pääsee lähietäisyydelle huitomaan vammaista ja raukkamaista spinnaustaan. Kun otat osumaa ja lennät perseellesi, ET. PÄÄSE. PERKELE. ENÄÄ. PYSTYYN. Sillä nämä jättiläisäpärät eivät lopeta tuota spinnausta aloittamisen jälkeen sitten millään ennen kuin olet vainaa. Kun näitä paskapäitä puskee päälle kaksin kappalein ja joku onnistuu spinnaamaan sinut nurin, peli on siltä osin selvä. Ohjainta tuli heitettyä monen monen monen monen monen monta kertaa, varsinkin lopputaiston aikana.


EDIT:

Cliff Racerit. Morrowindistä. Haluan Modin jolla näistä pääsee eroon kokonaan tai määrän saa pudotettua -85%:lla. PISTE.

[ForWeAreMany]

Ilmeeni kun ei ole olemassa yksinpeleissä vihollista joka olisi saanut vereni kiehumaan. Tuntuu hyvältä osata pelata. Ainoa syy miks mulla menee hermot videopeleihin on joko moninpeleissä pettymys oman suorituksen tasoon tai sitten yksinpeleissä epäonnistuminen sen takia, että peli on niin paskasti tehty (paska kamera, huonosti toteutetut kontrollit yms).

[-Zerials-]

Ah, uusi ketju...

Noh, minulla on jäänyt muutama vittumainen vihulainen mieleen ja niistä voisin kertoa nyt.

1) Medusahead (Castlevania-pelisarja)
Oi kuinka rakastan näitä lentäviä perkeleitä. Medusapäät lentelevät yleensä jossakin vittumaisessa paikassa edestakaisin vaikeuttaen pelaajan tasoloikintaa. Näillä sadistisilla mulkuilla on aina se sama liikerata, mutta vaikka sen tiedostaakin, tulee aina törmättyä niiden kanssa. Jossain muussa pelissä nämä eivät varmaan haittaisi, mutta Castlevanioiden kuuluisa knockback saa pelaajan lentämään aina jonnekin kuiluun ja taso on aloitettava alusta. Ihan, kun Castlevaniat eivät olisi jo tarpeeksi vaikeita. Voi pyhä vittu, kun vihaan medusapäitä!

2) Malboro (Final Fantasy-pelisarja)
Malborot ovat varmasti jokaiselle FF-fanille tuttuja otuksia. Jos koko partyllä on Ribbonit käytössä, niin näistä ei ole mitään haittaa, mutta jos taas ei ole, niin sitten ei ole ollenkaan kivaa. Malboron "Bad Breath"-hyökkäys sai minut raivon valtaan, kun pelasin FFVII:a ensimmäistä kertaa. Pakko oli resetoida peli, kun taistelussa ei ollut mitään tehtävissä tuon iskun jälkeen.

3) Zubat (Pokemon-pelisarja)
Zubat on ihan mukava poksu: suhteellisen hieno designiltaan, osaa jotain hyviä hyökkäyksiä ja voi kehittyä jopa kaksi kertaa. Sille voi opettaa myös Fly:n, mikä on todella hyödyllinen peliä pelatessa. Mutta voi helvetti, kun näitä tulee vastaan niissä sokkelomaisissa luolissa koko, siis KOKO, ajan! Ehdit ottaa jotain kaksi askelta eteenpäin ja taas villi Zubat hyökkää kimppuun. Omakohtaisesti omat poksut ovat aina Zubatia hitaampia ja sitten se ehtii aina ensimmäisenä käyttää Confuse Rayn... vittu. Onneksi Zubatit voi pitää kaukana käyttämällä Repeleitä, mutta pelin alkuvaiheessa niihin ei ole aina varaa, joten raivoa ehtii kertyä.


Jos nuo ylläolevat olivat ihan rivivihollisia, niin nyt on bossien vuoro.

1) Kurt (Tales of Graces f)
Kurt on itselleni se pahin videopelibossi. Voi hyvä luoja, miten vaikea hänet onkaan voittaa niillä kovimmilla vaikeusasteilla. Vieläkin muistelen lämmöllä, kun muut pelin bossit olivat olleet ihan helppoja, niin Kurtia vastaan kesti 10 sekuntia, kun hän TUHOSI partyni yhdellä vitun combolla. Kaiken lisäksi Kurt rikkoo guardit ja se range on jotain käsittämätöntä. Haavoja nuollen pääsin tämän sitten läpi käyttämällä kaikki Hourglassit ja All-Dividet jotka inventorystä löytyi. Ei enää ikinä, Kurt!

2) Moldorm (The Legend of Zelda: A Link to the Past)
Heran tornin viimeinen vastustaja, Moldorm, on vittumaisin bossi Zelda-sarjassa ja yksi inhokeistani ylipäätään. Bossihan muuten ihan normaali, mutta äärimmäisen vittumaisen tästä saa aikaan se, että taistelukentässä on reikiä lattiassa ja Moldorm tönii Linkin ainakin 25 kertaa alakertaan ennen kuin sen saa tapetuksi. Olen myös aika varma, että sen energiat resetoituu joka kerta, kun putoaa alakertaan toiseen huoneeseen ja tämä se vasta lisääkin agressiota.


En jaksa tänään kirjoitella enempää, mutta onhan niitä pahoja vihollisia muitakin. Jatkakaa.

[Gigante]

Ilmeeni kun ei ole olemassa yksinpeleissä vihollista joka olisi saanut vereni kiehumaan. Tuntuu hyvältä osata pelata.

Mikäli en olisi vuosien saatossa oppinut tuntemaan teikän viestitystyyliä, voisin epäillä sun valehtelevan...tai sitten et vaan ole pelannut tarpeeksi yksinpelejä. Mutta eipä siitä sen enempää.

Ainoa syy miks mulla menee hermot videopeleihin on joko moninpeleissä pettymys oman suorituksen tasoon tai sitten yksinpeleissä epäonnistuminen sen takia, että peli on niin paskasti tehty (paska kamera, huonosti toteutetut kontrollit yms).

Eikös tämä yleensä ole sitä mikä tekee jonkin vihollistyypin niin ärsyttäväksi? Siis se, että monet viholliset hyödyntävät näitä joitain pelimoottorin vikoja tai vastaavia halpamaisesti hyväkseen. Tämmöisiin vihuihin onkin helpompaa ruumillistaa pelien heikkoja puolia. Esim. nämä meduusanupit +Castlevanioiden knockback-systeemi.



....


Noista edellämainituista Cliff Racereistä lisätäkseni. Syy miksi vihaan näitä lentoliskoja ei johdu siitä, että nämä olisivat ns. "vaikeita" vastuksia vaan syy vihaani johtuu siitä, että näillä on yliluonnollinen kyky havaita pelaaja jo kilometrien päästä ja syöksyä suoraan kimppuun. Yleensä nämä hyökkäilevät myöhemmin peliä laumoina ja rääkyvät ärsyttävän useasti. Lisätään tähän vielä se, että näihin on välillä turkasen vaikeaa osua (alkupelissä varsinkin) ja hidastavat kaikkea tutkimusmatkailua aivan liikaa.


Castlevania-sarjasta on pakko listata nämä ykköspelin Hunchbackit, ruskeat apinat, kyttyräselät, hyppivät klonkut...tai yksinkertaisesti vaan, "Ne pienet loikkivat runkkarit".
Hyppivät raivostuttavan usein miten sattuu, näihin on toisinaan vaikeaa osua ja ne osaavat välillä pilata kaiken hyvän olon sekä etenemisen välittömästi.

Bosseista jos jokin on saanut itseni turhautumaan tyystin, on Project Zero 3:sen lopputaisto. Onhan se kuin jokin sairas perinne, että loppubossin iskut tappavat liki aina kerrasta, mutta nimenomaan kolmosen loppubossin "KerrasTappava" iskun väistäminen sumuisen areenan sisältä on ihan naurettavaa tuuripeliä, jossa vaaditaan valuraudan lujuista kärsivällisyyttä.
Iskun pystyy kyllä ennakoimaan muutaman yrityksen jälkeen, mutta tämän tappavan kosketuksen välttäminen on tehty pelissä ihan himputin vaikeaksi, varsinkin kun itse taisto voi venyä liki kymmenen minuutin mittaiseksi koitokseksi filmien laadusta riippuen.

Itseltäni loppui yksinkertaisesti kärsivällisyys jonkin parinkymmenen yrityksen jälkeen, jolloinka käskin peliä pitämään tunkkinsa ja tyydyin katsomaan loppuvideon netistä.

[ForWeAreMany]

Mikäli en olisi vuosien saatossa oppinut tuntemaan teikän viestitystyyliä, voisin epäillä sun valehtelevan...tai sitten et vaan ole pelannut tarpeeksi yksinpelejä. Mutta eipä siitä sen enempää.

Siis meitsi nimenomaan on viettänyt 90% elämästäni pelatessa yksinpelejä kun ei oo teinivuosina kauheasti ollut kavereita ja siksi en jaksa niille suuttua koska aina voi yrittää uudelleen ilman minkäännäköistä rangaistusta. En oo muutenkaan hiffannu ikinä ihmisiä jotka flippaa yksinpeleissä kuolemiselle kun sillä tosi harvoin on mitään pysyvää vaikutusta ja aina voi yrittää uudelleen. Mulla on nykyään yks kaveri joka vetää helvetin helposti kauheat pultit peleille koska ei osaa pelata ja syyttää siitä AINA peliä. Vittu et vihaan tuollaisia ihmisiä jotka eivät kykene huomaamaan virheitä itsessään.

Eikös tämä yleensä ole sitä mikä tekee jonkin vihollistyypin niin ärsyttäväksi? Siis se, että monet viholliset hyödyntävät näitä joitain pelimoottorin vikoja tai vastaavia halpamaisesti hyväkseen. Tämmöisiin vihuihin onkin helpompaa ruumillistaa pelien heikkoja puolia. Esim. nämä meduusanupit +Castlevanioiden knockback-systeemi.

Tuokin on vähän vaan sitä miten sen haluaa omassa päässään muotoilla. Otetaan vaikka Metal Gear Risingin chapter 4:n hissikohta esimerkiksi. Hissikohdassa kamera pyörii koko ajan aivan päin vittua ja koska pelissä parryamisen kontrollit on riippuvaiset kamerakulmasta, niin Mastiffien (gorillakyborgit) torjuminen jotka hyppivät pitkin ruutua on aivan pirun vaikeaa. Mastiffit ei itsessään ole ekan läpipeluun jälkeen tuottaneet mitään ongelmia mut ai saatana että Very Hardista ylöspäin pelatessa yksikin kamerakulman aiheuttama virhe saattaa koitua kuolemaksi. Mun pointti tässä siis se etten ala skitsoamaan kyseiselle viholliselle joka muissa olosuhteissa ei tuota mitään ongelmia vaan saatan sen sijaan kiroilen paskoja kamerakulmia ja huonoa pelisuunnittelua. Muistin tätä kirjoittaessa myös yhden bossitaistelun Dark Souls 3:sta jonka kanssa lensi hieman kirosanoja mutta sekin onnistui olemaan ainoa bossi koko pelissä missä kamera ei toimi ollenkaan kunnolla.

Ja mitä tulee vielä tohon PZ3:n loppubossiin niin tuossa vaiheessa peliä luulis olevan jo fatal frame-mekaniikka täysin handussa ja sitä pitää käyttää kyseiseen mösään. Itellä meni joskus nelisen vuotta sit pelin pelatessa ehkä viis yritystä siihen ja se oli ihan helposti yks omia suosikkeja kauhupelien loppubosseista.

[Salem]

Anor Londossa. Orstein & Smough bossbattle olisi edessä, mutta jopa tätä kaksikkoa vittumaisempi (ja se sanoo paljon, sillä O&S on pelin vittumaisin bossi) on ne kaksi Sentineliä juuri ennen taistelua. Kaksikko on pakko tappaa, jos haluaa kutsua apua O&S taisteluun, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sentineleillä on helvetisti HPta ja juuri kun se on kuolemassa, se helvetti healaa täysiin energioihin.

Tunnen tuon tuskan ensimmäisiltä läpipeluuiltani. Sentinelit ovat todella ärsyttäviä vihollisia. Itse asiassa koen että pääsee helpommalla kun vain juoksee ohi ja kohtaa Ornsteinin ja Smoughin yksin. Sen sijaan tuota bossia en itse tule koskaan kutsumaan vittumaiseksi. Minulle se on yksi sarjan parhaista ja hektisimmistä kohtaamisista.

Zubat (Pokemon-pelisarja)

Zubatit olivat ehkä joskus ne ärsyttävimmät, mutta uusimpien generaatioiden aikana olen löytänyt pari muuta, jotka ylittävät pikku pipakon ärsyttävyydessä: Geodude ja Magikarp.
Geodude erityisesti siksi että sille perkeleelle on annettu Sturdy-ability, joka estää sitä pyörtymästä yhdellä iskulla, vaikka millä iskisit. Self-destruct yhdistettynä tuohon abilityyn ja siihen kuinka nihkeästi Geodude-evoluutioperheen jäsenet päästävät pelaajaa pakenemaan random battleista tekevät tuosta poksusta paljon ärsyttävämmän kuin Zubatista. Ainakin Zubatin yleisyys takaa sen että on kosolti mahdollisuuksia napata itselleen varsin kelpo flying-poksu. Geodude taas on varsin olematon otus, varsinkin kun sen kolmas evoluutio vaatii vaihdon kaverin kanssa (joka by the way on ärsyttävä konsepti jolla syödään pohja pois tiettyjen poksujen hyödyllisyydeltä).
Magikarp taas ei villinä ole kummoinen vastus, ja kehittyykin vielä hyväksi varhaisella levelillä. Syy miksi kuitenkin haluan Magikarpin mainita on se, että joka ikisessä pokemon-pelissä on varmasti kouluttaja, joka käyttää tiimissään kuutta ylilevelistä Magikarpia. Ja nämä taistelut ovat yhtä tuskaa, koska ne eivät tarjoa haastetta, eivätkä pahemmin palkitse, kun ottaa huomioon kuinka vähän expaa Magikarpin piekseminen antaa. Nämä vastustajat ovat olemassa puhtaasti ajanhaaskauksen vuoksi.

[-Zerials-]

Geodude erityisesti siksi että sille perkeleelle on annettu Sturdy-ability, joka estää sitä pyörtymästä yhdellä iskulla, vaikka millä iskisit.

Minä en muista kokeneeni ongelmia Geoduden kanssa. Ainakin ennen yksi Water tai Grass-hyökkäys riitti, mutta jos tuollainen ability on, niin uskon sen olevan täyttä tuskaa. Selfdestruct on varmaan inhottavin liike, mitä voi olla. Onkohan tämä kenties Gen 5:n juttuja? En niitä ole edes kokeillut, niin en tiedä.

[Joni Ahonen]

Magikarp taas ei villinä ole kummoinen vastus, ja kehittyykin vielä hyväksi varhaisella levelillä. Syy miksi kuitenkin haluan Magikarpin mainita on se, että joka ikisessä pokemon-pelissä on varmasti kouluttaja, joka käyttää tiimissään kuutta ylilevelistä Magikarpia. Ja nämä taistelut ovat yhtä tuskaa, koska ne eivät tarjoa haastetta, eivätkä pahemmin palkitse, kun ottaa huomioon kuinka vähän expaa Magikarpin piekseminen antaa. Nämä vastustajat ovat olemassa puhtaasti ajanhaaskauksen vuoksi.

Tuo omituinen ratkaisu taitaa olla melkeinpä joka Pokemon -pelissä. Magikarpin ainoa liike on usein pelkkä splahs. Joskus sentään osaavat jopa taklata.
X:ssä ja Y:ssä ärsytti kamalasti törmätä joukolla hyökkääviin Pokemoneihin. Usein näistä ei kykene pakenemaan, josta syystä joutuu katsomaan kuinka oma Poksu ottaa turpiin jokaiselta hitaasti yksi kerrallaan. Voisivat vaikka animoida yhden kertahyökkäyksen kaikille.

Velvet Assasin tuli pelattua viikko sitten ja totesinkin jo pelin lopun olevan edelleen ihan hanurista. Kyseessä on Hitmania muistuttava peli, jonka viimeinen tehtävä on pelkkää räiskintää. Usein Hitmaneissakin on viimeinen kenttä sellainen pakko-räiskintä, joka kuitenkin tuntuu ihan reilulta, vaikka olisin tykännyt myös mahdollsuudesta hipsiä vihollisten selkien taakse SA:n lopussa. Mutta VA:n loppu on kammottavaa kidutusta, jossa taistelet yöpaita päällä raskaasti aseistettuja natseja vastaan. Pelissä on pakko joko vain paeta seuraavan checkpointiin asti tai sitten linnoittautua johonkin rakennukseen, jossa napsii heti ovesta ilmestyvät natsit headshoteilla.

Dark Soulsissa harmaita hiuksia itselleni aiheutti Great Grey Wolf Sif, jonka miekan sivalluksia en ikinä osannut väistää kunnolla, koska väisteleminen ei kuulunut pelityyliini. Suden luokse oli vähän rasittavaa talsia bonfirestä pitkä matka ja kuolla se 20 kertaa. Mutta kylläpä se voittaminen sitten maistuikin makealta.


Ragetus peleissä on itselleni kyllä aika tuttua. Joskus tulee raivottua ja kiroiltua ihan kamalasti, kun hermot menee v*ttumaisissa kohdissa. Pahimmat bossit ovat sellaiset, joista ei ota selvää vahingoittiko niitä vai ei. RE6:n loppuvastus oli tällainen ja myös Project Zero 5:n. En enää ikinä palaa noiden pariin, en ikinä!

[PT2]

Ilmeeni kun ei ole olemassa yksinpeleissä vihollista joka olisi saanut vereni kiehumaan. Tuntuu hyvältä osata pelata. Ainoa syy miks mulla menee hermot videopeleihin on joko moninpeleissä pettymys oman suorituksen tasoon tai sitten yksinpeleissä epäonnistuminen sen takia, että peli on niin paskasti tehty (paska kamera, huonosti toteutetut kontrollit yms).

Mulla on täysin sama juttu. En saa väkisinkään mieleen yhtään oikeasti vittumaista vihollista. Tottakai epäreilulta tuntuvia kohtauksia löytyy mm. Souls-peleistä kun vahvoja heppuja tulee ruudun täydeltä vastaan, mutta jokaisen olen silti läpäissyt parin kuoleman jälkeen.

Enemmänkin vittumaisia juttuja on esim Sniper Elite 3:n SE-vaikeustasolla, kun kuoleman korjatessa koko kenttä alkaa alusta. Vihollisia se ei silti muuta suuntaan tai toiseen.

Mulle vittumaiset viholliset löytyy aina moninpeleistä. Aina.

[Pidgeon]

Harvemmin koen jotain tiettyä vihollista vittumaiseksi, mutta viime päivinä kun on Dark Souls 3:sta hakannut, niin King of the Storm on lähes tulkoon ajanut mut itkun partaalle.

Tuo pomo ei ole vaikuttanut sen kummemmalta, mutta kun ensiksi täytyy pistää se vitun lohis nippuun ja vasta sen jälkeen alkaa "varsinainen" tappelu niin homma menee pahasti vituilleen. Tuossa ensimmäisessä vaiheessa kamerahan ei ole "lainkaan" perseestä, joten siinä on kiva kun otat turhia osumia ja toiseen vaiheeseen jääkin vain pari estus flaskia ja sitten joko ne loppuu tai stamina jolloin kohtalona on kunnon perskairaus. Sen verran masokisti olen, etten mitään helvetin greatshieldiä ala käyttää, sillä todennäköisesti lopputuloksena olisi vain tylsä tappelu ja helppo voitto.

Vaikka itselleni From Softwaren peleistä Ornstein & Smough, Kalameet ja Manus näin esimerkkeinä ovat aiheuttaneet ongelmia, niin King of the Stormin kohdalla homma menee ihan toisiin sfääreihin.

[PT2]

King of the Storm

Meinaat siis varmaan Nameless Kingiä? Mulle se oli yllättävän helppo, pääsin jopa ekalla kerralla. Moni on tuon mukana itkenyt mutta itse pääsin aika helpolla. Hieno taistelu kyllä, juurikin sen liskon takia.

[Pidgeon]

King of the Storm

Meinaat siis varmaan Nameless Kingiä? Mulle se oli yllättävän helppo, pääsin jopa ekalla kerralla. Moni on tuon mukana itkenyt mutta itse pääsin aika helpolla. Hieno taistelu kyllä, juurikin sen liskon takia.

Joo Nameless King tietysti on se hankalin vaihe tossa bossissa. Meniköhän nyt parikymmentä yritystä kunnes sain lopulta nirrin pois tuolta jäbältä. Vähän oman pelityylin vastaisesti piti kärsivällisesti odotella ja iskeä sopivan paikan tullen. Normaalisti isken saman tien bossin kimppuun ja väistelen aina tarvittaessa, mutta Nameless Kingin kohdalla tuo ei oikein tuottanut tulosta.

[Gigante]

Dark Chroniclea pelatessa sitä törmää yhteen jos toiseen kinkkiseen viholliseen tai vihollisperheeseen. Eivät nämä sanan varsinaisessa mielessä "vittumaisia" ole, mutta arvaamattomuutensa takia voivat tehdä seikkailusta hankalaa.

Isot lohikäärmeet, Golemit, Mechat ovat itsestäänselvyyksiä ja niiden odottaakin lyövän ihan helkutin lujaa. Monet pelin mittapuulla pottumaisimmista vihulaisista ovat kuitenkin yleensä puolet pienempiä ja tod. näk. myös lentäviä.

Lentelevät pirulaiset ovat yleensä hankalia, jos mitalien vuoksi joudut käyttämään vain lähitaisteluaseita niiden nirhaamiseen. Lentävistä vihulaisista kuitenkin kärkeen nousevat elementaalit ja draakit, sekä tietysti näiden vahvemmat sukulaiset mitä pitemmälle peli etenee.

Molemmilla vihollisperheillä on olemassa näet erittäin tehokas iskusarja lähietäisyydellä, jonka väistäminen on yleensä hemmetin vaikeaa, mutta tosi helppo torjua. Ongelmaksi muodostuukin se, että nämä kumpikin tykkäävät spämmiä tuota iskusarjaa aivan hemmetisti ja välillä arvaamattomasti ja jos et ehdi torjumaan niin otat pataasi peevelin pahasti. Tähän kun lisätään se, että koskaan ei ole satasen varmaa että milloin vastus pysyy stunnattuna iskusarjan aikana. Draakkien jatkuva rääkyiminen raastaa kaiken lisäksi hermoja pitkällä tähtäimellä.
Kukapa olisi uskonut että loharien piskuiset sukulaiset ovat yhtä vaarallisia kuin isotkin.


Draakkien pyörimisiskun aikana on tosi rasittavaa saada iskusarjaa aikaan ja sama ongelma ilmenee myös maan päällä pyörivistä kilpparivihollisista (turtle). Kilpparit tykkäävät spämmiä tuota pyörimistään vielä draakkeja useammin/kauemmin eikä näiden "jäähdytysaika" iskujen välillä ole edes kummoinen. Pieniä tehokkaita tappajia, varsinkin jos olet rajoitettuna tiettyyn aseryhmään/hahmoon.



Maan päällisistä vihollisista hurjimpia ovat tietysti Kuningasmimicit. Samat iskut kuin tavallisilla yksilöillä, erotuksena tosin se, että iskuissa on reilusti enemmän poweria. Jopa niin paljon että henki voi lähteä jo parista osumasta. Vaikka torjuisitkin lyönnit niin osa lämästä tulee silti läpi. Tähän kun lisätään vielä mahdollisuus tulla myrkytetyksi ja se, että Mimicit eivät ole erityisemmin heikkoja millekään asetyypille tai elementille, tekee arkkuörkeistä kenties pelin vaarallisimpia vastuksia, varsinkin lähitaistelussa. Seiska ja kasichapun vastineet kuuluvat kirkkaasti kärkeen tämän pelin vittumaisen vaarallisten vihujen listalla.

[Gigante]

Breath of The Wildin parissa on pelitetty ties miten monia kymmeniä tunteja ja vaikka Hyrulen korpimailla voi tulla vastaan ties mitä Moblin ja Bokoblin-laumoja tai näiden luurankoversioita, löytyy eräs vihollistyyppi joka ei ole vain vittumaisin vihollinen koko pelistä, vaan myös vittumaisin inkarnaatio kyseisestä öllistä tähän mennessä.


Ei, en puhu nyt Lyneleistä, vaikka näiden minibossien veroisten kentaurien kanssa on pakko käyttää kaikki halpamaisimmat taktiikat pärjätäkseen. Puhun nyt Octorokeista! Miten voikaan olla että yksi (tai useampi) ilmapallomainen tursas alkaa pännimään heti kun sellainen tulee vastaan? Ihan puhtaasti jo siksi, että nämä tuntuvat havaitsevan Linkin ties miten pitkien matkojen päästä ja alkavat välittömästi sniputtamaan kivillä. Yritä siinä sitten ylittää virtaavaa jokea, kiivetä kallionseinämää pitkin, kun jostain kaukaisuudesta lentää kiviä.

Edes juokseminen ei aina auta, kun nuo perhanan tursaat osaavat ampua tuolloinkin ennakkoon! (Tekoälyllisesti on kyllä kehuttava tuota käytöstä) Sitten kun Octorokit ovat vielä niitä vihulaisia, joissa on vaihdettava taktiikkaa väristä riippuen. Yksi malli kellistyy pelkällä kudin kimmottamisella tai jouskalla, toisen voi mennä pieksämään lähietäisyydeltä, kolmas pitää niitata pommilla jne jne. Sitten kun vielä lisätään se fatka, että näitä turhauttavia tursaita sikiää maastossa melko usein, niin kunniamaininta vittumaiseksi viholliseksi heti Morrowindin Cliff Racerien jälkeen, on aika hyvin ansaittu.

[Joni Ahonen]

Ei, en puhu nyt Lyneleistä, vaikka näiden minibossien veroisten kentaurien kanssa on pakko käyttää kaikki halpamaisimmat taktiikat pärjätäkseen. Puhun nyt Octorokeista!

Octorokit kyllä osaavat pommittaa mielettömällä tarkkuudella vaikka kuinka kaukaa. Joo, kyllä ne ärsyttää, etenkin kivien alla piilottelevat, jotka menevät heti suojaan kun pääsee iskuetäisyydelle.

Breath of the Wildissä yöllä heräävät isot luurangot ovat välillä puuduttavia, kun niitä tulee kerralla 2-3 kpl melkeinpä missä vaan.


Lynelit ovat tappavuudessaan mahtavia, joita vastaan on pakko taistella kaikin keinoin. Minibossimaiset isot otukset ovat oikein hienoja.

[Gigante]

Aamuangstia sen verran, että sitä on pakko vähän purkaa tämän kautta.


RE: Revelations 2:ta ja sen raid moodia pelatessani olen havainnut pari vihollistyyppiä, jotka pistävät aina pännimään.

Toki kunniamaininnan ansaitsevat heti kättelyssä kaikki ykkösrevestä ilmaantuvat vierailijavihut tylsine designineen, joista se sirkkelinsahaläskiperse on aina inhokkivihollisten listalla puhtaasti tankkimaisen kestävyytensä takia. Suuremmilla vaikeustasoilla lämää joutuu lätkimään perille vielä kymmenen kertaa enemmän.


Mutta mikäli jokin perusvihollistyyppi saa verisuonet katkeamaan, niin nämä öllit jotka viskovat räjähteleviä möykkyjä...sekä perusvihollisten räjähtävät versiot. Kutsun edellämainittuja erään kuuluisan sinätuubapaskan mukaan "paskanheittäjiksi". Nuo möykyt kun räjähtäessä vievät paljon hipareita ja saavat hetken aikaa näkemään...noh, paskaa.

Sitä yleensä on muutenkin kiireisenä kun pitää paukutella kymmeniä muita mörköjä, niin eikös siellä jossain kaukaisuudessa löydy vähintään yksi paskanheittäjä pilaamassa päivän.
Asiaa ei auta myös se, että näihin paskapäihin ei auta muu kuin siihen yksittäiseen möykkyyn ampuminen, mikä tulee yleensä vaikeaksi tehtäväksi kun nämä edellämainitut vihollislaumat tai näiden räjähtävät vastineet vuorostaan läpsivät selkään minkä kerkeävät.

[MassDistraction]

Koirat. Oli se sitten korttipeli, Resident Evil, tai ihan mikä tahansa hiton tekele. Koirat ja koiran kaltaiset otukset peleissä ovat aina ne rasittavimmat ja nopeimmat, jotka melkein aina vääjäämättä nappaavat palan elämistä pois ennen omaa kuolemaansa. Jo kun kuulee koiran kynsien kopinan pelissä missä hyvänsä tietää että kivaa ei tule olemaan.

Toki myös mikä tahansa perusvihu jolla vain sattuu olemaan täysin satunnainen OHKO-hyökkäys. Mikään ei ole niin hauskaa kuin palata kolmen tunnin päässä olevaan tallennukseen kun et ajatellut että tuo viattoman näköinen kasvi tuolla nurkassa oksentaa päällesi sata litraa happoa.

[Gigante]

Pandoras Toweria tullut peliteltyä jo noin puolivälin seutuville ja vaikka bossit eivät sinänsä ole liian vaikeita, niin Arcadian Towerin bossi ansaitsee kyllä "kunniamaininnan" tähän ketjuun. Koko taistelu kun oli itselleni yhtä vittusaatanaperkeleenkyrpää, johon meni useita useita yrityksiä sekä lukuisia kirosanoja. Taistelussa olisi tarkoitus pitää tämä ylisuuri rikkaruoho poissa katosta paistavasta päivänvalosta (jota on tarjolla jollakin hemmetin logiikalla keskellä yötäkin!), vahingoittaa tätä riittävästi ja vaurioittaa sitten sitä isoa lihakimpaletta tämän ytimessä. Puoleenväliin taistelua asiat toimivatkin yksinkertaisesti, mutta sitten tämä maan penteleellinen maripensas heittää ison vaiheen päälle.
Siinä missä monien muiden pelien bossit toimivat tietyn kaavan mukaan, tuon hemmetin kasvin tekoäly tuntuu toimivan täysin randomisti.

Haluatko kiskoa sen pois valokeilasta? Tämä sylkee räjähtäviä siemeniä liki sarjatulella tai potkii paineaaltoja.
Haluat viskoa näitä räjähtäviä siemeniä takaisin? Tämä potkii paineaaltoja heti siemenien perään, tuhoten ne kaikki.
Haluatko puijata tämän kasvattamaan köynnöksellä suoraan pommikasviin? Tämä tulee päälle kuin yleinen syyttäjä, huitoo taukoamatta ja painuu takaisin valokeilaan kun päätät yrittää nalkittaa tätä.

Turhauttavana lisätekijänä tästä taistelusta tekee sen, että ketjunketale päättää kiinnittyä näihin pirun pylväisiin silloin kun ei ole mitään tarvetta, perkele. Muutonkin tuohon rehuun on tehtävä kaatamiseksi tarpeettoman paljon vahinkoa yhdellä kertaa. Muutenkin tässä taistelussa kun ollaan erittäin paljon sen kuuluisan kellon selässä ei taistelun venyminen tarpeettoman pitkäksi paljoa naurata.

Muistan kyllä edelleen kun sain taistelun (lopultakin) voitettua, näytin pyörivälle kuolinanimatiolle keskisormea ja käskin kasvia palamaan helvetissä sekä haistamaan pitkän paskan. Tuntui voittokin pitkälti pyrhhoksen vastineelta, kun puolet varusteista olivat bossin päätteeksi paskana ja niihin upposi suurin osa kukkarosta. Tuo pirunnuoran perkeleellinen pikkuserkku on tähän saakka ainoa pelin bossi joka on saanut minut näkemään puhtaasti pelkkää punaista.

[Gigante]

Ei nyt ehkä vittumainen, mutta todella turhauttavina turjakkeina Monster Hunter-peleissä olen aina pitänyt "perkeleen apinoita", joiksi tiivistän kaikkia kädellisenoloisia monsuja. Lähestulkoon kaikki tapaamani yksilöt ovat aiheuttaneet ärtyneen irvistyksen, kun näen että tarvitsen kyseisistä monsuista osasia.
Hyviä esimerkkejä tämmöisistä ovat:

Congalala aka "Mä haluun aivot suuhun!" Miltä kuulostaisi iso, lihava ,hemmetin ruma apina, jonka taistelutekniikkoihin kuuluu mm. piereskely ja sananmukaisesti paskan heittäminen päin pelaajaa. Aina tämän irvokkaan penteleen nähdessäni päässä alkaa samalla kuulua useita reploja "Apinointia palatsissa"-klassikkosinätuubapaskasta. esim."Paskaseksilutka...vittu!". Muutenkin tällä tuntuu olevan yksinpelissä tarpeettoman paljon helaa.


Blangonga aka "Lumipaviaani". Ei sinänsä mikään supervaikea, mutta voi perkele kun tuo tykkää hakata maata yhtenään kun haluaisi päästä lyömään. Tremor resistancen kanssa kyllä helppo, mutta kun tuota kykyä ei kaikilla ole vielä pelin alussa...


Rajang: aka "Supersaijalaisapina". Voi helvetti tätäkin paskiaista. Tremor resistance ja earplugit on erittäin suotavia, kuin myös thunder resistance...paitsi että tämä paskiainen käyttää iskuissaan enemmän sitä raakaa apinanraivoa kuin mitä sähköä. Aina yhtenään tämä tykkää ragettaa ja muuttua supersaijalaiseksi ja ampua laaseria suustaan. Muutenkin tämä perkeleen apina loikkii ja pomppii minne sattuu ihan yhtenään, mikä hankaloittaa tämän listimistä. Aina kun pitäisi tätä lähteä metsästämään, ärähdän turhautuneena.


Furious Rajang: aka "Super-dupersaijalaisapina". Mikäli tavallinen Rajang oli ärsyttävä kohtaaminen, niin miltäpä kuulostaa semmoinen yksilö joka on yhtenään ragetilassa, hakkaa, mätkii ja pomppii yhtenään ja joka sitten muuttuu taistelussa Supersaijalaisapina 2een!! Laseriakin lentää suusta vähän väliä. Tavalliseen Rajangiin oli hankala osua, mutta sillä oli vastineena suht vähän helaa, mutta sama ei tietenkään päde tähän penteleeseen. Tällä on helaa ja voimaa kuin keskisuuressa kylässä! Tämän metsästäminen vituttaa allekirjoittanutta aina.

[Masse]

Stalker Call of Pripyatissa vituttaa Burerit. Nakkelee paskaa niskaan jollain jedivoimilla ja torjuu luodit samaisilla voimilla. Oli kyllä melkoinen ahaa-elämys, kun tajusin, että ne saa parhaiten nitistettyä pelkällä puukolla.

Toinen on se päähenkilön faija/salipäällikkö 3. genen Pokemoneissa. Meni aikanaan niin pahasti hermot siihen ja sen Slakingiin, että tuli laitettua GBA paskaksi.