Minkä pelin pelasit viimeksi?

[Joni Ahonen]

Zelda: Skyward Sword HD

Loppuihan se viimeinkin, totesin, kun halusin saada tämän pelin tarinan päätökseen. Valitettavaa todeta näin pääsarjan Zeldasta, mutta edelleen SW herättää ristiriitaisia tunteita kuten aivan vuonna 2011 Wiillä. Ensinäkin sen harhaluulon haluan korjata, ettei pelin laatu kaadu liikeohjaukseen, sillä jopa omaksi yllätyksekseni itse miekkailu toimii pätevästi, jos muutamissa haastavimmissa kohdissa viitsii vain keskittyä päättömän huitomisen sijaan. Yllättäen liikeohjaus aiheuttaa harmaita hiuksia vain jousella tähdätessä, jossa se on yliherkkä tai osoittaa itselläni koko ajan oikeaan kulmaan. Onneksi kalibroinnin voi tehdä helposti nappia painamalla.

Mikä Skyward Swordissa edelleen sitten mättää? Ensinäkin maailman rakenne noudattaa poikkeuksellisen sirpalemaista mallia, jossa alueet ovat rajattuja ja niihin lennetään tylsästi linnulla, eikä näin maailma olen yhtenäinen, kuten Zeldoissa on totuttu näkemään. Olin myös tyystin unohtanut miten pelin kolmesta alueesta kaksi ovat tympeästi kuin yhtä ja samaa, jossa eräässä ollaan hiekka-aavikolla ja toisessa tulivuoren seutuvilla lohkareiden ympäröimissä maisemissa. Pelin pääsävyt ovat valehtelematta 40 % keltaruskeaa, joka on joko outo vinkkaus ekan Zeldan hiekkamaisemille tai vain pelkkää mielikuvituksen puutetta. Paljon olisi piristänyt, jos esim. kolmas alue olisi ollut lumen peittämä jäätikkö tai jotakin aivan muuta. Asia alkaa kismittämään etenkin siinä vaiheessa, kun pelissä palataan vielä kertaalleen samoille alueille. Pelin muita outoja suunnitteluratkaisuja ovat The Wind Wakerista mieleen tuova pitkittely, jossa pelaaja joutuu etsimään kolme lohikäärmettä ja matkaamaan edestakaisin. Yhdessäkin osuudessa aivan lopussa Link menettää kaikki varusteensa, jolla ei ole suuren juonen kanssa mitään tekemistä. Se vain ärsyttää, kun tarinaa hidastetaan tuon tuosta. Se on turhaa, sillä ihme kyllä SW on todella pitkä peli, jonka parissa minulla kului ilman suuremmin sivutehtäviäkin suorittamatta 40 tuntia. Myös pelin uudet sivuhahmot ovat kauneusvirhe, sillä mukaan on tungettu hipsteri-myyriä, tympeitä mustekaloja korvaamaan Zora-asukkaat ja ne lohikäärmeet niissä valtavissa kimonoissaan ovat edelleen aika facepalm. Ehkä pahin tyylirikko ovat lelumaiset robotit, jotka eivät istu tähän Zeldaan mitenkään, kun tarinan pitäisi keskittyä kaikkien Zeldojen alkuun. Ocarina of Timessä on sellaista omaa varhaiskeskiaika -tunnelmaa, SW on kuin Hyrule 2000-luvulla.

Pelissä on myös maailman surkein sidequest, jota jokainen vihaa. Eli se saakutin harpun soitto siellä tavernassa:
https://www.youtube.com/watch?v=QWs2M0EKArg
Miten voi niin yksinkertainen asia kuin ohjaimen liikuttelu oikealle ja vasemmalle olla näin vaikeaa? Koko kohtaus on vain hermoja kiristävä, jossa kuuntelet lallalaa-musiikkia ja esiinnyt tasan kahdelle juipille yleisössä. Jos olisi sanottava Zeldan koko historiasta jokin heikoin hetki, on se ylivoimaisesti tämä sidequest (En lasken Phillipsin Zeldoja tähän nyt). Harpulla ei edes soiteta omia biisejä, vain määrätyissä kohdissa sillä Link soittaa jonkin unohdettavan biisin. Okariinan rikkaudesta ollaan todella kaukana. Myös täytyy kritisoida pelin toistoa, sillä puuduttavaa Imprisonedia vastaan taistellaan jopa neljä kertaa, joka toki kokee muutoksia aina vähän, mutta on sellainen hetki jolloin staminan jatkuva loppuminen herättää suurta raivoa. Muutenkin pelin outo tapa haluta toistaa monia asioita kolmeen kertaa puuduttaa ja lopun kolmen lohnarin etsiminen sai minut jo kiroamaan luvun 3.

Mutta sitten hyviin asioihin. Tuntuu niin oudolta kritisoida Zeldaa näin, sillä hyvästäkin löydän napisemista.


SW luolastot yllättivät, sillä muistin ne suuremmiksi ja monipuolisimmiksi. Pelissä on todella lyhyitä ja helpohkoja luolastoja, joista pelin oma vesitemppeli oli oikein toimiva ja puzzleiltaan nerokas. Laivakentästä olisi saatu enemmänkin irti, jos paatin kokoa olisi kasvatettu ja lopussa vesi olisi noussut pohjasta omaa vauhtia kohti kantta, ei välianimaatioiden sanelemana. Onneksi bossit ovat oikein hienoja ilmestyksiä, jossa pääsee miekkailemaan sekä hyödyntämään löydettyjä esineitä ja aseita. Haastetta bossit olisivat saaneet tarjota rahtusen enemmänkin.

Pelin pääpaikkana toimivassa Skyloftin kylässä en vieläkään ole oppinut navigoimaan. Sekin on sirplalemainen, jossa on pakko karttaa tuijottaa, vaikka alue ei olekaan suuri. Onneksi kylän asukkaat ovat sympaattisia ja jokaisella on jokin tehtävä kylässä sekä oma tarinansa. Pidin todella paljon siitä kuinka hahmoille tekemällä hyvää saa ns. "onnellisuushippuja". Ei hahmojen tarinat todellakaan Majora's Maskin veroisia ole.

Skyward Sword näyttää hyvältä ja pelin sulava ruudunpäivitys ja vapaa kameran kääntely on tehnyt pelistä nautittavamman. Liikkeentunnistus toimii mielestäni yhtä hyvin kuin ennenkin, ellei jopa paremmin. Pelin tarinan keskittyessä Zeldaan ja Linkiin on suloinen ja välianimaatiot toteutettu omalla moottorilla, joka on kuin upeaa fantasiaelokuvaa katsoisi. Pidin myös hurjasti kuinka Groosesta kasvaa sankari pelin aikana ja hahmo kokee ehkä suurimman muutoksen kuin yksikään Zeldoissa kirjoitettu henkilö ikinä. Uusi pahis Ghirahim voisi kuulua jällen SW:n tyylimokiin, mutta itselleni hahmo toimii. Harmi vain että hän jää aika syrjään ja on vain lopulta pelkkä palvelija itse pääpahalle. Itse lopputaistelu on yllättävän haastava ja jouduin varaamaan parannusjuomia matkaan.


HD-versio parantaa peliä selvästi. Onpa mukavaa ettei enää tarvitse lukea ötököistä infolaatikoita ja kaiken tekstin voi melkein skipata joka kohdassa. Fi on sidekickinä turhake, jota ei jää ikävöimään. SW on edelleen pääsarjan 3D- peleistä heikoin. Sen pariin en ollut palanut kertaakaan näiden 10 vuoden aikana ja tuskin olisin palanut ilman tätä versiota. Yleensä jokaisen Zeldan pariin haluaa palata vuosien tauon jälkeen, mutta SW on ainoa poikkeus. Tämä on hyvä Zelda, mutta pelkkä hyvä ei riitä, kun sarjan pelit ovat vähintään erinomaisia tai mestariteoksia. Selvästi Breath of the Wild halusi korjata kaikki asiat ja tekikin täyskäännöksen ollen se oikeasti sarjaa syvästi uudistava mestariteos.

Skyward Sword on todella hyvä kolmen tähden suoritus, jossa on kyllä edelleen hetkensä. Silti jaksan tänäkin päivänä ihmetellä miten Pelit-lehti tätä kehui jopa kolmen arvostelijan kera, kun yleensä siellä päässä ollut oudon nuiva suhtautuminen Nintendoon. No, mielipitetä maailmaan mahtuun. Varmaa on että kuluu seuraavat 10 vuotta kun ehkä haluan palata tämän teoksen pariin.

Hyvää:

- HD-versio parantaa pelattavuutta ja kaikki näyttää entistä upeammalta
- Miekkailu toimii ja taistelut ovat parhaimmillaan oikein makosia, jos malttaa keskittyä
- Tarinassa on hetkensä ja Groose piristää paljon

Huonoa:

- Sirpalemainen maailma, jota ei tee mieli tutkia
- Ankeita ympäristöjä ja tapahtumia kierrätetään paljon
- Luolastot jäävät varsin lyhyiksi
- Tietyt liikeohjaukseen keskittyvät asiat kuten uiminen tökkivät
- Sisältää maailman surkeimman sidequestin
- Outoja ja epäonnistuneita tyyliratkaisuja hahmoissa ja maailmassa, jotka eivät istu Zeldaan
- Vaikeustaso turhan helppo, josta syystä ötököiden kerääminen ja rohtojen valmistaminen täysin turhaa touhua ennen final bossia

86

[Gigante]

Pelissä on myös maailman surkein sidequest, jota jokainen vihaa. Eli se saakutin harpun soitto siellä tavernassa:
https://www.youtube.com/watch?v=QWs2M0EKArg
Miten voi niin yksinkertainen asia kuin ohjaimen liikuttelu oikealle ja vasemmalle olla näin vaikeaa? Koko kohtaus on vain hermoja kiristävä, jossa kuuntelet lallalaa-musiikkia ja esiinnyt tasan kahdelle juipille yleisössä. Jos olisi sanottava Zeldan koko historiasta jokin heikoin hetki, on se ylivoimaisesti tämä sidequest

*PTSD-kohtaus omien takautumien johdosta.*
Tämä sivutehtävä todellakin oli semmoinen, että näen vieläkin siuluni silmin kuinka Link poistuu paikalta auringonlaskuun, kasvoilla pirullinen hymy. Samalla kun se saatanan taverna roihuaa taustalla ilmiliekeissä, sisään teljetyn väen huutavan epätoivoissaan apua...

Loppui minun osalta täydellisesti onnenhippujen metsästys tuohon harpulla pelleillyyn, kun ei tuosta tullut millään kerralla sitten yhtikäs mitään. Kun ei ole edes mitään indikaattoria soitatko hyvin vain päin Fi-ttua, eikä tuon kapistuksen rämpytys missään vaiheissa kuulostanut kauniilta. KOSKAAN.

Skyward Sword on toki kokonaisuudessaan semmoinen kolmen tähden tekele, mutten ole yhtään kiinnostunut peliä täyteen hintaan hankkimaan. Ehkä järkihintaan alesta tai käytettynä kirpparilta sitten, mutta sitä hetkeä pitää varmaan odotella tovi.

[Joni Ahonen]

Pelissä on myös maailman surkein sidequest, jota jokainen vihaa. Eli se saakutin harpun soitto siellä tavernassa:
https://www.youtube.com/watch?v=QWs2M0EKArg
Miten voi niin yksinkertainen asia kuin ohjaimen liikuttelu oikealle ja vasemmalle olla näin vaikeaa? Koko kohtaus on vain hermoja kiristävä, jossa kuuntelet lallalaa-musiikkia ja esiinnyt tasan kahdelle juipille yleisössä. Jos olisi sanottava Zeldan koko historiasta jokin heikoin hetki, on se ylivoimaisesti tämä sidequest

*PTSD-kohtaus omien takautumien johdosta.*
Tämä sivutehtävä todellakin oli semmoinen, että näen vieläkin siuluni silmin kuinka Link poistuu paikalta auringonlaskuun, kasvoilla pirullinen hymy. Samalla kun se saatanan taverna roihuaa taustalla ilmiliekeissä, sisään teljetyn väen huutavan epätoivoissaan apua...

Loppui minun osalta täydellisesti onnenhippujen metsästys tuohon harpulla pelleillyyn, kun ei tuosta tullut millään kerralla sitten yhtikäs mitään. Kun ei ole edes mitään indikaattoria soitatko hyvin vain päin Fi-ttua, eikä tuon kapistuksen rämpytys missään vaiheissa kuulostanut kauniilta. KOSKAAN.

Skyward Sword on toki kokonaisuudessaan semmoinen kolmen tähden tekele, mutten ole yhtään kiinnostunut peliä täyteen hintaan hankkimaan. Ehkä järkihintaan alesta tai käytettynä kirpparilta sitten, mutta sitä hetkeä pitää varmaan odotella tovi.

Muistelenkin teikäkäisen kyselleen vanhalla foorumilla tästä sidequestista. Olen käsittänyt että siitä ansaitsee vain yhden neljästä sydän palasesta...?
Kiitos mielikuvasta.

Onhan tämä Zeldana kiva omistaa ja vähintään uusintapelaamisen arvoinen silotellumpana versiona kyllä, mutta ei kannata täyttä hintaa maksaa, jos ja kun alkuperäisen omistat. Tosiaan sellainen kolme ja puolen tähden esitys, kalpenee täysin Twilight Princessille puhumattakaan nyt N64:n klassikoista.

Omissa top-listoilla tämä Zelda menee sinne ihan häntäpäähän yhdessä NES:n ekojen Zeldojen ja Link's Between Worldsin kanssa. Netistä löytää täydellisen erilaisia mielipiteitä, mutta en kyllä ymmärrä, jos joku pitää tätä parhaimpana Zeldana ihan oikeasti.

[Salem]

Adventures of Lolo (NES)

Veikeä puzzlepeli, joka on kummitellut mielessäni aina natiaisesta asti. Nyt se on vihdoin läpäisty, ja pakko myöntää että pelin haastavuus ei ollut ihan sitä tasoa mitä mieli siitä muistutti, vaan se osoittautui pääsääntöisesti oikein leppoisaksi tapaukseksi. Parissa pulmahuoneessa täytyi turvautua läpipeluuoppaan apuun, mutta näissäkin tapauksissa olin liki poikkeuksetta oikeilla jäljillä. Peli tekee erinomaista työtä opettaessaan pelaajalle mekaniikkansa heti alussa, ja tasaisin väliajoin kentät heittävät uusia yllätyksiä vastaasi, yleensä uuden vihollisen muodossa, mutta näidenkin toimitapoihin pelaaja totutetaan varsin pehmein hansikkain. Musiikki on oikein menevää, mutta koska sitä on huomattavan vähän, on pidemmän pelisession jälkeen vaarana että pääteema pimputtaa päässä vielä pitkään sen jälkeen kun ohjain on laskettu käsistä.
Kannattaa ehdottomasti tutustua, ja vaikka jatko-osissa haastetaso nousee täysin uusiin korkeuksiin, ovat nekin ehdottomasti kokemisen arvoisia.

[Gigante]

Resident Evil (Remake) tuli siis taputeltua loppuun synttäripäivänä ja Resident Evil 2 (alkup) eilen.

Kakkosresku tuli läpäistyä Claire A ja Leon B, molemmat ajoilla alle 1,50h A-arvosanalla ja ilman tallennuksia (luonnollisesti ainoa tallennus skenaarioiden välissä) Leonin B-skenu piti ottaa tosin uudestaan, kun matka päätyi ruumishuoneen nuolijan kynsiin.
Ykkösreskuun tai remakeen ei ikinä riitä rahkeet yrittää pelikierrosta ilman tallennuksia, mutta kakkonen on oiva peli pikapeluun kannalta. Gamecube-versio on porttauksena mainio, vaikka siinä ei olekaan N64-version omia lisäyksiä, eikä edelleenkään Hard-pelitilaa. Extreme Battlea oli kyllä kiva päästä kokeilemaan, yllätyin vaan että se ei ollutkaan semmoinen Hunk-pelin tapainen lyhyempi pelikierros ilman tallennuksia (kolmosleveli asia erikseen). Leonin EB-peli oli vähällä kaatua hämähäkin myrkkyyn ja sitä tuli "luisteltua" lähimmälle laatikolle yllättävänkin pitkän matkan päähän helat dangerilla.

[Salem]

Fallout 3 Game of the Year Edition (PS3)

Jonkinlainen loppuselostuksen pätkä tuossa ruudussa pyörähti, ja koska pelikellokin on siellä jossain 80 tunnin hujakoilla, voinen sanoa pelin tulleen tällä erää päätökseensä. Oikein mukava kokemushan tämä oli, varsinkin näin ensikosketuksena Fallout-sarjaan. Alkuun peli tuntui kieltämättä vähän hankalalta, kun mikromanagerointia oli aseiden ja varusteiden kunnosta omien raajojen kuntoon, VATS-systeemiin ja mitä näitä nyt olikaan, säteilyarvoista puhumattakaan. Nopeasti näihin kuitenkin pääsi sisälle, ja sen jälkeen tutkimisen ja löytämisen riemulla ei ollut juurikaan rajoja, tavaroiden kantorajaa lukuun ottamatta. Päämäärätön haahuilu olikin pelin ehdottomasti parasta antia, ja varsinkin alussa uusien rakennusten ja luolien löytäminen ja koluaminen sai aina nuoruuden innon heräämään. Myöhemmin tietty moni näistä alueista alkoi tuntua hyvin samalta, mutta tämän mittakaavan pelissä se on vain odotettavissa. Itse pääjuoni oli ihan ookoo, mutta kuten Skyrimissa, se jää vapaan tutkimisen varjoon. Monet side questit olivat monin verroin hauskempia kuin mikään mitä juoni tarjoili. Alkuun aioin pelata evil karma-hahmolla, mutta aina kun jossain pelissä on tällainen karmasysteemi, huomaa sitä jotenkin aina lipsahtavansa sinne paragonin puolelle ennemmin tai myöhemmin.

Yksi suuri miinus tälle pelille tulee sen porttauksesta. Hidastelua, bugeja ja jäätyilyä oli rasittavan paljon, jopa siihen pisteeseen että moni voisi sanoa tätä ihan pelikelvottomaksi. Tässä GOTY-versiossa tosiaan tulee kaikki pelin DLC:t mukana, mutta huomasin erään niistä vetävän pelin niin pahasti jumiin, ettei sitä ollut mahdollista pelata. Näinpä nämä lisäosat jäivät nyt sitten kokematta, Broken Steeliä lukuun ottamatta, joka sentään pyöri samalla epävakaudella kuin itse pääpelikin, mutta jonka kohdalla voi sanoa kiinnostuksen jo lopahtaneen, joten sekin jäi puolitiehen. On todella jännä miten Bethesdan kaltainen firma on päässyt, ja todennäköisesti pääsee edelleen tällaisesta paskalaadun julkaisusta kuin koira veräjästä, saaden peleilleen vieläpä järisyttävän korkeat arvosanat niin pelimedialta kuin pelaajiltakin, samalla kun monet huomattavasti vähemmän bugiset pelit muuttuvat täysiksi vitseiksi, ja niiden tekijät haukutaan ja poljetaan maan rakoon. Olisin oikeasti vihainen jos tästä olisin aikoinaan täyden hinnan maksanut, mutta peliin noin neljä euroa sijoittaneena voin sanoa vain että harmittaa muutoin niin hauskan pelin puolesta. Onneksi oli sentään läpäistävissä.
Kaikesta huolimatta kiinnostus heräsi sarjaa kohtaan, ainakin New Vegasia ja Fallout 4:ta silmällä pitäen, vaikkakin pelottaa kuinka vakaita tapauksia ne sitten ovat konsoliporttauksina.

[Gigante]

Ratchet & Clank 2: Going Commando (Ps2)


Tää on kyllä heittämällä Ps2-trilogian pisin peli ja kun kontrollit sekä kameran käyttäytyminen tulevat tutuksi, oikein mainio räiskintäpaukuttelu. Mutta sekaan toki mahtuu semmoisia tekijöitä, jotka saavat minut toivomaan muutamia pelin tekijöistä joutumaan suoraan haarapuristimen käsittelyyn:
Tässä kolme eniten turhauttavinta tekijää:

Infiltrator-osuudet.
Aivan hemmetin pinaallisia osioita, jotka tuntuivat lähinnä keinotekoisilta tie-esteiltä. Koko aparaatin kläyttö on lähinnä isoa "yritys ja erehdys"-minipeliä, joka ei ollut tippaakaan hauskaa. Jopa se toinen, sähköpohjainen härveliminipeli tuntui viihdyttävämmältä.

Kilpa-ajot:
Tämmöiset väkinäiset ajopelit, jotka pysäyttävät hyvän flown ovat aina olleet mulle se suurin riesa tämmöisissä peleissä.
Olen paskin kilpa-ajaja tällä mutapallolla, myönnetään. Onneksi ohjattavuus ei ollut sentään yhtä syvältä mitä Sly1:n ajo-osuudet.

Lumipedot, siellä jääplaneetalla
Miltä kuulostaa monikymmenpäinen armeija sikanopeita, kestäviä otuksia jotka lyövät lujaa ja spawnaavat loputtomiin? Ai niin ja kaikki vaan sen takija kun aloitteleva koodaja meni kiireissä munaamaan!
'Nuff said. Palkinnon sijaan, tekijä ansaitsisi piiskasta persuksiin.


Nuo edellämainitut tekijät vähän sakottavat peliä minun silmissä, mutta kyllä tämä silti voittaa ensimmäisen osan silti kädet sidottuna selän taa. Mukavat määrät aivotonta paukuttelua, höystettynä kevyellä pulmanratkonnalla ja oikeasti hauskalla huumorilla. Kolmonen on meikän kirjoissa silti se ykkönen.
Kolmosesta puheenollen, pitääpä aloitella sitten kolmospleikkarin trilogiaa seuraavaksi.

[Gigante]

Ratchet & Clank Future: Tools of Destruction (Ps3)

Oli kyllä melkoinen ylläri että tämä Ps3-peli ei aloittaessa lähtenyt lataamaan uusinta päivitystä ja saavutuspokaalejakaan ei pelissä ollut (tämähän oli konsolin alkuaikoijon pelejä ennen kuin trophyt vielä tulivat joten...).
Graafisesti kyllä pätevä peli ja ohjaustuntumaa on fiksailtu sujuvammaksi, vaikkakin pieni hetki meni totutella ammuskella yläliipaisimista ympyrän sijaan. Uusista välineistä, ehdoton suosikkini on kyllä Groovytron-diskopallo joka laittaa kaiken ympäristöstään boogaamaan tarttuvan musiikin tahdissa. SixSaxis kallisteluakin käytettiin pelin aikana ihan kiitettävän näppärästi, meinaan kolmospleikkarin pelikirjastosta löytyy sitä hyödyntäviä pelejä tosi vähän. "Hakkerointi"-minipeli ohjaimen kallistelulla vaatii toisinaan tarkkaa keskittymistä, mutta mieluummin otan tämän kuin going commandon vastaavan.

Suurimmaksi ongelmiksi tämän pelin kohdalla, ainakin omalla kohdalla kallistuvat aseiden huonoon tasapainotteluun sekä itse pääpahikseen.
Alkupäässä tussarit riittävät niittämään tuhoa vielä passelisti, mutta loppua kohden tussarien teho ei riitä enää alati kestävämpien vihujen kaatamiseen. Aivan sama olivatko alkupään tussarit kehitetty ja tuunattu tappiinsa, niillä ei tehnyt enää lopussa mitään muuta kuin kutitteli vastustajia. Sitten tuo pääpahis, voi jumalauta. Jos tuon ääni olisi enää astetta korkeampi, olisin varmaan työntänyt akkuporakoneen terät korvakäytäviini. Asiaa ei auta myöskään se, että tämän äänivideoviestejä tuli planeetoilla vastaan yhtenään. Lisäksi tuo kääpiölisko ei ollut tippaakaan hauska, saati karismaattinen toimiakseen pahiksena. Siinä missä esim. kolmospelin Tri. Nefarious osasi olla läpi pelin oikeasti aivan perhanan hauska övereistä maneereista huolimatta, tuntui Keisari Tachyon kokoajan yrittävän aivan liikaa ollakseen koominen.

Vähän sama kuin Lalli Leipäjuuston tilalle vaihdettaisiin jokin kääpiökokoinen, antropomorfinen katti jolla on ärrävika ja karismaa yhtä paljon mitä puhkikulutetulla kumpparilla, eikun hetkonen...


Vioista huolimatta silti mukava teos, josta löytyy tolkkuheittoa huumoria ja kreisejä ideoita. Sitten vaan seuraavaa osaa pelaamaan...



EDIT:

XCOM 2 WOTC (PC)
pitkästä aikaa taas uudelleenläpäistynä. "Valitut" tuli jyrättyä jo varhaisessa vaiheissa, eikä Adventista ollut pitemmän päälle kovin suurta vastusta, (ellei satunnaisia bullshit-väijytyksiä lasketa) Mainio peli edelleen. Skirmisher-luokka tuppaa vaan jäämään turhan alivoimaiseksi ja kyvyiltään turhan rajatuksi verrattuna Templareihin ja Reapereihin.



Ratchet & Clank Future: Quest for Booty (Ps3)

Suoraa jatkoa siitä mihin edellisessä pelissä jäätiin, mutta käyttöliittymää ja liikkumista on jokseenkin downgradettu. Tarinallisesti ei mitenkään järin erikoinen, mutta avaruuspiraattiteema toimii kyllä kuin myös huumoriosuus. Pulmanratkontapuolta on enemmän mitä varsinaisia taisteluita, mutta onneksi peli itse on lyhyenpuoleinen, jolloin varsinaiset ongelmat eivät korostu liiaksi. Yhden läpipeluun väärti ainakin tarinan osalta.

[Salem]

Desperados 3 (PS4)

Länkkärinaksuttelua tällä kertaa. Desperados-sarja on entuudestaan vain etäisesti tuttu. Muistan pelanneeni sarjan ekaa osaa joskus kun se annettiin muropaketin kylkiäisenä, ja tuolloin en päässyt edes ensimmäistä tehtävää läpi, sillä haaste tuntui olevan hyvinkin korkea, ja omat taidot naksuttelu- ja hiiviskelypeleissä epäilemättä olemattomat. Onneksi mennyttä tarinaa ei tarvitse tietää ollenkaan, sillä tämä peli on sarjan esiosa. Taktinen, väkivaltainen, viihdyttävä, haastava, mutta osittain myös itseään toistava kokemus, jossa tehtävät kulkivat alusta loppuun melko samaa rataa. Vaihtelevuutta toki syntyi tehtävälle osallistuvien hahmojen mukaan, kun aina ei voinut luottaa tohtori McCoyn tarkkuusaseeseen tai Hectorin harmaakarhuun verrattavissa oleviin voimiin, mutta pääpuitteet olivat aina samat. Hieman myös ärsytti kuinka nopeasti tehtävä voi mennä täysin päin helvettiä, kun vihollisia on joka puolella, ja kaikki ovat varustettuina haukankatsein ja salamannopein refleksein. Samaan aikaan peli tosin antaa mahdollisuuden tallentaa koska haluaa, ja itse asiassa tunkee tätä vaihtoehtoa kurkusta alas tutoriaalista asti, ellei ominaisuutta erikseen käy nappaamassa asetuksista pois päältä. Tarinaltaan peli oli ihan ookoo, ei mitään mitä ei oltaisi koskaan nähyt aiemmin, mutta sopi länkkäriteemaan oikein kivasti. Hahmot olivat miellyttäviä, ja heidät oltiin tuotu hyvin henkiin vahvan ääninäyttelyn voimin. Kullakin hahmolla oli myös toisistaan sopivasti poikkeavat kyvyt, joten kaikille oli oma käyttötarkoituksensa tehtävien kulun aikana, ja epäilemättä tämä tuo myös uudelleenpeluuarvoa, kun samat kohdat voi hoitaa usealla eri tyylillä.
Tykkäsin kyllä suuresti tästä pelistä, ja ihan mielenkiinnolla jään odottamaan josko näitä alkaisi tulla enemmänkin.

[Joni Ahonen]

DOOM (Switch)

Eli se uusi 2016 versio siis, josta tehtiin hämmentävä käännös Switchille, joka pyörii 30 framea sekunnissa ja näyttää oikein hyvältä muutenkin. Meininki on niin veristä ja hullua että tässäpä on loistava peli kukkahattutädeile kauhistelevaksi. Pidän siitä että Doom on juuri mitä haluaa olla, eikä anna piirunkaan anteeksi. Kun moottorisahalla katkotaan päitä ja vastustajia pystysuoraa kahtia, voin kuvitella ID:n palavereissa olleen hauskaa, kun pojat saaneet toteuttaa väkivaltafantasioitaan ilman mitään rajoja.

Vaikka Doomin vaikutusta pelihistoriassa ei sovikaa vähätellä, en ole koskaan jaksanut näitä pelejä. Alkuperäiset Doomit viehättivät tasan muutaman tunnin, kunnes niihin kyllästyi. Uusin Doom on kuin uusintaversio ensimmäisestä osasta ja vaikka en olekaan Doom -entusiasti, tunnistin melkeinpä kaikki klassiset vastustajat sekä aseet. Pidän tekijöiden visioista ja vaikka ympäristöissä ei varsinaisesti ole suurta vaihtelua, ne ovat pelin maailmassa uskottavia enkä jäänyt kaipaamaan mitään jää- tai viidakkokenttejä yms.

Puolenvälin paikkeilla suoraviivaisuus iskee viimeistään tajuntaan, kun peli noudattaa samaa kaavaa orjallisesti alusta loppuun. Aina hetken päästä pelaaja löytää itsensä uuden areenataistelun keskeltä, jonka jälkeen kerätään ammuksia ja ohitetaan muutama mutka, jonka jälkeen sitten taas tulee entistä pidempi taistelu. Puuh, säädin pelin normaalin vaikeustason välillä ultra violenceen, kunnes lopulta laskin sen ihan easyimmalle, kun ei vaan enää jaksanut kuolla vartin kestävissä areenataisteluissa kerta toisensa jälkeen. Vaikeustaso nousee jyrkästi ja kuolin jo helpoimalla monta kertaa.

Täytyy sanoa ettei ole minun kuppi teetäni tällaiset jatkuvaa liikettä vaativat räiskinnät. Tykkään aina siitä että vihollisia saa sniputtaa kaukaa tai tappaa yksitellen ilman hälytyksiä. Tällainen pelityyli oli koukuttavaa Deus Ex: Human Revolutionissa. Ja en epäile etteikö Doomin kaltainen peli olisi pc:llä omiaan.

Lainasin tämän pelin lähikirjastosta ja olen iloinen saadessani ilmaiseksi kokea tämän. Doom Eternalia en aio koskaan pelata. Ei voisi vähempää kiinnostaa sama meno kehnompana tasohyppelyllä höystettynä.

Hyvää:

- Hullun hurmeista menoa
- Vaikeustasoa voi vaihtaa kesken pelin milloin vain
- Teknisesti onnistunut ja upean näköinen käännös
- Rehellisen suoraviivaista menoa

Huonoa:

- Rehellisen suoraviivaista menoa
- Puuduttaa nopeasti
- Vaikeustaso tuntuu nousevan liiankin jyrkästi ja taistelut kestävät turhan kauan

78

[Gigante]

^ Olen sitä mieltä että Doomit ja Duke Nukem 3D ovat semmoisia pelejä jotka toimivat paremmin pieninä annoksina, yksi kenttä per pelikerta.


Ratchet & Clank (Future): Crack in Time sekä (Into The) Nexus läpäistyinä. Mekaniikkaa ja kontrolleita päivitettiin aavistuksen verran sujuvammaksi. Myös aseista tehtiin paremmin tehokkaita, eivätkä edes alkupään tussarit jääneet liian alitehoisiksi loppua kohde toisin kun Tools of Destructionissa. Tri. Nefariuksen paluu pääpahaksi oli tervetullut tapaus. Kustomoitavat aseet olivat kyllä veikeitä, vaikka sääli sinänsä että näitä ei ollut kuin kolme ja jotkin osat olivat selkeästi muita ylivoimaisia.
Parannuksista huolimatta, Crack in Timeen mahtuu myös heikkoutensa, suurena esimerkkinä planeettojen vähyys ja Clankin aikapuzzlet "Suurella Kellolla", jotka olivat aivan liian työläitä ja pääasiassa tyystin tarpeettomia loppua kohden. Ironista kuinka aikaa ylläpitävällä laitoksella puzzlet olivat lähinnä ajan haaskausta.
Minun on vaikea päättää, onko ToD vai CiT parempi kokonaiskuvan kannalta, koska molemmista löytyy eri vahvuudet ja heikkoudet.

Nexus on pelinä rutosti lyhyempi, mutta silti tunnelmallinen tapaus. Strafen ja tähtäämisen yhdistäminen samaan nappiin oli mielestäni kätevä uudistus ja pidin eritoten rakettireppu-osuuksista. Leijukenkien käyttö tuotti paikoitellen tarpeettomia vahinkokuolemia loppupuolella, koska mokomat perkeleet tuntuivat aina aktivoituvan kun halusin vain yrittää tehdä korkean hypyn (R2+hyppy). Vihollisista lumiukkoja tekevä ase oli kyllä veikeä ja hyvin osuva kapistus varsinkin näin joulupyhien läheisyydessä.

[Gigante]

Sinnohin mestaruus viimein plakkarissa Pokémon Shining Pearl:stä. Tiiminä oli Lopunny (Bonny), Rapidash (Sunset), Crobat (Bruce), Drapion (Gargan), Empoleon (Oswald) ja Rhydon (Aleksei), salesti paska tiimi pro-pelureille mutta tulipahan voitettua. Hallitseva mestari ja Elite Four olivat kyllä melkoista haistapaskaa, kun ottaa huomioon mimmoista puistopolkua koko peli tuohon asti oli. Meinaan, yksikään edeltävistä haastajista ei juurikaan käyttänyt poksuillaan esineitä ja muutenkin peli toimi "Kivi-paperi-sakset"-linjalla...kunnes loppumaratooni heittää kaiken "Paperi leikkaa sakset ja murskaa kiven!"-meiningiksi, johon ei päässyt missään vaiheessa sopeutumaan.
Kolme kertaa siinä meni, mutta lopulta voitto tuli, ja suurena ironiana, tiimini Rhydon kukisti sen perkeleen Garchompin lopulta kahdella peräkkäisellä avalancella (kiitos RGN-jumalten, tämä ei kuukahtanut garchompin edeltävään iskuun). Minulle tulee aina suuri halu päästä kuristamaan vastustaja kun tämä käyttää poksuilleen full restorea.

Päällisin puolin ehkä jotain hiukka yli keskiverto Poksuilu. Suurin osa ongelmista lähinnä koostui lähinnä useista pikkuvioista, kuten laiskasti kierrätetyt hahmoanimaatiot, jatkuvat teksilaatikot, jatkuvat "kutsutaan taas jokin Bidoof-majava rikkomaan yksi pahuksen kivi"-väliklipit, valikossa/Poketchissä ramppaaminen, variaation puute villeistä ja vastustajien poksuissa, tarinallisesti hukattu potentiaali muutamista vastaantulevista hahmoista ja suurimman osan poksuista lukitseminen Post-game vaiheeseen...onpas kivaa pyydystää uusia poksuja, kun ei niillä enää tarvitse.
Moni ei ehkä sulata joitain Sword/Shieldin uudistuksia, mutta jäin itse kaipaamaan tämän pelin myötä niistä suurinta osaa. Muutoinhan meno on kyllä koukuttavaa tuttuun pokemon-tyyliin, muutamista kauneusvirheistä huolimatta.

Näin ohimennen on mainittava kyllä että Old Chateau on kyllä pirun karmiva paikka, kiitos jo yksinään paikan musiikin.

[Salem]

Alan Wake Remastered (PS4)
Kirjailijan tuskainen seikkailu hujahti läpi tasaisen chapter per pelikerta-tahdin siivittämänä. Nyt sekin on sitten vihdoin koettu.
Tunnelma, hahmot, äänimaailma ja tarina olivat ehdottomasti tässä kohdillaan ja peliä oli mielenkiintoista jatkaa eteenpäin, mutta taistelumekaniikkaan liittyen oli tehty valintoja jotka turhauttivat todella pahasti. Taistelua oli ihan liian paljon, ja aivan liian suuria vihollismassoja vastaan. Tämähän ei sellaisenaan olisi ongelma, mutta kun tähän yhtälöön heitetään vielä mukaan naurettava kyky ottaa vahinkoa, sekä Alanin mitättömät rahkeet paeta uhkaavasta tilanteesta ammusten loppuessa, niin puultahan se ennen pitkää alkoi maistua. Valon kanssa kikkailu toi oman kivan mausteensa kohtaamisiin ja sitä oli hyödynnetty ihan ovelasti, mutta koska sama gimmicki toistui pelin koko keston ajan, viimeisten chaptereiden kohdalla viehätys tästä mekaniikasta oli karissut kokonaan. Ajoittain peli myös kusi kunnolla muroihin tekemällä jonkin hidastusefektin vihollisen ilmestyessä pimeydestä, jolloin vihollinen, joka sattui spawnaamaan juuri sopivasta kohdasta hahmon sijaintiin nähden, sai pari ilmaista iskua sisään jo ennen kuin sain edes reagoida tyhjästä ilmestyneeseen uhkaan, eikä ollut kyse edes kerrasta tai kahdesta kun päädyin kuolemaan tuollaisen tempauksen takia. Toinen variaatio tästä ongelmasta oli tietyissä metsäkohtauksissa, joissa viholliset spawnasivat liki suoraan eteen, ennättäen lyödä Alanin hengiltä niille sijoilleen.
Vielä yhtenä ärsyttävä juttuna mainittakoon kuinka peli säännöllisin väliajoin riisti sinulta kaikki keräämäsi aseet, joissain kohtaa loogisilla syillä, toisinaan ihan täysin turhanpäiten. Tuntui hyvin keinotekoiselta haasteen korotukselta heittää iso lössi vihollisia niskaan heti sen jälkeen kun peli päättää, ettet saa pitää aseita ja ammuksia joita olet koko meneillään olleen chapterin ajan kerännyt ja säästellyt juuri tällaisia tilanteita varten. Tämä teki matkan varrelle ripotellut salakätköt hieman turhan tuntuisiksi, kun ei niiden sisältöä ennättänyt edes käyttää ennen kun ne jo vietiin taas pois.

Kaikesta tästä vikinästä voisi päätellä että en pitänyt pelistä, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Kaikki muut osa-alueet toimivat todella hyvin, ja ehkä juuri siksi tuo taistelun köppäisyys ärsyttää niin paljon. Toivoa sopii että jatko-osa tekee asiat tällä osa-alueella paremmin.

[Joni Ahonen]

Alan Wake Remastered (PS4)Ajoittain peli myös kusi kunnolla muroihin tekemällä jonkin hidastusefektin vihollisen ilmestyessä pimeydestä, jolloin vihollinen, joka sattui spawnaamaan juuri sopivasta kohdasta hahmon sijaintiin nähden, sai pari ilmaista iskua sisään jo ennen kuin sain edes reagoida tyhjästä ilmestyneeseen uhkaan, eikä ollut kyse edes kerrasta tai kahdesta kun päädyin kuolemaan tuollaisen tempauksen takia. Toinen variaatio tästä ongelmasta oli tietyissä metsäkohtauksissa, joissa viholliset spawnasivat liki suoraan eteen, ennättäen lyödä Alanin hengiltä niille sijoilleen.

Tota tapahtui joskus ja etenkin Alanin pakoyritykset jäivät kompuroimiseksi, kun kirvestä lentää niskaan ties kuinka kaukaa. Toisaalta Alanin kompurointi on realistista, kun kyseessä on kirjailija ja kaikki vieläpä tapahtuu pimeässä metsässä.

Tuota hidastusefektiä pidän hienona ja se myös paljastaa ääneti sivuille hönkivät viholliset ja antaa lähellä tapahtuvissa yllätyshyökkäyksissä aikaa reagoida. Joskus harvoin toi ongelma kyllä sitten ärsyttääkin, vaikka omalla kohdalla en muista tapahtuneen niin usein.

[Salem]

Tota tapahtui joskus ja etenkin Alanin pakoyritykset jäivät kompuroimiseksi, kun kirvestä lentää niskaan ties kuinka kaukaa. Toisaalta Alanin kompurointi on realistista, kun kyseessä on kirjailija ja kaikki vieläpä tapahtuu pimeässä metsässä.

Tämähän siinä on, ja osaan toki arvostaa sitä ettei Alanista tehtykään mitään supersotilaan reflekseillä liikkuvaa sankaria joka sprinttaa kaupungin laidasta laitaan ilman että edes hengästyy, tai ampuu tähtäämättä jokaista asiaa silmien väliin. Samaan aikaan tuntuu että tähän olisi pitänyt vähän parempi tasapaino löytää, nuo takenit kun tosiaan heittivät kirveitään ja jakareitaan Simo Häyhän tarkkuudella ja pitkien matkojen päästä, ja samaan aikaan olivat nopeampia kuin Alan, joka uupui muutamasta juoksuaskeleesta. Tasapainoilu realismin ja hauskan välillä on hankalaa.

Tuota hidastusefektiä pidän hienona ja se myös paljastaa ääneti sivuille hönkivät viholliset ja antaa lähellä tapahtuvissa yllätyshyökkäyksissä aikaa reagoida. Joskus harvoin toi ongelma kyllä sitten ärsyttääkin, vaikka omalla kohdalla en muista tapahtuneen niin usein.

Efekti itsessään oli kyllä hyvä lisäys, mikä varmaan olisi alunperinkin pitänyt mainita. Takeneiden spawnaaminen tosin tuntui tapahtuvan hyvin satunnaisiin kulmiin Alaniin nähden, ja välillä kävi tosiaan niin että hidastusefekti ei antanut minun reagoida mitenkään, ennen kuin liki viereen spawnannut taken teki osumaa kokonaisen combon verran. Seuraavalla yrittämällä täysin samasta kohdasta selvisi sitten oikein mallikkaasti, joten kaikesta selvisi viimeistään trial and error-metodilla. Checkpointtejahan peli sentään tarjoaa hyvinkin avokätisesti, joten kovin pitkästä matkasta ei asioita tarvitse kuollessaan uudelleen ottaa.

[Joni Ahonen]

Goldfinger

Todella harvinaista, että hakkaan jotakin peliä melkein koko päivän, sillä eilen en poistunut kertaakaan ulos käppäilemään. Goldfinger on nyt läpäisty 00 agentilla bonustasoja myöten, jotka tunnistettavasti sijoittuvat ekaan ja tokaan Conneryn leffaan.

Tämä modi on tehty rakkaudella ja selvästi Goldfinger katsottu tarkkaan. Pelistä löytyy tuttuja tapahtumapaikkoja, hahmoja, dialogia ja ne klassiset kohtauksetkin, jotka toki ovat rujoja, mutta tunnistettavia silti Goldfingerin ranchia ja sitä pienoismallia myöten. Täytyy katsoa Goldfinger tänään, sillä haluan tarkistaa löytyykö kaikki pelin kentät itse leffasta.

Pakko myöntää tämän modin olleen lopulta iloinen yllätys, sillä koukutuin aivan hurjasti pelaamaan 00 agenti-moodilla. Haaste tekee pelistä hiippailuräiskintää ja pakottaa oikeasti pohtimaan etenemistapoja, josta syystä oli kiinnostavaa tsekata Tubesta muiden pelitapoja edetä kenttä läpi. Vaikka vastaan tuli muutama aivan melkein ylivoimainen taso, joista pahinta hakkasin eilen 7 tuntia putkeen (suojelutehtävä nimittäin!!!), jotain on tehty oikein, että peli silti näin vangitsi minut tv:n äärelle. Tuttu mekaniikka ja munakkaasti potkivat aseet, osumia kärvistelevät viholliset sekä huikeat räjähdykset tekevät tästä yhtä viihdyttävää räiskyttelyä kuin GE:n pelaamisesta yhä tänäkin päivänä.

Nostan Oddjobin hattua tekijöille peliin suunnitelluista yllättävän laajoista ja tasokkaista 20 kentästä, joissa jokaisessa soi peräti aivan uudet musiikit. Ainoastaan suurin ongelma ovat ulkoilmakentät, jossa N64:n heikko resoluutio ja välillä yksinumeroisiin laskeva ruudunpäivitys tekevät pelaamisesta varmasti monien mielestä pelikelvotonta. Siitä huolimatta minä pystyin nauttimaan, mutta en myönnä etteikö kokemus olisi pc:llä ja 30-60fps:llä paljon suvuvampaa. Pelissä on Aston Martinilla suoritettava kaahailukenttä, jossa välillä diaesitykseksi muuttuva meno saisi monet tämän päivän kultasilmät itkemään verisiä kyyneleitä.


Vaikka kyseessä on modi, jossa tekniikka tuntuu piirun verran yleisesti pyörivän heikommin kuin alkuperäisessä, peli voisi muuten olla oikeasti Raren käsialaa vuodelta 1998. Uudet musiikit eivät aivan niin iskeviä ole kuin GE:ssä, mutta tuttuja Bond-säveliä mukailevat biisit toimivat kyllä pelatessa. Itse kentät olivat ihan hyvin suunniteltuja, joissa monissa kokoa ja laajuutta on turhan paljon, mitä nyt monilla uusintakerroilla kentät alkavat aina tuntumaan ymmärrettäviltä hahmottaa. Tietyllä tapaa monikin peli muuttuu paremmaksi, kun sitä aikansa läiskii ja oppii tuntemaan kenttien salaisuudet.

Tämä on kevyesti parempi kuin Nightfire. Uskaltaisin jopa väittää olevan se paras Bond-peli heti GoldenEyen jälkeen. Ja sanon kehuksi, sillä se että fanien tekemä modi pieksee EA:n unohdettavan keskinkertaiset Bondit mennen tullen, ei ole aivan onneton suoritus todellakaan. Suosittelen kaikille, jotka diggasivat GE:n pelimekaniikasta. Mutta jos ei halua taistella heikkoa tekniikkaa vastaan N64:lla, PC:llä kokemus on varmasti mukavampi.


Hyvää:

- Kokonaan 20 uutta kenttää, joissa jokaisessa oma teemabiisinsä
- Muutama kenttä todella hyvin suunniteltu ja yleensäkin taso korkea
- GoldenEyen pelimekaniikka toimii ja räiskinnässä on edelleen potkua!
- Huomio leffan tapahtumapaikkoja ja juonikuvioita

Huonoa:

- Liian laajat ulkoilmakentät pistävät pelin kyykkyyn. Kenteissä muutenkin turhan paljon tyhjiä huoneita ja paikkoja
- Välillä pelaaminen frameratea vastaan taistelemista
- Vaikeustaso hyppii 00 agentilla, yksi suojetehtävä suorastaan sadistinen, jollaisia ei toivoisi näkevän missään peleissä
- Muutamia bugeja

85


EDIT. Katsoin leffan aivan uusin silmin ja ei voinut kuin hämmästellä miten hyvin modaajat keksineet hyödyntää elokuvan tapahtumapaikoista kokonaisia kenttejä, vaikka leffassa ne vain vilahatavat ruudulla. Katselen jatkossa Goldfingeriä samaan tapaan kuin GoldenEyeä bongaillen pelistä tuttuja tapahtumapaikkoja.

[Gigante]

Yooka-Laylee (Switch) Loppupääkkäri oli niin ikään aivan kuin Gruntilda siitä vitutuksen määrästä ja siitä kuinka joutuu kädet hikisenä kikkailla ohjaimella ilman kunnon hengähdystaukoa. Ainoastaan kamera toimi rutosti paremmin.

Keräsin vain 100/145 Sivulia/pagieä, koska en tuntenut tarpeeksi masokismia edes harkita 100% kierrosta kiitos jo ihan kakkosmaailman Kartos-osuuden (jotka ovat muissa maailmoissa vielä kamalampia). Jollakulla tekijätiimistä on ollut jokin pakkomielle liukumäkiin ja luisuihin, kun lähes joka maailmasta löytyy jokin luisu jossa kitkat menevät tyystin nollaan etkä voi muuta kuin yrittää liukua vähän sivummalle ja toivoa ettet osu mihinkään. Ei mene muutenkaan jakeluun miten jokin parinkymmen asteen kulmassa oleva sileä kivipolku on kuin liukkaimilla öljyillä valeltu, mutta suuremmassa kulmassa oleva luminen mäki kavutaan vaivoitta. Samantapaisia aatoksia heräsi myös koko sonaaripamauksesta, joka tuntuu rikkovan vain joitain yksittäisiä laseja eikä suinkaan kaikkia.

Voisi nyt kuvitella että vihasin tätä peliä sydämmeni pohjasta, mutta niin ei suinkaan ole. Kyllä tämä peli parantui huomattavasti kun ekasta maailmasta päästiin eteenpäin ja suurimman osan sivulien keräilystä kävi vähemmälle vaivalla. Se, että mitenkä hyvin klassinen Banjo-Kazooie meininki on vanhentunut mekaniikoiltaan onkin sitten mielipiteitä jakava asia. Kameran hallinta käy kuitenkin paljon esikuvaansa paremmin ja ymmärtääkseni switchin versiossa sitä on jopa fiksattu muita versioita sujuvammaksi. Pidin siitä miten vapaata ja rajaamatonta meininki on...ehkä välillä jopa liiankin vapaata kun lentokyvyn onnistuu avaamaan, mutta kerrankin voin kapuilla eri kivien ja seinien päältä ilman että jokin näkymätön seinä blokkaa kulkureitin yhtenään.

Sääli sinänsä että Banjon ja Kazooien henkinen seuraaja ei ollut viiden tähden teos, kuten useat fanit olivat haaveilleet. Ei niin etteikö kolmen ja puolen tähden teos huono sijoitus sekään olisi.

[Silence]

MASS EFFECT: Legendary Edition (pc)

Viime viikolla vanha luokkakaverini opiskeluajoilta otti yllättäen yhteyttä. Hän kun on minun tavoin kova Mass Effect-fani ja oli mennyt hommaamaan koko trilogian sisältävän "remasteroinnin" eli Legendary Editionin pclle. Hän halusi tietää mitä olin tekeleestä mieltä. Kerroin etten ole pelannut. Noh, ilmeisesti hän todella halusi tietää mitä ajattelin remasteroinnista ja kaveri lainasi minulle tunnuksensa jotta voisin pelata. Tosin trilogian läpipeluun sijasta pelasin vain muutaman tunnin ensimmäistä osaa siihen asti kun Shepardista tehdään Spectre-agentti.

Mitäpä nyt sanoisin.... en todellakaan ollut kovinkaan innoissani. Legendary Edition tuntuu olevan pelikokoelma niille joille sarja ei entuudestaan ole tuttu. Paljon on graaffisuutta hiottu. Joo, päällisin puolin tekstuurit ovat paremmat, ympäristöihin on selvästi isolla kädellä lisätty uusia muotoja ja yksityiskohtia ja hahmomalleja on selvästi vähän kulmista hiottu. Eipä siinä mitään. Mutta ongelmaksi muodostuu se kaikista pahin, eli remasteroinnista vastanneen tiimin "Me ollaan paljon parempia kuin alkuperäistiimi, joten korjataan niiden tekemät suunnitteluratkaisut Paremmiksi".
Ja suurin niistä on valaistuksen täydellinen vaihtaminen. Poissa on alkuperäisen pelin hämärän tunnelmallinen ja erittäin elokuvamainen valaistus. Nyt kaikki näyttää siltä kuin joku olisi painanut Blade Runnerin pimeissä lavasteissa kaikki valot päälle. Hahmojen tunnelmallinen valaistus on kokonaan tuhottu ja kaikki seisovat keskusteluissa kuin spottivalossa. Remasteroinnista vastanneen tiimin ohjenuora on selvästi ollut "Vähemmän tyyliä ja tunnelmaa, enemmän arkirealismia". Siis mitä helvettiä?

https://ocdn.eu/images/pulscms/MzM7MDA_/fbde57d173798f8dfa79ed5dd6240b0a.jpg

https://i.ytimg.com/vi/04f9T0_xSX4/maxresdefault.jpg

Kaikista suurin järkytykseni oli kuitenkin alussa Eden Primella oleva kohtaus joka sai minut samantien tekemään päätöksen etten todellakaan aio pelata tätä remasterointia läpi. Kohtauksessa pelin.... öööhmmmmm *pääpaha* nousee ilmaan ja katoaa taivaalle. Alkuperäisessä pelissä kohtaus on todella vaikuttava, supertunnelmallinen, missä pahaenteisesti punoittava taivas suorastaan huutaa kauhistuttavaa tunnelmaa ja pahuutta. Mutta Legendary Editionissa tunnelma on jostain syystä täysin muutettu. Tilalla on kiva, iltainen auringonlaskuinen hetki ja taivaskin kivasti vielä sinertää...

https://i.redd.it/ksc220y1c3f61.jpg


En todellakaan myöskään tykkää kun niin elokuvien kuin pelien "remasterointien" yhteydessä sarjan Alkuperäisestä / Ensimmäistä teoksesta muokataan enemmän myöhempien osien kaltaista. Se on jotain mikä saa minut aina näkemään punaista. Kameraa on selvästi tuotu alemmas ja lähemmäs pelaajaa, jotta tyyli olisi enemmän kuin ME2. Alkuperäisessä pelissä niin vapaasti seikkaillessa kuin ammuskellessa kamera oli selvästi reippaasti kauempana ja ylempänä, antaen enemmän tilaa hahmottaa ympäristöä seikkailtavan roolipelin tavoin. Originaalin laajempi kamera sopi muutenkin paremmin ensimmäisen pelin scifi-avaruusoopperan tutkimusmatkailuun. Mutta koska ykköspeli on niiiiiin nolo ja vanhahtava niin täytyyhän tämä korjata enemmän jatko-osien räiskintätyyliseksi.

Mutta joo, tämä ei ole arvostelu kun en halunnut enempää mokomaa remasterointia pelata. En tiedä syytä miksi jatkaa kun kaikki vakuutti jo siitä että pidän vanhasta versiosta helvetisti enemmän. Taidan mieluummin asentaa alkuperäisen julkaisun ja pelata sitä taas. Jos Mass Effect Legendary Edition olisi vanhan elokuvaklassikon remasterointi niin se olisi "Modernistettu" uusilla cgi-tehosteilla ja täysin alkuperäisen ilmeen muuttavalla *modernilla* väripaletilla koska julkaisusta vastannut studio olisi halunnut tuoda elokuvan "nykypäivän katsojille". Mutta vanhojen fanien johdosta elokuva löytyisi nopeasti alelaarista koska kukaan ei haluaisi ostaa sitä. Tosin... en tiedä miten käy nyt kun tämä ei ole elokuva vaan peli. Kai se on myyntimenestys kun grafiikat on näennäisesti paremmat, eikä muulla ole väliä.

Kiitin vanhaa luokkakaveria ystävällisesti antamastaan mahdollisuudesta ja sanoin etten halua pelata enempää. Hän naureskeli että epäilikin että saa nopeasti pelin takaisin.

[Gigante]

Resident Evil 2 (reimagination) tuli pelattua loppuun PC:llä Leonin 2nd runin myötä. Edelleen kyllä hyvä peli ja hieno uusioversio klassikosta, mutta se timantin takaa näkyvä hiomavirhe on juurikin kunnollisten A/B-skenaarioiden puute. Skenaariot eivät, paria hassua kohtausta lukuunottamatta, tunnu olevan lainkaan rinnakkain kytköksissä toisiinsa kuten alkuperäisessä versiossa. Aloituspaikkaa lukuunottamatta koko skenaario pyörii aivan samoin kuin pelaisi hahmon varsinaista "ykkös-skenaariota" hyvin minimaalisilla eroavaisuuksilla. Molemmilla hahmoilla niitataan pitkälti ihan samat bossit, toisin kuin alkup. jossa molemmat hahmot kohtasivat skenaarioissaan ihan eri mörköjä.

Huomaa, että 2nd run-tila on kyhätty loppuvaiheilla vähän kiireessä kasaan, kun tämä eräskin hahmo toimii ja kuolee täysin eri tavalla ollen ristiriidassa ensimmäiseen skenaarioon tapahtumiin nähden. Eivät selvästi ehtineet kyhäillä uusia välikohtauksia kasaan välttääkseen näin näkyvät juoniaukot.

"REmake2" korjaa kyllä mainiosti alkuperäise pelin muutamia puutteita ja lisää sekaan mukavasti uusia elementtejä, mutta toisaalta jättää aavistuksen verran myös pois tärkeää materiaalia tai muokkaa niitä vähän turhan voimakkaalla kädellä. Pelillisesti se on silti mitä mainiointa selviytymiskauhua ja kädenvääntö tämän ja alkuperäisen pelin väliltä on suht tasaväkistä.

Ehkäpä joku päivä, jos jaksan vaivaa nähdä, voisin raapustaa ihan isomman arvostelun tästä tekeleestä.

[Silence]

Resident Evil 2 (reimagination) tuli pelattua loppuun PC:llä Leonin 2nd runin myötä. Edelleen kyllä hyvä peli ja hieno uusioversio klassikosta, mutta se timantin takaa näkyvä hiomavirhe on juurikin kunnollisten A/B-skenaarioiden puute. Skenaariot eivät, paria hassua kohtausta lukuunottamatta, tunnu olevan lainkaan rinnakkain kytköksissä toisiinsa kuten alkuperäisessä versiossa. Aloituspaikkaa lukuunottamatta koko skenaario pyörii aivan samoin kuin pelaisi hahmon varsinaista "ykkös-skenaariota" hyvin minimaalisilla eroavaisuuksilla. Molemmilla hahmoilla niitataan pitkälti ihan samat bossit, toisin kuin alkup. jossa molemmat hahmot kohtasivat skenaarioissaan ihan eri mörköjä.

Huomaa, että 2nd run-tila on kyhätty loppuvaiheilla vähän kiireessä kasaan, kun tämä eräskin hahmo toimii ja kuolee täysin eri tavalla ollen ristiriidassa ensimmäiseen skenaarioon tapahtumiin nähden. Eivät selvästi ehtineet kyhäillä uusia välikohtauksia kasaan välttääkseen näin näkyvät juoniaukot.

"REmake2" korjaa kyllä mainiosti alkuperäisen pelin muutamia puutteita ja lisää sekaan mukavasti uusia elementtejä, mutta toisaalta jättää aavistuksen verran myös pois tärkeää materiaalia tai muokkaa niitä vähän turhan voimakkaalla kädellä. Pelillisesti se on silti mitä mainiointa selviytymiskauhua ja kädenvääntö tämän ja alkuperäisen pelin väliltä on suht tasaväkistä.

Joo voi paska, tämä on juuri sitä mitä olen pelännytkin näiden uusien remakeiden olevan: "Uusia tulkintoja" jotta voidaan mennä siitä mistä aita on matalammalla, vähentäen ja suoraviivaistaen asioita, eikä loistavan gamecuben RE1 Remaken tavoin vain entisestään boostata loistavuutta ja lisätä uusia elementtejä jo valmiiseen kokonaisuuteen. Huoh.

[Gigante]

Resident Evil 2 (reimagination) tuli pelattua loppuun PC:llä Leonin 2nd runin myötä. Edelleen kyllä hyvä peli ja hieno uusioversio klassikosta, mutta se timantin takaa näkyvä hiomavirhe on juurikin kunnollisten A/B-skenaarioiden puute. Skenaariot eivät, paria hassua kohtausta lukuunottamatta, tunnu olevan lainkaan rinnakkain kytköksissä toisiinsa kuten alkuperäisessä versiossa. Aloituspaikkaa lukuunottamatta koko skenaario pyörii aivan samoin kuin pelaisi hahmon varsinaista "ykkös-skenaariota" hyvin minimaalisilla eroavaisuuksilla. Molemmilla hahmoilla niitataan pitkälti ihan samat bossit, toisin kuin alkup. jossa molemmat hahmot kohtasivat skenaarioissaan ihan eri mörköjä.

Huomaa, että 2nd run-tila on kyhätty loppuvaiheilla vähän kiireessä kasaan, kun tämä eräskin hahmo toimii ja kuolee täysin eri tavalla ollen ristiriidassa ensimmäiseen skenaarioon tapahtumiin nähden. Eivät selvästi ehtineet kyhäillä uusia välikohtauksia kasaan välttääkseen näin näkyvät juoniaukot.

"REmake2" korjaa kyllä mainiosti alkuperäisen pelin muutamia puutteita ja lisää sekaan mukavasti uusia elementtejä, mutta toisaalta jättää aavistuksen verran myös pois tärkeää materiaalia tai muokkaa niitä vähän turhan voimakkaalla kädellä. Pelillisesti se on silti mitä mainiointa selviytymiskauhua ja kädenvääntö tämän ja alkuperäisen pelin väliltä on suht tasaväkistä.

Joo voi paska, tämä on juuri sitä mitä olen pelännytkin näiden uusien remakeiden olevan: "Uusia tulkintoja" jotta voidaan mennä siitä mistä aita on matalammalla, vähentäen ja suoraviivaistaen asioita, eikä loistavan gamecuben RE1 Remaken tavoin vain entisestään boostata loistavuutta ja lisätä uusia elementtejä jo valmiiseen kokonaisuuteen. Huoh.

Olihan tuo alkuperäinen kakkosresku lineaarisempi kokemus verrattuna ensimmäiseen peliin, sikäli kun muistan. En nyt sanoisi, että peli olisi "vähentänyt" sisältöään, tai ainakaan mitä tulee alkuperäisversion tapahtumapaikkoihin, enimmäkseen on sijoittanut ne toiseen paikkaan. Suurin osa poliisilaitoksesta on sijainneiltaan uskollinen alkuperäiselle pelille, mitä nyt arkkitehtuuria on rukattu sieltä täältä ja pari uutta tilaa lisätty. Viemäri ja loppulabra ovat toisaalta tehty ihan uusiksi paikoiksi.
Veikkaan, että tuo nk. "kakkoskenaarion" munaaminen johtui suurella todennäköisyydellä siitä että peliä oli alun alkaen kyhätty kahdeksi yksittäiseksi kampanjaksi (kuten Re1:n Jillin ja Chrisin tarinat), mutta fanien palautteen takia tekijät sitten kyhäsivät 2nd run-skenaarion kasaan melko loppuvaiheessa, eikä tiimille jäänyt enää aikaa ja resursseja animoida tähän kokonaan uusia välikohtauksia.


...


Super Mario 3D World (Switch) päätarinatila tuli läpäistyä ja pakko myöntää, että tämä taitaa olla yksi näyttävimmistä sekä viihdyttävimmistä tasoloikka-Marioista pitkään aikaan. Kisukellosta irtoava kissavoima on ylivoimaisesti söpöin kyky ikinä :3. Suurin osa kentistä tuli pelattua Peachillä ihan vaan tämän etenemistä helpottavan liitämistaidon takia. Moninpeliä tuli paikallisen otakuseuran kanssa pelitettyä ja siinä tilassa haastekerrroin nousee ihan eri sfääreihin jos muut pelaajat eivät ole yhtä taitavia (lisärit hupenevat tosi vilkkaan, meinaan).
Sopivasti lyhyiden ja vaihtelevien kenttien myötä, oikein vallan mainiota ajantappoa lyhyissäkin sessioissa.


Moninpelissä aiheutui pientä repeilyä, kun tokasin "Grab the pussy!" poimiessani kantoon kisuvoimia käyttävän pelaajan .

[Gigante]

Spider-Man Remastered (Ps5)

Seittisinkoilu pitkin kaupunkia ja rivikonnien pehmittäminen/paketointi saa olon tuntumaan niin supersankarilliselta. Päätarina on loistavasti kirjoitettu ja DLC tarjoaa pientä lisäherkkua päätarinasta jääneeseen nälkään. Pitkälti olikin aina fiilis, kuinka olisin pelaamisen ohella ihan seurannut varsinaista Spiderman-TV-sarjaa, suomitekstys vielä vahvisti elokuvamaisuutta. Sivutehtäviä ja kaikenlaista lorea löytyi oikein mukavasti. Tämän pelin versio Otto Octaviuksesta menee pohjustuksineen kirkkaasti top3een kyseisestä hahmosta, muita hahmoja unohtamatta. Toki sivutehtävien rivikonnien pieksäminen alkaa pitemmän päälle toki toistaa itseään, mutta hyvä että tekemistä sentään löytyi.

Mikäli pitää jostain peliä kritisoida niin:

-Vaikka seitin varassa sinkoilu ja loikkiminen varmistavat liikkumisen suuressa mittakaavassa, niin tarkempi hyppääminen pienemille alueille kävi toisinaan tarpeettomasti turhauttavaksi. Esim silloin kun pitäisi päästä kiiressä seinämälle pommia purkamaan.

-Minua ei henk. koht. haitannut muiden hahmojen hiipimisosuuksien lineaarisuus, (vaikkakin oli hivenen epäuskottavaa että yksikään rivikonna ei hahmoa muka havaitse), mutta minua otti itse hämiksenä usein pattiin se kuinka pelin "vaarattomiksi" luokitellut vihollisten paketointi jollain hemmetin ilveellä onnistuu kuitenkin hälyttämään kaikki muut pahikset. Onneksi suurin osa hiiviskelystä oli vapaaehtoista.

-Monet ovat kritisoineet Pater Parkerin uusia kasvoja remasterista...ja ymmärrän kyllä kritiikin. Vertasin loppukohtausta alkuperäiseen ja kyllä ne Ps4:n versiossa olivat ilmekkäämmät. Toki peli muuten näyttää ehostetummalta alkuperäiseen nähden, mutta ne kasvot olisivat voineet jäädä koskemattomiksi.

- DLC:ssä ihan liikaa Screwballia. Tämän haasteet olivat ihan okei lisärin ekassa episodissa, mutta olisivat vaan voineet jäädä siihen. SB kun ei tuki turpaansa koskaan, eritoten niiden vitun ärsyttävien hiiviskelyhaasteiden aikana! Tämä hahmon sijaan olisi saatu käyttää muita vähemmän muistettuja pahiksia.


Vioista huolimatta tätä peliä jo voi kehua, ei yksinään loistavaksi hämispeliksi vaan myös mainioksi avoimen maailman toimintaseikkailuksi. Seuraavaksi vaan Miles Morales-seikkailun kimppuun.

[Silence]

Spider-Man Remastered (Ps5)

Itseänikin on tämä Sonyn Spider-Man peli kiinnostanut jo pitkään. Vaikuttaa hyvällä tavalla oikealta ja sopivasti asioita uudistavalta Hämisseikkailulta. PC-versiota epätoivoisesti odotellessa....

-Monet ovat kritisoineet Pater Parkerin uusia kasvoja remasterista...ja ymmärrän kyllä kritiikin. Vertasin loppukohtausta alkuperäiseen ja kyllä ne Ps4:n versiossa olivat ilmekkäämmät. Toki peli muuten näyttää ehostetummalta alkuperäiseen nähden, mutta ne kasvot olisivat voineet jäädä koskemattomiksi.

Tämä on näitä aivopieruja joita ei vain voi ymmärtää. Luuliko Sony oikeasti ettei tuosta nousisi paskamyrskyä kun pelin päähahmon naama vaihtuu toiselle konsolisukupolvelle remasteroituessa jotta voidaan Tom Holland-fanijoukkoja kalastella/miellyttää...

[Red Lobster Forman]

Mario Kart 8 Deluxe Nintendo Switchillä.

Ihan viihdyttävää arcade-ajelua. Crash Team Racing Nitro-Fueledin PS4:llä voisin ottaa seuraavaksi työn alle.

[Gigante]

Resident Evil 2 (Ps4) läpäistynä, Leonilla ja sitten Clairella, Hardcore-vaikeustasolla ja klassisella soundtrackillä varustettuna. Hardcorella peli pääsee paremmin oikeuksiinsa, rajatummilla tallennuskerroilla ja paljon enemmän lämää kestävillä ja tekevillä vihulaisilla...jotka tuntuivat jopa liikkuvan liukkaammin, kun jalkoihin ampuminen ei tahtonut osua yhtä helposti kuin mitä Pc:llä tehdyllä standard-rundilla. Myönnetään, käytin loputonta puukkoa usein, säästääkseni ammuksia mutta muihin loputtomien kutien aseisiin en koskenut. Alkup. Colt SAA:n korvaava Quickdraw Army on kelpo reviska mitä tulee tulinopeuteen ja tehoihin, kunhan vaan pitää kohteen riittävän etäällä.

Alkup. soundtrackiltä löytyy toki hyviä biisejä, mutta ne jäävät kaikki vaan melko unohdettaviksi kun vertaa klassisiin sävellyksiin. Adrenaliinit pomppasivat nopeasti tappiinsa, kun se eräs kuuluisa korppikäytävän paniikkimusa pärähtää soimaan, zombien puskiessa ikkunoista sisään ja kudit olivat suht vähissä.

Monet pelaajat sanovat inhoavansa Sherryn osuutta, mutta itse vihaan syvästi koko Adan osuutta, jossa on tylsä, kömpelö gimmick ja se vittumainen kohtaaminen Tyrantin kanssa. Sherryn osuus sentään tarjoaa taustallisesti tärkeää lorea ja saa läpäistyä suht helposti, vaikka onkin käytännössä skippaamatonta välikohtausta.

Pikkuvioista huolimatta silti hyvä teos. Hardcore tila on must kokemus. Pitääpä ottaa syksymmällä muut kampanjat yritykseen.