Kirjoittaja Silence » 26.05.2025 09:18
DUNE Part 2 (2024)
Katsoin ensimmäisen osan uudestaan ensimmäistä kertaa sitten sille tekemäni arvostelun, kun halusin palauttaa leffan takaisin mieleeni ennen kakkososan katsomista. Ja sen läpi kärsittyäni huomasin ettei mielipiteeni siitä ole muuttunut milliäkään kolmenvuoden takaisesta katsomiskerrasta. Ykkösosa on käsittämättömän tyhjä elokuva jonka on tehnyt joku jota aihe ei ole kiinnostanut. Joku joka on lähestynyt koko juttua lähinnä outojen, yhteen kasaamiensa villien concept artien pohjalta ja vain olettanut että kyllä katsoja tuntee tarinan entuudestaan.
Dune part 1 oli elokuva joka perustuu erittäin juoni ja hahmovetoiseen Frank Herbertin scifiklassikkoon, mutta elokuvan on tehnyt tekijä joka ei ole kiinnostunut sellaisista tyhmistä jutuista kuin Juoni tai Hahmot, vaan on vain halunnut fiilistellä. Dune part 1 on elokuva jonka pitäisi rakentaa tarinaa, esitellä hahmoja, maailmaa ja luoda jännitettä. Sen sijaan se on yliminimaallinen, yhtenä tylsänä viivana etenevä outo taidekokeilu, joka tuo enemmänkin mieleen jonkun fanin suosikkielokuvastaan yhteen leikkaaman ja youtubeen lataaman "tribuuttivideon" missä tämä on juonen leikannut pois ja tehnyt kivan musiikin soidessa yhteenleikkauksen kaikista elokuvan fiilistelyhetkistä. Nätti elokuva on ja sillä oli kykyä luoda suuria kuvia, mikä oli välillä todella vaikuttavaakin. Mutta loppupeleissä se oli ontto ja tyhjän fiiliksen jättävä kokonaisuus. Mikä helvetin pettymys.
Odotukseni olivat aivan nollassa kakkososan osalta. Mutta täytyy sanoa heti tähän alkuun että Dune Part 2 on huomattavasti parempi elokuva ja eheämpi kokonaisuus kuin ontto ykköselokuva. Ja suurin selitys sille on erittäin helppo määritellä: Part 2 on rakennettu ykkösosasta poiketen JUONI ENSIN ja vasta sitten sitä on alettu toteuttamaan Ohjaaja Denis Villeneuven outojen fiilistelyiden ja kiehtovien concept art-ideoiden kautta. Maailmasta, osapuolista ja kaikenkaikkiaan asetelmasta saa vain paljon selkeämmän otteen jo alkumetreillä. Ja tuntui kokoajan siltä että katsoja joka ei tarinasta tiedä etukäteen mitään, pysyy taatusti enemmän tai vähemmän kärryillä tapahtumista, ilman että täytyy turvautua "Mitään en tästä tajua, mutta todella vaikuttavia visuaallisuuksia on elokuva täynnä"-hevonpaskapuolustukseen.
Lynchin Dunen jälkimmäisen puoliskon Part 2 voittaa helposti mennen tullen. Mutta se ei paljoa vaadi, kun Lynchin elokuva jälkimmäinen puolisko oli kaamea pikakelausmontaasi joka yrittää alle tunnissa kasata hirveässä paniikissa juonen jonkinlaiseen finaaliinsa. Part kaksi on kestoltaan huimat 2h 45minuuttia ja se enimmäkseen toimii. Tuntuu että jämäkällä otteella olisi voitu helposti tiivistää puolen tunnin TAI jopa tunnin edestä kestoa, mutta ohjaaja Villeneuve ei sellaista käsitettä kyllä tunne. Ainakin tälläkertaa tuntuu että kestoa on käytetty johonkin, toisin kuin viimekerralla. Elokuva seuraa kirjan tapahtumia semi-uskollisesti, muuttaen lähinnä yksityiskohtia omaksi edukseen. Suurimman muutokset koskevat kahta asiaa: Elokuva skippaa kirjan parin vuoden aikahypyn ja pitää tapahtumat alle vuoden sisällä. Sekä toisena on aivan lopussa tuleva radikaali muutos tarinaan, joka muuttaa tarinan pointtiakin käsittämättömästi jo tässä vaiheessa. Mutta en puhu tästä enempää tässä.
Elokuvan ryhdistysliike teki heti vaikutuksen itseeni. Mutta kehuista huolimatta ei tällä uudella elokuvalla mitään aihetta suureen juhlimiseen ole. Se on varsin etäinen, kylmä tasapaksu taidekokeilu edelleen, jolla on PAHA TAPA olla antamatta katsojalle kunnon perustelua siitä miksi kaikki tapahtuu ja miksi se taustalla oleva Spice on niin tärkeää kuin on. Koska Ohjaaja Villeneuvea pidetään jonkinlaisena uutena Kubrickin ja Nolanin sekoituksena, tätä ei tietenkään saa mistään kritisoida ja mitään ei pitäisi kyseenalaistaa, sillä olemme neron käsissä ja kaikkea pitää vain sokeasti palvoa. Joo sori nyt vaan, mutta Ei. En tiedä miksi aihetta lähestytään oudon kylmän sosiopaattisen steriilin kirurgin ottein, eikä inhimillisen lämpimästi, monipuolista kuvaa antaen. Mutta tälläkertaa tapahtumista saa sentään katsojana otteen. Mukana on kaikinpuolin edellisen elokuvan huonot puolet mutta myös paremmat puolet, kuten suuret kokoluokat ja tietokonetehostoiden saumaton yhdistäminen juonen palveluun ilman tunnetta siitä että mentäisiin cgi edellä.
Mukana on hetkiä jotka hetkellisesti saavat oikeasti luotua vaikuttavan hetken aikaan. Sellaisten hetkien, kun huomaat irtautuvasi hetkeksi tuolistasi ja vain uppoutuvasi elokuvan sisään. Sellaiset hetket kuten suurten Space Harvesterien ympärillä tapahtuvat komeat toimintahetket, tai Paulin ensimmäisen ratsastus Madon selässä tai niinkin yksinkertainen hetki kuin uuden pahishahmon, Austin Butlerin esittämän Feyd-Rauthan ja Lea Seydouxin esittämän Lady Fanringin välisen tunnelmallisen käytäväkohtauksen seuraamisen. Elokuva onnistuu myös aloittamaan itsensä varsin tehokkaasti. Hevonpaska fiilistelyn sijasta tarinaa aletaan heti kertoa ja kokonaiskuvaa rakentaa ja heti perään saadaan pirun tyylikäs ja tunnelmallinen toimintakohtauskin.
Mutta vastavuoroisesti sitä huomaa myös kohtaavansa hetkiä kun vain pyörittelet silmiä päässäsi ja mietit että mitä paskaa nyt taas tapahtuu ja kiroilet munattomia lässytyshahmoja. Tuntuen kuin seuraisit jotain teatterilavaesitystä.
Ja ennen kuin kukaan sanoo että ruikutan vain kun ei olla oltu uskollisia kirjalle, niin sanon että ei minua todellakaan haittaa muutokset, jos ne ovat PERUSTELTUJA tai jos niiden takana on oikeasti jokin kunnon OMA VISIO joka tekee niistä hyviä uudistuksia. Esimerkiksi tekemättömäksi jäänyt Alejando Jodorowskyn Dune ei olisi ikimaailmassa ollut uskollinen adaptio novellista mutta kaikki haluaisivat nähdä sen ja hyvästä syystä: Koska Jodorowsky on luova nero jonka kädessä ei välttämättä synny uskollista adaptiota mutta syvällinen ja todella luova oma versio aiheesta. Villeneuven versio on luova mutta erittäin pinnallinen ja useat sen muutokset saavat vain hämmennyksen aikaan. Tuntuu kuin näkisin vain millisekunnin minimaallisen vilautuksen maailmasta joka on paksun tietosanakirjan kokoinen paikka tutkittavaksi. Mitä tuhlausta.
Näyttelijätyö ei ollut ykköselokuvassakaan kovin kummoista. Erittäin kylmää, etäistä ja väärällä tavalla pienieleisen realistista. Ja kakkososa jatkaa aivan samoissa ruoduissa. Näyttelijät ovat ihan hyviä, ihan hyvin castattuja. Mutta eivät tippaakaan enempää. Enemmän syytän käsistä ja ohjausta siitä miten mitättömiä ja "realistisen tylsiä" kaikki ovat. Pahikset ovat yksitoikkoisen hirveitä psykopaattihirviöitä ja hyviksemme on nössöjä emopoikia. Vahvoja persoonallisuuksia ei pahemmin löydy, ei edes niistä kaikista suurimmista rooleista mistä olettaisi niitä löytävän. Ei vaikka tarina ja maailma ihan huutaa sitä. Uusi hahmo kuten Chistopher Walkenin Emperor on ihan nössö pieni hiiri, joka näyttää juuri nousseen yömekossa yöuniltaan, eikä universumin hallitsija. Mitään ei löydy edes niistä hahmoista jotka esimerkiksi kirjassa ovat ikimuistoisia tapauksia, kuten päähahmo Paulin äiti Lady Jessica joka saattaa olla kirjan paras hahmo. Villeneuven elokuvissa ei tästä ole hirveästi mitään sanottavaa, kun kaiken pitää olla niin Realistista ja minimaallisen arkista. Tai pääpahis Vladimir Harkonen joka on kirjan kiehtovin hahmo, mutta elokuvassa yhden nootin ja parin lauseen pahishirviö joka tuntuu enemmän vain concept artilta. Yay.
Katsoin jo ykkösosaa aika huolestuneena, sillä jo siinä tarinan päähenkilöä Paul Atreidesia näyttelevä Timothee Chalament oli todella nössö ja mitätön olemukseltaan. Pelkäsin ettei tästä saataisi kasvamaan päähahmon eeppistä roolia täyttävää hahmoa tarinan edetessä. Ja tässä sitä taas ollaan paria vuotta myöhemmin todistamassa lopputulosta: Villeneuven elokuva päätyy jostain helvetin syystä tekemään päähahmo Paul Atreidesista täysin munattoman ja jatkuvasti epävarmana olevan emopojan, vaikka tarinan pitäisi rakentaa tästä eeppistä, tilannetta hyödykseen manipuloivaa karismaattista johtajaa, joka inspiroi kansakuntia ja vetää lopussa kaikkia turpaan. Nyt pääsemme seuraamaan melkein kolmen tunnin edestä nössön epäröijän surkutteluita, samalla kun naishahmot sivussa tsemppaavat tätä kokoajan. Kun elokuva saapuu loppufinaaliin, huomasin vain katsovani päähahmoa ja miettiväni ettei hahmo tuntunut tippaakaan muuttuneen siitä millainen nössö ruikuttaja tämä alussa (ja koko matkan ajan finaalin) oli. Messiaallisen johtajan sijasta katsoin vain hengästynyttä pikkupoikaa jonka edessä kaikki oudosti päättivät kumartaa.
Suurimmat turhautumiseni koin elementeistä jotka tuntuivat muutoksilta jotka olivat kokonaisuudessa melkein vain siksi koska elämme uudessa, DEI-aikakauden vaatimusten täyttämässä todellisuudessa missä studiolla on ollut lista asioista mitkä Pitää tarinasta Korjata vastaamaan nykypäivän standardeja. Ja se tärkein on tottakai nuorten naisten esittäminen vahvoina ja itsenäisinä. Sekä älykkäiden miesmestarien nolaaminen pelkiksi narreiksi. Kirjojen viisas ja karismaattinen Fremen-johtaja Stilgar on muutettu nyt nykytyyliin elokuvan hölmöksi kevennyshahmoksi, josta on poistettu arvokkuus ja tilanteen ymmärtävä olemus. Ja tilalle tuotu tyhmä tosiuskovainen sekopää, jolle omatkin Fremenit naureskelevat. Sen sijaan nykytyylin diversiteettyä tukemaan tarinaa ja hahmoja on muutettu niin että KAIKKI älykkäät, tilanteesta OIKEASTI ajantasalla ja tasapäisesti ymmärtävät on kaikki Nuoria Naishahmoja.
En edes liioittele. Kaikki parikymppiset tarinan naiset ovat samanlaisia: kaikista ympärillään olevista eroavia fiksuja ja itsenäisiä vahvoja olentoja jotka eivät sorru ympärillä olevaan valtataistelupeliin tai hölmöihin uskomuksiin millä muita kontroloidaan. Aluksi uskottelin itselleni että kuvittelin vain omiani mutta pikkuhiljaa oli mahdoton olla asiaa enää sivuttamatta. Homma menee överiksi päähenkilö Paulin oman morsiammen Shanin (Zendayan) kohdalla josta on tehty viattoman Frementytön sijasta jokin nykypäivän diversitettikomitean uudelleensuunnittelema vahva ja itsenäinen naishahmo joka nauraa oman kansansa uskomuksille ja käyttäytyy itsetietoisesti kuin kaikki nykyään. Ongelma on että uudistettu rikkoo täysin tarinan toimivuuden ja ei anna minkäänlaista kunnon syytä hahmon käytökselle.
Elokuva alkaa myös loppua kohden rakentamaan hahmolle täysin keinotekoista, alkuperäisnovellista irtoavaa juonikuviota jossa ei ole mitään järkeä. Vaikka et tietäisi kirjasta mitään ja näkisit vain elokuvan, niin on silti täysin mahdoton ymmärtää miksi hahmolle tehdään sitä mitä hahmolle tehdään, kun luulisi että juuri se mitä tapahtuu on se että hahmo ja tämän kansa eniten haluaisi. Ja hahmon tulisi seistä juuri silloin vahvasti Paulin rinnalla eikä keinotekoisesti asettua tätä vastaan. Wtf? Ja varsinkin sitä että elokuva tuntuu viimeisten minuuttiensa aikana luulevan (ja käyttäytyvän) kuin Shani olisi tarinan päähahmo ja tekevän tästä jotain omaa Fury Roadin Furioasa-spinnoffia. Kun elokuvan viimeinen kohtaus tuli ja kun viimeinen kuva alkoi, huomasin äänen toteavani "Et jumalauta lopeta tähän kuvaan. ET JUMALAUTA LOPETA ELOKUVAA TÄHÄN-". Ja siihen se lopetti. Olisi kiva kuulla tekijöiden perustelu kohtaukselle, joka on luultavasti jokin versio siitä miten hahmolle piti antaa vahva ja itsenäinen strong woman-hetki vaikka hahmolla ei pitäisi kyseisessä osiossa olla mitään väliä, SILLÄ ELOKUVA KERTOI AIVAN TOISTA TARINAAA. Eikä Shanin kohdalla asiaa auta näyttelijätär Zendayan aivan kaamea yhden nootin roolisuoritus joka on suoraan kuin jostain arkisesta New Yorkin kaduille sijoittuvasta elokuvasta, eikä alkuasukasheimon viaton tyttö kaukaisesta galaksista. Nätti tyttö, mutta olisi kiva jos osaisi myös näytellä. Ja omata JOTAIN KEMIAA Timothee Chalamenten kanssa. Ehkä silloin juttu voisi edes vähän toimia. Koko lopun Shanimuutosta pilaa myös erityisesti se seikka että päähahmo Paul on aivan lättänä ja munaton emopoika läpi koko Villeneuven elokuva-adaptioiden. Jos tämä olisi ollut karismaattinen megajohtaja ja muuttunut edetessään joksikin rakkaalleen tunnistamattomaksi, niin olisin edes voinut ymmärtää Shanin asenteen. Mutta nyt se tuntuu vain studion DEI-osaston vaatimukselta.
Lopussa elokuva vetelee omiaan ja tuntuu tekevän viimeisten minuuttiensa ratkaisuja lähinnä pedatakseen seuraavaa elokuvaa (Dune Messias -kirjan tapahtumia), sen sijaan että se keskittyisi lopettamaan omaa tarinaansa pitkän seikkailun jälkeen. Ja koska elokuva ei tunnu enää keskittyvän lopettamaan omaa tarinaansa, loppu jättää oudon "mikä olikaan kaiken pointti?" hämmennyksen. Saavuttiinko lopetukseen, vai pitääkö tässä alkaa odottamaan sitä seuraavaa elokuvaa joka ehkä antaa sitten lopetuksen tarinalle?
Elämme kyllä häiritsevää aikaa. Tuntuu että jokainen tällainen hieman taiteellisempi, persoonallisemman otteen omaava ja ilmiselvästi normaalista Marvel-liukuhihnapaskasta eroava teos saa automaattisesti Mestariteoksen viitan ylleen ja kaikki alkavat vain hokemaan sitä itsestään selvyytenä. Ihan vain kun on vähän erilainen elokuva kuin valtavirrasta liukuhihnalla tuleva perus mikrolämmitettävä hampurilainen. Aivan kuten peliremaketkin. Jos se on remake vanhasta pelistä joka eroaa nykyliukuhihnapaskasta jo maineeltaan, mutta on uusimmilla grafiikoilla/pelimekaanikoilla päivitetty, niin luvassa on automaattisesti Mestariteos-titteli luvassa. Ei kyseenalaistamisia, ei syvempää tutkimista tai analyysia aiheesta. 10/10 ja Mestariteosta vain kaduille huutelemaan.
Dune Part 2 on kyllä ristiriitainen teos. Sillä on ehdottomasti hetkensä. Kaikinpuolin parempi ja eheämpi kuin edellinen elokuva, jolle se tuntuu olevan varsin huomaamattomasti yhdistyvä kakkoschapter. Vaikka en elokuvan omista juonellisista ratkaisusta pidäkkään, se tuntuu silti enemmän tai vähemmän eheältä kokonaisuudelta. Parempi kuin Lyncin osio aiheesta, mutta adaptaationa edelleen lähes mauton ja kylmän steriilinen pintaraapaisu.
3- /5