Minkä leffan katsoit viimeksi?

[Joni Ahonen]

Deadpool vs. Wolverine

Olin ajatellut että tässä on tämän kesän hauskin leffa, jossa olisi parhainta multiuniversumikikkailua, mutta kieltämättä vähän petyin. Jopa viime vuonna parjattu The Flash oli ongelmistaan huolimatta riemukkaampi kokemus, Barbiesta puhumattakaan, joidenka katsomisesta nautin kuin huvipuistossa vuoristorata-ajelusta. Muistan edelleen kuinka silloin 2016 ensimmäisen Deadpoolin parissa Lontoossa ajattelin ettei Hugh Jackmania varmana ikinä tulla näissä näkemään, etenkin kun Logan oli niin selkeä lopetus. Kiva olla väärässä. Mutta olisi voinut olla kivempaa.


Deadpool ei ole hahmona itselleni juuri ollenkaan tuttu, en ole lukenut kuin yhden lyhyen sarjiksen Spider-Man -lehdestä, jossa tämä vähän sekoili Hämmärin kanssa. Mutta uskoakseni näiden leffojen Deadpoolin habitus on aika lähellä sarjakuvien ja meininki on piristävästi piikikkäämpää kuin Marvelin vakavissa tuotoksissa. Kuitenkin ongelma on ettei monista sutkautuksista ja jatkuvasta läpän heitostaan huolimatta hahmo ole ollut kertaakaan kovinkaan hauska tai miellyttävä. Se kuuluneen asiaan että Deadpoolilla on regeneraatiokyky, mutta tämä on yksi sellainen juttu, jonka vuoksi hahmon puolesta ei tarvitse ikinä olla huolissaan tai välittää juuri mistään.

Onhan se ihan poikkeuksellisen kivaa kun voidaan vitsailla oikeusteknisistä jutuista ja vähän halveerata Disneytä ja Foxia, mutta eivät nämä jutut silti naurata. Hugh Jackman on oma tuttu ähisevä itsensä, mutta hänenkin roolinsa tuntuu tosi palasista kootuilta, jossa välillä pikkusen hiljennytään, tapellaan ja naljaillaan, ei siltä että hänellä olisi kehityskaari elokuvan tarinassa. Odotettuun tapaan hahmot nahistelevat ja vittuilevat toisilleen, joka on... odotettavaa, ei nyt niinkään hauskaa, mutta asiaan kuuluvaa.


Kaikki Deadpoolit ovat olleet sellaista "ihan ok" -tasoa, joiden jutut eivät pahemmin iske. Olen jo sitä mieltä että nämä jatkuvat kuittailut ja itsetietoiset jutut sekä cameot ovat tulleet tiensä päähän. Tässä pari cameota oli yllättävää ja hauskaa, mutta ei ne leffaa pelasta.

**/*****


Face/Off

Vitsi miten viihdyttävää jyskettä. Harmi kun tällaisia aidosti hauskoja, jännittäviä ja koskettavia toimintaleffoja ei enää osata tehdä. Idea on elokuvamaisen höhlä, mutta toimii elokuvissa. Cagella oli kyllä ysärilla mahtava toimintakolmikko: The Rock, Con Air ja Face/Off, joiden katsomisesta tulee hyvä mieli.

****/*****

[Silence]

JURASSIC WORLD DOMINION (2022) (aka Jurassic World 3)

Vuonna 2015 ilmestyi Jurassic World, yksi näistä ensimmäisistä "soft rebooteista", missä otetaan vanha klassikko ja *tarpeeksi* muutetaan sitä, lisätään itsetietoista ironiaa ja dumpataan nykyaikaiselle katsojasukupolvelle "uutena", itsenäisenä jatko-osana. Näin jälkikäteen minua hieman hävettää että itseasiassa pidin kyseisestä elokuvasta, sillä vaikka se tyhmä olikin, niin se sisälsi tarpeeksi omaa ja hyviä oivalluksia ollakseen toimiva elokuva.

Elokuvan jatko-osa Jurassic World Fallen Kingdom (2018) sen sijaan oli umpipaska ripuli joka tuntui epäonnistuvan kaikessa mitä ensimmäinen World onnistui tekemään. Se oli vain Jurassic Park The Lost World mutta paskempana ja idioottimaisena farssina missä tyhmyys oli ottanut vallan.

Ensimmäisen elokuvan ohjaaja ja kaikki nämä kolme kyseenalaisella osaamisella käsikirjoittanut Colin Trevorrow palaa "trilogian" päättävässä hevonpaskassa takaisin puikkoihin, saatuaan potkut Disneyn Star Wars trilogian päätösosan ohjaaja-käsikirjoittajan hommasta. Jurassic World Dominion on suoraan kakkososan laadusta paskemmaksi vetävä "trilogian" päätös jossa ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Elokuvan kaamean kahden ja puolen tunnin keston aikana halusin vain lopettaa sen katsomisen jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, sillä tässä "elokuvaksi" itseään kutsuvalla digitaalishowlta ei ole mitään tarjottavaa edes katsojakunnan tyhmimmälle jäsenelle.

Jokaista Jurassic Worldia voisi kuvailla kuin tyhmän katsojan älykkääksi elokuvaksi, sillä jokainen juonielementti, tapahtuma tai hahmo käyttäytyy kuin jonkun tuottajan lapsi olisi saanut suunnittella elokuvan. Dominionia katsoessa tuntuu kuin joku olisi kysynyt 6-vuotiaalta lapselta mitä elokuvassa tapahtuu, sillä maailma käyttäytyy elokuvassa aivan pikkulapsen logiikalla, eikä kukaan tunnu keksivän mitään syytä kyseenalaistaa mitään. Siis Aaargh.
Edellisen elokuvan jäljiltä kaikki mahdolliset hirmuliskot lihansyöjistä kasvissyöjiin, lentoliskoista vedenalaisiin kalahirviöihin elävät maailmalla vapaana ja ovat levittäytyneet zombie-elokuvan logiikalla parissa vuodessa ympäri koko planeetta ja elävät harmoniassa ihmiskunnan ja muun tavallisen eläimistön kanssa vapaina luonnossa. Ja kukaan ei ole tästä moksiskaan. Ja TAVALLINEN on se kaamea sana mitä ei pitäisi ikinä esiintyä missään Dinosaurus-aiheisessa elokuvassa. Elokuvan kehitysvammaisin idea on tehdä dinosauruksista arkipäiväisiä asioita. Kaikilla on sellainen takapihallaan ja kukaan ei ole moksiskaan vaikka metsässä on Velociraptor hengaamassa kuin peura. Ööh... Ja meidän pitäisi katsojina vain uskoa että tällaista on annettu tapahtua. Yksikään valtio ei ole ryhtynyt välittömästi toimiin kun useiden kymmenien metrien kokoiset hirviöt stepastelevat keskellä arkista elämää, vaan kaikki on kuin pikkulapsen ideoimassa "ne on niinku hevosia laitumella tai naapurin hauva jota voi käydä rapsuttamassa".

Jurassic World Fallen Kingdom oli kuin kaksi elokuvaa. Ensimmäinen puolisko oli The Lost World-remake ja jälkimmäinen outo kummituskartano-elokuva dinosauruksilla. Myös Dominion on kuin kaksi elokuvaa, muttta muistuttaa enemmän tv sarjaa missä ensin seurataan 20 minuutin jaksossa yhtä elokuvaa JW-elokuvien tähdillä, sitten toiset 20 minuuttia toista elokuvaa JP-elokuvien tähdillä ja sitten palataan seuraamaan taas tuota ensimmäistä juonta 20 minuutiksi, ja nämä kaksi juonikuviota eivät tunnu ollenkaan liittyvän toisiinsa. Juoni on lähes olematon tekosyy tuoda Jurassic Parkin tähtikolmikko yhteen Jurassic World-elokuvien "tähtikolmikon" kanssa. Dinosaurukset tuntuvat lähes kokonaan unohtuneen elokuvasta elokuvan aloituksen jälkeen ja jokin keinotekoisesti muokattu heinäsirkkalauma on elokuvan uusi syy miksi tapahtumat ovat tapahtumassa. Ööööh... Tosin tuntuu että elokuvantekijät eivät itsekkään ihan tiedä miten mikään liittyy mihinkään. Tärkeintä on vain että kohtauksia tapahtuu, hahmot kävelevät ja puhuvat ääneen jotain ja sitten siirrytään seuraavaan paikkaan missä puhe joko jatkuu tai vaihdetaan juonta missä tapahtuu täsmälleen samaa.
Dominion ei edes näytä tai tunnu edes elokuvalta, vaan se on pistetty kasaan kuin tv-sarja. Intohimottomasti, vain sisältöä jaksoihin väkinäisesti tuoden ja kuvattu vailla minkäänlaista visuaallista ideaa. Kaikki kuvakoot ovat yhtä samaa puolikuvaa näyttelijöistä seisomassa ja puhumassa dialogia joka kuulostaa jokaisessa kohtauksiessa siltä että käsikirjoittaja on joutunut pinnistämään että on keksinyt hahmoille jotain sanottavaa, kun herranjestas eihän kohtauksessa voi olla hahmoja elleivät nämä KOKOAJAN puhu jotain olematonta dialogia.
Siis ymmärrän että elokuvan käsis on paska, ymmärrän että se on annettu osaamattomalle idiootille ohjattavaksi, mutta en voi ymmärtää miten editissä joku on katsonut nykyistä kaksi ja puoli tuntista hevonpaskaa missä mitään ei tapahdu, kaikki tuntuu keinotekoiselta ja ylipitkältä ja jokainen kohtaus on millilleen samanlainen tyhjä ja olematon ajantuhlauskohta ja todennut että "Se on siinä. Valmista tuli, parempaan ei pystytä".

Elokuva muistuttaa paljon J.J. Abhramsin elokuvia siinä mielessä että juonessa tai tapahtumissa ei ole mitään järkeä eivätkä tekijätkään yritä millään tavoin, mutta ainoa syy elokuvan tekoon on ollut tuoda tasaisella tahdilla traileriin tyylikkäitä trailer-shotteja: dinosaurus poseeraamassa seluetissa tuolla, Chris Pratt poseeraamassa lumisateessa täällä, Laura Dern Ellienä tutun näköisessä asussa tekemässä tuttua aurinkolasien poisto-liikettä alkuperäisestä Jurassic Parkista tuolla ja Jeff Goldblum seksikkäästi poseeraamassa soihtu kädessä siellä... ja vähän väliä pöllitään eri leffoista tuttuja juttuja jotta saadaan lisää sisältöä olemattomaan kokonaisuuteen kun omaa juonta ei ole. Pöllitään seuraavat 20 minuuttia agenttiseikkailuosioon Daniel Craigin Bondeista, pöllitään seuraavat 20 minuuttia lentokoneosioon Unchartedista, luodaan maailma sellaiseksi että se muistuttaa näitä uusia Planet of the Apes-elokuvia ja voitaisiin vaikka kääntää loppuun alkuperäisen Jurassic Parkin jeeppikohtaus hassuksi loppufinaaliksi tähän leffaan missä kahden ihmisen sijasta molempien trilogioiden koko hahmopoppoo piilottelee T-rexiä katollaan olevan jeepin takana. Ihan muuten vaan jotta saadaan traileriin tutun oloinen hetki.
Siis Jurassic World Domifuckingmikälie on pahimmanlaatuinen hevonpaska elokuva. Se ei edes yritä keksiä tekosyytä omalle olemassaololleen. Ei ole tarinaa mitä kertoa. Ei ole hahmoja mitä näyttelijät voisivat näytellä. Ei ole edes pintapuolista teemanpoikaista kelluttamaan juttua pinnalla. Jokainen kerta kun elokuva kehtasi alkaa soittamaan John Williamsin legendaarista tunnussävelmää, halusin vain huutaa että "NOOOOOO, ette ole ansainneet lupaa käyttää tuollaista mestariteosta taustalla!". Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum näyttivät ja tuntuivat siltä kuin nämä olisivat olleet oikean elokuvan sijasta jossain SNL-sketsissä missä naureskellaan uusille Jurassic World-elokuville... mutta mikään ei naurata tässä hevonpaskassa. Toimintakohtaukset vain tuntuvat tapahtuvan kun joku on sanonut että sellainen kuuluu leffassassa olla ja suurin aika tunnutaan tuhlaavan siihen kun hahmot perustelevat ääneen miksi kyseinen kohtaus PITÄÄ tapahtua, sen sijaan että se vain tapahtuisi luonnollisesti. Bryce Dallas Howart yksin viidakossa hirmuliskon kanssa ja sitä edeltää minuuttikaupalla hevonpaskaa siitä miten lentokoneessa on vain yksi laskuvarjo ja miten kolmesta koneen ihmisestä vain Bryce voi käyttää sitä jotta kukaan muuta päähenkilöistä ei sattumalta päätyisi tulevaan toimintakohtaukseen dinon kanssa.
Fuck you, shut your brain and give us your money -tuntuu olevan elokuvan sanoma eikä mitään muuta.

Kaikki on tässä elokuvassa nolon paskaa. Mutta. Pohjat vetää kuitenkin elokuvan pääpahis, alkuperäisessä Jurassic Worldissa pikkuisessa sivuosassa ollut Dodgson, josta on nyt tehty koko tarinan suurin ja eeppisin pahis joka on ohjaillut kaikkea kaiken aikaa. Siis tässä on hahmo jonka kaltaista umpisurkeutta ei ole koskaan nähnyt missään elokuvassa. Yleensä pahikset ovat Pahoja, armottomia ja ilkimyksiä ja saavat aikaan asioita ja katsojassa vihaa. Campbell Scottin näyttelemä Dodgson sen sijaan on täysin epäpätevä pahis millään tasolla. Karismaatiton, puhumiskyvytön harmaa pieru jolla ei ole minkäänlaista olemusta.

Luulin ensin että kyseessä oli vain umpipaska näyttelijävalinta, mutta ei, kyseessä oli jotain paljon pahempaa. Hahmo oli tarkoituksella niin kirjoitettu kuin ohjattu olemaan mahdollisimman paska ja kykenemätön minkäänlaiseen ihmismäiseen toimintaan. Hollywoodissa on menossa tämä "Valkoinen Mies on paha ja pitää tuhota/nolata hinnalta millä hyvänsä"-agenda mikä näyttää ulottuvan jopa tarinan pääpahiksiin. Pääpahis on täysin vailla karismaa tai edes kunnollista dialogia. Hahmo on kirjoitettu niin ettei tämä osaa edes saada sanoja suusta tai reagoida mihinkään kunnolla. Kun tämä saa raivokohtauksen asioiden mennessä pieleen, hahmolle kuuluu nauraa kun tämä ei osaa edes olla turhautunut vaan täydellinen epäonnistuja kaikessa mikä liittyy edes jonkinlaisena hahmona olemiseen. Tämä päästää suuttuneena vain pakkoliikkeitä kuin pikkulapsi joka ei osaa ilmaista turhautumistaan. Ohjaus tuntuu hahmon kohdalla olleen "Yritä olla mahdollisimman osaamaton ja olematon millään lailla hahmona/ihmisenä. Älä edes tiedä mihin suuntaan kuuluu liikkua kun liikut jaloillasi tai varsinkaan kun liikut muiden mukana. Ole vaan täysin kykenemätön minkäänlaiseen olemassaoloon". Jos Last Jedin pahikset olivat itkeviä, banaanin kuoriin kaatuilevia tunareita, niin Jurassic World 3sen pahis kuuluu siihen lapsen tasolle jääneeseen ihmisryhmään joka tarvitsee vielä viisikymppinsenä aikuisena äidin pyyhkimään pepun kun käydään kakkalla.
Hahmo on jopa edellisten elokuvien suurmiesten ja tiedemiesten tavoin varastanut tutkimukset ja kunniat patriarkan varjoon jättämältä NAISPUOLISELTA supertiedemieheltä joka on tyhjästä kirjoitettu kaiken taustalla olevaksi neroksi. Tottakai. Jopa ensimmäisen Jurassic Worldin uudelleen kirjoittama Henry Woon älykäs tutkijamies alkuperäisestä Jurassic Parkista on nyt täysin osaamaton ja kaikessa epäonnistuva ylipainoinen luuseri, joka vain itkee kun mikään ei onnistu ja kadehtien ihailee tätä *OIKEAA* naispuolista neroa joka olikin kaiken aikaa todellinen supertiedemies. Siis mitä vittua täällä tapahtuu?
Tuskin maltan odottaa uutta James Bondia missä Bond itkee kotona vauva sylissä kun mikään ei onnistu ja Moneypenny pelastaa päivän superagenttina jota patriarkka on tähän asti pidätellyt sihteerinä.

Koko Jurassic World-trilogia tuntuu ihan ylpeilevän sillä miten ontto ja tyhmä se on. Ihan kuin se olisi jokin kunniakas saavutus että sarja yrittää olla mahdollisimman tyhmä ja tyhjänpäiväinen jotta katsojakunnan tyhmin tuntisi itsensä älykkääksi ja oivaltavaksi. Missään ei ole mitään oikeaan yritystä, jopa ne hetket mitkä ekassa Jurassic Worldissa tuntuivat vielä hyviltä oivalluksita ovat nyt vain kuolleet pois. Ns juonelliset ideat ovat lähinnä ääneen sanottuja, yhden sekunnin heittoja eivätkä koko elokuvan yllä olevia asetelmia. Ja näyttelijöiden tehtävä tuntuu olevan vain seistä kohtauksen kuvassa mahdollisimman poseeraavassa asennossa että saadaan traileriin tyylikäs hetki, eikä yhtään mitään muuta.
En ollut sekunttiakaan mukana elokuvan tapahtumissa. Yksikään kohtaus ei toimi millään tavalla. Mitään ei ole kuvattu kuin jännittävää seikkailuelokuvaa. Jokainen kohtaus tuntuu siltä että joku tuottaja on valittanut ohjaajalle kun kukaan ei puhu kohtauksessa joten ohjaaja on pistänyt näyttelijät vierekkäin seisomaan/kävelemään ja käskenyt näyttelijöiden puhua ääneen vaikka siitä kuinka nämä miettivät mistä voitaisiin puhua. ZZzz. Jurassic World ei ole edes tehty elokuvaksi. Se on tehty kuin nykyaikainen tv-sarja, eli sillä inhottavalla asenteella "Mitäs nyt voisi tapahtua että saadaan tuotantokauteen kestoa ja jaksoon sisältöä". Ja sellaista ei pitäisi ikinä tapahtua kahden tunnin elokuvissa.

Mikä turhanpäiväinen, aivokuollut hevonpaska. Alkuperäisen Jurassic Parkin lumoavasta voimasta ei ole mitään enää jäljellä ja nekin mitkä ovat sieltä tuttuja saavat lähinnä vääntyilemään myötähäpeästä tuolissani. Ja Elliekin oli kuin elämäni naiset. Mennään panemaan ja perustamaan elämä muiden miesten kanssa ja sitten kun lapset ovat kasvaneet isoksi ja äijästä erottu, niin tullaan vinkumaan sen alkuperäisen miehen teltaan huomiota että nyt voitaisiin olla yhdessä. Painu helvettiin, Admiral Holdo.

1/5

[whatever]

Alien: Romulus tuli käytyä katsomassa ihan ensi-illassa ja oli muuten ihan helvetin hyvä leffa, ei voi kuin suositella. Tästä eteenpäin lieviä spoilereita...

Tosi hitaalla liekillä meni ensimmäinen puoli leffasta milloin uhkana oli pelkät facehuggerit ja aika ennen kuin avaruusasema tuhoutuu asteroidivyöhykkeellä. Tykkäsin tuosta kuinka aika oli kokoajan kortilla, lisäsi jännitystä huomattavasti. Ja vaikka ei tuo aikaraja ollutkaan ihan 1:1 ruutuajan suhteen, niin aika lähellä kumminkin. Oikeastaan ainoa nipottamisen aihe mielestäni oli siinä, kuinka xenot kehittyi facehuggerista chestbursteriksi ja siitä aikuiseksi xenomorphiksi jossain (niin ruutuaikana, kuin myös elokuvan oman ajanlaskennan mukaan) 5-10 minuutissa. Ja enempää spoilaamatta, elokuvan loppupuolella tapahtuu myös toinen hyvin nopea evoluutio. Vähän lässähti kyllä loppua kohden, ja loppu oli vähän liian sarjalle ominainen ja geneerinen mielestäni.

4/5

[Joni Ahonen]

Alien: Romulis

Odotin tätä leffaa varovaisen toiveikkaasti, mutta loppujen lopuksi selvä pettymys. Alkua rakennettiin ihan hyvin, mutta pääongelmaksi koituu jälleen unohdettava lauma ihmisiä ja täysin karismaton naispääosanesittäjä Covenantin tapaan. Kai se on uskottava ettei näinä aikoina enää löydy Linda Hamiltoneita ja Sigourney Wearereita.

Alkupuoli pohjustaa ihan lupaavasti ankeaa elämää siirtokunnassa, mutta uudet hahmot ovat kaikki kasa muoviämpäreitä, eli täysin unohdettavia, joiden kasvoja en saanut leffan aikana mieleeni kunnolla. Tykkäsin alkuun todella paljon kuinka facehuggereiden suhteen toimittiin kerrankin ihan järkevästi ja näihin oli lisätty täysin hyväksyttäviä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi se että metsästävät ihmisiä ruumiinlämmön mukaan. Ehkä leffan hienoin kohtaus olikin juuri se "punainen huone", jossa Andy -android latautuu ja pää liikkuu nykien samalla kun miehet taustalla poikkeuksellisen menestyksekkäästi väistelevät ja jopa tappavat facehuggereita. Sen jälkeen homma meneekin tutuksi kujanjuoksuksi, mutta itselleni leffa onnistui jotenkin kadottamaan mielestäni usein sen että siellä Alien riehuu jossakin koko ajan. Alkuperäinen android-malli Ash on yllättävän isossa roolissa tässä leffassa ja oli totta kai digitaalisesti toteutettu, mutta tämä tuntui tältä pakolliselta nykypäivän "tuodaan ekasta osasta tuttu hahmo mukaan digitaalisesti" -hömpötykseltä. Itseäni eniten ihmetytti miksi aikuinen Alien vielä "kuoriutui" kerran ulos valtavasta Alien -pimpistä, en muista että tällaista oli aiemmin missään, vaan Alien kasvoi pikavauhdilla aikuiseksi aluksen käytävillä. Näiden kasvunopeus kyllä vähän kummastutti kuten myös se että mistä niitä muita lukuisia Alieneita ehtikään syntyä leffan aikana varmaan joku 5-6 kappaletta...?

Itselleni tuo aikaraja ei toiminut ollenkaan, kun sitä ei mielestäni painotettu juurikaan sitten itse leffan aikana. Olisi ollut aivan sama vaikkei asiaa olisi tuotu mitenkään esille alkupuolella, se ei olisi muuttanut mitään ja katsoja olisi tajunnut avaruusaluksen kuitenkin osuvan Saturnuksen renkaita vastaavaan asteroidirykelmään loppua kohden. Itse loppuosuus oli sitten ihan muuta kuin Alienia ja tuntui enemmän Dead Spacelta. En oikein välittäisi nähdä yhtään uutta varianttia näistä otuksista enää. Lopussa on vieläpä halpamainen jump scare -kohtaus, joka latisti entisestään. Itse loppu oli sitten kuin toisinto kaikista edellisistä ja tuntui liiankin tyhjältä. Tähän sentään voisi keksiä jotain uutta kuin että mennään taas nukkumaan ja sitten the end.

Romulus on parempi kuin 2000-luvun Alienit, mutta uskaltaisin väittää jopa Resurrectionin olevan onnistuneempi. Tässä oli vain parempi androidi, joka tosin tarkoittaa leffasarjan toiseksi heikointa mallia. En oikein jaksa innostua mistään Alien -sarjasta tai uusista leffoista enää, eiköhän tämän franchisen voisi antaa olla.

EDIT. Sittenkin vain **/*****

Sähköpampun survominen valtavaan Alien -pilluun on kuin piiloviesti: näin raiskataan vanhat franchiset.

[Gigante]

Dead Meat

Mitä jos otetaan pohjaksi Romeron kuuluisa "Elävien kuolleiden yö", mutta sijoitetaankin se Irlannin maaseudulle, kuvataan se paljon pienemmällä budjetilla ja kerrotaan zombien syyksi mutatoitunut hullun lehmän tauti?
Siinäpä se elokuvan tarina pitkälti pähkinänäkuoressa. Huomaa että kuvaamiseen on käytetty lähinnä yhtä ainutta videokameraa, joka on sijoitettu johonkin nurkkaan, kun useat kohtaukset kestävät pitkälti vain ehkä kymmenen sekuntia ja sen johdosta kuvakulma hyppii yhtenään. Näyttely oli pitkälti aika jäykkää ja dialogi sekin aika puisevaa...Kiitos tekstityksille, sillä en olisi saanut tämän erään pelivalmentajan aksentista muutoin mitään selvää.

On annettava kuitenkin tunnustuksia muutamista typeristä, mutta niin luovista ratkaisuista kuten kahden zombin taidokas tappaminen pelkillä korkokengillä sekä se yksi zombi joka kompuroi maaseudun mäessä pyörätuolista yhdessä kohtauksessa...niin sekä siitä zombilehmästä.


Budjettiin nähden ihan kelpo maskeerausta zombeille, vaikka paperimassasta tehdyt irtopäät erottuvat ilmiselvästi.

Arvosana:
Puolitoista krikettipalloa päin pläsiä.

[Gigante]

Transformers One


Mun mielestä sinänsä ihan kelpo näin Transformers-leffana ja varsinkin uutena syntytarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Toki tarinan käänteet sun muut pystyi ennakoimaan todella helposti ja Bumblebeen huumorikevennyksiä olisi voinut saksia hieman lyhempään (eritoten olisin henk koht. itse vaihtanut mid ja end credits kohtausten paikat keskenään). Toisaalta loppuosion meno oli yllättävän brutaalia näin lastenelokuvaksi ja pidin todella paljon Cybertronin alati muuntuvan pinnan visuaalisesta ilmeestä. Teatterissa ollut eräs tuttu totesi kyllä, että kovasti tuntui siltä kuin elokuva olisi ollut alunperin kaksi eri osaa, jotka oli sitten päätetty sulauttaa yhdeksi, kun esim pääpahaksi maalatut otukset katosivatkin kerronnasta tyystin, mahdolliseen jatko-osaan.

Viihdyin silti elokuvan parissa, vaikka näin vähän yli puolentoistatunnin mittaiseksi elokuvaksi meno eteni hivenen liian nopealla tahdilla.
Tarinallisesti ei ehkä se kaikkein ihmeellisin, mutta silti viihdyttävä ja näyttävä elokuva.

Arvosana Neljä pystyssä olevaa sormea...ei Orion, jätetään se keskari nyt alas.

Saas sitten nähdä miten elokuva selviää Silencen seulan lävitse...

[Silence]

BATMAN BEGINS (2005)

Huh, ensivuonna tulee jo 20 vuotta tästä elokuvasta. Tuntuu kuin olisin juuri istunut elokuvateatterissa katsomassa sitä ja muistan edelleen hyvin miten hämmentyneitä ihmiset olivat "rebootin" käsitteestä kun eihän elokuva voi kertoa Batmanin ensimmäisestä seikkailusta kun kerran edellinen Batman-elokuvakin seikkailutti jo Batmania, Robinia ja Batgirliä yhdessä.

Elokuvan edellisestä katselukerrasta on useampi vuosi ja yllätyin miten tehokkaasti elokuva alkaa. Ei ollut kuin viisi minuuttia elokuvaa kulunut kun Bruce oli jo täydessä vauhdissa seikkailuaan ja koko elokuvan ensimmäinen puolisko on muutenkin kaiken kaikkiaan hyvin kasassa. Aikaa ei tuhlata turhuuksiin ja tarpeelliset lisäinfot annetaan katsojalle takaumien kautta. Elokuva siis kertoo Batmanin tarinaa alusta ja huomattavasti edellisten elokuvien fantasivibaista menoa realistisemmin. Tuleviin jatko-osiinsa verrattuna Begins on kuitenkin varsin hyvässä tasapainossa ns realistisen ja tyylitellyn todellisuuden käytön saralla. Tykkään Batmanin ja tämän kaluton designistä. Se on hyvällä tavalla simppeliä, selkeää ja uskottavaa. Jopa Batmobile on hyvällä tavalla toimiva menopeli.
Elokuva ottaa jonkin verran inspiraatiota Frank Millerin erinomaisesta Batman Year One-sarjakuvasta mutta kertoo kuitenkin täysin omaa tarinaansa.
Ja tarinansa puolesta Begins onkin ehdottomasti eheästi kasassa. Nuori ja tulinen Bruce Wayne löytää tarpeilleen suunnan ja alkaa puhdistaa kotikaupunkiaan pahantekijöistä omalla tavallaan. Elokuva käsittelee kivasti vielä alkupuolella Brucen pelkoja mutta ei tunnu lopulta traileri-lauseita enempää tekevän niillä sitten elokuvan edetessä.

Ongelmat nousevat enemmänkin esille ohjaaja Christopher Nolanista joka ei ihan tunnu parhaimmalta mahdolliselta tämänkaltaisen elokuvan puikkoihin, vaikka edellisten elokuvien (Memento ja Insomnia-remaken) perusteella ymmärrettävä ohjaajaehdokas onkin ollut. Nolanin ongelmiin kun vain kuuluu juuri sellaisten asioiden puute mitä tämänkaltainen elokuva suorastaan huutaa. Eli tyylittely, fiilistely ja tunnelmointi. Nolan kuvaa kaikki kohtaukset samalla tavalla, tasapaksusti, näyttelijät läpipuhuvat replansa ja ei ole väliä mitä elokuvassa tapahtuu mutta kuvakoko tuskin koskaan vaihtuu ikinä mihinkään muuhun kuin näyttelijän omaan lähikuvaan. Eniten tällainen häiritsee silloin kun Batman oikeasti alkaa tekemään jotain. Loistavan Cillian Murphyn esittämän Scarecrown hallusinaatiokohtauksissa homma tulee pahiten esille, kun aivan käsittämättömän potentiaalliset hallusinaatiohetket tunnutaan missaavan sellaiseksi epämääräisiksi paniikkileikkauksiksi sen yhden hahmokuvakoon ympärillä mitkä on vain jotenkin laitettu kasaan editissä. Mitä hemmetin tuhlausta, superpotenttiaalliselta hahmonkäytöltä ja visuaallisuuksilta. Tykkään paljon Batmanin ensiesiintymisestä varastokontti-kohtauksessa, mutta se viimeinen tunnelmallinen särmä vain jää puuttumaan kun kaikki on sitä samaa yksitoikkoista visuaalisessa toteutuksessa. Ja vaikka toimintakohtauksissa välillä sellainen sekava, epämääräinen hakkausmeno aiheelle toimiikin, niin jäin loppupeleissä kaipaamaan myös selkeitä hetkiä että jostain saisi kunnolla kokonaiskuvaa. Tämä on sentään Batman-elokuva. Haluan nähdä kun Battis tekee juttujaan. En vain sekavaa heilumista.
Ja sellainen supertärkeä hetkikin kuin Brucen vanhempien takakujalla tapahtuva "onnettomuus" luulisi olevan painajaimaisen, tunnelmallisen tyylitellyn oloinen supertärkeä hetki päähahmolle, mutta on elokuvassa toteutettu kuin joku Salattujen Elämien välienselvittely.
Huumori on myös asia mitä seuratessa huomaa ettei Nolan taida ollenkaan tietävän mikä se sellainen on. Joo, Michael Caine ja Morgan Freeman päästävät muutaman todella hyvän kevennyksen elokuvan aikana, mutta aina toimintakohtauksissa on ihan turhauttavan urpoja hetkiä kun täysin turha sivuhahmo kadulla tai poliisiautossa ihmettelee jotain mitä elokuvassa juuri tapahtui ja tuntuu siltä että mikään toimintahetken väliin keinotekoisesti istutetussa kevennysvitsissä ei toimi. Silti kaikesta huolimatta tämä tuntuu Batman-elokuvalta ja ihan hyvää työtä sen osalta tekeekin.

Elokuvalla on vahva ruosteisen ruskeankellertävä yleisilme, joka saa Gothamin tuntumaan hyvällä tavalla likaiselta kaupungilta ja antaa tapahtumapaikalle vahvan oman identiteettinsä. Ja se on yksi isoimmista plussista mitä elokuvalle haluan antaa. Ja tykkään todella paljon juonessakin keskeisessä osassa olevasta junaraideideasta mikä kivasti antaa persoonallisuutta kaupungille. Elokuva vain missaa aivan järjettömän potentiaallisen (ja tarinan osalta tärkeät) tilanteen antaa kunnon ilmettä kaupungille itselleen missään vaiheessa. Ja kun lopussa tapahtuu tämä "siltojen nosto" niin huomaan aina miettiväni että mikä helvetti Gothamin kokonaiskuva oikein on sillä en oikein tiedä missä hitossa mikäkin tapahtuu ja mikä se mielisairaala nyt olikaan.

Elokuvan casting on suorastaan erinomainen ja elokuvan puhtaimpia asioita mistä ei ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa. Nolanin leffoissa on usein iso kasa nimekkäitä laatunäyttelijöitä, mutta usein se tuntuu vain sokealta, ison nimen roolittamiselta vain lausumaan ääneen sivukaupalla juonta. Mutta Begins on kauttaaltaan todella hyvin kasassa eikä yksikään rooli tunnu vain irralliselta. Gary Oldman Gordonina, Morgan Freeman Lucius Foxina ovat nappivalintoja, mutta parhaimpana kaikista ehdottomasti elokuvalegenda Michael Caine loistavana hovimestari Alfredina joka tuntuu kuin salaiselta ainesosalta elokuvalle millä luodaan taikaa mille tahansa hetkelle. Caine on vain täydellinen kymppivalinta Alfrediksi ja aina hymyilyttää kun mies on ruudulla ja elokuvan hieman puinen dialogikin muuttuu Cainen suussa todella sujuvaksi, sillä mies on saanut harteilleen ne leffan fiksuimmat ja parhaimmat dialogit. Ei muuta voi kuin ylistää heppua.
Pahispuoli on myös hyvää tavaraa ja niin Liam Neeson kuin Cillian Murphy ovat hyviä valintoja rooleihinsa. Ja sivuosistakin löytyy muutama todella helmi bongaus kuten Rutger Hauer ja Tom Wilkinson. Hahmot jäävät vain toteutukseltaan vähän etäisiksi, kun Nolanilla on aina paha tapa vain läpiluetuttaa näyttelijöitään, eikä tehdä tippaakaan enempää näiden kanssa. Ja kuten jo sanoin, Scarecrown aivan järjettömän iso potenttiaali hukataan aika tasapaksussa elokuvan toteutuksessa. Cillian Murphy on kuin syntynyt näyttelemään juuri tuollaista psykopaattia ja hahmon ns "realistinen" uudistuskin on todella potenttiaallinen joka vain... odottaa kunnon käyttöä.

Christian Bale on kaikinpuolin hyvä valinta rooliin... tai siis rooleihin, mutta... en tiedä... vaikea sanoa oikein mitään mihinkään suuntaan. Hahmo on kasassa ja toimii tarvittavan paljon, mutta tämä on näitä outoja juttuja kun ei vain ole oikein mitään sanottavaa mihinkään suuntaan. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ehkä se on vain se että se kunnon persoonallinen ote elokuvassa ja hahmossa puuttuu, mikä ehkä enemmän hahmovetoisemmalla ja persoonallisemmalla ohjaajalla oltaisiin saatu mukaan elokuvaan. Valittamista ei Balesta ole mutta en oikein osaa sanoa mitään muutakaan. Hahmo on vain kylmä ja etäinen ettei minkäänlaista kunnon mielipidettä pysty rakentamaan mihinkään suuntaan.

Se mikä erottaa Beginsin trilogian kahdesta seuraavasta elokuvasta on että Dark Knight ja Rises ovat Ensin Nolan-elokuvia jotka unohtavat olla ensisijaisesti Batman-elokuvia, kun taas Begins on Ensin Batman-elokuva, joka nyt vain sattuu olemaan Nolanin tekemä.
Tunnelma on varsin hyvin kohdillaan ja edes todella kovalla vauhdilla menevä alkupuoli tai välillä liiankin pakkosyöttöinen dialogi ei onnistu pilaamaan todella eheää kokonaisuutta.
Elokuvalta puuttuu vain se viimeinen särmä vaikka teknillisesti kokonaisuus kivasti kasassa onkin. Varsinkin puolivälin jälkeen elokuvan alkupuolen energinen rakentaminen vähän lässähtää kun Batmanin saapuessa kuvioihin elokuva ei lataa kunnolla tunnelmaa tämän käyttämiseen, pelkoa levittävänä mysteerihahmona, eikä elokuva saa omasta pääjuonikuviosta kunnolla otetta kun se viimein alkaa, sillä homman fokus vähän horjuu kun asioita vain "tapahtuu" hirveällä sarjatulella. Batmanin hahmo kuitenkin toimii ja Bruce Waynella on hyvä, eheä tarinakaari leffassa mikä sitoo kivasti kokonaisuuden yhteen. Batman Begins on kirjaimellisesti teos mikä on hyvä mutta pitäisi olla vielä vähän enemmän.

Batman Begins jää vähän tunnottomaksi ja hutaisten tehden tuntuiseksi loppupeleissä, vaikka lähellä erinomaista elokuvaa käykin. Kiva ja viihdyttävä leffa kuitenkin kaikinpuolin ja hyvä aloitus uudelle Batmannin tulemiselle.

3½/5

[Joni Ahonen]

Lastentarhan kyttä

Ensiksi pitää paljastaa etten ole koskaan katsonut tätä leffaa puolta tuntia kauemmin. Mutta koska tämä on Arnoldin komedioista kenties se kehutuin, johon välillä törmää siellä tai täällä, pitää nyt kerran edes elämänsä aikana nähdä tämä näin lauantai-iltana. Leffojen nimeämisen suhteen tämä on malliesimerkki siitä kuinka hauska nimi kertoo koko leffan idean ja myös sen päävitsin. Nimi Lastentarhan kytän tietää nekin, jotka eivät tätä ole nähneet, joten nappivalinta.

Ivan Reitmanin kädenjäljen tunnistaa ja hän hyvä selkeästi tällasissa elokuvissa sekä osaa ohjata lapsia. Voin vain kuvitella mikä kaaos yrittää ohjastaa moni kymmenpäistä vekaralaumaa, mutta nämä näyttelevät elokuvassa yllättävän hyvin ja myös uskottavasti. Eihän tämän leffan juoni mikään kiinnostava ole, mutta huomasin tarinan etenevän ilman kummempia huippukohtia niin hyvin etten lähes kahden tunnin kestosta huolimatta tylsistynyt yllättäen juuri lainkaan. Arnold vetää poikkeuksellisen vakavan roolin ja onkin muistaakseni kehunut tämän olleen hänen mielestään paras roolinsa ja tavallaan kyllä ymmärrän hyvin myös miksi. Vaikka vitsit eivät todellakaan naurata ja lasten pikkurivot jutut lähinnä vaivaannuttavat, tämä on kaukana katastrofista, jollaisena olen tähän asti luullut elokuvan olleen. Tämä on varmaan parasta, mitä aiheesta on saatu irti, joka on hyvä saavutus.

Pienen lisäpisteen olisin antanut, jos Arskan työparin sulhanen olisi voinut olla mukana vielä kolmannessakin kohtauksessa koheltamassa, sillä tämän vitsi ei esiintymisissä ehtinyt menemään vanhaksi.

Ihan pätevä ja passeli leffa vaikeasta lähtökohdasta huolimatta.

***/*****

[Silence]

PRINCE OF EGYPT (1998)

On joitakin elokuva mitkä ovat jääneet syystä tai toisesta katsomatta ja kummitelleet takaraivossani vuosikaudet. Dreamworksin animaatioklassikko vuodelta 1998 on yksi näistä. Prince of Egypt kertoo klassisen Mooseksen, tämän Kymmenen käskyä ja tuhansien seuraajien pakomatkan orjuudesta vapauteen-seikkailun tapahtumat animaatioelokuva keinoin.

Elokuvan aiheena tämä ei todellakaan ole mikään uusi, sillä aiheesta on tehty adaptioita niin kauan kuin elokuva on tarinankerrontamuotona olemassa. Se kuuluisin versio on varmasti Chalton Hestonin tähdittämä eeppinen klassikkoversio vuodelta 1956 joka nelituntisessa kestossaan saa kieltämättä varsin hyvää työtä aikaan. Uusin taitaa olla Ridley Scottin varsin kömpelö, selvästi nelituntiseksi kuvattu mutta kaksi ja puolituntiseksi pikakelaukseksi leikattu Exodus: Gods and Kinds-versio vuodelta 2014.

Dreamworksin, eli ysärin Disneyn pahimman kilpailijan 1h 38minuuttinen tulkinta aiheesta pyyhkii Disneyn ysäriklassikoilla lattiaa ainakin ulkonäöllisesti. Prince of Egypt on nimittäin aivan uskomattoman upea ulkonäöltään. Tältä animaatioelokuvan kuuluukin näyttää. Uskomattomia visuaallisuuksia, valaistuksia, eeppisiä kuvakulmia ja sommitelmia ja upeaa visuaallista tarinankerrontaa alusta loppuun. Visaalliselta puoleltaan ja designiltaan elokuva saa minulta täydet 10+ssat suoritukseltaan. Siis melkein ihan itkettää miten visuaallisesti komea ja vaikuttava elokuva on. Elokuva ei todellakaan häpeä käyttää laajoja kuvia kerronnassaan ja Disneyn ylpeys, eli lähes varjottomat hahmoanimaatiot loistavat kokonaan poissaololaan Dreamworksilla, missä jokaiseen hahmoon on reippaasti käytetty aikaa niin valolähteiden kuin varjostuksien lisäämisen kanssa. Tämä on yksi vaikuttavimmista animaatioelokuvista mitä olen koskaan nähnyt. Elokuva käyttää taitavasti jopa tietokonegrafiikkaa yhdessä käsinpiiretyn kanssa. Välillä yhdistäen molempia ja välillä liikuttaen käsinpiirrettyä kuvastoa 3D-maailmassa. Selvästi tietokonekrafiikalla tehdyt efektitkin istuvat aivan uskomattoman täydellisesti kuvastoon.
Aion kyllä satavarmasti etsiä käsiini elokuvan taidekirjan jos sellanen on olemassa, sillä tämä elokuva on sellainen minkä random screenshoteilla voisin sisustaa koko asuntoni.
Valitettavasti tarinapuoli on se mikä ei pääse ollenkaan samalle tasolle taidepuolen kanssa.

Olin ensin todella kiinnostunut näkemään miten Dreamworksilla ollaan saatu tämä eeppinen tarinaeepos toimimaan vajaassa puolessatoista tunnissa. Valitettavasti siihen on päästy leikkaammalla välillä tärkeistäkin asioista.
Ensimmäinen puolituntinen oli kyllä todella vaikuttava. Tarina etenee näppärästi ja elokuva osaa todella tyylikkäästi vain visuaallisuuksia käyttäen kertoa tarinaansa ja hahmojaan. Elokuva rakentaa myös hyvin vekkulipäähahmo Mooseksen ja tämän velipuolen ja myöhemmin tarinan pahikseksi nousevan Ramseksen välejä. Mutta kun totuus päähahmomme taustoista paljastuu ja Mooseksen tehdessä "Simbat" eli karkaa, jättäen menneisyytensä taakseen, elokuva romahtaa käsiin. Sellaiset asiat mitä täysin kadoksissa olevan Mooseksen pitäisi käydä läpi VÄHINTÄÄN 20, 25 tai peräti 30 minuutin osioiden aikana pikakelataan nyt aivan absurdissa 4-5 minuutin musikaalinumerossa läpi. Yhtäkkiä Mooseksella on uusi elämä, uusi suunta, uusi ammatti, uusi muija ja uusi tarkoitus elämässä ja tuntuu kuin elokuva olisi skipannut yhden laulunumeron verukkeella 30-40 minuuttia juonta. Siis kamoon, ei näin voi tehdä! Yhtäkkiä itsensä kadottanut Mooses onkin eeppinen uskontojohtaja kansalleen, tietää täsmälleen mitä pitää tehdä ja aloittaa messiastyönsä. Elokuva ei tämän jälkeen enää saanut minua napattua mukaansa ja olin siitä todella pettynyt. Mutta onneksi elokuva tämän jälkeen tajuaa edes rauhoittua, mutta suurin ongelma on juuri edellä mainitussa osiossa. Kun hahmon valtava muutos on vain pikakelattu äkkiä läpi niin ainakin itse menetin täysin otteen koko hemmetin elokuvasta.
Mooses muuttuu aika etäiseksi hepuksi joka tekee ihmejuttuja yksi toisensa perään ja alkoi tuntua että elokuva itsekkin alkoi menettää otetta eheästä juonestaan. Tästä eteenpäin asioita aletaan kertoa katsojalle jotenkin todella... vertauskuvallisesti. Melkein kuin samalla kryptisyydellä kuin sellaisia kirjoitetaan johonkin tuhansia vuosia vanhaan papyruskääröön, mistä sitä sitten kuuluu tulkita tuhansia vuosia myöhemmin. Melkein kuin elokuva olisi ns "normaalin" elokuvakokemus-katsojan sijasta kerrottu enemmänkin niille "tosiuskovaisille" joille tämä tarina on aivan henkeen ja vereen istutettu osaksi omaa identiteettiä.

Onneksi sentään elokuva ei aivan menetä otettaan. Vaikka Mooses jääkin aika yksitoikkoiseksi loppupeleissä, niin tarinan ns "konnana" toimiva velipuoli Ramses sen sijaan on erinomainen hahmo, johon on selvästi haluttu panostaa. Ramses olisi niin helposti voitu kirjoittaa yksinkertaiseksi pahishirviöksi, mutta tekijät eivät kuitenkaan ole sortuneet sellaiseen. Hahmoa ymmärtää ja elokuva osaa sympatisoida tätä jälkimmäiselläkin puoliskolla oikein onnistuneesti ja veljeskaksikolla on loppusuorallakin hyviä yhteisiä hetkiä kun nämä vastakkaisesta asettelusta huolimatta haluaisivat vain palata vanhaan yhteismenoonsa. Ja mikä parasta: Osa Ramseksen hirviömäisestä käytöksestä on lähtöisin siitä minkälaiseksi Moses itse on tätä auttanut kasvamaan. Se että elokuva edes alkupuolella kertoo juttuaan huolellisesti, auttaa loppuelokuvaa pysymään pystyssä. How ironic...

Ai niin, joo. Elokuva on myös musikaali. Ja välillä tuntui ettei sen todellakaan tarvitsisi olla. Elokuvalla on muutama osio laulua mikä toimii, varsinkin alussa kun Moseksen äiti laulaa tälle kehtolaulua, sekä kahden egyptiläispapin todella tyylikäs propagandashow Ramseksen palatisssa, mutta elokuvan itse ei minusta tarvitsisi takertua musikaallisuukseen vaan se voisi aivan hyvin liikuttaa juontaa vain eeppisenä seikkailuna, sen sijaan että hahmot alkaisivat laulamaan tunteistaan. Tuntuu vain siltä että elokuvalla on niin vahva ote omasta visuaallisesta tarinankerronnastaan että on täysin turhaa laittaa porukkaa laulamaan.

En tykkää sanoa tällaista, mutta Prince of Egypt tuntuu välillä melkein uskonnolliselta propagandalta enemmän kuin kunnolliselta elokuvalta. Se on kuin jonkun seurakunnan lapsille uskonnollisessa komiteassa suunnittelema satu Mooseksen ja tämän seuraajien uskomattomasta tarinasta. Ja teos on kerrottu kuin kaikki jo tietäisivät mitä on tekeillä, sen sijaan että saisimme kunnollisen kertomuksen tarinasta. Ja nyt vain näytetään visuaallisesti miten uskomaton tapahtuma oli kyseessä. Ja se jättää itselleni todella etäisen ja kylmän olon loppupeleissä elokuvasta joka alkupuolella lupasi aivan uskomattoman hienoa elokuvakokemusta.

Elokuva on kyllä aivan järjettömän komea alusta loppuun. Elokuva on paikoitellen täynnä sitä vanhojen kunnon elokuvien todellista magiaa mitä ei tule juuri koskaan nykyään enää mistään vastaan ja kenenkään taidepuolella ei tarvitse hävetä tippaakaan omaa uurastustaan elokuvan parissa.... mutta ei juonta voi vain pikakelata tai kertoa etäisen vertauskuvallisesti jotta päästään nopeammin tylsän välikohdan yli loppufinaaliin. Ei varsinkaan silloin kun kyseessä on keskeinen osio päähahmon tarinassa.

3½/5

[Silence]

SCREAM 3 Assembly Cut (1999)

Jonkin aikaa sitten netissä tuli vastaan Scream 3sen varhainen versio. Se on kasattu kuvausten jälkeen, 4 kuukautta ennen ensi-iltaa ja uusintakuvauksia.
Ja tottakai katsoin sen edellisiltana. Ihan muuten vain, ilman mitään ennasuunnitelmia tai ennakko-odotuksia. En aikonut edes kirjoittaa katsomisesta yhtään mitään, sillä en normaalisti ala tekemään arvosteluita keskeneräisistä versioista mitkä vuotavat nettiin.

Mutta tämä oli näitä hämmentäviä kokemuksista mitä välillä joutuu kokemaan.

En tykkää kaksituntisesta Scream 3sesta juuri lainkaan. Muutama hyvä hetki, muutama potenttiaallinen hahmo ja Nevel Campbell on aina loistava. Mutta that's it. Se on aina ollut elokuva joka tuntuu katsoessa siltä että se on vain tehty kun on ollut pakko tehdä, ei siksi että ollaan haluttu tai olisi ollut minkäänlaista intohimoa projektia kohtaan.
Todella moni asia ärsyttää, turhauttaa ja ihmetyttää elokuvassa. Jopa edellisten elokuvien symppishahmot tuntuvat jotenkin ällöttäviltä ja pahimpana kaikesta on elokuvan the pääjuoni joka tuntuu niin vain väkisin keksityltä ja keinotekoiselta tavalta luoda jotain juonta elokuvaan ja kokonaisuutta "trilogiaan".

Kaksi tuntia ja 20 minuuttia pitkä Assembly Cut on pohjimmiltaan ihan sama elokuva, mutta paljon paremmin tehtynä kokonaisuutena, josta yhtäkkiä paljastuukin ihan oikeasti mietitty eheä idea, joka kaipasi lähinnä vain pientä terävöittämistä/lyhentämistä sieltä täältä jotta lopputulos olisi tehokas kokonaisuus. Assembly Cut muistuttaa itseasiassa tyylillisesti ja temmoltaan enemmän alkuperäistä Screamia vuodelta 1996. Se hengittää, luo mysteeriä ja draamaa, eikä tunnu hätiköidyltä irtonaisten juttujen pomppimiselta -toisin kuin teatteriversio.
Lopullinen teatteriversio on outo ja turhauttava studiopomojen "Meidän pitää tehdä tästä enemmän tyhmempi ja hauskempi ja toiminnallisempi sekoilu!"-korjauspaketti, missä kohtauksia on kuvattu uudestaan, juttuja muuteltu tai riisuttu alkuperäisistä jutuistaan ihan vain jotta saataisiin "viihdyttävämpi actionpaketti".

En odottanut Assemblyltä oikeastaan mitään. Se on näitä varhaisia elokuvan kokoamisia ennenkuin pomot päättivät että asiat pitää korjata paremmiksi. Ajattelin katsoa version lähinnä vain muuten vain. Mutta olin vasta puolivälissä elokuvan ensimmäistä kohtausta kun olin jo todella kiinnostunut tästä versiosta.
Assembly alkaa aivan kuten teatteriversiokin, Cotton Wearyn autokohtauksella ja puhelinkeskustelulla naisäänen kanssa. Mutta nopean ja tyhmän roskakauhualoituksen sijasta Assembly tarjoaakin todella intensiivisen ja hyvin rakentuvan aloituskohtauksen joka tuo paljon mieleen sen alkuperäisen Drew Barrymore-aloituksen alkuperäisestä elokuvasta. Keskustelu rakentuu kivasti ja ja nostaa pikkuhiljaa jännitystään. Suuri muutos on se että emme pompi randomisti Cottonin ja tämän kotona olevan GFn välillä vaan tapahtumat nähdään täysin Cottonin kautta ja puhelinääni ei pompi seksikkään naisäänen ja tappajan äänen välillä vaan osio luottaa täysin seksikkääseen naisääneen joka pikkuhiljaa alkaa muuttua todella creepyksi. Siis tämähän on ihan oikeasti, kunnolla kirjoittu ja rakennettu aloitus, eikä vain nopea, äkkiä kasattu sekoilualoitus. Jopa teatteriversiossa tapahtuva tappajan ensimmäinen ilmestyminen on vain niiiin kökkö kikkailukuva, mutta Assembly rakentaa koko osion täysin toisella tavalla missä kyse ei ole enää siitä että vain tungetaan ghostface kuvaan vaan tärkeintä on ollut rakentaa eheä aloitus, jonka huipentuma on ghostfacen hyökkäys.

Varmasti eniten teatteriversiossa itseäni aina ärsyttänyt asia on tappajan käyttämä äänenmuunnin jolla pystyy kolmoselokuvassa matkimaan kenen tahansa ääntä. Se on aina ollut tuollainen paskan jatko-osan väkinäinen uusi "juttu" mikä tuhoaa kokonaisuutta, kun säännöt ja rajoitukset heitetään roskiin. Laiska käsikirjoittaja voi koska vain alkaa kikkailla kun huomaa että ideat alkavat loppua.
Mutta sitten katsoin Assembly Cuttia ja huomasin vain tykkääväni tästä äänilaiteuudistuksesta. Ja syy siihen on erittäin helppo nimetä. Se ei ole vain pinnallinen kikkailu vaan nerokas tapa tappajalta manipuloida uhrejaan. Tappaja ei vain pompi eri äänien välillä halpamaisesti niinkuin teatteriversiossa vaan osioissa keskitytään aina luomaan jännitystä. Tämä tulee hienosti esille jo alkukohtauksessa Cotton Wearyn kanssa kun niin katsoja kuin Cottonkaan ei enää oikein tiedä mitkä on oikeaa ja mikä valhetta.

Jopa niin tyhmä kohtauskin kuin puolivälin överi talon kaasuräjähdyskohtaus.... itseasiassa toimii todella hyvin Assembly Cutissa. Teatteriversiossa osio on typerää ja tyhjänpäiväistä juoksentelua ja huutelua ja lopussa aivan överiä actionmenoa, mikä ei tunnu ollenkaan Screamilta. Mutta Assemblyssä kohtaus on pikkuhiljaa rakentuvat jännityskohtaus missä suuri lunastus tapahtumille on the räjähdys ja sen jälkeen tapahtuva outo sekasorto.

Se on jännää miten vähän kohtauksia muuttamalla enemmän hengittävimmiksi ja loogisesta rakentuviksi juttu saa aivan uudenlaista ilmaa ja merkitystä tapahtumiinsa. Ja sama koskee hahmojakin. Scream 3sen hahmot ovat aina tuntuneet jotenkin ällöttäviltä mutta Assembly antaa ainakin hengittävyydellään tunteen että nämä ovat ihan oikeita hahmoja eivätkä vain tekosyitä joita voi tapattaa.

Teatteriversio oli täynnä pieniä hetkiä jotka toivat mukaan elementtejä joiden mukana olo vähän ihmettytti potenttiaallin hukkaamisellaan. Mutta Assembly paljastaakin että nämä olivatkin ihan oikeita ja kunnolla tehtyjä juttuja jotka ovat vain teurastettu mitättömiksi cameoiksi teatteriversioon. Alkuperäisestä Screamista tuttu Sidneyn isä käy teatteriversiossa yhden kohtauksen verran tapahtumissa ilman sen suurempaa pointtia, mutta Assemblyssä tällä ja Sidneyllä on todella tärkeä hetki kokonaisuuden kannalta joka on vain napsittu pois turhaa aikaa viemästä lopullisessa julkaisussa. Aargh.
Scream 3sessa kuvattavan Stab 3n-kauhuelokuvan uusi näyttelijäkaarti on teatteriversiossa aivan parin kuvan karikatyyri-pahvihahmokokoelma joille jokaiselle on varattuna about kaksi replaa ja yksi hauska reaktio. Mutta Assemblyssä nämäkin tuntuvat ihan kunnollisilta sivuhahmoilta tapahtumille.
Lance Henriksenin näyttelemä kauhutuottajakin on ihan yhden vaihteen mitättömyyshahmo teatteriversiossa joka vilahtaa lähinnä nimellisesti mukana juonessa, mutta Assembly Cut luo tästä ihan kunnon hahmon jolla tärkeä paikka tarinassakin.
Minun pitäisi olla tästä kaikesta todella vihainen. Mutta en ole. Katsoin Assemblyä lähinnä hämmentyneenä ja pettyneenä, sillä mikä hukattu mahdollisuus tehdä kunnon elokuva, nopean rahastuspökäleen sijasta. Tuntuu kuin joku studiopomo olisi katsonut tätä ja todennut että on liian hidas ja jännittävä. Ei kukaan halua thrilleriä vaan hauskan komediasekoilun.

Yksi suurimmista ihmetyksistäni on itse pääpahis. Jätän mainitsematta kuka tappaja on mutta teatteriversiossa tämä tuntuu lähinnä vain "se olisi melkein voinut olla kuka vain"-ratkaisulta. Ja hahmo itsekkin tuntuu elokuvassa ihan mitättömyydeltä. Ja itsellänikin oli ensimmäisellä katselukerralla outo tyhjä olo kun naamari riisuttiin että "Häh, really?". Mutta Assemblyssä ratkaisu toimii ja rakentuu hienosti ja on yllättävän syvällinenkin sillä hahmo on taustoineen kunnolla rakennettu elokuvaan, eikä tunnu keinotekoiselta lankojen yhdistämiseltä ensimmäiseen elokuvaan. Loppukohtaaminen Sidneyn ja tappajan välillä on myös erittäin toimiva, vaikka kieltämättä tässä kohtaa muutamat teatteriversion lisäykset ovatkin hyviä.

Teatteriversiossa on muutamia hetkiä mitkä on hieman paremmin rakennettu uusintakuvauksissa yhteen alkuperäisten juttujen kanssa. Ja sitten on juttuja jotka on toisinpäin. Eniten Assembly laahaa ensimmäisen tuntinsa jälkeen kun mysteeriä aletaan selvittää. Ja lopussakin muutamaan vähän hassuun juttuun käytetään aivan liikaa aikaa sen sijasta että oltaisiin keskitytty itse pääasiaan mitä tapahtuu. Tämä on niitä raakaleikkauksia mitkä olisi helposti saatu tiivistettyä 10-15 minuuttia lyhyemmiksi kun oltaisiin vain kylmän loogisesta suhtauduttu siihen mitä pitää hiota.

Ei tämä versio edelleenkään tee elokuvasta yhtä hyvää kuin alkuperäinen Scream oli, mutta nyt tuntui siltä että suunta oli oikea ja itseasiassa välillä käytiin lähelläkin. Paljon on puolitiehen jääneitä juttuja ja todella potenttiaallisia hetkiä mitkä olisi voineet tulla eloon paremmalla tekemisellä. Siis Assembly on näitä klassisia esimerkkejä siitä miten tekijöillä on ollut käsissään oikeasti hyvä jatko-osa, joka on ollut jo raakaleikkauksena erittäin toimiva kokonaisuus, mutta sitten ollaan tehty iso kasa vääriä "parannuksia". En kuitenkaan voi sanoa että kaikki korjaukset/muutokset olisivat huonoja, sillä välillä ne tuntuvat tehostavan Assemblyn löysempää lähestymistä. Mutta useimmiten lähinnä tuhoavat sitä.

Paljon kertoo Assembly Cutin toimivuudesta sekin että versio on mustavalkoinen, huonolaatuinen vhs-kopio studion vesileimoilla ja aikakoodeilla varustettuna ja äänipuolikin on hyvin hiomaton ja osa musiikeista on väliaikaisia työstömusiikkeja, mutta silti onnistuin täydellisesti uppoutumaan elokuvan mukaan jo alkunäytöksessä.

[Gigante]

Carpenterin The Thing tuli katsottua vaihteeksi uudestaan. Kaikki toimii edelleen loisteliaasti, jopa siitäkin huolimatta vaikka tietääkin ketkä tutkimusasemalla ovat salaa "olennon" korvaamia. Käytännön tehosteet ovat kestäneet aikaa hyvin ja siellä täällä arvailun varaan jättävä tulkinnanvaraisuus toimii myös.
Loistava kauhuelokuva, jonka katsominen yöllä varsinkin talvisaikaan on hyvin suositeltavaa maksimaalisen tunnelman luomiseksi.

Mahtaakohan tästä elokuvasta olla tehty vielä mitään korona-ajan parodiaa, jossa kaikki ovat epäluuloisia siitä kellä on korona ja kellä tavallinen yskä ja jossa lopulta vastahakoista väkeä aletaan liekinheittimellä uhaten tarkistaa topsilla että kenen testi näyttää positiivista.

[Joni Ahonen]

SCREAM 3 Assembly Cut (1999)

Ohoo, enpä olisi ikinä tästä varmaan kuulutkaan. Löytyikin nopeasti googlettamalla vieläpä. Alkuperäisestä muista mitään, joten voisin kyllä muutenkin katsella. Tällaiset eri versiot tai raakavedokset vanhoista leffoista kyllä kiinnostaa.


Baywatch (2017)

Olipa positiivinen yllätys ja kieltämättä leffan härskimeno herätti. Alkuperäinen Baywatch oli myös välillä ihan kahjo, mutta en muista sen olleen tällaista menoa. Kun elokuva on tehty American Pie -tyyliin, mutta siihen on myös väsätty juonikuvio, olkoot miten väkinnäinen tahansa, niin seurasin jopa sitäkin yllättävän mielelläni. Vitsit jopa naurattivat törkeydellään ja näyttelijät ovat sopivasti vähän tyhmän tosissaan. Alexandra Daddario uskomattomine silmineen sopii hyvin tällaiseen komediaan, jossa ilmeilyt varastavat tissejä enemmän shown. Dwayne Jonhson ei ole tehnyt vissiin yhtäkään hyvää elokuvaa, mutta vaikuttaa tosi leppoisalta kaverilta, jolla oikean virne tällaiseen menoon. Mikään Arska tai Syltty hän ei ole ollut eikä tule olemaan, mutta ei nähtävästi miestä myöskään haittaa.

Minä nauroin, viihdyin ja ihailin kauniita treenattuja ihmisiä, eikä se "juonikaan" haitannut. Toimi. Tyhmä ja hauska.

***/*****

[Silence]

SCREAM 3 Assembly Cut (1999)

Ohoo, enpä olisi ikinä tästä varmaan kuulutkaan. Löytyikin nopeasti googlettamalla vieläpä. Alkuperäisestä muista mitään, joten voisin kyllä muutenkin katsella. Tällaiset eri versiot tai raakavedokset vanhoista leffoista kyllä kiinnostaa.

Aargh, Ai niin! Unohdin myös puhua siitä että Assembly Cut korjaa yhden pahan ongelman mikä teatteriversiossa on. Sidney tuntuu jälleen elokuvan päähenkilöltä, kun taas teatteriversiossa tuntuu että Sidney on enemmän sivuhahmo jolla on muutamia kohtauksia B-juonikuviossa elokuvan aikana ja A-juonen fokus ja painopiste on täysin Galen ja Deweyn suunnassa. Raakaleikkaus saa oudosti aikaan sen fiiliksen että nämä ovat vähintään samanarvoisia tarinoita jotka puolivälissä päätyvät lopulta yhteen.

[PT2]

Kauna 2 (eli se jenkkiversio vuodelta 2006)

Katsoin ensin Kauna 1:n ja sitten muutamia kuukausia myöhemmin jatko-osan ja täytyy kyllä sanoa että tämä sarja saa jäädä tähän. Olen nähnyt Ju-Onit (kaksi ekaa, jos niitä nyt on enemmänkin) ja nyt nämä ja vaikka näissä tarinankerronta olikin japsiversiota selkeämpiä, on silti pakko todeta että nyt riittää. Riittää kun katsoo ensimmäisen, sillä yllättäen kakkososa ei tuo tähän mukaan mitään. Samoja kohtauksiakin kierrätetään ja koko homma maistuu aika pahasti puulta.

Lisäksi leffan suurin osa budjetista on kai mennyt Sarah Michelle Gellarin palkkaan, sillä muuten leffa näyttää joltain yliopistotuotokselta. Olihan siinä jännätkin hetkensä, mutta nyt kyllä riittää tämä leffasarja mulle.

[Silence]

DUNE Part 2 (2024)

Katsoin ensimmäisen osan uudestaan ensimmäistä kertaa sitten sille tekemäni arvostelun, kun halusin palauttaa leffan takaisin mieleeni ennen kakkososan katsomista. Ja sen läpi kärsittyäni huomasin ettei mielipiteeni siitä ole muuttunut milliäkään kolmenvuoden takaisesta katsomiskerrasta. Ykkösosa on käsittämättömän tyhjä elokuva jonka on tehnyt joku jota aihe ei ole kiinnostanut. Joku joka on lähestynyt koko juttua lähinnä outojen, yhteen kasaamiensa villien concept artien pohjalta ja vain olettanut että kyllä katsoja tuntee tarinan entuudestaan.
Dune part 1 oli elokuva joka perustuu erittäin juoni ja hahmovetoiseen Frank Herbertin scifiklassikkoon, mutta elokuvan on tehnyt tekijä joka ei ole kiinnostunut sellaisista tyhmistä jutuista kuin Juoni tai Hahmot, vaan on vain halunnut fiilistellä. Dune part 1 on elokuva jonka pitäisi rakentaa tarinaa, esitellä hahmoja, maailmaa ja luoda jännitettä. Sen sijaan se on yliminimaallinen, yhtenä tylsänä viivana etenevä outo taidekokeilu, joka tuo enemmänkin mieleen jonkun fanin suosikkielokuvastaan yhteen leikkaaman ja youtubeen lataaman "tribuuttivideon" missä tämä on juonen leikannut pois ja tehnyt kivan musiikin soidessa yhteenleikkauksen kaikista elokuvan fiilistelyhetkistä. Nätti elokuva on ja sillä oli kykyä luoda suuria kuvia, mikä oli välillä todella vaikuttavaakin. Mutta loppupeleissä se oli ontto ja tyhjän fiiliksen jättävä kokonaisuus. Mikä helvetin pettymys.

Odotukseni olivat aivan nollassa kakkososan osalta. Mutta täytyy sanoa heti tähän alkuun että Dune Part 2 on huomattavasti parempi elokuva ja eheämpi kokonaisuus kuin ontto ykköselokuva. Ja suurin selitys sille on erittäin helppo määritellä: Part 2 on rakennettu ykkösosasta poiketen JUONI ENSIN ja vasta sitten sitä on alettu toteuttamaan Ohjaaja Denis Villeneuven outojen fiilistelyiden ja kiehtovien concept art-ideoiden kautta. Maailmasta, osapuolista ja kaikenkaikkiaan asetelmasta saa vain paljon selkeämmän otteen jo alkumetreillä. Ja tuntui kokoajan siltä että katsoja joka ei tarinasta tiedä etukäteen mitään, pysyy taatusti enemmän tai vähemmän kärryillä tapahtumista, ilman että täytyy turvautua "Mitään en tästä tajua, mutta todella vaikuttavia visuaallisuuksia on elokuva täynnä"-hevonpaskapuolustukseen.

Lynchin Dunen jälkimmäisen puoliskon Part 2 voittaa helposti mennen tullen. Mutta se ei paljoa vaadi, kun Lynchin elokuva jälkimmäinen puolisko oli kaamea pikakelausmontaasi joka yrittää alle tunnissa kasata hirveässä paniikissa juonen jonkinlaiseen finaaliinsa. Part kaksi on kestoltaan huimat 2h 45minuuttia ja se enimmäkseen toimii. Tuntuu että jämäkällä otteella olisi voitu helposti tiivistää puolen tunnin TAI jopa tunnin edestä kestoa, mutta ohjaaja Villeneuve ei sellaista käsitettä kyllä tunne. Ainakin tälläkertaa tuntuu että kestoa on käytetty johonkin, toisin kuin viimekerralla. Elokuva seuraa kirjan tapahtumia semi-uskollisesti, muuttaen lähinnä yksityiskohtia omaksi edukseen. Suurimman muutokset koskevat kahta asiaa: Elokuva skippaa kirjan parin vuoden aikahypyn ja pitää tapahtumat alle vuoden sisällä. Sekä toisena on aivan lopussa tuleva radikaali muutos tarinaan, joka muuttaa tarinan pointtiakin käsittämättömästi jo tässä vaiheessa. Mutta en puhu tästä enempää tässä.

Elokuvan ryhdistysliike teki heti vaikutuksen itseeni. Mutta kehuista huolimatta ei tällä uudella elokuvalla mitään aihetta suureen juhlimiseen ole. Se on varsin etäinen, kylmä tasapaksu taidekokeilu edelleen, jolla on PAHA TAPA olla antamatta katsojalle kunnon perustelua siitä miksi kaikki tapahtuu ja miksi se taustalla oleva Spice on niin tärkeää kuin on. Koska Ohjaaja Villeneuvea pidetään jonkinlaisena uutena Kubrickin ja Nolanin sekoituksena, tätä ei tietenkään saa mistään kritisoida ja mitään ei pitäisi kyseenalaistaa, sillä olemme neron käsissä ja kaikkea pitää vain sokeasti palvoa. Joo sori nyt vaan, mutta Ei. En tiedä miksi aihetta lähestytään oudon kylmän sosiopaattisen steriilin kirurgin ottein, eikä inhimillisen lämpimästi, monipuolista kuvaa antaen. Mutta tälläkertaa tapahtumista saa sentään katsojana otteen. Mukana on kaikinpuolin edellisen elokuvan huonot puolet mutta myös paremmat puolet, kuten suuret kokoluokat ja tietokonetehostoiden saumaton yhdistäminen juonen palveluun ilman tunnetta siitä että mentäisiin cgi edellä.
Mukana on hetkiä jotka hetkellisesti saavat oikeasti luotua vaikuttavan hetken aikaan. Sellaisten hetkien, kun huomaat irtautuvasi hetkeksi tuolistasi ja vain uppoutuvasi elokuvan sisään. Sellaiset hetket kuten suurten Space Harvesterien ympärillä tapahtuvat komeat toimintahetket, tai Paulin ensimmäisen ratsastus Madon selässä tai niinkin yksinkertainen hetki kuin uuden pahishahmon, Austin Butlerin esittämän Feyd-Rauthan ja Lea Seydouxin esittämän Lady Fanringin välisen tunnelmallisen käytäväkohtauksen seuraamisen. Elokuva onnistuu myös aloittamaan itsensä varsin tehokkaasti. Hevonpaska fiilistelyn sijasta tarinaa aletaan heti kertoa ja kokonaiskuvaa rakentaa ja heti perään saadaan pirun tyylikäs ja tunnelmallinen toimintakohtauskin.
Mutta vastavuoroisesti sitä huomaa myös kohtaavansa hetkiä kun vain pyörittelet silmiä päässäsi ja mietit että mitä paskaa nyt taas tapahtuu ja kiroilet munattomia lässytyshahmoja. Tuntuen kuin seuraisit jotain teatterilavaesitystä.

Ja ennen kuin kukaan sanoo että ruikutan vain kun ei olla oltu uskollisia kirjalle, niin sanon että ei minua todellakaan haittaa muutokset, jos ne ovat PERUSTELTUJA tai jos niiden takana on oikeasti jokin kunnon OMA VISIO joka tekee niistä hyviä uudistuksia. Esimerkiksi tekemättömäksi jäänyt Alejando Jodorowskyn Dune ei olisi ikimaailmassa ollut uskollinen adaptio novellista mutta kaikki haluaisivat nähdä sen ja hyvästä syystä: Koska Jodorowsky on luova nero jonka kädessä ei välttämättä synny uskollista adaptiota mutta syvällinen ja todella luova oma versio aiheesta. Villeneuven versio on luova mutta erittäin pinnallinen ja useat sen muutokset saavat vain hämmennyksen aikaan. Tuntuu kuin näkisin vain millisekunnin minimaallisen vilautuksen maailmasta joka on paksun tietosanakirjan kokoinen paikka tutkittavaksi. Mitä tuhlausta.

Näyttelijätyö ei ollut ykköselokuvassakaan kovin kummoista. Erittäin kylmää, etäistä ja väärällä tavalla pienieleisen realistista. Ja kakkososa jatkaa aivan samoissa ruoduissa. Näyttelijät ovat ihan hyviä, ihan hyvin castattuja. Mutta eivät tippaakaan enempää. Enemmän syytän käsistä ja ohjausta siitä miten mitättömiä ja "realistisen tylsiä" kaikki ovat. Pahikset ovat yksitoikkoisen hirveitä psykopaattihirviöitä ja hyviksemme on nössöjä emopoikia. Vahvoja persoonallisuuksia ei pahemmin löydy, ei edes niistä kaikista suurimmista rooleista mistä olettaisi niitä löytävän. Ei vaikka tarina ja maailma ihan huutaa sitä. Uusi hahmo kuten Chistopher Walkenin Emperor on ihan nössö pieni hiiri, joka näyttää juuri nousseen yömekossa yöuniltaan, eikä universumin hallitsija. Mitään ei löydy edes niistä hahmoista jotka esimerkiksi kirjassa ovat ikimuistoisia tapauksia, kuten päähahmo Paulin äiti Lady Jessica joka saattaa olla kirjan paras hahmo. Villeneuven elokuvissa ei tästä ole hirveästi mitään sanottavaa, kun kaiken pitää olla niin Realistista ja minimaallisen arkista. Tai pääpahis Vladimir Harkonen joka on kirjan kiehtovin hahmo, mutta elokuvassa yhden nootin ja parin lauseen pahishirviö joka tuntuu enemmän vain concept artilta. Yay.

Katsoin jo ykkösosaa aika huolestuneena, sillä jo siinä tarinan päähenkilöä Paul Atreidesia näyttelevä Timothee Chalament oli todella nössö ja mitätön olemukseltaan. Pelkäsin ettei tästä saataisi kasvamaan päähahmon eeppistä roolia täyttävää hahmoa tarinan edetessä. Ja tässä sitä taas ollaan paria vuotta myöhemmin todistamassa lopputulosta: Villeneuven elokuva päätyy jostain helvetin syystä tekemään päähahmo Paul Atreidesista täysin munattoman ja jatkuvasti epävarmana olevan emopojan, vaikka tarinan pitäisi rakentaa tästä eeppistä, tilannetta hyödykseen manipuloivaa karismaattista johtajaa, joka inspiroi kansakuntia ja vetää lopussa kaikkia turpaan. Nyt pääsemme seuraamaan melkein kolmen tunnin edestä nössön epäröijän surkutteluita, samalla kun naishahmot sivussa tsemppaavat tätä kokoajan. Kun elokuva saapuu loppufinaaliin, huomasin vain katsovani päähahmoa ja miettiväni ettei hahmo tuntunut tippaakaan muuttuneen siitä millainen nössö ruikuttaja tämä alussa (ja koko matkan ajan finaalin) oli. Messiaallisen johtajan sijasta katsoin vain hengästynyttä pikkupoikaa jonka edessä kaikki oudosti päättivät kumartaa.

Suurimmat turhautumiseni koin elementeistä jotka tuntuivat muutoksilta jotka olivat kokonaisuudessa melkein vain siksi koska elämme uudessa, DEI-aikakauden vaatimusten täyttämässä todellisuudessa missä studiolla on ollut lista asioista mitkä Pitää tarinasta Korjata vastaamaan nykypäivän standardeja. Ja se tärkein on tottakai nuorten naisten esittäminen vahvoina ja itsenäisinä. Sekä älykkäiden miesmestarien nolaaminen pelkiksi narreiksi. Kirjojen viisas ja karismaattinen Fremen-johtaja Stilgar on muutettu nyt nykytyyliin elokuvan hölmöksi kevennyshahmoksi, josta on poistettu arvokkuus ja tilanteen ymmärtävä olemus. Ja tilalle tuotu tyhmä tosiuskovainen sekopää, jolle omatkin Fremenit naureskelevat. Sen sijaan nykytyylin diversiteettyä tukemaan tarinaa ja hahmoja on muutettu niin että KAIKKI älykkäät, tilanteesta OIKEASTI ajantasalla ja tasapäisesti ymmärtävät on kaikki Nuoria Naishahmoja.
En edes liioittele. Kaikki parikymppiset tarinan naiset ovat samanlaisia: kaikista ympärillään olevista eroavia fiksuja ja itsenäisiä vahvoja olentoja jotka eivät sorru ympärillä olevaan valtataistelupeliin tai hölmöihin uskomuksiin millä muita kontroloidaan. Aluksi uskottelin itselleni että kuvittelin vain omiani mutta pikkuhiljaa oli mahdoton olla asiaa enää sivuttamatta. Homma menee överiksi päähenkilö Paulin oman morsiammen Shanin (Zendayan) kohdalla josta on tehty viattoman Frementytön sijasta jokin nykypäivän diversitettikomitean uudelleensuunnittelema vahva ja itsenäinen naishahmo joka nauraa oman kansansa uskomuksille ja käyttäytyy itsetietoisesti kuin kaikki nykyään. Ongelma on että uudistettu rikkoo täysin tarinan toimivuuden ja ei anna minkäänlaista kunnon syytä hahmon käytökselle.
Elokuva alkaa myös loppua kohden rakentamaan hahmolle täysin keinotekoista, alkuperäisnovellista irtoavaa juonikuviota jossa ei ole mitään järkeä. Vaikka et tietäisi kirjasta mitään ja näkisit vain elokuvan, niin on silti täysin mahdoton ymmärtää miksi hahmolle tehdään sitä mitä hahmolle tehdään, kun luulisi että juuri se mitä tapahtuu on se että hahmo ja tämän kansa eniten haluaisi. Ja hahmon tulisi seistä juuri silloin vahvasti Paulin rinnalla eikä keinotekoisesti asettua tätä vastaan. Wtf? Ja varsinkin sitä että elokuva tuntuu viimeisten minuuttiensa aikana luulevan (ja käyttäytyvän) kuin Shani olisi tarinan päähahmo ja tekevän tästä jotain omaa Fury Roadin Furioasa-spinnoffia. Kun elokuvan viimeinen kohtaus tuli ja kun viimeinen kuva alkoi, huomasin äänen toteavani "Et jumalauta lopeta tähän kuvaan. ET JUMALAUTA LOPETA ELOKUVAA TÄHÄN-". Ja siihen se lopetti. Olisi kiva kuulla tekijöiden perustelu kohtaukselle, joka on luultavasti jokin versio siitä miten hahmolle piti antaa vahva ja itsenäinen strong woman-hetki vaikka hahmolla ei pitäisi kyseisessä osiossa olla mitään väliä, SILLÄ ELOKUVA KERTOI AIVAN TOISTA TARINAAA. Eikä Shanin kohdalla asiaa auta näyttelijätär Zendayan aivan kaamea yhden nootin roolisuoritus joka on suoraan kuin jostain arkisesta New Yorkin kaduille sijoittuvasta elokuvasta, eikä alkuasukasheimon viaton tyttö kaukaisesta galaksista. Nätti tyttö, mutta olisi kiva jos osaisi myös näytellä. Ja omata JOTAIN KEMIAA Timothee Chalamenten kanssa. Ehkä silloin juttu voisi edes vähän toimia. Koko lopun Shanimuutosta pilaa myös erityisesti se seikka että päähahmo Paul on aivan lättänä ja munaton emopoika läpi koko Villeneuven elokuva-adaptioiden. Jos tämä olisi ollut karismaattinen megajohtaja ja muuttunut edetessään joksikin rakkaalleen tunnistamattomaksi, niin olisin edes voinut ymmärtää Shanin asenteen. Mutta nyt se tuntuu vain studion DEI-osaston vaatimukselta.

Lopussa elokuva vetelee omiaan ja tuntuu tekevän viimeisten minuuttiensa ratkaisuja lähinnä pedatakseen seuraavaa elokuvaa (Dune Messias -kirjan tapahtumia), sen sijaan että se keskittyisi lopettamaan omaa tarinaansa pitkän seikkailun jälkeen. Ja koska elokuva ei tunnu enää keskittyvän lopettamaan omaa tarinaansa, loppu jättää oudon "mikä olikaan kaiken pointti?" hämmennyksen. Saavuttiinko lopetukseen, vai pitääkö tässä alkaa odottamaan sitä seuraavaa elokuvaa joka ehkä antaa sitten lopetuksen tarinalle?

Elämme kyllä häiritsevää aikaa. Tuntuu että jokainen tällainen hieman taiteellisempi, persoonallisemman otteen omaava ja ilmiselvästi normaalista Marvel-liukuhihnapaskasta eroava teos saa automaattisesti Mestariteoksen viitan ylleen ja kaikki alkavat vain hokemaan sitä itsestään selvyytenä. Ihan vain kun on vähän erilainen elokuva kuin valtavirrasta liukuhihnalla tuleva perus mikrolämmitettävä hampurilainen. Aivan kuten peliremaketkin. Jos se on remake vanhasta pelistä joka eroaa nykyliukuhihnapaskasta jo maineeltaan, mutta on uusimmilla grafiikoilla/pelimekaanikoilla päivitetty, niin luvassa on automaattisesti Mestariteos-titteli luvassa. Ei kyseenalaistamisia, ei syvempää tutkimista tai analyysia aiheesta. 10/10 ja Mestariteosta vain kaduille huutelemaan.

Dune Part 2 on kyllä ristiriitainen teos. Sillä on ehdottomasti hetkensä. Kaikinpuolin parempi ja eheämpi kuin edellinen elokuva, jolle se tuntuu olevan varsin huomaamattomasti yhdistyvä kakkoschapter. Vaikka en elokuvan omista juonellisista ratkaisusta pidäkkään, se tuntuu silti enemmän tai vähemmän eheältä kokonaisuudelta. Parempi kuin Lyncin osio aiheesta, mutta adaptaationa edelleen lähes mauton ja kylmän steriilinen pintaraapaisu.

3- /5

[Silence]

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY (2023)

Tätä kirjoittaessa eilen oli Juhannusaatto. Muiden lähtiessä mökille, itse osallistuin vanhan ystäväni hautajaisiin, kotona television luona istuen...

Tätä elokuvaa on mainostettu "kauan odotettuna vielä kerran Indynä", mutta ei tämä ole. Sellainen tapahtui noin 15 vuotta aikaisemmin, vuonna 2008. Ja sen seikkailun nimi oli Kingdom of the Chrystal Skull. Siinä Indiana Jones oli vanha. Mutta oli sitä ARVOKKAALLA tavalla. Hän oli kaiken nähnyt veijari harmaissa hiuksissa ja eläköitymisen ovea koputtaen, mutta tätä seurasi kunnioittavalla katseella. Mutta tämä mitä nyt katsoin ei enää ole sitä. Tämä on Too old for anything Indy. Seikkailijamies jonka seikkailu on vältellä vanhainkodissa pillereitä tuovaa hoitajatätiä.

Kyse ei ole enää edes siitä etteikö Ford antaisi roolissaan kaikkea. Se ei enää vain yksinkertaisesti riitä. Mies on Aivan. Liian. Vanha. Pappa. Fordilla on se pelottava vanhan ja hauraan isoisän olemus, haparoiva liikuminen ja suu auki oleva tyhjä katse joka ei enää tunnu tietävän missä ollaan ja mitä ympärillä tapahtuu. Kun jouduin 2h ja 30 minuuttia seuraamaan kahdeksankymppisen Harrison Fordin heilumista tutuissa nuoruuden vaatteissaan, minkä studio oli antanut hänelle ylle ja kuskannut näyttelemään kameran eteen kuin olisi 40 vuotta nuorempi, minulla tuli melkein kyynel silmään siitä miten ällöttävää kaikki oli. Iltalehtien "Vanhusta hyväksikäytettiin kotihoidon toimesta"-uutisotsikot tulivat mieleen tuon tuosta.

Jotenkin on alusta asti ollut tunne että tämä on elokuva jota KUKAAN EI PYYTÄNYT. KUKAAN EI HALUNNUT. Mutta tässä sitä ollaan. 80 vuotias Indiana Jones seikkailu, alkuperäisellä päätähdellä. Disney omistaa francheissen ja koska Harrison Ford on vielä elossa, niin hahmoa ei olla uskallettu uudelleenroolittaa. Vaikka niin pitäisi tehdä jos haluaa sarjaa vielä jatkaa.
Käsittämättömintä koko elokuvassa on se että.... juoni on itseasiassa kasassa. Juoni on simppeli, semi-selkeä, vauhdikas, täynnä seikkailua ja toimintaa, ympäristöt vaihtuvat nopeaan tahtiin ja elokuvassa olevat hahmot ovat kepeän vauhdikkaita ja pahiksetkin selkeitä. Kaikki Indyn (tai Tämänkaltaisen seikkailuleffan) elementit ovat mukana ja selkeästi esillä. Sen pitäisi toimia. Mutta silti, jostain syystä... MIKÄÄN EI VAIN TOIMI.
Elokuva kärsii kaikesta siitä paskasta mistä about kaikki tämänpäivän elokuvat kärsivät: KAIKKI ON IHAN TUNNOTONTA. Ei ole minkäänlaista rytmiä. Ei ole jännitteitä, ei rakenteita, ei fyysisyyttä, tunnepuolta tai dynamiikkaa. Toimintakohtauksetkin ovat oudon tunnottomia jotka kestävät tehokkaan 2 minuutin sijasta 20 minuuttia kerrallaan. Tai ainakin tuntuu siltä etteivät ne ikinä lopu: "Mitä muuta vielä voitaisiin keksiä että saadaan viisi minuuttia lisää tähän kohtaukseen"-tuntuu olevan jatkuvasti jokaisen toimintakohtauksen suunnitteluajatus. Määrä on korvannut laadun ja se koetaan tekijöiden toimesta jonkilaiseksi uudeksi menestyskaavaksi. Jopa elokuvan aloittava JamesBondimainen 6minuutin seksikäs introlyhäri on nyt melkein 25 minuuttia kestävä, loputtomalta tuntuva huvipuistoajelu, mistä voisi helposti leikata 80% pois ja saada aikaan paljon tehokkaamman elokuvan aloituksen. Kohtaus ei edes tuttu jämäkältä elokuvan aloitukselta vaan joltain elokuvan puolivälistä löytävältä kohtaukselta jossa puhutaan ja puhutaan ja heilutaan ja heilutaan. Siis miten helvetissä voi olla INDIANA JONES ELOKUVA jonka aloitusta katsoessa tuntui siltä että aikaani vain tuhlataan eikä mitään tapahdu?

Elokuva etenee kohtaus kohtauksen perään aivan lättänänä viivana, kaikki on vain tehty mutta mikään ei tunnu missään ja kaikki vain kestää ja kestää. Draama ei toimi vaikka hahmot puhuvatkin liikuttavia asioita. Tuntuu kuin Disney olisi plantannut elokuvan vedellä ettei kukaan katsojakunnasta koe outoa liikuttumisesta tulevaa hämmennystä. Elokuvan suurin pelko tuntuu olevan että katsoja oikeasti kiinnostuisi siitä mitä on tekeillä ja tekee kaikkensa pitääkseen katsojan mahdollisimman etäisenä. Aikamoinen saavutus. Siis en voi ymmärtää miksi mikään ei tunnu enää nykyaikaisissa hollywoodelokuvissa toimivan. Asiat ovat siellä mutta mikään ei tuota tunnetta siitä että jotain tapahtui. Aivan kuin... AI olisi tehnyt tämän elokuvan kirjoittamisen ja ohjauksen.

Elokuvalla ei ole enää edes päähahmoa. Tai tuntuu ettei elokuva tiedä kenen se pitäisi olla. Elokuvan nimi on ehkä Indiana Jones, mutta tuntuu että jopa elokuvantekijät tietävät ettei Indyä voi enää tässä iässä laittaa päähahmoksi. Uudeksi korvikkeeksi tuodaan Indyn kummityttö, Phoebe Waller-Bridgen näyttelemä Helena, joka tuntuu melkein kuin alkuperäisen Raiders of the Lost Arkin Marionin uudelta versiota. Tai lapselta. Melkein kuin... Edellinen elokuva yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin ja antaa katsojalle fiilistä että että "Indyllä ei koskaan ollut poikaa... VAAN TYTÄR. USKOKAA NYT!".
Olin etukäteen niiiiin henkisesti valmistautunut siihen että vihaisin tätä uutta Helenan hahmoa yli kaiken... mutta öööh... itseasiassa Helena onkin ihan jeesh hahmo. Hahmo on aktiivinen, fiksu ja omaa sitä vibaa mitä Indyn perilliseltä odottaisikin. Jos nyt ei mainita siitä enempää että tekijät ovat TAPPANEET Indyn oman pojan offscreenena, tehneet sankaristamme kaiken menettäneen surkimuksen ja nyt korvaavat sekä isän että pojan kaiken osaavalla naisella. Kiiti vaan vitusti. Elokuva tasapainottelee siinä ja siinä sen kanssa että haluaisinko suuttua vai vain tyytyä siihen faktaan että Indystä on tehty vaimonsa ja lapsensa menettänyt umpisurkea paska, jotta elokuva voi puskea uutta seuraavan sukupolven modernia neitoa tämän mantelinperijäksi. Indystä on tehty melkeinpä tämän taksikuski elokuvaan. Kun Indy ajoi autoa takaa-ajokohtauksen aikana ja Helena huolehti toimintapuolesta, aloin miettiä että Indyhän tekee nyt samaa paskaa kuin Marion teki Indy 4ssa: Ajaa autoa kun tarinan sankari vetää pahiksia kuonoon. Siis tämähän voisi oikeasti toimiakin, ellei samalla tuntuisi siltä että Indiana Jonesia ja tämän perintöä häpäistään ja tätä yritetään korvata random next generation naisella.

En muutenkaan ymmärrä tätä modernia trendiä että miksi tekijät ovat tehneet paniikkiratkaisun ja tappaneet Indyn pojan pois kun ihmiset eivät tykänneet Indy 4sta ja Shiasta. Miksi KAIKKI vanhat rakastetut hahmot pitää perintöineen häpäistä? Murskata. Tuhota. Shian tai kenen tahansa näyttelemä Mutt voisi niin helposti vain "Olla poissa tapahtumista", mutta ei. Nyt Indy on elokuvan aloituksessakin kalsarit jalassa naapurilleen raivoava puliukko jonka poika kuoli, vaimo jätti ja tyhjänpäiväinen fiilis eläkkeellä odottaa. Vitun hienoa. Kaikkea sitä mitä olen aina Indiana Jonesilta halunnutkin nähdä!

Elokuvaa kului reippaasti yli kaksi tuntia ennen kuin jotain mielenkiintoista ja ihan oikealta elokuvalta tuntuvaa tapahtui: Kun Mads Mikkelsenin aika unohdettavaksi jäävä pääpahis viimein kertoi ääneen suunnitelmistaan aikamatkustaa menneisyyteen ja mitä aikoi tehdä ja miten Indy vihdoin ja viimein älykkäänä professorina tajuaa etteivät tämän matemaattiset suunnitelmat olekkaan menossa niinkuin pitää, alkoi elokuvassa nousta ihan oikeasti kiinnostus ja jännitys seikkailua kohtaan. Jotain odottamatonta oli tapahtumassa ja pystyin hetkellisesti ihan tuntemaan että nythän alkaa tuntua ihan Seikkailuleffalta, jolla on jotain sieluakin. Pulssi. Ei vain random heilumista ja AI-tekoälyn läpikäymää Indykaavaa, niinkuin edeltävät kaksi tuntia olivat olleet.

Minulla ei ole mitään aikamatkustusta vastaan Indiana Jones-elokuvassa. Kaikkien yliluonnollisten juttujen ja myyttisten menneisyysjuttujen maailmassa tuntuu vain ihan loogiselta että arkeologiseikkailija löytäisi keinon matkustaa menneeseen. Why the fuck not. Ei kyse ole siitä mikä on idea, vaan miten se on toteutettu ja Mitä sillä tehdään.
Tuntuu vaan että ideaan on otettu vaikutteita Lara Croft: Tomb Raiderista. Aikamatkustamisen suunnistamisen näyttävä aikakone näyttää aivan Angelina Jolien ensimmäisen Tomb Raider-elokuvan vastaavalta laitteelta. Jopa se, miten se elokuvassa kasataan yhteen paloista, on aivan yksi yhteen... Jotenkin absurdia että Indiana Jones kopioi Indiana Jones kopiolta juttuaan.


Ennen elokuvan julkaisua oli paljon juttua internetissä siitä että testiyleisöt olivat haukkuneet lyttyyn elokuvan alkuperäisen lopetuksen ja tekijät olivat paniikkissa heittäneet alkuperäisen lopun roskiin ja tehneet elokuvalle uuden lopetuksen. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta elokuvaa katsoessa on erittäin vahva tunne siitä että komitea on paniikkipalaverissa rakentaneet good feeling happy happy endingin ja pistäneet sen tuoman hyvän fiiliksen kaiken muun edelle. Loppufinaali on vain niin... outo. Sankarimme matkustavat ajassa menneisyyteen. Mutta siellä ei tehdä mitään. Mikään ei johda mihinkään. Laitteella mennään menneeseen mutta sitä ei käytetä vaikka... I dont know... INDYN KUOLLEEN POJAN HENKIIN HERÄTTÄMISEEN? HELENAN ISÄN PELASTAMISEEN? No? Okei. Ei sitten.
Indyllä on koko kolmannen näytöksen ajan ampumahaava rinnassa mutta elokuva ei tiedä mitä sillä pitäisi tehdä. Välillä Indy on kuolemaisillaan siihen ja välillä Indy vain roikkuu mukana kuin ei mitään. Siis oikeasti... Mitä helvettiä? Tuntuu kuin kahden täysin eri kuvausmateriaalin juonijutut on vain leikattu vuorotellen elokuvaan. Jotenkin päättelen että ampumisen oli tarkoitus surmata Indy, jättää tämä menneeseen, mistä Indy löytäisi oman ruumiinsa aiemmin elokuvasta muumiona ja Helena ottaisi vastuulleen Luke Skyfordin uran. Tai jotain. Mutta ei. Ilman että mitään saavutetaan, yhtäkkiä ollaankin takaisin kotona ja yhtäkkiä katsojalle tungetaan oikein nyrkillä kurkusta alas feeling good-lopetusta kun Marion ja Sallahkin tuodaan takaisin toistamaan alkuperäisen elokuvan replojaan.

Sidenote... Miksi NYT KAHDEKSANKYMMENTÄVUOTIAAN SALLAHN LAPSET OVAT 40 VUOTTA MYÖHEMMIN EDELLEEN PIKKULAPSIA? Äääääää.. Unohtuiko tekijöiltä antaa infoa käsiksen kirjoittaneelle AI-tekoälylle että ihmiset vanhentuvat 40 vuodessa?

Vain entisestäänkin tuntuu että tämä on kuin tekoälyn suunnittelema kokonaisuus. Jutussa ei ole minkäänlaista persoonallisuutta tai tunnetta elävyydestä. Ei ymmärrystä siitä miten inhimillisyysta tai jännitys toimii. Kohtaukset vain etenevät mutta tunnepuoli puuttuu täysin. Juonenkäänteet eivät tunnu missään. Mikään ei merkitse mitään. Eli aivan kuin tekoäly olisi laitettu tekemään tämä teos.
Vain entisestään hämmentää se että elokuvan uudeksi ohjaajaksi on valittu Spielbergin tilalle James Mangold, joka on Erittäin pätevä elokuvantekijä. Mies teki yhden viimevuosikymmenen suosikkielokuvistani, Le Mans 66 (Ford v Ferrari). Indy5 yrittää usein imitoida Spielbergin tyyliä mutta ei koskaan saa hommaa toimimaan edes jotenkuten. Spielberg on lahjakas tekijä, jonka kykyjä ei tarvitse edes ymmärtää, mutta miehen poissaolon tuntee välittömästi. Hän osaa kuljettaa elokuvaa, rakentaa tarinaa ja kikkailla hassuilla tilanteilla.
Hämmentävintä on että Indy5ssa kohtaukset eivät toimi. Kikkailut ja yllättävät käänteet eivät ikinä iske. Sketsit eivät koskaan toimi. Draama ei koskaan liikuta. Mikään hahmo ei nappaa yhtään vaikka kukaan ei mitään huonosti teekkään. Siis mitä täällä tapahtuu? Välillä tapahtuu ihan epäloogisia asioita missä ei ole MITÄÄN järkeä. Siis ihan kuin AI olisi kirjoittanut tämän ja vaikka AI ei ihan ymmärräkkään sitä miten ihmiset toimivat tai miten logiikka rakentuu, niin tekijät ovat vain päättäneet tehdä eivätkä ole kyseenalaistaneet outouksia ollenkaan. Kuka pisti tekoälybotin tekemään elokuvia? Siis oikeasti mitä vittua täällä tapahtuu? Mikä helvetti elokuvia vaivaaaaaa?

Musiikkikin kuulostaa ihan hutulta. Taustalla soi uusiokäytössä vanhojen leffojen sävellyksiä ja uusia kappaleita jotka kaikki kuulostavat ihan unohdettavilta. Crediteissä lukee että John Williams, mutta tuntuu että musa on joko AIn tai kymmenen random haamusäveltäjän säveltämää olemattomuutta. Visuaallisesti elokuvalla on tämä aivan kaamea nykyelokuvian peige yleisilme missä mikään ei pomppaa esiin kuvassa. Kaikki on niin keinotekoisen digitaallisen jälkikäsiteltyä että oksettaa. Ei Indiana Jones-elokuvan kuulu olla näin vitun feikin näköinen! Kuvassa ei ole highligteja, ei voimakkaita varjoja. Kaikki on vain harmaata peigeä. Greenscreeniä siellä, greenscreeniä täällä. CGI on niin näkyvää että on selvää että "Yritetään saada tehosteet huomaamattomasti osaksi elokuvaa" -ajatusmalli on jotain mikä kuuluu 20 vuoden taakse menneisyyteen. Enää ei ole millään mitään väliä. Tavaraa vain kuvaan. Mikä upea elokuvakokemus tämä olikaan! Miten 40 vuotta vanhempi Indiana Jones-elokuva voi näyttää niin hyvältä, elävältä ja napakalta ja tämä superuusi moderni jatko-osa niin feikiltä ripulilta?

Kestoakin on aivan järjettömästi. 2h 35 minuuttia. Siis eivätkö elokuvantekijät enää katso läpi omia elokuviaan? Sokeakin näkee että kestoa on aivan liikaa ja kohtaukset laahaavat. Pelkästään aloituskohtauksen napakaksi uudelleen leikkaamalla ja ylipitkät toimintakohtauksen puoleen lyhentämällä tämä elokuva pääsisi helposti alle 2 tuntiin.

Dial of Destiny tuo trendikkäästä Indiana Jonesin samaan, häpäistyyn kerhoon muiden menneiden vuosikymmenien rakastettujen ja ikonisten sankarihahmojen kanssa, jotka nyt ovat kalsareissaan juoksentelevia, työttömiä vanhoja elämässä epäonnistujia ja epävarmoja luusereita. Luke Skywalker, Neo, Captain Picard, Paul Atreides ja James Bond ovat kaikki saaneet hollywoodin nykytekijöiltä saman halventavan häpäisyseikkailunsa. Saavutettu perintö on murskattu. Ikoninen sankarihahmo on tuhottu. Merkitys maailmassa poistettu. Kaikki korvattu modernilla ja nuorella naiskorvikkeella jotka tekevät saman, mutta ilman että tarvitsee nähdä vaivaa. Indy5 tuntuu viimemetreillään tekevän kaikkensa antaakseen tekohengitysfiilistä että "Ei hätää, ei me häpäisty Indyä kun kuvattiin uusi lopetuskin", mutta se ei enää tässä vaiheessa paljoa pelasta. Kun elokuvan viimeinen hetki tulee, mietin että mikä helvetti oli koko elokuvan pointti? Eihän tässä mikään johtanut mihinkään tai mitään opittu mistään. Siis HALLOOOH?

En edes tiedä mitä pisteitä tälle pitäisi antaa. On niin olematon fiilis mihinkään suuntaan. Ei ole mitään mistä naama punaisena raivostua kun kaikki on niin varovaista, ei ole mitään mistä turhautuneena valittaa kun kaikki on niin tyhjää. Ei ole mitään mitä kehua kun positiiviset asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Tämä on niin komitean kasaama, ultravarovainen teos jolla on hirveässä paniikissa yritetty miellyttää Kaikkia. Ja lopputuloksena mistään ei voi oikein mitään sanoa.

Indiana Jones and the Pieru of Sahara. Generated by AI

[Joni Ahonen]

Nyt Indy on elokuvan aloituksessakin kalsarit jalassa naapurilleen raivoava puliukko jonka poika kuoli, vaimo jätti ja tyhjänpäiväinen fiilis eläkkeellä odottaa. Vitun hienoa. Kaikkea sitä mitä olen aina Indiana Jonesilta halunnutkin nähdä!

Nauroin tälle.


Tuntuu että kaikki ovat kehuneet Dial of Destinyn olevan parempi kuin edellinen hengettömyys, mutta mielestäni alittaa kyllä lähes joka osa-alueellla kristallikallot. Eihän leffa tunnu missään ja itseäni huvitti se kuinka paljon Indyä -80-vuotiasta papparaista- jaksetaan turpiin lyödä, josta menisi jo itselläkin henki tai tulisi vähintään aivotärähdys poikineen. Viimeinen huitaisu vähän ennen loppua Helenan toimesta kirjaimellisesti esitti mistä on kyse: "fuck you Indiana Jones!".

Kohtaus menee samaan kastiin Alien Romuluksen kanssa, jossa työnnetään sähköpamppua Alien -pimppiin. Kyllä, Disney, ymmärrämme vähemmästäkin mikä teidän missionne, ei tarvitse piilomerkityksien taakse niitä kätkeä.

[Silence]

Tuntuu että kaikki ovat kehuneet Dial of Destinyn olevan parempi kuin edellinen hengettömyys, mutta mielestäni alittaa kyllä lähes joka osa-alueellla kristallikallot. Eihän leffa tunnu missään

Ei Dial of Destiny (btw, mikä helvetin destiny?) todellakaan ole parempi kuin Kristallimekon valtakunta. MUTTA se on sitä Selkeämpi elokuva. Siitä jää selkeämpi mielikuva päähän kuin edeltäjästään. Crystal Skullia vaivaa plaah-käsis jonka juoni ei vaan nappaa ja hahmot ovat samaa huttua, mutta se on kunnollinen seikkailu jonka teematkin ovat kunnossa. Niin ja Indyä itseään kohdellaan kunnioittavasti, eikä nolona vaippavanhuksena.
Dial of Destiny on vain liukuhihnalla komitean rakentama hengetön tuote vailla edes syytä omalle olemassaololleen.

Viimeinen huitaisu vähän ennen loppua Helenan toimesta kirjaimellisesti esitti mistä on kyse: "fuck you Indiana Jones!".

Jos loppukohtaus kotona olisikin ollut se että Helenan tajuttomaksi lyömisen jälkeen Indy heräisikin vanhainkodista ja "KAIKKI OLIKIN VAIN UNTA! VANHAN PAPPARAISEN HÖHÖ PÄIVÄTORKKUJEN SEIKKAILUKUVITELMIA!" niin itselläni olisi ollut yhtä tyhjä fiilis kuin nykyisenkin lopetuksen perusteella.


Indy 4sta kun tässä nyt jäin miettimään, niin se olisi niin helposti saatavissa kiinnostavammaksi.
-X-Filesmaista UFOjuttua taustalle mysteerin kera. Ufojuttuun ei nyt yhtään laiteta mitään fokusta vaikka tuollainen on normaalisti ollut Spielbergin suurin intohimo. Hitto Tintti albumeissakin osataan luoda yliluonnollisia elementtejä hienovaraisesti erittäin maan tasalla kulkevan Tintin seikkailuihin.
-Pahispoppoo ja Irina Spalkon "pääpahikseen" tarvittaisiin myös jotain juonijuttua mikä tekisi hahmosta persoonallisemman. Hahmo kun ei edes varsinaisesti ole paha, joten tämä voisi helposti korvata Marionin turhan hahmon Indyn kanssaseikkailijana.
-Marionin paluu on aivan turha ja tämän voisi korkeintaan aivan lopussa tuoda mukaan poikansa kautta.
-John Hurtin hahmosta ei voi oikein sanoa mitään ja tuntuu ihan tuhlauskelta.
-Tripla-agentti Mac on hahmo josta ei tunnu käsikirjoittajaan ymmärtävän mitään.
-Mutta Indyn oma poika Mutt on oikeasti hyvä juttu. James Dean-tyylinen Rebel Without a Cause nahkatakkinen prätkätyyppi. Siis aivan täydellisyyttä! Ongelma on vaan että Shia on todella hyvä näyttelijä mutta tuntuu samalla tavalla väärältä valinnalta rooliin kuin jos vaikka joku Dustin Hoffman olisi roolitettu alunperin Indyksi. Habitus on vain niin väärä. Olen sanonut tämän varmasti ennenkin, mutta joku Robert Pattinson tai Chris Pine olisi voinut olla ihan täydellinen kymppicastaus rooliin.
Mutta Indy 4sta vaivaa toteutuksessa se mikä Indyä itseään vaivaa vasta Dial of Destinyssä: Väsähtänyt meno, vailla motivaatiota. Indiana Jones on sentään täysin toimiva ja komea hahmo vielä nelosessa.

Jos Disneyn nyt ihan oikeasti oli pakko tehdä uusi Indy ja vielä Fordilla, niin olisin ehkä valinnut kaameaksi vaihtoehdoksi rohkeasti vain CGI-menoon hyppäämisen. Nuorehkot stuntmiehet esittämään Indyä ja Harrison voisi tehdä deep fake facial motion capturet hahmolle kun naama vaihdetaan nuoreen The Indiana Jonesiin. Ja ehkä itse näytellä vaikka lähikuvat hahmosta. Se ei ehkä olisi täydellistä ja häiritsisi varmasti katsojia kun deep fake naama olisi kokoajan vähän niin ja näin... mutta se sentään voisi silloin olla kunnon Indiana Jones seikkailu. Ja mielellään kunnolla kirjoitettuna ja toteutettuna. Mutta tämä nykyinen versio tuntui lähinnä vain ihan helvetin häväistykseltä.

[Joni Ahonen]

Superman


Superman käynnistää kokonaan James Gunnin luotsaamana uuden DC:n leffauniversumin, mutta onneksi tämä ei tunnu olevan ensimmäinen pikkuosa kohti isompaa kokonaisuutta -tai edes Teriksen eka osa uudessa leffatrilogiassa. Superman seisoo omilla jaloillaan, ei jää cliffhangeriin tai povaa jatkoa, josta kiitos Gunnille. Emme myöskään näe Teriksen syntytarinaa, sillä se selitetään lyhyesti alun tekstiosuudessa ja katsojalle tehdään nopeasti selväksi, että tässä maailmassa ihmiset ovat täysin tottuneita yliluonnollisuuksiin ja kaikki hahmot ovat tunteneet toisensa vuosikaudet. Joskin tästä syystä tunneside hahmoihin ei ole katsojalla kovinkaan vahva, joka alkuun vähän häiritsi.

David Corenswet on huippuhyvä kiltin empaattisena Teräsmiehenä, Nicholas Hoult kylmäävän paha ja moraaliton Lex Luthor hypnoottisine silmieen ja Lois Lane on Frendien Monica. Pitää mennä nettiin tarkistamaan myöhemmin olinko ainoa, joka huomasi yhtäläisyyksiä. Roolitus on hyvä ja tärkeintä, että Teräsmiehestä huokuu sellaista hyväntahdon lähettilästä, jota katsottuaan haluaa itsekin olla kiva ja hyvä tyyppi. Itse juoni liippaili nykypäivän tapahtumia ja vauhtia riitti, onneksi suvantovaiheita myös. Mikään ei yllättänyt, mutta maltettu pitää Marvelimainen vitsailu suhkot kurissa, vaikka muuten aika MCU-menoa tämä enemmän olikin.

Mulla oli hauskaa. Leffa näyttää aurinkoisen selkeältä, vähän insta-filtterimäinen, mutta kuului asiaan. Ei tuo mitään uutta genreen todellakaan, mutta seisoo omilla jaloillaan ja loppukähy ei puuduttanut niin paljon. Itsevarma tuotos, joka oikeilla jäljillä hahmon suhteen, kiva nähdä miten jatko sujuu.

***½/****

[Joni Ahonen]

Joker: Folie à Deux

Jokerin jatko-osan kohdalla pääsen täysin niihin ihmetyksiin, mitä leffa aiheutti ensi-illan aikoihin ihmisissä: tämähän on... tylsä!? Jos epätasaisuudesta palkittaisiin, Jokeri 2:sta parempaa vaihtoehtoa on hankala kuvitella. Alku on ihan jännän erilainen, mutta vankilaosuus kestää ja kestää, kunnes tajuaa ettei tässä ole oikeasti mitään kiinnostavaa syytä seurata yhtikäs mitään. Ne musikaaliosuudet ovat heikkoja, ainoastaan lopussa tulee yksi hyvä, jossa on vähän juuri sellaista menoa, joka saa melkein hymyilemään ja tanssimaan. Melkein.

Komean näköisiä kuvia on paljon ja jos Jokeri 2:sta ei olisi ikinä saatu ulos, vain ruutukaappauksia ja lyhyitä klippejä nettiin vuosien aikana, uskoisi sen perusteella kyseessä olevan menetetty mestariteos, yksi 2020-luvun merkittävimmistä elokuvista. Onkin hämmentävää katsoa leffaa, jossa on usein sellaisia 5 sekunnin hetkiä, jotka ovat siitä mestariteoksesta, jota odotettiin.

Kiinnostus laski tasaiseen vauhtia, kunnes vähän loppupuolella petrataan, mutta sitten taas lässähtää. Lady Gagaa en ole nähnyt muissa leffoissa, osanneen näytellä, mutta tässä oli aika turha. Outo ja huono elokuva. Rankasti leikkaamalla, musikaaliosuuksia olisi pitänyt jättää yksi päräyttävä ja keskittyä muuhun kuin oikeudenkäyntiin, tämä olisi voinut olla varmasti parempi.

Muuten turha jatko-osa, jota ei tarvittu. Tämä jopa heikentää erinomaista ykköstä.

**/*****

[whatever]

Joker: Folie à Deux

Itselleni jäi tästä leffasta lähinnä semmoinen fiilis, että se tehtiin vain ja ainoastaan vittuillakseen ihmisille jotka idolisoivat ensimmäisen elokuvan Jokeria.

[Joni Ahonen]

John Wick

Osat 2, 3 ja 4

Olipas puuduttavat katselukokemukset. En näitä pystynytkään perätysten katsomaan, kakkosen jälkeen ehti kolmosen laina-aika menemään umpeen, joten palasi takaisin katseltavaksi kuukautta myöhemmin. Olen iloinen että Keanu Reeves löysi leffasarjan ja töitä, mutta välillä pohdin näitä katsellessa miten muuten niin järkevän oloinen ja rauhaa rakastava mies jaksaa heilua? Toimintakohtauksissa on kyllä tosi hienoja koreografioita, väkivaltaa, taustalla soi jumputusmusiikki, nujutaan tyyli edellä hienoissa puvuissa, josta siis minunkin pitäisi innostua, mutta olen lapsesta asti halunnut myös välittää hahmoista ja tuntea jotakin kun hakataan. John Wick on vain puuduttavaa videopelin ja musiikkivideon sekamelskaa, jonka vahvuus ei olisi välttämättä juuri siinä toiminnassa, jossa leffasarjan fokus on 99,5 prosenttisesti. Huomasin nimittäin aina näiden leffojen alussa olevani vähän jopa kiinnostunut tapahtumista ja siitä mitä hahmot puhuvat, mutta kun mäiske alkaa ja on vain coolia, jossa mikään ei oikeasti vahingoita päähenkilöä, se puuduttaa tuntuen merkityksettömältä. Jos Die Hardissa John McClane pistäisi sadoittain porukkaa päiviltä, tuskin kukaan jaksaisi jännittää hänen puolestaan.

Kuka näitä oikeasti tarinan takia katsoo? Ihan huvittaa, että leffasarjalle on tehty lyhyt unohdettu tv-sarja ja yksi spin off, joissa valotetaan järjetöntä palkkatappajien kiltaa, joissa kaikki on niin tuskaista ja henki lähtee jokaiselta hetkessä. Ihan kuin tämän leffan maailma olisi näin suuresti loren tarpeessa. Tai mistä minä tiedän, voi olla että jotkut oikeasti haluavat tietää lisää ja tekevät omia fanfictioita kuin Star Warsista ikään?

Ensimmäinen John Wick onnistuu olemaan kiinnostava ja vielä jopa vähän maanläheinen, mutta sekin alkaa loppupuolella kärsimään omasta toimintataudistaan. Kuitenkin jotakin kertoo se, että välitän sata kertaa enemmän Johnin kostosta tapetun koiran vuoksi, mutta en muista enää lainkaan jatko-osissa hahmojen motiiveja.

Nobody on omasta mielestäni kaikkia näitä parempi leffa, tai ainakin tosi tasoissa ekan Wickin kanssa, jonka alkupuoli toimii erityisen hyvin. Odotan mielenkiinnolla Nobody 2:sta, se vaikuttaa säilyttäneen oman komediallisen otteensa sekä pienimuotoisuutensa/henkilökohtaisuuden tarinassaan. Siitä sitten lisää ensi-illan jälkeen.

John Wick
***/*****

Jatko-osat
**/*****

Ballerina

En ole nähnyt, mutta Ana De Armas on kuuma!

[Silence]

FURIOSA: A MAD MAX SAGA (2024)

Tulipa tämäkin katsottua. En tiennyt tästä ennakkoon oikein mitään muuta kuin sen mitä nimikin kertoo. Tämä on vuoden 2014 Mad Max: Fury Roadin spinnoff-seikkailu jonka pääosassa on kyseisessä elokuvassa toista pääosaa esittänyt Furiosa.

Furiosa kertoo prequel-tarinan pikkutytöstä jonka kauhistuttava prätkäjengi kaappaa kotoa, kohtaa kaikki aikaisemmasta elokuvasta tutut pahishahmot ja lopulta päätyy Fury Road-elokuvan kaikkien tuntemaksi yksikätiseksi tankkerikuskiksi maailmanlopun hullussa maailmassa ja kätevästi Fury Road tapahtuu seuraavana päivänä tämän elokuvan loputtua.

Luvassa on hyvin tyypillinen "Lisää sitä samaa"-uusinta, mutta tälläkertaa Mad Max on pudotettu omasta maailmastaan pois ja on muutettu naiseksi ja elokuva tehty prequeliksi, jotta voitaisiin kokea kaikki tuttu uudestaan. Elokuvan ja sen tekijöiden kunniaksi pitää sanoa että tälläkertaa luvassa on harvinaisen huolella rakennettu esiosa, eikä mikään studion nopea ja yksitoikkoinen rahastuspökäle.
Studiopomo on ehkä käskenyt tehdä vain nopeasti "Sitä samaa uudestaan mutta naisella", mutta tekijät ovat päättäneet tehdä tämän täysin omilla ehdoillaan. Se mikä itseäni on aina Fury Roadissa ällöttänyt on sen vessapaperille tuhrustettu tyhjän oloinen käsikirjoitus, joka tuntuu olevan lähinnä nimellisesti olemassa, vain jotta voidaan kuvata hulluja juttuja. Furiosa sen sijaan on selvästi kirjoitettu kunnolla ensin ja vasta sitten lähdetty hulluttelemaan. Saamme seurata pitkän taipaleen kuinka pikkutyttö Furiosa pikkuhiljaa kasvaa teinitytöstä naiseksi. Ja pääsemme harvinaisen tarkasti ja huolella seuraamaan miten asiat ovat johtaneet Furu Roadin tapahtumiin maailmassa. Luvassa on Fury Roadia eheämpi ja huolellisempi kokonaisuus ja elokuva käyttää huolella aikaa Furiosan kasvutarinan ja maailman rakentumisen kertomiseen. Jopa aivan liikaakin. Mutta se ei ole tämän elokuvan suurin ongelma.

Siis koko elokuvan ajan minulla pyöri tasan yksi jatkuva kysymys mielessäni: "MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON OLEMASSA?".
Furiosa: A Mad Max Story on kuin jos James Cameron olisi Aliensin tehtyään jättänyt tekemättä The Abyssin, Terminator 2sen, True Liesin ja Titanicin ja käyttänyt seuraavat kymmenen vuotta tehdäkseen SPACE MARINES: A ALIEN SAGA -prequelin joka keskittyy huolellisesti kertomaan siitä Miten Hudson kiinnostui tietokoneista, miten Vasquez ja Drake päätyivät yhteen, miten Hicksistä tuli korpraali ja miten Burke kehitti juonen jotta onnistui manipuloimaan nämä Merijalkaväen osaston mukaansa pelastustehvälle. Huolella tehty prequel.... mutta kysymys kuuluu että Miksi vitussa se on olemassa, sillä sen olemassaololla ei ole MITÄÄN pointtia. Ja KAIKKI tarpeellinen tiedetään jo.

Mad Maxit ovat tätä ennen kertoneet aina uuden tarinan. Päähenkilömme on matkannut uuteen paikkaan ja kohdannut uuden tapahtuman. Sen sijaan nyt saadan kokea taas hyvin tuttu toisinto Fury Roadista. Kaikki jo tiedetään. Kaikki katsojat tietävät tasan tarkkaan millilleen mihin kaikki tulee johtamaan ja mitä kenellekkin tulee tapahtumaan. Varmasti moni nykyajan idioottikatsoja on taputtanut käsiään onnellisena yhteen kun ovat tunnistaneet tätä elokuvaa katsoessa että "Uuuuh, tää on siitä Fury Roadista!". Mutta se juuri on ongelma. Tällä elokuvalle ei ole Mitään syytä olla olemassa.

Elokuva kestää kaksi ja puoli tuntia mutta tuntuu katsoessa kuusituntiselta tv-sarjalta iskettynä yhteen. Elokuva etenee nykyaikaisen elokuva tavoin ihan tasapaksuna, lättänänä viivana, vailla tiukkoja huippuhetkiä ja rauhoittavia välivaiheita ja asiaa pahentaa se että leffa on rakennettu kasasta chaptereita kuin se olisi kirjasta suoraan elokuvaksi muutettu teos. Chaptereista joista jokainen tuntuu kestävän puolituntisen tv-sarjan jakson verran. Toimintakohtaukset ovat samaa lättänää menoa kuin draamakin. Ne kestävät ikuisuuksia, vailla mitään kunnollista, energiaa antavaa musiikkia tai huippuhetkiä. Ne käydään läpi kuin menossa olisi dialogikohtaus mistä mitään ei voi skipata. Musiikki on lähes olematonta nykypäivän ambienthuminaa, joista ainoa erottuva on Fury Roadista kopioutu kuuluisa Brothers in Arms-kappale joka pariin otteeseen taustamölystä erottuu. Siis en vain voi ymmärtää miten tasapaksuja jopa toimintakohtaukset ovat. Ne ovat toteutukseltaan jeesh, mutta eivät ole hiottu millään tavoin jännittäviksi kokonaisuuksi lopulliseen elokuvaan. Elokuvan puolivälissä tulee ensimmäinen Fury Roadin tankkeritoimintaa kopioiva takaa-ajokohtaus ja se tuntui kestävän yhden tv-sarjan jakson verran ja mietin vain kokoajan että "Vieläkö tämä stanan osio jatkuu?" ja että "Tämä kaikki on jo nähty Fury Roadissa!".

Nykyaikaisen elokuva tyyliin elokuva on tunnetasolla ihan olematon kylmän etäinen pahvi. Siis elokuvan keskiössä on näennäisesti koskettava tarina pikkutytöstä jonka äiti tapetaan ja joka joutuu hirviöjoukkioiden keskelle, ja neidolla on vain yksi olemassaolon syy: Selviytyä ja Kostaa sieppaajalleen. Mutta kun lopussa pääpahis saadaan polvilleen Furiosan eteen, huomasin että mikään ei tuntunut missään. Draama on läpi elokuvan ihan tunnotonta ja hahmot ovat ihan pintapuolisia olentoja joidenka tekemisistä ei saa katsojana minkäänlaista otetta. Ja syy on se mikä kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa nykyään on: Pelätään aivan helvetisti että katsoja kokee minkäänlaista tunnetta tapahtumista. Kaikki täytyy hinnalla millä hyvänsä pitää kylmän steriilinä. Oli mikä oli. Kun Furiosan mutsi alussa teurastetaan, se tapahtuu ihan tunnottomana offscreen-juttuna vaikka päähahmo tästä muka traumatisoituu. Kun Furiosa heitetään hirviöiden keskelle keskellä maailmanlopun maailmaa, tälle ei tapahdu mitään mitä tytöille vastaavassa tilanteessa keskellä luolamiehiä luulisi tapahtuvan. Kun hot mies-naispääkaksikko päätyy lopulta kahdenkeskiseen yhteishetkeen yön pimeydessä, luvassa ei ole hikistä suutelua ja limaista muhinointia, vaan neutraalin etäinen päiden yhteen painaminen "toveruuden nimissä". SIIS MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?! MIKSI MINKÄÄN EI ANNETA TUNTUA MILTÄÄN?!?! MISSÄ ON INHIMILLISYYS? Jännää kun miettii alkuperäisiä Mad Maxeja vuosikymmenien takaa ja miten voimakkaita niiden maailmat ovat. Miten julmia kohtaloita siellä tapahtuu. Porukkaa teurastetaan julmasti. Porukkaa raiskataan kuin karjaa. Maailma on likaisen hikinen ja ennenkaikkea hullu paikka missä säännöt eivät enää päde.
Furiosa on modernin ajan, Marvel-aikakauden Neutraali sarjakuvatodellisuus missä kaikki on etäistä ja näennäistä. Ei ole verta, hikeä tai tunnekuohuja. Ei ole alastomuutta tai tuskaa. Immortan Joen vaimotkin ovat vain jotain kaavuissa olevia, neutraaleja olentoja eivätkä arvokkaan seksikkäitä neitokaisia, mitä jopa Fury Road niistä yritti tehdä kymmenen vuotta aikaisemmin.

Mutta ongelma ei ole vain henkilökemiat ja hahmokäyttäytymiset. Vaan myös se miten feikiltä maailma tuntuu. Siis en voi ymmärtää miten vaikeaa on muka tehdä autiomaahan sijoittuvaa maailmanlopun elokuvaa Oikean tuntuisessa ympäristössä. Miksi kaiken pitää tuntua niiiin feikiltä? Kuinka vaikeaa on kuvata säiliöauton takaa-ajoa ilman että kaikki tuntuu cgi-photoshopin läpikäynneeltä? Tuntuu kuin eläisin jossain vaihtoehtoisella aikajanalla missä kaikki nykyajan elokuvat ovat Attack of the Clonesin ja Revenge of the Sithin vaikutuksen takia tehty green screenien edessä ja "kaikki on lisätty näyttelijöiden ympärille sitten myöhemmin". Siis välillä päästelin ihan tuskaisia ääniä suustani kun näytti siltä ettei hahmo edes istu kuvan ympäristöön vaan tuntuu olevan ihan toisessa todellisuudessa kuin tausta. Tapahtumat sijoittuvat keskelle autiomaata mutta hahmot eivät vain tunnu olevan koskaan samassa ulottuvuudessa kuuman ja likaisen ympäristön kanssa. Kukaan ei hikoile, kukaan ei reagoi polttavaan auringonvaloon tai tuleen. Kaikki on vain niin perfect. Siis kaikessa on sellainen tunne että kaikki on kuvattu studiossa ja "photorealistinen" maailma on sitten lisätty myöhemmin ympärille.

About 20-25% elokuvasta näyttää aivan helvetin hyvältä. Siis olin muutamana hetkenä ihan fiiliksissäni että "Ai saatana kun näyttää hyvältä! Aivan huikea kuva/maisema!". Mutta loput 75-80% ajasta lähinnä katsoin ruutua epäuskoissani että eivätkö elokuvantekijät enää edes yritä saada elokuvia näyttämään uskottavilta ja yhtenäisiltä. Kuvataan greenscreenin edessä eikä välitetä vittuakaan että näyttääkö ihan feikiltä vai ei. Nykykatsojalle voi heittää ihan mitä vain naamalle ja kaikki menee läpi koska nolointa ei nykyään enää ole se että on paska tehostekuva, vaan se että ei ole tehosteita käytetty ollenkaan. Ironisesti jopa ne hetket mitkä näyttävät hyviltä.... näyttävät Liian hyviltä. Liian täydellisiltä. Taivas on aina täydellisen sininen ja pilvinen. Valo on aina täydellisessä tasapainossa. Sellaista vanhojen elokuvien raakaa elävyyttä kuvastoissa ei enää ole olemassakaan. Kaikki on joko aivan kakkafeikkiä tai liian ylitäydellistä. Sekin ärsyttää itseäni miten laajoilla linsseillä suurin osa elokuvasta on kuvattu. Kun kokoajan kaikki kuvataan kuin "oltaisiin ihan keskellä tapahtumia" niin alkaa elokuvallisuus kadota ja tuntua siltä kuin seuraisin jotain edessäni tapahtuvaa cosplay-esitystä.

Näyttelijät ovat ihan ok. Kukaan ei nouse esille massasta. Chris Hemsworth tekee kiitettävän paljon tarinan ns pääkonnana jotta ei tunnu liikaa siltä koomiselta Marvel-elokuvien pellehahmoltaan vaan ihan omalta jutultaan. Ja luojan kiitos että tekijät ovat vähän maskanneet tätä naamasta että hahmo ei ole vain Hemsworth. Harmi vain että tämän kaltaisessa sarjakuvaleffassa oikein kenestäkään ei ole hirveästi mitään sanottavaa. Uudella näyttelijällä roolitettu Immortan Joe on kyllä erinomaisesti saatu tuotua mukaan ilman että tuntuu eri näyttelijältä. Harmi vain että hahmoon ei keskitytä paria hetkeä enempää. Furiosa itse on poppoon kiehtovin toteutukseltaan sillä hahmoa esittää parikin eri neitoa kasvutarinan aikana ja tekivät ovat upeasti yhdistäneet näiden eri näyttelijättärien roolisuoritukset yhteen kasvoja hienovaraisesti morphaamalla jälkituotannossa. Luvassa ei ole tyypillistä "5 vuotta myöhemmin" ja näyttelijä vaihtuu -ratkaisua, vaan Furiosa kasvaa chapterien aikana ja kuin huomaamatta vaihtuu uuteen näyttelijään ilman että vaihdosta edes tajuaa. Helvetin hyvää työtä! Harmi vain että hahmosta ei saada loppufinaalissa syntymään sitä Fury Roadin karismaattista Charlize Theronin versiota vaan hahmo tuntuu edelleen ihan pikkutytöltä. Harmillinen romahdus.

Furiosa on outo teos koska olin itseasiassa todella positiivisen oloisesti yllättynyt miten huolellisesti se rakentaa prequelinsa ja miten se antaa aikaa jutulleen, ilman että tuntee tarvetta kiirehtiä sinne mitä luulisi kaikkien odottavan tältä elokuvalta. Jotenkin ironisesti viimeinen puolituntinen sen sijaan on kuin päinvastainen teos mikä tuntuu ihan kliseiseltä studion check-listan pikakelausläpikäynniltä missä kaikki mahdollinen kliseinen heitetään ruudulle että saadaan juuri ne kuvastot ja elementit mukaan mitä kaikki Fury Roadin nähneet odottavat kyseisen elokuvan uusioversiolta. Viimeinen tunti on kuin komitean kasaama vaatimuslista jotta saadaan trailereihin Mad Max: Fury Roadista tuttuja kuvastoja tutuista takaa-ajoista, kalustosta ja hahmoista. Siis Hoh hoijaa... Ihan tunsin aivojeni sulavan kun elokuva romahtaa yrittämisensä osalta viimeisen puolituntisensa aikana. Siis en näe Mitään syytä sille miksi aivan lopussa Furiosa pitää pistää siihen ulkonäköön minkälaisena me kaikki tunnemme hänet siitä edellisestä leffasta. Zzzzzz. Tätä ennen hahmon oli annettu kunnolla kasvaa ja rakentua. Mutta kaikki se sai väistyä viimeisen puolituntisensa aikana kun piti alkaa pelaamaan studion bingoa.

Furiosa: a Strong Woman True Story on huolella tehty, mutta tunnoton ja tarpeeton prequelteos jonka toimintakohtauksetkaan eivät saa oikein mitään kunnollista kiinnostusta syttymään leffaa kohtaa. Tämä kaikki on jo nähty.

2½/5

[Silence]

BLADE (1998)

Oho, Black Panther ei olekkaan ensimmäinen koskaan Mustaihoisen tähdittämä supersankari elokuva. Eikä ole Bladekaan. Oikea vastaus taitaa olla SPAWN (1997), mutta se on eri arvostelu se. Enkä edes sanoisi että Blade olisi supersankarielokuva vaikka Marvelin sarjakuvaan pohjautuukin. Blade on Toimintajännäri yliluonnollisilla elementeillä varustettuna. Ajalta ennen kuin "sarjakuvaelokuvat" muuttuivat omaksi genrekseen. Ajalta kun syntytarinaelokuvat eivät olleet ykkösvaihtoehto ensimmäiseksi elokuvaksi. Ja varsinkin ajalta kun elokuvien keskeinen elementti oli JÄNNITYS. Eikä KOMEDIA. Niinkuin nykyisin.

En ollut nähnyt tätä elokuvaa varmaan kahteen vuosikymmeneen. Mielikuvat olivat siitä utuiset mutta myös yllättävän tarkat. Blade on yllättävän tehokas vampyyrijännäri todella tehokkailla toimintakohtauksilla ja karismaattisella pääosalla. Se esittelee tyylikkäästi vampyyrien täyttämän maailman, luo kivasti mytologiaa taustalle ja värittää puolivampyyrisankari Bladeakin.
Bladen teki vain muutaman elokuvan lyhyeksi jääneellä urallaan ohjannut ex-tehostemies Stephen Norrington. Mies katosi alalta vuoden 2003 kaamean jättiflopin (mutta ei mitenkään huonon) Herrasmiesliigan jälkeen. Pääosassa ollut Sean Connerykin lopetti elokuvaan koko uransa ja haukkui ohjaajankin lyttyyn. Aika kaamea päätös molempien urille, sillä Bladea katsoessa Norrington tuntuu erittäin pätevältä elokuvantekijältä jolla on visiota ja ymmärrystä. Blade on erittäin jämäkkä elokuva, jonka tekijät selvästi tietävät miten homma tehdään. Elokuva on täynnä tyylikkäitä visuaallisuuksia, tunnelmallisia hetkiä ja jämäkkää tarinankerrontaa. Luovia toimintakohtauksia unohtamatta. Ja kaiken kukkuraksi tämä elokuva on vielä ajalta ennenkuin seuraavana vuonna ilmestynyt The Matrix uudelleenkirjoitti täydellisesti uusiksi toimintaelokuvien sääntökirjan.

Olen niin s*tanan kyllästynyt näihin nykyaikaisiin valevakaviin ja yliturvallisiin vauvaelokuviin, jotka todellisuudessa ovat vain naamioituja turvavyöllisiä komediaelokuvia. Vuoden 1998 Blade on erittäin vakava ja synkkä teos joka suhtautuu aiheeseensa tosissaan, kohtelee pahiksia pelottavina pahiksina ja vaaraa oikeasti vaarana. Tuntuu ihan absurdilta että tästä pitää oikein erikseen kirjoittaa. Mutta elämme aikana jolloin tällainenkaan asia ei ole enää itsestäänselvyys, vaan enemmänkin harvinaisuus.
Blade on jämäkkä elokuva vailla mitään ylimääräistä. Tehokkaan simppeli käsis, tehokkaan selkeä concepti. Jämäkät ja erinomaisesti roolitetut hahmot. Jopa Bladen käyttämä puvustus ja vampyyreiden "siivoukseen" tarkoitettu kalusto on erittäin hyvännäköistä eikä mitään överiä lelumainosta. Eniten yllätyin katsoessa toiminnan laadusta. ylivedetyn kung-fun sijasta homma on enemmän katutappeluhenkistä hakkaamista ja nykyaikaiseen tunnottomaan sohimiseen nähden meno tuntui TODELLA agressiiviselta. Osumat tuntuvat. Hakkaaminen sattuu. Bladea näyttelevä Wesley Snipes on todella vakuuttava roolissaan ja saa yhden vaihteen gangstapäähahmolta vaikuttavan hahmonsa tuntumaan yllättävän moniulotteiselta tapaukselta. Oli sitten kyseessä herkempi draama, vakavempi hetki tai agressiivinen toimintakohtaus. Snipes on kyllä aina ollut itselleni jotenkin todella creepy heppu muutenkin. Jotenkin todella agressiivinen ja arvaamattoman tuntuinen heppu, jonka kanssa en ikimaailmassa haluaisi jumiutussa kahdestaan hississä kerrosten väliin. Muutamina hetkinä tulee kyllä mieheltä vähän outoja pikkujuttuja reaktioiden muodossa kun tämä reagoi melkein kuin olisi näyttelemässä elokuva blooperreelellä parodiatulkintaa siitä mitä pitäisi. Aina vähän mietittänyt että mitä hittoja nämä hetket ovat. Eikö ollut mitään muuta laittaa sinne kuin Snipesin perseilyitä, vai halusiko studio vähän hassuttelukevennystä kaiken vakavuuden joukkoon?
Kehut myös siitä miten erinomaisesti vampyyreiksi istuvilla näyttelijöillä elokuvan pahikset ovat roolitettu. Kaikilla on sellainen muinaisen slaavilainen yleisviba yllään, kuin oltaisiin tuhansia vuosia eläneiden vampyyreiden juttuja seuraamassa. Isopomovampyyriä näyttelee vieläpä Udo Kier, mies joka näyttää niiiin vampyyriltä että jopa vampyyritkin olisivat että "Holy shit, tuo tyyppi näyttää vampyyriltä!". Ei ihme että hepulla taitaa olla enemmän roolisuorituksia vampyyrileffoissa kuin minulla ikävuosia. Jos tämä olisi nykypäivän Amazon tai Netflix-tuotanto niin tekijät olisivat pitäneet extrahuolta siitä että vampyyrien rooleihin olisi roolitettu mahdollisimman huonosti istuvia ja epäuskottavia naamoja että varmasti saavat pisteet siitä miten modernia kaikki olisi.

Valitettavasti jälkimmäisellä puoliskolla elokuva alkaa pahasti menettää sitä ytimekästä ja hienosti rakentuvaa olemustaan mitä koko alkupuoli hienosti kantaa ja homma alkaa mennä pahasti automaattivaihteelle, vaikka kokonaisuus selkeä ja tehokas onkin. Persoonallinen ote vain pikkuhiljaa vähän katoaa ja Blade the moviesta tulee hyvin automaattivaihteella rullaava perusleffa, kuin käsikirjoittaja olisi halunnut vain äkkiä suhaista tutun ja turvallisen loppufinaalin jutulle. Loppu on vain täynnä kaikkia mahdollisia helppoja automaattiratkaisuja ja turhia ylimääräisyyksiä. Bladen äidin mukanaolo varsinkin on niiiiin turha juonellinen elementti kuin olla ja voi.

Pääpahana heiluu yllättävän hyvä Stephen Dorff. Hahmo tasapainottelee kivasti ylimielisen juniorivampyyrin ja oikeasti pelottavan pääpahan roolissa, tuntuen juuri oikealla tavalla uhkaavalta. Valitettavasti elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla myös Dorffin hahmo muuttuu uhkaavasti pääpahasta enemmän monologikoneeksi. Hahmo vain rupattelee monologejaan vampyyrien tulevaisuudesta koska asioita pitää selittää ja hahmon alkupuolen niin lupaava olemus alkaa vähän laimentua. Täytyy myös sanoa etten yhtään tykkää siitä yhdestä päiväkohtauksesta puistossa, missä Dorf vampyyrinä seisoo päivänvalossa. Ja tekosyyselitys sille on että hepulla on aurinkorasvaa naamassa. Eikä kohtausta muka voinut tehdä yhtään hienovaraisemmin??? Itse olisin laittanut tämän vaikka seisomaan puun alle varjoon.

Yksi elokuvan heikoimmista elementeistä on elokuvan toinen pääosa, eli tarinaan alussa mukaan kompastuva tohtorineito. Näyttelijä itse ei ongelma ole, vaan toteutus. Hahmo on läpi elokuvan kamppailemassa sen kanssa että muuttuuko tämä pureman saanut nätti typy verta imeväksi vampyyriksi vai ei.... tai siis näin ainakin teoriassa. Elokuva itse tuntuu toteutuksen osalta oikeastaan täydellisesti alun jälkeen unohtavan tämän hahmon. Hahmo roikkuu vain mukana ja muutamaan kertaan lopussa ohimennen joku vähän mainitsee siitä että mahtaakohan neito olla muuttumassa. Plaah, mikä helvetin tuhlattu elementti. Itseasiassa muistin jopa lopun väärin, sillä muistin että hahmo olisi kuollut lopussa. Mutta se taisikin olla vasta jatko-osassa oleva toinen hahmo. Höh. Hups, spoileeeer.

Blade on tehokas ja ytimekäs toimintathrilleri, joka valitettavasti vähän lässähtää fokuksensa osalta lopussa. Hitto, jos leffa saisi otettuaan kunnon otteen itsestään myös loppua kohti niin tässä olisi todella kova klassikkoteos.

3/5

...Ja juuri kun lopetin tämän katsomisen dvdltä, alkoi tvstä toinen elokuva:

MISSION IMPOSSIBLE: DEAD RETARTED RECKONING Part 1 (2023)

Vuoden 2012 Hobittitrilogian ensimmäisestä Hobittielokuvasta lähtien elokuvat ovat olleet menossa päin helvettiä, sillä Hollywood on antanut itselleen luvan rahastaa röyhkeästi vailla tarvetta antaa vastineeksi mitään hyvää eheän kokonaisuuden muodossa. Enää ei tarvita tehokkaita, nautittavia ja ytimekkäitä tarinoita tai kokonaisuuksia. Nyt voidaan venyttää yksi kaksituntinen seikkailuelokuva USEAMPAAN OSAAN ja venyttää joka-ikistä-kohtausta viisi tai kuusi tai jopa seitsemän kertaa niin pitkäksi kuin on mitään syytä ja saadaan aikaan melkein kolmituntinen elokuva vain yhdestä osasta, joka normaalissa maailmassa olisi tavallisen elokuvan ensimmäinen tunti. Ja aina voidaan puolustaa tätä päätöstä vetämällä "Se on vasta tarinan ENSIMMÄINEN puolisko! Ei saa kritisoida ennen kuin olet nähnyt koko tarinan ja ymmärrät nerokkaan kokonaisuuden!".
Ammattitaitoinen elokuvaleikkaaja pystyisi iltapäivässä leikkaamaan tästä KAKSI TUNTIA JA NELJÄKYMMENTÄKOLME MINUUTTIA kestävästä elokuvasta 50 minuuttisen Oikean elokuvan ensimmäisen puoliskon. Siis ei saatana mitä paskaa...

Dead Retarted Reckoning Part 1 on kaikkea sitä miksi en enää käy elokuvateattereissa tuhlaamassa rahojani elokuviin, vaikka ennen sitä niin rakastin. Juoni on superohut tekosyy siihen miksi Tomppa taas juoksee jonnekin tekemään jotain stunttia. Juoksentelun välissä on tuhansia tunteja kestäviä dialogin ääneen sanomisia missä mikään ei tarkoita mitään, mikään ei johda mihinkään, mikään ei rakennu mihinkään. Hahmot puhuvat vain ääneen J.J. Abhrahams tyylistä "Puhutaan paljon mutta kukaan ei sano mitään"-ripulia minkä tarkoitus on luoda tunnetta että hirveästi tapahtuu, ja tuoda kestoa elokuvaan, mikä yritetään kaikin keinoin venyttää kahteen kolmituntiseen elokuvaan. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla on lentokentälle sijoittuvat aivan absurdin ylipitkä osio mikä olisi missä tahansa OIKEASSA elokuvassa tehokas 4-6 minuutin jännittävä thrilleri. Nyt se on 20-25 minuuttia kestävä loputon, muodoton ja ylipitkä tv-sarjan jakso missä kestää vuosisata päästä asiaan ja silloinkin tuntuu että kaikki on vain näennäisesti olemassa jotta toimintaa voitaisiin rytmittää "draamalla". Tomppa tuntuu kuin kehitysvammaiselta jonka haluaa tekosyyn päästä juoksemaan random tapahtumaympäristö Xsässä. Oli syytä juoksuun tai ei. Tärkeintä on saada traileriin tyylikäs kuva. Välillä juoksenteluun liittyvät myös toiset hahmot ja taustalla pauhaa automaattivaihteella jokaikisessä nykyelokuvassa soiva "vakava jumputusmusa" jotta tulee tunne että kyseessä on vakava juttu. Kuka onkaan säveltänyt kyseisen paskan, varmasti ui rojalteissa kun kaikki elokuvat käyttävät samaa trackia kaikessa nykyään...

Siis tuntuu että millään ei ole missään kohtaa mitään väliä. Elokuvan tapahtumissa on heilumassa useampi osapuoli, mutta tuntuu että yhdelläkään ei ole mitään väliä. Ihan yksi ja sama onko tämä menossa oleva kohtaus hahmojen viimeinen kohtaus vai ei. Jopa pääpahis tuntuu ihan ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan. Hahmo on kuin jostain espanjalaisesta saippuasarjasta väärään projektiin eksynyt sivuhahmo, jolla ei ole mitään karismaa tai edes merkitystä tarinassa.
Puolivälissä olleessa (jälleen kerran aivan absurdin ylipitkässä) junaosiossa oli pieni hetki kun tuntui että elokuva hetkellisesti yrittää olla vähän niinku oikea elokuva hetken aikaa, rakentaessaan juonellista jännitettä... kunnes Tomppa taas (kirjaimellisesti) hyppää kehitysvammaisella stuntillaan kuvioihin ja tekee kaikesta taas temppuilua.
Itseasiassa tätä elokuvaa oli paljon mukavempi katsoa siitä näkökulmasta että Kaikki hahmot osapuolesta riippumatta olivat jälkeenjääneitä. Silloin alkoi aivoton eteneminen, aivottoman dialogin loputon ripulointi ja loputon sekoilu tuntua jotenkin loogiselta.... Tomppa on kuin Doofy ensimmäisestä Scary Moviesta: "Special agent Ethan Hunt reporting for duty!".

Tompasta huomaa muutenkin että ikä alkaa rikkoa pahasti hepun toimivuutta actionmiehenä. Posket roikkuvat. Eikä ilmekään ole enää niin terävä kuin 25 vuotta sitten. Mutta tekijät tekevät kaikki mahdolliset temput antaakseen kuvaa että kuusikymppinen Tomppa on nuorekkaan nelikymppinen heppu. Naama on täynnä meikkiä ja varmasti pari hienovaraista kerrosta deepfake-maskeerausta jotta juuri ja juuri saadaan tunne että "kyllä se yhä nuori on". Yksi tehokkaimmista oivalluksista on laittaa heppu jatkuvasti yhteen täysin maskeeramattomien Simon Peggin ja Wing Rhamesin kanssa. Pegg varsinkin näyttää puvustuksen ja ulkoisen olemuksensa osalta siltä kuin olisi suoraan tullut baariyöstä kuvauksiin ja maskeerausta ei ehditty suorittaa. Kun viimeisen päälle puvustettu ja kiilotettu Tomppa laitetaan näiden kahden viereen, niin kummasti alkaa tuntua nuorekkaalta. Hyvää työtä elokuvantekijät! Erinomainen oivallus!

Mission Impossible-elokuvat alkoivat jännitysthrillerinä ja löysivät sitten "oman juttunsa", tehden sarjasta Tompan lemmikkiprojektin tyhmälle ja aivottomalle seikkailulle tekosyyllä jotta Tomppa voisi tehdä stuntteja. Mutta sarjan edetettä on löydetty myös nykypäivän nostalgiakannibalisointiin sopiva "Hei kopioidaan kaikki toisten tekemistä vanhoista leffoista ja tehdään paskemmin"-moodiin. Tätäkin katsoessani näin päässäni vain helvetinmoisen listan elokuvia, mistä tämä elokuva röyhkeästi vain pöllii kohtauksia, dialogia ja kuvakulmia eikä koe edes pienintäkään häpeää ettei ole mitään omaa tarjolla. Muistan vuonna 2023 kun elokuva oli teattereissa ja seisoin liikennevaloissa odottamassa valon vaihtumista. Katsoin viereisellä bussipysäkillä ollutta Dead Reckoningin julistetta ja siinä mainostettavia huikeita stuntteja ja tilanteita missä Tomppa heiluu ja mietin "KAIKKI nuo ovat kopioita stuntteista mitä James Bondit ovat tehneet viimeisen 50 vuoden aikana. Eivätkö tekijät edes yritä mitään enää?".
Bondeissa sentään hullut stuntit ja eksoottiset tapahtumapaikat AINA rakennettiin osaksi tarinaa. Siihen oli aina juonellinen syy miksi Bond oli eksoottisessa mestassa X. Kun Bond hyppäsi suksilla kielekkeeltä ja pelastautui laskuvarjolla, oli siihen syynä se että Bondilla oli käynyt pikainen hätäkutsu pomolta ja oli kiire takaisin tukikohtaan ja hänen perässään juoksi vielä bonuksena joukko aseistautuneita salamurhaajia. Dead Retarted Reckonissa EI OLE MITÄÄN SYYTÄ MILLEKKÄÄN. Tomppa vaan ajaa motocrospyörällä metsässä, vuorilla, hyppää kielekkeeltä, juoksee katoilla, ratsastaa yksisarvisella ja ui avaruudessa ilman snorkkelia tai avaruuspukua. Ihan vaan muuten vaan koska haluttiin kuvata sellainen. Ei mitään muuta syytä. NAUTTIKAA YLEISÖ! Kuten Martin Scorsese sen niin täydellisesti ilmaisi. Nämä eivät ole elokuvia, vaan huvipuistoajeluita.

Dead Retardness on myös koko sarjan rumin elokuva ulkoisesti. Elokuvalla ei ole minkäänlaista visuaalista tyyliä, vaan kaikki on vain tasapaksua yleisilmeeltään. Ei ole pimeyttä tuovia varjoja. Ei ole tunnelmaa luovaa valaistusta. Kaikki on vain digitaalisen turvallista tasapaksua sävyltään. Siis hyi helvetti. Lähikuvat hahmoista varsinkin näyttävät kuin katsoisi jotain 2000-luvun alussa tvstä tullutta brittiläistä tv sarjaa kuin satojen miljoonien hollywoodelokuvaa. Yäk. Enemmän suoratoistotuotteella näyttävä tusinapaketti kuin cinemaattinen teos. Ja myös koko sarjan ensimmäinen digitaalisesti kuvattu leffa. Kas, ettei nämä asiat olisi yhteydessä toisiinsa...

Palatakseni lopuksi takaisin Jacksonin hevonpaskaan Hobitti-trilogiaan. Mietin tätä elokuvaa katsoessani millilleen samaa kuin ensimmäistä Hobittia teatterissa katsoessani: Tämä ei ole elokuva. Tämä ei edes yritä olla elokuva. Tätä ei ole ohjattu. Tämä on keinotekoinen Tuote joka on keinotekoisesti valmistettu liukuhihnalla katsojille kulutettavaksi.

[Silence]

RAW DEAL (1986)

Arnold Schwarzenegger-elokuva kultaisen kasarin parhaimmalta vuodelta, jonka olen aina uskonut nähneeni "joskus kauan sitten", mutta nyt katsoessa tajusin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tätä.

Raw Deal on lievästi sanottuna aivan helvetin epätasainen toimintajännäri ex FBI-agentista joka pikkupaupungin sheriffinä elää huonossa avioliitossa vaimonsa kanssa paossa menneisyyttään jossa miehen piti valita vankilan ja pikkukaupungin mitättömän työn väliltä ja lavastaa kuolemansa, lähteäkseen entisen Fbi-pomonsa pojan kuolemaan johtanutta rikosta selvittämään salaa undercoverina, ilman virallista toimilupaa ja soluttautuu suuren rikollisjengin joukkoon ja päätyy parisuhteeseen rikollisjengin kakkospomon muijan kanssa joka oikeasti on suhteessa vain vakoillaakseen Arnoldia pahiksille mutta rakastuukin tähän vaikka Arnold onkin uskollinen vaimolleen. Ööööh, miksi tämä juonikuvio on aivan naurettavan monimutkainen?

Raw Deal on kuin Arskan vastine saman vuoden Stallonen Cobra-toimintaelokuvalle. Helvetin kova poliisiäijä vs rikollisjengi ja lopussa kaikki lahdataan. Mutta juoni on käsittämättömän epäselvä sotku alusta saakka. Kokoajan nousee outoja "heeetkinen, mitä nyt tapahtuu? MIKSI ne meni tuon luokse? Miten ne päätyi tänne? Ja mikä ihmeen poppoo tämä nyt on?" -hämmennyksiä. Leffa kulkee eteenpäin kuin junan vessa, mutta unohtaa kertoa katsojalle kunnollista ja selkeää tarinaa. Ja kun suuret draaman hetket iskevät, ne tuntuvat ihan hemmetin tyhjiltä kun ne eivät merkkaa mitään. Outoa on se että elokuvalla on jopa ihan kunnon ansioituneet tekijät kameran takana ja elokuva on ulkoisesti suorastaan ihastuttava sekoitus kasarin suoraviivaista actionia ja seitsemänkymmentäluvun karheampaa vakooja-elokuvaa, mutta lopputulos on hemmetin sekamelska kaikkea mikä ei vaan toimi.
Elokuva itseasiassa alkaa todella ytimekkäällä ja tehokkaalla salamurhakohtauksella todistajansuojelun mennessä pahasti pieleen. Kohtaus aivan hemmetin napakka ja olin heti että "Holy sheet, tästä on tulossa kova leffa" ja musiikkikin on kauttaaltaan todella hyvää... Mutta välittömästi aloituksen jälkeen leffa romahtaa samantien. Puolivälissä on yksi todella tehokas osio missä leikataan taidokkaasti ristiin vauhdikasta takaa-ajoa ja poliisipiirissä tapahtuvaa kassakaapin ryöstöä. Kun loppufinaali kaikkine ampumiseen ja teurastuksineen koittaa, on se viihdyttävää katsottavaa ja tuntuu että koko elokuva on tehty vain kyseistä osiota varten, mutta mikään sitä ennen ei vain ole kunnolla rakentunut kyseistä hetkeä varten. Plaah, olipa hajuton pieru koko leffa.

En keksi toista Arnoldin tähdittämää elokuvaa josta saan yhtä vahvaa tunnetta että Arska on aivan katastrofaalisen väärä valinta päärooliin. Siis aaargh, ihan pahaa teki kun seurasin miehen roolisuoritusta, joka tuntui juuri siltä mitä voi kuvitella kun "Palikkamainen kehonrakentaja" laitetaan näyttelemään pääroolia. Arnold on aivan järkyttävän huono, enkä löydä mitään puolustettavaa vaikka haluaisin. Mies liikkuu kuin robottimainen kehonrakentaja, vailla mitään eloa roolisuorituksessaan. Statisti jolle on sanottu että "Nouse autosta, kävele portille ja leikkaa porttia kiinni pitävä metalliketju poikki ja kävele takaisin autolle" ja sitten robotti on suorittanut toimeenpiteen. Hämmentää aivan hemmetisti, sillä mies oli juuri tätä ennen tehnyt Commandon ja siinä heppu oli todella vakuuttava roolissaan, mutta varmasti myös auttoi se että John Matrix oli Commandossa erittäin yhden vaihteen hahmo. Mutta tuntui aidosti hahmolta eikä vain tyhmältä kehonrakentajalta joka leikkii James Bondia... niinkuin tässä. Mietin että onko Arnoldia edes ohjattu tässä sillä miehen roolisuoritus on aivan levällään muutenkin.
Päärooli on juuri sellainen rooli joka olisi pitänyt antaa vaikka Clintille, Harrison Fordille tai Kurt Russelille tai ehkä Jack Nicholsonille. Arnold on roolisuoritukseltaan kuin True Liesin versionsa mutta 20 kertaa paskempana. Jotenkin mahdoton uskoa tämän leffan perusteella että mies teki ysärillä itseasiassa erittäin toimivia roolisuorituksia.

Kehuin jo soundtrackia, joka on erinomainen ja luo paljon sitä mikä muuten puuttuu täysin elokuvasta. Tätäkin arvostelua kirjoittaessa aloin kuuntelemaan scorea youtubesta. Mutta sen lisäksi myös moni sivunäyttelijä antaa todella erinomaisen roolisuorituksen. Robert Davi on loistava pääpahiksen apurina nilkkiroolissaan, joka eroaa suuresti miehen varsin äijämäisistä pahisrooleista.
Parhaimman roolisuorituksen koko elokuvasta antaa Darren McGavin Arnoldin ex-fbibestiksenä joka pyytää "eläköityneen" sankarimme takaisin hommiin. Ongelma on että McGavinin roolisuoritus on aivan helvetin voimakas ja elokuva oudosti keskittyy miehen tuskaan poikansa menetettyään ja tuntuu kuin kyseessä olisi miehen tähdittämä elokuva, vaikka todellisuudessa hepulla on elokuvassa ehkä 7-8 kohtausta. Ihan kuin elokuva olisi kirjoitettu kyseiselle hahmolle kostoretkeksi poikansa kuolemaa kostamaan, mutta sitten Arnoldin saatua pääroolin, olisi ollut nuoremman iän vuoksi pakko tehdä nimellisiä muutoksia jotta ollaan saatu juttu toiminaan.

Plaah, olipa sekamelska.

2-/5